ROSE MUISTOISSA

Tiesin omasta kokemuksestani, että rakkaasta lemmikistä luopuminen on suuri suru. En kuitenkaan enää muistanut, että se tekee näin kipeää. 

Viime blogijuttuni kuvituksena oli puutarhakuvia kuluneelta vuodelta. Rosehan oli aina mukanani puutarhassa, vaikka hän ei minun koirani ollutkaan, vaan veljeni koira. Nyt kokosin valokuvia Rosesta yhdeksän yhteisen vuoden taipaleelta. Kuvat saavat minut itkemään, mutta nenäliinojahan tässä talossa riittää. Tässä vaiheessa joulukuuta olisi paljon muutakin puuhaa, mutta minä tarvitsen nyt tällaista.

Rose tuli meille kuusivuotiaana, kun lapset olivat vielä pieniä. Se oli kaikessa mukana.

Valokuvaaja osui paikalle juuri kesken kaivausten.

Shakki on vaikeaa. Ei jaksa.

Ihana Avilla rapsuttaa.

Rosella oli omia pieniä leluja, mutta se piti erityisesti myös sukista. Niitä oli mukava kuljetella.

Ei hommaa ilman päällysmiestä tai -koiraa.

Vuosia Rosella oli tapana nukkua minun sänkyni alla. Olisi sille ollut pehmeämpikin peti, mutta Rose valitsi mielipaikkansa itse. Aamuisin se kävi vähän väliä katsomassa, olinko jo aukaissut silmäni. Usein teeskentelin nukkuvaa, ettei minun olisi heti tarvinnut nousta. Sieltä se sitten mielellään siirtyi lasten viereen.

Rose tiesi, kenen seuraan kannattaa lyöttäytyä saadakseen rapsutuksia. 

Avilla ei malttanut soittaa kahdella kädellä, kun Rose sitkeästi pyysi huomiota.

Pehmeitä tyynyjä olisi ollut tarjolla, mutta nämä paikat olivat mieluisampia (tämä ja alempi kuva).

Aiemmin eteisen lattialla lojui leluja, sittemmin koulutarvikkeita ja viime vuosina retkeilyvarusteita. Rose piti niistä kaikista hyvää huolta. Usein se kaivoi itselleen mieluisan makuupaikan retkeilijöiden takkien päälle.

Leikitään!

Annathan minulle herkkuja!

Huvittavin Rosen tavoista oli sen ulos/lenkille lähtemisen rituaali. Kun se huomasi jonkun olevan lähdössä ulos, se alkoi ulvoa ja haukkua vimmatusti.  Tällä videolla metelöinti tosin on aika hillittyä. Parhaimmat videot jäivät ottamatta. Usein se metelöi niin, että varmaan naapuriin asti kuului jopa täällä maaseudulla.

Monesti nauroimme kippurassa. Usein tämä tapa myös ärsytti lapsia, sillä aina he eivät olisi olleet valmiita lähtemään Rosen kanssa ”lenkille”. Mentävä silti oli, kun toinen oli niin riemuissaan. Monta kertaa päivässä. Rosen mielestä kenkien laittaminen jalkaan oli yhtä kuin lupaus lähteä juoksemaan. Huvittavinta tässä oli se, että Rose ei suostunut lähtemään lenkille kenenkään muun kuin minun kanssani. Lasten kanssa se halusi juosta kilpaa portille ja takaisin. Juoksemisen pituudesta riippumatta lähtöseremonia oli näyttävä ja kuuluva.

Nyt on tiedossa jotakin jännittävää.

Rose oli hyvin eläinrakas. Se piti kaikista eläimistä, kuten meidän kanoista, kaneista ja kissoista.

Onneli ja Reetta sekä Rose-ystävä.

Rose oppi tietämään, mitä joulukuusen sisään tuominen tarkoittaa. Se löysi omat pikku pakettinsa lahjavuoren seasta tai jo etukäteen minun kätköistäni. Isoista paketeista se ei ollut kiinnostunut. Ne eivät selvästikään olleet sille.

Koko perhe halusi aina nähdä, kun Rose avaa pakettinsa. Olin ostanut lelun joulun alla ja jättänyt ostoskassin huoneeni lattialle. Rose oli jo käynyt tirkistelemässä ja löytänyt omansa (kuvassa). Innoissaan se vingutti lelua. No, paketoin lelun kuitenkin ja aattoon asti piti odottaa. Voi, tuota pikku koiran onnea omista lahjoistaan!

Asetu selinmakuulle kädet T-asentoon ja rapsuta koiraa. Käännä koukistetut polvet toiselle sivulle ja tunne venytys alaselässä ja koiran kielen lipaisu korvassa... Minun ei koskaan tarvinnut jumpata yksin. Rose pyöri ympärilläni kuin väkkärä.

Avilla tykkäsi valokuvata Rosea.

Minun rakas puotipuksuni on poissa. Rose tuli aina putiikkiin minun mukanani. Toisin kuin kissoista, Rosesta ei ollut mitään haittaa siellä, ja se oli aina tervetullut.

Lumet sulavat aikanaan ja kevät saapuu, mutta minun ystäväni ei palaa koskaan.

Olen kirjoittanut Rosesta myös seuraavat jutut:

Uskollisin seuraajani

Kissakiireitä

Koiran kultainen sydän

Koiran virka

SURU

Silmiä hiertää. Vatsaan sattuu. Suru puristaa sydäntä. Rose on poissa. 

Tällaista kuvaa en saa otettua enää ikinä. Tämä jäi viimeiseksi kuvaksi pienestä, persoonallisesta koirasta.

Minun rakas lenkkikaverini

Rosella oli iso lauma vahdittavana ja silmälläpidettävänä.

Rose seurasi minua kaikkialle: putiikkiin, puutarhaan ja kanalaan. Ikävä on kova.

Leikitäänkö, kanaset? Kuva on vuodelta 2014.

Tämäkin ihana kuva on vuodelta 2014.

Rose sai elää hyvän elämän, yli viisitoista vuotta.

Pieni koira jätti ison kolon sydämeen.

KUKKALAARIT

Rakas isäni oli innokas puutarhaharrastaja. Hän kasvatti kesäkukkia sekä hyötykasveja, ja oli innokas kokeilemaan kaikkea uutta. Minä sain kasvaa kasvihuoneen ja turpeen tuoksussa. Isän innostus tarttui.

Kului muutamia vuosikymmeniä. Perustin puutarhan ja toisenkin. Isän kunto alkoi heiketä. Silloin tällöin hän tuli kerrostalokodistaan viikoksi meille tänne maaseudulle. Ehdotin, että täällä ollessaan hän voisi kasvattaa porkkanoita. Minä lupauduin huolehtimaan niistä väliaikoina.

Lasten avustamana isäpappa rakensi porkkanalaarin.

Hän kylvi siemenet, sitten harvensi.

  

 Lopulta hän korjasi sadon. Olin onnellinen, että hän sai tehdä kaikkea sitä, mikä oli ollut hänelle nuorena isänä hyvin tärkeää. 

Aikanaan isän kunto huononi eikä porkkanoita kylvetty. Laariin istutettiin mansikoita.

Tuntui hyvältä

kylvää niihin kukkia

isän muistolle.

Vuosi sitten lokakuussa isä nukkui pois. Keväällä huomasin porkkanalaarin lahonneen niin, että se oli ratkennut liitoksistaan. Minulla oli ollut tälle paikalle suunnitelma: kun porkkanalaari aikanaan ratkeaisi, istuttaisin sen tilalle pienen pätkän pensasaitaa. Isän kuoleman jälkeen tuntui merkitykselliseltä tehdä uudet laarit. Isä piti kukista ja tuntui hyvältä kylvää laareihin kukkia isän muistolle.

Toukokuun 19. päivä: "Tänään olisi isän syntymäpäivä. Itken ikävääni. Istun terassin rappusilla ja kuuntelen kevättä. Kärpäset ja kimalaiset surisevat. Linnut laulavat moniäänisesti. – Ovatkohan nuo kuovin ääniä, kuulostelen. Traktori hurisee ja kolistelee. Täällä on oikeastaan aikamoinen meteli. Äänten sekametelisoppa.

Kirsikkapuu kukkii parhaimmillaan. Isä olisi tykännyt siitä. Oi, miten kaipaankaan sitä, että voisimme ihastella sitä yhdessä!

Jouko tuo lavakaulukset ja multaa. Isäpapan porkkanalaari saa uuden elämän. Kylvän laarit täyteen kukkia isän muistolle."

Nyt on oikea aika

luoda paikalle uutta.

Toukokuun 20. päivä: "Porkkanalaari on ratkennut. Ei ihme, sillä se on aivan laho. Tuntuu merkitykselliseltä, että laari kesti niin kauan kuin isäpappakin. Nyt on oikea aika luoda paikalle uutta. Tyhjennämme – Avilla, Asla ja minä – mullat ja asennamme uudet laarit samoille sijoille. Kaksitoista isoa multasäkillistä ei riitä ja enempää ei ole."

Kyyneleet tipahtelevat multaan.

Toukokuun 27. päivä: "Noeli tyhjentää multasäkkejä kukkalaareihin. Minä tasaan mullan. Juuri tässä samalla paikalla teimme isäpapan kanssa porkkanalaareja. Isä käveli vaivalloisesti ja istui välillä. Minä kävelen yhtä huonosti. Minä, isän tyttö. Kyyneleet tipahtelevat multaan."

Laarien edessä kasvaa puutarhamansikoita, jotka ovat karanneet vanhasta laarista.

Keskimmäiseen laariin olin kylvänyt tsinnioita. niistä oli iso ilo.

Kosmoskukat olivat suurempia kuin osasin etukäteen arvatakaan. Onneksi ne kukkivat runsaasti ja tuottivat iloa pitkälle syksyyn.

Mitähän ihanaa ensi keväänä kylväisin?

IKÄVÄN, ILON JA KIITOLLISUUDEN AIKA

Katson isän rakkaita, uurteisia, väsyneitä kasvoja. Hän hengittää raskaasti. Rakastan häntä niin, että sydämeni on pakahtua. Painan pääni hänen olkapäätänsä vasten ja itken. Itken kokonaisen ämpärillisen kyyneleitä. En millään haluaisi luopua omasta rakkaasta isästäni, mutta silti toivon, että hän pääsisi jo lepoon.

Tunnit kuluvat. Isän pieneen hoitokodin huoneeseen saapuu hänelle tärkeitä ihmisiä. Tuoleja haetaan lisää. Enimmillään meitä on siinä pienessä huoneessa kaksitoista ja etäyhteyden päässä vielä kaksi.  Itkemme. Silitämme isää hellästi. Juttelemme hänelle, vaikka hän ei enää reagoi.  Hyvästelemme hänet moneen kertaan. Laulamme. Jaamme tuntojamme. Muistelemme isää. Tuntuu turvalliselta ajatella, kuinka isä opetti meitä, että kuolema on luonnollinen asia. Hän ei pelännyt. Hiljennymme saattohartauteen. Tuntuu ihanalta olla yhdessä rakkaiden läheisten kanssa. On arkipäivä, mutta kenelläkään ei ole kiire.

Yö on tulossa. Osa läheisistä lähtee nukkumaan ja keräämään voimia. Siskoni tuo meille patjan. Voin oikaista hetkeksi. Jäsenet ovat kankeat ja väsyneet koko päivän istumisen jälkeen. En ole syönyt juuri mitään koko päivänä. En ole pystynyt. Siksi olo on heikko. Minun on levättävä vähän. En halua nukahtaa, mutta laitan silmät kiinni hetkeksi. Ne tuntuvat polttavilta.

Kahden jälkeen havahdumme: isän kunnossa näkyy muutos. Hän henkäisee viimeisen kerran. Huoneeseen laskeutuu ihmeellinen rauha ja kiitollisuus. Tulee juhlan tuntu. Enää minua ei itketä. On vain levollinen olo. Isä on päässyt perille.

Yhdeksän vuotta sitten, kun isä huomasi kuntonsa heikentyneen, hän halusi puhua hautajaisista ja niihin liittyvistä toiveistaan. – Kukkien määrää ei tarvitsisi rajata, hän sanoi. Sitä ajatellessani purskahdan itkuun. Isä piti kukista. Eräänä keväänä hän sanoi, että soita sitten kun omenapuut kukkivat. Hän haluaa nähdä sen. Sitä kukintaa ei tullut. Meidän pienet omenapuumme eivät kukkineet juuri yhtään siinä keväänä ja sittemmin ne tulivat jänisten syömiksi.

Onneksi isä sai nauttia puutarhastamme monin tavoin muuten. Hän halusi tehdä linnunpönttöjä ja kasvattaa porkkanoita. Hän oli eläinten ja luonnon ystävä. Vaikka hänen liikkumisensa oli vaikeaa, hän halusi aina meille tultuaan kierrellä puutarhassamme. Siksi haluan viedä hänen arkkunsa äärelle kasveja omasta puutarhastamme.

2020

Kotona kerään valeangervojen kukkavarret. Ne ovat komeita. Ehdin vielä kerätä iiristen, pionien ja unikoiden siemenkotia sekä muuta kaunista materiaalia ennen sadetta. Eivät sitten tärvelly kosteudesta. Saan niistä juuri sopivaa luonnonmukaista tuntua surukimppuun. Siemenkodat symboloivat uutta elämää. En halua perinteistä suruvihkoa. Haluan suuren kimpun, joka viestittää kiitollisuutta ja iloa. Isän matka on päättynyt iloon. Kimppuja tulee oikeasti kahdeksan.  Lapsemme sekä minä ja Jouko teemme jokainen oman näköisen kimpun. Isäpappa varmasti ilahtuisi persoonallisista kimpuista.

Meistä jokainen käsittelee eronikävää omalla tavallaan. Äiti tapaa ystäviään ja tekee taidetta. Joku kerää valokuvia ja muistoja isästä. Toinen uutisoi asiasta ystäväpiirilleen ja kuuntelee lohduttavia viestejä yhä uudestaan. Yhdessä perheessä valmistetaan päivälliseksi papan lempiruokaa. Monet hoitavat hautajaisiin liittyviä asioita ja muita käytännön seikkoja. Siskoni kerää karpaloita. Minä kirjoitan ja poimin kukkia.

2005

Asla papan naurukoulussa toukokuussa 2009

Pappa keksi lapsille kaikenlaista hauskaa. Eräs hauskimmista leikeistä oli se, kun pappa tärisytti keinutuolia niin, että lapset tipahtivat käsinojilta. Eivätkä lapset koskaan kyllästyneet Onko koira kotona-leikkiin. Kuvat ovat vuodelta 2010.

Nyt on eronikävän aika. Päivät kuluvat. Pikkuhiljaa saan tartuttua myös töihin. Olen varma, että isä olisi innoissaan uudesta yritysideastani. Voin sen jo nyt teillekin paljastaa, että olen perustamassa lifestyle-nettiputiikkia. Jos isä eläisi, kertoisin saaneeni valikoimiini erään laadukkaan brandin, jota on vaikea löytää muualta Suomesta. Hän olisi innoissaan minun kanssani ja kannustaisi yrittäjän taipaleella. Kukkailtapäivistä hän olisi suorastaan riemuissaan. Hän oli itse uranuurtaja monella saralla ja kannusti meitä lapsia luovuuteen. Nämä ajatukset auttavat minua surussani. Ei isä olisi kehottanut minua itkemään ja suremaan loputtomiin. Hän olisi kyllä kuunnellut ja lohduttanut, mutta sanonut myös, että asiat järjestyvät ja elämä jatkuu. Isä oli muuten ensimmäinen, jonka annoin lukea juttujani, ennen kuin aloitin blogini.

Olen neljäkymmentä vuotta, siitä asti, kun hän sai ensimmäisen sydäninfarktinsa, pelännyt isäni kuolemaa. Nyt minun ei enää tarvitse pelätä. Luottavaisesti katson tulevaisuuteen. Mielessäni soi isän kirjoittaman laulun viimeinen säe:

Tämä maani on viimein hauta,

jossa rauhassa levätä saan. 

Oi Herrani, auta, auta, 

ikionnesi saavuttamaan!

Isän runo kokonaisuudessaan löytyy täältä. Olen kirjoittanut isästäni jutuissa Puutarhainnostukseni siemen ja Onnellista isäinpäivää! Muutama mukava juttu isästä löytyy myös täältä.