SURU KUULUU ELÄMÄÄN

– Kuoleman päästää lähelleen myös se, joka ottaa itselleen lemmikin, Kirsi Haapamatti kirjoittaa uudessa kirjassaan Kiehtovat kotieläimet Kohtaamisia maatilalla. Esittelin tuon ihastuttavan kirjan täällä.

Minulla oli onni omistaa lempeä ja suloinen rottweiler nimeltään Natalia.

Jäin miettimään tuota lausetta. Nuorempana minulla oli hevonen, vuohia, koiria ja kissoja. Olisin pitänyt myös kanoista, mutta mahdollisista kukonpojista luopuminen tuntui liian vaikealta.

Viimeisenä oljenkortenamme

lasten paranemiseksi

oli luopua koiravanhuksista.

Sain nauttia eläinten antoisasta seurasta. Vuodet kuluivat. Tuli monia luopumisia. Sitten tuli se aika, että oli enää vain koirat Olivia ja Natalia. Pienet lapsemme sairastelivat astmaoireita ja viimeisenä oljenkortenamme lasten paranemiseksi oli luopua koiravanhuksista.

Minä monta päivää itkeneenä ja rakas Olivia mitään tietämättömän onnellisena kainalossani.

Muutto toiseeen kotiin ei tullut kysymykseen. Ne olivat niin kiintyneitä perheeseemme, etteivät olisi sopeutuneet uuteen paikkaan – jos edes sellainen olisi kahdelle vanhalle ja isolle (dalmatialainen ja rottweiler) koiralle löytynyt. Erottamattomille ystävyksille.

Dalmatialainen oli vuoden vanhempi rottweileria ja siksi pomo. Ne olivat aina yhdessä.

En voinut tuottaa koirilleni

sellaista ikävää vanhuudenpäiviksi.

Ne olivat joskus viikon hoitopaikassa hoitajan kotona. Toinen ei sillä aikaa syönyt, toinen ei kakannut. Jos olin muutaman päivän pois kotoa, kuten esimerkiksi vauvaa synnyttämässä, Olivia oli niin masentunut, että miestäni kävi aivan sääliksi. Yleensä iloinen ja hymyileväinen koira vain makasi onnettomana. En voinut tuottaa koirilleni sellaista ikävää vanhuudenpäiviksi.

Pikku Natalia, iso kooltaan, mutta ikuinen pikku"sisko" Olivialle.

Muistan ne raskaat päivät ennen eläinlääkärille menoa. Kyyneleet tulevat vieläkin silmiin. Päätin, etten enää koskaan ota lemmikkieläintä. Halusin säästää itseäni.

Lasteni takia olin valmis tekemään tuon raskaan päätöksen.  Ja nyt allergioiden väistyttyä olen lasteni takia ollut valmis ottamaan uusia lemmikkejä.

Hänellä oli mukanaan pieni äreä koira.

Elämä ei kuitenkaan ole pelkästään omia valintoja. Kehitysvammainen veljeni halusi muuttaa meille ja hänellä oli mukanaan pieni äreä koira. Niin Rose tuli taloomme. Kirjoitin Rosesta viimeksi täällä. Äkäisestä pikkukoirasta tuli lopulta sopuisa ja suloinen.  Ja arvaatte varmaan: äärettömän rakas.

Rose on yksitoistavuotias. Jo nyt tekee kipeää ajatella aikaa, jolloin Rosea ei ehkä ole.

Tytär halusi kanoja ja minä suostuin. Sitten tuli kaksi kania, jotka olivat kipeästi vailla uutta kotia. Lopulta haimme kotiimme vielä kaksi kissanpentua, Onnelin ja Reetan.

Meidän kanalassa alkoi tapahtua ikäviä asioita.

Surulta emme ole voineet välttyä. Varsinkin kanalassa voi sattua yllättäviä tilanteita. Puolitoista vuotta sitten meidän kanalassa alkoi tapahtua ikäviä asioita. Kerroin niistä jutussa Raasusta ritariksi. Kerroin kuinka meidän oli annettava ihana Silvis-kukko ja muutama kana uuteen kotiin. Surullista, tottakai. Meille jäi kaksi kukkoa ja muutama kana. Murheet eivät siihen loppuneet.

Viuhti – ei enää mikään raasu, vaan ihana ritari.

Eräänä päivänä kirjoitin päiväkirjaani:
Tuntuu pahalta, ihan hirveän pahalta. Meidän on lopetettava Kaustinen, sillä se on käynyt ikävästi Viuhtin kimppuun. Kun näin verta seinissä, tiesin, ettei muuta vaihtoehtoa ole.

Tämä odottaminen on kamalinta...

Olimme tehneet nopean päätöksen. Olimme helpottuneita kun eräs ystävällinen mies tuli nopeasti ja vei Kaustisen. Tiesin hänen käsittelevän eläimiä taitavasti ja lempeästi. Tiesin, että Kaustinen sai niin nopean kuoleman, ettei se edes hoksannut mitään.

Ihana mieheni ymmärsi tunteeni

ja hoiti tilanteen sen jälkeen

kun oli moneen kertaan varmistettu,

että hän osaa osoittaa oikean kukon.

En voinut olla paikalla tuolloin. Ihana mieheni ymmärsi tunteeni ja hoiti tilanteen sen jälkeen kun oli moneen kertaan varmistettu, että hän osaa osoittaa oikean kukon. Arvaapa, missä minä olin silloin? – Tyttäreni kanssa yläkerrassa itkemässä.

Sitten alkoi helpottaa. Viuhti lakkasi tärisemästä. Se oli vielä selvästi varuillaan, mutta illalla se näytti jo paljon rennommalta. Oli ihanaa nähdä kuinka se joi vettä Myyn kanssa yhtä aikaa samasta kupista. Vein herkkuja. Viuhti sai rauhassa syödä. Kaikki alkoi mennä raiteilleen. Vielä myöhään katsoin ikkunasta kuinka Tiuhti ja Viuhti olivat asettuneet orrelle vierekkäin. Voi, miten suloista!

Niin ikävää kuin Kaustisesta luopuminen olikin, se oli viisas ratkaisu. Seuraavana päivänä kääntyi kanalan elämässä uusi sivu. Nyt kaikki kanat kuopsuttelevat pitkin päivää, kylpevät niin, että tuhka ja turve pöllyää ja elelevät sovussa ja rauhassa. Nyt niitä on ihana seurata. Nyt näkee niiden nauttivan olostaan!

Viuhti tepastelee lattialla koko päivän. Välillä se astuu kanan, mutta aina se ei onnistu. Silloin se vain luovuttaa ja antaa mennä. Yrittää kohta uudelleen, mutta ei astu väkisin. En vielä tänään kuullut Viuhtin kiekuvan, mutta ehkä huomenna…

Ne kuopsuttavat ja kuopsuttavat. Sitten illalla Viuhti ja Tiuhti asettuvat vierekkäin orrelle. Nyt ne voi huoletta jättää nukkumaan.

Viuhtia kohteliaampaa kukkoa saa hakea. Syöttää kaikki herkkupalansa rouvilleen ja toteuttaa heidän vaativimmatkin pesätoiveensa.

Tämä tuli mieleeni kun Tuula Maalaiskaupungin piha –blogista kysyi järjestämäni arvonnan yhteydessä: "Onko joku asia, josta et missään tapauksessa halua kirjoittaa?" Ajatttelin, että tämä ikävä tarina Kaustisesta on sellainen. Sitten huomasin, miten paljon Haapamatin kirja oli vaikuttanut minuun. Antanut vertaistukea. Lohduttanut. Ehkäpä voisin tällä jutulla lohduttaa jotakuta toista, sillä suru on melkein väistämättä eläinten pidon se toinen puoli.