KOTTIKÄRRYILLÄ PUUTARHAN YMPÄRI Lokakuussa

Lokakuun 2. päivä

Lupaus pidetty: pari pussillista pikkukevätsipuleita istutettu. Eihän niitä määrällisesti paljon ollut. Pääasia, että joka vuosi jotakin laitan.

Istutan callunat ruukkuihin: yhteen isoon saaviin ja muutamaan pienempään ämpäriin / ruukkuun. Muutaman sammalastian kanssa saan niistä helposti runsaan asetelman, vaikka en tänäkään syksynä raaskinut ostaa mitään erikoista. Jouko käy kaivamassa minulle kuusentaimen. Ihanaa, se tuo kivasti korkeutta.


Lokakuun 5. päivä

Havahdun useaan kertaan siihen tunteeseen, että mitäs kivaa tänään onkaan tapahtunut. Minähän olen saanut tulppaanien sipulit maahan. Kuusikymmentä sipulia.


Lokakuun 9. päivä

Vietän Joukon kanssa aikaa puutarhassa ihaillen voimistuvaa ruskaa. Joutsenet lentävät matalalta ylitsemme. Ne ovat jo alkaneet kerääntyä yhteen muuttomatkaa varten.

Saan kitkettyä maksaruohot pionipenkistä ennen kuin alkaa sataa. Siitä tulee hyvä mieli, sillä kaikki sellainen on kevätkiireistä pois. Kanalassa on sateella tunnelmallista.


Lokakuun 16. päivä

Lähtiessämme matkaan aamulla pellot ovat kuurasta valkoiset. Auringonpaiste saa ruskan näyttämään entistäkin kirkkaammalta.

Olen iloinen, että olemme tällaisena kauniina syyspäivänä Mierolan museosillan kupeessa. Vanajaveden rannan ruskavärit heijastuvat veden pintaan. Voikohan tämä maisema koskaan olla vielä kauniimpi?

Alvettulassakin on museosilta ja kauniit maisemat. Kyllä kelpaa maaseutumatkailla Hämeessä!

Hauholla on vanha raitti, kirkko ja pappila. Kylän ympärillä välkehtii Vanajavesi. Tällaisesta minä pidän. 

Kirkkoherranviraston portailta kurkistan pappilan puutarhaan. Pappilan pihapiiri on niin tunnelmallinen kuin voi kuvitella. Millaistahan olisi kattaa omenapuun alle pöytäryhmään liina, ja istuskella siellä nauttimassa itsetehtyä mehua ja pullaa niin kuin lapsena?

Aika rientää ja meidän pitää ehtiä Riihimäelle lounaalle. Onneksi ehdimme sentään poiketa Tuulosrievän itsepalvelupuodissa ostamassa aamulla leivottua ruisleipää ja lettipullaa. Ihanaa, että maailmassa on vielä tällaisia luottamukseen perustuvia kauppoja! Vesi kielellä odotan, että voin laittaa iltapalaksi tuoretta ruisleipää palvikinkulla. Se on kuulemma paikallista perinneruokaa.

Lounas vanhalla lasitehtaalla on maukas, ja miljöö viihtyisä. Olemme usein pyyhältäneet Riihimäen ohi moottoritietä, mutta nyt kuljeskelemme täällä varta vasten katselemassa vanhaa kaupunkia ja tehdastyöläisten vanhaa asuinaluetta, hyttikorttelia. Vanhat asuinalueet ovat syysasussaan todella idyllisiä.

Nyt vielä ostamaan Lopen perunoita kaupasta ja hakemaan Noelille kevytmoottoripyörä Launosesta. Täysi kuu loistaa taivaalla, kun saavumme Kuralaan.


Lokakuun 23. päivä

Kirkon mäellä tuulee jäätävästi. Talvitakki ei riitä alkuunkaan. Kylmästä hytisten kiertelemme Halikon kirkon ihastuttavassa pihapiirissä. Maisemat alas laaksoon ovat hulppeat.

Alhaalla Salon vanhassa kauppalassa ei ole yhtään lämpimämpää. Hampaat kalisten ihastelemme vanhoja, upeasti koristeltuja puutaloja. Åbergin talo, Impolan talo, Nohterin talo… Ne saavat mielen nostalgiseksi. Kunpa ei olisi näin kylmä.

Ostaisin pumpernikkeleitä Kuiron leipomosta niin kuin isän kanssa lapsena, mutta nuo leivonnaiset ovat juuri nyt loppuneet. Valitsen ruisreikäleivän, piimälimpun ja luumukakun. Myyjä pakkaa ostokseni nostalgisesti paperiin.

Haluan nähdä Lukkarinmäen vanhan puutarhakaupunginosan. Alue on viihtyisä, vaikka lehdet ovat jo melkein pudonneet puista. Nousemme korkealle mäelle, jossa seisoo Uskelan kirkko. Se on kaikessa korkeudessaan vaikuttava. Pyörähdämme vielä Moision idyllisessä puutalokaupunginosassa.

Jouluyönä jokeen sortunut Uskelan Isokylän emäkirkko ja sen jäljelle jäänyt tapuli ovat kiehtoneet mieltäni lapsuudesta asti. Olen innoissani siitä, että pääsen nyt ensimmäistä kertaa tapulin pihapiiriin. Yhtä hienoa on nähdä sen ympärillä laajat pellot.

Ihmeellistä: olen asunut näillä seuduilla lapsuuteni, mutta en ole ikinä tiennyt miten hämmästyttävät maisemat vanhan Hiidentien varrella on! Mieleeni pulpahtaa vanhoja asioita, kuten postinumeromme ”25370 Hiisi”, koulukavereideni asuinpaikkoja, tuttuja nimiä. Kiva saada tietää miltä Hiidessä näyttää ja millainen paikka Inkere oikeasti on. Perttelin kirkon jo tiedänkin.

Ihailen lainehtivia peltoja ja vakuutun siitä, mistä rakkauteni peltomaisemia kohtaan juontaa juurensa. Kaivolan jälkeen pelto- ja niittymaisemat aina vain paranevat. Savipohjainen, ruskeavetinen joki mutkittelee syvällä laaksossa ja sen vierellä reunoilla kohoavat kumpuilevat pellot ja niityt. Joka mäen töyräällä pyydän Joukoa hiljentämään vauhtia, ettei vatsasta kouraisisi ilkeästi. Vähän väliä pyydän häntä pysähtymään, jotta saan valokuvia. En osannut edes kuvitella tällaista!

Ehkä jossain Someron tienoilla Hiidentie vaihtuu Hämeen Härkätieksi. Rengossa päivä alkaa jo hämärtyä. Mielessä alkaa soida ”Tuu-tuu tupakkarulla… Tulin pitkin Turun tietä, hämäläisten härkätietä…”

Lokakuun 29. päivä

Tänään on aika kaataa perennaruukut talveksi, leikata loput pionien varret ja tuoda puutarhatyökalut sisälle pestäväksi. Kohta taitaa tulla lunta.

KOTTIKÄRRYILLÄ PUUTARHAN YMPÄRI Syyskuussa

Syyskuun 3. päivä

– Ollaan nyt Tampereella, pirautan äidille, menee vielä pari tuntia. – Täällä minä olen jo kengät jalassa odottamassa, äiti vastaa. Olemme luvanneet hakea äidin matkaamme aamupäivällä ja palauttaa takaisin illansuussa. Muuta emme ole kertoneet.

Hirvaskankaan kohdalta käännymme oikealle. Koiviston kylän museotie mutkittelee rauhallisessa maalaismaisemassa.

Jätämme asuntovaunun poikien tulevalle työmaalle. Suolahden Wanha asema on siinä melkein vieressä. Kaunis asemarakennus on upealla paikalla veden äärellä. Pihlajat ovat punaisenaan marjoja. 

Ihastelemme ja hämmästelemme monia yksityiskohtia. Sitä minä vaan jään ihmettelemään, että miten nuo junavaunut ovat jo museotavaraa. Vastahan minä opiskelijalipulla sellaisissa matkustelin.

Äänekosken taidemuseo on seuraava kohteemme. Minua ei haittaa, vaikka museo on kiinni. Enemmän kuin taulut minua kiinnostaa ”lohikäärmetyylinen” hirsirakennus sekä sitä ympäröivä puistoalue. Pihapiiri rakennuksineen on viehättävä ja hyvässä kunnossa.

Olen kymmeniä kertoja ajanut Äänekosken ohi, mutta nyt ensimmäistä kertaa tutustun itse kaupunkiin. Mielenkiintoista! En ole koskaan tiennyt, että Pukkimäen satavuotias puutaloalue on niin idyllisen kaunis ja yhtenäinen. Neljän perheen aumakattoiset talot ovat kuin Melukylän lapset -kirjan sivuilta. Kissanpenkkejä en talojen päädyissä näe, sillä en kehtaa niin tarkkaan kurkistella ihmisten pihoille. Harmi, etten saa tietää millaisia ne ovat.


Syyskuun 4. päivä

On sykähdyttävän kaunis ilta. Päivällä on ollut melkein hellettä ja illallakin on vielä parikymmentä astetta. Kostea ja lämmin ilma tuntuu trooppiselta. Aurinko kultaa värit.

Sydämessä läikähtää, kun Jouko on tehnyt minulle pari polkua. Niitä pitkin on helppo kävellä ja liikkua myös pyörätuolilla. (Juttusarjan nimi voisi paremminkin olla "Pyörätuolilla puutarhan ympäri". Niin se nykyään menee.) 

Syyskuun 5. päivä

Hellepäivä houkuttelee Joukon pihatöihin leventämään polkuja. Minä keksin kiireen vilkkaa uusia paikkoja kuunliljoille, varjoyrteille ja vuorenkilville. Tiukkaa tekee, mutta vielä paikat löytyvät.

Syyskuun 6. päivä

Ämpärillinen kukkia ja oksia näyttää niin ihanalta, että ne voisi ojentaa sellaisenaan. Vaaleanpunaisen, sinisen, valkoisen ja limen sävyistä saa Sinikan näköisiä kimppuja. Muita kukkia en autoon tarvitsekaan.

Syyssinikat, purppurapunalatvat ja muut kukat saavat aikaan ihastuneita huudahduksia. – Laitetaanko väliin pensasmustikan oksia vai näitä poimulehtiä, kysyn. Sinikka osallistuu mielellään ja joka välissä ihmettelee ja ihastelee. – Huomenna tehdään lisää kimppuja, Jouko lupaa, tullaan heti aamusta uudestaan.

Syyskuun 7. päivä

Eilisen sinisävyisen seuraksi teemme tänään vaaleanpunaisen kimpun lupiineista. Anoppi on innoissaan. – Kyllä täällä kävijät varmasti ihmettelee, että mistä näitä tällaisia kukkia oikein saa, Sinikka iloitsee. Pyöräytän kimppua, jotta hän näkee sen paremmin sängystään. – Pitäisikö tuohon koloon lisätä jotakin, kysyn. Siihen sopii varjoyrtti ja toiseen koloon poimulehti.

Kukkien jälkeen on ulkoilun vuoro. Pienen lenkin jälkeen jätämme Sinikan lepäilemään ja ajelemme kohti rannikkoa. Tuntuu aivan siltä kuin olisimme menossa ulkomaille. Aluksi maisemat ovat tasaiset, mutta rantatie yllättää mäkisyydellään. Meri ei pilkistele matkan varrella, mutta lopulta saavumme Harrströmiin ja merenrantaan.

Harrströmin kalasatama on idyllinen. Jotakin tällaista olin osannut odottaakin. On kaunis päivä, mutta mereltä tuulee kylmästi. Vilskettä ei näy. Moni on varmasti lähtenyt merelle jo aamuvarhaisella. Ovi harmaaseen mökkiin on kutsuvasti auki. Siellä saa kurkistaa vanhan ajan kalastajaperheen elämään. Ihmeellistä, miten näissä oloissa on voinut selviytyä!

Vilkaisemme vielä kauniita tuulimyllyjä Kvarnbackenin mäellä. Tuulimyllyn edessä meitä katselee muutaman kauriin lauma. Ah, miten suloisia ne ovat! Pian ne ovat jo kipaisseet pusikon suojiin.

Eväspaikan löydämme vanhan kivisillan kupeesta. Istahdamme syömään nurmelle pienen kosken rannalle. Mikä ihana paikka!

Haluan käydä Korsnäsin pappilamuseon pihapiirissä, vaikka itse museo onkin tähän aikaan jo suljettu. Pappiloiden puutarhat kiinnostavat, olivathan ne ennen vanhaan kylän komeimmasta päästä. – Harrastan pappilamuseoissa käymistä, naurahdan Joukolle, nyt olen käynyt niissä kaikissa. Pappilamuseoita on Suomessa kokonaista kaksi kappaletta.

Brinkenin kotiseutumuseo Maalahdessa hämmästyttää kukkapuutarhallaan, joka on entisöity sellaiseksi kuin se oli 1930-luvulla. En voi käsittää, että tuohon aikaan jossakin on viljelty näin valtavasti erilaisia kukkia. Voisin viettää kokonaisen päivän täällä sommitellen kimppuja. Talon oven pielessä lukee: ”5 euroa / kimppu”.

Vanhan Vaasan Yxgärde on pettymys. Netissä sen sanottiin olevan luonnonmukaisesti hoidettu puutarhakeidas, joka on perustettu jo vuonna 1907, mutta minusta se näyttää vanhojen muovisaavien ja -kanistereiden varalaskupaikalta. Ehkä joskus toisella kertaa, kevätkukkien aikaan tulen uudestaan. Kevät on kuulemma tämän pienen puutarhan parasta aikaa. Jospa muovitavarat olisivat silloin poissa.

Pyörähdämme vielä paluumatkalla Orisbergin vanhan ruukin mailla. Käymme ihailemassa kaunista kirkkoa ja varsinkin sen erikoista kellotapulia tekolammen rannassa. Kartanolla ei voi vierailla, mutta otan vastarannalta kuvan puuston takana pilkistävästä, kauniista rakennuksesta. Enempää emme viivyttele, sillä Sinikka jo soittelee, milloin tulemme.

Kukat alkavat olla jo lopussa, mutta pienehkön kimpun vielä saamme tehtyä. – Ei kellään muulla täällä ole tällaisia kukkia, Sinikka huokailee onnellisena. Ihailusta ei meinaa tulla loppua. Oli ihanaa tehdä kimppuja yhdessä. Ämpärissä on vielä muutamia oksia. – Muutkin varmaan haluaisivat niitä, Sinikka sanoo. – Käy sanomassa hoitajille, hän ehdottaa. Jäljellä on enää muutamia taittuneita tai muuten huonoja oksia, enkä kehtaa tarjota niitä kenellekään. Lupaamme tuoda taas seuraavalla kerralla lisää kukkia.

Syyskuun 11. päivä

Tänään saan nukkua pitkään. Jouko käy vuoteeni vieressä. Sanoo menevänsä jatkamaan polkujen tekemistä. Tunnen, että ne polut levennetään ja tasoitetaan suurella rakkaudella.

Illansuussa pääsen testaamaan valmiit polut. Ai että, miten helppo niitä on kulkea koko talon ympäri!

Syyskuun 14. päivä

Voi, miten minä pidän pensasmustikan oksista leikkoina. Ensinnäkin ne ovat aivan ihania välivihreinä, asettuvat nätisti ja kestävät pitkään. Ja nyt ne keksivät vieläpä ruveta kukkimaan!

Syyskuun alku oli poikkeuksellinen lämmin, jopa helteinen. Nyt muutamana päivänä sää on alkanut viilentyä. Tänään on ensimmäinen niin kylmä päivä, etten päästä kanoja ulos. Harmittaa Lumikin puolesta. Joka aamu se odottaa ikkunaluukun vieressä.

Rikkojen kasvu on hiipunut, paitsi valvattien, jotka kasvavat puoli metriä päivässä. Ruusut, hortensiat ja syysvuokot kukkivat vielä. Syysmaksaruohot vasta alkavat punertaa.

Jatkan sitkeästi grönlanninhanhikkien istuttamista lammen reunalle, mutta kaatosade keskeyttää puuhani. Ei se mitään; tähän aikaan syksystä alkaa tehdä mieli puuhailla jotakin muutakin.


Syyskuun 16. päivä

Alkumatka sujuu hujauksessa, kun jo Hattulassa pääsee jaloittelemaan. Ihastelen keskiajalta peräisin olevaa Pyhän Ristin kirkon miljöötä – vanhoja rakennuksia sekä ympäröiviä pelto- ja järvimaisemia. On vaikuttavaa ajatella, että kirkko tai ainakin osa tästä kokonaisuudesta on voinut olla tässä jo yli 700 vuotta. Ei sitä voi käsittää!

Keskiajan tunnelmista siirrymme nykypäivään – tai ehkä emme ihan sittenkään. Mikkelin torin ympäristö on taitava sekoitus mennyttä ja nykyistä aikaa. Nostan hattua niille arkkitehdeille, jotka ovat tämän kaiken takana. Stella on kaunein näkemäni ostoskeskus, ja sen sisällä oleva kauppahalli on hyvällä tavalla erilainen kuin mikään näkemistäni kauppahalleista. Vanhaan linja-autoasemaan on remontoitu taidolla viihtyisä paikka. Se ei ole yhtä tunnelmallinen kuin nostalgiset vanhat kauppahallit, mutta se on taidokas yhdistelmä uutta ja vanhaa.

Kenkäveron pappilan puutarha ja sen valtavat kesäkukka-asetelmat ovat upeita. Kaunis pappila vanhoine piharakennuksineen, yrttitarha ja monet upeat yksityiskohdat hurmaavat.

Pää pyörällä kaikesta kauniista lähdemme ajamaan kohti Kirkonvarkauden siltaa, mutta ihan pian huomaamme Mikkelipuiston. En ollut ajatellut vierailla siellä. Näyttelypuutarha vaikutti ajatuksena liian kaupalliselta. Jouko haluaa kuitenkin käydä puutarhassa ja sehän sopii minullekin. Jo hieman varttumaan ehtinyt puutarha on mielenkiintoisempi kuin luulinkaan. En ole vailla ideoita, mutta nautin näkemästäni.

Kirkonvarkauden riippusilta tai sieltä avautuvat maisemat eivät ole kovin ihmeellisiä, vaikkakin ihan kauniita. Sen sijaan sillan kupeessa oleva Kaarina Kaikkosen tilataideteos Vasten auringon siltaa tekee minuun suuren vaikutuksen. Olin nähnyt sen kuvan netissä, mutta tämä on paikan päällä jotakin aivan muuta. Ei haittaa, vaikka aurinko ei näyttäydy. Paikka on ihastuttava pilvisenäkin iltana.

Väsymys alkaa painaa, mutta pyörähdämme katsomassa Vanhan kasarmialueen ja sen Tykkipuiston. Ihastelen palloiksi leikattuja orapihlajapuita. Vielä muraali Väärät vermeet sekä kierros Emolan puutaloalueella. Alue on mielenkiintoinen siksi, että täällä talot on rakennettu ilman kaavoitusta ja kaavamääräyksiä. Kaikki puutalot ovat erilaisia ja vähän sikin sokin, mutta ilme on yhtenäinen ja hauska.

Seuraa päivän jännittävin matka kohti varaamaamme yöpaikkaa. Olemme ajaneet jo jonkin aikaa metsäistä, syrjäistä tietä ja navigaattori väittää meidän olevan perillä, vaikka mitään taloja ei näy. Onneksi metsän jälkeen aukenee pihapiiri useine rakennuksineen ja itse majapaikka on siisti ja hyvin rauhallinen.


Syyskuun 17. päivä

Emme malta nukkua kovin pitkään, joten olemme Tertin kartanolla vähän liian aikaisin. Lounaaseen on vielä reilusti aikaa. Sen puoleen ihan hyvä, että ehdimme kierrellä rauhassa kartanon puutarhassa. Sataa tihkuttaa, mutta kartanolla riittää ihasteltavaa huolimatta siitä, että muuripuutarhaan emme nyt pääse. Hämmästelemme tätä kaikkea: kartanoa piharakennuksineen, pihapiiriä, yrttipuutarhaa, arboretumia ja puotia. Itse asiassa katseltavaa on niin paljon, että unohdan käydä ruusutarhassa ja vaateputiikissa. Ikään kuin arboretumin porttina toimiva Pentti Hakalan taideteos nimeltä Rupelaattori saa hymyn huulille.

Olen päättänyt aloittaa haasteen, jossa matkustellessamme eri puolilla Suomea maistan paikallisia herkkuja. Olen selvittänyt etukäteen netistä, että Mikkelissä herkutellaan savumuikuilla. Niitä hehkutetaan kaikkialla. – Eikö olisi mitään muuta, tutkailen. Ajatus muikuista ruotoineen päivineen ei houkuttele, mutta päätetty mikä päätetty. Pulla ei ole tarpeeksi vakuuttava paikallisherkku, vaikka sitä on Mannerheimillekin tarjoiltu. (Täällä Mikkelissä Mannerheim näkyy edelleen kaikkialla.)

Tertin kartanon lounaspöydässä on tarjolla muikkuja ja paljon muuta. Nyt on tilaisuuteni. Onneksi muikuilla ei ole päitä ja silmiä.

Olen lukenut, että savolaiseen pöytään kuuluu runsaasti lisukkeita. Sopii minulle. Minulla ei ole aavistustakaan, mitkä hyytelöt sopisivat muikkujen seuraksi, mutta otan niitä, jotka ovat lähimpänä muikkuja. Myöhemmin kysyn tarjoilijalta, mitä muikkujen kanssa oikeasti kuuluu syödä. Kuulemma perunaa ja vaikkapa sinappikastiketta. Hups, ei mennyt ihan kohdilleen, mutta voin vakuuttaa, että muikut rakuunahyytelöllä ovat herkullisia – tai ainakin makea hyytelö.

Loppupäivä kuluu autossa istuen. Ajamme Kangasniemen kautta Äänekoskelle hakemaan asuntovaunun ja sieltä kotiin.


Syyskuun 18. päivä

Kiertelen Joukon kanssa puutarhassa. Talvitakki ja käsineet eivät olisi yhtään liikaa. Valokuvaan kukkien rippeitä. – Kesä taitaa olla nyt loppu, sanon haikeana. – Siltä se vähän vaikuttaa, Jouko vastaa. Kaksitoista astetta ei ole paljon.

Muutama pensas saa villapeiton helmoihinsa. Hake loppuu. Pari pensasta jää kattamatta. Pienestä jää kiinni, etten saa vedettyä viivaa To Do –listalle.

Iltapäivällä sää vähän lämpenee. Kanat rientävät innoissaan ulos. Löydän niille vielä nipun vesiheinää.


Syyskuun 20. päivä

Ihana päivä – aurinkoinen ja lämmin. Kanat pääsevät melkein koko päiväksi ulos. Teen pieniä uudistuksia Etelämerellä: istutan loistosalviaa, täytän aukkopaikkoja ja kitken ahomansikat. Ne ovat päättäneet valloittaa koko Etelämeren – siis muun puutarhan lisäksi. Saan mansikoilla täytettyä yhden ongelmakohdan eteläreunalla. Tästä kaikesta tulee hyvä mieli.


Syyskuun 21. päivä

Jokainen kaunis syyspäivä on kuin lahja puutarhurille. Tänään saan vielä toisenkin lahjan, sillä Jouko lapioi tien laitaan levinneen nurmikon pois. Pääsen maanantaina istuttamaan maksaruohot nurmikon ja tien väliin.

Syyskuun 24. päivä

Vedän pitkän viivan To Do -listalleni. Lammen reuna on nyt istutettu täyteen grönlanninhanhikkia. En olisi uskonut, että se valmistuu vielä tämän syksyn aikana.


Syyskuun 26. päivä

Juhlapäivä tänään: saan valmiiksi lampea ympäröivän nurmikon ja tien välisen reunan istutukset.

Syyskuun 30. päivä

Ihastelen Joukolle syysmaksaruohoja, jotka hehkuvat marjapuuronpunaisina. – Tästä tulis ihana syyspenkki, kun siirtäis nuo (siniset) asterit maksaruohojen viereen ja laittais valkoisia kärsämöitä, intoilen. – Ai että, ja tähän reunaan nukkapähkämöitä, jatkan ideoimista. Suunnitelmani ovat taas täydessä vauhdissa. Verikurjenpolvet tästä etualalta pois. – Voisko niitä siirtää tänne reunaan, Jouko kysyy varovasti osoittaen tien toista laitaa. – Ei muuta kuin lapioimaan vaan, naurahdan. Ei mene kauan, kun näen Joukon menevän paikalle kottikärryineen.

Minä puolestani tartun härkää sarvista ja ryhdyn tekemään syysasetelmaa ovenpieleen. Rautalankahäkkyrän muotokieli riitelee rohtokatajan kaarevien muotojen kanssa. Eivät tahdo millään asettua sopuisasti toistensa lomaan. Pidän kuitenkin pääni ja asettelen niin kauan, että jokainen oksa näyttää hyvältä. Vaaleanpunaista syyshortensiaa, villanukkajäkkärää, pionin siemenkotia, kukkinut valeangervo. Noh, tällainen tällä kertaa.

Iltahämärissä Jouko saa tien reunan kitkettyä. Huomenna pääsee siirtämään  verikurjenpolvet.

SYKSYN PUUTARHA 2023

Tänä syksynä innostukseni puutarhan suunnitteluun lopahti. Mieluummin matkustelin ja katselin toisten puutarhoja nauttien niistä, olivatpa ne pieniä tai suuria, hoidettuja tai villejä. Tiedän innostuksen aikanaan palaavan, joten katsotaanpa mitä Katajakujan syksyiseen puutarhaan tänä vuonna kuului.

Mitkä kukkivat ruskaa odotellessa?

Pensasruusut siellä täällä tuovat ihanaa tunnelmaa. Varsinkin vaaleanpunertava tarhakurtturuusu ’Sävel’ kukkii runsaana talven tuloon asti.

Valkoalpi kukkii syyskuussa, mutta alkaa jo hyvissä ajoin ruskettua. Köynnösikkunan etualaa valaisee villanukkajäkkärä. Muotopuutarhassa kukkii syysleimu ’Blue Boy’. Kärhö ’Arabella’ tuntuu kukkivan loputtomiin. Voimakkaansininen törmäsinikka on runsastunut mukavasti ja kukkii pitkään. Syyskuu on myös hanhikkien ja hortensioiden aikaa. Päivänlilja ’Joan Senior’ Hedelmäpuutarhassa tuottaa yhä uusia nuppuja ja kukkia vielä lokakuussa viimeisten joukossa.

Varsinainen syksyn kuningatar on syysmaksaruoho, mutta sen kukintaa saa odottaa pitkään. Se säilyttää marjapuuronvärisen kukintonsa vielä lumen allakin jonkin aikaa. Kaunopunahattuja istutin niiden seuraan, mutta ne näyttävät aivan irrallisilta. Törröttävät siellä täällä. Paraneekohan tilanne ajan kuluessa?

Kaukasiantörmäkukka kukkii pitkään Eteläpihalla, mutta niitä pitää oikeastaan erikseen käydä katsomassa. 

Syysvuokot kukkivat herkin kukin vielä lokakuussa ja näkyvät hyvin sisällekin. Syysvuokkoja voisi lisätä. Tykkäisivätköhän ne kasvaa kiven kainalossa? Näkyisivät paremmin makuuhuoneen ikkunasta.

Vanhassa Potagerissa pellava kukkii syyskuussa kauniin sinisenä, vaikka se on tehnyt paljon kauniita siemenkotiakin. Niitä pitäisi kylvää tasaisemmin. Eteläreunan syyskukinnasta pitävät huolen ’Creme Brulee’ -hanhikit, jotka kukkivat ahkerasti vielä myöhään syksyllä. Hanhikkeja on mukavasti kukassa myös Joukon ja Mikan tiluksilla.

Alkukulman edessä kukkivat syysmaksaruohot ja konnanyrtit. Ameriikkaan istutin pari asteria ja luppiota. Toivon niistä näyttävää syysryhmää. Ehkä ensi syksynä näen, onko toiveeni toteutumassa. Sinipallo-ohdakkeet kukkivat syyskuun alkupuolella, mutta alkavat sitten ruskettua ja tehdä siementä. 

Länsireunaa piristävät itsekseen kylväytyneet kosmoskukat. Paljon muuta ei sitten tarvitakaan. Ne kelpaisivat minulle ensi vuonnakin.

 
Onhan syksyisessä puutarhassa tarpeeksi materiaalia kimppuihin ja asetelmiin?

Olen usein syksyisin innostunut tekemään kimppuja ja asetelmia. Nyt en innostunut. Hyvä on silti varautua, jos innostus yllättää. Ruokailuhuoneen ikkunoista näkyvät, itsekseen kylväytyneet, kosmoskukat kukkivat niin näyttävästi, että ne korvasivat pöytäkukat. Niitä pitää olla ensi vuonnakin. Toimisivatkohan ‘Snow Princess’ -kehäkukat niille tukena? Tiibetinkoirankielikin olisi kiva.

Hortensioita pitää olla talven varalle. Niitä olenkin viime aikoina lisännyt. Ruusuja löytyy eri väreissä. 

Villanukkajäkkärääkin on ihan kivasti. Sitä pitää muistaa kuivata ajoissa, samoin pallo-ohdakkeita. Talviasetelmaan löytyy myös nukkapähkämöä ja ohotanmarunaa. 

Astereita on nyt kasvamassa, kun innostuin hankkimaan niitä tänä syksynä Tommolan tilalta. Myöhään kukkivaa tähtiputkea olisi kiva saada. Samoin sitä rusopunalatvaa, joka kukkii purppurapunalatvan jälkeen. Onnistuisinkohan jostain löytämään valkokukkaisen jaloängelmän ‘Splendide White’? Se olisi varmasti kaunis tummalehtisen purppurapunalatvan seurassa.


Näkyvätkö syyskukkijat ikkunasta? Säiden huonontuessa on ihanaa, jos viimeisiä kukkia voi ihailla ikkunasta.

Olohuoneen ikkunasta näkyy puidun viljapellon takana alkava ruska. Se on lainattu maisema enkä ikinä pystyisi sellaista värien ilotulitusta omaan puutarhaani loihtimaan. Makuuhuoneen ikkunasta näkyvät syysvuokot. Se ei ole kovin paljon, mutta toisaalta maiseman ruska vetää huomion joka tapauksessa puoleensa.

Ruokailuhuoneen ikkunasta näkyy kosmoskukkien kukkaloisto. Sen jatkuvuus täytyy taata. Kylvin niitä lisää entisille paikoilleen sekä myös niityn reunaan. Tänä syksynä tuntui, ettei muuta sitten tarvitakaan.

Onko päivittäisten kulkureittien varsilla syyskukkia ja kauniita yksityiskohtia?

Kun ensimmäiset pakkaset tulevat, joudun viemään muratit ja puksipuun varastoon. Silloin terassi jää aika tyhjäksi. On aika hankkia muutama calluna ja jotain muita kausikukkia sekä värkätä sammalvateja ja -ämpäreitä.

Kanalaan tulee kuljettua parikin kertaa päivässä. Mietin, että löytäisinkö törmäsinikalle toisen paikan. Nyt sitä täytyy erikseen muistaa mennä ihailemaan kesäkeittiön kulmalle. Syysvuokotkin olisivat aika ihania Pohjoispihalla.


Entäpä onko puutarhassa riittävästi ruskavärejä?

Hyvänä ruskavuonna rusokirsikka, lamoherukka, villiviini, marja-aronia, pihlaja, lamohietakirsikka ja pensasmustikat räiskyvät loistavan punaisina syysasuissaan. Koivun ruskaväri on lähinnä keltainen, komea sekin. Maa leiskuu punaisena, kun pihlaja on pudottanut lehtensä ensimmäisten joukossa. Amerikanpihlajan ruskaväri on erityisen kaunis, mutta se pudottaa lehtensä melko nopeasti. Tänä vuonna ruskaa sai odotella, eikä se ollut niin komea kuin viime vuonna.

Marja-aronia on taattu syksyn komistus.

Joidenkin luumulajikkeiden ruskaväri on kauniin keltainen. Eikä haittaa, vaikka luumu pudottaa lehtensä ensimmäisten joukossa. Kaunis keltainen on näyttävä maassakin. Eri lajikkeet näyttävät tulevan ruskaan eri aikoihin.

Osa kuunliljoista loistaa kauniin keltaisina toisten ollessa vielä vihreitä. Vuorenkilpien lehtiin tulee kirkasta punaista. Grönlanninhanhikin lehdet saavat keltaista ja oranssia. Ah, miten kauniita monet perennat ovatkaan syysväreissään!

Hyvänä syksynä puutarha räiskyy punaisena, keltaisena ja oranssina. Tuntuu, että ruskavärejä ei voi olla liikaa. Ruskan loisto saa tällaisen kirkkaankeltaisen vieroksujankin huokailemaan ihastuksesta. Siitä huolimatta on eduksi, että puutarhassa on myös muita lehtivärejä. Purppuraheisiangervo ’Diabolo’ tummine lehtineen on ruskan keskellä kuin piste i:n päällä. Sen syysväri on uskomattoman hieno.

Hevoskastanja ja kirsikkapuut – paitsi mainitsemani rusokirsikka – pysyvät vihreinä. Tai no, joskus 'Inkeroisten kuulasmarja' ehtii ruskaan mukaan ja muuttuu keltaiseksi. Amerikanheisi ’Jenkki’ on upea; se on melko vihreä, mutta saa kuitenkin liukuvia ruskan värejä lehtiinsä.


Sopisiko puutarhaan kokonainen syyspenkki?

Minulla on siellä täällä marjapuuronpunaisia syysmaksaruohoja laajoina alueina. Olen yrittänyt istuttaa niiden seuraan kaunopunahattuja, mutta eivät ne näytä oikein miltään. Ei kai olisi hassumpi, jos istuttaisiin tuon perussyysmaksaruohon rinnalle purppuralehtistä syysmaksaruohoa.

Purppurapunalatvan seuraan voisin istuttaa rusopunalatvaa. Se jatkaisi tuon penkin syksyn kukintaa. Jos vielä löytäisin sen mainitsemani valkokukkaisen jaloängelmän ‘Splendide White’, olisi vaikutelma varmasti täydellinen.

Jännä nähdä, saisinko vielä joskus syksyistä loistoa Ameriikkaan, kun istutin sinne astereita ex tempore tänä vuonna.

PUUTARHAPÄIVÄKIRJANI MUN Lokakuussa

Lokakuun 2. päivä

Tasoittelen hiekan kauniiksi kumpareeksi vatiin. Sammaleet odottelevat vieressäni. Muuttolinnut huutavat, hanhia varmaan. Hakevat omaa paikkaansa muodostelmassa. Ah, tätä ihanaa syksyä!


Lokakuun 4. päivä

Keltaiset sadetakit täplittävät Sibeliuksen puistoa. Koululaisryhmä seisoo Sibeliuksen patsaan edessä kuuntelemassa opasta. Minä valokuvaan komeita kukkaistutuksia. Istahdan penkille ja nautin, kun Sibeliuksen musiikki alkaa soida. Hienoa!

Kuulen sivusta oppaan kertovan, kuinka Sibelius on tallettanut sammalta tulitikkurasiaan ja toisinaan haistellut sitä päästäkseen metsän tunnelmaan, sen tuulen huminaan ja lintujen lauluun. Oppilaat miettivät Suomen kansallislintua, -puuta ja -kasvia. He tunnistavat kuusia, mäntyjä, koivuja. Pojat hyppivät vaahteranlehtikasassa. Joku kerää tammenterhoja.

Soivat penkit ovat haluttuja istumapaikkoja. Lapset selvästi nauttivat musiikista. Ripottelee vettä ja paleltaa, mutta en malttaisi lähteä puistosta. Nuori Sibelius jää katselemaan vanhaa yläalkeiskouluaan.

Ennen lounasaikaa ehdimme pyörähtää katsomassa vanhaa sairaalamiljöötä. Hämmästyttävää, että vanhat rakennukset ovat yhä terveyskeskuksen käytössä. Tuntuu hyvältä, että kaikkea vanhaa ja arvokasta ei ole hylätty. Kaunis, hyvin koristeellinen rautatieasemakin on edelleen käytössä.

Verkatehtaan alue ja Pinellan puisto veden äärellä on viihtyisä. Ihanan syksyistä! 

Yksi tehdasrakennuksista kätkee sisälleen modernin ravintolan. Räsymatot pöydillä pehmentävät vaikutelmaa. Kylläisinä lähdemme kohti Aulankoa – tai oikeastaan Karlbergin kartanoa, sillä tuon historiallisen alueen rippeet minä haluan nähdä.

–Millaista olisikaan ollut kreivittären kävellä käsi kädessä Hugon kanssa täällä, sanon Joukolle Joutsenlammella. – Olisikohan Hugolla riittänyt aikaa sellaiseen, jatkan, oli varmaan omaisuudessa yllin kyllin huolehtimista. Tarinahan kertoo, että tuolloin Suomen rikkain mies, Hugo Standertskjöld, oli ihastunut puolalaiseen kreivittäreen, mutta sai rukkaset. Hugo eli elämänsä poikamiehenä. Ei varmasti ollut helppoa hänellä.

Ruusulaakson paviljonki on aika hieno. Kuvittelen tyhjään tilaan pöydän, tuolit, pöytäliinat sekä koristeet ja tietenkin herkut. Kyllä kelpaisi viettää aikaa täällä. Sen sijaan Onnentemppeli vaikuttaa karulta kivikkoisen mäen huipulla. Onnellinen saa olla se, joka ylipäätään pääsee kiipeämään rakennukseen.

Aurinko paistaa ja näyttää Aulangon parhaat puolet. Ruska ei ole vielä kunnolla alkanut, mutta täällä on silti kauniin syksyistä. Saan hyvät kuvat.

Matkalla Lepaalle huomaamme yllättäen tien läheisyydessä kauniita rakennuksia. Vanhassa punatiilitalossa on erilaiseksi mainostettu rautakauppa. Se täytyy nähdä. Nämä ovat vanhan Metsänkylän kartanon rakennuksia. Toden totta rautakauppa on näkemisen arvoinen, vaikka en olekaan vailla vanhan ajan sähkökatkaisijoita, kahvoja, lavuaaria, en edes luutia tai sinkkikauhoja.

Lepaan kartanon mailla, keltaisten rakennusten edessä, huokailen ihastuksesta. Kuvaan taloja ja niiden välistä pilkottavaa tuulimyllyä, seinää vasten kasvavia omenapuita, näyteistutuksia, hedelmäpuiden rivejä. Opiskelijat kiertelevät tunnistamassa kasveja.

–Tässä olis sulle vähän mallia, sanon Joukolle vanhoista navetan raunioista tehdyn pergolan äärellä, sinähän tykkäät pergoloista. Joukostakin rakennelma on hieno. Kappelin portti on vaikuttava, varsinkin sen kautta avautuva näkymä. Kaikkialla on kaunista ja siistiä. Kannatti tulla tänne.

–Onneksi alkoi sataa, kiusoittelen Joukoa kotimatkalla, olisi muuten menneet huolet hukkaan. Hän on eilen tutkinut säätiedotusta ja puhunut laajasta saderintamasta koko eteläisen Suomen yllä. Päivä on ollut pääasiassa aurinkoinen. Vasta Vesilahdella alkaa sataa.

Lokakuun 8. päivä

Alan jo pikkuhiljaa tottua siihen, että kalpea Viuhti tulee vastaan kuin kana. Kiinnostuneena kurkkii, mitä herkkuja minulla on sille. Iltaisin löydän sen pesästä. Floora vaikuttaa hämmentyneeltä, kun sen asema hierarkian ylimpänä kanana ja kukon kainaloisena on mennyt. Haikeaa, mutta ei enää surullista. Viuhti on ihana juuri sellaisena kuin on.


Lokakuun 9. päivä

Olen vetkutellut kukkasipulitilauksen kanssa. Kauppoja on niin monta. Hintojen vertailu on hankalaa. Valikoimat hupenevat. Vihdoin tänään se on tehtävä. Olen luvannut itselleni, että istutan muutaman pussillisen joka syksy. Ei tarvitse keväällä katua laiskuuttaan. Darwineita ehdottomasti. Ei ole paljon mistä valita, riittää kun on vaaleanpunaisia ja aniliineja. Niiden lisäksi jokunen vähän erikoisempi: pussillinen papukaijoja ja liljatulppaaneja. Harmi, että kevättähdet ovat loppuneet. Otan pussillisen krookuksia. Yhteensä sataviisi sipulia.


Lokakuun 12. päivä

Tampereen kauppahalli on yhtä tunnelmallinen kuin aina ennenkin. Vihannespuoti on kuin satukirjasta. 

Kukkapuoti pursuilee värikkäitä leikkokukkia. Ah! Tiskeillä on tarjolla tuoretta lihaa, kalaa, lounasta, tamperelaisia erikoisuuksia kuten pärämätsejä ja rievää, leipomotuotteita ja vaikka mitä. Minä valitsen huolella palan suklaakakkua.

Alkaa olla jo nälkä, mutta haluan virittäytyä 1900-luvun tunnelmiin käymällä katsomassa Wivi Lönnin suunnitteleman Olánin talon. Iloiseksi yllätyksekseni Palomäenkadulla onkin vieri vieressä toinen toistaan viehättävämpiä taloja. Päätämme palata ihailemaan Pyynikinrinteen taloja vielä joskus toisellakin kertaa.

 

On hyinen ilma. Umpijäässä yritän napata muutaman kuvan Talouskoulun pihalta ennen kuin astumme ravintola Wiviin sisään. 

Ensivaikutelma on kuin kouluruokalassa. Varsinainen ravintolasali on kuitenkin viihtyisä, ja päätämme jäädä. Ikkunapöydässä istuu vanha pariskunta keskustellen intensiivisesti. Kuvittelen, että hänhän voisi olla itse Wivi Lönn kollegansa kanssa työlounaalla.

Jatkamme samaa teemaa. – Että ihan paloasemaa katsomaan, naurahdan ajaessamme keskuspaloasemaa kohti. Harmi, ettemme pääse tuota kaunista rakennusta paremmin näkemään tietöiden takia.

Talvitakkikaan ei auta, kun Miladivan palatsin pihalla tuulee jäätävästi. Kiertelemme silti ruskan värittämässä puutarhassa ihailemassa ja ihmettelemässä. – Tänne täytyy tulla kesällä uudestaan, sanon Joukolle. – Ehdottomasti, hän vastaa.

Vielä on yksi Wivi Lönnin suunnittelema rakennus nähtävä: Lapinniemen kartano.    

Oliivipuut kutsuvat sisään kauniiseen, yli satavuotiaaseen taloon. Talo on saanut arvoisensa asukkaat: tehtaanjohtajan lukaalissa toimii Bypias-lifestylemyymälä.

Katselen alkuperäisiä kaappeja, portaikkoa, ikkunoita ja muita yksityiskohtia. Kahvilan vierestä pääsee sisäpihalle tunnelmalliseen puutarhaan. Puutarhassa on rappioromantiikkaa. Sisäpihalla syksy näyttää parhaimmat puolensa. Pää pyörällä kaikesta kauniista lähdemme ajelemaan päivän viimeistä etappia, puutarhamyymälää kohti.

Olen päättänyt tehdä vihreävalkoisen asetelman terassille. Niin kuitenkin käy, että vihreiden callunoiden ja valkoisen jouluruusun seuraksi ostoskoriin päätyy vaaleanpunaisia callunoita. Jouko ehdottaa kultasypressiä. No otetaan toki. Alkaa olla jo kiire kotiin ja pian alkavaan webinaariin, mutta äkkiä vielä muutama tulppaanisipulipussi ja pari pussia kevättähtiä. Onneksi löysin vielä.


Lokakuun 14. päivä

Jouluruusu harmaaseen ruukkuun, sen seuraksi vihreä calluna ja iso ämpäri sammalta. Ei, ei sittenkään, vaan pieni ämpäri sopii paremmin… Alku on aina yhtä hankalaa, vaikka tiedän, että syyskukat näyttävät hyviltä, miten tahansa ne yhdisteleekin.

Lokakuun 17. päivä

Ensimmäiset rohtokatajanoksat näyttävät upeilta harmaassa seinätelineessä. – Tästä tulee hieno, ajattelen, mutta itseluottamukseni karisee sitä mukaa, kun lisään uusia oksia asetelmaan. Asettelen villanukkajäkkärää, välivihreäksi havuja, muutamia pallo-ohdakkeita ja tähtiputkia. En ole ollenkaan tyytyväinen. Nyt on tauko paikallaan.

Palaan kukka-asetelman ääreen ja päätän purkaa koko helahoidon. Uudella innolla aloitan alusta. Tällä kertaa harkitsen joka oksan paikkaa niin kauan, että se näyttää hyvältä. Se tepsii.

Lokakuun 22. päivä

Vilkaisen nopeasti kanoja ennen kuin kyykistyn pehkuille Viuhtin viereen. – Missä Floora on, ihmettelen, miten kana voi kadota jäljettömiin? Mielessäni käväisee jo sellainenkin epärealistinen ajatus, että onkohan se livahtanut ovesta ulos.

Kyyneleeni tipahtelevat Viuhtin kuparinruskeille sulille, kun painan varovasti kasvoni sen selkää vasten. Kukko on syvässä unessa, mutta hengittää vielä.

Tuntuu hyvältä, kun Jouko tulee perässäni kanalaan. Lohduttaa. Hän löytää Flooran kaurapöntön ja seinän välisestä pienestä kolosta kovalta lattialta makaamasta. Voi Floora-ressukkaa! Tuo aina niin tomera ja mitään pelkäämätön kanarouva on selvästi järkyttynyt. Tunnen suurta myötätuntoa sitä kohtaan. Floora katselee Viuhtia ja minua kaukaa. Yrittää syödä, mutta ruoka ei maistu. Pitkän ajan päästä se uskaltautuu lähemmäs ja jää seisomaan viereeni. Seisoo ja katselee vuoroin minua ja kukkoa.

Silittelen Viuhtia hellästi. Olen vuosia yrittänyt totutella ajatukseen, etteivät kukot ole ikuisia. Ei siihen kuitenkaan ole tottunut. Nyt seitsemän vuoden aikajakso on päättymässä. Viuhtin sairastamisen aikana päädyin pitkän harkinnan jälkeen siihen, että annan kukon kuolla luonnollisesti, kun sillä ei ole kipuja. Voimat olivat heikot, mutta ruokahalu oli vielä eilen hyvä. Iloisena ja luottavaisena se tuli aina vastaan minua.

Minun täytyy välillä käydä syömässä ja lepäämässä. Avilla soittaa koululäksyksi saatua, Ilmari Hannikaisen kappaletta Mirrin hautajaiset. Tuo haikeankaunis sävellys sopii tähän hetkeen. Taivaalta leijailee suuria lumihiutaleita.

Jouko käy tarkkailemassa tilannetta. Floora nukkuu Viuhtin vieressä. Sydäntä riipaisee, kun Floora, Viuhtin kainaloinen kananen, joutuu luopumaan rakkaimmastaan.

Vuorotellen istun pehkuilla ja lepään sisällä. Iltapäivällä Viuhti on nukkunut pois. Kaikki kanat ovat ihan sen ympärillä. Koskettavaa!

Annan kanoille aikaa hyvästellä. Siivoan kikkareita, lisään vettä ja ruokaa. Nyt Flooralle maistuu ruoka. Kaikki kanat kuopsuttavat vähän. Myöhemmin, kun käyn kanalassa, kaikki kanat seisovat hartaina ringissä Viuhtin ympärillä, kaikkien katseet kukkoa kohti.

Viimeinkin kanat ovat nousseet orsille. Nostan Viuhtin syliini. Lähden Joukon kanssa otsalampun valossa kulkemaan metsän reunaa kohti. Jouko laittaa lakanaksi silkkipaperin ja peitoksi toisen. Minä asettelen päälle jouluruusun kukan ja syyssyrikän oksan. Jouko sytyttää kynttilän ja luo haudan umpeen. Asettelen vielä kimpun villanukkajäkkärää kummulle. Silmäni kirvelevät itkemisestä.


Lokakuun 23. päivä

Kanalassa on hiljaista. Vain Lilli piipittää vaimeasti. Niin kaipaan entistä iloista kälätystä. Yhdessä kanojen kanssa ikävöin ihanaa kukkoa. Mietin, miten ne pärjäävät ilman Viuhtia, kun toista samanlaista ei saa. Ei, vaikka kuinka haluaisin.


Lokakuun 26. päivä

Vien kanoille omenaa. Ikävä puristaa sydäntäni, mutta kanojen suruaika näyttää loppuneen. Ne juttelevat ja touhuavat taas, nahistelevatkin vähän. Arki alkaa palata uomiinsa, paitsi Flooralla, joka on tavallista vaiteliaampi.

PUUTARHAPÄIVÄKIRJANI MUN Syyskuussa

Syyskuun 4. päivä

Rakas puutarhapäiväkirjani, en ole unohtanut sinua, vaikka en ole kirjoittanutkaan moneen päivään. Olen palautunut viime reissusta ja suunnitellut uusia seikkailuja. Onhan täällä sateiden välissä saatu peittokuvienpolviakin maahan isot alueet. Jouko puolestaan urakoi uuden parkkialueen.

Tänään luen netistä Iittalan taideasemasta ja silmiini osuu sanapari ”naivistinen vihersuunnittelu”. Silloin päässäni alkaa heti vilistä ideoita naivistisesta puutarhasta. Käytyäni Naivistit Iittalassa -näyttelyssä mietin, mitä maalaisin, jos minulla olisi taito. Yhtään ideaa ei tullut mieleen. Tuolloin ajattelin, että minun on tyydyttävä maalaamaan puutarhan pensseleillä. Muuta en osaa. Sen sijaan, kun näin tuon yhden sanaparin, ideoita alkoi pulppuilla. En ole koskaan tajunnut edes ajatella asiaa.

Makaan sängyllä ja kuvittelen naivistista puutarhaa. Suorakaiteita, palloja ja kartioita kuin piirroskuvassa. Ruusupuska. Emalista tehtyjä kevään, kesän ja syksyn kukkia iloisesti sekaisin. Rivi oransseja, kirkkaankeltaisia ja vaaleansinisiä ruukkuja, joissa vaaleanpunaisia pelargoneja. Värikkäitä laattoja, pala nurmikkoa, jolla värikkäät pöytä ja tuolit… Nukahdan haaveiluuni.


Syyskuun 8. päivä

On aurinkoinen, lämmin päivä. Tuntuu ihan kesältä. Ihanaa, kun saan jaettua vuorenkilpiä Joukon tiluksille.


Syyskuun 15. päivä

Lapsenomaisella innokkuudella suunnittelen matkaa Iittalan kautta Tammelaan. Iittalan taideaseman naivistinen viheralue on käytävä katsomassa ennen kuin lehdet tippuvat. Puutarha-aiheet ovat naivismissa suosittuja, mutta että joku tekee ihan oikeasti naivistisen puutarhan. Se on nähtävä.

Tammelasta on aikomus jatkaa Forssan kautta Jokioisten kartanolle. Kartanopuisto olisi kauneimmillaan ruska-aikaan, mutta en malta odottaa. Ruskaretkellä aiomme käydä Aulangolla. Ja ensi kesänä Miladivan palatsin puutarhassa. Ja keväällä Pölkinvuoressa…


Syyskuun 16. päivä

Ihastelen kuvauksellista Tarttilan kylänraittia auton ikkunasta. – Käännytäänkö takas, Jouko kysyy. – Mielellään, vastaan ilahtuneena. Eihän meillä ole kiire. Pyöräytämme takaisinpäin ja saamme hyvät kuvat. Ajelemme rauhassa pysähdellen kaiken kauniin kohdalla. Nautimme täysin siemauksin kiireettömästä matkasta. Kirkon sisäänkäynti on kuin ulkomailta. Pieni hiekkatie laskee somasti vanhalle kartanolle. Tämähän on kuin sadusta. Kullankeltaiset pellot levittäytyvät tien molemmin puolin.

Iittalan Taideasema on elämys. Viheralue on tosiaankin tunnistettavissa naivistiseksi. Kivasti toteutettu. Ainoa Suomessa, kenties koko maailmassa. Jännää!

Olen nähnyt Kikka Nyrénin muraalit jo netissä, mutta silti ne tekevät suuren vaikutuksen. Mietin, onko alikulkutunnelin toisessa päädyssä lisää muraaleja. – Ne on samoja kuin tässä, Jouko toteaa. Hän on ne käynyt vilkaisemassa. Onneksi käyn itse katsomassa. Teokset ovat vielä hienompia kuin tunnelin alkupäässä.

Ihailen lintuja ja kukkia. Yhtäkkiä Jouko huomaa perhoset. – No nyt mun silmät aukes naivistiselle taiteelle, hän ilahtuu. – Näähän on hienoja, varsinkin tuo sulhanen ja morsian, yhdessä lentelemässä aivan kuin me, hän kuvailee. Minäkin tulen onnelliseksi.

Ehdimme hetken kierrellä Tammelassa ennen kuin Makulihan lounasaika alkaa. Viehättävä pieni kylä, kirkkokin kuin satukirjasta. – Kauniita nuo syreenit, Jouko sanoo. Minua naurattaa. Tosiaankin hortensioiden kukinta on parhaimmillaan.

– Miten kaikki voi mennä näin täydellisesti, ihmettelemme yhteen ääneen. Makulihan tilapuoti on aivan upea. Ruoka on herkullista ja palvelu ystävällistä. Sianlihan tilalle kokki tarjoutuu tekemään Toscanan kanaa, ja tarjoilee valtavan annoksen pöytään. Kaikki on yksityiskohtia myöten mietitty, pöytien kukkakimputkin.

Mustialassa on idyllistä. Valtava puisto on hurmaava ja vanhat punatiilirakennukset todella kauniita. Rakennusten takana tuoksuu lanta. – Mennään katsomaan, siellä on mahdollisuus nähdä automatisoituun pihattonavettaan sisälle vapaasti milloin tahansa, selitän. En halua jättää käyttämättä sellaista mahdollisuutta. Katseluparvelle johtavat metalliset kierreportaat. Puolivälissä minua alkaa hirvittää. Pidän kaiteesta kaksin käsin kiinni ja yritän olla katsomatta portaiden lävitse maahan. Askel askeleelta nousen ylemmäs, mutta toiseksi viimeinen porras on pahin. – Mitä hullua minä teen täällä, mietin kauhuissani. Kunpa pääsisin edes ylös asti. Huh, viimein olen ylätasanteella. Ikkunan läpi näkee navettaan. Lehmät ovat kauniita, niiden laikukas turkki kiiltelee. Minua kalvaa ajatus, miten mahdan päästä alas. Onneksi alastulo ei pelotakaan, tai ei ainakaan niin paljon kuin ylös kiipeäminen. Tasamaalla minua naurattaa. Olen kuin urotyön tehnyt, vaikka toisille tuo on kuin yläkertaan kipaisisi. Saan silti olla tyytyväinen, sillä kaikilla ei ole tasapainovaikeuksia ja minä kiipesin niistä huolimatta.

Olen halunnut nähdä Wendlan puutarhan Jokioisten kartanolla ja siksi olemme tulleet tänne upeaan kartanomiljööseen. Avaamme Qr-koodilla ääniopastuksen, joka saa kartanon rakennukset näyttämään erilaisilta kuin ennen. Kuljemme hieman ristiriitaisin tuntein kartanon ylellisissä maisemissa. Mihin on tarvittu 38 hevosta? Entä kartanorakennuksen kolmekymmentä huonetta? Millaisissa mietteissä Wendla on puutarhassansa kulkenut? – Onhan tämä huikean kaunista, mutta millaista arki on ollut jakautuneessa yhteiskunnassa, mietin. Kummittelevaa Harmaata Rouvaa en kyllä välittäisi nähdä. Mitähän kamalaa täällä on vuosisatojen kuluessa tapahtunut? En edes haluaisi tietää.

Opas kertoo, että omenoita saa vapaasti poimia. Omenat ovat mauttomia, mutta poimin muutaman pudokkaan kanoille tuliaisiksi.

Ennen kotimatkaa pyörähdämme museorautatien asemalla. Tänne on päästävä kesäaikaan, kun höyryjuna kulkee. Matkustaisimme ainakin Minkiön asemalle asti. Kurkistamme asemarakennuksen ikkunasta sisään. Saakohan lipun ostaa pikkuruisen aseman luukulta?

Museoitu pappila ei ole avoinna, mutta haluan nähdä sen pihapiirin. Tunnelma on yhtä aikaa kolkko ja kiehtovan salaperäinen. Kultapallot kukkivat oven pielessä. Tunnistan myös syreenit ja pikkutalviot. Kurkistamme ikkunasta. Tänne on päästävä vielä joskus uudestaan.

Illalla sängyssä muistan navetan portaat ja purskahdan nauruun. – Lystiä riittää, kun itselleen nauraa, sanon Joukolle. Kaikki päivän kivat tapahtumat pyörivät mielessä eikä uni tahdo tulla.

Syyskuun 18. päivä

Syyssinikat alkavat jo kuihtua, mutta löydän muutaman hyvän oksan kimppuun. Niiden seuraksi poimin Sinikan lempiväriä vaaleanpunaista ja lisäksi vähän valkoista. Jouko tulee ikionnelliseksi kimpusta ja siitä, että olen lähdössä hänen kanssaan Seinäjoelle Sinikkaa tervehtimään.


Syyskuun 19. päivä

Ravintola Äärellä vanhassa Kalevan navetassa on juuri niin tunnelmallinen kuin kuvien perusteella oletinkin. Nautimme herkullisen lounaan, jonka jälkeen suuntaamme terveyskeskuksen vuodeosastolle. Sinikka ehtii jo soittamaan, missä viivymme.

Anoppi on yhtä hymyä. – En ole koskaan kuullutkaan tuommoisista kukista, hän hämmästelee syyssinikoita. Vuodeosastolla elämä on tässä ja nyt. Ikkunasta ei näe ulos ja jos näkisikin, näkyisi pelkkää harmaata seinää. Paistaakohan edes aurinko tänne korkeiden rakennusten väliin? Sinikka yllättyy, kun kerron, että puihin on tullut jo ruskan värejä.

Muutaman neliön sisään kutistunut elämä tuntuu minusta ahdistavalta, mutta onneksi Sinikka vaikuttaa tyytyväiseltä. – Tähän on tottunut, hän toteaa. Kun Sinikka käy päivälevolle, me lähdemme Törnävän kartanolle. Lupaamme palata vielä illalla.

Vanha Östermyran kartano on kaunis, kuten kartanot yleensäkin, mutta erityisen viehättäviä ovat vaaleanpunaiset rakennukset sen pihapiirissä. Nautimme puistomaisemien vehreydestä, mutta samalla on surullista, kun vanha yhtenäinen kartanoalue on tärvelty. Alueen läpi kulkee vilkasliikenteinen tie. Aluetta on muutenkin kehitetty lähinnä festivaaleja ajatellen eikä niinkään vanhaa kulttuurimaisemaa säilyttäen.

Yritän sulkea silmäni sorakentiltä ja nykyajan rakennuksilta. Valokuvaan niin, että tie jää piiloon. Haluan nähdä aiemmin kartanolle kuuluneen kirkon, joka on jäänyt tien toiselle puolelle. Kirkkoon johtaa tunnelmallinen tie. Mikä onni, että se on säilynyt! Kirkko on kuin Prinsessa Ruusunen -sadusta.

Sen jälkeen, kun olemme vielä käyneet Sinikkaa tervehtimässä, ajelemme vanhalle Lääninsairaalalle. Ilta hämärtyy ja ripsii vettä. Piha on täynnä autoja, sillä rakennuksessa on muun muassa kansalaisopiston toimintaa. Ihmettelen ja ihastelen, miten ennen vanhaan on panostettu sairaalan arkkitehtuuriin ja miljööseen. Kokonaisuus on täydellinen vastakohta nykyajan tehdasmaiselle sairaalarakentamiselle. Sairaalan pääoven edustan pylväspuut tekevät suuren vaikutuksen. Ihana sateisen illan tunnelma!

Koukkaamme vielä keskustaan hakemaan pitsan iltapalaksi. Uni tulee odottelematta.


Syyskuun 20. päivä

Jouko kysyy, mitä matkanjohtaja on tälle päivälle suunnitellut. – Sairaalateema entisajasta nykypäivään jatkuu, naurahdan. On kaunis poutapäivä, joten on mukava tutustua vanhan Piirimielisairaalan miljööseen. Komeat lehtipuut tekevät alueesta viihtyisän. Ääniopastuksen ansiosta kierros on mielenkiintoisempi kuin osasimme aavistella. Kuulemme tarinoita sairaalan työntekijöiden lasten kertomana. Yritän kuvitella, mitä kaikkea noiden seinien sisäpuolella onkaan tapahtunut.

Nyt maistuu lounas Valkoisen Puun kahvilassa. Komeat kesäkukkaistutukset toivottavat meidät tervetulleiksi. – Nyt tajuan, että modernikin voi olla kaunista ja viihtyisää, sanon Joukolle. Moderniin tilaan on yhdistetty muutama antiikkipöytä. Koko sisustus on toteutettu hyvällä maulla. En olisi ikinä uskonut, että ihastun näin moderniin sisustukseen.

Sinikka ehtii jo kysellä meitä, mutta pyörähdämme vielä keskustassa ihailemassa yhtä kivitaloa. Talo näyttää pieneltä korkeiden kerrostalojen ympäröimänä, mutta oikeasti se on suuri. Talon tarina jää askarruttamaan minua: kenen talo se on ollut ja mitä kaikkea sen ympärillä on tapahtunut?

Vanhojen sairaalarakennusten jälkeen terveyskeskuksen vuodeosasto tuntuu entistä ahdistavammalta. Onneksi seinien sisäpuolelle kuuluu hyvää: Sinikka on päässyt kävelemään ja vaikuttaa aiempaa virkeämmältä.

Kiitollisina lähdemme ajelemaan kotia kohti. En ole ennen huomannutkaan, miten avara taivas lakeuksilla on. Eksoottista!

Matkanjohtaja on suunnitellut yhden välietapin ennen Vesilahtea. On kiva jaloitella Ikaalisten vanhassa kauppalassa. Sen sijaan hirmuisen jyrkät kadut eivät ole minun juttuni. Pyörähdämme vielä pappilan pihassa. Pappilan puutarhaa ei enää ole. Harmi. Lähistöllä on sentään kaunis kirkko ja kirkon torni.

Vielä yksi jäätelötuutti. Sitten kotiin ja saunaan.


Syyskuun 22. päivä

Toivolan vanhan pihan ruosteiset kukka-astiat tekevät Joukoon suuren vaikutuksen. Minä nautin kuunnellessani häntä. Kuulostaa siltä, että hänestä on kehkeytymässä yhä enemmän puutarhaihminen. Olen niin onnellinen yhteisestä harrastuksestamme. Vatsa täynnä on hyvä kierrellä ja ihastella vanhoja rakennuksia.

Sää suosii meitä. On kesäisen lämmin päivä, vaikka on jo syyskuun loppupuoli. – Tuossa on Wivi Lönnin kotitalo, olen aina halunnut nähdä sen, sanon innoissani Joukolle. Aidan takaa aukeaa upea puutarha. Huokailen ihastuksesta. Vanha mies on viemässä kompostiämpäriä. Hän tervehtii ystävällisesti ja kutsuu meidät puutarhaansa. – Että ihan puutarhaa katsomaan, hämmästelen. Kylläpä meillä on onnea!

Vanha talo puutarhoineen on uskomattoman upea kokonaisuus. Wivi Lönnin istuttamat pionit ovat vielä hyvissä voimissaan. Puutarha on täynnä näyttäviä patsaita. Omenapuut ovat komeita ja hyvin hoidettuja. Daaliat kukkivat. Kaikkialla on siistiä ja viimeisteltyä.

Mies kertoo talon vaiheista. Hän oli ostanut talon rapistuneena ja kunnostanut sen nykyiseen loistoonsa. Eikä tässä vielä kaikki: pääsemme tutustumaan myös kasvihuoneeseen, jonne kuljetaan sisäkautta. Bougainvillea täyttää melkein koko kasvihuoneen. Isäntä esittelee peikonlehden, joka on kukkinut ja nyt tekee hedelmää.

Kiertelemme talossa ja katselemme sen tyyliin sopivaa sisustusta. Mies ojentaa meille pinon kirjoja ja lehtiä. En meinaa uskoa todeksi: saan haaveilemani Wivi Lönnin tuotannosta kertovan paksun opuksen sekä tästä Kauko Sorjosen puutarhasta kertovan kirjan. En tiedä, miten kiittäisin häntä.

Vierailusta jää kuitenkin vähän surullinen olo. Tontin naapuriin on rakennettu korkeita, rumia kerrostaloja, jotka peruuttamattomasti tärvelevät kauniin kulttuurihistoriallisen miljöön. Sorjosen sinnikäs yritys säilyttää tuo arvokas huvila-alueen kokonaisuus on valunut hukkaan. Tunnen myötätuntoa häntä kohtaan.

Jatkamme huvila-alueeseen tutustumista. Poikkeamme Vanhaan pappilaan nauttimaan Teeleidin juustokakkua pappilan puutarhassa. Vierailemme Kuokkalan kartanon puutarhassa.

Päivän viimeinen kohteemme on Sulkurannan siirtolapuutarha. Alue on hyvin viihtyisä, mutta pensasaidat ovat niin korkeita, että puutarhoja ei näy. Ei se mitään. Tänään olemme saaneet makeaa mahan täydeltä, ja olemme valmiit yöpuulle.


Syyskuun 23. päivä

Sää on harmaa ja sataa vettä. On tainnut sataa koko aamun. Jouko selittää kaaviokuvaa voimakkaan sateen rintamasta, jonka pitäisi mennä koko alueen yli. Olen monta vuotta toivonut pääseväni Tommolan tilalle, joten ei auta. Lähdemme matkaan Leivonmäkeä kohti.

Sataa melkein koko matkan, mutta Leivonmäellä sade taukoaa. Kun astumme ulos autosta, alkaa sataa taas, mutta pisaroi vain hetken. Uskomatonta: tulee kaunis ilma.

–Tämähän on kuin ulkomailla, huudahdan nähdessäni perennaistutukset rinteessä. Perennat on istutettu suoriin riveihin. Siellä täällä kasvaa pieni puu. Asterit, punalatvat, luppiot ja muut syksyn perennat kukkivat kauniisti. – Ihanaa, että tulimme tänne, huokailen. En ole suunnitellut ostavani mitään, mutta sinisenlila asteri on pakko saada. Jouko toivoo kahta muutakin väriä. Valkokonnanmarjalla on hauskat pampulat. – Otetaan sekin, Jouko sanoo. Perennaryhmä vaatii vielä yhden vaaleanpunaisen luppion. Näistä tulee kaunis syysryhmä.

Vasta kotimatkalla sade jatkuu. Ihmeellistä! Olemme niin kiitollisia.

Viherlandian lounaan jälkeen jaksamme hyvin matkustaa Orivedelle. – Katsotaan nyt, jos sataa kovasti niin eihän meidän tarvitse mennä arboretumiin, sanon.

Arboretum on hyvin tunnelmallinen. Valtavan suuret jalopuut muodostavat kuin katon polkujen ylle. Kuulen sateen ropinan, mutta se ei tunnu tulevan alas asti. Sade tekee metsän vieläkin tunnelmallisemmaksi. Ihanaa, että nyt sataa. Ihailen erikoisia puita, suuria saniaisia, kirjavalehtisiä maanpeitekasveja, värikkäitä kukkia siellä täällä ja sammaloituneita kiviä. Kyllä kannatti tulla.


Syyskuun 25. päivä

Minun ei pitänyt. Olin päättänyt katsella vain. Syysistutusten piti olla jo lopussa. Olin varautunut enää muutaman sipulipussin istuttamiseen. Nyt ne kuitenkin ovat maassa: kaksi erilaista asterilajiketta, kaksi eriväristä luppiota ja yksi valkokonnanmarja. Ihan ex tempore. Pitihän ne saada. Kukkivat niin kauniisti Tommolan tilalla. Toki tiesin, että näin voi käydä. Jos tarjolla on tähän aikaan kukkivia perennoja, ei sellaista tilaisuutta voi ohittaa. Oli ihan hilkulla, etten ostanut kultapalloja. Keltainen näyttää tosi hyvältä syksyllä.


Syyskuun 26. päivä

Tuntuu surulliselta käydä kanalassa, kun ennen niin iloinen ja touhukas Viuhti on muuttunut vaisuksi ja kalpeaksi. Kukosta on tullut vanha ja väsynyt. Se ei jaksa kutsua kanoja syömään, eikä kotkota riemuissaan, en tiedä kiekuuko edes. Voi, ihanaa Viuhti-raukkaa!