PÄIVÄN LINTU: U-V

Kuvat ovat Pixabaysta, ellei muuta ole mainittu.

VALKOPOSKIHANHI

Netin äärellä saan vastauksia niihinkin kysymyksiin, joita en ole osannut edes kysyä. Olen vain ihmetellyt, mikä tuo toisinaan kuuluva koiran haukahtelu on. Sehän on lentävästä parvesta kuuluva valkoposkihanhen ääni. Peruslaulu on kuitenkin tuttu nasaalinen hanhen ääni.

Olen myös miettinyt muuttolintujen lentokuvioita. Valkoposkihanhi muuttaa säännöllisinä auroina tai suorina jonoina. Joskus ne lentävät rykelminä, joiden takaosat venyvät auroiksi ja jonoiksi. Tuotakin ilmiötä on tullut syksyisin seurattua.

Joskus on tullut mietittyä sitäkin, miten lintujen poikaset oppivat lentämään. Grönlannin sisämaan korkeilla jyrkänteillä pesivillä valkoposkihanhilla on aivan oma metodinsa. Poikasten kuoriuduttua vanhemmat lentävät alas jyrkänteen juurelle ja kutsuvat poikasiaan. Kuuliaiset poikaset tulevat äänen perässä jyrkänteeltä alas holtittomasti liukuen ja pyörien, mutta kuin ihmeen kaupalla selviävät hengissä alas.

Ihmisillä on iän kaiken ollut tapana täyttää tiedon aukot haluamallaan tavalla. Valkoposkihanhien ajateltiin kuoriutuvan puunrunkoihin kertyvistä siimajalkaisista hanhenkauloista (äyriäisiä), jotka muistuttavat jossain määrin pientä hanhea. Niinpä hanhea saatettiin pitää kalana ja jopa kasvina, jota voitiin syödä paaston aikana. No, eipä nykyäänkään kaikissa tiedoissa ole perää. Usein valkoposkihanhea pidetään haitallisena vieraslajina, mitä se ei kuitenkaan ole. Jäämerelle muuttaneista linnuista muutamat olivat syystä tai toisesta jättäytyneet Inkooseen (vuonna 1981) ja Turkuun (1985), ja alkoivat levitä.

Koska valkoposkihanhet tykkäävät liikkua aika isoissa porukoissa, niistä väkisinkin saattaa tulla harmia. Toivottavasti kuitenkin se tieto, että laji on maailmanlaajuisesti harvinainen, lisäisi kärsivällisyyttämme noita kauniita lintuja kohtaan.

VALKOVIKLO

Illemmalla teen verkkaisen kierroksen pihapiirissä. Puutarha näyttää kauniilta tihkusateessakin. Lintujen laulu täydentää idyllin. – Jos en ole ihan hakoteillä, tuo on valkoviklo, mietin ja päätän valita sen päivän linnuksi. Yhtä hyvin se voi olla meriharakka tai joku muu, mutta nyt minulla on hyvä syy tutustua valkovikloon.

Valkoviklo ei ehkä pesi näin eteläisessä Suomessa, mutta voi ihan hyvin olla matkalla pohjoista kohti. Alkaa pian olla jo perillä. Jonkun lähteen mukaan se on yleinen lintu ja pesii lähes koko Suomessa. Pesintäkään täällä ei siis olisi mahdotonta. Sanotaan, että valkoviklon pesä on useimmiten kuivalla maalla valoisassa metsässä, usein melko kaukana kosteikosta. Ahaa, siis vaikkapa meidän metsässämme. Olisipa kiva.

Olen kuvien perusteella luullut kahlaajia isommiksi kuin ne ovatkaan. Valkoviklo on vikloista suurin, mutta silti vain vähän räkättirastasta suurempi. Pukukoodi on vakio: mustan- ja valkoisenkirjavan harmaa takki, valkoisessa paidassa myös vähän mustapilkkuista kuosia, kaulahuivi ja päähine mustaviiruiset, jaloissa pitkät vihertävät saappaat.

Perhekokoa viklon ei tarvitse itse suunnitella, sillä kahlaajilla se on neljä munaa per kevät. Haudontavuorot jaetaan. Vauva-aika menee parissa päivässä. Sen jälkeen poikaset hakevat ruokansa itse, kun emo vähän johdattelee ruokapaikalle. Lastenhoitovuorotkin jaetaan niin kauan, kunnes kesäkuun lopussa poikaset oppivat jo melkein lentämään. Silloin äiskä ottaa ja lähtee etelän lämpöön jättäen iskän kantamaan lopun vastuun jälkikasvusta. Hyvä on saada vähän omaa aikaa, kun uusi pukukin pitää hommata ja lento on pitkä.

VARIS

Ystäväni kertoi löytäneensä haavoittuneen variksen ja hoitaneensa sen kuntoon. Vapautettuaan sen takaisin luontoon, lintu ei ollut heti tunnistanut häntä. Kun hän oli alkanut laulaa laulua, jota oli varikselle usein laulanut, lintu tunnisti hänet ja tuli lähelle. Monissa lähteissä kerrotaankin, että varis oppii tunnistamaan ihmisiä ja lemmikkieläimiä.

Varis on älykäs lintu, joka osaa rikkoa nilviäisten ja rapujen kuoret pudottamalla ruoan korkealta ilmasta kalliolle. Se osaa myös vetää kalastajien siimoja nostaakseen itselleen syötävää. Sen sijaan ruokien terveellisyydestä niillä on vaatimattomat tiedot tai sitten nuoriso vain vähät välittää vanhempiensa neuvoista. Urbaanit, kasvavat varikset voivat ahmia liikaa pullaa ja burgereita, jolloin niiden siipien kehitys häiriintyy. Siivet voivat muuttua valkokirjaviksi tai jopa valkoisiksi ja lintu voi jäädä lentokyvyttömäksi.

Ruuasta puheen ollen... Variksilla on näppärä systeemi poikasten ruokkimiseen. Molemmat emot ruokkivat poikasiaan venyvästä kurkkupussista oksentamallaan ravinnolla.

Varislintujen lapsuusaika poikkeaa selvästi muista lintulajeista.  Ne viettävät keskimääräistä pidemmän ajan pesäpoikasina, aikuiset ruokkivat poikasiaan huomattavasti pidempään, ja ylipäänsä varikset viettävät enemmän aikaa perheensä tai oman sosiaalisen ryhmänsä kanssa kuin muut linnut. Tuolloin pienet ehtivät oppimaan vanhemmiltaan monia asioita.

Tutkimuksissa varisvanhemmat olivat kärsivällisiä ja suvaitsevaisia poikasiaan kohtaan. Lapsukaiset selvittivät tehtävät paljon nopeammin, jos ne saivat katsoa aikuisten mallia. Uudenkaledonianvaristen poikaset liikkuvat vanhempiensa seurassa neljä vuotta ennen itsenäistymistä. Ihmisen iässä tämä vastaisi kahta vuosikymmentä.

Varikset ovat pääasiassa yksiavioisia lintuja, mutta erojakin tapahtuu. Suurin syy on kuolema. Jos haudonta epäonnistuu toistuvasti, puoliso saattaa pakata kimpsunsa. Muita syitä voi vain arvailla.

Osa variksista muuttaa lähiseudulle, osa talvehtii Suomessa. Länsi-Suomen varikset muuttavat Ahvenanmaan kautta eteläiseen Ruotsiin, Tanskaan ja Baltiaan. Itä-Suomen varikset puolestaan ylittävät Suomenlahden ja vaeltavat Itämeren itäpuolta Puolaan ja Saksaan. Linnut palaavat samoja reittejä maalis–huhtikuussa. Jännää!

VARPUNEN

Kylmä on. Puutarhasta sentään löytyy suojaisia paikkoja, joita aurinko lämmittää. Lintuja on yllättävän paljon liikenteessä. Seurailen käpytikan puuhia koivun rungolla, tiaisia, mustarastaita. Viherpeippoparikin näyttäytyy. Iloinen lirkutus kuuluu tuulen yli. Varpusia en näe, mutta opettajani väittää niiden sirkuttelevan. Onneksi, sillä varpuset ovat vähentyneet rajusti viime vuosikymmeninä. Nykyään laji on erittäin uhanalainen ja rauhoitettu.

Varpunen on ihmisen uskollinen seuralainen niin kaupungeissa, taajamissa kuin maatiloillakin. Siitä huolimatta laji ei ole saanut varauksetonta arvostusta ihmisiltä. Lieneekö syynä sen vaatimaton ulkonäkö? Wikipediassa sen höyhenpukua kuvataan takkuiseksi ja hoitamattoman näköiseksi. Koiraan talvipukua luonnehditaan kauhtuneeksi. Naaraan ulkonäöstä mainitaan suttuisen ruskean harmaanvalkoinen alapuoli ja likaisenruskea yläpuoli. Silmän takana on likaisenbeige silmäkulmanjuova. Ei mitenkään mairittelevaa. Mairittelevaa ei ole sekään, että varpusparvea käytetään ripulin vertauskuvana.

Ympäristöministeriö sentään arvostaa varpusen euromääräisesti korkealle, kun sen arvoksi on määritelty 1 220 euroa. Nyt kipin kapin isoa pensasaitaa istuttamaan. Sinne voi hyvinkin saada parven arvovieraita kesät talvet sirkuttelemaan. Varpunenhan on pääosin paikkalintu, joka viihtyy samalla paikalla vuoden ympäri ja saattaa pesiä jopa talvella.

VIHERPEIPPO

Tunnistan viherpeipon äänen tai ainakin sen kohdan, joka kuulostaa siltä kuin joku vetäisi ohi kulkiessaan jollakin esineellä aidan pinnoja pitkin. Valitsen tuon totiselta näyttävän peipon päivän linnuksi.

Viherpeippo on ollut yleinen laji, mutta nykyään se on uhanalainen Trichomonas gallinaen tuoman nielemisvaikeuksia aiheuttavan sairauden vuoksi. Ei siis ihme, että vetää ilmeen vakavaksi. Onneksi meillä on paljon katajia ja kuusia, joissa se tykkää pesiä, sekä paljon ruusunmarjoja, viherpeipon lempiruokaa.


VIHERVARPUNEN

Tänään tutustun vihervarpusiin, sillä niiden ääniä kuuluu siellä ja täällä. Vaikka vihervarpunen on yleinen lintu, se on monille silti outo. Outo monessa mielessä.

Jos näet vihreänkeltaisen, vilkasliikkeisen linnun roikkuvan oksasta pää alaspäin tai tapaat loppukesällä linnun voikukkien tai ohdakkeiden kimpusta tai näet linnun talviruokintapaikalla popsimassa maapähkinöitä tai pensaikossa pyrähtelee lintusia, jotka kitisevät kuin keinu, olet saattanut tavata vihervarpusen.

Vihervarpunen on vilkas kaikissa toimissaan. Vain pari viikkoa, kun poikaset ovat jo kuoriutuneet ja toiset pari viikkoa, niin pikkuiset lähtevät jo pesästä. Vielä pari viikkoa lapsiperhearkea ja se oli sitten siinä. Sitten aletaan jo katselemaan uutta kämppää Keski- tai Pohjois-Suomesta. Vielä ehtii munimaan toinen pesueen juhannuksen tienoilla.

VÄSTÄRÄKKI

Tuuli yltyy yltymistään. On turha äänittää lintujen lauluja. Onneksi ihana västäräkki tepastelee nurmikolla pyrstöään keikutellen. Västäräkkki sulattaa monen sydämen, eikä ihme. Tuo siro lintu on tuttavallinen ja kaunis. Puolisot viettävät onnellista perhe-elämää rakentaen salaisen pesänsä yhdessä ja hoitaen poikasensa niinikään yksissätuumin. Pesä saattaa olla kiviaidan kolossa, kuten meillä, tai vaikkapa halkopinossa. Erittäin salaisessa paikassa joka tapauksessa.

Västäräkin pyrstön keikutus on mietityttänyt ihmisiä kautta aikojen. Siihen liittyy tarina vuodelta 1938: ”Kun kivitasku kutsui västäräkin häihinsä, västäräkki alkoi katsella kotimiestä, mutta ei löytänyt kuin variksen. Varis vannoi hoitavansa västäräkin pojat hyvin ja västäräkki uskoi tätä. Kun västäräkki oli mennyt, pisti varis västäräkin pojat poskeensa ja meni menojaan. Kun västäräkki tuli häistä kotiin ja näki poikiensa hävinneen, se säikähti niin kovasti, että heiluttaa vieläkin häntäänsä.”

PÄIVÄN LINTU: S-T

Kuvat ovat Pixabaysta, ellei muuta ole mainittu.

SEPELKYYHKY

Sää on tuulinen, sateinen ja kylmä. Värjöttelen terassin suojissa kuuntelemassa lintuja. Sepelkyyhky lentää metsän laitaan ja saa kunnian olla päivän lintuni. Sepelkyyhkyn huhuilu muistuttaa pöllön ääntelyä. Kuitenkin kyyhkyt huhuilevat päivällä kun taas pöllöt öisin. Sepelkyyhkyt ovat suurempia ja arempia kuin kaupungeissa viihtyvät kesykyyhkyt eli pulut, mutta nykyään niitä saattaa nähdä kaupungeissakin vaikkakaan ei yhtä suurina laumoina kuin puluja. Kaupungistuminen on siis yltänyt sepelkyyhkypiireihinkin.

Sepelkyyhky munii kaksi munaa, joita molemmat emot hautovat. Poikasiaan emo ruokkii kupumaidolla eli kyyhkynmaidolla, jota linnun kupu erittää. Talveksi suurin osa sepelkyyhkyistä muuttaa Ranskaan tai niille nurkille.

SINISORSA

Jään miettimään eilistä sorsapariskuntaa. Pullasorsat ovat tuttuja kaikille, mutta mahdanko kuitenkaan tuntea niitä kovin hyvin? Ehkä en.

Ensimmäinen minulle uusi asia liittyy nimiin. Sinisorsa on toiselta nimeltään heinäsorsa, ja pullasorsiksi sanotaan ainoastaan niitä, jotka jäävät Suomeen talvehtimaan ihmisten antaman ravinnon turvin. Suurin osa sorsista muuttaa ulkomaille.

Ja mitä pullaan tulee, se ei todellakaan ole linnuille hyväksi. Kesällä sorsia ei pitäisi ruokkia lainkaan ja talvella kannattaisi mieluiten antaa kauranjyviä, kuorittuja auringonkukan siemeniä tai suurimmillaan sokeripalan kokoisia kauraleivän murusia.

Enpä ole tiennyt sorsien parisuhdekiemuroistakaan. Naaras on se, joka johdattaa koiraan reviirille ja päättää kaapin paikan. Itse asiassa naaras rakentaa koko pesän mieleisekseen tai sitten valitsee vaikkapa vanhan variksen pesän.

Naaras pyöräyttää 6–10 munaa ja alkaa niitä hautomaan, mutta koiras ei kauan jaksa samaa naamaa katsella. Se jättää naaraan jo ennen kuin poikaset kuoriutuvat, mutta naaras pärjää yksinhuoltajana kyllä. Loppukesällä molemmat katselevat jo uutta puolisoa. Ihan kaikilla parisuhteet eivät näin villejä ole. Suomessa talvehtivat sorsat saattavat olla pariuskollisia vuodesta toiseen.

SINISUOHAUKKA

Olen onnellinen, kun tunnistan (=arvaan) sirittäjän äänen. Punavarpusen ääntä ei tarvitse arvailla, riittää kun osaa pikkuisen englantia (Nice to meet You!). Sen sijaan neljää sovelluksen tarjoamaa uutta ääntä en tunnista. Ne ovat sinisuohaukka, pikkutikka, luhtahuitti ja liro.

Valitsen sinisuohaukan päivän linnuksi. Olen aika varma, että näin sekä koiraan että naaraan kaartelemassa taivaalla. On täysin mahdollista, että ne ovat ohikulkumatkalla Keski- tai Pohjois-Suomeen. Muuttoaikoina suohaukkoja voi tavata aukeassa maastossa kuten peltoaukeilla.

Ja hyvä on sinisuohaukka tuntea, ettei erehdy luulemaan koirasta lokiksi. Ensi silmäyksellä koiras näyttää lokilta erityisesti alta, mutta siinä on lokiksi jotakin kummallista: mustat siivenkärjet ja viisi selvästi erottuvaa käsisulkaa, kuten petolinnuilla tuppaa olemaan. Pariskunta näyttää kyllä ihan eri parilta. Koiras on lähes siniharmaan valkoinen ja naaras ruskeankirjava.

Sinisuohaukka on toinen yleisimmistä suohaukoistamme, mutta ei niitäkään kovin paljon ole. Laji kuuluukin silmälläpidettäviin. Sinisuohaukan saalistusmaiksi kelpaavat kaikenlaiset avoimet alueet, joilla myyriä tai linnunpoikasia on tarjolla. Useimmiten sen tapaa lokkimaisesti liihottelemassa matalalla peltojen, rantaniittyjen, soiden ja hakkuuaukeiden yllä. 

SINITIAINEN

Istun tukiopetuksessa. Pitäisi oppia erottamaan eri tiaisten laulut. Opettajani kertoo, että liikkeellä on niin sinitiaisia kuin talitiaisiakin ja saattaapa olla joku pyrstötiainenkin. Kaikki tehtävät menevät väärin. Juuri kun olen saamaisillani kiinni jostakin tutusta sävelmästä, laulava lintu vaihtuu. Yhtään ei helpota, vaikka viereisessä kuusessa vilahtelee monta pientä livertelijää, sillä kuusen oksat estävät näkyvyyden.

Eivät kirjalliset tehtävätkään ihan helppoja ole. Sinitiaisesta pitäisi löytää jotakin omintakeista kerrottavaa. No, jos sen jossain sattuu näkemään, sinitiaisella on sininen lakki ja mustat uimalasit päässä. Pienellä linnulla on pippuria. Ärhäkästi se puolustaa itseään ja pesyettään kotikoloonsa tunkeutuvia kirjosieppoja vastaan ja talviruokintapaikoilla pitää puolensa itseään isompia talitiaisia vastaan.


SIRITTÄJÄ

En muista ala-asteen biologian tunneilta sirittäjääkään, vaikka sekin on yleinen lintulaji eteläisessä Suomessa. Aika sympaattisen näköinen pikkuinen. Koiras kuulemma sirittää niin täysillä, että koko lintu tärisee.

SÄÄKSI

Kuuntelen pikkulintuja metsän laidassa. Kuulemma punavarpunen ja haarapääskynenkin ovat saapuneet. Nyt taivaalla liitelee valtavan kokoinen lintu. Merikotka se ei kuitenkaan ole, vaikka tälläkin on hapsut. Tämä lentää eri tavalla, vähän kuin lokki. Lokiksi se on kuitenkin liian suuri ja väärän värinen. Sen alapuoli on selvästi vaalea ja yläpuoli tumma. Näky on oikeastaan aika pelottava. Onneksi kanat ovat turvassa. Opettajani tietää lentäjän olevan sääksi. Niitä täälläpäin onkin. Lähin pesä lienee vain muutaman kilometrin päässä.

Ei ihme, että lintu näytti suurelta, sillä sen siipien kärkiväli on parhaimmillaan minun mittainen. Painoa toki on vain murto-osa minusta. Linnun ääntelyä en kuullut, eikä ihmekään. Sääksi ääntelee lyhyin, kuulemma jopa pikkulintumaisin vihellyksin tai yllättävän mitättömin äänin.

Suuri lintu tarvitsee suuren pesän, joka on oikeastaan risulinna tavallisimmin männyn latvassa. Ylimmän kerroksen asunto on oltava. Avarat maisemat ovat välttämättömät, järvinäköala on plussaa. Ulkovuoraus tehdään kuivista oksista ja risuista. Sisustamista varten tarvitaan jäkälää, sammalta, turvepaakkuja ja kaarnaa. Mitä suotta rakentaa joka vuosi uutta; remontoimalla entisen, lukaali palvelee vuodesta toiseen. Perusremppa tehdään heti muutolta palattua, mutta poikasten kasvaessa huushollia täytyy vielä kunnostaa sieltä ja täältä. Vuosien kuluessa pesän koko saattaa nousta yli metriin ja paino useisiin satoihin kiloihin.

Sääkset solmivat elinikäisen parisuhteen. Kotityöt jaetaan haudontaa myöten sopivasti molemmille. Naaras hautoo enimmäkseen, mutta vastaavasti koiras huolehtii ajoittain koko perheelle kalan pöytään. Huomaavainen koiras saattaa tuoda kalan naaraalle ja tarjoutua hautomaan sen aikaa, että naaras saa nauttia ruokansa rauhassa pesän ulkopuolella. Yleensä ruokana on kalaa, joskus harvoin pikkujyrsijää, vahingoittunutta lintua, linnunpoikasta tai käärmettä. Sääksi-iskä syö usein osan kalasta ennen kuin tuo sen pesässä odottavalle perheelleen.

Pesä rakennetaan ja rempataaan yhdessä, poikaset haudotaan ja hoidetaan yhdessä, mutta pitkälle ja vaaralliselle muuttomatkalle kukin lähtee omin nokkineen ja silloin kun se omaan aikatauluun parhaiten sopii. Joskus saattaa nähdä korkeintaan muutaman yksilön seurueen matkalla Välimerelle ja päiväntasaajan trooppiseen Afrikkaan. Länsi-Afrikka on erityisen suosittu kohde suomalaisten keskuudessa, pohjois-amerikkalaiset suuntaavat Etelä-Amerikkaan. Australian sääkset eivät muuta.

TAIVAANVUOHI

Tiltaltti laulaa koko ajan ja kaikkialla. Pitkin päivää olen kuunnellut tuttuja lintuja. Illalla menen vielä hetkeksi ulos. Linnut laulavat samaan tapaan kuin päivälläkin, mutta yhtäkkiä kuulen mäkätystä. Töyhtöhyypän lentoäänen tunnistan, eikä tämä ole sellaista. Hetken on hiljaista, sitten mäkätys kuuluu taas. Ääni kuuluu niin selvästi, että jos tuo ei ole taivaanvuohi, niin silloin on jostakin vuohet karkuteillä. Sovellus ei havaitse sitä, mutta muut pihalla olijat kyllä panevat erikoisen äänen merkille.

Ennen vanhaan taivaanvuohesta on liikkunut villejä juttuja. Kerrottiin, että joku jumalolento kiitää yötaivaalla vuohien vetämillä vaunuillaan. Aika villiä linnun elämä onkin, varsinkin perheen perustamisen aikaan.

Soidinlennollaan – innokkaimmin toukokuun pimeinä öinä sekä aamu- ja iltahämärissä – taivaanvuohi kiertelee korkealla pellon yläpuolella ja syöksyilee maata kohti. Alasyöksyissä koiraan pyrstösulat väpättävät ja päästävät mäkättävän äänen. Koko kulmakunnan taivaanvuohet voivat yhtyä tähän ja pian käynnissä on melkoinen karnevaali, kun useat linnut syöksähtelevät ylös ja alas. Soidin käy yhä villimmäksi, mitä useampi koiras siihen osallistuu. Linnut syöksyvät kilpaa alaspäin ja yrittävät voittaa naaraiden suosion. Välillä jokin koiras säntää ohikiitävän naaraan perään ja yrittää tavoittaa sitä. Onnistuneen ajon päätteeksi pariskunta mätkähtää alas saraikkoon parittelemaan. Aikamoista!

Tätä seuraa vähän seesteisempi vaihe, jolloin rakennetaan pesä, naaras munii ja hautoo. Taivaanvuohia ei näy eikä kuulu. Poikaset lähtevät pesästä pari tuntia kuoriutumisen jälkeen ja katoavat pesää ympäröivään heinikkoon. Molemmat emot saattavat ruokkia niitä yhdessä, kunnes ennemmin tai myöhemmin vanhemmille tulee ero. Muuttomatkalle Länsi-Eurooppaan tai Välimeren maihin lähdetään yksin tai pienissä porukoissa. 

TALITIAINEN

Luulin tuntevani talitiaisen laulun, mutta ehei. Ajat muuttuvat ja niin muuttuu talitintin laulukin. Kaupungistuminen ja melun lisääntyminen ovat kuulemma siihen syynä. Tutkitusti laulu on muuttunut kolmitavuisesta titityystä kaksi- tai jopa yksitavuiseksi. Lyhyt napakka laulu kantaa melun yli paremmin. Maaseudulla vanhaa kolmitavuista laulua voi vielä silloin tällöin kuulla. – Tööti-tööti-tööti, kuulen sen laulavan ja monenlaista muutakin. Laulu jää minulle vieläkin arvoitukseksi.

Tutun linnun ulkonäkökin yllätti. En ollut koskaan tullut katsoneeksi talitinttiä edestäpäin niin, että olisin huomannut sillä mustan kravatin kaulassa. Poskihöyheniäkään en ole osannut sillä silmällä katsoa. Talitinteilläkin on nimittäin nokkimisjärjestys: korkea-arvoisimmat nokkivat alempiarvoisten poskihöyheniä.

TIKLI

Päivän linnuksi valitsen tiklin, jota en ole nähnyt, mutta sovellus on kertonut sen usein laulaneen meillä. Ehkä opin tunnistamaan sen laulun nyt, kun sain tietää tiklin nimen olevan onomatopoeettinen. Tosiaankin se laulaa iloisesti ’tikilitt’ ja kaikkea muutakin niin nopeasti, etten lopulta saa siitä mitään selvää.

Ulkonäöltä se olisikin helppo tuntea, jos vastaan tulisi. Se on nimittäin niin eksoottisen värinen, ettei Suomessa pesiväksi linnuksi sitä uskoisikaan. Värikkään ulkoasunsa ja kauniin laulunsa vuoksi tiklillä on murheellinen historia: tikli on ollut yksi suosituimmista häkkilinnuista.

Tikli tietää itsekin korean värinsä, sillä kosintamenoissa koiras huojuttaa vartaloaan siivet puoliksi levällään esitelläkseen siipiensä keltaisia kuvioita. Naaraat ovatkin heikkoina hyvännäköisiin koiraisiin.

Naaras rakentaa taidokkaasti kauniin pesän puun oksanhankaan. Koiras saattaa ystävällisesti kanniskella naaraalle pesämateriaalia.

Jos puutarhassa sattuu olemaan takiaisia, ohdakkeita ja etenkin karhiaisia, ne kannattaa jättää talventörröttäjiksi, sillä ne juuri ovat tiklin mieliruokaa.


TILHI

Mitä ihmettä: tiukujen helinää! No, enhän minä oikeasti tiedä, helisevätkö pienet kulkuset noin, mutta ääni tuo sellaisen mielikuvan. Se on tilhi. Mielessäni alkaa soida: ”Tiu tau, tii-il-hi, äidin ryytimaassa…”

Sain taas yhden syyn lisää istuttaa koristeomenapuu pihaamme. Tilhet syövät sen hedelmiä, kun pihlajanmarjat loppuvat. Tilhi on helppo tunnistaa ulkonäöstään, mutta en ole ennen huomannutkaan, että sillä on rosvonaamio. Kieltämättä tukkatöyhtöineen se on muutenkin aika kapinallisen näköinen.

Olen luullut tilhien viihtyvän ympäri talven Suomessa, mutta se on muuttolintu. Tilhiä toki voi nähdä vuodenvaihteeseen, jopa helmikuulle asti, ja maaliskuussa ensimmäiset palaavat jälleen takaisin. Tilhet muuttavat sitä mukaa etelämmäs kun marjat ja hedelmät ehtyvät. Olen onnekas, että satuin tapaamaan sen tähän aikaan. Tilhet nimittäin pesivät pääosin Itä- ja Pohjois-Suomessa.


TILTALTTI

Tämän onnellisen päivän linnuksi valitsen sympaattisen tiltaltin. Sen iloinen laulu saa minut hymyilemään. Tiltaltti on yksi Suomen pienimmistä linnuista. Se painaakin vain noin 7 g. Meidän sisustusmakumme poikkeavat toisistaan siinä, että minä pidän vaaleista sävyistä ja tiltaltti vuoraa kotinsa tummilla höyhenillä. Ihmeellistä on pienen linnun elämä, kun se muuttaa talveksi Välimeren maihin tai trooppiseen Afrikkaan.

TUKKASOTKA

Sää vaikuttaa lämpimältä. Hetken jo mietin, voisinko päästää kanat tarhaan. Äkkiä sää muuttuu. Sataa valtavia lumihiutaleita. Aurinko näyttäytyy. Juuri kun olen päässyt ulos, alkaa tuulla villisti. Sitten ropsahtaa raekuuro. On vaikea kuulla lintuja. Mustarastas pompahtelee muurilla. Tunnistan sen laulun. Ihana tavata tuttuja!

Tulen sisälle miettien, jääköhän nyt päivän lintujuttu kirjoittamatta vai pitääkö minun tylsästi valita vain joku, mistä en ole aikaisemmin kirjoittanut.

Yhtäkkiä huomaan ruokailuhuoneen ikkunasta, että joku pulikoi lammessamme. Sinisorsa se ei ainakaan ole. On vaikea nähdä lintua tarkasti, kun se sukeltelee uppeluksiin vähän väliä, mutta sillä on kiiltävän musta pää, valkoinen rinta ja kyljissäkin selkeästi valkoista. Se on tukkasotka. Sitä en ole koskaan ennen nähnytkään saatikka kirjoittanut siitä. Innoissani ryhdyn etsimään tietoa tuosta pitkätukasta.

Tukkasotka on kekseliäästi delegoinut pesänsä vartioinnin. Se pesii mielellään lokki- ja tiirayhdyskuntien keskellä. Kala- ja naurulokit sekä tiirat suojelevat tehokkaasti omien pesiensä ohella myös sotkan pesät ilman korvausta. Isoista lokeista sen sijaan kannattaa pysyä kaukana, ne voivat pistellä sotkanpoikaset poskeensa.

Toisinaan sotkaemo delegoi myös haudonnan ja poikastensa hoitamisen munimalla samaan pesään toisen tukkasotkan kanssa. Tuolloin pesässä voi olla jopa 20–30 munaa. Siinä samalla kai ne hoituvat, kun poikaset osaavat jo pienestä pitäen hankkia ruokansa itse.

Tuntuu tosi ristiriitaiselta, että vaikka tukkasotka on luokiteltu erittäin uhanalaiseksi lajiksi, sitä saa silti metsästää Suomessa. Lajin elinympäristö ei ole muuttumassa yhtään paremmaksi, päinvastoin: lintukosteikot ovat kasvamassa umpeen ja vieraslajit (supikoira ja minkki) jatkavat tihutöitään. En ymmärrä.

TUULIHAUKKA

Tuulisen päivän lintuni on tuulihaukka. Niistä on aiempiakin havaintoja täällä viljapeltojen äärellä. Mitähän tekemistä tuulihaukalla on tuulen kanssa?

Tuulihaukka saalistaa erityisesti hiiriä ja myyriä avomaiden yllä ja jää usein lekuttelemaan eli lentämään paikallaan kuin tiira. Tässä auttaakseen se kääntyy usein vähäistäkin tuulta kohden. Okei, tämä tuli selväksi.

Tie naaraan sydämeen käy vatsan kautta. Soidinlennossa koiras tekee syöksyjä puussa istuvaa naarasta kohti. Naaras saattaa kerjätä koiraalta saalista ja tällöin koiras usein ruokkiikin sitä pikkujyrsijöillä. Uskoisin sen tepsivän hyökkäilyä paremmin. Minä ainakin olin onnellinen, kun Jouko tuli ensi kertaa luokseni suklaalevy mukanaan.

Tuulihaukka ei välitä rakentaa itse pesää, vaan vaikkapa vanha variksen tai harakan pesä kelpaa. Tietenkin naaras voi pesää sitten sisustella oman mielensä mukaan tuomalla muutaman korren. Hautomisesta huolehtii pääasiassa naaras, koiras huolehtii ruokahuollosta.

Entä se haukan katse? Tuulihaukan tarkka näkö ja kyky nähdä valon ultravioletteja aallonpituuksia auttaa saalistuksessa. Jyrsijöiden virtsa heijastaa ultraviolettia ja paljastaa näin elinpaikat.

TÖYHTÖHYYPPÄ

Istun pellon laidalla kauniissa kesäillassa. Kuuntelen tuttua ääntä. – Voiko se olla töyhtöhyyppä, mietin, en ole nähnyt niitä pariin päivään. Jos ne ovatkin muuttaneet jo pois. Naapuri kävi kylvämässä pellon toissa päivänä. Pesät ovat voineet tuhoutua. Ja siinä tapauksessa töyhtöhyypät lähtevät muuttomatkalle jo varhain kesäkuussa. Onneksi Muuttolintujen kevät -sovellus vahvistaa töyhtöhyypän äänen. Kesä on pelastettu.

Helpottuneena katselen kahden kauniin töyhtöhyyppäpariskunnan lentotaiturointia pellon yllä. Voi, kunpa ne malttaisivat viipyä pitkään! Töyhtöhyypät nimittäin saapuvat ensimmäisten joukossa ja myös muuttavat etelään aikaisin, suurin osa jo heinäkuussa, myöhäisimmät vasta lokakuussa.

Tänään opin, että töyhtöhyyppäkoiras kaapii maahan monta pesää, joista naaras valitsee parhaimman. Oi ei, naiset ovat naisia! Jälkikasvun hoidossa sentään pääsevät helpolla, kunhan vähän perään katsovat. Hämmästyttävää, että poikaset lähtevät oman ruokapöydän ääreen heti kun kuoriuduttuaan ovat kuivuneet.

TÖYHTÖTIAINEN

Lintujen äänten kuuntelu jää tällä kertaa väliin, mutta valitsen päivän linnuksi silloin tällöin kuulemani töyhtötiaisen. En ole koskaan onnistunut tupsutiitiäistä näkemään, mutta luulisin silti tuntevani tuon metsän tontun mustan ja valkoisenkirjavasta hiippalakistaan.

Aikaisin keväällä asuntomarkkinat ovat parhaimmillaan, joten töyhtötiainen lähtee kodin hankintaan jo maalis-huhtikuussa. Jos ja kun naaras on tarkka pesästä, se naaraan kannattaa kovertaa ihan itse tai ainakin etsiä mieluisa vapaana oleva kotikolo. Sammalilla, karvoilla ja höyhenillä sisustettu koti on lopulta kotoisa ja mukava. Ja kun kerran sen on mieleisekseen ahkeroinut, mitäpä sitä kotikoloaan vaihtamaan. Puolisonkin kanssa viihdytään yhdessä niin kauan kuin elinpäiviä riittää ja yhdessä samalle paikalle juurrutaan. Mihin sitä kotoaan lähtisi? Metsässä elämä on juurevaa kesät talvet, eikä tarvitse ylittää laajoja pelottavia aukeita, esimerkiksi niittyä tai vettä. No, nuorilla on tietysti omat menonsa.

Perhe hoidetaan yhdessä alusta alkaen ja lapsukaisista pidetään hyvää huolta. Sukulaisten kanssa eletään sovussa. Riitely olisikin täysin turhaa, kun ruokapaikat on sovittu etukäteen. Töyhtötiainen hankkii ravintonsa puiden alaoksilta tai maasta. Toiset saavat ruokansa puiden keskiosista ja näköalaravintolat latvuksissa on varattu korkeista paikoista pitäville. Talven varalle tiaiset piilottavat kätköjä – havupuiden siemeniä, hämähäkkejä ja hyönteisiä – kaarnan rakoihin ja jäkälän alle. 

PÄIVÄN LINTU: P-R

Sarja päiväkirjastani poimituista lintujutuista jatkuu. Päivitetty juttu löytyy sivuiltani (yläpalkissa).

Kuvat ovat Pixabaysta, ellei muuta ole mainittu.

PAJULINTU

Päivän lintuni on pikkuinen nappisilmä, pajulintu. – Titi-tyytyytyy, se laulaa. Hämmästyttävää, että se on Suomen yleisin lintu, mutta siitä puhutaan vain vähän. Ehkä tämä johtuu siitä, että pajulintu näyttää vaatimattomalta eikä sillä ole mitään helposti näkyviä selkeitä tunnusmerkkejä. Puutarhurin sydäntä lämmittää se, että kirvat ovat pajulinnun lempiruokaa. Pajulintua on sanottu uunilinnuksi sen pesän muodon vuoksi. Hauska, että meillä on sama sisustusmaku: me molemmat pidämme vaaleasta sisustuksesta. Pajulintu vuoraa pesänsä valkoisilla höyhenillä ja korsilla.

PALOKÄRKI

No nyt on lämmintä. Se tarkoittaa ensimmäisten tulppaanien loppuhuipennusta. Kauan odotetut haarapääskyt ovat saapuneet. Kanat saavat ensimmäisen maitohorsmansa. Minä saan palkkiomerkin palokärjen äänen nauhoituksesta. Olkoon se sitten päivän lintuni tänään.

Palokärjen, kuten muidenkin tikkojen, erikoistaitoja ovat rummutus ja pesäkolon koverrus puuhun. Rummutuksella tikka ilmoittaa reviiristään ja tekee vaikutuksen naaraaseen. Vaikutuksen tehostamiseksi tikka on keksinyt ruveta rummuttamaan esimerkiksi katulampun peltiä. Luulisi tuollaisen takomisen aiheuttavan aivotärähdyksen tai vähintään päänsärkyä, mutta ei: tikan aivoissa on eräänlainen iskunvaimennus. Kullakin lajilla on oma, tyypillinen rummutussarjansa, josta lajit ovat erotettavissa toisistaan.

Pesä on taidokkaasti massiivipuuhun koverrettu kolo, joka voi olla jopa puoli metriä syvä. Rakenneratkaisut on tehty viisaasti niin, ettei sadevesi valu pesään. Rakennustyö tehdään yhdessä puolisoiden kesken usein jopa vuosittain, ja aikaa hommaan kuluu viikosta kuukauteen. Vanhat palokärjen kolot jäävät muille kolopesijöille.

PEIPPO

Tämän päivän osuus lintujen kielen kurssista on vaativa. Kun kiurujen kimitykseen lisätään haarapääskyn, hippiäisen, rautiaisen ja sirittäjän korkeat äänet sekä pajulinnun ja peipposen toisiaan muistuttavat luritukset, voin vain huokailla osaamattomuuttani. Olen kuitenkin tunnistavinani peipposen laulun.

Hämmästyttävää, että peippo käyttää pesänsä rakennustarpeiksi jopa hämähäkinseittejä sammalen, korsien ja karvojen lisäksi. Miten ihmeessä se kaiken tuon tekee?

PENSASKERTTU

Tänään tutustun pensaskerttuun. Luulen nähneeni sen eilen hyppelehtimässä pajupensaassa. Pensaskerttu tykkäänkin juuri kaikenlaisista pajukoista ja pusikoista. Villiintynyt puutarha on sille oikein mieluisa ympäristö. Matalaa suojaa pitää olla, mutta riittävän aukeata seutua. Liikenteen äänet eivät sitä häiritse, sille kelpaa niin teiden kuin junaratojen varretkin. Eipä sitä häiritse vattu- ja ruusupuskien piikit tai nokkosetkaan. Sen sijaan metsän sisällä se ei viihdy. Liian tukkoista.

Koiras laittaa alulle monta pesää osoittaakseen naaraalle pesänrakennustaitojaan. Naaras valitsee kyhäelmistä mieluisimman, jonka pari sitten yhdessä viimeistelee. Pesä on tehty korsista, kasvivillasta ja hämähäkinseitistä. Voi käydä niinkin, että mikään pesäntekeleistä ei naaraalle kelpaa ja se rakentaa itse uuden pesän.

Somassa, yhdessä sisustetussa pesässään perhe viettää idyllistä elämää: pari hautoo ja ruokkii poikaset yhdessä. Eihän elämä kuitenkaan ole niin kuin Instassa. Koiras saattaa viettää idyllistä elämää samaan aikaan useamman naaraan kanssa.

Vaaran uhatessa pesää pensaskerttu voi esittää siipirikkoa. Se räpyttelee lentokyvyttömän näköisenä pitkin maata ja heinikkoa yrittäen harhauttaa häiritsijän pois pesän lähistöltä. Sen jälkeen kerttu siirtyy pensaaseen varoittelemaan ja maiskuttelemaan.

PEUKALOINEN

Joka puolella kuuluu sirkutus, liverrys ja piipitys. Joka nauhoituksella saan lähemmäs parikymmentä lintuehdotusta. Peukaloisen laulu kuuluu melko varmana monta kertaa. Tänään tutustun siis peukaloisen elämään.

Luulin nähneeni tuon Suomen toiseksi pienimmän linnun oksalla, mutta peukaloinen viihtyy alhaalla maanrajassa. Pikku pallo puikkelehtii pyrstö pystyssä eloisasti matalissa, tiheissä kasvustoissa ja risukoissa ja vaihtaa paikkaa nopein, huristavin siiveniskuin.

Kokoonsa nähden peukaloisella on uskomattoman voimakas ääni. Se onkin eräs kuuluvimmista pikkulintujemme lauluista.

Naiset ovat naisia, peukaloisnaaraatkin. Koiras saa rakentaa jopa kymmenkunta pesää sammalesta, oksista ja lehdistä, jotta mielitietylle löytyy varmasti mieluisa koti. Koiras tietää, että kaikenlaiset risukasat, saniaispehkot ja ryteiköt ovat naaraan suosiossa. Koiras esittelee pesärakennelmansa naaraalle, joka valitsee niistä itselleen mieluisimman. Naaras vuoraa pesän höyhenillä ja karvoilla. Eivät loputkaan pesärakennelmat hukkaan mene, sillä koiras voi käydä niissä ottamassa lokoisat unet naaraan hautoessa.

Kylällä juorutaan, että koiras saattaa naaraan hautoessa jo etsiä uutta rakasta, vaikka peukaloinen on yleensä yksiavioinen. Oli miten oli, niin koiras osallistuu poikasten ruokkimiseen. Peukaloinen munii usein toisenkin pesueen saman kesän aikana. Ihanaa, että ensimmäisen poikueen nuoriso voi auttaa toisen poikueen ruokinnassa.

PIKKUKÄPYLINTU

Koivut ovat jo lehdessä. Oi-joi, miten aika kiitää! Kanat viihtyvät tarhassa. Yritän kuunnella lintuja, mutta tuuli peittää hennot äänet. Älykäs opettajani tunnistaa pikkukäpylinnun äänen. Se on kuulunut täällä monesti.

Voin luvata, etten ikinä tule tunnistamaan tätä havumetsän papukaijaa. Ensinnäkin kaikki pikkukäpylinnut haluavat pukeutua yksilöllisesti. Siinähän käy sitten niin, että koiraat ovat tiilenpunaisia, naaraat kellanvihreitä, nuoret ruskeanharmaita. Eikä tässä vielä mitään: väri vaihtelee jopa asuinalueen mukaan. Toisekseen pikkukäpylintua on mahdoton silmällä erottaa isokäpylinnusta. Pitäisi mitata nokan korkeuden ja pituuden suhde! Luovutan.

Oikeastaan pikkukäpylintu on monessa asiassa kaikkea muuta kuin perässähiihtäjä. Se voi pesiä jopa talvella, tammikuussa jo. Fiksua onkin pesiä ennen kuin kuusen siemenet aurinkoisilla kevättalven säillä karisevat hangille pois käpylintujen ulottuvilta. Emo joutuu tietysti pitämään poikasensa lämpiminä paukkupakkasillakin. Emo lämmittää ja tärkeä on myös pesän hyvä eristys, jonka aineksina voi olla muun muassa naavamaisia jäkäliä, joskus villoja ja karvojakin.

Ihan tavallinen lintu ei ole ulkonäöltäänkään. Sen nokka on ristissä kuin papukaijalla. Sellaisella nokalla saa väännettyä kuusen kävyn suomut auki ja napattua siemenet suuhunsa. Aina ei kuitenkaan ole hyvä käpyvuosi. Silloin täytyy vaeltaa sinne missä käpyjä sattuu olemaan, jopa tuhansien kilometrien päähän. Siksi pikkukäpylinnut voivat vaeltaa kaikkina vuodenaikoina.

PIKKUSIEPPO

Opettajani väittää kuulleen pikkusiepon äänen. Minun on vaikea uskoa sitä, sillä se on pääasiassa vanhojen metsien lintu eikä kovin yleinen, vaikkakin elinvoimainen. Pikkusieppo tykkää lahopökkelöistä ja kaatuneista puista. Se pitää myös puroista ja muista kosteista paikoista. Osa pareista kelpuuttaa pesäpaikakseen keski-ikäisen kuusivaltaisen talousmetsän, joten olkoon menneeksi. Niin monesti sovellus näyttää korkeita prosentteja, että voihan se ainakin olla käymässä näillä nurkilla. Sekin on hyvä syy tutustua tähän suloiseen nappisilmään.

Pikkusieppo muuttaa Suomeen Intiasta tai Pakistanista, joten siinä mielessä lintu on aika erikoinen.

Ulkonäöltään vanhan koiraan voi helposti sekoittaa punarintaan. Muiden sieppojen tapaan pikkusieppo käyttää ravinnokseen hyönteisiä ja hämähäkkejä, joita se saalistaa pääasiassa lehvästön keskikerroksista, mutta myös maasta ja ilmasta.

PIKKUVARPUNEN

Valitsen päivän linnuksi pikkuvarpusen, koska pääsen seuraamaan sen puuhia pellon laidassa. Onneksi on Muuttolintujen kevät -sovellus. Ilman sitä en olisi tuota kaunista lintua tunnistanut.

Ei ollut sattumaa, että tapasin pikkuvarpusen juuri pellon laidassa. Pikkuvarpunen pesii ihmisen läheisyydessä, kuten viljelysmailla ja kyläympäristöissä. Pikkuvarpunen on enemmän maaseudun lintu kuin varpunen.

Toisen roska – esimerkiksi muovipussin pala, langan pätkä tai värikäs pääsiäishöyhen – on pikkuvarpusen aarre. Niillä ja monilla muilla löydöillään se sisustaa kotinsa vaikkapa linnunpönttöön.

Pikkuvarpunen ei jää lehdelle soittelemaan, jos pikkuvarpusta ei löydy puolisoksi. Se kelpuuttaa puolisokseen myös varpusen.

Pikkuvarpunen on uuttera lintu. Usein se hautoo ja hoitaa kaksi pesyettä kesässä, joskus jopa kolme. Munia on 4–8. Onneksi molemmat vanhemmat hautovat. Fiksua! Viimeisten kolmenkymmenen vuoden aikana kanta onkin moninkertaistunut.

PUNAKYLKIRASTAS

Kuuntelen harakoiden ja rastaiden dialogia. Kuulostaa väittelyltä. Siellä taitaa olla punakylkirastaskin mukana. En vielä erota sen laulua, mutta opettajani arvelee niin. Saan tietää, että Suomen eri puolilla punakylkirastailla on eri murteita. Jännä!

Punakylkirastas on yksi Suomen yleisimmistä linnuista. Ja minä en edes tunnista sitä! Ehkä ensi kerralla tunnistan tuon rastaista pienimmän sen oranssinpunaisista kyljistä. Englannissa sen nimi on redwing eli punasiipi, saksassa rotdrossel eli punarastas ja monissa muissakin kielissä viitataan sen punaisiin kylkiin.

Ennen vanhaan punakylkirastas on ollut kevään merkki ja rastasparvi talven tulon enne. Syysmuuttoa seuraamalla on ennustettu sadon onnistumista ja talven ankaruutta.

PUNARINTA

Västäräkistä vähäsen… Jokohan kesä ensi viikolla alkaisi, kun västäräkki keikuttelee pyrstöään lammen rannalla? Lintujen sirkutus on lisääntynyt huimasti päivä päivältä, ja nyt alkaa kielikurssin ekaluokkalaisen pää olemaan pyörällä. Onnistun sentään tunnistamaan keltasirkun laulun. Punarinta seisoskelee hiljaisena puun oksalla. Valitsen sen päivän linnukseni, vaikka en sen hopeatiukujen helinää muistuttavaa laulua vielä oppinutkaan.

Paikoin Keski-Euroopassa, mutta varsinkin Britteinsaarilla punarinta on joulun lintu. Se esiintyy joulupostimerkeissä, lahjapapereissa ja joulukoristeissa sekä joululauluissa.

Jos linnut täyttäisivät ystäväkirjaa, punarinta kirjoittaisi ehkä seuraavasti.

Nimeni: Punarinta, Erithacus rubecula
Hiusten väri: ruskea
Silmien väri: musta
Pituus: 12,5–14 cm            Paino: 13–21 g
Lempivärini: ruosteenpunainen (Käytän kesät talvet takin alla ruosteenpunaista paitaa.)
Lempiruokani: kesällä hyönteiset, talvella pähkinärouhe
Lempiharrastukseni: Maassa ollessani hypin tasajalkaa.
Inhoan: Haukkoja, pöllöjä, harakoita, kissoja, näätiä ja muita petoja
Hauskin kouluaineeni: laulu
Minusta tulee isona: emo
Hartain toiveeni: Haluaisin saada muutaman poikasen kerran tai pari kertaa kesässä. Talviksi haluaisin lentää Välimeren maihin.

PUNATULKKU

Vaihdan paikkaa metsän laitaan. Lehdettömässä puussa istuu punatulkku. (No, ei se välttämättä punatulkku ole, mutta kaukaa näyttää siltä.) Harakka lennähtää läheisen kuusen latvaan. Punatulkulle tulee hätä. Se syöksyy, aivan kuin pudottautuu, äkkiä alas kasvillisuuden sekaan. Harakka joutuu lähtemään tyhjin toimin.

Seuraavana päivänä:

Hiippailen puutarhassa huppu päässä. Tuuli viuhuu. Kuvaan tuulessa väriseviä kylmänkukkia. Runsastuneet kevättähdet kukkivat kauniisti pensaiden keskellä.

Lintuja on vaikea kuulla. Mietin eilistä punatulkkua. Niitä on liikuskellut pihapiirissämme ainakin aikaisemmin keväällä. Voi olla, että ne ovat muuttaneet pesimään syvemmälle metsään tai sitten tulkut pesinnän alkaessa ovat muuttunut hiljaisiksi ja huomaamattomiksi, niin kuin niille yleensä käy.

Punatulkun laulua kuvaillaan vaatimattomaksi ja kauniiksi, surumieliseksi ja haikeaksi, pehmeäksi ja hillityksi, eikä se kuulu kauas. Punatulkut kitisevät, tirskahtelevat, narahtelevat ja hyrähtelevät. Ääntelyä voidaan kuvailla myös jokelteluksi.

Yllätyn, miten paljon mielenkiintoisia tarinoita punatulkkuun liittyy. Mielenkiintoisia faktoja, romantiikkaa, mutta myös traagisia lintukohtaloita. Kaikki suomalaiset tuntevat punatulkun ainakin joulukorteista, mutta moni tuskin tietää sen kidan olevan violetti.

Ihmeellistä – ja toisaalta hyvin surullista – että punatulkkukoiras oppii vankeudessa varsin monimutkaisia melodioita, kuten Felix Mendelssohnin ja Franz Schubertin liedejä. Erään laulusalin oven saranatkin oli rasvattava, sillä eräs punatulkkuparka alkoi narista saranan tapaan kesken kaunista liediä. Viktoriaanisen ajan Englannissa tuttua kansansävelmää laulavat punatulkkukoiraat olivat hyvin suosittuja ja tietysti erittäin kalliita.

Englannissa ilmestyi 1700- ja 1800-luvuilla kirjoja, jossa annettiin ohjeita lintujen laulukoulutukseen. Kaunis laulu ei ollut ainoa syy pitää häkkilintua. Keski-Euroopassa uskottiin, että häkissä pidetty lintu imi itseensä keuhkotaudin, keltataudin, kaatumataudin ja punataudin. Onneksi nykyään punatulkku on lailla suojattu useimmissa maissa ja sen pyydystäminen on ankarasti kielletty.

Ruotsissa punatulkkua kutsutaan ”domherreksi”, joka on roomalaiskatolisen kirkon tuomiokapitulin jäsen. Domherren työnä oli muun muassa laulaa psalmeja purppuranpunaisessa kuoroasussa, mistä ihmiset yhdistivät papin sekä punatulkun.

Olen luullut punatulkkujen jäävän Suomeen talveksi, mutta tämä ei aivan pidä paikkaansa. Huomattava osa punatulkuistamme talvehtii kotimaassa, mutta toisinaan nekin haluavat matkoille parempien pitopöytien ääreen. Kohteena voi olla Länsi- tai Etelä-Eurooppa tai vaikkapa kaukainen Keski-Venäjä.

Sokerina pohjalla kerron, miten punatulkkukoiras ja -naaras löytävät toisensa. Keväällä koiras pyrkii tekemään vaikutuksen pörhistämällä vatsahöyhenensä. Se hypähtelee naaraan editse ja koskettelee sen nokkaa. Naaraan hyväksyttyä koiraan kumppanikseen se lähtee mukaan samankaltaisin elkein. Naaras ilmaisee valmiutensa paritteluun antamalla koiraan syöttää itseään. Se matkii poikasta painautumalla pieneksi ja matalaksi ja väristelee siipiään ruokaa kerjäävän poikasen tapaan. Pariside kestää toisen linnun kuolemaan asti, ja linnut liikkuvat pesimäajan ulkopuolellakin yhdessä.

PUNAVARPUNEN

Illansuussa kielikurssilla harjoitellaan sinitiaisen ja punavarpusen äänten erottamista naakkaparven vaakkumisen sekamelskasta. Aika haastava tehtävä.

Luulen kuulevani punavarpusen kimakan tervehdyksen: ”Nice to meet You.” Sitten on vielä kirjalliset tehtävät. Opin, että vain vanhat koiraat ovat eksoottisen näköisiä punaisella koristellussa puvussaan. Naisväki ja nuoriso ovat mitäänsanomattoman ruskeita. Punavarpunen viihtyy esimerkiksi puutarhoissa ja on paikkauskollinen. Ensi kesänä voin odottaa näkeväni/kuulevani sen samassa paikassa uudelleen. Siksi kai se livertääkin, miten mukavaa on taas tavata.

PUUKIIPIJÄ

Pysähdyn istuskelemaan metsänreunaan. Lehdettömissä puissa ei vielä kovin paljon liikettä näy, mutta rupattelu käy vilkkaana. Laulurastas tuntuu olevan suuna päänä, koko ajan äänessä. Onko totta, että kirjosieppo olisi jo saapunut? Jokohan tiaisten pesäpuuhat ovat hyvässä vauhdissa? Missäs västäräkki tänään, kun ei ole näkynyt? Haarapääsky on vielä matkalla. Missä lienee tulossa? Ei pitäisi mennä enää kauan.

Kiinnitän huomioni koivun rungolle lennähtävään lintuun, joka lähtee kiipeämään pitkin runkoa ja napsii ruokaa sieltä täältä kaikessa rauhassa. Sen täytyy olla puukiipijä. Se maastoutuu niin hyvin, että tuntomerkkejä on vaikea nähdä. Myöhemmin luen, että tuo onkin yksi puukiipijän tärkeimmistä tuntomerkeistä. Sen suojaväri on niin hyvä, että saan olla onnellinen nähtyäni sen.

Koko perheen – nuorisonkin – on paras viihtyä samiksina kaarnanvärisissä takeissaan ja valkoisissa paidoissaan, jotta saavat olla pedoilta turvassa. Valkoinen etuosan väri on kätevä metsän hämäryydessä ötököitä kaarnan kolosista käyrällä nokalla kaivellessa.

Toivottavasti puukiipijäpariskunnalla on pesä jossakin repsottavan kaarnan raossa meidän pihapiirissämme. Toista pariskuntaa on turha odottaa, koska yksi pari vaatii suurin piirtein neliökilometrin kokoisen elinalueen. Muuten alkaa stressata. Ja ei kiitos kekomuurahaisia naapureiksi kilpailemaan herkuista. 

RANTASIPI

Opettajani tunnistaa rantasipin äänen, joka kantautuu meille läheisestä järven rannasta. Minä en, korkeintaan tunnistan sen kahlaajaksi. Olkoon rantasipi päivän lintuni tänään.

Rantasipi nimenä on tuttu vanhasta hotelliketjusta, mutta en ole tiennyt sen olevan liron ohella maamme yleisimpiä kahlaajia. Olen viettänyt liian vähän aikaa vesistöjen rannoilla, koska en tunne tätä kottaraisen kokoista, pyrstöään västäräkin lailla keikuttavaa lintua. Se lentää siivet vedenpintaa viistäen ja piipittää.

Pesän lintu tekee matalaan kuoppaan maassa. Hautoessaan rantasipi luottaa suojaväriinsä, eikä poistu pesältään, ennen kuin on joutumaisillaan tallotuksi. Emo lähtee silloin liikkeelle hyvin vaivalloisesti, aivan kuin se olisi vioittunut. Lintu pyrkii kiinnittämään häiritsijän huomion itseensä, pois munista tai pieniksi painautuneista poikasista. Päästyään jonkin matkan päähän, se yllättäen paranee ja pyrähtää lentoon.

Tavallisesti kumpikin emo huolehtii poikasista, mutta aikansa kutakin. Kun poikaset ovat vielä keskenkasvuisia, naaras ottaa äkkilähdön Länsi-Afrikkaan. Koiras saa hoitaa kasvatustyön loppuun yksin.

RAUTIAINEN

Tänään on lämmintä ja aurinkoista, mutta niin tuulista, ettei valokuvaus tahdo onnistua. Tuulen huminan yli on vaikea kuulla lintujen laulujakaan. Onnistun silti kuulemaan rautiaisen kitinää.

Rautiainen on hyvin yleinen lintu, mutta huonosti tunnettu, aika erikoinen tapaus. Sen perhekuviot nimittäin muodostavat sellaisen himmelin, että minä putosin kärryiltä heti alkuunsa. Moniavioisuus ei sinänsä ole harvinaista, mutta rautiaisia voi samalla alueella olla yksi pari, yksi koiras usean naaraan kanssa, yksi naaras usean koiraan kanssa tai jopa usean koiraan ja usean naaraan ryhmä. Lisäksi joskus haudottavana ja ruokittavana on myös käen poikanen. Kun tätä kuviota rautalankamalliksi yritin vääntää, selvisi, että saman pesyeen poikasilla voi olla monta isää. Oli tässä DNA-tutkijoillakin hämmästelemistä 1980–90-luvuilla. Poikaset hoidetaan yhdessä, joten pesän puolustajia, ruokkijoita ja pikkuisten perään katsojia löytyy.

Pesäkin on aivan omaa laatuaan. Se on rakennettu huolellisesti sammalista, kuivista oksista sekä kasvin varsista ja vuorattu karvoilla, villalla ja sammalkasvuston punaisilla tyviosilla.

Rautiaisen ulkonäkö on melko mitäänsanomattoman ruskeanharmaa, ainakin ensivilkaisulla. Jos kuitenkin sen höyhenpukua katsoo tarkasti, huomaa hienostuneet kuvioinnit ja värisävyt, viirut ja täplät. Jännä tuttavuus kaiken kaikkiaan.

RUOKOKERTTUNEN

Ruokokerttusta on kuulunut harvoin, mutta tunnistusprosentti on korkea. Siispä tutustun tänään ruokokerttusen ihmeelliseen maailmaan.

Ruokokerttunen pesii alueilla, joissa kasvaa järviruokoa, osmankäämiä ja rantapajua. Koiras laulaa reviirillään lähes tauotta vuorokauden ympäri. Laulu on nopearytmistä ja itse sekoittaisin ainakin pätkän sieltä täältä räkättirastaan ääntelyyn. Välillä lintu innostuu matkimaan useiden naapurilajien ääniä ja saattaapa joukossa olla myös eksoottisempia ääniä muuttomatkalta Afrikasta. Koiras kiipeää kiivaasti laulaen ruo´on tai pajun latvaan, josta se ponnahtaa hetkeksi lepattelevaan laululentoon muutaman metrin korkeudelle, ja liukuu taas takaisin kasvuston kätköön jatkuvasti laulaen. Kun se onnistuu löytämään puolison, lauluinto laimenee. Lirkuttelut sikseen ja poikasia ruokkimaan ja hoitamaan.

RÄKÄTTIRASTAS

Taas tuulee niin navakasti, että suhinan ja kohinan yli on vaikea kuulla pikkulintujen ääniä. Räkättirastaan ääni sentään kuuluu ja valitsenkin tuon tuimailmeisen räksyttäjän päivän linnuksi.

Monet inhoavat meluisia räkättirastaita, jotka syövät marjoja puutarhasta sekä sotkevat paikkoja. Britteinsaarilla räkättirastas on kuitenkin odotettu jouluvieras. Amerikassa räkättirastaita näkee harvoin, mutta silloin kun se muuttomatkallaan eksyy Atlantin taakse, bongarit tulevat katsomaan lintua tuhansien mailien takaa.

Joukkovoima on räkättirastaan vahvuus. Rastaita uhkaileva peto saattaa saada vastaansa koko kulmakunnan räkättirastaat. Ja metakka on sen mukainen. Monet muut linnut hyötyvät tästä saadessaan nekin suojan. Käsittääkseni räkätit eivät syö toisten poikasia, joten räksät eivät ole uhka pikkulinnuille. Puutarhurin on hyvä tietää sekin, että vaikka rastaat käyvät ärsyttävästi mansikkavarkaissa, niiden ruokalistalle kuuluvat myös etanat.

Joukkovoima toimii myös toisella tapaa. Räkättirastaat puolustavat pesästä lähteneitä, vielä kömpelösti liikkuvia poikasiaan pommittamalla petoja – tai lintujen rengastajia – yhteisvoimin ulosteilla. Huh-huh!

PÄIVÄN LINTU: L-N

Tämä on kolmas osa hauskojen tai muuten vain mielenkiintoisten lintujuttujen sarjaa. Osa jutuista puuttuu. Lisäilen niitä sitä mukaa, kun niitä kirjoittelen. Päivitetyt jutut löytyvät sivuiltani (yläpalkista).

Kuvat ovat Pixabaysta, ellei muuta ole mainittu.

LAULUJOUTSEN

Loikoilen valveilla sängyssä. Kuulen, kuinka laulujoutsenet lentävät pellon yli trumpettejaan töräytellen. Ihana, aurinkoinen aamu!

Olen kuullut, että joutsenet ajavat aggressiivisesti lajitoverinsa pois omalta reviiriltään ja häiritsevät myös pienempien lintujen pesintää. Onneksi jälkimmäinen väite on vain huhua, eikä tutkimusten mukaan pidä paikkaansa. Joutsenparat ovat saaneet leiman syyttä suotta niskaansa, vaikka ne päinvastoin auttavat muita puolisukeltajia nostamalla ruokaa syvältä pintaan.

Se ei sen sijaan ole huhu, että joutsenilla on pesässään lämmitysjärjestelmä. Joutsen rakentaa pesänsä maatuvista vesikasveista, turpeesta, sammalesta ja mudasta. Kompostoituessaan pesä siis lämpenee. Pesä painuu kasaan, joten aika ajoin sitä on vähän korjailtava. Aika nerokasta!

LAULURASTAS

Pysähdyn istuskelemaan metsänreunaan. Lehdettömissä puissa ei vielä kovin paljon liikettä näy, mutta rupattelu käy vilkkaana. Laulurastas tuntuu olevan suuna päänä, koko ajan äänessä. Onko totta, että kirjosieppo olisi jo saapunut? Jokohan tiaisten pesäpuuhat ovat hyvässä vauhdissa? Missäs västäräkki tänään, kun ei ole näkynyt? Haarapääsky on vielä matkalla. Missä lienee tulossa? Ei pitäisi mennä enää kauan.

Seuraavana päivänä:

Hauska, että juuri eilen kirjoittelin laulurastaan juttelusta tietämättä jo vanhan kansan ajatelleen tuon linnun tarinoivan yhtä jos toistakin. Sen on ajateltu muun muassa antavan neuvoja niin laiskoille kuin ahkerillekin metsätyömiehille. Tiedon portailla-sivustolla sen ääntelyä kuvattiin näin: ”Sen vaihteleva laulu on kuuluvaa, joskus kimeähköä, täynnä teräviä ja kitiseviä ääniä ja välillä pehmeämpiä, huilumaisia lurituksia. Saman teemansa se toistaa laulussaan aina pariin kolmeen kertaan ja siirtyy sitten seuraavaan teemaan.” Aivan niin, ja siksi se kuulostaakin eloisalta juttelulta. Tuon toistotaipumuksen ansiosta sen laulu on helppo tunnistaa, vaikka sävelmät vaihtuvat tuon tuostakin.

Jos laulurastas on hyvä laulussa, niin ei puutu siltä teknistä osaamistakaan. ”Rastaan pajassa” litteän laakakiven päällä se hakkaa nokallaan kiinni pitäen kotiloiden kuoria rikki, voidakseen syödä nilviäiset. Pesän ulkovuorauksen laulurastas rakentaa oksista, sammalista, naavasta ja kuivista lehdistä. Sisäpinnan se tekee lahosta puumassasta, jonka lintu liimaa syljellään sileäksi. Taidokasta!

LEHTOKERTTU

Jätän kuvaamisen suosiolla iltaan, sillä aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta. Viivyn kuusten luomassa viileässä varjossa lintuja kuunnellen. Äänessä ovat muiden muassa tiltaltti, peipposet, kirjosieppo, kertut, rastaat ja kottarainen, jonka äänen nyt opin tuntemaan. Haarapääsky istuu terassin kaiteella.

Opettajani on kuulevinaan lehtokertun laulun. Minä en sitä tunnista, mutta ehkä opin sen vielä, kun lintuun paremmin tutustun. Laulu kuulemma solisee kuin puro ja kaikaa katkeamattomana ryöppynä pitkin päivää ja helteiselläkin säällä, jolloin monet muut linnut vaikenevat. Laulua voi kuulla vielä elokuun alussakin.

Laulu kuuluu lehvästön seasta, mutta lintua ei näy. Täytyy olla tosi onnekas nähdäkseen linnun edes vilaukselta. Siksipä juuri lehtokerttu on huonosti tunnettu, vaikka se on yleinen ja runsaslukuinen. Ruskeasävyisen lehtokertun silmiinpistävin tuntomerkki on se, että siinä ei ole mitään silmiinpistävää.

Koiras rakentaa usein soidinpesiä, joita se esittelee ylpeänä naaraalle ennen varsinaista pesintää. Naaras joko valitsee tarjotuista pesistä yhden tai tekee kokonaan uuden. Mikään mestari lehtokerttu ei kuitenkaan pesän rakentamisessa ole. Pesä on melko hatarasti tehty rakennelma vadelma- tai nokkospuskassa tai vaikkapa koiranputken kainalossa. Ei ole harvinaista, että pesä kallistuu haudonnan aikana niin, että munat tai poikaset putoavat maahan ja tuhoutuvat.

LEHTOKURPPA

Tänään päivän lintuni on mielenkiintoinen hämärissä ja öisin puuhaileva lehtokurppa, Väyryseksikin kutsuttu. Äänestä jo arvaa mikä lintu on kyseessä. Eikä ulkonäöstäkään voi erehtyä, sillä sen mustat silmät ovat suuret ja sijaitsevat korkealla pään sivuilla, melkein päälaella. Lintu näkeekin silmillään 360 astetta päätään kääntämättä.

Lehtokurppa on maailman hitaimmin lentävä lintu, se lentää vain kahdeksan kilometrin tuntinopeudella. Huhtikuusta heinäkuuhun koiras lentää iltahämärissä ja aamuvarhain soidinlentoa puunlatvojen tasalla ja ääntelee kurnutusta muistuttavalla äänellä. Lentäessään se lyö siivillään omituisen nykivästi ja värisevästi. Se kiertää reviirinsä rajoja lenkin toisensa jälkeen. Yksi kiekka kestää kymmenisen minuuttia. Lennon ajoitus on niin tarkka, että monet sanovat voivansa tarkistaa kellonsa kurpan soidinlennon mukaan.

Jossakin lähteessä sanottiin lehtokurpan lentävän soidinlentoaan toisinaan yhdessä kumppaninsa kanssa. Joskus mukaan tarttuu kolmas pyörä, kilpakosija, joka saa joukkoon säpinää.

Kun se oikea on löytynyt, lehtokurppa munii neljä munaa. Koiras saattaa jäädä naaraan seuraksi, kunnes munat on munittu. Sen jälkeen se lähtee omille teilleen ja jättää naaraan yksinhuoltajaksi. Ei siinä mitään, äiskä kyllä hommansa hoitaa. Vaaran uhatessa poikuetta emo tekeytyy vaivaiseksi ja lähtee räpistelevään harhautuslentoon roikottaen samalla takaruumistaan ja rääkyen käheästi.

LEHTOPÖLLÖ

Kuvan on ottanut Vilpas Isopahkala.

Lehtopöllö huhuilee. Tuttu lintu yhdeksän vuoden takaa, jolloin lehtopöllö torkkui puun oksalla autotallin nurkalla keskellä päivää. Enpä olisi silloin valokuvannut sitä niin huolettomasti, jos olisin tiennyt lehtopöllön olevan ihmisiä kohtaan hyvin aggressiivinen poikasiaan puolustaessaan. Netissä kerrotaan englantilaisesta lintuvalokuvaajasta, joka menetti näkönsä toisesta silmästään juuri lehtopöllön hyökkäyksen seurauksena. Tuoreempikin tapaus on ollut uutisissa Suomessa.

Ei olisi mahdotonta, että kyseessä olisi sama yksilö, sillä lehtopöllö on paikkalintu ja voi elää jopa 22–24 vuotta. Lehtopöllö on yö- ja hämärälintu, joka päivisin nukkuu tavallisesti kuusen oksalla. Poikasten lähdettyä pesästä emot vartioivat niitä ja ovat aktiivisia myös päivällä.

Saan tietää, että huhuilu saattaa kuulostaa naukuvalta, mikä vuoksi lehtopöllöä kutsutaan myös kissapöllöksi. Mielenkiintoinen yksityiskohta on korvien epäsymmetrinen sijainti päässä, mikä helpottaa saaliin paikantamista. Lehtopöllön pesintä riippuu ravintotilanteesta ja sääoloista. Jos myyrävuosi on huono, pöllö munii vähän tai jättää munimisen kokonaan väliin. Hyvinä vuosina lehtopöllö kasvattaa suuren perheen.

LEPPÄLINTU

Leppälintu on eloisa pikkulintu, joka ei viihdy julkisuuden valokeilassa. Se piileskelee puiden lehvästössä ja siksi sen kauniin punaruskeaa pukua on vaikea nähdä. Jos linnun sattuu hyvällä onnella näkemään, saattaa nähdä sen värisyttävän ruosteenpunaista pyrstöään ja odottavan ohi lentäviä hyönteisiä syöksyäkseen niiden perään.

Tunnistan leppälinnun laulusta sen ’hyi-hyi’-kertosäkeen, mutta siihenpä se sitten jääkin. Aina avulias netti opastaa: ”Lintu saattaa muunnella varsinkin säkeittensä päätöksiä. Erotat leppälinnun säkeet aloituksestaan, sillä yhtä ylempää säveltä seuraa yleensä kolme alempaa (tii-tai-tai-tai), minkä jälkeen säkeen loppuosa etenee vaihtelevasti.” Helpommin sanottu kuin tehty. Kutsuääni on kuulemma lyhyt vihellys, mutta siihen saattaa liittyä kuivia naksutuksia. 

Leppälintu pitää rappioromantiikasta: se suosii vanhoja ja rapistuneita pönttöjä ja karttaa uusia. Valitettavasti lintu joutuu usein huijauksen uhriksi, kun käellä on tapana munia leppälinnun pesiin ja hoidattaa pikkulinnuilla isot poikasensa. Onneksi tietoisuus huijareista on levinnyt leppälintujen keskuudessa ja osa niistä tunnistaa käen munan eikä haudo sitä. Näin on käynyt ilmeisesti pajulinnun kohdalla, joka aiemmin joutui hyvinkin usein huijatuksi. Ne reagoivat herkästi käenmunaan ja hylkäävät lähes poikkeuksetta pesän käen vierailun jälkeen.

LUHTAKANA

Hetkinen...

MERIHARAKKA

Aamu on hieman viileä, mutta auringossa tarkenee villatakilla. Lähden puutarhakierrokselle, mutta heti metsän laidassa minun on pysähdyttävä pitkäksi aikaa. Laulurastas on vihdoin sanottavansa sanonut (hetkeksi) ja ilman täyttää aivan uudenlainen äänimaailma. – Tuon täytyy olla valkoviklo, mietin ja jännitän nauhoituksen tulosta. Opettajani on samaa mieltä: aika varmasti se on valkoviklo. Sovellus näyttää valkovikloa monta kertaa ja välillä myös meriharakkaa. En erota niiden piippaavia ääniä toisistaan ja molemmat ovat mahdollisia tällä seudulla. Meriharakka saa korkeammat todennäköisyysprosentit, joten valitsen sen päivän linnuksi. Palaan siihen illemmalla.

Ennen vanhaan lintujen nimeäminen oli helppoa. Meren rannalla elelevä mustavalkoinen lintu nimettiin meriharakaksi, kun se kooltaan ja väritykseltään muistutti pihan harakoita. Todellisuudessa porkkananokkainen meriharakka ei ole harakka eikä edes varislintu, vaan kahlaaja.

Meriharakka on minulle täysin vieras lintu, eikä se ihme olekaan, sillä se on alun perin meren rantojen ja ulkoluotojen asukas. Vasta viime aikoina meriharakka on Suomessa alkanut pesiä myös sisämaassa, jopa kaupungeissa. Sitä paitsi olisi pitänyt olla oikeaan aikaan oikeassa paikassa; lintu palaa muuttomatkaltaan huhti- tai toukokuussa ja syysmuutto Suomesta saattaa alkaa jo kesäkuussa. Talveksi meriharakat muuttavat Pohjanmeren ympäristöön ja Ranskan osterirannikoille. Sen sijaan Färsaarilla kaikki tuntevat meriharakan, joka on maan kansallislintu. Färsaarilla vietetään meriharakoiden tulojuhlaa vuosittain 12. maaliskuuta.

Linnun merellinen tausta selittäneekin varsin hyvin vaatimattomat pesäolot. Ulkoluodolla on ollut turha havitella ylellisyyksiä. Niinpä syvennys kivikossa tai somerikossa saa kelvata. Jos vähän luksusta haluaa, niin voi tuoda vielä vähän soraa, kaarnanpaloja tai sen sellaista.

Karuissa oloissa karaistuu. Euroopan vanhin rengastettu meriharakka on ollut saksalainen, peräti yli 43 vuoden ikäinen.

Ruokalista ei sen sijaan kuulosta mitenkään vaatimattomalta: simpukoita ja ostereita. Poikaset oppivat niiden käsittelyn jäljittelemällä vanhempiaan. Sisämaassa saavat pärjäillä kastemadoilla ja hyönteisten toukilla. Niitä löytyy pelloilta, niityiltä, golfkentiltä tai nurmikoilta.

Monet meriharakat viettävät pitkän ja hurjan nuoruuden, sillä ne saattavat aloittaa pesinnän vasta seitsenvuotiaina tai jopa yli kymmenvuotiaina. Hurjaa on se, että linnut jonottavat hyville pesimäreviireille parhaiden pitopöytien ääreen. Ne tutkivat hyviä reviirejä ja tunkeilevat omistajien tontillekin. Näin ne ovat valmiita, kun reviiri vapautuu.

Meriharakat ovat pariuskollisia, mutta erojakin sattuu. Ne ovat hyvin seurallisia lintuja. Kun kaksi tai kolme meriharakkaa kohtaa toisensa, ne pitävät ”juorukonsertin”. Linnut seisovat kumarassa, aukinaiset nokat alaviistoon suunnattuna ja livertävät kita ammollaan. Ääntä lähtee kiitettävästi.

MERIKOTKA

Huomaan ison tumman linnun kaartelevan hiljaa taivaalla. Se on matkalla järvelle päin. Katson sen suuria siipisulkia. Sen täytyy olla merikotka, niitä täällä päin on. Pikkulinnut hiljenevät. Ne piileskelevät hiljaisina vielä hetken sen jälkeen, kun petoa ei enää näy.

Olen vaikuttunut. Sain kuin sainkin päivän lintuni. Netissä merikotkaa kuvataan osuvasti lentäväksi räsymatoksi. Melkein minkä tahansa merikotkista kertovan jutun avaa, saa lukea huikean selviytymistarinan sukupuuttoon kuolemaisillaan olleesta linnusta ja sen kannan elpymisestä elinvoimaiseksi.  

Saan lukea myös hulppeasta merikotkan risulinnasta, jonka halkaisija on kaksi metriä ja korkeuttakin ainakin saman verran. Eikä yksi pesä yhdelle pariskunnalle edes riitä, vaan lukaaleja on useampia ja niistä pidetään huolta jopa vuosikymmeniä. Yhdessä pesässä haudotaan, muissa pesissä levähdetään ja ruokaillaan. Osa pariskunnista on yhdessä kuolemaansa asti, osa eroaa ja etsii uuden puolison. Syytä en tiedä. Merikotkanuoret kulkevat resuisissa vaatteissa ja vaihtavat asujaan tuon tuostakin ennen kuin löytävät oman aikuisen tyylinsä. Ei mitään uutta auringon alla.

Saan tietää merikotkien voivan elää jopa 40-vuotiaiksi. Merikotkan tappamisesta tai vahingoittamisesta saa ainakin sakot sekä 7400 euron vahingonkorvausmaksun, mikä on suurin summa kaikista Suomen lintulajeista.

Merikotka on monien superlatiivien lintu: maamme suurin ja pitkäsiipisin ja rakentaa myös pesän, joka on yksi suurimmista lintumaailmassa. (Meri)kotka on ylimpänä ravintoketjun kärjessä ja siksi yksi haavoittuvaisimmista, euromääräisesti arvokkain, yksi tunnetuimmista luonnonsuojelun symboleista, yksi maamme vanhimmaksi elävistä linnuista. Mielenkiintoinen tarina kaiken kaikkiaan.

METSÄKIRVINEN

Istuttelen orvokkeja terassilla. Yritän samalla tunnistaa lintujen ääniä. Viherpeippo on aika helppo. Tiltaltti laulaa niin täpinöissään, että sanat meinaavat mennä ihan heikun keikun. Onnistun tällä kertaa erottamaan metsäkirvisen laulun, vaikka totta puhuen sen ääni kuulostaa ihan samalta kuin kaikkien muidenkin lintujen äänet.

Innostun istuttamaan vielä varjoyrttejä. Onneksi ne ovat hyvin juurtuneet maljakoissa. Neuletakissa ei tarkene ja talvitakki olisi liikaa. Istahdan lämmittelemään tietokoneen ääreen ja tutustun metsäkirviseen.

En olekaan ainoa, jonka on vaikea erottaa metsäkirvisen laulua tai tunnistaa lintua muiden ruskeasävyisten joukosta, vaikka se on yksi Suomen yleisimmistä linnuista. Ensinnäkin se elää enimmäkseen maassa juoksennellen heinien ja varpujen seassa, pesii ja yöpyykin maassa. Toisekseen kirvinen on hyvin arka lintu. Se on niin ovela, ettei koskaan lennä maahan kätketylle pesälleen suoraan, vaan kipittää loppumatkan kasvillisuuden suojassa.

Koiraan voi nähdä aamuisin laulaen lentämässä puunlatvasta toiseen. Metsäkirvinen on ruskeaviiruinen, kuten moni muukin lintu. Varsinkin metsä- ja niittykirvinen muistuttavat kovasti toisiaan. Toisella raidat ovat vähän leveämmät kuin toisella. Onneksi yksi hyvä lajituntomerkki löytyy: metsäkirvisen takavarpaan kynsi on lyhyt ja muodoltaan käyrempi kuin niittykirvisellä! Voi-voi sitä päivää, kun satun näkemään sen takavarpaan kynnen, enkä muista kummalla sen pitäisi olla lyhyt ja käyrä!

METSÄVIKLO

Kuvassa ei välttämättä ole metsäviklo, mutta aika läheltä liippaa kuitenkin.

Kiuru pistää parastaan niin, että sävelet menevät solmuun. Rautiainen ja metsäviklo laulavat kilpaa kiurun kanssa. Ota tuosta sekamelskasta sitten selvää. Valitsen metsäviklon päivän linnuksi. Eipä olekaan aikaa hukattavaksi, jos aion siihen lähemmin tutustua. Ensimmäiset metsäviklot nimittäin lähtevät jo kesäkuun alusta muuttomatkalleen.

Kun nyt viime aikoina olen tutustunut kahlaajiin, tiedän jo monia asioita hieman mustarastasta pienemmästä metsäviklosta: sillä on pitkä nokka ja solakat sääret, munii neljä munaa kerran kesässä, molemmat puolisot hautovat, poikaset oppivat etsimään ruokansa melkein heti kuoriuduttuaan ja emo lähtee uuden puvun hankintaan ja muuttomatkalle jo ennen kuin pienet oppivat lentämään.

On metsäviklolla kuitenkin aivan omiakin tapoja. Se on aito metsälintu, joka tykkää soista, ojista ja metsälammista. Metsäviklo suosii nostalgista ja ehkä vähän rappioromanttistakin tyyliä ja pesii vanhassa rastaan tai oravan pesässä, siis puussa eikä maassa kuten sukulaisensa.

Metsäviklon helpoimmin tunnistettava ääni on varoittava ’vit-vit-vit’.

MUSTAPÄÄKERTTU

Päivän linnuksi valitsen suloisen mustapääkertun. Tämä Sylvia atricapilla on kuuluisa, mutta silti aika tuntemattomaksi jäänyt mestarilaulaja. Sylvian joululaulun häkkiin suljettu sirkuttaja on juuri mustapääkerttu. Pieni osa mustapääkertuista talvehtii Välimeren maissa, missä Topelius laulunsa kirjoitti.

Mustapääkertun laulun sanotaan solisevan kuin puro. Polveileva säe alkaa vaimeampana, mutta voimistuu loppua kohti ja muuttuu huilumaiseksi, surumieliseksi loppusäkeeksi. Tiedä sitten, kun en erota ääntä kaiken liverryksen sekamelskasta. Minulla on kuitenkin vielä toivoa, sillä monet mustapääkertut laulavat vielä heinäkuun jälkipuoliskollakin, jolloin kaikki muut linnut ovat jo lähes vaienneet. Jospa sitten oppisin tuon laulun tunnistamaan.

Mustapääkerttu on kaunis lintu. Koiraalla on musta lakki, naaraalla punaruskea. Nilkat ovat varsin pitkät, paljaat ja hennot. Kerttu piilottelee lehvästöissä ja hypähtelee ketterästi oksistossa poimiessaan hyönteisiä ravinnokseen.

Koiras rakentaa korsista ja ohuista oksista ns. koiraanpesiä muiden kerttujen tapaan. Naaras valitsee useista vaihtoehdoista sopivimman ja rakentaa pesän valmiiksi. Ei ollut yllätys, että naaras haluaa sisustaa huushollin.

MUSTARASTAS

Mustarastaan huilumainen laulu kuuluu tuulen huminan yli. Olen onnellinen, että tunnistin sen äänen. Opin, että mustarastas ja kottarainen näyttävät hyvin samanlaisilta. Maassa ne voi erottaa siitä, että mustarastas kulkee tasajalkaa hyppien, kun taas kottarainen kävelee vuorotahtiin. On yllättävää, ettei laulutaito ole geeneissä, vaan mustarastas joutuu opettelemaan laulunsa lajitovereitaan jäljitellen.


NAAKKA

Minulla näitä lempilintuja riittää. Ihastuin naakkaan viime kesänä Sastamalan torilla, kun tuttavallinen naakkaherra tai -rouva (niitä on vaikea erottaa, kun ovat samannäköisiä) odotteli saavansa meiltä jäätelöä. Se oli niin sympaattinen.

Naakat seurustelevat pitkään ennen kuin menevät naimisiin ja elävät onnellisina yhdessä elämänsä loppuun asti. Kun on naimisiin menon ja pesänrakennuksen aika, koiras nikkaroi pesän rungon ja naaras hoitelee sisustuspuolen. Kuulostaapa tutulta. Kun koti on tiptop, naaras munii keskimäärin viisi munaa. Koiras tuo rouvalle ruokaa ja välillä päästää jaloittelemaan sijaistamalla hautomisessa. Pariskunta hoitelee poikaset yhdessä. Pariskunnat kulkevat parvessakin yhdessä, kun ne yleensä pesimäajan ulkopuolella kokoontuvat suuriksi joukoiksi hakemaan turvaa ja ruokaa.


NAURULOKKI

Paluumatkalla Valkeakoskelta näen naurulokkeja. Niitä on meidänkin pihapiirissämme. Olen iloinen, kun tunnistan tuon hauskannäköisen tummapäisen linnun toisten lokkien joukosta. Nauru taitaa tosiaankin pidentää ikää. Vanhin tiedetty naurulokki eli 30 v 8 kk ikäiseksi.

NÄRHI

Pellon ja metsän rajassa on täysi rähinä päällä. Onkohan siellä tappelu? Kauheaa rääkynää. Hmmm, variksella, harakalla tai korpillakaan ei ole noin rumaa ääntä. Närhihän se, opettajani sanoo. No niinpä.

Närhi on ehdottomasti päivän lintuni. Se on yleinen laji, mutta silmälläpidettävä ja siksi rauhoitettu. Se on tainnut löytää ihanteellisen pesäpaikan pellon laidasta nuoresta kuusikosta.

Närheä kuvaillaan erittäin älykkääksi ja uteliaaksi, varislintu kun on. Sitä on ulkonäkönsä puolesta luonnehdittu tyyliniekaksi ja metsän jalokiveksi. Kaunis se toden totta onkin. Puvun koristeluissa ei ole kitsasteltu. Sen kauneutta on arvostettu niin paljon, että erään 5000 vuotta sitten Latviassa haudatun vainajan asuun oli kuulunut närhien siipiä. Mutta mikään kultakurkku närhi ei tosiaankaan ole. On sillä tosin muitakin ääniä kuin rääkyminen, esimerkiksi pulputtavia, naputtavia, naukuvia ja karheita, usein mekaanisen oloisia ääniä, se myös kurisee, rätisee ja rupattelee. Närhi on taitava matkimaan kuulemiaan ääniä.

Närhi on pahamaineinen pesärosvo, mutta ei välty pesärosvoilta itsekään. Haukanpojatkin tarvitsevat ruokansa. Ei kuitenkaan mitään niin pahaa, ettei jotain hyvääkin. Sanotaan, että tammen tulevaisuus on närhen nokassa. Piilotellessaan tammenterhoja talvivarastoihinsa lintu tulee levittäneeksi niitä laajalle alueelle, mikä puolestaan edistää huomattavasti luonnon monimuotoisuutta. Suomessa tammi tarjoaa elinympäristön ja ravintoa noin 50 uhanalaiselle eliölajille.

Ei närhenkään nokka ole tuohesta tehty. Tammenterhojen lisäksi se on mieltynyt erityisesti pieniin perunoihin. Mielenkiintoista.