PUUTARHANI JA MINÄ Elokuussa

Elokuun 1. päivä

On 26-vuotishääpäivämme. Syön autossa pistaasijäätelöä aamupalaksi ajellessamme Vaasaa kohti. Sää on helteinen jo heti aamusta asti, mutta onneksi autossa on viileää.

Ensimmäinen kohteemme on goottilaistyylinen kauppahalli. Rakennus on upea niin sisältä kuin ulkoakin, mutta pettymykseksemme halli on suurimmaksi osaksi tyhjä. Hallin perällä on kourallinen tunnelmallisia puoteja. Eläkkeelle jääneeltä kalakauppiaalta kuulemme, että vuokrasopimuksen ehdot ovat niin kovat, ettei tulijoita löydy. Surullista.

Nyt päämääränämme on Strömsö Västervikissä. Sitä ennen kuitenkin poikkeamme muutamassa pienvenesatamassa ihailemassa merimaisemaa. Räätälinsaari on niistä ensimmäinen. Saareen asti emme tällä kertaa kävele, ehkä joskus toiste.

Haluan nähdä Salmipuiston meren äärellä, jossa kauniin merinäköalan lisäksi on punamullattuja rantamakasiineja. Istuskelemme puiston penkillä syömässä Joukon aamulla paistamaa pizzaa. Puun varjossa on sopivan viileää, mutta auringossa on tukalaa, vaikka merenrannassa olemmekin.

Variskariin olisi kiva palata myöhemmin. Nyt emme jää luontopolulle kävelemään, sillä haluan ehtiä Strömsöhön. Strömsön huvila pihapiireineen on inspiroiva. Itsellekin tulee halu väkertää jotakin yhtä tunnelmallista. Raudoitusverkkojen avulla toteutettu kivimuuri inspiroi Joukoa. Minä ihailen siistiä kasvimaata kohopenkissä, vanhoista tiilistä rakennettua huvimajaa ja modernia kasvihuonetta, jossa ei kasva mitään. Se on ennemminkin tunnelmallinen kuvauspaikka.

Vielä olisi yksi kohde jäljellä, Hietalahden puisto. Puistonäkymää hallitsee hienostohuvila, joka on valitettavasti tyhjillään. Puisto aution huvilan ympärillä on sen sijaan upea – siis siltä osin kuin ehdimme siihen tutustua ennen rankkasadetta. Vaatteet kastuvat sopivasti ja olo viilenee. Lähdemme ajelemaan Seinäjoelle päin. Anoppi odottelee meitä jo. Matkalla salamoi ja ukkonen jyrisee.

Kukkia on vielä jäljellä yhteen kimppuun. Sen teemme hoitajien iloksi. Päivänliljat ovat auenneet, joten eiliset kimput näyttävät aivan uudenlaisilta. Sinikka on iloinen. Silmät luppasevat kiinni, mutta hän ei malta nukkua. Houkuttelen häntä nukkumaan hetken ja vakuutan istuvamme tässä vieressä koko sen ajan. – Ehdin nukkumaan myöhemminkin, hän nauraa. On ihanaa nähdä nauravainen vanhus, ja riipaisevaa ajatella, kuinka pitkältä aika tuntuukaan vieraita tai apua odotellessa.


Elokuun 2. päivä

En ole nähnyt tipuja pariin päivään ja kylläpä ne ovatkin tänä aikana kasvaneet! Kaikki osaavat hypätä jo puulaatikon päälle ja viihtyvät siellä keskenään. Iltapäivällä huomaan niiden oppineen lennähtämään ikkunalaudalle. Oh-hoh! Koko päivänä en huomaa niiden nukkuvan päiväunia emon siipien suojissa. Ne tarkenevat auringon läikässä muutenkin.

Iltakuuden maissa Lyydia on johdattanut tiput pesään nukkumaan, mutta pienet eivät vielä malta rauhoittua. Vielä puoli seitsemän jälkeen ne touhuavat, kanniskelevat puruja ja tutkivat paikkoja emon läheisyydessä. Ihanat lapsukaiset!


Elokuun 3. päivä

Herään ennen seitsemää, sillä olemme lähdössä viemään Vilpasta Kustaviin. Hän aikoo purjehtia Suomenlinnaan / Halkosaareen, Ainan uuteen kotisatamaan.

Sillä aikaa, kun Vilpas on ostamassa merikarttoja, me tutustumme Ett Hem –museoon. Opastus alkaa tuomiokirkon kellon lyödessä kerran. Se on kuulemma varttikello, joka ilmoittaa kellon olevan 11.15. Opastus tekee kierroksesta mielenkiintoisen. Näemme englantilaisesta katalogista tilatut nahkaiset nojatuolit, simpukoista tehdyt kukat, hiuksista ommellut taulut, riikintaalerit ja monet muut kiinnostavat yksityiskohdat. Pöydällä on perennakirja. Ihmettelen sen kannen kuvassa olevaa väriä. Kuva on kuulemma maalattu erikseen.

Kustavin venesatamassa ihailen poikani onnellista olemusta hänen vastaanottaessaan uuden purjeveneensä. – Luotatko, että pärjään, hän kysyy. Köysiä ja purjeita on valtavat määrät, enkä ymmärrä niistä mitään, mutta minun täytyy vain luottaa. Luotan kyllä, mutta pyydän kuitenkin laittamaan väliaikatietoja WhatsAppilla.

Tavastilan kotiseutumuseo Mynämäellä on ehtinyt mennä jo kiinni, mutta onneksi sen puutarhaan voi tutustua milloin vain. Entisen kansakoulun miljöö punamullattuine rakennuksineen, vanhoine omenapuineen ja kukkaistutuksineen on viehättävä. Olen iloinen, että tulimme tänne, vaikka pyörätuolilla kulkeminen onkin hieman vaivalloista.

Pysähdymme vielä Liedon Nautelankoskella. Koski ja sen ympäristö vanhoine rakennuksineen on pysähtymisen arvoinen. Tyytyväisinä onnistuneesta matkasta ajelemme Punkalaitumen kauniiden peltomaisemien halki kotiin.

Kotona puutarhassa tuoksuvat syysleimut. Kurjet huutavat. Ne lentävät matalalta ohitseni. Katselen niiden lentoa vaikuttuneena. Vasta myöhemmin tajuan, että minulla olisi ollut kamera sylissäni. Kerrankin olisin saanut kuvan niin läheltä ja vieläpä poikkeuksellisen upeaa taustaa vasten.


Elokuun 5. päivä

Tänään on tipujen tärkeä päivä: ne oppivat menemään suureen maailmaan, ulkotarhaan. Lyydia on jo pitkään houkutellut niitä ulos, mutta tiput ovat uskaltautuneet vain ikkunalaudalle asti. Harppaus on tipuille iso ja jännittävä, mutta lopulta riemu on suuri. Voi sitä piipitystä ja kotkotusta, kun heittelen maahan kaurahiutaleita! Minun tehtävänäni on seurata mahdollisen sateen alkamista ja huolehtia, että kaikki tiput pääsevät sisälle.

Sadetta ei sittenkään tule. Iltapäivällä huomaan, että tiput ovat osanneet takaisin ikkunalaudalle. Aika ihmeellistä, sillä eiväthän ne ole vasta kuin puolentoista viikon ikäisiä.

Pidän uudenvuodenlupaukseni ja keitän riisiä Knattenin tapaan. Samalla kerään kehäkukan terälehtiä kuivattavaksikin.


Elokuun 6. päivä

On niin tuulinen ja kylmä päivä, etten voi päästää kanoja ulos. Tipuille voisi tulla kylmä. Tuntuu vähän syksyltä. Koulutkin alkoivat tänään.

Pyydän Joukoa kastelemaan uusimmat puut sekä muut istutukset, ja niin hän tekeekin. Illalla voi tulla vettä. Kun painan pääni tyynyyn, sade kohisee ikkunan takana.


Elokuun 7. päivä

Tänään on hyvä päivä; koko kesän istutusta odottaneet ’Globosat’ pääsevät maahan. Tiput ovat juuri kahden viikon ikäisiä. Yksi pikkuinen pinkaisee emon perässä välitasolle. Sataa ja paistaa vuorotellen.


Elokuun 8. päivä

Heittelen ulos kaurahiutaleita. Lyydia kutsuu tipuja nasaalisella hanhenäänellä ja Poppiuksen kotkotus nousee falsettiin. Näin tapahtuu joka päivä, mutta aina se jaksaa naurattaa. Tipuset sinkoilevat sinne tänne kuin ammukset. Pian kaikki rauhoittuvat, kuuluu vain tasainen piipitys.

Ilta on sateinen ja siksi yllätyn nähdessäni koko kanalan porukan ulkona. Houkuttelen ne seesaminsiemenillä sisälle, etteivät pienet paleltuisi märässä maassa. Kun puolen tunnin päästä menen uudestaan katsomaan joko olisivat käyneet yöunille, Lyydia makaa ikkunalaudalla katsellen ulos. Sen höyhenten seasta pilkistää viisi pikkuista päätä.

Yllätykset eivät lopu tähän. Menen sulkemaan luukun ja näen pesän olevan tyhjä. Lyydia on keksinyt johdattaa tiput lempipesäänsä, yläkerran yksiöön!


Elokuun 9. päivä

On ihanaa olla innostunut. Olen pyöritellyt mielessäni ideaa koristeellisista betonilaatoista. Kukkien terälehdet on helppo tehdä mistä vain vanhoista lautasista, mutta vihreä varsi on haasteellisempi. Lopulta keksin tehdä varren lasihelmistä. Kokeilen ideaa olohuoneen matolle sileiden kivien avulla. Toimii.

Sopivan kokoisia lasihelmiä ei olekaan niin vain saatavana. Hämeenlinnassa niitä olisi. Ei muuta kuin suunnittelemaan matkaa Hämeenlinnaan. Ja kun kerran reissuun lähdetään, olisi kiva jatkaa Järvenpäähän Ainolaan. Varsinkin Aino Sibeliuksen puutarha kiehtoo.

Illansuun puutarhakierroksella katselen ympärilleni sillä silmällä, että minne muualle voisin betonilaattoja valaa. Niin että pitäisikö lasihelmiä ostaa vähän enemmänkin…


Elokuun 10. päivä

Mittailen betonilaattojen koot ja teen voimapaperista kaavat. Kuviot lähtevät rönsyilemään. Kaksi laattaa riittäköön alkuun, mutta uudet laattaideat ovat jo oraalla.

Tipuset kasvavat hirmuista vauhtia. Niiden värit muuttuvat niin nopeasti, että minun täytyy käydä nimet huolellisesti läpi joka päivä. Muuten en kohta tunnista niitä.

Käyn iltakahdeksan jälkeen katsomassa kanoja. Suloisinta ikinä on nähdä emon alta pilkistävät viidet nappisilmät. Eivät lapsukaiset malta mennä nukkumaan.


Elokuun 11. päivä

Tällaisten säiden en soisi loppuvan. Aurinko paistaa, tuulenvire vilvoittaa sopivasti. Haarapääskyt ovat kokoontuneet pihaamme muuttomatkaansa varten. Kaikkialla on vielä vihreää ja kaunista. Kanat ovat viihtyneet koko päivän ulkona. Minun piti tarjoilla aamupuurokin ulos, kun eivät malttaneet jäädä sisälle syömään.

Satun tarhaan sellaiseen aikaan, kun tiput ovat päiväunilla – tai ainakin niiden pitäisi olla. Siellä ne touhuavat Lyydian alla niin, että koko kanaemo heiluu. Yksi puhdistaa höyheniään. Toinen kömpii ulos ja sisään. Jotkut kurkkivat. Yksi yrittää nukkua puoliksi ulkona. Yhtäkkiä Lyydia nousee kävelemään. Päivälevon aika on ohi.

Oikeastaan on ihan hyvä, kun puutarhakausi alkaa kaartua loppua kohti. Mielessäni pyörivät jo monet sadepäivien puuhat. Sitä ennen täytyy käydä kirpputorilla.


Elokuun 13. päivä

Perheonnen kupla on puhjennut. Lyydia ajaa vanhat kanat kipakasti pois, jos ne sattuvat menemään liian lähelle tipuja. Sellaista kanalan elämä oikeasti on. Pari viikkoa elettiinkin kuin sadussa.


Elokuun 14. päivä

Tätä aamua olen odottanut kuin lapset joulupukkia. Olen lasikaupassa Hämeenlinnassa ja edessäni on lasihelmiä kaikissa väreissä. Ihastun erityisesti helmiäisenhohtoisiin väreihin. Valitsen kirjaimiin turkoosia, köynnöksiin erilaisia vihreitä, kukkiin kirkkaita värejä. Minulla on sellainen tunne, että tämä käynti ei jää viimeiseksi.

Sibeliusten pitkäaikaisessa kodissa, Ainolassa, Järvenpäässä on juuri alkamassa opastettu kierros. Opas kertoo mukaansatempaavasti Jeanin ja Ainon elämästä. Minua tietenkin kiinnostaa erityisesti Ainon puutarha. Hänen hyötypuutarhansa on ollut aivan uskomattoman suuri. En voi käsittää, miten hänen aikansa ja voimansa ovat riittäneet sellaisen perustamiseen ja hoitoon. Kukkapuutarhakin on todella kaunis. Varsinkin kaartuvat polut kukkapenkkien väleissä viehättävät minua.

Ennen kotimatkaa poikkeamme vielä Vanhankylänniemessä ihailemassa vanhaa kartanoaluetta Tuusulanjärven rannalla. Monta kohdetta jää suurten korkeuserojen vuoksi näkemättä, mutta näinkin on ihan hyvä.

Kotiin on kiva tulla ja ruveta järjestelemään uusia lasihelmiä jännittäen riittävätkö helmet. Kokonaisuus näyttää yllättävän hyvältä. Miten lie betoniin valettuna?


Elokuun 15. päivä

Tiput ovat eilisen päivän aikana kasvaneet niin, että minun täytyy huolellisesti miettiä, kuka kukin on. Lyydia ja tiput rientävät innoissaan ulos jo aikaisin aamulla, vaikka on vielä viileää. Pikkuiset ovat alkaneet leikkiä keskenään entistä enemmän; nyt näen tipujen hyppivän toisiaan vasten. Koko päivän ne viihtyvät ulkona.

Minä päästän naivistisen puoleni valloilleen ja suunnittelen yhä uusia betonilaattoja. Jospa syyskuussa pääsisin lasikauppaan uudelleen. Onneksi Joukokin pitää näistä värikkäistä lasihelmistä. – Olisipa hauska tietää, mihin kaikkiin paikkoihin betonilaattoja vielä tuleekaan, hän sanoo. Ja minähän kerron. Joukon mielestä ideani koristella sorapolkuja pienehköillä laatoilla on hyvä.


Elokuun 17. päivä

Istun sohvalla edessäni monta keskeneräistä betonilaattasuunnitelmaa. Jouko tulee ihastelemaan työtäni. Ihanaa, että hän arvostaa puuhiani. Olen onnellinen siitä koko loppupäivän.


Elokuun 18. päivä

Projektini etenee harppauksen, sillä saan kaivettua ”kynnysmatoille” kuopat ja kitkettyä niiden ympäristöt. Parasta on edetäkin, sillä uutta suunnitelmaa pukkaa. Mahdollinen ylimääräinen laastihan pitää saada käytettyä jonnekin. Hmmm… Jos kasvihuoneen eteen tekisi polun parista, kolmesta laatasta ja maalaisi ne räsymatoiksi… Noo, pelkät jämälaastithan eivät siihen riitä, mutta se onkin ihan toinen juttu.

Tänään huomaan, etteivät tiput ole enää vauvoja. Teen tuoreen puuron ja Lyydia kotkottaa tipuja paikalle, mutta lapsukaiset eivät ole kuulevinaan mitään. Mamman ei auta muu kuin mennä kullanmurujensa luo ikkunalaudalle.


Elokuun 19. päivä

Tuumasta toimeen: Jouko kantaa kivet pois, minä tasaan pohjan ja reunat. Polusta näyttää tulevan vino, mutta Jouko rientää apuun linjalankojen kanssa. Ostoslistalle kirjataan reunalautoja, rautatankoja ja betonisäkkejä.

Leikkaan väripapereista suikaleita ja sommittelen niistä maton mallin. Näyttää kivalta, varsinkin kun kuvittelee väreistä oikeat sävyt. Toivottavasti sellaisia myös myydään. Harmi, ettei syksyllä kannata maalata. Onneksi kosteus ei haittaa betonin valamista.

Tämän päivän suureksi saavutukseksi voin lukea myös kahden kuunliljan istuttamisen Liikenneympyrään. Kärsivällisesti ovat koko kesän odottaneet.

Surullista, että joudun luopumaan Poppiuksesta. Se on tosi suloinen meitä kotiväkeä kohtaan, mutta vieraita kohtaan se on vähän arvaamaton. Kunpa se ymmärtäisi, ettei sen tarvitse niin kovasti puolustaa perhettään. Olen toiveikas, että sille löytyisi toinen koti.

Elokuun 20. päivä

Kitken lammen reunan rikkoja. Alkaa sataa. Vihdoinkin on sopiva aika putiikin suursiivoukseen! Epäkäytännöllinen tila on ollut koko kesän murheenkryyni. Nyt tavarat löytävät paikkansa tuosta noin vain. Uurastan monta tuntia ja vielä vähän hommaa jääkin, mutta lopputulos on jo nyt uskomaton. Toivon huomiseksikin sadepäivää, jotta malttaisin siivota sen loppuun.


Elokuun 21. päivä

Aamu on viileä, mutta kanat haluavat ulos. – Uuuuuu, Poppius huutaa, kun heittelen kauranjyviä tarhaan. Minua naurattaa.

Betonihommiin en vielä pääse, mutta olen iloinen saadessani jaettua taas kaksi kuunliljaa Liikenneympyrään. Kitkeä en paljon ehdi, mutta vähästäkin tulee hyvä mieli.

Elokuun 22. päivä

Taiteen tekeminen on kovaa työtä. Minä teen hiki hatussa kuvion ladontamallia pahville. Jouko tekee laudoista kehikot ja raudoittaa kuopat.

– Mitä ihmettä, ehdin ajatella ennen kuin tajuan, että Lyydia on tipuineen orrella. Ensi vilkaisulla orsilla näyttikin olevan kumman täyttä. Lyydian siivet eivät meinaa riittää kaikkien tipujen ylle. Niin ne pikkupalleroiset kasvavat. Vauva-aika alkaa olla auttamattomasti ohi.

 

Elokuun 25. päivä

Väkerrän sabluunat betonivalua varten. Ne toimivat paremmin kuin osasin odottaa. Jouko puolestaan ottaa esiin betonimyllyn ja valaa pohjat.

Ihanaa, kun sataa! Pääsen viimeistelemään putiikin suursiivouksen. Olen tosi innoissani sen kauniista, selkeästä ja käytännöllisestä ilmeestä.


Elokuun 26. päivä

Ensimmäisenä aamulla mielessä on, joko tänään pääsisin valamaan betonilaatat. Asia on alkanut stressata. Sataakohan? Tuleeko betonimassasta sopivan paksua? Ehdinkö saada lasihelmet paikoilleen ennen kuin betoni kovettuu? Jääkö sabluunoista rumat jäljet? Onkohan seuraava yö liian kylmä? Miten lasihelmet toimivat betoniin valettuina?

Sää on suosiollinen. Betonimassa on juuri sopivan paksuista ja se riittää täsmälleen. Saan laitettua lasihelmet sabluunoiden avulla vaivattomasti ja ne näyttävät juuri niin hyviltä kuin olin toivonutkin. Sabluunoista jää jäljet, mutta pieni rosoisuus sallittakoon. Saan valmiiksi molemmat kynnysmatot. Olen helpottunut.

Illalla varaudun sadepäiviin ja käyn ostamassa posliinimaalaustarvikkeita.


Elokuun 28. päivä

Sää on aurinkoinen ja jopa melko kuuma. Innostun siirtämään Liikenneympyrän peittokurjenpolvia ’Grenmanin’ helmoihin. Merkkaan tikuilla paikat neljälle päivänliljalle. Näin ihana päivä saa miettimään vähän muitakin istutuksia.

Jouko siirtää mustaherukkapensaat Eteläreunalta lammen taakse. Ihailen paljaita aukkoja rinteessä. Vihdoinkin virheeni on korjattu. Vedän juhlallisesti viivan To Do -listalle.

Lyydia yrittää kärsivällisesti opettaa jälkikasvuaan orrelle nukkumaan. En tiedä kuinka kauan se istuu orrella yksin. Lopulta kuitenkin huomaan sen menneen tipujensa luo pesään.


Elokuun 29. päivä

Kyynel pyrkii silmäkulmaan kiitollisuudesta ja ilosta katsellessani puutarhaamme. Säät ovat suosineet. Niin moni unelmani on toteutunut. Olen saanut paljon sellaistakin, josta en ole osannut edes haaveilla. Uusin kiitollisuudenaiheeni on Liikenneympyrä, jonka istutukset ovat vähää vaille valmiit. Tänään sain istutettua sinne viisi suurta päivänliljaa.


Elokuun 31. päivä

Ihan pian on syyskuu. Tuntuu, että olen nauttinut herkuista koko kevään ja kesän. Nyt on vielä jälkiruoka jäljellä.

PUUTARHANI JA MINÄ Heinäkuussa

Heinäkuun 1. päivä

Avilla toivoo kyytiä Tampereelle. Minä olen heti valmis. – Voitais käydä Milavidassa, ehdotan Joukolle. Päivä sattuu olemaan lämmin ja kaunis.

Puitteet ovat hulppeat. Ihailen loisteliasta rakennusta ristiriitaisin tuntein. Palatsia kuutisen vuotta rakennuttaneet Nottbeckit eivät ehtineet asua lainkaan uudessa kodissaan, vaan molemmat kuolivat sitä ennen: äiti kaksosten synnytykseen ja isä umpisuolen tulehdukseen. Heidän neljä pientä orpolastaan – Iris, Andree, Alfred ja Olga – asuivat palatsissa vain kolmen vuoden ajan palvelusväen hoivissa. Surullinen tarina. Kiertelemme vielä palatsin puutarhassa, muun muassa hauskassa labyrintissa, sekä Tallipihalla. Kotimatkalla sulattelen kaikkea kokemaani.

Omaan kotiin on aina ihana tulla. Monet pionit ovat puhjenneet kukkaan päivän aikana. Puutarha alkaa olla jo melkein viidakko.

Kanat eivät, ihme kyllä, ole järjestäneet mitään yllätyksiä. Lyydia hautoo edelleen  (koemunia). Päätän, että jos joku tulevista tipuista on kukko, se saa nimekseen Alfred.


Heinäkuun 2. päivä

Kun aamulla menen kanalaan, huomaan Lyydian makaavan kylpylaatikossa. Floora seisoskelee pesän astinlaudalla. Ei ollut yllätys, että kanat ovat järjestäneet yllätyksen. Kolme päivää menikin ihan yllätyksettömästi. Seurailen tilannetta. Jonkin ajan kuluttua huomaan Lyydian asettuneen viereiseen tyhjään pesään. Että sellaista tällä kertaa!

Kahlaan puutarhan umpeen kasvaneita polkuja pitkin valokuvaamaan pioneita. Aika monet niistä ovat tänään aukaisseet kukkansa. Osa kukista on sateen tärvelemiä. Kuvaan ahkerasti, sillä huomiseksi on ennustettu rankkasateita ja kovaa tuulta.

Jännityksellä odotan tietoa siitosmunista. Lopulta saan tietää, että munia on neljä ja ne voi hakea aikaisin aamulla.


Heinäkuun 3. päivä

Vilpas tuo munat. Olin ajatellut neljää, mutta yllätyksekseni munia on viisi. Noin kalliita munia meillä ei ole varaa syödä, joten päätän laittaa kaikki viisi munaa Lyydian alle. Sitä ennen niiden on kuitenkin annettava asettua viileähkössä vuorokauden ajan. Piirrän lyijykynällä rinkulan jokaisen munan ympäri ja vien ne kallelleen varastoon. P.S. Rinkulat olisi pitänyt piirtää tussilla. Lyijykynällä piirretyt merkinnät kuluivat pois.

Illalla Jouko kantaa ämpärikaupalla pioneita sisälle. Minä huokailen ihastuksesta ja asettelen kukkia maljakoihin. Jouko kyselee, riittävätkö meillä maljakot. Nyt ei säästellä, vaan laitetaan koko ämpärillinen kukkia samaan vaasiin. Yksi maljakko ruokapöydälle, toinen soikealle pöydälle, kolmas sohvapöydälle, neljäs eteiseen ja viides vessaan. Kaikki kimput suuria ja muhkeita. Miksi en aiemmin ole hoksannut viedä pionikimppua wc:hen, sehän antaa hurmaavan tuoksun pieneen tilaan?


Heinäkuun 4. päivä

Tuulen voimakkuus hipoo myrskylukemia, mutta onneksi sää ei estä pionien siistimistä ja rikkojen kitkemistä. Eipähän ole hyttysiä eikä paarmoja. Aika kuluu kuin siivillä.

Puutarhamansikat alkavat kypsyä. Ihmettelen, että Avillan mansikkamaalta levinneet rönsyt tuottavat niin hyvää satoa. Ajattelin niiden toimivan lähinnä maan peitteenä, mutta raakileita on valtavasti. Onneksi en ehtinyt noudattaa ohjeita ja leikkaamaan rönsyjä pois.

Illalla vien munat Lyydian alle. Rauhallisesti se odottaa sylissä, kun laitan munat pesään. Tyytyväisenä se jää makaamaan. Lasken tästä eteenpäin kaksikymmentäyksi vuorokautta. Laskettu aika on siis 25.7.

–Kukko ja musta ovat yläorrella, mummo alempana ja Lyydia hautoo taaemmassa yläpesässä, Jouko raportoi myöhemmin illalla. – No, sitten asiat ovat juuri niin kuin niiden pitää ollakin, vastaan iloisena. Taitaa perheenlisäystä odotella joku muukin kuin minä.

Heinäkuun 5. päivä

Ihana aamu! Lyydia hautoo pesässä. Tuntuu mukavalta ajatella, että sillä on ihan oikeita munia alla. Sää on aurinkoinen eikä taivaalla näy tummia pilviä. Jatkan Liikenneympyrän kunnostustöitä kaivamalla pari kuoppaa pioneille sekä tasoittamalla maata.

Nautin lounaaksi piimää ja talkkunaa aivan kuten lapsuuden kesinäkin. Siitä tulee ihanan kesäinen fiilis. Asettelen singeliä laattojen väleihin. Enää yksi betonisäkillinen ja sitten on valmista. Hetken ehdin kitkeäkin ennen kuin alkaa sataa.


Heinäkuun 6. päivä

Aamu näyttää sateiselta, joten on paras tuoda puutarha sisälle. Saavillinen kukkivia pioneita tekee ihmeitä. Uudistan vanhat kimput ja teen uusia. Nautin. Pioneista on niin paljon enemmän iloa sisällä kuin ulkona sateessa.


Heinäkuun 7. päivä

Yöllä on satanut, joten puutarha on märkä. Onneksi laattojen ja tien reunasta on helppo kitkeä kastumatta itse läpimäräksi. Miten iso vaikutus pienten rikkojen nyppimisellä onkaan mehitähtien alueilla! Sadetta saadaan taas, mutta nyt on hyvä käydä sisällä syömässä. Sadekuurojen välissä ehtii siistiä muutaman pionin sekä leikata kuolleet ruusunoksat. Oi-voi ’Aichaa’! Yhtään oksaa ei jäänyt.

Sää näyttää epävakaiselta, mutta se ei estä betonivaluja. Jouko aukaisee yhdeksännen betonisäkin. Säkki riittää tismalleen loppuihin laattojen väleihin sekä yhteen erilliseen laattaan autotallin kulmalla. Oi, miten ihanaa onkaan saada laatoitus valmiiksi ja varsinkin se autotallin kulman osuus, jota olen suunnitellut vuosikausia joka kerta sen paikan yli kävellessäni.

Taivas selkenee ja ilma kirkastuu. Kiertelen valokuvaamassa. Sateinen kesä ei ole ollut eduksi pioneille. Märät, painavat pallot taivuttavat oksat, ja kukat ruskettuvat helposti sateessa. Onneksi koko talo on täynnä pioneja. Saan pionikuvia tavanomaista vähemmän, mutta joskus näinkin. Joka tapauksessa tämä kesä jää muistoihin vuotena, jolloin aniliinit pionit kukkivat runsain määrin ensimmäistä kertaa.

Sadekuurojen väleissä ehdin siirtää liian tiheässä kasvavat kehäkukat tyhjään laariin. Illalla voi hyvillä mielin leipoa pizzaa, satoi tai paistoi.

Heinäkuun 8. päivä

En muista aikaisemmin tyhjentäneeni kompostoreita näin myöhään. Ilo valmiiksi saadusta työstä on sitäkin suurempi. Nyt tästä arvokkaasta aineesta saavat parsojen lisäksi nauttia myös pionit. Sää näyttäisi muuttuvan aurinkoiseksi ja jopa kuumaksi, joten kivikompostoreiden tyhjentämisellä alkaa olla jo kiire. Nyt kuitenkin siistin pionipenkit ja kiskaisen rikkoja sieltä täältä. Pysyy puutarha edes jotenkuten kuosissaan.

Heinäkuun 9. päivä

Kun minä vielä loikoilen sängyssä, paraatipuolen portaikkoon ilmestyy ramppi. Massiivinen monumentti, mutta tietenkin turvallinen ja käytännöllinen. Ei voi mitään. Kaikkea ei voi itse valita.

Päivä on kuuma jo aamusta asti, joten nyt on hyvä lähteä ostoskeskukseen. Kanoillakin taitaa olla kuuma, kun ne vain seisovat luukun kynnyksellä. Lyydia hautoo uskollisesti. Tänään olisi hyvä aika läpivalaista munat, mutta en viitsi häiritä hautojaa.

Illalla paahde hellittää ja valo muuttuu pehmeämmäksi. Kiertelen puutarhassa ja kuvaan. Tajuan, että ramppi on pilannut suosituimman kuvauskohteeni. Harmittaa, vaikka samalla olen myös kiitollinen.


Heinäkuun 10. päivä

Hyödynnän aamun viileyden valokuvaamiseen ja muuten vain kukkien ihailuun. Teen muutaman täsmäiskun perennapenkkeihin; kitken ja leikkaan ihan kiireellisimmät vain. Sitten on vihdoin ja viimein aika ruveta pesemään pohjoisterassia. Mikä kauhea törky siellä talven jäljiltä onkaan! Olen odottanut puuhaan lämpimiä kelejä, ja nyt on se hetki. Lopulta terassi hohtaa puhtauttaan. Nyt on taas ilo kulkea sisään ja ulos.

Heinäkuun 12. päivä

Päivästä on tulossa helteinen, joten lapiohommat kannattaa tehdä heti aamulla. Saan istutettua ’Barbara Mitchel’ -päivänliljat Liikenneympyrään, mikä tuottaa minulle suurenmoista iloa. Mallaan vielä kuunliljat tuleville paikoilleen. Ai, että miten hyvältä alue jo näyttää!

Ilo lisääntyy yhä, kun poimin sinikuusamia kanoille. Poppius villiintyy herkuista niin, että sen ääni nousee falsettiin, ja minua naurattaa. Uskollinen Lyydia hautoo. Juttelee lempeästi tuleville tipusilleen. Lumikki käy fiilistelemässä viereisessä pesässä, mutta nukkumapaikka kukon kainalossa ylimmällä orrella taitaa illalla vetää pidemmän korren.

Lämpötila huitelee 27 asteessa ja tietokoneelle ilmaantuu kuumuusvaroitus. Vietän aikaani sisällä ja syön jäätelöä. Välillä käyn kanalassa katsomassa, että kaikki on hyvin. Illaksi annetaan sadevaroitus. Ukkonenkin voi jyristä. Tuntuu niin heinäkuulta.

Ilta ei tunnu viilenevän, mutta auringon paahde onneksi helpottaa. Menen puutarhaan valokuvaamaan – ja hämmästymään. Kukkia on niin paljon kaikkialla, että tunnen kulkevani kuin satukirjassa. Kaikki kukkien värit sointuvat hyvin yhteen, myös ne muutamat kirkkaankeltaiset, joista en luullut pitäväni. Puutarha on ryöstäytynyt (aika) villiksi, mutta en kanna huolta siitä nyt. Ihailen vain. Talikollekin on töitä, mutta vasta sitten kun jättipoimulehdet lopettelevat kukintaansa.


Heinäkuun 13. päivä

Menen kanalaan heti hampaidenpesun jälkeen. Ulko-ovella tuntuu kuin menisin kuumaan saunaan. Onneksi kanoilla ei ole mitään hätää. Niillä on viileitä, varjoisia paikkoja oleskeluun eikä kanalankaan lämpötila nouse yhtä korkeaksi kuin ulkona. Kikkareita kerätessäni kuulen Lyydian juttelevan tipuilleen. Ihana Lyydia! Se piipittää niille hellästi, hiljaisella äänellä.


Heinäkuun 14. päivä

Mittari näyttää 29 astetta. Tällä helteellä ei paljoa jaksa tehdä mitään. Hetken pystyy varjopaikoissa kyykkimään kitkemässä. Valvatteja, heinää ja kaikkea muutakin olisi tarjolla.

Iltapäivällä lämpötila kipuaa 30,5 asteeseen. Ukkonen jyrähtelee. Sähköt katkeilevat. Onneksi alkaa myös sataa. Minä viihdyn joka tapauksessa sisällä. Ulkona on ihan hämärää, vaikka kello ei ole paljon.

Sateen jälkeen avaan toiveikkaana ulko-oven. Ehkä ilma olisi raikastunut. Ehei, ilma on aivan yhtä painostava kuin ennen ukkostakin. Kanalassa on raukea tunnelma. Lyydia hautoo uskollisesti, välillä lepertelee pienokaisilleen. Lumikki kokeilee haudonnan ihanuutta viereisessä pesässä, Floora istuu sen edessä. Tänään on haudonnan 11. päivä, aika lailla puoliväli siis. Uskallan varovaisesti toivoa, että haudonta sujuisi ilman kommelluksia loppuun asti.

Lopulta viilenee sen verran, että uskaltaudun ulos siistimään pioneita. Tuon uusia kukkia sisälle ja asettelen ne  maitopulloihin. Illalla sataa rankasti niin kuin monesti ukonilmalla. Se on vain hyvä; puutarhaa ei tarvitse itse kastella ja huushollikin tulee joskus siivottua.

Ennen nukkumaan menoa istuskelen kanalan kynnyksellä tuulettamassa kanalaa. Kanat ovat jo orrella. Poppius käy välillä juomassa vettä, ja palaa Lumikin viereen. Korjaa paikkaansa pari askelta lähemmäs Lumikkia. Nyt ne näyttävät olevan jo kylki kyljessä, mutta taitaa vielä muutama milli olla väljyyttä, kun Poppius vielä kerran korjaa paikkaansa. Miten suloista!


Heinäkuun 15. päivä

Helteet näyttävät jatkuvan niin pitkälle kuin ennusteita riittää. Kanalan terassin pesu on parasta puuhaa mitä tiedän tällaisena hellepäivänä. Samaan syssyyn saan pestyä vielä kodinhoitohuoneen terassinkin. Ihanaa, tätä olen odottanut!

Unta odotellessa alkaa sateen kohina. Taas saavat uudet puut ja muut istutukset sopivasti vettä.


Heinäkuun 16. päivä

Pitkään jatkuva helle vie minulta voimat. Jouko laittaa kanalan eteläikkunaan varjostuksen. Minä vien kanoille vesiheinää ja ahomansikoita. Poppius tietää jo ämpärin nähdessään odottaa mansikoita. Vesiheinä ei ole niihin verrattuna mitään.


Heinäkuun 17. päivä

Koreakärsämöt, tähtiputket ja tädykkeet ahdistelevat pensasmustikkaa niin, että Jouko kiskoo ne juurineen. Asettelen kukat väliaikaisesti vanhaan lasipurkkiin, mutta kimpusta tuleekin vahingossa ihan nätti.

Ilta viilenee ja minäkin pääsen ulos puutarhaan. Valokuvaan kukkaan puhjenneita kärhöjä ja viimeisiä pionien kukkia. ’Lady Orchid’ on kauneimmillaan. Leikkaan nuorista pioneista siemenkodat pois. Niitä leikatessa tuntuu yhä vahvemmin siltä, että nyt siirrytään uuteen aikaan; aletaan kaartaa loppukesää kohti.  

Mietin, että ehkä en tänäkään kesänä vietä Tässä ei ole mitään järkeä –teemapäivää. Vaikka puutarha on kovasti villiintynyt, siellä vallitsee jonkinlainen seesteisyys.


Heinäkuun 18. päivä

Aamulla lämpötila nousee nopeasti, mutta ehdin sentään raivaamaan enimmät ruusumalvat ja häiritsevimmät heinät. Puutarhan ilme selkeytyy kivasti.

Ennen auringonlaskua pääsen puutarhakierrokselle. ’Barbara Mitchellit’ ovat puhjenneet kukkaan juuri niin kauniina, aprikoosin värisinä, kuin olin toivonutkin.


Heinäkuun 19. päivä

Olen niin yllättynyt, että nyt on jo haudonnan viidestoista päivä, eivätkä kanat ole järjestäneet mitään yllätyksiä. No, onhan tässä vielä kuusi päivää aikaa. Floora-mummon on ilmeisen vaikea luopua haudonnan ihanuudesta. Hyvin usein näen sen istuvan pesän etulaudalla. Onneksi pesästä ei ole tullut kiistaa.

Heinäkuun 20. päivä

Päivän paras uutinen: viikon päästä helteet helpottavat ja saadaan taas sadettakin. Sitä ennen kärvistellään jopa 29 asteen lämpötiloissa. 

P.S. Todellisuudessa ennusteet muuttuivat ja helteet jatkuivat vielä pitkään, mutta pelkkä ajatus hellejakson loppumisesta helpotti.


Heinäkuun 21. päivä

Kiirehdin heti hampaidenpesun jälkeen kanalaan, ettei lämpötila ehtisi nousta kovin paljon. Ja siltikin on liian kuuma. Kikkareita kerätessäni Lyydia tulee jaloittelemaan. Nyt minulla on hyvä tilaisuus kurkistaa pesään. Näen kuusi munaa aseteltuina kauniisti ringiksi. Harmi, että lyijykynällä tekemäni merkinnät ovat kuluneet pois. En siis pysty poistamaan ylimääräistä munaa. No, olkoot sitten. Luotan, että kaikki menee hyvin.

Jonkin ajan kuluttua käyn katsomassa, että Lyydia on päässyt pesälleen. On päässyt. Floora makaa pesän edessä. On selvästi hengessä mukana. Ihana Floora-mummo!


Heinäkuun 22. päivä

Tänään alkaa eteläterassin kesä. Se on nyt putipuhdas. Terassi ei olekaan koskaan ollut näin puhdas tähän aikaan kesästä.

Muutama pikkujuttu villissä puutarhassa saa paljon aikaan: apilapuskan kitkeminen, kirsikkapuun oksan leikkaaminen ja koivuangervoaitojen siistiminen saavat puutarhan taas kuosiinsa. Nyt on ihanaa ajella kirsikkapuun oksien alta ja etsiä uusia kuvakulmia.

Enää kolme päivää. Etsiskelen sopivan kokoisia kiviä tipujen juoma-astiaan. Suunnittelen kanalaan uutta järjestystä, jotta tiput pääsevät kulkemaan turvallisesti. Pesen kananmunankuoria; hienorakeista kalkkia täytyy olla myöhemmin tarjolla. Mietin ruokailua, kylpemistä, ulkoilua…


Heinäkuun 23. päivä

Tänään lähdemme ostamaan tipuille uutta kuiviketta. Pitää olla pehmeää ja pölyämätöntä. Onneksi ei tarvitse Pirkkalaa kauemmas lähteä.

Aika hurjaa, että kello on jo 19 ja mittari näyttää kaksikymmentäseitsemän astetta. Niin odotan viikonloppua, että lämpötilat alkavat laskea. 

P.S. Todellisuudessa helteet helpottivat vasta kahden viikon kuluttua, mutta silloin kuumuuteen oli jo ehtinyt tottua.


Heinäkuun 24. päivä

Touhuan kanalassa jo ennen aamupalaa, sillä pehku on vaihdettava uuteen ennen huomista. Huomenna on laskettu aika. Pesästä kuuluu kimeää piipitystä. Mitä ihmettä, voiko se olla tipujen ääntä? Lyydia makaa rauhallisena tuijotellen äärettömyyteen. Äänen täytyy kuulua Lyydian alta, mutta ovatko tiput vielä kuorissaan vai ulkona?

Sinella kurkistaa varovasti Lyydian siiven alle. Höyhenten seassa näkyy liikettä! Hyvä, että pehku on nyt vaihdettu, tipujen juoma-astia täytetty kivillä ja kulkureitit varmistettu. Nyt täytyy malttaa vielä odottaa.

Illalla päätämme siirtää Lyydian tipuineen ja munineen alapesään, etteivät tiput pääse putoamaan korkealta yläpesästä. Sinella nostaa vastustelevan Lyydian. Kanan alla on kaksi pörröistä tipua. Kolmessa munassa on pienet reiät. Ylimääräisessä munassa on särö. Siitä tuskin kuoriutuu mitään. 

Kaksi ensimmäiseksi kuoriutunutta ovat vaaleita ja pörröisiä. Ja supersuloisia. – Hei, Meelika, tervehdin. Kokonaan vaalea tipu saa nimen, joka muistuttaa Sinellasta. Pienenä hän nimittäin lallatteli: ”Entten tentten, meelika tentten…” Toisella tipulla on päälaelta selkään ulottuva paksu musta viiru. Tipu saa nimekseen Celeste.

Seurailemme tilanteen kehittymistä. Poppiuskin tarkkailee. Se hämmentyy tyhjästä yläpesästä ja menee sinne itse makaamaan. Aikoo kai pelastaa tilanteen, kun kerran emo on kadonnut jonnekin.

Pikkutiput kurkistelevat suloisesti emon siipien suojista. Floora menee makaamaan Lyydian kanssa samaan pesään. Nämä tipuset eivät ainakaan tuuliajolle jää. Varahoitaja on nokan mitan päässä.

Illalla käyn vielä varmistamassa, että kanalassa kaikki on hyvin. Ihanaa, kun Jouko haluaa tulla kanssani. Lyydia on väsynyt, mutta onnellinen. Floora on asettunut yläpesään hautomaan. Poppius haukottelee Lumikin vieressä orrella. On tainnut kukollakin olla touhuntäyteinen päivä.

Auringon laskiessa ajelen vielä ulkona. Tuntuu yllättävän viileältä, vaikka mittari näyttää kaksikymmentäviisi astetta. Ensimmäiset kaunopunahatut ja idänliljat ovat kukassa. Muurahainen ylittää polkua raahaten isoa taakkaansa. Pysähdyn, sillä muurahaisilla on etuajo-oikeus täällä. Katselen tyytyväisenä muuttunutta puutarhaa, kunnes hyttyset ajavat minut sisälle.

Miten oikeassa kanat olivatkaan silloin, kun ne eivät suostuneet hautomaan minun valitsemanani ajankohtana! Silloin tiput olisivat kuoriutuneet kesän kiireisimpään aikaan. Nyt sen sijaan, kun puutarhassa on vähän tekemistä eikä helteillä mitään jaksaisikaan, on juuri parahiksi aikaa keskittyä kanalan elämään.


Heinäkuun 25. päivä

Tunnelma kanalassa tiivistyy. Lyydian alta kuuluu piipitystä ja kaksi pientä päätä pilkistää höyhenten raosta. Lyydian silmät luppasevat. Ei ihme, että ramaisee. Koko yö varmasti mennyt pienten kanssa valvoessa. Mutta missä muut kolme tipua ovat vai ovatko ne kenties vielä kuorissaan? Floora ja Poppius seisoskelevat pesän edessä valmiina hoitamaan piiperoisia heti samalla sekunnilla, kun tarve vaatii. Minä puolestani kyykin pesän edessä kameran ja rehukippojen kanssa.

Kun Celeste meinaa tulla siiven alta, uskollinen Lyydia ohjaa sen hellästi nokallaan takaisin suojiinsa. Annan pesään vähän rehua, josta Lyydia ja tiput innostuvat. Kohta kaikki viisi vaaleaa tipua nokkivat innoissaan murusia. Kiipeilevät toistensa yli. Ihanaa, kaikki viisi tipua ovat kuoriutuneet ja hyvissä voimissa! Sen verran ehdin siinä sekamelskassa huomata, että Meelika taitaa olla ainoa kokonaan vaalea tipu.

Lyydia nousee jalkeille ja huomaan sen alla vielä yhden munan, sen liian myöhään munitun. Minun pitäisi saada muna pois, mutta en tässä hässäkässä sitä pysty ottamaan. Toivottavasti se ei mene rikki.

Poppius touhottaa rehun kanssa ja koittaa sitä tipuille tarjoilla. Lumikki saa pärjätä tarhassa omin nokkineen, sillä sulhasella on nyt tärkeämpää tekemistä. Floora touhuaa pesän edessä ja yrittää olla avuksi. Minä ojennan rehua ja räpsin kuvia niin paljon kuin vain ehdin. Kunpa joku niistä onnistuisi. Tämä se on oikeaa perheonnea!

Lopulta hässäkkä on ohi ja tiput vetäytyneet Lyydian suojiin. Kanala hiljenee taas paitsi silloin, kun Poppius hoitaa velvollisuuksiaan ja kiekaisee.

Mittari näyttää kaksikymmentäyhdeksän astetta.

Tällä kertaa saan houkuteltua Lyydian jalkeille ja totean ylimääräisen munan kadonneen. Lyydian on täytynyt syödä se, koska ei se voisi kadota kuin tuhka tuuleen.

Vien kanoille tuoretta kurkkua paloina ja teen rehusta puuroa. Hyvä, kun pienimmätkin tiput rohkenevat tulla syömään ja saavat vähän nestettä. Eivät nimittäin vielä osaa juoda vesiastiasta.

Seuraavalla kerralla keksin vielä paremman idean ja vien kurkun raastettuna. Sitä on ainakin helppo syödä. Poppiuksenkin mielestä idea on loistava. Kukko tulee avukseni tarjoilemaan herkut tipuille – kutsuu innokkaasti kaikki syömään ja nostelee kurkkuraasteen valmiiksi annosteltuna pehkuille. Saavat tipurassukat puruissa paneroitua kurkkua. Minulla on täysi työ tässä kilpajuoksussa ehtiä tarjoilemaan ruoka puhtaana, ennen kuin avuliaat aikuiset sotkevat sen. Tässä me kuitenkin hoidamme tipuja kylki kyljessä Poppiuksen kanssa. Kukko tuntuu ymmärtävän, että me olemme nyt samalla puolella. Jokin aika sitten esiintyneestä uhittelusta ei ole enää häivääkään jäljellä.

Illalla muistuu mieleen edellinen tipuhärdelli. Olinkin jo ehtinyt unohtaa, miten intensiivistä niiden hoito alussa on – huolimatta kukon ja Lyydian erinomaisesta panoksesta. Kyllä nyt maistuu uni!


Heinäkuun 26. päivä

Kipaisen kanalaan jo ties kuinka monennen kerran – on jo iltapäivä, niin ehkä seitsemännen kerran. Tipuilla täytyy aina olla raikasta vettä ja puhdasta ruokaa. Valvon ruokailuja, mutta aina minun poissa ollessani ruoka-astiat on täytetty puruilla.

Laitan pikkuruiseen astiaan (sinappitölkin kansi) tipurehua ja vettä. Poppius seuraa tarkkana vieressä. Se tietää, että ojennan ruoan tipuille. Poppius ei muista kutsua rouviaan syömään, tipujen hoitaminen on nyt tärkeintä. Kukko syö tipujen kanssa samasta astiasta aivan kuin malliksi niille. Välillä se jähmettyy liikkumattomaksi paikoilleen. Suloisinta on, kun tipu tulee silloin nokkaisemaan murusen kukon nokasta. Floora ja Lumikkikin viettävät kaiken aikansa sisällä perheonnen ihanassa kuplassa.

Näin helteisenä päivänä (29 astetta) tiput viihtyvät paljon pehkuilla ja viipottavat sinne tänne. Lasken, että kaikki ovat tallessa. Kanalassa istuskellessani olen ehtinyt seurailemaan tipuja niin paljon, että niiden nimet ovat jo vakiintuneet. Meelika on täysin valkoinen, Ellellä on vähän mustaa siiven kärjissä. Celestellä on päästä selän yli ulottuva paksu musta-ruskea raita. Alicella, tuttavallisemmin sanottuna Aliisalla, on hennompi musta raita. Se, jonka päälaella on pieni musta viiru, on Stella.

Poppius yrittää olla huolehtivainen isä, mutta ensikertalaisena se ei oikein tiedä miten isänä ollaan. Kun tiput käyvät emon alle lepäämään, Poppius näyttää ihmettelevän, mitä nyt pitäisi tehdä. Mille sitä nyt osaisi alkaa, kun tiputhan voivat millä hetkellä hyvänsä tarvita ruokaa tai muuta huolenpitoa.

Sisällä talossa huomaa, että on tipuaika. Minun kulkureittini ja sohva on merkitty paksulla kerroksella purua. Illalla uni maittaa.


Heinäkuun 27. päivä

Kipaisen puolipukeissani kanalaan. On sunnuntai ja kello on seitsemän. Tiput ovat jo täydessä touhussa. Vaihdan tipuille puhtaan veden ja tarjoan tuoretta ruokaa. Poppius touhuaa täysillä mukana tipujen ruokinnassa. Huokaisen helpotuksesta, kun tiput oppivat juomaan vesiastiasta. Nyt pääsen vähän helpommalla.

Kun tiput ovat syöneet ja kömpineet emon alle lepäämään, Poppius alkaa houkutella Lumikkia pesintäpuuhiin. Poppius makaa yläpesässä, kurluttaa ja porisee niin, että koko kukko tärisee. Lumikki ei innostu, mutta kukko yrittää sinnikkäästi. Minua huvittaa. Tästä rodusta ei ole suotta sanottu, että kukot pitävät hyvän huolen parvestaan.

Illan suussa tarjoan keitettyä kananmunaa. Minusta on liikuttavaa, kun ihan koko porukka syö sulassa sovussa samalta ruokalautaselta. Jotenkin kaikki tietävät, että tipuja ei saa häiritä. Tiput viipottavat herkkupala nokassaan kauemmas toisistaan syömään rauhassa. Nopeasti ne tuonkin oppivat. Hoksasivat nopeasti senkin, että jos ei ylety hyppäämään ruokatasolle yhdeltä reunalta, niin voi kipaista portaita pitkin toisesta suunnasta. Miten nopeasti ne kasvavatkaan! Nyt siipisulat alkavat jo näkyä hyvin. Ne ovat saaneet myös lisää värejä, paitsi Meelika, joka on kokonaan valkoinen.


Heinäkuun 28. päivä

Arki sujuu tipujen tahtiin. Pienokaiset ovat oppineet jo kuoputtamaan pehkua ja kylpemään. Topakasti ne lennättävät purua pikkuruisilla jaloillaan. Niin söpöä! Lyydia haluaisi kovasti jo ulkotarhaan, mutta sinne tiput ovat liian pieniä. Niinpä Lyydia tyytyy makaamaan ikkunan edessä tipujen päiväunien aikaan.

Ennen iltaseitsemää alkaa minun vapaa-aikani. Lyydia on johdattanut tiput pesään yöunille. Ukkonen jyrähtelee, mutta sataa vain hetken. Nautin aurinkoisesta puutarhasta. Yleisilme on rauhallinen, kun kuunliljojen kukkavarret on leikattu, pioneita siistitty ja jättipoimulehtiä parturoitu. Syysleimut ovat parhaimmillaan, monet päivänliljatkin kukkivat jo. Olen onnellinen, että Tässä ei ole mitään järkeä –teemapäivä oli tältäkin vuodelta peruttu.


Heinäkuun 29. päivä

Poppius tulee vastaani heti, kun näkee minut ovella. Se seuraa jokaista liikettäni, kun lusikoin rehua tölkin kannelle. Se tietää, että joskus saatan kaataa vettä rehun sekaan ja tehdä puuroa. Kun puuro on valmis, kukko kutsuu tipuset syömään. Jos tarjoan pelkkää kuivarehua (vesiastia on vieressä), Lyydia nostelee nokallaan vettä tipujen eteen. Ihanan huolehtivainen emo!

Pikkuväen aamupuuron jälkeen minulla on aikaa nauttia puutarhasta; värien harmoniasta sekä miellyttävästä kesätuulen vireestä. Oli onni, että tein päätöksen luopua väreiltään yhteensopimattomista kasveista ja tein muutamia muita pieniä muutoksia. Nyt saan nauttia tehdyn työn hedelmistä.

Saan iloita myös siitä, että ahkera kitkeminen on tuottanut tulosta. Nytkin kitken ja kiskon kirsikan vesoja. Muutamat vesat ovat kasvaneet parimetrisiksi katajan kätkössä. Muutama valvatti sieltä, puna-apila täältä ja hiirenvirna tuolta tekee ihmeitä. Ja kun kukkineet malvat leikkaa tässä vaiheessa, ei leviä sekään vaivaksi asti.

Päivällä tiput viihtyvät auringon läikässä ja kylpevät antaumuksella. Ne kiipeilevät jo vähän tikkaille ja puulaatikon päälle. Pitkin päivää ne vilistävät ympäriinsä ja kasvavat silmissä.

Illalla sataa kaatamalla. Tiput ovat jo kuuden aikaan menossa yöunille pesään.


Heinäkuun 30. päivä

Ulkona on kuin kasvihuoneessa. Ilmassa on ukkosta. On parasta valmistella viikonlopun matkoja ja siivota koko huusholli. Työnjälki todellakin näkyy.

Minun touhutessani sisällä pojat kaatavat ’Gårdebo’ -kirsikkapuun. Viime vuosina puu on koko ajan muuttunut yhä huonokuntoisemmaksi. On kaikille harmillista luopua isosta puusta, mutta oli surullista katsoa puun kuolemista oksa kerrallaan. Nyt saan ehkä leveän polun sähkärillä kulkemiseen itäpihalla.

Illalla kuulen anopin kertoneen tyttärelleen, että olemme tulossa ja aiomme tuoda kukkia hänelle. Liikuttavaa! Uni meinaa karata silmistä, kun mielessäni kuljen pitkin puutarhaa ja suunnittelen poimittavia kukkia maljakoita varten.


Heinäkuun 31. päivä

Aurinko paahtaa kuumasti jo aikaisin aamulla, kun menen Joukon kanssa poimimaan kukkia puutarhasta. Kurjet huutavat yläpuolellamme niin, että ääni tuntuu sisuksissa asti. Syyssinikat ovat aukeamaisillaan. Kesä alkaa vääjäämättä kääntyä syksyä kohti.

Ehdimme sopivasti ravintola Verstaan herkkupöytien ääreen. Ravintola on täynnä väkeä ja ilma tukala, vaikka ovet ovat auki ulos. Onneksi autossa on ilmastointi.

Olemme varanneet anopille ämpärillisen kukkia. Sinikka on osannut jo odottaa niitä. – Tästä tulee Sinikan kimppu, sen saat tehdä aivan itse, sanon. Vanhus on mielissään. – Mitä väriä haluat laittaa ensin, kysyn. Hän haluaa sinistä ja minä esittelen sinisiä kukkia. Syyssinikka on varma valinta. Hymyssä suin hän valitsee lisää värejä ja kukkia. Minä asettelen oksat maljakkoon hänen avukseen. Valkoista, vaaleanpunaista ja keltaista. Innostus antaa voimia tehdä täyteläinen kimppu. – On se hieno, vaikka ite sanonkin, anoppi nauraa.

Jouko tekee seuraavan kimpun ja me seuraamme jännityksellä, millainen siitä tulee. Kaunishan siitä. Minä teen oman kimppuni. Yöpöydälle riittää vielä yksi pieni maljakko. Ihmeellistä, että anoppi jaksaa olla mukana koko ajan. Tämä on selvästi meidän yhteinen tärkeä juttumme. Lupaamme tulla huomenna iltapäivällä uudestaan ja tehdä vielä kimpun hoitajienkin iloksi.