KOIRAN VIRKA

Kaikenkarvaisia juttuja täällä Pauliinan blogissa näyttää olevan, mutta minusta ei ole kirjoitettu mitään. Tai no, olihan täällä yksi, mutta siitä on jo kauan. Villakoiran ydinhän on siinä, että olen aika merkittävä otus tässä huushollissa.

Tämän ja muut jutun koirakuvat on ottanut Avilla Isopahkala.

Ystäviä olemme, vaikka

Reetalla on välillä koiruudet mielessä.

Meillä on kissat – Onneli ja Reetta – ja koira, siis minä. Emme me silti ole kuin kissa ja koira. Ystäviä olemme, vaikka Reetalla on välillä koiruudet mielessä. Kyttää tuolilla tai nurkan takana ja huitaisee käpälällään kun menen ohi. Se tosin täytyy rehellisyyden nimissä myöntää, että ihan kaikista luotettavin ystävä en minäkään taida olla. Jos Pauliina on näkemässä, en koske kissojen ruokiin. Heti kun hän kääntää selkänsä, jauhelihat menevät parempiin suihin – tai menisivät, elleivät kissojen ruokakupit olisi korkealla. Kuuluvat sanovan, että kauanko makkara koiran kaulassa.

Koiranelämää. Ei kuulosta kovin hohdokkaalta, mutta ei minulla ole valittamista. On minulla sentään virka – ja vakinainen virka onkin. Koiran virka. Juoskoot Onneli ja Reetta hiirien perässä. Minä odotan. Aamulla odotan, että Pauliina herää ja antaa minulle lihapullia. Odotan kun Pauliina laittaa pyykkejä. Odotan lapsia koulusta. Odotan Joukoa asioilta. Odotan Pauliinaa puutarhassa. Odotan ja odotan. Iltaan asti. Illalla odotan, että lähdetään nukkumaan. Välillä räksytän. Kaikesta. 

Haukutaan väärää puuta.

Sanotaan, ettei vanha koira istumaan opi tai että vanha koira ei opi uusia temppuja. Tuollainen on kyllä ihan meikäläisten haukkumista. Haukutaan väärää puuta. Ihmisten vikahan se on, ellei koira opi.  Mutta mitäpä siitä. Ei haukku haavaa tee. 

Minä ainakin olen oppinut, että Pauliinan pitää antaa nukkua. Hiivin Pauliinan sängyn alle aikaisin aamulla. Nukun koiran unta. Ennen pomppasin ylös jokaisesta peiton kahahduksesta. Nyt tiedän, että Pauliina vain kääntää kylkeään. Vasta sitten ryntään nuolaisemaan varpaita, kun Pauliina irrottaa kännykän laturista. Pauliina rapsuttaa minua. Hän tietää, että kissa kiitoksella elää, koira päänsilityksellä. Sitten juostaan alakertaan. Minä olen aina ensimmäinen.

Joku koiranleuka voisi sanoa minua laiskaksi, mutta sitä en kyllä ole. Näkisittepä kun joku lapsista laittaa kengät jalkaan. Siitähän minä innostun niin, että koko tienoo raikuu. Tanssin villisti ympäriinsä. Kyllä silloin häntä heiluttaa koiraa.  Kiljun. Haukun ja vingun. Haukun riemusta koko matkan – portille asti. Enempää en viitsi juosta kun Pauliina ei ole mukana.

Ne pääsevät kuin koira veräjästä.

Ei moitteen sanaa.

Niin, Onnelista ja Reetasta puheen ollen... Tuli vaan mieleen vanha suomalainen sanonta: "Anna katille kaikkia mitä se naukuu, katso kaikkia mitä koira haukkuu." Näkisittepä kun kissa maukaisee. Heti ollaan kuorona lepertelemässä. – Oi, Onneli, haluatko sinä ruokaa? Minäpä annan... – Reetta-pieni haluatko sinä ulos? – Ja lässyti-lässyti... Saavat tietysti kaiken.

Ei, en minä ole kateellinen. Sanoin vain. On minulla toinenkin asia. Vaikka kissat hyppäisivät pöydälle (harvoin toki hyppäävät), ne pääsevät kuin koira veräjästä. Ei moitteen sanaa. Minä en saisi tehdä niin. Voisi tulla sanomista. Miksiköhän?

Minä en kyllä kehtaisi tehdä tällaista.

Kaikki takuulla muistavat kun oli kauheat helteet. Oi-ei, se oli kamalaa! Pauliina jo luuli, että kuolen siihen kuumuuteen. Puhui, ettei vanhan koiran sydän kestä tai jotain. Kuljin häntä koipien välissä. Uikutin. Makasin vain kaakelilattialla. Pauliina vei suihkuun ja sitten vasta surkea olinkin, kuin uitettu koira. 

Mietin, että tässä on kyllä koira haudattuna. 

Sitten yhtenä yönä en saaanut nukuttua siinä kuumuudessa. Kello oli kolme yöllä kun Pauliina vei minut keittiöön ja otti sakset. Mietin, että tässä on kyllä koira haudattuna. Minä hyörin ja pyörin. Pauliina leikkasi. Nips-naps. Pitkät kauniit karvatupot tippuivat keittiön lattialle.  Pauliina leikkasi. Leikkasi ja leikkasi. Lopulta uskoin, ettei ole koiraa haudattuna; huomasin, että oloni helpottui ja rauhoituin. Viiteen asti Pauliina leikkasi. Sitten menimme nukkumaan.  

Aamulla kaikkia nauratti. Eivät olleet tuntea minua. Johtui varmaan nuorekkaasta olemuksestani. Siihen loppui uikutus ja vaivat, joten ei ole koiraa karvoihin katsomista.

On jo syyskuu. Kohta alkavat koiranilmat. Satakoot vaikka kissoja ja koiria. Sopii minulle. Minä viihdyn Pauliinan vieressä nojatuolin alla.

Häntä pystyyn, kaverit!

Parhain terveisin Rose

Sydämellisesti tervetuloa, Joku Varpuslintu ja Hirnakka, blogini ihanien lukijoiden joukkoon! Toivottavasti viihdytte. 
Terveisin Pauliina