RIEMUA ROMUISTA

Vanha rouva hymyili minulle hyväntahtoisesti työntäessäni kirpputorin kassalle kitiseviä lasten ostoskärryjä, jotka oli lastattu sinkkivadeilla, kakkuvuoilla ja vanhoilla kattiloilla. Poika kantoi sylissään vielä valaisinta.

Kannoin löytöni kotiin. – Toit sieltä kaikki romut, mieheltä lipsahti. Loput sanat hän jätti sanomatta. Hymyilin. – Kohtapa näet, ajattelin. Sen mies tiesi sanomattakin, että olin saanut taas idean. Ja nyt kannatti odottaa ennen kuin sanoo mielipiteensä siitä. Kokemuksesta hän tiesi, että kaikki ei ole sitä miltä ensi alkuun näyttää.

Täytin vuoan hiekalla ja painoin kynttilät hiekkaan. Tuulisella terassilla kynttilöitä ei voi polttaa, mutta minusta ne ovat kauniita näinkin. 

Kokemus karttui esimerkiksi silloin kun maalasin ruskeaa kulmakaappiamme valkoiseksi. Taisin saada aika lailla kommenttia. Mennä nyt tärvelemään hyvä kaappi! Palaute oli vielä siinäkin vaiheessa viileähköä kun maalaus oli valmis. Mutta annapa olla kun kaappi pääsi sille paikalleen, jonne olin sen ajatellut! Mies ihastui valoisaan näkymään niin, että kysyi maalaisinko kaikki muutkin kaappimme.

Seitsemäntoista avioliittovuoden aikana oppii siis yhtä ja toista. Esimerkiksi mies oppii sen, että vaimon silmien loiste tietää hyvää hänelle itselleenkin. Jos joku asia - tässä tapauksessa ne romut - saavat vaimon silmät loistamaan, niin mitä sitä sammuttamaan. Hyvä miehen on paistatella päivää vaimon silmien loisteessa.

Vaimo oppii anteliaiden kiitosten merkityksen. Ei niin pientä asiaa, ettei vaimo voisi siitä vuolaasti kiittää ja kehua. Vaikka miehen antama apu olisi sellainen, joka kuuluukin tehdä perheen yhteiseksi hyväksi, sanotaan vaikkapa astianpesukoneen tyhjentäminen, vaimon kannattaa siitä kiittää. Eihän se ole vaimolta pois. Päinvastoin - mitä enemmän kiittää, sitä enemmän mies tekee. Molemmat tulevat onnellisiksi.

Ostoskärryillä sain vähän korkeusvaihtelua keittiön terassin syysasetelmaan. Rose tavoilleen uskollisena tuppautui taas kuvaan.

Seuraavana aamuna menin heti ensimmäisenä ulos ideoitani toteuttamaan – paljain säärin, talvitakki aamutakin päällä kun en malttanut enempää jäädä pukemaan, vaikka oli kylmä ilma.

Kakkuvuoassa palavat kynttilät saivat ihailevia katseita perheenjäseniltä. 

Kynttilöiden liekeissä grillasimme vaahtokarkkeja. Lapset olivat riemuissaan kun äiti söi kerrankin vaahtokarkkeja - ja saattaapa ostaa niitä toisenkin kerran. 

Herkun ohje on mitä yksinkertaisin. Keksin* päälle asetetaan suklaapala. Liekin lämmössä grillattu vaahtokarkki painetaan suklaan päälle, jolloin suklaa sulaa hieman. Sitten nautitaan tahmein sormin.
*Me pidämme Walkers- tai Muro-kekseistä, mutta Marie-keksi ajaa varmasti saman asian. 

Illalla loistivat lastenkin silmät. Positiivinen kierre oli lähtenyt liikkeelle.



Tervetuloa Leena Lyysaari-koskelin! Tosi kiva kun olet liittynyt lukijaksi. Toivottavasti viihdyt :)

P.S. Sain näin ihanan kommentin Leenalta Tuumasta toimeen -blogista: "Näköjään, kun hauskasti kerrot, saat minutkin lukemaan puutarhan kasveista. Täti- ja mekkojutut uppoaa kuin pehmeään voihin! Luen juttujasi aivan innoissaan, kuin joitain kivoja, lasten satuja. Kirja, jonka sinulle lainasin, edusti tylsää, nukuttavaa kerrontaa puutarhan kasveista..."

Lue juttu, jota Leena kommentoi: Maksaako vaivan?

Leenan oma blogikin on tosi kiva. Kannattaa tutustua tästä. Mukavaa päivä jatkoa sinulle!

 

SAMMAKOITA SUUSTA

Joskus ja aika usein minusta tuntuu, että kaikki paikat puutarhassa ovat rempallaan. Nytkin tuntuu, että olisi ihan hyvä, että sataisi lunta, joka peittäisi kaikki keskeneräisyydet allen.

Kerran huomasin esitteleväni puutarhaa vieraille ”tämäkin on vielä laittamatta” –asenteella. Miksi ihmeessä? Enhän esittele lapsianikaan tyyliin "tämän hampaat ovat vähän vinossa ja tämän toisen tukka on leikkaamatta". Onneksi kierroksen puolivälissä huomasin sen itse.  Puutarhammehan on hyvällä alulla!

Keväällä valokuvasin tulppaaneja muotopuutarhassa. Tulppaanit olivat ihania, mutta niiden takana oli autotallityömaa. Rajasin kuvasta lautakasat ja ajattelin, että tällaista meillä on leikisti.

Sitten väänsin zoomia ja laajensin kuvakulmaa niin, että lautakasat näkyivät tulppaanien taustalla. Ajattelin, että tällaista meillä on oikeasti.

Vai onko sittenkään? Kumpi kuvista on oikeasti totta? Molemmathan ovat yhtä tosia ja kauneus on katsojan silmässä. Päätin katsoa puutarhaamme sillä asenteella, että meillä on valtavasti kaikkea ihanaa – ja monia mahdollisuuksia nauttia työmme tuloksista.

Kuinka usein olenkaan syyllistynyt moittimaan aviomieheni vaimoa. Onneksi jossain vaiheessa tajusin miten epäkohteliasta se on miestäni kohtaan. Minusta on tuntunut, että minun pitäisi oikaista mieheni virheellinen käsitys ulkonäöstäni. Aika monta keskustelua asiasta onkin käyty - tuloksetta.

Jossain vaiheessa tajusin: ollako oikeassa vai onnellinen? Valitsin jälkimmäisen. Mies pitäkööt luulonsa kauneudestani. Näin voimme molemmat olla onnellisia, vaikka en saakaan häneltä myötätuntoa "ohuet hiukset, kauheat suonikohjut" -valituksilleni. Tosin pidän nykyään valitukseni ihan omana tietonani. Enää vain joskus vahingossa livautan sammakon suustani.

Jatkossa lupaan esitellä puutarhamme kuin ystäväni, lapseni tai puolisoni - arvostavasti ja hyväksyvästi siitä huolimatta, ettei puutarhani ole täydellinen. Näin siis myös blogissa.

Näen jo sieluni silmin kuinka malvat, ritarinkannukset, mirrinmintut, kurjenkellot ja muut ihanat kukat lainehtivat kukkamerenä. Kunhan ensi kevät koittaa paljastuu mustan muovin alta muheva rikaton maa, johon on kiva kylvää.

MIEHEN SYY

Tulin viime kerralla maininneeksi, että ostin keväällä 29 pionia. Oli oikeastaan miehen syy, kun minulla karkasi mopo käsistä – tai siis kottikärryt. Mies oli koko edellisen illan vääntänyt pionitukia intoa piukassa. Se, että mies vääntää vaimolleen 59 pionitukea on jo oman postauksen aihe, joten palaan siihen joskus myöhemmin.

Sanoin varovasti, että mitähän jos tilaisin vähän niitä pioneja.   Meillä kun on yhteiset rahat, niin on hyvä vähän neuvotella.   – Yli 150 euron tilauksesta ei menisi postimaksuja, jatkoin. Jouko sanoi huolettomasti, että totta kai voit tilata ja eihän sillä summalla kovin montaa pionia saa.

Aloin sitten värkätä suunnitelmaa. Välitilan ryhmään menisi neljätoista kappaletta… hmm… ja portin tienoille ’Madame Calot’n’ ja ’Buckeye Bellen’ täydennykseksi vielä kuusi. Pioneihin menisi yli kolmesataa euroa. Mitähän Jouko tuumaa? 

Kivipolun molemmin puolin kerrottuja tai puolikerrottuja: kirkasta, vähän vaaleampaa ja raikasta valkoista...

Taas varovasti aloitin. – Siitä tilauksesta tulee kyllä tosi kallis. Menee yli kolmen sadan, jatkoin. Jouko ei pitänyt summaa suurena – hän oli ”pelännyt” loppusumman olevan kahdeksan sataa.

Päätin, että tilaan nyt ne pionit, joille on paikat suunniteltuina ja kaakkoisosan pionit joskus myöhemmin. Kaakkoispihalle olin ajatellut ryhmää yksinkertaisista pioneista, mutta ehtiihän sen sitten joskus. Mutta kuinkas sitten kävikään?

Värkkäsin koko päivän ja vielä illan pionisuunnitelmien kimpussa. Miten löytäisin yhteensopivat värit ja muodot? Sopiiko matala normaalikasvuisten seuraan? Miten asettelisin pionit harmoniseksi ryhmäksi? Montako mitäkin lajia tarvitaan? Onko asettelu nyt kuitenkin niin vai näin? Kumpi lajike on kauniimpi, varmempi, kestävämpi, tuoksuvampi? Ei auttanut muu kuin leikata väriympyröitä ja asetella niitä paperin päälle ja veivata lajikekuvauksia esiin uudestaan ja uudestaan. Hommaa ei yhtään helpottanut se, että värit saattavat näyttää kuvissa aika erilaisilta kuin ne oikeasti ovat missä kukintavaiheessa kulloinkin ovatkaan.

'Buckeye Belle' on sykähdyttävän värinen, mutta vaatelias seuralainen. Ei ole helppoa löytää sille kumppania.

Vihdoin Välitilan ja portin tienoon suunnitelmat olivat valmiit. Miksi aloittaisin tämän homman taas joskus uudestaan kun voin tilata kaakkoisosan pionit samalla vaivalla nyt? Suunnittelin yksitoista pionia lisää – ja panin tilauksen menemään. Huoh!

Yksinkertainen 'Claire de Lune' pääsi syksyllä kaakkoispihan ryhmään. Ryhmän nimeksi tuli Roseletten penkki 'Roselette'-pionin mukaan.

Täytyy myöntää, että olin lopulta aika puhki poikki. Jäljelle jäi vielä epävarmuus siitä miten pionit sopisivat lopulta yhteen ja se, saadaanko kuopat kaivettua ennen lähetyksen saapumista.

Kuopat saatiin valmiiksi juuri ennen kuin pionit saapuivat. Olin tilannut siis 31 pionia, mutta 'Blush Queenit' olivat loppuneet, joten pioneja tuli kaikkiaan 29.

P.S. Ja mitä siihen mieheen tulee - sellaisia ei kasvakaan joka oksalla! <3



TERVETULOA lukijaksi Mari Marjamäki ja Johanna Rintanen! Toivottavasti voin jatkossakin ilahduttaa teitä blogillani.

HIENO ROUVA

Pioni ’Madame Calot’ on täydellinen! En tiedä yhtään asiaa, jota vielä voisin pionilta toivoa. Tämä rouva on kasvutavaltaan runsas ja näyttävä, ei mikään seinäruusu. Kaiken hyvän päälle tämä rouva käyttää hienostunutta parfyymiä. 

Tuoksu on voimakkain vasta auenneissa kukissa.

Jo ensimmäisenä kesänään meillä se kukki näyttävästi ja kukinta sen kuin paranee vain. Nuput ovat suloisen vaaleanpunaisia, mutta lopulta kukat vaalenevat melkein valkoisiksi. Kukat ovat aluksi täydellisen pyöreämuotoisia, kypsyessä mukaan tulee hieman rentoa röyhelöä, mutta ei missään tapauksessa liikaa. 

Sivunuput pidentävät kukintaa.

Täysin auenneena kukka on puhtaan valkoinen. Tummanpunaiset viirut ovat kukan sisällä vähän piilossa.

Missään vaiheessa rouva ei menetä hillittyä tyylikkyyttään. Se vanheneekin niin ihastuttavalla tavalla, että on vaikea valita mikä kukinnan vaihe olisi kaikkein kaunein. Terälehdet varisevat yksi kerrallaan paljastaen kauniin tummanpunaisen kukkapohjuksen, kuin veistoksen. Pikkuhiljaa kesän edetessä kukkapohjukset avautuvat kruunuiksi, jotka syksyyn mennessä saavat mustat jalokivensä. 

Rehevä lehdistö säilyy vihreänä vielä pitkään. Ensipakkasissakaan se ei lannistu. Kun on kaiken tämän saanut nähdä ja kokea, mitä muuta enää toivoisikaan. Kylläisenä kaikesta saa odottaa ensi kevättä, jolloin tapaamme jälleen.

Istutin rouvien seuraan etualalle ’Buckeye Bellen’. Tarkkasilmäiset voivat huomata kuinka täydellisesti suunnitelmani meni nappiin. ’Madame Calot’n’ punaiset viirut ovat täsmälleen saman punaiset kuin syvänpunainen ’Buckeye Belle’. 

Kokonaisuuden kannalta viirujen värillä ei ole mitään merkitystä. On kuitenkin aika hauska kun saa jonkun sopimaan niin täydellisesti yhteen. Sitä kutsutaan kai hifistelyksi.

Ehkä jo arvasitkin, että 'Madame Calot' on lempikukkani :-)

Rouvalla on korkeutta 80–100 cm, mutta luonnollisesti leveyttä ei ole kohteliasta mainita. Puolen metrin välein olen kyllä itse nämä istuttanut. Sain sellaisen neuvon jostain.

Näyttävyydestään huolimatta rouva on hyvin helppohoitoinen eikä tarvitse pelätä, että se kuolla kupsahtaisi ankaranakaan talvena. Se pitää auringosta, mutta pärjää myös puolivarjossa. 

Kasvualustan suhteen kannattaa olla tarkkana, sillä kuka hieno rouva nyt viitsisi vesilätäkössä seisoskella. Itse olen laittanut peltosaven sekaan hirveästi hiekkaa ja kohtuullisesti luonnonlannoitetta istutuskuopan pohjalle. 

Tukikehikko kannattaa laittaa jo keväällä, sillä yhtäkkiä kehikon viritteleminen pionin ympärille voi olla jo aikamoista taiteilua. Sitten ei tarvitsekaan pitkiin aikoihin muuta kuin ihmetellä ja ihastella.

P.S. Ostin 'Madame Calot' -pionini Taimimoisiolta Porista keväällä 2014. En tiedä mistä niitä nykyään saa. Ajoissa kannattaa kysellä, jos näitä itselleen havittelee.

Tässä viralliset tiedot

Paeonia lactiflora ’Madame Calot’

KUKAT: Aukeavat kukat vaaleanpunaiset, kokonaan auenneena puhtaan valkoinen tummanpunaisin viiruin. Miellyttävä kielon / ruusun tuoksu. Sivunuput pidentävät kukinta-aikaa.

KORKEUS: 80–100 cm

KASVUPAIKKA: aurinkoinen tai puolivarjo

KASVUALUSTA: läpäisevä, saven ja hiekansekainen maa, kohopenkki on suositeltava

MUUTA: Pionille kannattaa asettaa tukikehikko jo keväällä.

P.P.S. Julkaisin tämän jutun jo aiemmin Kasvikavalkadi-blogissani, mutta laitoin sen nyt uudestaan kun minulta toivottiin esittelyä pioneistamme. Terveisiä Sametti Hortensialle :) Tässä siis yksi pioni ensi hätään. Lisää on luvassa talven mittaan.

MIETINTÄMYSSYSTÄ

Mietintämyssyä piti pitää kauan päässä ennen kuin sain ratkaistua kaksi mieltäni askarruttanutta asiaa.

Ensinnäkin sain muutettua Bloggerin asetukset niin, että blogissani ei enää ole käytössä Google+ -kommentteja. Mikä homma se olikaan! Nyt kommentointi ja lukijaksi liittyminen on helppoa. Tai ainakin sen pitäisi olla :) Takuuseen en mene, ei näistä härveleistä koskaan tiedä.

Siinä samassa hötäkässä olin menettää kaikki teidän ihanat kommenttinne. Onneksi sain tallennettua ne ja jotenkuten liitettyä takaisin blogiin. Huh, miten jo säikähdin kun kone näytti joka ikiseen postaukseen "Ei kommentteja" . Vaikka monet kommenteista muistankin ulkoa :) niin on ihanaa välillä lueskella niitä kannustukseksi ja rohkaisuksi. Sitten taas innoissani kirjoittelen.

Toinen pulma oli syysasetelman suunnittelu. Olin päättänyt toteuttaa syysasetelman mahdollisimman halvalla. Vähän nimittäin jo kolkutti kun kesällä tuli ostettua muun muassa 29 pionia ja monta autokuormallista yhtä ja toista - ah, niin välttämätöntä - puutarhaan.

Ihan nollabudjetilla en tästäkään selvinnyt, mutta neljä valkoista Callunaa ei minusta ole paha sijoitus. Sillä pärjäsin.

Poimin syysmaksaruohoja ja asettelin ne pelkkään hiekkaan. Saavat kuivua siinä. Kuusentaimille panin vähän vettäkin hiekkaämpäriin, jotta eivät heti varistaisi neulasiaan. Sammalet asettelin niin ikään hiekan päälle. Murattien seurana kasvaneet orvokit korvasin sammaleella. P.S. Kuvan koira ei liity tapaukseeen. Se vaan sattuu olemaan linssilude ;)

Terassin toiselle puolelle käytin kolme valkoista Callunaa. Muut ainekset löytyivät omasta pihapiiristä.

Tervetuloa vielä kerran teille kaikille, jotka olette liittyneet blogini lukijoiksi tai muuten seuraatte blogiani! Toivottavasti viihdytte. Olen niin onnellinen, ettei tarvitse itsekseen täällä jutella :)

Hyvää lokakuuta! Toivottavasti aurinko vielä paistaa pitkään.

P.S. Oletko koskaan tullut ajatelleeksi, miksi maksaruoholla on sellainen nimi? Minä olen. Kirjoitin syysmaksaruohosta viime sunnuntaina jutun otsikolla Maksaako vaivan? Voit lukea jutun linkistä tai napsauttamalla sivupalkista otsikkoa Kasvikavalkadi.

MAKSAAKO VAIVAN?

Maksaako vaivaa istuttaa syysmaksaruohoja? Kyllä vain, ne palkitsevat vaivasi moninkertaisesti. Kun ne kerran istuttaa valoisaan paikkaan, ne nousevat uskollisesti maasta joka kevät. Tutusti ja turvallisesti. Tätä osaa arvostaa varsinkin nyt kun viime talven jälkeen ruusu ’New Dawn’ nousi maasta koiranruusuna.

Eikä niitä edes vaivaa mikään, eivät taudit eivätkä tuholaiset. Puutarhuri saa nukkua yönsä rauhassa - myös talvella - sillä maksaruohot ovat uskollisia ystäviä. Ankarinkaan pakkastalvi tuskin lannistaa maatiaismaksaruohoja.

Sitä paitsi ne eivät edes maksa juuri mitään, sillä taimella tai parilla pääsee oikein hyvin alkuun, ellei halua kaikki mulle heti nyt ja vähän äkkiä. Kun taimi juurtuu, se alkaa pian pulskistua ja sitä pääsee kohtuuajassa jakamaan. Olen kuullut, että maksaruohoa voi näppärästi lisätä lehtipistokkaistakin. Itse en ole syysmaksaruohoa pistokkaista lisännyt, mutta niin varmasti kasveja saa nopeasti.

Syysmaksaruoho on kuin lempeä täti, joka hääräilee koko kesän vaaleanvihreässä mekossaan ja tarjoilee lapsille lihapullia ja perunamuusia sekä jälkiruuaksi pannukakkua ja mansikkahilloa. Ei siis mitään gourmet-aterioita, vaan maukasta perusruokaa. Maksaruoho on puutarhan tavis, joka on tärkeä puutarhan peruskasvi ja yleisilmeen luoja. Keväällä ja kesällä maksaruoho antaa rauhallisen taustan muille kukkiville kasveille. Se tarjoaa olkapään, jota vasten nojata.

Maksaruoholla on paksut ja kookkaat lehdet, joita voi jopa syödä. Nuoret, pienet lehdet maistuvat kuulemma herneenpalolle ja sopivat salaattiin.

Mitä siitä tulisi, jos kaikki olisivat primadonnia ja odottaisivat erityiskohtelua? Puutarhassa tarvitaan näitä tavallisia, luotettavia ja ystävällisiä tätejä, jotka huolehtivat kodistaan ja kasvattavat lapsistaan kunnon kansalaisia. Maksaruohon juurella ei rikkoja näy eivätkä lapset riehu ympäriinsä.

Maksaruohon lapsukaiset eivät lentele siemeninä ympäri maailmaa, mikä on sinänsä hyvä. Siementaimia ei tarvitse siirrellä tai kitkeä. Maksaruohon voi helposti jakaa ja pian se on taas entisellään tai jopa vieläkin uhkeampi.

Täti Syysmaksaruoho on hieman pyöreä, hyvällä tavalla. Hän on juuri kuin sellainen lempeä ihminen, jota on mukava halata. Lämminsydäminen ja hyväntuulinen. Vuosien myötä hän pyöristyy entisestään, mutta se vain lisää hänen vetovoimaansa.

Maailma myllertäköön ympärillä, mutta maksaruoho puuhailee vihreässä mekossaan tyytyväisenä. Kaikesta on selvitty ennenkin – kuumista kesistä, lumettomista talvista ja vaikka mistä puutarhurin laiminlyönneistä.

Syymaksaruoho on kuvattu elokuun alussa.

Minulla on myös valkomekkoinen maksaruoho, joka vaikuttaa oikein mukavalta. Hän on tosin vielä nuori, enkä tunne häntä kovin hyvin. Sukulaistyttö, luultavasti hyvät geenit hänellä. On minulla myös joitakin muita, eksoottisen tummia maksaruohoja, mutta he ansaitsevat ihan oman juttunsa. Sitten minulla oli sellainen ’Brilliant’, jolla oli mohairvillainen mekko, mutta häntä en ole nähnyt sitten viime talven. Tiedä häntä, loukkaantuiko hän minulle jostain vai oliko lumeton talvi liikaa.

Syksyllä alkaa juhlakausi ja täti kaivaa vaatekomerostaan vähän paremman mekon, sen marjapuuronpunaisen. Ei siinä mitään krumeluureja ole, siisti perusmekko, mutta pukee häntä oikein hyvin. Silloin maksaruoho saa ansaitsemansa kiitoksen. Sitä ihastellaan ja kehutaan.

Kuvan syysmaksaruohot asustavat pallotuijan ja viiruhelpin naapurina.

Kukat pääsevät sisälle maljakoihin ja saavat ilahduttaa siellä ja täällä kodissa. Maksaruohoa nimittäin raaskii leikata useampaankin maljakkoon, kannuun tai ruukkuun. Niissä ne sitten kukoistavat vielä vaikka kuinka pitkään. Ja kuten sanoin, maksaruoho ei vähästä hätkähdä. Kaikesta on selvitty ja niin nytkin. Se kasvattaa juuret maljakossa ja elämä jatkuu.

Syksyllä maksaruohoja voi olla vaikka joka huoneessa.

Pihalla maksaruoho seisoo pää pystyssä juhlamekossaan ja saa ensilumesta hatun.

Mietin kovasti, että miksi tällaisella kasvilla on tuollainen nimi. Minusta tälle ystävälliselle tädille sopisi nimeksi paremminkin Helmi, Lempi, Elma tai Hulda.

Sain selville, että aikoinaan ihmiset ovat kai nähneet sen lehdet sian maksan muotoisina ja alkaneet kutsua kasvia kalliomaksaksi, sianmaksaheinäksi ja lopulta maksaruohoksi. Miksi sitten ihmiset ovat halunneet nähdä kasvissa juuri maksan muodon?

Ennen vanhaan maksaruohoa on käytetty ennustamaan rakkauden kestävyyttä. Kaksi maksaruohon oksaa on ripustettu kattoon. Jos ne ovat lakastuessaan taipuneet toisiaan kohti, ovat näkymät olleet myönteiset.

Mietin, että maksalla on täytynyt ennen vanhaan olla erilainen merkitys kuin nykyisin. Me hehkutamme sisäelintä, jonka nimi on sydän. Sydämelle on jos jonkinlaisia merkkejä ja symbolisia merkityksiä. <3 Sykkivä sydän WhatsApp'ssa on ihana, mutta miten olisi löllyvä maksa?

Kun asiaa edelleen selvitin, sain tietää ainakin roomalaisten pitäneen maksaa intohimon ja jumalien suosimana elimenä, onhan sen väri verenpunainen. Sielulla on nähty olevan yhteyksiä maksaan. On ajateltu, että maksalla on jopa kyky paljastaa jumalallisia salaisuuksia.

Tätä taustaa vasten ajateltuna maksaruohon nimi ei kuulostakaan kovin hullulta.

Sedum telephium

KUKAT: Vaaleanpunaiset kukat elo-lokakuussa.

KORKEUS: 40 cm

KASVUPAIKKA: aurinkoinen 

KASVUALUSTA: läpäisevä, multava maa

P.S. Tämä juttu löytyy myös blogista nimeltä Kasvikavalkadi. Sieltä löytyy myös juttu "Hieno rouva", joka kertoo pionista 'Madame Calot'. Voit kulkea näiden sisarusblogien välillä sivupalkissa olevien linkkien avulla.

Kasvikavalkadi on hyvällä alulla: kokonaista kaksi juttua ;) Lisää on luvassa pikkuhiljaa, mutta toki kestää ennen kuin kaikki puutarhamme kasvit on esitelty. Ja mikäli vanhat merkit paikkansa pitävät, uusia tulee hankittua sitä tahtia, että blogi laahaa onnellisesti perässä. Varsinainen kasvien keräilijä en ole, mutta niitä vaan tuppaa mukaan tarttumaan.

Kommentillasi saat minut onnelliseksi :)

TARTTUUKO TÄMÄ?

Silloin tällöin kuulee kysymyksen / toiveen: Voisikohan tuo puutarhainnostus tarttua? Tartuntamekanismista en oikein tiedä, mutta kannattaa varautua pahimpaan.

On täysin mahdollista, että puutarhainnostus tai suoranainen -hulluus tarttuu bittien välityksellä – ainakin siitä päätellen, että kummasti sitä innostuu kairaamaan vielä muutaman pussillisen sipuleita maahan kun lukee blogiystävän istuttaneen 2 000 (siis kaksituhatta!) kukkasipulia syksyn aikana.

Näiden toivossa sitä on taas tänäkin syksynä aherrettu.

Todistettavasti innostus ainakin pahenee bittitartuntana. Katseltuani puutarhablogien toinen toistaan kauniimpia syksyn kukkakimppuja, innostuin minäkin kokeilemaan.

Syysleimuja, loistosalviaa, mirrinminttua, kurjenpolvea, muutama piisku ja vuorenkilven lehti

Puoli litraa syysmaksaruohoja

Innostuksen puhkeamista voi hetkellisesti viivästyttää rakastuminen (vastarakastuneet tunnetusti näkevät vain toisensa) tai pieni vauva (vauvat ovat niin suloisia – ja aika työläitäkin – ettei maailmaan mahdu juuri muuta). 

Toisaalta jos innostus on puhjetakseen, se puhkeaa heti kun tulee jokin altistava tekijä. Tai sitten ei puhkea. Niitäkin tapauksia on.

Altistavia tekijöitä ovat ainakin maapala, parveke tai ikkunalauta, puutarhahullu naapuri ja kannustava mies tai muu tärkeä henkilö. Palaan tuohon kannustavaan mieheen joskus myöhemmin.

Minulla puutarhainnostus on ainakin osittain geneettistä. Isäni oli innokas harrastelijapuutarhuri ja myöhemmin myös kauppapuutarhuri, joka kokeili jos vaikka mitä siihen aikaan erikoista. Helisevät kalebassit tekivät pieneen tyttöön suuren vaikutuksen.

Keväisin sain osallistua taimien koulimiseen ja sain siitä vähän taskurahaakin. Saimme koulia taimia myös ihan itsellemme kasvatettaviksi ja omassa pikku kojussamme myytäviksi. Joku niitä raasuja ostikin, varmaan säälistä.

Keväällä kasvihuoneessa tuoksui turve. Turveruukkuja haluan itselleni vieläkin, vaikka ne eivät niin käteviä olekaan kuin muoviruukut. Turveruukuissa on lapsuuden tuntu. 

Kesällä kasvihuone oli sakeana tomaatin tuoksua. Saimme poimia kokonaisia kurkkuja itsellemme ja minä rakastin niitä. Vieläkin kiertelen puutarhoilla ihan vain nauttiakseni kasvihuoneen tuoksusta ja tunteakseni sen kuumankostean ilman. Tomaatteja kasvatan erityisesti sen vuoksi, että kun nyppii varkaita, tulee lapsuus mieleen.

Lajikkeet, joista ei nypitä varkaita, eivät ole minua varten.

Eveliina-mummo esitteli minulle iiriksiä, joiden lehdet olivat mieleenpainuvan litteitä. Hän kertoi Soilikeista ikkunalaudalla ja napsaisi Saintpauliasta lehden pistokkaaksi minulle. Posliinikukka seinällä herätti pikkutytössä ihmetystä ja ihastusta.

Siperiankurjenmiekka

Näkyvimmät puutarhaintoilun oireet yleisesti ottaen ovat jatkuvasti kasvava taimien määrä, siemenpussien pursuilu työpöydän laatikoista, purkkeja väärällään olevat ikkunalaudat, kellarit, jääkaapit…

Tilanne on toivoton siinä vaiheessa kun huomaa (kuten minä) hakevansa maaliskuussa kauheassa tuulessa ruukut terassille valmiiksi, jotta pääsee sitten istuttelemaan kesäkukkia kun säät sallivat (yöpakkasten mentyä kesäkuun alkupuoliskolla).

Parannuskeinoa ei ole. Ei sillä niin väliä. Minun täytyy nyt mennä. Ovat varjostusverkkojen kehikot vielä laittamatta, joten kuulumisiin…

KUKKO JA KANAT KIRKONKYLÄLLÄ

Viime kerralla kirjoitin uudesta kanalastamme. Mukana oli vähän romantiikkaakin. Nyt on vuorossa dramatiikkaa - kanalan mittakaavassa.

Viime syksynä meillä ei vielä ollut talvikanalaa ja ilmojen kylmetessä kukko ja kanat piti viedä hoitopaikkaan. Tytär oli onnistunut saamaan niille paikan maatilalta, kirkonkylältä. Lähdimme niitä illansuussa viemään. Isoimmat eli Silvis-kukko ja Kerttu-kana matkustivat laatikossa, muut viisi lasten sylissä.

Silvis

Kanala oli tilava ja muutenkin mukava. Nuorikot löysivät ruokaa ja olivat kuin kotonaan. Kerttu oli rauhallinen, seisoskeli ja katseli. 

Meidän kukko alkoi heti kiekua. Kun se kohtasi aapiskukon näköisen kukon, se alkoi mitellä voimiaan Aapiskukon kanssa. Pian oli kunnon kukkotappelu menossa. Jännityksellä seurasimme kuinka tappelussa kävisi. Kun meidän kukko pääsi hetkeksi Aapiskukon päälle, se oli voittaja. 

Meidän kukko ei odottanut hetkeäkään kun tappeli jo seuraavan kukon kanssa. Sydän syrjällään siirryimme ulos seuraamaan ottelua, mutta ottelu olikin jo päättynyt – ilmeisesti meidän kukon tappioon. Se makasi jalat kohti kattoa.

Me tietysti säikähdimme, mutta maatilan emäntä nosti kukkomme jaloilleen ja se oli taas entisellään. 

Tyttäreni nosti koko porukan orrelle ja sinne ne jäivät vetämään henkeä seuraavan päivän koitoksia varten.

Onneksi loppuaika kirkonkylällä sujui sopuisasti.

RAKKAUTTA KANALAN OVELLA

Puutarhassa on aikaa ajatella. Mietin, että kirjoittaisin rakkaudesta, mutta eihän siitä mitään tullut. Oli niin vaikeaa saada ajatuksia sanoiksi. Sanat valuivat kuin vesi sormien lävitse.

Ajattelin, että kun en kerran osaa kirjoittaa rakkaudesta, niin kirjoitan sitten kanalasta. Tyttäremme ovat nimittäin pitäneet kanoja ja kukkoa lemmikkeinään. Koska meillä ei ollut talviasuttavaa kanalaa, kanat olivat meillä vain kesät. Oli harmillista viedä nuo rakkaiksi tulleet lemmikit talveksi vieraaseen kanalaan.

Miten tällaisia raaskisi viedä talveksi kotoa? Tiuhti on jo aika lailla kasvanut. Ensimmäisessä jutussani, jonka otsikko oli "Tervetuloa mukaan!" Tiuhti oli untuvikko.

Niinpä mieheni varasi autotallin nurkasta paikan uudelle talvikanalalle. Vuorasi, villotti, levytti, pakkeloi. Asensi ikkunat ja ovet, tilasi sähkömiehen. Mittasi, sirkkelöi, ruuvasi ja mitä ikinä siihen nyt tarvittiinkaan.

Tässä kaikessa oli kova työ ja välillä mies huokaisikin, että saavat vastedes ruveta munimaan kultamunia.

Jotta kanala olisi helppo pitää puhtaana, mies kaakeloi seinät ja lattian. Hän rakensi tasoja, jotta kanat voivat lennellä ja sillä tavoin saada liikuntaa ja vaihtelua.

Mies laski orsien tarpeen: kolme metriä ortta kahdelletoista kanalle ja lisäksi vähän pelivaraa. Orsien etäisyydet puolen metrin välein, jotta pysyvät sovussa.

Tarvittiin munintapesät hämärään nurkkaukseen ja tuhkalaatikko kylpemistä varten. Tarvitttiin paikat ruoka- ja vesiastioille sekä säilytyspaikka rehuille. Vielä tarvittiin kanan portaita niin orsille kuin ulkotarhaankin - jotta kaikki pikku tiputkin pääsisivät näppärästi kulkemaan.

Silvis-kukko ja kanat tipuineen saavat kulkea ulkotarhaan ikkunaluukun kautta.

Lopuksi mies teki ulkotarhan, jotta kanat olisivat ulkoillessaan turvassa pedoilta.

Tytöt tekivät viime silauksen kalkitsemalla kanalan puuosat. Lattialle laitettiin pehku. Ruokinta- ja juoma-astiat aseteltiin paikoilleen.

Petunia nauttii auringosta ulkotarhassa.

Lopulta kaikki oli valmista ja houkuttelimme kanat sisään. Ne nauttivat silmin nähden olostaan.

Illalla kukko ja kanat tipuineen opastettiin orsille nukkumaan. Katselimme hetken vielä kanoja, mies, lapset ja minä.

 Silvis-kukko ja hänen suosikkikanansa Kerttu ovat asettuneet vierekkäin. Kerttu haukottelee. Vähän jo ramaisee...

Hyss, pienet nukkuvat jo.

Siellä ne olivat, onnelliset kanat orsilla ja onnelliset lapset ovella, isä ja äiti yhdessä katselemassa tätä kaikkea. Olin hyvin, hyvin onnellinen.

Pumpuli on päässyt syliin.

Katsahdimme toisiamme, mies ja minä. Mielessäni läikähti jotain hyvin voimakasta, hellää, lämmintä, turvallista, ihanaa... Nyt kun äkkiä saisin tämän hetken sanoiksi! Tässä se olisi - se rakkaus.

Siinä kanalan oven suussa seisoi mieheni, joka oli halunnut tehdä tyttärensä onnellisiksi. Mies, joka rakastaa lapsiaan - ja vaimoaan. Mitä enempää voisi enää toivoa!

Ei, en onnistunut saamaan rakkautta sanoiksi. Halasin miestäni ja hymyilin.

VÖRTTI

Mieheni soitti pitkän puhelun. Puhelun loputtua teinimme kysyi: "Oliko vörtti?" (englanniksi worth) Ennen kysyttiin, että oliko se vaivan väärti eli sen arvoinen.

Näin kasvukauden päättyessä herää mielessäni kysymys: "Onko puutarha kaikkien niiden aherrettujen tuntien, selkäsärkyjen ja maahan uponneiden eurojen arvoinen?" Kyllä. Ehdottomasti.

Nuorisotyyliin voisin jatkaa: koska ilo, koska onni, koska terveysvaikutukset, koska vihannekset, koska mitä kaikkea. Kyllähän te puutarhaihmiset ne tiedätte. Lista on loputon.

Sitä minä vaan mietin, että onko tulppaanisipuleiden kairaaminen työllä ja vaivalla vörtti. Joka kevät kun ensimmäiset tulppaanit alkavat availla nuppujaan vähän petyn. Tuossako se kuvittelemani kukkameri nyt on?

Sitten kun tulppaanit pääsevät vauhtiin, huokailen, etten luovu tulppaaneista ikinä. En ikinä.

 

Sitten tulppaanit kuihtuvat ja niiden ruskettuvat lehdet ja varret jäävät rumasti törröttämään nuoressa kukkapenkissä, jonka perennat eivät vielä peitä niitä. Silloin ajattelen, etten syksyllä taidakaan istuttaa sipuleita, pärjään ilman niitäkin.

Kunnes tulee syksy ja kauppojen sipulihyllyt täyttyvät. Silloin tulee tunne, että on se vaan vörtti.