tiistai 31. joulukuuta 2019

PUUTARHA-AIKOMUKSIA

En tee uudenvuodenlupauksia, koska en voi tietää pystyisinkö pitämään lupaukseni. Niiden sijaan kirjaan ylös puutarha-aikomuksia.

Aion tehdä samantyyppisen ostoslistan kuin viime keväänä. Se oli hyödyllinen ja hauska. Listallani haaveet kohtaavat realiteetit. Vanhasta kokemuksesta tiedän, että 'Garden Lace' -pioneita ei myydä joka taimiston laarissa. Hyvässä lykyssä sellaisen voi löytää yhdestä tai kahdesta paikasta koko Suomessa. Samoin on kyläkurjenpolvi 'Lauran' laita. Jos aion saada hailakankeltaisen ’Pacino’-Japanin unikon, minun täytyy olla valppaana silloin kun lomareittimme kulkee Plantagenin läheisyydestä. Ostoslistastani kirjoitin jutun täällä

Aion jatkaa hempeällä värilinjalla, vaikka trendit ovat menossa värikkäämpään suuntaan. Kuvassa on pioni 'Do Tell'.

Alkavana vuonna aionkin
paneutua valokuvaamiseen
entistä enemmän.

Aion kirjoittaa valmiiksi listan puutarhani monivuotisista kasveista. Nyt olen P-kirjaimessa. Listaa tehdessäni olen huomannut, että minulta puuttuu monia kuvia. Alkavana vuonna aionkin paneutua valokuvaamiseen entistä enemmän. Näin olen ajatellut ihan joka vuosi. Koskaan kuvia ei tunnu olevan tarpeeksi.

Aion etsiä Rekulle ja Aliisalle uuden kodin. Rekku on kiva kukko enkä malttaisi luopua siitä, mutta haluan sen saavan enemmän tilaa. Meillä se joutuu väistämään vanhempaa kukkoa. Hyvin ne pärjäilevät. Olisi vain niin ihanaa ajatella, että Rekku saisi jossain olla pääkukko ja sen ympärillä tepastelisi pieni kanalauma. Aliisa on niin ihastunut Rekkuun, että sen pitää ehdottomasti päästä mukaan. 

Aliisa seuraa Rekkua kaikkialle, vaikka Viuhtin seurassa saisi paremmat herkut. Toisinaan Rekku painaa nokkansa hellästi Aliisan niskahöyheniin.

Mutta eihän se kanojen kanssa
koskaan mene niin kuin itse suunnittelee.

Alun perin olin suunnitellut, että myisin Chabot eli Rekun, Lillin ja Lyydian. Mutta eihän se kanojen kanssa koskaan mene niin kuin itse suunnittelee. Tulee aina jotakin kanasuhdekoukeroita. Aliisa, joka on rodultaan Mille Fleur, ihastui Rekkuun. Lilli ja Lyydia, jotka ovat siis rodultaan Chaboja, valitsivat omaksi kukokseen Viuhtin. Se siitä minun suunnitelmastani sitten.

Aion pyytää ystäväni Ritvan puutarhavierailulle. Siitä onkin jo mahdottoman pitkä aika kun olemme viimeksi tavanneet.

Aion istuttaa kaksikymmentä pionia. Olen jo valmistellut istutuspaikat niille viime kesänä. Olin toivonut mieheltäni joululahjaksi rahaa pioneja varten (meillä tosin on yhteiset rahat) ja toiveeni toteutui. Minulla on säästössä entistäkin kukkarahaa, joten voin hyvillä mielin tehdä jättitilauksen. 

Pioni 'Gardenia'  

Aion käydä rikkakasvien kimppuun yhtä pontevasti kuin ennenkin, vaikka niiden sanotaan olevan nyt muodissa. Minä olen niin vanhanaikainen.

Aion heittäytyä
vallan villiksi.

Aion heittäytyä vallan villiksi ja istuttaa muutaman pussillisen pikkusipuleita syksyllä. Mitäs villiä tuossa nyt muka on? Ehkä ymmärrätte, jos olette lukeneet juttuni nimeltä Ikävin puuha. Joka vuosi minulle käy niin kuin Rusinakaakku-sadun tontulle. Tontulla on hyvä aikomus ilahduttaa ukkoa ja akkaa jouluaattona herkullisella rusinakaakulla. Tonttu leipookin kaakun, mutta päättää sitten maistaa siitä yhden rusinan. Käy kuitenkin niin, että kohta puolet kaakusta on syöty. Suruissaan hän syö loputkin ja päättää, että kunhan laskiainen tulee, hän leipoo ukolle ja akalle oikein herkullisia laskiaispullia.

Joka syksy minullakin on aikomus istuttaa sipuleita ja sillä tavoin ilahduttaa itseäni keväällä. – Ei haittaa, jos vielä viikon viivyttelen, ajattelen. Ehtiihän ne vielä istuttaa. Viikot kuluvat ja sipulit ovat yhä istuttamatta. Keväällä katselen haikeana muutamia penkistä nousevia sinililjoja ja haaveilen upeasta sinililjamerestä. Ja joka kevät päätän, että syksyllä sitten istutan oikein monta pussillista pikkusipuleita. 

Viime syksynä sain maahan pari pussillista narsisseja.

Aion blogata vähän vähemmän kuin ennen. Minulla on pari uutta projektia, jotka vaativat aikaa. Bloggaaminen kiinnostaa valtavasti edelleen, mutta jostain on nipistettävä. Uusi juttu kerran viikossa voisi olla sopiva tahti.

Aion haaveilla yhtä paljon kuin aina ennenkin. Kun haaveilee paljon pienistä asioista, monet niistä myös toteutuvat. Aion haaveilla pienestä puksipuupallosta terassille, muotoon leikattavasta pensaasta etupihalle, siisteinä kukoistavista perennapenkeistä, havuista, runsaista ruusupensaista muurin päällä. Voikukista, jotka loistavat poissaolollaan. 

Ruusu 'New Dawn'

Puuhakasta / leppoisaa, innostavaa ja onnellista puutarhavuotta 2020 kaikille! 

Sydämelliset kiitokset, hyvät lukijani, ihanista kommenteistanne ja innostavasta seurastanne! On ollut hauskaa intoilla puutarhasta Teidän kanssanne.

perjantai 27. joulukuuta 2019

JOULUN ONNI JA SURU

Jouluonni. Se on syvää, sanoin kuvaamattoman suurta kiitollisuutta lapsista – kaikista kuudesta – ja puolisosta sekä muista rakkaista ihmisistä. Se on onnenkyyneleitä kun seisomme pianon ympärillä ja laulamme: "Me lapset pienet riennämme nyt Betlehemin seimelle". Pystyn laulamaan vain pari säkeistöä ennen kuin kyyneleet alkavat valua poskiani pitkin ja minun täytyy turvautua nenäliinaan. Kuuntelen vuorotellen jokaisen lapseni laulua. Tässä tärkeimmän asian äärellä onneni on täydellinen. Tytöt laulavat kirkkailla äänillään, pojat matalammilla, mieheni ääni kuuluu tuttuna ja turvallisena. Jokaisen ääni on minulle täydellinen. Niin rakas.

Siinä välissä ehtii hyvin
tehdä pystypunnerruksia.

Joulun onni tulee yhdessä tekemisestä ja yhdessä olemisesta. Nautin kun lapset haluavat kattaa juhlapöydän mahdollisimman kauniiksi sekä pukeutua parhaimpiinsa. Jokainen huolehtii tunnollisesti oman osuutensa juhla-ateriasta. Kaikilla on joulumieli. Juhla-aterioiden kattaminen sekä niihin liittyvät laulut ja juhla-asut, tekevät näistä neljästä päivästä – aatonaatosta, jouluaatosta ja joulun pyhistä – aivan erityisiä.

Pöydän kattamisen välissä ehtii hyvin tehdä pystypunnerruksia. Meikäläisen näkökulmasta ne näyttävät ihan mahdottomilta: seistään käsillään ja siinä punnerretaan pää lattiaan ja takaisin ylös useita kertoja. Huhhuh, itselle tulee melkein hiki jo pelkästä katselemisesta!

Paras jouluherkkujen mauste on hyväntuulinen seura. Onneksi meillä on talo täynnä nuoria. He ovat mitä ihaninta seuraa: hauskoja, energisiä, luovia, liikuttavia.

Me kaikki haluamme vaalia perinteitä, joista monet ovat meidän perheen omia. Yksi sellainen perinne, jouluvalmistelujen kohokohta, on tonttupaja. Olemme arponeet kenelle kukin lapsi ostaa lahjan. Ostajat ja saajat pidetään visusti salassa. Useimmiten käy kuitenkin niin, että ainakin joku lahjan ostaja ja saaja paljastuu ennemmin tai myöhemmin. Jokainen paketoi lahjansa salaisesti minun kanssani. On liikuttavaa katsella kuinka suurella sydämellä he paneutuvat sisarukselle annettavan lahjan paketoimiseen.

Rose-koira seurailee paketointipuuhia silmä tarkkana. Se tietää, että myös sille on tulossa lahjoja. Tämänkin joulun alla käy niin, että se löytää omansa jo ennen aattoa ja ehtii aukaisemaan paketista kulman. Miten se voikaan tunnistaa paketin omakseen, vaikka lelu ei vingu eikä ruoka tuoksu? Ehkä se on oppinut valitsemaan pienen, pehmeän paketin, joka sopii hyvin suuhun.

– Minä vahdin näitä, Rose  tuumaa. Isoja paketteja Rose ei edes yritä availla. Se tietää niiden olevan lapsille.

Rose selvästi tietää, että lahjapapereiden ilmestyminen tietää joulua ja uusia lahjoja. Se nauttii joulusta. Jouluaattoiltana se on niin juhlahumussa, ettei vingu edes nukkumaan, vaikka on jo kovin myöhä. Yleensä se vinkuu iltaisin, jos nukkumaanmeno jostain syystä viivästyy. Se ei osaa itse mennä nukkumaan, jos toiset vielä valvovat.

Aatonaattona meillä on tapana, että Jouko ja lapset kiertävät laulamassa naapureille ja ystäville. Minä jään valmistelemaan ateriaa. Koskettavinta on, että ystävät osaavat odottaa joulutervehdystä ja jotkut liikuttavat kyyneliin asti. Joskus Joukon on täytynyt laittaa vanhukselle uudet silmätipat kun entiset ovat valuneet laulun myötä pois.

He ojentavat myös joulukirjeen, jossa kerromme perheemme kuluneesta vuodesta ja toivottelemme hyvää joulua. Tänä jouluna kirjoitin joulukirjeen viidennentoista kerran. 

Neljätoistavuotias poikani käytti luovuuttaan ja leipoi linnan.

Meillä on tapana aloittaa joulun juhliminen jo aatonaattona. Käymme tunnelmallisessa joulusaunassa ja sen jälkeen syömme juhlavan iltapalan. Tämä tapa alkoi silloin kun lapset olivat pieniä. Kaikkea ei yksinkertaisesti ehtinyt jouluaattona tekemään.

Jouluaattona sydämeni on pakahtua onnesta kun saan 14-vuotiaalta pojaltani lahjan. Kauniissa, itse tehdyssä rasiassa on mitali. Hän on veistänyt sen puusta ja maalannut. Kankaisen osuuden hän on ommellut huolellisesti käsin pisto pistolta. Mukana on kirje. Siinä sanotaan muun muassa: "Tämä on mitali sinulle siitä, kuinka hyvin olet jaksanut elää sairautesi kanssa." Miten koskettavaa!

Minusta lapset ja Jouko olisivat ansainneet mitalit. Niin hyvin he ovat suhtautuneet tähän, auttaneet ja kannustaneet. He ovat nähneet minut omana itsenäni, vaikka ulkoinen olemukseni on muuttunut. Se on ollut ihan parasta.

Tarjosin kerran lapselleni mahdollisuuden käydä ulkona syömässä. Kysyin, tulenko mukaan vai meneekö hän kaverinsa kanssa. Hän halusi mennä minun kanssani. Kysyin häneltä, eikö häntä hävetä kun vapisen ja kävelen huonosti. Hänen mielestään kysymykseni oli suorastaan outo; kuka voisi hävetä omaa äitiään.

Perinteisesti en tästäkään selviä
ilman onnenkyyneleitä.

Esikoinen on kirjoittanut joulukirjeen. Hän tietää, että se on toivelahjani, ja on paneutunut siihen koko sydämellään. Perinteisesti en tästäkään selviä ilman onnenkyyneleitä. Tytär on tiennyt jo varautua siihen.

En ole osannut odottaa lapsilta lahjoja, vaikka he ovatkin ne joka joulu antaneet. Iloni on suuri kun yksi pojista on sorvannut puusta kauniin kulhon ja valinnut sen sisään lempisuklaatani. Liikuttavaa! Saan myös toivomani puisen salkun, jonka hän on tehnyt koulussa. Siitä tulee upea sisustuselementti työhuoneeni pöydälle.

Toinen puolestaan on tehnyt koulussa metallista puunkantotelineen. On ihanaa kun monet käyttötavarat ovat rakkaiden lasteni tekemiä. Niissä on silloin aivan erityinen hohto.

Onneli valitsi paikkansa lahjapaperikasasta.

Nuorimmainen oli tehnyt tietokoneella minulle taulun valokuvista. Hän oli myös kirjoittanut. Harmillisesti tiedostolle oli tapahtunut jotakin niin kuin tietokoneiden kanssa joskus tapahtuu ja koko työ oli yhtäkkiä poissa. Sitten hän päätyi antamaan rahalahjan. Toki se ilahduttaa valtavasti kukkien ystävän mieltä. Säästän rahan kukkaostoksiin. Vaikka en saanutkaan hänen alkuperäistä taululahjaansa, olen äärimmäisen onnellinen jo siitä ajatuksesta, mitä hän oli halunnut antaa. Elättelen sellaistakin toivetta, että kadonnut tiedosto löytyy vielä tietokoneen uumenista.

Viimeisenä, vaan ei toki vähäisimpänä, mainitsen nuoremman tyttäreni antaman lahjan: hän auttoi minua paketoimaan kaikki lahjat. Se oli valtavan iso apu. Kaiken lisäksi hän oli kuin joulun tuoja. Hymyillen hän valmisteli jouluruoat pakastimeen, leipoi kakut ja herkut, auttoi siinä sivussa toisiakin. Minun ei tarvinnut stressata mistään. Tiesin, että hommat kyllä hoituvat. En voi käsittää, miten paljon kaikkea hyvää olen saanut!

Saan olla kiitollinen myös rakkaasta puolisostani, joka antoi oman huomattavan osuutensa juhlan onnistumiseksi. Mikä ilo onkaan kun keittiö on jokaisen juhla-aterian jälkeen siisti!

Rose

Mutta mikään ihana ei kestä ikuisesti. Tapaninpäivänä huomasimme suruksemme, että Milli – yksi suosikkikanoistamme – oli kuollut. Ihana, kesy kana, nokkimisjärjestyksen alimmainen, äidillinen ja suloinen. Luottokanani. Vielä edellisenä päivänä se oli ollut virkeä ja hyvävointinen. Nyt se makasi pehkuilla elottomana. Näytti siltä kuin se olisi ollut kylpemässä ja sitten vain kuollut. Vanhuuteen varmaan. On helpottavaa ajatella, että sen ei tarvinnut sairastaa.

Milli hautomassa keväällä. Millin hautomapuuhista kirjoitin mm. jutun Tipuinnostus.

Se oli varmasti
sen elämän onnellisin aika.

Milli sai elää onnellisen pikku kanan elämän. Siitä olen erityisen tyytyväinen, että viime keväänä se sai hautoa tiput ja hoitaa ne isoiksi asti. Väsymättä se opetti tipuja syömään, kylpemään, ulkoilemaan ja kaikkeen siihen, mitä kanojen elämään kuuluu. Se oli varmasti sen elämän onnellisin aika.

Ihana Milli!

sunnuntai 15. joulukuuta 2019

PUUTARHALLINEN ELÄMÄNTAPA

Osallistuessaan blogissani järjestettyyn arvontaan Sanna P. heitti minulle mielenkiintoista pohdittavaa: ”Koetko että puutarhanhoito on sinulle enemmän elämäntapa kuin harrastus?

Puhutaan kestävästä, terveellisestä, vastuullisesta, ekologisesta, yksinkertaisesta, päihteettömästä, liikunnallisesta, urheilullisesta ja aktiivisesta elämäntavasta. Yrittäjyyskin voi olla elämäntapa. Entä puutarha? Onko minulla puutarhallinen elämäntapa?


Voin hyvin vastata kyllä; minulla on puutarhallinen elämäntapa. Jos joutuisin luopumaan puutarhasta, elämäni muuttuisi hyvin paljon. Minun olisi löydettävä uusia tapoja harrastaa ja latautua. Ajankäyttöni, puheeni ja ajatukseni suuntautuisivat aivan toisin. Todennäköisesti se vaikuttaisi myös ihmissuhteisiini.

Suuret puut – komeat katajat ja isot lehtipuut olivat eduksi.

Valitessamme nykyistä asuinpaikkaamme, minulle oli tärkeää, että sinne voi perustaa puutarhan. Nyt kun hevosharrastus on jäänyt, en tarvinnut laidunta enkä tarhaa. Suuret puut – komeat katajat ja isot lehtipuut olivat eduksi.

Kuvan suuret katajat inspiroivat minua nimeämään tien Katajakujaksi.

Perhe on minulle yksi tärkeimmistä asioista elämässäni. Se on arvokkainta, mitä minulla täällä maailmassa on. Onneksi perhe ja puutarhaharrastus lieveilmiöineen (valokuvaus ja kirjoittaminen) sopivat hyvin yhteen. Minun ei tarvitse painiskella arvoristiriidoissa.

Pomokin suhtautuu harrastukseeni suopeasti.

Olen onnellinen siitä, että minulla on puutarhaystävällinen työ. Pomokin (joka satun olemaan minä) suhtautuu harrastukseeni suopeasti. Saan satsata kesällä vapaa-aikaan ja sateen vihmoessa, harmaina koleina päivinä ja puutarhan uinuessa lumen tai loskan alla saan tehdä töitä tunteja laskematta. Onneksi työni luonne ei katso säätä, kelloa tai kalenteria.

Katson monia asioita puutarhaharrastuksen läpi. Matkustan mielelläni kauniisiin kartanoiden puutarhoihin, siirtolapuutarhoille ja jos matkustamme jonnekin muualle, yhdistän siihen usein taimistokäynnin.

Kuva on otettu Ahlmanin perinnepihalla Tampereella.

Häviäjinä tässä tapauksessa ovat
kosmetiikka- ja vaatekaupat.

Puutarhahulluus elämäntapana näkyy kulutustottumuksissani. Varmaankin tavanomaisesta suurempi siivu käytössä olevista tuloista ohjautuu taimistoille ja puutarhatarvikemyymälöihin. Häviäjinä tässä tapauksessa ovat kosmetiikka- ja vaatekaupat.

Luulenpa, että puutarha näkyy jollain tavalla jopa pukeutumisessani. Siitä kertovat muutamat kukkamekot. Mutta jos näette Lempäälän Ideaparkissa naisen puutarhamekossa ja kukkatennareissa hiukset kuorrutettuina ajankohdasta riippuen kuihtuneilla kirsikankukilla, havunneulasilla tai pihlajanmarjoilla, se en ole minä. Yritän muistaa kammata hiukseni ennen kuin lähden ihmisten ilmoille.

Pioni 'Gardenia'

Voin nukkua yöni rauhassa sillä elämänkatsomukseni ja arvoni ovat sulassa sovussa puutarhallisen elämäntavan kanssa. Olen tästä kaikesta hyvin kiitollinen.

sunnuntai 8. joulukuuta 2019

KASVIEN MIELI

Puutarhassani asustaa monenlaisia herroja ja rouvia, nuorisoa ja lapsukaisia. Olen höpsötellyt tuosta hilpeästä herrasväestä monenlaista. Nyt päätin ottaa selvää, mitä heidän "mielissään" oikeasti liikkuu.

Miksi jutella
kukille ja kasveille?

Marja-Liisa nimittäin kysyi taannoin järjestämieni arpajaisten yhteydessä: ”Miksi jutella kukille ja kasveille eli vähän niiden sielunelämästä”. Kysymys oli mielestäni vaikea, mutta mielenkiintoinen. Ja kyllä, luulen löytäneeni vastauksen kysymykseen. Palataan siihen lopussa.

Poimin tähän ajatuksia Jukka Laajarinteen artikkelista nimeltä Kasveista ja vierassieluisuudesta.  Minua naurattaa kun hän alussa puhuu saksalaisen metsänhoitajan Peter Wohllebenin kirjasta Puiden salattu elämä. Wohlleben nimittäin kirjoittaa pyökkilapsista, toiveikkaista alkioista, siitä miten puut sopivat asioista keskenään tai puilla on oma näkemyksensä jälkeläisten kasvattamisesta tai miten pienet puut kasvaisivat mielellään nopeasti. Kuulostaa tutulta. Minä höpsöttelen, mutta Wohlleben on ilmeisen tosissaan.

Päivä paistaaa. Mikäpäs tässä on ollessa!

Ymmärrämme toisten tunteet
omista lähtökohdistamme käsin.

Ihmisellä on kyky empatiaan. Voimme ymmärtää toisten tunteita. Joskus kuitenkin ymmärrämme niitä väärin, sillä ymmärrämme toisten tunteet omista lähtökohdistamme käsin. Empatiamme voi ulottua myös ei-inhimillisiin olioihin kuten kasveihin. Ymmärrämme, millaista on olla janoinen tai uupunut. Meillä on tapana projisoida eli heijastaa omia tunteitamme toiseen. Emme siis elä toisen tunteita, vaan luulemme hänen kokevan niin kuin itse tunnemme ja koemme.

Muistan kun keskustelin tuolloin 2-vuotiaan poikani kanssa, että kissat syövät hiiriä. Hän oli nähnyt sen naapurissa. Poika mietti, miten kissa puree hiiren kokonaan eikä näyttänyt ilahtuneelta. –Väkevää, poika totesi suu mutrussa. Huomasin, että hänen kävi aivan sääliksi kissoja, jotka joutuvat syömään väkevää ruokaa.

Mitä mietit, Reetta?
Kuvan on ottanut Avilla Isopahkala.

Itse olen tiedostanut tämän ja olen lakannut kauhistelemasta poikieni rankkoja, kylmiä ja märkiä kalastus- ja eräretkiä. Minä, äiti, hienohelma, koen tuollaiset omalla tavallani enkä osaa eläytyä poikieni osaan. He haluavat karaistua, päästä armeijan erikoisjoukkoihin ja ties vaikka minne. Olen jättänyt kauhistelut sikseen ja yrittänyt eläytyä poikien fiilikseen: he ovat taas astetta lähempänä tavoitteitaan.

Pystymme helposti eläytymään myös elottomiin kappaleisiin, kuten nukkeihin tai pehmoleluihin. Lapsi voi aidosti kärsiä niiden kohtaamista onnettomuuksista tai vääryyksistä. Aikuisestakin se voi tuntua pahalta.

Millaisia kasvit sitten ovat? Tuntevatko ne? Ajattelevatko ne? Haaveilevatko ne tulevaisuudesta? Ovatko ne tietoisia itsestään ja ympäristöstään? Ovatko ne älykkäitä?

Pellavankukat sulketuvat pilvisenä päivänä ja aukeavat auringossa.

Ja kuten olemme kokeneet,
ne voivat suojautua
myös ruohonleikkurilta.

Olemme ehkä joskus ajatelleet, että kasvit eivät liiku. Mutta liikkuvathan ne. Ne rönsyilevät, poksauttelevat siemeniään pitkälle, kasvattavat runkojaan, lehtiään, kukkiaan ja juuriaan. Ne voivat kasvaa tai kääntyä valoa kohti. Ne voivat suojautua auringonpaisteelta. Ja kuten olemme kokeneet, ne voivat suojautua myös ruohonleikkurilta. Tuntokasvit reagoivat kosketukseen hyvin nopeasti. Tiedetään, että kasvit voivat reagoida myös tuhoeläimiin esimerkiksi muuttamalla kemiallista koostumustaan myrkyllisemmäksi. Ne voivat saada jopa lajitoverinsa reagoimaan samoin.

Valoa kohti!

On tehty tutkimuksia, joissa joidenkin kasvien on huomattu reagoivan jopa ääniin. On esitetty, että kasvit kasvavat paremmin kun niille jutellaan. Jotkut väittävät, ettei ilmiö johdu pelkästään hiilidioksidin lisääntymisestä.

Onko kaikki tarkoituksenmukainen toiminta älykkyyttä?

Olemme tottuneet ajattelemaan, että ihminen on älykäs. Pidämme älykkäinä myös monia eläimiä, kuten delfiinejä, apinoita ja rottia. Myös mehiläiset toimivat älykkäästi. Ehkä ei olekaan mitään rajaa, jonka yläpuolella olisivat älykkäät ja alapuolella ei-älykkäät olennot. Vai onko? Onko kaikki tarkoituksenmukainen toiminta älykkyyttä? Voivatko siis myös kasvit olla älykkäitä?

Osaan tämän homman!

Laajarinne toteaa, että kyky ratkoa ongelmia lienee kaikkea eläviä yhdistävä tekijä. On ilmeistä, että kaikki eliöt toimivat tietyssä mielessä tarkoituksenmukaisesti. Niiden toiminta tähtää elossa pysymiseen, lisääntymiseen ja tiettyyn elämän kiertoon. Tässä mielessä siis kaikilla elollisella on jonkinlainen mielekkyys, "mieli".

Äly ilmaantuu tietoisuuden myötä.

Tarkastellaan vielä älykkyyttä tarkemmin. Onko kaikki mielekäs toiminta älykkyyttä? Laajarinne toteaa, että äly ilmaantuu tietoisuuden myötä. Oksennus on mielekäs reaktio tietyssä tilanteessa, mutta tajuton ihminen ei tee sitä tietoisesti. Laajarinne kiteyttää asian näin: tajuton ihminen ei ole älykäs eikä käyttäydy älykkäästi, kun taas tajuissaan oleva ihminen voi niin tehdä.

Onko ongelmanratkaisu älykkyyttä? Oikaisen nyt rajusti ja hyppään Laajarinteen esittämään termostaattiesimerkkiin. Kun patterin termostaatti säätelee huoneen lämpötilaa, se ratkoo ihmisen sille asettamaa ongelmaa. Siltä ei vaadita järjen käyttöä, vaan pelkkää reagointia.

Ongelmanratkaisun jälkeen pohditaan vielä muistia. Mimosa lakkaa reagoimasta tietynlaiseen tärinään "opittuaan”, ettei se merkitsee uhkaa. Kyseessä ei välttämättä ole oppiminen, vaan aistin turtuminen.

Kymmenvuotiaani kyselee, mitä kirjoittelen ja kerron hänelle pohdinnoista kasvien älykkyyteen liittyen. Hän sanoo, etteivät kasvit voi ajatella, koska niillä ei ole kieltä. Mielestäni näkökulma on hyvä, vaikka asia ei olekaan aivan yksioikoinen. Lisäänkin tähän väliin muutamia poimintoja artikkelista ”Miten kasvit kommunikoivat? ” (J.K. Holopainen, J.D. Blande, M. Kivimäenpää, Duodecim 13–14/2018)

Meidän on hyvä olla yhdessä.
Kuvan on ottanut Avilla Isopahkala.

Kasvien kommunikointitavat ovat moninaiset. Puut voivat olla juuriston sienirihmaston välityksellä yhteydessä omiin jälkeläisiinsä ja muihin puulajeihin ja siirtää sitä kautta yhteytystuotteita toistensa käyttöön. Kasvit käyttävät toisista kasveista heijastuvan valon laatua kasvuolosuhteidensa seuraamiseen ja tehostavat tarvittaessa pituuskasvua.

Kasvien kemialliset puolustusyhdisteet
pyrkivät karkottamaan kasvinsyöjiä ja hillitsemään syöntiä.

Kasvien kemialliset puolustusyhdisteet pyrkivät karkottamaan kasvinsyöjiä ja hillitsemään syöntiä. Epäsuorassa puolustuksessa kasvit tuottavat haihtuvia orgaanisia yhdisteitä, jotka houkuttelevat paikalle kasvinsyöjien luontaisia vihollisia. Juurten lähettämien äänisignaaleiden avulla kasvit kaikuluotaavat maaperän vesivarastoja.

Kehäkukan sanotaan karkottavan tuholaisia.

Pitkien pohdintojen jälkeen Laajarinteen artikkelissa tullaan kysymykseen kasvien arvostuksesta. Tarvitseeko kasvin olla älykäs, jotta arvostaisimme ja kunnioittaisimme sitä? Laajarinne kirjoittaa: "Mutta emmekö voi arvostaa, ihastella ja hämmästellä kasveja, sieniä, limasieniä ja muita elämänmuotoja ilman että puhumme niiden älystä tai tunteista?" Äly, tunteet ja tietoisuus ovat alkujaan ja edelleen inhimillisiä mielen toimintoja kuvaavia sanoja. Loppupäätelmänä on, ettei mikään varsinaisesti kerro kasvien tietoisuudesta.

Aito vieraus jää ymmärryksemme
ja jopa havaintokykymme ulkopuolelle.

Laajarinne viittaa alkupuolella mainittuun empatiakykyyn. Aito vieraus jää ymmärryksemme ja jopa havaintokykymme ulkopuolelle. Minä puolestani viittaan kissaesimerkkiin. Olisipa hienoa osata eläytyä kissan tunteisiin. Vaikeaa on.

Muiden elämänmuotojen arvostaminen on elinehtomme. Olemme riippuvaisia kasveista, niiden tuottamasta hapesta ja ravinnosta. Saamme niistä runsaasti iloa ja hyötyä. Luonnossa liikkumisen hyödyllisyys on myös tieteellisesti osoitettu.

Puu tuskin ilahtuu sen halaamisesta. Halaamisella on kuitenkin tärkeä merkitys ihmiselle. Ajattelen, että näin on myös kasveille juttelun laita. Kasvi kenties ilahtuu pienestä hiilidioksidilisästä, mutta merkityksellisin tilanne on viherpeukalolle.

Kaksi kaunista yhdessä: pioni 'Pillow Talk' ja kultakuoriainen.

Jutellaan kasveille ja höpsötellään. Ne tekevät meille hyvää.

tiistai 3. joulukuuta 2019

KUVIEN VOIMA

Maailma tulvii kuvia. Ne vyöryvät kaikkialla: mainoksina katujen varsilla, vastaantulijoiden vaatteissa, mainospostina, netissä, seinillä...

Olen ympäröinyt itseni lasteni kuvilla. Kotonamme niitä on kaikkialla. Koulukuvia, tilannekuvia, valokuvaamossa otettuja poseerauskuvia. Lasteni kuvat ovat minulle niin tärkeitä ja rakkaita, että aina on mietinnässä paikka uudelle taululle. Ainoastaan puutarhavaraston seinällä on kukkataulu.


Olen kuvittanut tämän jutun kuvilla, jotka ovat joskus olleet tietokoneeeni näytön taustakuvina. Tämä kaunotar on pioni 'Angel Cheeks'.

Haluan ruokkia mieltäni
kauneudella, valolla
ja kaikilla hyvällä.

Haluan ruokkia mieltäni kauneudella, valolla ja kaikilla hyvällä. Olen usein miettinyt, mihin tarpeeseen ihmisten vaatteissa näkyvät aggressiiviset kuvat vastaavat. Millaista tarvetta luurangot, pääkallot ja pahat kuvat ruokkivat?


Kauniit, valoisat asiat ovat ravintoa miellyttäville ajatuksille. Ne lisäävät onnellisuutta. Kuvassa pioni 'Madame Calot'.

Voin hengittää rauhallisesti 
eikä tarvitse pohtia mitään.

Jos mielessä on jotakin ikävää, miellyttävän kuvan katselu helpottaa. Katsellessani kuvaa rauhassa ja tarkasti, sen muotoja, värejä, valoja ja varjoja, ajatukseni siirtyvät nykyhetkeen. Voin hengittää rauhallisesti eikä tarvitse pohtia mitään. Katsella vain. Elää tätä hetkeä.


En väsy katselemaan herkkiä pioneja. Kuvassa pioni 'Angel Cheeks'.

Tietokoneen näytön taustakuvaa tulee katseltua usein, vaikkakaan ei siihen keskittyen. Näytölle valitsen aina miellyttävän puutarhakuvan.

Nämä 'Jan van  Leeuwen' -pionit ovat kesältä 2018.

 Kuvat voivat herättää tunteita ja muistoja. Ne voivat inspiroida – kuten nyt minua tämän jutun kirjoittamiseen.


Arovuokot ovat lempikasvejani monien muiden joukossa.

Viime kauden puutarhakuvani ovat paketissa. On aika vaihtaa tietokoneen näytön taustakuva. Satojen kuvien joukosta voin valita vain yhden. Valinta käy hyvin nopeasti, vaikka ihania kuvia on paljon. Tällä kertaa se on vaaleanpunaisen 'Pillow Talk' -pionin pehmeä kukinto. Kultakuoriaisella vai ilman?

Pionit vaikuttivat saavuttamattomalta unelmalta.

Kuva herättää minussa lämpimiä ajatuksia kuluneesta kesästä sekä toivon tulevasta kasvukaudesta. Kuvassa on valoa ja iloa, lempeyttä ja hellyyttä. Tuo terälehtien pehmeä tyyny tuo muistoja ajasta, jolloin vasta haaveilin puutarhan vehreydestä ja pioneista. Pionit vaikuttivat saavuttamattomalta unelmalta. Luulin niitä vaikeiksi ja hitaiksi. En voinut kuvitellakaan tällaista aikaa, jolloin minulla on pioneja kaikkialla.

Kultakuoriainen juhlakattauksen äärellä.

Voin melkein tuntea pionin tuoksun ja kuulla kultakuoriaisen surinan. Huomisesta huolehtimatta ja eilistä murehtimatta se nauttii siitepölyateriansa. Valo osuu lehtisarvisen vihreään kuoreen kullaten sen. Sitä se ei itse tiedä eikä sen tarvitsekaan tietää.

sunnuntai 1. joulukuuta 2019

TAULUN TARINA

Oli idea. Heräsi haave. Oli ajelehtiva taulun kehys, aina tiellä. Kului kevät ja kesä, ehti syksykin mennä. Tuli marraskuu. Sattui kohdalle täydellinen kuva ja mitä ystävällisin myyjä. Kuva ja kehys kohtasivat. Rakas mieheni kiinnitti taulun seinään. Syntyi tarina.

Juttu ei sisällä blogiyhteistyötä kenenkään kanssa. Haluan vain silkasta ilosta mainita pari nimeä.

Keväällä näin Riinan Versoja Vaahteramäeltä -blogissa kuvan tauluista puutarhavaraston seinällä. En enää muista millaisia taulut olivat, mutta aloin haaveilla taulusta myös oman puutarhavarastoni seinälle. Työvälinenaulakon vieressä oli juuri sopiva tyhjä paikka.

Halusin kasviaiheisen piirroskuvan. Ei riittänyt, että kuva on ihan nätti tai että se on aika kiva. Siinä piti olla jotain erityistä. Ei osunut kohdalle sellaista.

Urheasti päätin yrittää selvitä väenpaljoudessa
ja kaiken kaupallisen hössötyksen humussa.

Sitten tuli Black Friday. Tuollaisina päivinä kierrän yleensä ostoskeskukset kaukaa. Inhoan ruuhkia ja markkinahumua. Nyt oli kuitenkin pojille saatava talvitakit. Olimme jo aiemmin yrittäneet etsiä niitä, mutta talvitakit ovat kalliita. Urheasti päätin yrittää selvitä väenpaljoudessa ja kaiken kaupallisen hössötyksen humussa.

Vanhin poikani oli ehtinyt Lempäälän Ideaparkiin ennen meitä ja oli kierrellyt kaikki vaatekaupat läpi. Hän oli löytänyt kaksi takkia ja päätynyt niistä halvempaan. Menimme sitä maksamaan. Nuorempi poikanikin tarvitsi takin ja hän sanoi voivansa ottaa samanlaisen. Keksimme siinä sitten, että vanhempi voisi ottaa sen pikkuisen kalliimman ja nuorempi ottaisi tämän. Asia oli sillä selvä. Maksoimme takin ja poika otti sen tyytyväisenä kainaloonsa. Myöhemmin huomasimme, että hän ei tullut edes sovittaneeksi takkia. Sitten kävimme maksamassa vielä toisen takin toisessa kaupassa. Takit oli varmaankin vartissa ostettu. Mikä helpotus!

Lapset lähtivät omille asioilleen. Nyt minulla oli aikaa eikä mitään pakollista ostettavaa.

Ihmisiä oli paljon liikkeellä, parkkipaikat olivat täynnä, mutta kauppakeskuksen käytävillä oli väljää. Takin myyjä oli ollut avulias ja ystävällinen. Minulla oli hieno fiilis.

Lumo Puodin edustalla oli myytävänä julisteita. Olin niitä ennenkin vilkuillut, mutta kiireissäni en ollut niitä jäänyt katselemaan. Nyt oli aikaa.

Oli luonnonkasveja, eksoottisia kasveja, heiniä, sieniä, voikukkia. Kaikki kauniita. Vertailin ja mietin. Tummalla vai vaalealla pohjalla? Punainen tulppaani vai krookukset? En osannut päättää.

Jotkut asiat ovat selviä jo ennen kuin on ehtinyt edes harkita asiaa.

 Oi-voi, minä huokailin,
se olisi ollut niin ihana.

Eräs julisteista oli kehystettynä myymälän puolella. Tämä se on, tiesin heti ensinäkemältä. – Olisiko teillä tätä kuvaa ilman kehyksiä, kysyin. Myyjä tarkisti julistevalikoiman. Ei ollut. – Minäpä katson vielä varaston puolelta, hän sanoi. Ei ollut ensimmäisessä pakkauksessa eikä toisessakaan. – Oi-voi, minä huokailin, se olisi ollut niin ihana. – Minä voin irrottaa sen sinulle tästä kehyksestä, laitan tähän jonkun toisen kuvan. Meitä on tässä nyt kaksi myyjää, niin ehdin sen tekemään, hän sanoi. 

Sitten hän irrotti sellofaanin taulun ympäriltä. Avasi kiinnittimet, otti julisteen ja kääri sen rullalle, paketoi rullan sellofaaniin. Minä maksoin ja sain rullani. Kiittelin vuolaasti ja onnellisena jatkoin matkaani. Hänen piti vielä vaihtaa kehykseen toinen kuva ja kääriä taulu uudelleen sellofaaniin. Aikamoinen työ kympin ostoksen eteen. Että näin ystävällisiä myyjiä voikaan olla olemassa!

Se oli aina tiellä ja
ratkaisematon pulma
kaihersi mieltä.

Eikä tässä vielä kaikki. Juliste sopi tismalleen kehykseen, johon olin sen ajatellut. Olisin aiemmin halunnut laittaa kehykseen lasten koulukuvia, mutta ne eivät istuneet siihen. Kehys oli jäänyt nököttämään huoneen nurkkaan ja odottamaan parempaa ratkaisua. Se oli aina tiellä ja ratkaisematon pulma kaihersi mieltä. Nyt julisteen ja kehyksen yhdistelmä on täydellinen.

Rakas mieheni teki sen ratkaisevimman työn ja kiinnitti taulun seinään. Ja huolellisesti kiinnittikin. Minua ilahdutti kuulla, että hänenkin mielestään taulu sopii loistavasti juuri tuohon puutarhavaraston seinään.

Unikot ja vuokot ovat lempikukkiani.

Ostosreissu koko perheen kanssa oli ihanin ikinä. Olin varautunut hikiseen kiertelyyn, ruuhkaisiin käytäviin ja jonottamiseen. Ja mitä ihmettä: saimme vastaamme hymyileviä myyjiä ja hyvää palvelua. Tunnelma oli leppoisa. Kaikista eniten nautin kuitenkin lapsistamme. He ovat ihanaa seuraa: avuliaita, ajattelevaisia ja hauskoja. 

Kysyin pojilta, olivatko he jo löytäneet pilkkihaalarit itselleen. Voisin tulla ne nyt maksamaan. He vastasivat epäröiden, että kyllähän tuolla niitä pilkkihaalareita oli. – Mutta äiti, eikö tämä mene jo ihan överiksi kun saimme jo ne takit, 14-vuotias poikani sanoi. Ihanaa, etteivät he ole koko ajan pyytämässä jotakin. Olin kuitenkin sitä mieltä, että pilkkihaalarit ovat tarpeelliset ja ostamme ne. En halua lasteni palelevan jäällä tuulessa ja tuiskussa.

Nyt on tarina tallessa ja kiva käydä hoitamassa talvehtivia kasveja varastossa.

Eräästä toisesta ostosreissusta lasten kanssa kirjoitin otsikolla Juhlahousuja ja herneensiemeniä.

tiistai 26. marraskuuta 2019

TULOSRAPORTTI 2019

Joskus – tai oikeastaan aika usein – iskee muistinmenetys. Silmätkin menevät kieroon. Sitä vaan unohtaa mitä kaikkea on saanut aikaan kasvukauden aikana ja näkee vain keskeneräiset paikat. On tarpeen tehdä tulosraportti.

Katajakujalla tilikausi loppui 15.11. Vein silloin viimeiset työkalut öljyttyinä varastoon. Katsotaanpa, mitä sitä ennen tapahtui.

Koillispiha koki kuluneen kauden suurimmat muutokset. Palataan siihen vähän jäljempänä.

Kesäkeittiön ympäristö oli viime syksynä jäänyt jännittävään kohtaan: valmis kasvualusta odotti suunnitelmia ja istutuksia. Täydensin talven aikana tekemiäni suunnitelmia ex tempore -ostoksilla ja sain istutettua kivikon suurin piirtein täyteen. Kuusen alle sain haaveilemani kirjovuohenputket ja valkoista pikkutalviota. Kesäkeittiön polulle istutin polkuhaarikot. Sen sijaan polun toiselle puolelle kylvin melkein pelkästään yksivuotisia kasveja. Ehkä istutan siihen jotakin monivuotista ensi vuonna.

Kesäkeittiön kivikossa kasvaa nyt isorikkoa, patjarikkoa, kylmänkukkia ja reunassa pientä japaninakileijaa. 

Olin aloittanut Ameriikan istutustyöt jo viime vuonna. Nyt sain istutettua alueen suurin piirtein täyteen. Istutin sinne isot alueet syysmaksaruohoa, syysleimuja, poimulehtiä, päivänliljoja, pallo-ohdakkeita, konnanyrttiä, verikurjenpolvia. Sain sinne myös 'Aicha' -ruusun ja aitaa vasten alppikärhön. Saimme viimeisteltyä polut istutusten väleihin.



Keväällä istutetut syysmaksaruohot lähtivät reippaaseen kasvuun ja kukkivat hienosti syksyllä.

Onnistuneen talvehtimiskokeilun jälkeen jatkoin ruusujen istuttamista muurille. Kuusi ruusua lisää – ei hassumpaa! Kunpa ne nyt vain talvehtisivat.













Kokeiltavana ovat nyt Morsionruusu, Ranskanruusu 'Olkkala', Karoliinanruusu ja Nilsinruusu 'Nils'.


Kanatarhan saaminen oli kevään kohokohta. Koko koillispiha muuttui.

Olin toivonut ja saanut äitienpäivälahjaksi kanaverkkoa. Mieheni rakensi siitä hienon ja turvallisen ulkotarhan kanaparvelle. Nyt kanat voivat kulkea ikkunaluukusta vapaasti sisään ja ulos pelkäämättä haukkoja tai mitään muutakaan.

Saimme kanalan polun valmiiksi.





Keväällä lähdettiin liikkeelle tästä ryteiköstä. 

Sain istutettua kanojen ulkotarhaan niiden iloksi kolme mustaherukkapensasta. Kanat todellakin ilahtuivat niistä ja söivät pensaat alhaalta kaljuksi. Tarhan ulkopuolelle istutin ’Pink Queen’ -pensashanhikkeja ja ’Schneewittchen' -ruusun. 








Ruusu on piilossa kosmoskukkien takana. 

Kanatarhan edustalle tuli valmisteltua Hääpukupenkki. Kuopat on kaivettu kahdeksalle pionille ja kolmelle jaloritarinkannukselle. Kumpareiden väliin istuttelin maksaruohoja.







Kuva on otettu ennen maksaruohon istutuksia.


Muurin reunan istutin täyteen peittokurjenpolvea. Villiinnyin peittokurjenpolvista siinä määrin, että istuttelin niitä isoja alueita muuallekin Hedelmätarhaan. Saavat taistella kortetta vastaan minun puolestani.

Sain istutettua Hedelmätarhaan myös lisää päivänliljoja ja pallo-ohdakkeita.

Hedelmäpuutarhan läpi valmistelimme polun, joka jäi odottamaan juurimattoa, hiekkaa ja kiviä.








Mielenkiintoista nähdä, pärjääkö peittokurjenpolvi kortetta vastaan, joka pyrkii kivimuurin yli, ali ja läpi meille.


Sivupolku sai täydennystä. Istutin ison alueen syysmaksaruohoa ja matalampaa maksaruohoa myös. Polun toiselle puolelle istutin kuunliljoja, vähän varjoyrttiä ja pari valkoista varjoliljaa. 





Yllätyin miten reippaasti syysmaksaruohot kasvoivat. Jakopalojen lisäksi tökkäsin kaikki katkenneet versot maahan ja nekin lähtivät hyvin kasvuun.


Villiinnyin maksaruohojenkin kanssa niin, että istutin niitä isoja alueita sokeritoppakuusten katveeseen sekä tien mutkaan. Pääasia, että tulee vihreää. Maksaruohoa meillä onkin yhden pienen puutarhan verran.






Odotettavissa on neliötolkulla lisää vihreää – ja lisää kitkettävää siihen asti kunnes maksaruoho valtaa alueensa.

Kasvatin kurkkua ensimmäistä kertaa.

Saatuaan kanatarhan valmiiksi mies sisusti kasvihuoneen muuraamalla istutusaltaat. Pääsimme opettelemaan kurkkujen, tomaattien ja chilin kasvatusta.

Kuivien kesien helpotukseksi mies viritteli kastelujärjestelmän koko puutarhaan. Ihanaa kun saa kasteltua koko puutarhan muutaman hanan aukaisulla.











Istutusallas on täytetty hiekalla. Ravinteet kasvit saavat lannoitepusseista, jotka on kätketty juuriston saataville.

Länsireunalle istutin lisää pioneja ja jaloritarinkannuksia. Osa pioneista puuttuu vielä, mutta viime syksynä istutetut maksaruohot vihertävät jo mukavasti.








Muutama pioni vielä ja alue on valmis.


'My Love' -pionit kukkivat jo uudessa paikassaan.

Leikkasin koivuangervoaidan linjalankojen avulla tiptopkuntoon. Aita on vihdoin sellaisessa muodossa, josta olen haaveillut.














Aita on taas pitkän aikaa helppo leikata jämptiin muotoon.


Muotopuutarhassa oli yhden kuunliljan mentävä kolo. Sain sen täyteen ja monta muutakin aukkoa siellä täällä. Tien reunaan sain pitkän pätkän jättipoimulehteä. 'Laura' -syysleimut pääsivät vihdoin Eteläreunalle. Suihkulähteelle sain kurjenkelloja. Uudet ostokset löysivät paikkansa.  Ja nyt ei puhuta siitä, kuinka paljon niitä aukkoja vielä jäi.




Väärän väriset syysleimut saivat häädön tänne tontin reunalle.

Poikani nikkaroi kaksi köynnöstukea. Taas yksi pitkäaikainen haave toteutunut! Ensi keväänä leikkaan köynnöskuusaman ja ohjaan sen tukeen. 

Iirikset saivat juurilleen maksaruohoja. Nietospensas pääsi peittopajun alta parempaan paikkaan.

Olin pitkään haaveillut keittiön terassin edessä olevan istutusalueen kunnostamisesta. Nyt vihdoin sain inspiraation istuttaa sinne kalpeankeltaista 'New Moon' kulleroa ja kirkkaansinistä loistotädykettä.



Istutusalue sai nimekseen Avaruus, sillä siellä kasvaa jo ennestään valkoista 'Stardust' syysmaksaruohoa, kuunliljoja sekä 'Blue Globe' -sinipallo-ohdaketta. Siis kuu, maa ja tähtisumua. Kirjoitin alueesta jutun otsikolla Kuu, maa ja tähtisumu.


Eteläterassin edustalla olevalta istutusalueelta olin viime syksynä siirtänyt rivin pioneja toiseen paikkaan. Nyt siirsin myös punaiset kaukasianmaksaruohot pois ja perkasin koko alueen. Jaoin isorikkoja ja toin syysleimuja. Haaveilemieni neidonkurjenpolvien ja jaloritarinkannusten istutus jäi hamaan tulevaisuuteen.

Alue sai nimekseen Meri. Aion kirjoittaa siitä vielä oman juttunsa. 

Olin iloinen kun sain myös nuo yläkuvan vasemmassa reunassa näkyvät katajat siistittyä.  Korte oli vallannut ne ikävästi ja nyt laitoin juurimaton katajien alle.

Tulkoon nyt myös mainituksi portaiden vierustojen istutukset. Istutin niihin rönsytiarellaa, jota tuossa vieressä muutenkin on. Pikkujuttu, mutta pitkällisen haaveilun tulos.








Rönsytiarella viihtyy varjossa.

Kesäkeittiön perustus valettiin ja viime vuonna, mutta nyt se sai siistin ulkoasun. Ehkä ensi kesänä pääsen tekemään tiilireunukset. Kannoin tiilet jo valmiiksi paikalle.













Kesäkeittiön rakentamisella ei ole kiirettä. Näin siisti perustus ei pistä pahasti silmään.


Viime vuonna kaivettua uima-allasta syvennettiin ja laajennettiin. Nyt talven aikana se on taas koekäytössä. Vesiraja on jo mukavasti noussut. Savipohja näyttäisi toimivan. Ensi vuonna siihen saadaan laittaa kangas ja hiekka.





Näyttäisi siltä, etteivät työt tältä tantereelta lopu. Vaikka tässä kovin ahkerana yritettiin olla, niin jotain silti jäikin. On meinaan ihan istuttamista tuossa uima-altaan ympäristössä.


Täten velvoitan itseni vastedes tekemään tulosraportin joka vuosi. Silloin näkee mitä viivan alle oikeasti jää. Asiat asettuvat oikeisiin mittasuhteisiin.

Tästä on hyvä jatkaa.

Viime vuonna kirjoitin aiheesta otsikolla Rohtoja rähjääntyneen puutarhan aiheuttamaan synkkyyteen. Voit lukea jutun klikkaamalla värillistä otsikkoa.