PÄIVÄN LINTU: L-N

Tämä on kolmas osa hauskojen tai muuten vain mielenkiintoisten lintujuttujen sarjaa. Osa jutuista puuttuu. Lisäilen niitä sitä mukaa, kun niitä kirjoittelen. Päivitetyt jutut löytyvät sivuiltani (yläpalkista).

Kuvat ovat Pixabaysta, ellei muuta ole mainittu.

LAULUJOUTSEN

Loikoilen valveilla sängyssä. Kuulen, kuinka laulujoutsenet lentävät pellon yli trumpettejaan töräytellen. Ihana, aurinkoinen aamu!

Olen kuullut, että joutsenet ajavat aggressiivisesti lajitoverinsa pois omalta reviiriltään ja häiritsevät myös pienempien lintujen pesintää. Onneksi jälkimmäinen väite on vain huhua, eikä tutkimusten mukaan pidä paikkaansa. Joutsenparat ovat saaneet leiman syyttä suotta niskaansa, vaikka ne päinvastoin auttavat muita puolisukeltajia nostamalla ruokaa syvältä pintaan.

Se ei sen sijaan ole huhu, että joutsenilla on pesässään lämmitysjärjestelmä. Joutsen rakentaa pesänsä maatuvista vesikasveista, turpeesta, sammalesta ja mudasta. Kompostoituessaan pesä siis lämpenee. Pesä painuu kasaan, joten aika ajoin sitä on vähän korjailtava. Aika nerokasta!

LAULURASTAS

Pysähdyn istuskelemaan metsänreunaan. Lehdettömissä puissa ei vielä kovin paljon liikettä näy, mutta rupattelu käy vilkkaana. Laulurastas tuntuu olevan suuna päänä, koko ajan äänessä. Onko totta, että kirjosieppo olisi jo saapunut? Jokohan tiaisten pesäpuuhat ovat hyvässä vauhdissa? Missäs västäräkki tänään, kun ei ole näkynyt? Haarapääsky on vielä matkalla. Missä lienee tulossa? Ei pitäisi mennä enää kauan.

Seuraavana päivänä:

Hauska, että juuri eilen kirjoittelin laulurastaan juttelusta tietämättä jo vanhan kansan ajatelleen tuon linnun tarinoivan yhtä jos toistakin. Sen on ajateltu muun muassa antavan neuvoja niin laiskoille kuin ahkerillekin metsätyömiehille. Tiedon portailla-sivustolla sen ääntelyä kuvattiin näin: ”Sen vaihteleva laulu on kuuluvaa, joskus kimeähköä, täynnä teräviä ja kitiseviä ääniä ja välillä pehmeämpiä, huilumaisia lurituksia. Saman teemansa se toistaa laulussaan aina pariin kolmeen kertaan ja siirtyy sitten seuraavaan teemaan.” Aivan niin, ja siksi se kuulostaakin eloisalta juttelulta. Tuon toistotaipumuksen ansiosta sen laulu on helppo tunnistaa, vaikka sävelmät vaihtuvat tuon tuostakin.

Jos laulurastas on hyvä laulussa, niin ei puutu siltä teknistä osaamistakaan. ”Rastaan pajassa” litteän laakakiven päällä se hakkaa nokallaan kiinni pitäen kotiloiden kuoria rikki, voidakseen syödä nilviäiset. Pesän ulkovuorauksen laulurastas rakentaa oksista, sammalista, naavasta ja kuivista lehdistä. Sisäpinnan se tekee lahosta puumassasta, jonka lintu liimaa syljellään sileäksi. Taidokasta!

LEHTOKERTTU

Jätän kuvaamisen suosiolla iltaan, sillä aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta. Viivyn kuusten luomassa viileässä varjossa lintuja kuunnellen. Äänessä ovat muiden muassa tiltaltti, peipposet, kirjosieppo, kertut, rastaat ja kottarainen, jonka äänen nyt opin tuntemaan. Haarapääsky istuu terassin kaiteella.

Opettajani on kuulevinaan lehtokertun laulun. Minä en sitä tunnista, mutta ehkä opin sen vielä, kun lintuun paremmin tutustun. Laulu kuulemma solisee kuin puro ja kaikaa katkeamattomana ryöppynä pitkin päivää ja helteiselläkin säällä, jolloin monet muut linnut vaikenevat. Laulua voi kuulla vielä elokuun alussakin.

Laulu kuuluu lehvästön seasta, mutta lintua ei näy. Täytyy olla tosi onnekas nähdäkseen linnun edes vilaukselta. Siksipä juuri lehtokerttu on huonosti tunnettu, vaikka se on yleinen ja runsaslukuinen. Ruskeasävyisen lehtokertun silmiinpistävin tuntomerkki on se, että siinä ei ole mitään silmiinpistävää.

Koiras rakentaa usein soidinpesiä, joita se esittelee ylpeänä naaraalle ennen varsinaista pesintää. Naaras joko valitsee tarjotuista pesistä yhden tai tekee kokonaan uuden. Mikään mestari lehtokerttu ei kuitenkaan pesän rakentamisessa ole. Pesä on melko hatarasti tehty rakennelma vadelma- tai nokkospuskassa tai vaikkapa koiranputken kainalossa. Ei ole harvinaista, että pesä kallistuu haudonnan aikana niin, että munat tai poikaset putoavat maahan ja tuhoutuvat.

LEHTOKURPPA

Tänään päivän lintuni on mielenkiintoinen hämärissä ja öisin puuhaileva lehtokurppa, Väyryseksikin kutsuttu. Äänestä jo arvaa mikä lintu on kyseessä. Eikä ulkonäöstäkään voi erehtyä, sillä sen mustat silmät ovat suuret ja sijaitsevat korkealla pään sivuilla, melkein päälaella. Lintu näkeekin silmillään 360 astetta päätään kääntämättä.

Lehtokurppa on maailman hitaimmin lentävä lintu, se lentää vain kahdeksan kilometrin tuntinopeudella. Huhtikuusta heinäkuuhun koiras lentää iltahämärissä ja aamuvarhain soidinlentoa puunlatvojen tasalla ja ääntelee kurnutusta muistuttavalla äänellä. Lentäessään se lyö siivillään omituisen nykivästi ja värisevästi. Se kiertää reviirinsä rajoja lenkin toisensa jälkeen. Yksi kiekka kestää kymmenisen minuuttia. Lennon ajoitus on niin tarkka, että monet sanovat voivansa tarkistaa kellonsa kurpan soidinlennon mukaan.

Jossakin lähteessä sanottiin lehtokurpan lentävän soidinlentoaan toisinaan yhdessä kumppaninsa kanssa. Joskus mukaan tarttuu kolmas pyörä, kilpakosija, joka saa joukkoon säpinää.

Kun se oikea on löytynyt, lehtokurppa munii neljä munaa. Koiras saattaa jäädä naaraan seuraksi, kunnes munat on munittu. Sen jälkeen se lähtee omille teilleen ja jättää naaraan yksinhuoltajaksi. Ei siinä mitään, äiskä kyllä hommansa hoitaa. Vaaran uhatessa poikuetta emo tekeytyy vaivaiseksi ja lähtee räpistelevään harhautuslentoon roikottaen samalla takaruumistaan ja rääkyen käheästi.

LEHTOPÖLLÖ

Kuvan on ottanut Vilpas Isopahkala.

Lehtopöllö huhuilee. Tuttu lintu yhdeksän vuoden takaa, jolloin lehtopöllö torkkui puun oksalla autotallin nurkalla keskellä päivää. Enpä olisi silloin valokuvannut sitä niin huolettomasti, jos olisin tiennyt lehtopöllön olevan ihmisiä kohtaan hyvin aggressiivinen poikasiaan puolustaessaan. Netissä kerrotaan englantilaisesta lintuvalokuvaajasta, joka menetti näkönsä toisesta silmästään juuri lehtopöllön hyökkäyksen seurauksena. Tuoreempikin tapaus on ollut uutisissa Suomessa.

Ei olisi mahdotonta, että kyseessä olisi sama yksilö, sillä lehtopöllö on paikkalintu ja voi elää jopa 22–24 vuotta. Lehtopöllö on yö- ja hämärälintu, joka päivisin nukkuu tavallisesti kuusen oksalla. Poikasten lähdettyä pesästä emot vartioivat niitä ja ovat aktiivisia myös päivällä.

Saan tietää, että huhuilu saattaa kuulostaa naukuvalta, mikä vuoksi lehtopöllöä kutsutaan myös kissapöllöksi. Mielenkiintoinen yksityiskohta on korvien epäsymmetrinen sijainti päässä, mikä helpottaa saaliin paikantamista. Lehtopöllön pesintä riippuu ravintotilanteesta ja sääoloista. Jos myyrävuosi on huono, pöllö munii vähän tai jättää munimisen kokonaan väliin. Hyvinä vuosina lehtopöllö kasvattaa suuren perheen.

LEPPÄLINTU

Leppälintu on eloisa pikkulintu, joka ei viihdy julkisuuden valokeilassa. Se piileskelee puiden lehvästössä ja siksi sen kauniin punaruskeaa pukua on vaikea nähdä. Jos linnun sattuu hyvällä onnella näkemään, saattaa nähdä sen värisyttävän ruosteenpunaista pyrstöään ja odottavan ohi lentäviä hyönteisiä syöksyäkseen niiden perään.

Tunnistan leppälinnun laulusta sen ’hyi-hyi’-kertosäkeen, mutta siihenpä se sitten jääkin. Aina avulias netti opastaa: ”Lintu saattaa muunnella varsinkin säkeittensä päätöksiä. Erotat leppälinnun säkeet aloituksestaan, sillä yhtä ylempää säveltä seuraa yleensä kolme alempaa (tii-tai-tai-tai), minkä jälkeen säkeen loppuosa etenee vaihtelevasti.” Helpommin sanottu kuin tehty. Kutsuääni on kuulemma lyhyt vihellys, mutta siihen saattaa liittyä kuivia naksutuksia. 

Leppälintu pitää rappioromantiikasta: se suosii vanhoja ja rapistuneita pönttöjä ja karttaa uusia. Valitettavasti lintu joutuu usein huijauksen uhriksi, kun käellä on tapana munia leppälinnun pesiin ja hoidattaa pikkulinnuilla isot poikasensa. Onneksi tietoisuus huijareista on levinnyt leppälintujen keskuudessa ja osa niistä tunnistaa käen munan eikä haudo sitä. Näin on käynyt ilmeisesti pajulinnun kohdalla, joka aiemmin joutui hyvinkin usein huijatuksi. Ne reagoivat herkästi käenmunaan ja hylkäävät lähes poikkeuksetta pesän käen vierailun jälkeen.

LUHTAKANA

Hetkinen...

MERIHARAKKA

Aamu on hieman viileä, mutta auringossa tarkenee villatakilla. Lähden puutarhakierrokselle, mutta heti metsän laidassa minun on pysähdyttävä pitkäksi aikaa. Laulurastas on vihdoin sanottavansa sanonut (hetkeksi) ja ilman täyttää aivan uudenlainen äänimaailma. – Tuon täytyy olla valkoviklo, mietin ja jännitän nauhoituksen tulosta. Opettajani on samaa mieltä: aika varmasti se on valkoviklo. Sovellus näyttää valkovikloa monta kertaa ja välillä myös meriharakkaa. En erota niiden piippaavia ääniä toisistaan ja molemmat ovat mahdollisia tällä seudulla. Meriharakka saa korkeammat todennäköisyysprosentit, joten valitsen sen päivän linnuksi. Palaan siihen illemmalla.

Ennen vanhaan lintujen nimeäminen oli helppoa. Meren rannalla elelevä mustavalkoinen lintu nimettiin meriharakaksi, kun se kooltaan ja väritykseltään muistutti pihan harakoita. Todellisuudessa porkkananokkainen meriharakka ei ole harakka eikä edes varislintu, vaan kahlaaja.

Meriharakka on minulle täysin vieras lintu, eikä se ihme olekaan, sillä se on alun perin meren rantojen ja ulkoluotojen asukas. Vasta viime aikoina meriharakka on Suomessa alkanut pesiä myös sisämaassa, jopa kaupungeissa. Sitä paitsi olisi pitänyt olla oikeaan aikaan oikeassa paikassa; lintu palaa muuttomatkaltaan huhti- tai toukokuussa ja syysmuutto Suomesta saattaa alkaa jo kesäkuussa. Talveksi meriharakat muuttavat Pohjanmeren ympäristöön ja Ranskan osterirannikoille. Sen sijaan Färsaarilla kaikki tuntevat meriharakan, joka on maan kansallislintu. Färsaarilla vietetään meriharakoiden tulojuhlaa vuosittain 12. maaliskuuta.

Linnun merellinen tausta selittäneekin varsin hyvin vaatimattomat pesäolot. Ulkoluodolla on ollut turha havitella ylellisyyksiä. Niinpä syvennys kivikossa tai somerikossa saa kelvata. Jos vähän luksusta haluaa, niin voi tuoda vielä vähän soraa, kaarnanpaloja tai sen sellaista.

Karuissa oloissa karaistuu. Euroopan vanhin rengastettu meriharakka on ollut saksalainen, peräti yli 43 vuoden ikäinen.

Ruokalista ei sen sijaan kuulosta mitenkään vaatimattomalta: simpukoita ja ostereita. Poikaset oppivat niiden käsittelyn jäljittelemällä vanhempiaan. Sisämaassa saavat pärjäillä kastemadoilla ja hyönteisten toukilla. Niitä löytyy pelloilta, niityiltä, golfkentiltä tai nurmikoilta.

Monet meriharakat viettävät pitkän ja hurjan nuoruuden, sillä ne saattavat aloittaa pesinnän vasta seitsenvuotiaina tai jopa yli kymmenvuotiaina. Hurjaa on se, että linnut jonottavat hyville pesimäreviireille parhaiden pitopöytien ääreen. Ne tutkivat hyviä reviirejä ja tunkeilevat omistajien tontillekin. Näin ne ovat valmiita, kun reviiri vapautuu.

Meriharakat ovat pariuskollisia, mutta erojakin sattuu. Ne ovat hyvin seurallisia lintuja. Kun kaksi tai kolme meriharakkaa kohtaa toisensa, ne pitävät ”juorukonsertin”. Linnut seisovat kumarassa, aukinaiset nokat alaviistoon suunnattuna ja livertävät kita ammollaan. Ääntä lähtee kiitettävästi.

MERIKOTKA

Huomaan ison tumman linnun kaartelevan hiljaa taivaalla. Se on matkalla järvelle päin. Katson sen suuria siipisulkia. Sen täytyy olla merikotka, niitä täällä päin on. Pikkulinnut hiljenevät. Ne piileskelevät hiljaisina vielä hetken sen jälkeen, kun petoa ei enää näy.

Olen vaikuttunut. Sain kuin sainkin päivän lintuni. Netissä merikotkaa kuvataan osuvasti lentäväksi räsymatoksi. Melkein minkä tahansa merikotkista kertovan jutun avaa, saa lukea huikean selviytymistarinan sukupuuttoon kuolemaisillaan olleesta linnusta ja sen kannan elpymisestä elinvoimaiseksi.  

Saan lukea myös hulppeasta merikotkan risulinnasta, jonka halkaisija on kaksi metriä ja korkeuttakin ainakin saman verran. Eikä yksi pesä yhdelle pariskunnalle edes riitä, vaan lukaaleja on useampia ja niistä pidetään huolta jopa vuosikymmeniä. Yhdessä pesässä haudotaan, muissa pesissä levähdetään ja ruokaillaan. Osa pariskunnista on yhdessä kuolemaansa asti, osa eroaa ja etsii uuden puolison. Syytä en tiedä. Merikotkanuoret kulkevat resuisissa vaatteissa ja vaihtavat asujaan tuon tuostakin ennen kuin löytävät oman aikuisen tyylinsä. Ei mitään uutta auringon alla.

Saan tietää merikotkien voivan elää jopa 40-vuotiaiksi. Merikotkan tappamisesta tai vahingoittamisesta saa ainakin sakot sekä 7400 euron vahingonkorvausmaksun, mikä on suurin summa kaikista Suomen lintulajeista.

Merikotka on monien superlatiivien lintu: maamme suurin ja pitkäsiipisin ja rakentaa myös pesän, joka on yksi suurimmista lintumaailmassa. (Meri)kotka on ylimpänä ravintoketjun kärjessä ja siksi yksi haavoittuvaisimmista, euromääräisesti arvokkain, yksi tunnetuimmista luonnonsuojelun symboleista, yksi maamme vanhimmaksi elävistä linnuista. Mielenkiintoinen tarina kaiken kaikkiaan.

METSÄKIRVINEN

Istuttelen orvokkeja terassilla. Yritän samalla tunnistaa lintujen ääniä. Viherpeippo on aika helppo. Tiltaltti laulaa niin täpinöissään, että sanat meinaavat mennä ihan heikun keikun. Onnistun tällä kertaa erottamaan metsäkirvisen laulun, vaikka totta puhuen sen ääni kuulostaa ihan samalta kuin kaikkien muidenkin lintujen äänet.

Innostun istuttamaan vielä varjoyrttejä. Onneksi ne ovat hyvin juurtuneet maljakoissa. Neuletakissa ei tarkene ja talvitakki olisi liikaa. Istahdan lämmittelemään tietokoneen ääreen ja tutustun metsäkirviseen.

En olekaan ainoa, jonka on vaikea erottaa metsäkirvisen laulua tai tunnistaa lintua muiden ruskeasävyisten joukosta, vaikka se on yksi Suomen yleisimmistä linnuista. Ensinnäkin se elää enimmäkseen maassa juoksennellen heinien ja varpujen seassa, pesii ja yöpyykin maassa. Toisekseen kirvinen on hyvin arka lintu. Se on niin ovela, ettei koskaan lennä maahan kätketylle pesälleen suoraan, vaan kipittää loppumatkan kasvillisuuden suojassa.

Koiraan voi nähdä aamuisin laulaen lentämässä puunlatvasta toiseen. Metsäkirvinen on ruskeaviiruinen, kuten moni muukin lintu. Varsinkin metsä- ja niittykirvinen muistuttavat kovasti toisiaan. Toisella raidat ovat vähän leveämmät kuin toisella. Onneksi yksi hyvä lajituntomerkki löytyy: metsäkirvisen takavarpaan kynsi on lyhyt ja muodoltaan käyrempi kuin niittykirvisellä! Voi-voi sitä päivää, kun satun näkemään sen takavarpaan kynnen, enkä muista kummalla sen pitäisi olla lyhyt ja käyrä!

METSÄVIKLO

Kuvassa ei välttämättä ole metsäviklo, mutta aika läheltä liippaa kuitenkin.

Kiuru pistää parastaan niin, että sävelet menevät solmuun. Rautiainen ja metsäviklo laulavat kilpaa kiurun kanssa. Ota tuosta sekamelskasta sitten selvää. Valitsen metsäviklon päivän linnuksi. Eipä olekaan aikaa hukattavaksi, jos aion siihen lähemmin tutustua. Ensimmäiset metsäviklot nimittäin lähtevät jo kesäkuun alusta muuttomatkalleen.

Kun nyt viime aikoina olen tutustunut kahlaajiin, tiedän jo monia asioita hieman mustarastasta pienemmästä metsäviklosta: sillä on pitkä nokka ja solakat sääret, munii neljä munaa kerran kesässä, molemmat puolisot hautovat, poikaset oppivat etsimään ruokansa melkein heti kuoriuduttuaan ja emo lähtee uuden puvun hankintaan ja muuttomatkalle jo ennen kuin pienet oppivat lentämään.

On metsäviklolla kuitenkin aivan omiakin tapoja. Se on aito metsälintu, joka tykkää soista, ojista ja metsälammista. Metsäviklo suosii nostalgista ja ehkä vähän rappioromanttistakin tyyliä ja pesii vanhassa rastaan tai oravan pesässä, siis puussa eikä maassa kuten sukulaisensa.

Metsäviklon helpoimmin tunnistettava ääni on varoittava ’vit-vit-vit’.

MUSTAPÄÄKERTTU

Päivän linnuksi valitsen suloisen mustapääkertun. Tämä Sylvia atricapilla on kuuluisa, mutta silti aika tuntemattomaksi jäänyt mestarilaulaja. Sylvian joululaulun häkkiin suljettu sirkuttaja on juuri mustapääkerttu. Pieni osa mustapääkertuista talvehtii Välimeren maissa, missä Topelius laulunsa kirjoitti.

Mustapääkertun laulun sanotaan solisevan kuin puro. Polveileva säe alkaa vaimeampana, mutta voimistuu loppua kohti ja muuttuu huilumaiseksi, surumieliseksi loppusäkeeksi. Tiedä sitten, kun en erota ääntä kaiken liverryksen sekamelskasta. Minulla on kuitenkin vielä toivoa, sillä monet mustapääkertut laulavat vielä heinäkuun jälkipuoliskollakin, jolloin kaikki muut linnut ovat jo lähes vaienneet. Jospa sitten oppisin tuon laulun tunnistamaan.

Mustapääkerttu on kaunis lintu. Koiraalla on musta lakki, naaraalla punaruskea. Nilkat ovat varsin pitkät, paljaat ja hennot. Kerttu piilottelee lehvästöissä ja hypähtelee ketterästi oksistossa poimiessaan hyönteisiä ravinnokseen.

Koiras rakentaa korsista ja ohuista oksista ns. koiraanpesiä muiden kerttujen tapaan. Naaras valitsee useista vaihtoehdoista sopivimman ja rakentaa pesän valmiiksi. Ei ollut yllätys, että naaras haluaa sisustaa huushollin.

MUSTARASTAS

Mustarastaan huilumainen laulu kuuluu tuulen huminan yli. Olen onnellinen, että tunnistin sen äänen. Opin, että mustarastas ja kottarainen näyttävät hyvin samanlaisilta. Maassa ne voi erottaa siitä, että mustarastas kulkee tasajalkaa hyppien, kun taas kottarainen kävelee vuorotahtiin. On yllättävää, ettei laulutaito ole geeneissä, vaan mustarastas joutuu opettelemaan laulunsa lajitovereitaan jäljitellen.


NAAKKA

Minulla näitä lempilintuja riittää. Ihastuin naakkaan viime kesänä Sastamalan torilla, kun tuttavallinen naakkaherra tai -rouva (niitä on vaikea erottaa, kun ovat samannäköisiä) odotteli saavansa meiltä jäätelöä. Se oli niin sympaattinen.

Naakat seurustelevat pitkään ennen kuin menevät naimisiin ja elävät onnellisina yhdessä elämänsä loppuun asti. Kun on naimisiin menon ja pesänrakennuksen aika, koiras nikkaroi pesän rungon ja naaras hoitelee sisustuspuolen. Kuulostaapa tutulta. Kun koti on tiptop, naaras munii keskimäärin viisi munaa. Koiras tuo rouvalle ruokaa ja välillä päästää jaloittelemaan sijaistamalla hautomisessa. Pariskunta hoitelee poikaset yhdessä. Pariskunnat kulkevat parvessakin yhdessä, kun ne yleensä pesimäajan ulkopuolella kokoontuvat suuriksi joukoiksi hakemaan turvaa ja ruokaa.


NAURULOKKI

Paluumatkalla Valkeakoskelta näen naurulokkeja. Niitä on meidänkin pihapiirissämme. Olen iloinen, kun tunnistan tuon hauskannäköisen tummapäisen linnun toisten lokkien joukosta. Nauru taitaa tosiaankin pidentää ikää. Vanhin tiedetty naurulokki eli 30 v 8 kk ikäiseksi.

NÄRHI

Pellon ja metsän rajassa on täysi rähinä päällä. Onkohan siellä tappelu? Kauheaa rääkynää. Hmmm, variksella, harakalla tai korpillakaan ei ole noin rumaa ääntä. Närhihän se, opettajani sanoo. No niinpä.

Närhi on ehdottomasti päivän lintuni. Se on yleinen laji, mutta silmälläpidettävä ja siksi rauhoitettu. Se on tainnut löytää ihanteellisen pesäpaikan pellon laidasta nuoresta kuusikosta.

Närheä kuvaillaan erittäin älykkääksi ja uteliaaksi, varislintu kun on. Sitä on ulkonäkönsä puolesta luonnehdittu tyyliniekaksi ja metsän jalokiveksi. Kaunis se toden totta onkin. Puvun koristeluissa ei ole kitsasteltu. Sen kauneutta on arvostettu niin paljon, että erään 5000 vuotta sitten Latviassa haudatun vainajan asuun oli kuulunut närhien siipiä. Mutta mikään kultakurkku närhi ei tosiaankaan ole. On sillä tosin muitakin ääniä kuin rääkyminen, esimerkiksi pulputtavia, naputtavia, naukuvia ja karheita, usein mekaanisen oloisia ääniä, se myös kurisee, rätisee ja rupattelee. Närhi on taitava matkimaan kuulemiaan ääniä.

Närhi on pahamaineinen pesärosvo, mutta ei välty pesärosvoilta itsekään. Haukanpojatkin tarvitsevat ruokansa. Ei kuitenkaan mitään niin pahaa, ettei jotain hyvääkin. Sanotaan, että tammen tulevaisuus on närhen nokassa. Piilotellessaan tammenterhoja talvivarastoihinsa lintu tulee levittäneeksi niitä laajalle alueelle, mikä puolestaan edistää huomattavasti luonnon monimuotoisuutta. Suomessa tammi tarjoaa elinympäristön ja ravintoa noin 50 uhanalaiselle eliölajille.

Ei närhenkään nokka ole tuohesta tehty. Tammenterhojen lisäksi se on mieltynyt erityisesti pieniin perunoihin. Mielenkiintoista.

PÄIVÄN LINTU: K

Sarja hauskoista tai muuten vain mielenkiintoisista lintujutuista jatkuu. Sarja etenee siinä tahdissa, kun satun lintuhavaintoja tekemään. Kevään vilkkaimpana aikana pyrin löytämään ns. päivän linnun. Päivän linnun löytäminen on aina yhtä jännittävää. Mitä enemmän päiviä kuluu, sitä haastavammaksi se muuttuu. Päivän lintu ei nimittäin voi olla mikä tahansa tirppa, vaan minun pitää kuulla tai nähdä se ja olla aika varma lajista. Tieteellistä tarkkuutta en tavoittele, tärkeintä on löytämisen riemu.

Päivitykset teen sivuille, jotka löytyvät yläpalkista. Kuvat ovat Pixabaysta, ellei muuta ole mainittu.

KALALOKKI

Pikkulinnut ovat aika hiljaa. Kauniit kalalokit käväisevät pellolla kirkumassa ja matoja syömässä. Luen netistä, että kalalokit ovat erilaisia kuin muut lokit. Ne eivät viihdy suurissa parvissa kuten muut. Ne muuttavatkin pienellä porukalla. Kumma juttu. Opin, että kalalokki haluaa tehdä pesänsä avoimelle, näkyvälle paikalle. Kuulostaa aluksi oudolta, mutta lokki ei halua tulla yllätetyksi. Niinpä. Kauempana vahtivuorossa seisova puoliso on valmiina puolustamaan pesää valehyökkäyksin ja ulostepommituksin.


KALATIIRA

Mikä lokkia muistuttava lintu lentää taitavasti musta lippis väärin päin päässä (melkein silmillä), harmaavalkoinen frakki yllä, punaiset saappaat jalassa ja kirkuu ’tii-raa’? Kalatiirahan se, meripääskyksikin sanottu. Elää vanhaksi – jopa lähemmäs kolmekymppiseksi – ja tekee huimia matkoja maailmalla.

Kalatiiran elämä on seikkailua. Suomessa kuoriutuneet ruskean sävyiset poikaset muuttavat perheensä mukana yli merten ja ehkä aavikonkin, useimmiten Afrikkaan. Siellä ne elävät koko nuoruutensa ja palavat Suomen kevääseen vasta neljän vuoden ikäisinä. Suomessa rengastettuja kalatiiroja on tosin nähty jopa Australiassa, Argentiinassa ja jopa Etelänapamantereen hyisillä vesillä. Kalatiiroilla taitaakin olla lintumaailman pisin muuttomatka.

Koiraan on opeteltava mestarikalastajaksi, sillä kalastustaidoilla tehdään vaikutus tulevaan tai jo olemassa olevaan puolisoon. Soitimella koiras yrittää etsiä nopeasti puolisolleen mahdollisimman suuren kalan. Kalan löydyttyä naaras alkaa kerjätä saalista poikasten tavoin ja molemmat emot ääntelevät toisilleen kitkutellen. Jos häälahjakalaa ei ala löytyä, saattaa puoliso vaihtua, vaikka kalatiirat ovatkin yleensä pariuskollisia.

Yksi kala ei tietenkään riitä, sillä naaras valikoi puolison ja kunnollisen perheenisän sen perusteella, kuinka suuria kaloja ja kuinka tiheästi koiras niitä tuo. Koiras puolestaan lihottaa lahjoillaan naaraan pesimäkuntoon.

Seikkailua sekin, että kalatiiraemo ja lapintiira ovat vuonna 2022 pesineet meidän naapurikunnassamme, Lempäälässä, ja saaneet poikasia. Risteytyminen on harvinaista, muttei ennen näkemätöntä.

Pesä rakennetaan, munat haudotaan ja poikaset ruokitaan yhdessä. Pesää puolustetaan vimmatusti naurulokkien ja muiden roistojen hyökkäyksiä vastaan. Muuttomatkalle lähdetään yhdessä toisten kalatiirojen kanssa löyhässä parvessa jo usein heinäkuun lopulla.

KANADANHANHI

Kanadanhanhi on vieraslaji, mutta sen takia ei tarvitse yöuniaan menettää. Vaikka meteli voikin paikoin käydä hermoille ja ulosteet sotkea jalkapohjat ja golfkärryn, satovahinkojakin tulla, niin Suomen luontoa lintu ei häiritse. Päinvastoin öykkärinä tunnettu lintu tulee puolustaneeksi samalla toistenkin vesilintujen pesiä. Vaikka kanadanhanhi puolustaakin pesäänsä jopa kettua tai minkkiä vastaan, niin ihmisille se ei ole aggressiivinen.  

Ennen vanhaan monet asiat olivat yksinkertaisia. Kuka tahansa saattoi tuoda ulkomailta lintuja ja istuttaa niitä sinne tänne. Lajin mahdollisia vaikutuksia Suomen luontoon ei sen kummemmin tutkittu. Onneksi kanadanhanhelle löytyi vapaa ekologinen lokero.

Nyt saan selville senkin, miksi toisinaan olen sekoillut joutsenten ja kurkien äänien kanssa. Tämä joutsenta muotonsa puolesta muistuttava, hieman joutsenta pienempi hanhi äänteleekin hyvin samaan tapaan kuin laulujoutsen. Väriensä puolesta kanadanhanhen saattaa sekoittaa valkoposkihanheen, jonka ääntely on puolestaan hanhimaista.

KELTASIRKKU

Oloni on kuumeinen, ja vietänkin koko päivän sohvalla maaten. Iltapäivällä tokenen lääkkeen avulla sen verran, että pääsen hetkeksi ulos. Keltasirkkuhan se siellä reippaasti lurittelee. Monet sanovat, että keltasirkun laulu kuulostaa siltä kuin se laskisi seitsemään. Minun korvaani se kuulostaa kitiseviltä ketjuilta ja lopussa kuuluu ”Jii-haa!” Päästiinpä vihdoin matkaan!

Päätän mallailla betoniset polkulaatat paikoilleen. Sen jälkeen on aika tulla sisälle sairastamaan ja samalla tutustumaan keltasirkun elämään.

Saan vastauksen kysymykseen, jota en ole tajunnut koskaan aiemmin edes kysyä: ”Mitä yhteistä on keltasirkulla ja hevosella?” Niillä on sama lempiruoka, nimittäin kaura. Kesällä keltasirkulle maistuvat myös ötökät ja kastemadot, mutta talviruokintapaikkojen suosikkiruoka on kaura.

Keltasirkku voi ensi alkuun vaikuttaa tavikselta, mutta ehei. Lintujen munat ovat tavallisesti enemmän tai vähemmän pilkullisia, mutta keltasirkun munat ovat suorastaan taidetta. Kun kuvioita katsoo tarkasti, tulee mieleen kalliomaalaukset tai primitiivinen taide miniatyyrimittakaavassa.

Ihan tavallista ei ole sekään, että keltasirkku on ollut pitkään vahva ehdokas Suomen kansallislinnuksi. Lopulta tittelin vei kuitenkin laulujoutsen. Se tässä sirkussa sentään on tuiki tavallista, että vain koiras on kirkkaan värinen. Kirkkaankeltaisessa takissa on hauska istuskella tolpan päässä seurailemassa maailman menoa. Naaras on huomaamattomampi, mikä sinänsä onkin viisasta. Saa hautoa rauhassa kenenkään häiritsemättä.

KIRJOSIEPPO

Istun taas tuntikausia lintujen kielen intensiivikurssilla. Ja mikäpä onkaan istuskellessa aamuauringon paisteessa. Aluksi kerrataan helppoja ääniä, kuten kuovin, räkättirastaan, haarapääskyn, västäräkin, kiurun ja variksen. Pian siirrytään haastavampiin tehtäviin.

Tänään aiheena on erityisesti kirjosiepon ja pajulinnun visertelyjen erottaminen toisistaan. Tehtävä olisi helppo, jos näkisin laulajat, mutta puiden lehtien välistä en näe vilaustakaan. Kirjosiepon se säkeistö, jonka lopussa kuuluu ’kvik-kvik’, on aika helppo. Tänään opin, että sen yhdessä säkeistössä kuuluu ’tiitü-tiitü…’. Sen sijaan niitä muita lurituksia en millään muista. Jotenkuten hahmotan, että pajulintu laulaa ’titi-tyytyytyy’ ja lurittelee paljon muutakin.

Tällä kurssilla edetään niin nopeasti, että pää menee pyörälle. Nyt tuohon kaikkeen liverryksien sekametelisoppaan lisätään vielä viherpeipon, rautiaisen, peipon, kottaraisen ja monen muun linnun äänet.

Välillä tehdään kirjallisia tehtäviä. Perehdyn lempilintuni, kirjosiepon, elämään tarkemmin. Se on kauneimpia lintuja mitä tiedän, mutta kaikilla meillä on omat myrkkymme. Kirjosiepolla se on röyhkeys. Se saattaa vallata itselleen sinitiaisen pesän munineen/poikasineen päivineen ja vieläpä siinä vaiheessa, kun se on nähnyt pesimisen onnistuneen hyvin tässä pesässä. Se hämää sinitiaista tuomalla pesään munien päälle muutaman männyn kaarnan palasen, jotta sinitiainen ei tunnistaisi pesänsä. Silloin tällöin asunnonvaltauksesta tulee raivokas yhteenotto, josta voi seurata traagisia uutisia.

Koiraat pitävät jalkavaimoja ja jättävät ne yksin ruokkimaan poikasiaan. Koiras saattaa hankkia pari jalkavaimoa ja palaa sitten hoitelemaan ensimmäisen rouvansa kanssa poikasiaan. Ei ihme, että kotikoloille on kovasti tarvetta, vaikka naaras hoitaakin kodin sisustuspuolen. Eivät naaraatkaan mitään puhtaita pulmusia ole, saattavat nekin tehdä syrjähyppyjä. Kukahan nämäkin suhdekoukerot on selvittänyt?

Nyt vielä muotoilen Älypenkin istutuskuntoon. Mallaan pallotuijat kuoppiinsa ja kastelen. Juuri sillä hetkellä tapahtuu jotakin ihmeellistä: kirjosieppo seisahtaa sähkärini käsinojalle. Pieni, suloinen nappisilmä. Kerrassaan ihana! Seisoo ja katselee minua silmiin. Minä katson sen virheetöntä höyhenpukua. Saan rauhassa tarkastella jokaista höyhentä erikseen. Katselen sen varpaita. Lintu kääntelee päätään ja katsoo minua toisesta suunnasta silmiin ja taas toiselta puolelta. Sillä ei ole mitään kiirettä pois. Silmäkulmani kostuu katsellessani tuota pikkuruista ihmettä. Että minä sain tällaisen tilaisuuden!

Koitan olla liikkumatta. Juttelen linnulle aivan hiljaa. Se ei säikähdä ääntäni. Korjaan varovasti käteni asentoa ja silloin lintu lehahtaa pois.

Ihmeellistä, että olin juuri vähän aikaa sitten katsellut netistä kirjosiepon kuvia. Olin haikeana ajatellut, etten ehkä koskaan saisi luonnossa nähdä sen upeaa höyhenpukua. Olin harmitellut, etten pysty käyttämään kiikaria, enkä siksi näkisi lintua kovin hyvin. Ja sitten tapahtuu tällainen! Lintu jättää minulle muistoksi kakkakikkareen. En malta siivota sitä pois.


KIURU

Lämpömittari hipoo hellelukemia. Lintujen äänet ovat kovasti vaienneet, mutta kiurun liverrys kuuluu korkealta taivaalta. Minusta se kuulostaa siltä kuin kiurulla olisi niin paljon sanottavaa, että kieli meinaa mennä solmuun. Olen monesti sekoittanut kiurujen ja pääskyjen äänet. Ei ihme, sillä kiuru matkii muun muassa haarapääskyä, metsävikloa ja liroa.

Olin kuvitellut, että kiuru viihtyisi lähinnä ilmassa, mutta enimmäkseen se oleskelee maassa. Kulkee lähinnä kävellen tai juosten. Laululennon koiras esittää korkealla ilmassa, laskeutuu pikkuhiljaa alemmas ja pudottautuu lopulta maahan kuin kivi. Ohhoh!

Saan tietää, että kiurun nimi kuten monen muunkin linnun nimitys on onomatopoeettinen. Ennen vanhaan kiurua kutsuttiin leivoksi. – Miks leivo lennät Suomehen, hyräilen.


KIVITASKU

Hetkinen...  


KORPPI

Pihapiirissä on hiljaista. Järven suunnalta kuuluu ainakin lokkien ääniä. – Tuo on ihan varmasti korppi, havahdun ja napsautan nauhoituksen päälle. Korppihan se. Ajat ovat muuttuneet, kun tämän erämaiden aran linnun voi havaita jo asutuksen lähelläkin. En tosin ihmettele, että korppi on valinnut elinympäristökseen syvän korpimetsän, sillä vanhoilla korpeilla on kesällä täydellinen sulkasato. En minäkään ilman vaatteita ihmisten ilmoilla liikkuisi.

Korppi on älykäs lintu, joka osaa ihmeellisiä asioita. Se lentää vaikka vatsa vasten taivasta. Ne voivat oppia matkimaan ihmisen puhetta ja koiran haukkumista. ’Kronk kronk’ -äänien lisäksi sillä on myös sointuvia ääniä. Ennen muinoin nuo haaskalinnut osasivat seurata armeijoita ja odottaa taisteluissa menehtyneiden ruumiita. Taito sekin.

Hämmästyttävää on, että nuoret korpit leikkivät ja osaavat tehdä itselleen leluja katkomalla vaikkapa tikkuja. Ne kisailevat keskenään, vetävät toisiaan sulista sekä ojentelevat toisilleen tikkuja ja kiviä. Olisivatpa pikkulapset ennen muinoin tienneet tämän. Tottelemattomia lapsia nimittäin peloteltiin, että elleivät he ole kunnolla, niin musta korppi tulee ja hakee heidät pois. Pari päivää korppien seurassa olisi saattanut olla hauska seikkailu – kunhan korppi olisi lopulta kyllästynyt ja tuonut takaisin.

KOTTARAINEN

’Barbara Mitchel’ on houkutellut minut suunnittelemaan matkan Turkuun. – – – Nyt kotimatkalle Salon kautta. – – – Pysähdymme Perttelin kirkolla. Olen onnellinen tunnistaessani nurmikolla kävelevän kottaraisen.

Kotona etsin tietoja kottaraisesta. Olen luullut sen olevan pikimusta, mutta oikeasti musta hohtaa sateenkaaren väreissä. Loppukesällä sulkasadon jälkeen höyhenten vaaleat kärjet luovat vaikutelman, että linnulla olisi neulepaita päällä. Kottarainen on taitava matkimaan toisten lintujen ja nisäkkäiden ääniä sekä mekaanisia ääniä, esimerkiksi junan pilliä. Voih, en ole oppinut vielä sen peruslauluakaan saatikka sitten kymmeniä variaatioita. Tuskin edes erottaisin jäljitelmää aidosta.


KULORASTAS

Lintujenkielenkurssin ekaluokka on lähtenyt mukavasti käyntiin. Tänään tunnistan peipon. Palokärjen kirkaisua luulen fasaaniksi, mutta niin pienestä ei pidetä. Erään kauniin lurituksen tunnistan rastaan lauluksi ja tiedän, että räkätti tai mustarastas se ei ainakaan ole. Opettajani kertoo sen olevan 87 % varmuudella kulorastas.

Nyt minulla onkin hyvä syy tutustua kulorastaaseen, vaikka en päässytkään näkemään tuota arkaa lintua. Ja totta puhuen, jos olisinkin nähnyt vilauksen siitä, tuskin olisin erottanut sitä laulu- tai mistään muustakaan rastaasta. Olisi kuulemma hyvin erottanut valkoisista kainaloista! No, onneksi valokuvista näen sen kauniin pilkullisen villapaidan ja harmaanruskean bleiserin. Aika tyylikäs.

KUOVI

–Kuuoooooviiiii-trrrrrr, kuuluu mahtipontinen linnun ääni tuulen huminan yli. Kuovihan se siellä, helposti tunnistettava laji niin äänen kuin ulkonäkönsäkin perusteella. Katson netistä, mitä tästä kauniista linnusta kerrotaan. Jopas nyt jotakin: kun kuovi on muninut ja poikaset ovat kuoriutuneet, niin äiskä ottaa ja lähtee! Mieli tekee Brittein saarten tai Ranskan rantamaisemiin. Jättää iskän pärjäilemään jälkikasvunsa kanssa omin nokkineen. Toki kuovi-isä hommansa osaa, modernina isänä on osallistunut hautomiseenkin. Poikaset osaavat etsiä oman ruokansa itse, kunhan isä vähän perään katselee.

Vähän haikeaa ajatella, että naaraat ovat ehkä lähteneet jo näihin aikoihin. Eivät isä ja lapsetkaan kauan täällä viihdy, heinä-elokuussa nekin muuttavat pois. Sellaista on elämä.


KURKI

Syön aamupalani seuraillen kahta kurkea pellolla. Siinä ne seisovat vastakkain ja katselevat, välillä sukivat höyheniään. Erikoista nähdä kurjet tähän aikaan olohuoneen ikkunasta. Yleensä ne pysähtyvät meillä vain muuttomatkallaan. Toivottavasti niiden pesintä ei ole mennyt pieleen. Sattuipa sopivasti, sillä tänään olemme lähdössä vierailulle Laukon kartanoon, Klaus Kurjen kuuluisiin maisemiin. 

Luen, että kurki on noin metrin korkuinen ja sen siipien kärkiväli on pari metriä. Komean kurjen näkeminen sykähdyttää erityisesti keväällä: talvi on vihdoin ohitse. Syksyllä puolestaan äänekkäät kurkiaurat saavat mielen haikeaksi.

Opin, että yhden kurjen näkeminen pellolla tarkoittaa pesintää. Jos sen sijaan näkee kurkiparin pellolla, niiden pesintä on epäonnistunut. Voi ei! Kurjet ovat puolisoilleen uskollisia koko elämänsä ajan. Yhdessä rakentavat pesänsä ja hautovat munansa. Ruokansa poikaset oppivat hakemaan itse pian kuoriutumisensa jälkeen, joten vanhempien tehtäväksi jää perään katsominen.


KUUSITIAINEN

Istun metsän laidassa tarkkailemassa lintuja. Kuusen latvassa lentelee kaksi pikkuruista, vatsapuolelta vaaleaa lintua. Kaiken sirkutuksen sekamelskasta en erota niiden laulua, mutta olen aika varma, että ne ovat kuusitiaisia. Kävyllä istuessaan ne näyttävät todella pieniltä – eikä ihme, sillä tuo tiaisista pienin painaa vain parin sokeripalan verran.

Niiden elämä kuusen latvassa näyttää iloisen huolettomalta, mutta se on vain julkisuuteen näkyvä puoli. Syksyllä, kun minä en ole niitä näkemässä, tuo touhukas lintu varastoi talveksi kuusenoksien kätköihin havupuiden siemeniä ja hyönteisiä. Esimerkiksi kirvoista se tekee taitavasti pienen pallon ja kiinnittää sen neulasten varaan. Tutkijat ovat laskeneet, että yksi kuusitiainen piilottaa syksyn aikana noin 50 000 siementä. Se tarkoittaa keskimäärin yhtä siementä joka toinen minuutti koko valoisan ajan. Sillä työtahdilla jäävät kyllä somepäivitykset tekemättä.

KÄKI

Puut ovat jo täydessä lehdessä, taivaalla on kesäisiä kumpupilviä ja käki kukkuu. Niin idyllistä! Idyllissä on kuitenkin särönsä. Tuntuu pahalta, että käki hoidattaa omat poikasensa pikkulinnuilla. On vaikeaa ymmärtää luonnon järjestystä. Luotan kuitenkin siihen, että Luoja on tämänkin näin hyväksi nähnyt. 

Ei ole sattumaa, että käki munii nimenomaan sen lajin pönttöön, jonka hoidettavana on itse kasvanut. Munatkin ovat sävysävyyn adoptioemon munien kanssa aina riippuen siitä mitä lajia kasvatusvanhemmat ovat olleet. Sekin on hämmästyttävää, että käen poikanen ”osaa” työntää muut munat tai poikaset pois ja vaikka poikanen on kasvanut vieraan lajin pesässä, se osaa etsiä itselleen oikean lajin puolison. Ihmeellistä!


KÄPYTIKKA

Tämän päivän lintuni on käpytikka. Kuulen sen rummutuksen ja sovellus tunnistaa lajin. Yllätyn, että olen aina luullut käpytikkaa palokärjeksi. Tuntuu vähän pahalta, että käpytikka saattaa syödä toisten lintujen poikasia. Toisaalta se auttaa muita kolopesijöitä hakkaamalla vuosittain uuden pesäkolon itselleen, jolloin vanha kolo jää toisten käyttöön.

PÄIVÄN LINTU: A-J

Innostuin viime keväänä opettelemaan lintujen ääniä Muuttolintujen kevät -sovelluksen avulla. Sen rinnalla oli hauska tutustua lintujen elämään muutenkin. Kirjoitin melkein joka päivä puutarhapäiväkirjaani jotakin hauskaa tai muuten vain mielenkiintoista yhdestä linnusta. Poimin tähän juttusarjaan katkelmia päiväkirjastani. Kuvat ovat Pixabaysta, ellei muuta ole mainittu.

Lisään juttuja aakkosjärjestykseen sitä mukaa, kun niitä kirjoittelen. Päivitetyt jutut löytyvät sivuiltani (yläpalkissa).

FASAANI

Flunssa ei hellitä otettaan, mutta ulos on päästävä. Levätä voi puutarhassakin. Kuulen kirskahduksen. Uusi naapuri varmaan irrottelee mökin seinälautoja. Opettajani kertoo ystävällisesti sen olleen fasaanin kiekaisu. Ai, no niinpä onkin. Eikä naapureitakaan näy mailla eikä halmeilla.

Pihapiiri on täynnä sirkutusta, livertelyä, törähtelyä, siritystä, surinaa ja taitaapa sekaan mahtua kurnutustakin. Olen vaikuttunut kurkiauran lentäessä matalalta ylitseni. Pieni piipahdus pihapiirissä onkin muuttunut oikeaksi luontoretkeksi. Vain eväät puuttuvat.

Palataanpa vielä hetkeksi fasaaniin. Karl Fazeria meidän on kiittäminen ”sinisestä” suklaasta, mutta myös fasaaneista. Hän nimittäin istutti nämä aasialaistaustaiset kanalinnut Suomeen.

Kotikanalan omistajana minun on helppo kuvitella fasaanin elämää luonnossa. Kanat ja fasaanit eivät lennä, ainoastaan pyrähtelevät. Kanat nousevat yöksi orrelle. Fasaanit löytävät ortensa tavallisimmin kuusen oksalta. Kukot mahtailevat toisilleen, houkuttelevat kanoja haaremiinsa ja suojelevat kanasiaan. Kana lähtee mieluisimman kukon matkaan. Näitä rakkaustarinoitahan on nähty kotikanalassakin usein. Kanaemot ovat tunnettuja siitä, että ne huolehtivat hautomisesta ja tipuista koko sydämellään. Fasaaniemolla on nerokas kikka esimerkiksi kettua vastaan. Ketun uhatessa munia tai poikasia emo näyttelee siipirikkoa ja johdattelee pedon perässään kauas pesästä, kunnes pyrähtää lentoon ja kaartaa laajassa kaaressa takaisin pesälle vaaran ollessa ohi.

Kesykanojen ja fasaanien välillä on sentään yksi hämmästyttävä eroavaisuus. Talvipakkasilla fasaanit voivat vajota eräänlaiseen hypotermiaa muistuttavaan tilaan, jolloin niiden energiantarve laskee. Ne voivat istua kököttää paikoillaan reagoimatta juuri mihinkään miltei kaksi vuorokautta yhtäjaksoisesti. Talvi on kuitenkin kovaa aikaa ja ne tarvitsevatkin ihmisten ruoka-apua.

Lopuksi vielä suloinen loru Pikkuväen aapisesta vuodelta 1944:

Fasaani on kanan serkku,
pensaassa sen pesä.
Kaura on sen paras herkku,
oli talvi, kesä.

– Ahti H. Einola

HAARAPÄÄSKY

Tuulee niin voimakkaasti, että on vaikea kuunnella lintujen ääniä. Haarapääskyjen kimeä laulu ja narina kuuluu sentään kaiken yli. Opin, että haarapääskyllä voi olla kaksi poikuetta (4–6 munaa kerrallaan) kesän aikana. Ja on tietysti selvää, että isossa perheessä kaikille riittää puuhaa. Haarapääskyperheessä vanhempien lisäksi isommat poikaset ruokkivat nuorempia sisaruksiaan. Saavat sitten vanhemmatkin välillä vähän omaa aikaa.


HARAKKA

Kuulen pääskysten varoitusääniä ja näen niiden häätävän harakan pois. Se jättääkin pääskyset rauhaan, mutta yrittää kai heti toiselle pesälle. Taitaa kytätä tilaisuuttaan tiheän kasvillisuuden suojissa.

Komea se on kuin mikä, frakki ja kaikki, mutta pahamaineinen pesärosvo. Minäpä katson, mitä siitä kerrotaan. Ensinnäkin löydän kaksi osuvaa runoa.

Herra Harakka hieno niin
jällehen laittihe samettiin.
Vihreää, näätte, hän rakastaa;
siintävän rinnalla purppuraa.

Herra Harakka liivit sai
valkeat – silkkiä – totta kai!
Vieläpä tuotiin saappahat
uudet markkoja maksavat.

Herra Harakka harjaa näin
kiiltävän tukkansa taaksepäin –
sitten niin kummasti naurattaa:
hi-hi-hi-hi, hi-hi-hi-hi, hih-hah-haa!

– Tekijä ilmeisesti Aila Meriluoto


Piti harakka puhetta vierailleen:
"Tilapäinen ihan on pesä,
– älä putoa, kiuru! – tein kiireiseen...
mut annas, kun on kesä,

niin, vannon, kartano korskehin,
hyvät herrat, tässä löytään,
ei metsässä moista, sen näättekin!
Hoi muori, pötyä pöytään!"

Mut ennenkuin harakka huomaskaan,
jo putos syksyn lehti,
ja kesken hurskaita aikeitaan
se itse kuolla ehti.

Älä hymyile! Tarina totta on!
Pian ohi on päivät kesän.
Moni aikoi ja aikoi kartanon –
sai valmiiksi harakanpesän!

– Lauri Pohjanpää


Oikeastaan tiedän aika montakin asiaa harakasta ihan vain lorujen ja satujen perusteella. Sitä en kuitenkaan tiennyt, että harakka tunnistaa oman peilikuvansa. Pesärosvohan se on, mutta mikäs minä olen arvostelemaan luonnon järjestystä. Ovat aika kovia tappelemaankin jopa lajitoveriensa kesken.

Meillä Euroopassa harakka ei ole oikein suosiossa. Ilmaisut ”harakanpesä” ja ”mennä harakoille” eivät imartele lintua, mutta Kiinassa harakkaa pidetään onnentuojana, Tiibetissä jopa pyhänä lintuna. Aasialaisessa hääsomistuksessa saatetaan käyttää pariuskollisen harakan, auringossa välkehtivän sateenkaarilinnun, kuvia. Harakan nauru tietää hyviä uutisia tai mieluisia vieraita.

En ole tiennyt, että harakka on puutarhurin hyvä kaveri. Se saalistaa myyriä sekä muun muassa etanoita ja kotiloita. Se siivoaa haaskat ja ruokien jätteet pois. Miksi en siitä hyvästä muutaman marjan voisi antaa? Hyvä siis olisi saada ainakin jokunen harakkapari puutarhaan pesimään, nauraa räkättämään – ja hyvää mieltä tuomaan.


HARMAALOKKI

Olo on niin tukkoinen, että on vähän vaikea kuulla, mutta lokkien kirkumisen kuulen kyllä. Näyttää olevan kala- ja harmaalokkeja liikenteessä. Ne ovat hyvin kauniita kirkkaansinistä taivasta vasten. En erota niitä ulkonäkönsä enkä ääntelynsä puolesta toisistaan. Ei ihme, sillä edistyneetkin lintuharrastajat saattavat olla pulassa niiden kanssa.  Varsinkin auroina lentävät harmaalokit ovat niin suuria, että ne saatetaan sekoittaa kurkiin.

Sehän on selvää, ettei nuoriso halua pukeutua vanhempiensa tyyliin. Puvut ja saappaat – jopa silmien väri – ehtivät vaihtua moneen kertaan ennen kuin ikäloppujen harmaavalkoinen look ja keltaiset silmät alkavatkin näyttää coolilta.

Punainen täplä nokassa on aikuisuuden merkki. Se on ruuantilausnappula. Täytyyhän kullanmuruilla sellainen härpäke olla. Tehdäkseen tilauksen poikaset vain nokkaisevat emon punaista täplää. Tilaus lähtee vetämään ja pian poikaset saavat mitä ovat tilanneet. Emo oksentaa ravinnon kuvustaan maahan, josta se sitten syöttää poikaset.

HARMAASIEPPO

Päivän linnuksi valitsen harmaasiepon, josta eilen jo mainitsin. Hämmästyn, mitä kaikkea tästä ”harmaasta hiirulaisesta” kerrotaan. Harmaasieppo on yksi maamme kymmenestä yleisimmästä linnusta, mutta hyvin huomaamaton monessa suhteessa. Väritykseltään se on harmaanruskehtava, vailla kovin selkeitä tuntomerkkejä. Sen laulukin on hyvin hiljaista ja huomaamatonta. Helpoiten havaitsee harmaasiepon pesän. Pesiä on löydetty ovessa roikkuvista koristekransseista, vesikouruista, kukkaruukuista, ikkunalaudoilta, puupinoista sekä seinustalle jätettyjen haravoiden, lapioiden, autonrenkaiden ja monien muiden tavaroiden päältä. Pääasia on, että pesäpaikasta aukeaa naaraalle riittävän hyvät näkymät.

Sekä koiras että naaras osallistuvat pesänrakennukseen. Metsissä elävät siepot käyttävät materiaaleina sammalia, ruohoja, naavaa, juurikuituja ja höyheniä. Ihmisten lähellä asuvat siepot sisustavat pesiään langanpätkillä, paperinpaloilla ja pumpulilla.

Naaras munii yleensä aamupäivisin, yhdeksän ja yhdentoista välillä. Haudontaurakka kestää vähän alle kaksi viikkoa. Koiras ruokkii, vartioi ja varoittaa naarasta lähestyvistä vaaroista. Vaaran uhatessa naaras poistuu pesästä.

Voi-voi linturessukoita, maailmassa on paljon vaaroja! Pedot uhkaavat ja säikähtäessään poikaset voivat jättää pesän jo lentokyvyttöminä. Toisinaan rankkasateet tuhoavat pesän, munat tai poikaset. Jos pesä tuhoutuu, vanhemmat joutuvat aloittamaan urakkansa alusta.

HEMPPO

Tänään Ystäväni-kirjan saa täytettäväkseen hemppo.

Nimeni: Hemppo (Carduelis cannabina)
Hiusten väri: ruskea
Silmien väri: tummanruskea
Pituus: 12,5–14 cm            Paino: 15–21 g
Osoitteeni: Etelä- ja Keski-Suomessa pihoilla, puistoissa, varastoalueilla tai peltojen laitamilla matalassa tiheässä puussa tai pensaassa, harvoin maassa
Lempivärini: ruskean eri sävyt
Lempivaatteeni: raidallinen ruskea takki
Lempiruokani: rikkakasvien ja erityisesti hampun siemenet
Lempiharrastukseni: ei ole
Inhoan: haukkoja, harakoita, variksia, kissoja ja muita petoja
Hauskin kouluaineeni: tekniset työt, varsinkin rakennushommat
Minusta tulee isona: emo, jolla on monta poikasta
Hartain toiveeni: Haluaisin saada muutaman poikasen kerran tai pari kertaa kesässä. Talviksi haluaisin lentää joko Länsi- ja Keski-Eurooppaan tai Välimeren maihin.
Tätä et ehkä tiennyt minusta: Olen saanut latinalaisen nimeni lempiherkkuni mukaan. En malta olla kertomatta, että mieheni hankkii joka vuosi uuden juhlapuvun, mutta joka kerta samanlaisen. On se kyllä silti aika hieno, kun puku on koristeltu punaisella.

HERNEKERTTU

Hernekertusta en ollut aiemmin kuullutkaan, mutta se onkin hyvin yleinen pikkulintu ja sen ääni on aika helposti tunnistettavissa. Opin, että sen latinalainen nimi on Curruca curruca. Aika hauska, sillä voisin kuvitella sen opettelevan omaa nimeään latinaksi. Hyvä vähän kieliä opetellakin, kun lomailee joka talvi trooppisissa Afrikan maissa.

HIIRIHAUKKA

Hetkinen...

HIPPIÄINEN

– Ei flunssa varmaan siitä pahene, jos istuskelen ulkona, ajattelen ja nousen vaivalloisesti sohvan pohjalta. Olo on kamala, mutta päänsä nostaneet kylmänkukat, esikot, pituutta venähtäneet pioninversot sekä lintujen laulut helpottavat vähän.

Metsän laidassa käy äänekkäin sirkutus. Ilmassa on trafiikkia lokkien lennellessä pitkin ja poikin. Haukkakin kaartelee. Yritän terästää kuuloani: oliko tuo hippiäisen ääni? Opettajani kertoo, että voi se ollakin tai sitten ei. Niin usein hippiäistä on kuitenkin tänäkin keväänä pihapiirissämme dokumentoitu, että valitsen sen päivän linnuksi.

Hyvä kun vielä kuulen tuon pikkuisen linnun äänen. Ääni on nimittäin niin korkea, että se tuppaa katoamaan äänimaisemasta ihmisen vanhetessa. Jos hippiäisen sen sijaan onnistuu saamaan näköpiiriinsä, se on helppo tunnistaa: pikku pallero liikehtii vilkkaasti havupuiden oksistossa kirkkaankeltainen suikka päässä vilkkuen. Ihmeellistä on tuon Suomen ja Euroopan pienimmän linnun elämä. Aikuinen lintu painaa vain Pulmu-sokeripalan verran ja silti se voi jäädä värjöttelemään Suomeen talveksi tai lentää merten yli Keski-Eurooppaan tai Englantiin. Hippiäisen munat ovat vain hieman sentin pituisia ja painavat yhden gramman. Kuinka söpöjä mahtavatkaan olla poikaset, jotka kuoriutuvat noista miniatyyrimunista! Mikä suuri ja vaarallinen seikkailu niitä odottaa jo syksyllä usein nuorten lähtiessä muuttomatkalle vanhempien jäädessä tänne talven koettelemuksiin.

JOUTSEN

Nuoret joutsenet, kuva Avilla Isopahkala

Loikoilen valveilla sängyssä. Kuulen, kuinka laulujoutsenet lentävät pellon yli trumpettejaan töräytellen. Ihana, aurinkoinen aamu!

Olen kuullut, että joutsenet ajavat aggressiivisesti lajitoverinsa pois omalta reviiriltään ja häiritsevät myös pienempien lintujen pesintää. Onneksi jälkimmäinen väite on vain huhua, eikä tutkimusten mukaan pidä paikkaansa. Joutsenparat ovat saaneet leiman syyttä suotta niskaansa, vaikka ne päinvastoin auttavat muita puolisukeltajia nostamalla ruokaa syvältä pintaan.

Se ei sen sijaan ole huhu, että joutsenilla on pesässään lämmitysjärjestelmä. Joutsen rakentaa pesänsä maatuvista vesikasveista, turpeesta, sammalesta ja mudasta. Kompostoituessaan pesä siis lämpenee. Pesä painuu kasaan, joten aika ajoin sitä on vähän korjailtava. Aika nerokasta!