lauantai 31. maaliskuuta 2018

KAIKEN MAAILMAN KOTKOTUKSIA


Kanalasta kuuluu kova kaakatus jo kukonlaulun aikaan. Sieltä ne peräkanaa tulla teputtavat kun avaan oven ja lasken herkkulautasen maahan.
– Aikainen kana nappaa madon – ja juustonmurusen, Myy kaakattaa.
Tiuhti ehtii silti ensin ja ryntää juustonpala suussaan karkuun. Nuorin ja vikkelin.

Ei meillä ole nokan koputtamista.

– Hei, Viuhti ja kanaset! Mitäs teille kuuluu, minä tervehdin ovelta.
– Kukko-kiekuu-uu! Mikäs tässä kukkoillessa. Ei meillä ole nokan koputtamista, Viuhti vastaa. Herrasmies.


– Ollaan saatu vähän pesämunaa ja nyt tulee kiistaa haudotapesistä. Joskus siellä samassa pesässä on kolmekin kyyhöttämässä, Viuhti jatkaa.


– Minä olen päässyt jyvälle siitä, kumpi oli ensin, muna vai kana, Milli sanoo hiljaa.
– Ihanko totta? Kerro, pyydän uteliaana.
– No, kun menin pesälle, se oli ihan tyhjä. Ja minä jäin sinne munimaan ja pian siellä oli muna. Kana oli ensin, Milli vastaa ujosti.


– Ei muuten  ollut, Myy tuohtuu. Kun minä menin munimaan, niin siellä oli jo yksi muna. Munin siihen viereen. Muna oli ensin, Myy kaakattaa täyttä kurkkua. Milli on juuri tuollainen, Myy kotkottaa. Aina esittelemässä tiedonjyviään. Tahtoo vain sulkia hattuunsa. Ja kun siitä huomauttaa, niin ottaa heti nokkiinsa, Myy nakkelee niskojaan ja vaihtaa puheenaihetta. 

Säntäili kuin päätön kana.

– Meinasin lentää pyrstölleni kun kuulin, että Tiuhti aikoo hautoa tänä keväänä, Myy kaakattaa taas niin, että korviin sattuu.


– Muistatteko viime keväänä kun Tiuhti teki kunnon emämunauksen, Floora puuttuu puheeseen. Muni suoraan orrelta!
– Eihän se mitään, se oli niin keltanokka vielä silloin, Fiona sanoo sovittelevasti.


– Joo, ja säntäili kuin päätön kana, Floora jatkaa.
– Tuo on rumaa, Fiona lisää. Itse säikyttelitte häntä niin, että olen vieläkin ihan kananlihalla kun ajattelen sitä. Tästä pitäisi keskustella nokikkain, hän sanoo vakavana.

Fiona huomaa, että Millillä on siipi maassa. Eikä ihme.
– Älä välitä, Milli, Fiona lohduttaa. Myy on aina tuollainen. Luulee olevansa jotain. Kulkeekin aina nokka pystyssä, hän sanoo.
– Niin, elääkin kuin Ellun kanat, Milli kuiskaa. Ja joka tapauksessa muna on kanaa viisaampi, hän sanoo nyt jo vähän piristyen.

– Minusta Tiuhtin ajatus on tosi hyvä. Jos Tiuhti aikoo hautoa tänä keväänä, niin siinä siivellä hoituisi meidänkin munien hautomiset, Fiona jatkaa. Sitäpaitsi Tiuhti on niin nuori ja reipas. Siinä ei kauan nokka tuhise kun homma on hoidettu, hän vielä lisää.
– No, Tiuhti kyllä sanoi, että sitä ajatusta täytyy vielä hautoa, Milli sanoo. Mutta  kyllä Tiuhtin ajatus on minustakin hyvä, vaikka olen minä itsekin miettinyt samaa. Taidetaan tänäkin vuonna kyyhöttää pesässä kuin kainaloiset kanaset. Voi, kunpa Myy ja Floora eivät aina pistäisi nokkaansa toisten asioihin!

Sinulle ei kunnian kukko laula!

Tiuhti on nokkinut herkkunsa vähän sivummalla ja tulee hakemaan lisää. Myy ryntää Tiuhtin eteen ja nappaa juuston Tiuhtin nokan edestä.
– Sinulle ei kunnian kukko laula kun olet aina tuollainen, Fiona sanoo Myylle.
– Itse olet niin nokkava, Myy vastaa. Sinulla on oikeat kanan aivot!

– Ei noitten kotkotuksista mitään ymmärrä, Viuhti huokaisee ja löytää rouvasilleen vielä yhden juustonmurun.
– No, se nyt ei ainakaan ole sinun vikasi, minä sanon. Sinä osaat olla kukkona tunkiolla. Sinua parempaa kukkoa saa hakea. Eivät kanat pärjäisi ilman sinua – omin nokkineen.

Myy, Floora, Fiona,
Viuhti, Tiuhti ja Milli

P.S. Henkilöiden nimiä jutussa ei ole muutettu. Juttu on julkaistu asianomaisten luvalla.

Onnellista pääsiäistä!

torstai 29. maaliskuuta 2018

HYVÄÄ PÄÄSIÄISEN AIKAA!

On hanget korkeat nietokset – vaikka onkin jo pääsiäinen. Olen kuullut jonkun sanovan, että ihminen saa mitä haluaa, mutta ei silloin kun haluaa. Siis kun lapsena haaveili, että saisi syödä kokonaisen kakkutaikinan eikä vain nuolla vispilöitä, niin aikuisena saisi vaikka koko kulhollisen. Silloinpa ei halua.

Ihminen saa mitä haluaa,
mutta ei silloin kun haluaa.

Lokakuussa 2015 haaveilin lumisesta puutarhasta kun alkoivat kovat pakkaset ja maa oli paljas. Nyt sitä lunta sitten on eikä tarvitse murehtia miten perennat pärjäävät.

Kunpa oppisikin olemaan tyytyväinen siitä mitä on, silloin kun sitä on. Olen usein ajatellut, että ehkä sitten joskus kahdeksankymppisenä, paljon harmaampana ja ryppyisempänä, katson vanhoja valokuvia itsestäni ja ajattelen, että olin joskus nuorena nätti.


Menestys on kuulemma sitä, että saa haluamansa. Onni on sitä, että haluaa saamaansa. Ei välttämättä ihan helppoa.

On vielä aikaa suunnitella
rippijuhlien kukka-asetelmat
ja puutarhan uudet istutukset.

Nyt olen onnellinen siitä, että perennoilla on ollut lämmin talvipeitto. Voi olla, että arimmatkin kasvit ovat vielä hengissä. Kevätkosteuttakin tulee riitämään. On vielä aikaa suunnitella rippijuhlien kukka-asetelmat ja puutarhan uudet istutukset.

Osa suunnitelmista valmistuikin ihan odottamatta. Puput nimittäin söivät kaikki omenapuut. Siis ihan kaikki ja jälkiruuaksi vielä sateenvarjojalavan. Suunnitelmissa on siis istuttaa ainakin niiden tilalle samanlaiset. Harkitsen vielä, että käyttäisinkö Haikalan puutarhalta saamaani vinkkiä ja istuttaisin samaan kuoppaan omenapuun kanssa mustaherukan. Puput eivät pidä mustaherukasta ja jättävät  pensaan keskellä kasvavan omenapuunkin rauhaan.

Iloista ja aurinkoista pääsiäistä kaikille!

maanantai 26. maaliskuuta 2018

TAVOITTEITA KERRAKSEEN

Puutarhan suhteen minulla on haaveita ja niitä tulee ihan mukavasti toteutettuakin. Itseä ei erikseen tarvitse motivoida puutarhahommiin. Päinvastoin. Sen sijaan olen aina ollut huono lähtemään lenkille ja varsinkin jumppaamaan. Nyt kun olen innostunut niistä molemmista, toivoisin todellakin innostuksen säilyvän.

Vietin yhden sunnuntaiaamupäivän askarrellessani motivaatiotaulun. Aarrekartaksikin sitä kutsutaan. Sellainenhan on nykyään muodissa. Olin innoissani visualisoidessani haaveitani ja tavoitteitani. Jospa taulu auttaisi minua tavoittelemaan itselleni tärkeitä asioita. Etten unohtaisi mistä haaveilen ja että oikeasti voin tehdä asioita saavuttaakseni tavoitteeni.

Osa asioista minulla on jo nyt. Haluan vaalia  niitä edelleen. Toivon niiden pysyvän arjessani tärkeinä.

Tulostin itselleni merkityksellisiä kuvia, leikkasin ja liimasin. Piirsin ja kirjoitin. Valmiin työn kehystin ja asetin sen työpisteeseeni paikkaan, josta näen sen mahdollisimman usein.

Tärkeimmät tavoitteeni liittyvät terveyteen ja hyvinvointiin. Kiinalaiset sanovat, että paras aika istuttaa puu oli kaksikymmentä vuotta sitten. Toiseksi paras aika on nyt.

Nyt on siis aika juosta, Shindoilla ja harrastaa Pilatesta, huolehtia luonnollisesta C-vitamiinin saannista ja juoda riittävästi vettä. Juoksutavoitteenani minulla on kymmenen kilometrin lenkki. Shindo-venyttelyt pyrin tekemään joka päivä, Pilatesta ryhmässä kerran viikossa ja vähän kotonakin.  Toivon, että nämä kaikki lisäävät keuhkojen toimintakykyä ja parantavat ryhtiä.

Ei haittaa

Salaa haaveilen, että liikkuvuuden lisääntyminen vähentäisi käsieni vapinaa, joka mitä ilmeisimmin on stressin jälkitila. Samalla kuitenkin haaveilen siitä, että pystyisin suhtautumaaan vapinaan hyväksyvästi. Ei haittaa, vaikka käteni vapisevat. Voin silti olla onnellinen ja tehdä kaikkia asioita. Pyrin siihen, että oppisin elämään tuon asian kanssa. Olemaan oma itseni siitä huolimatta.

Uskon, että voimme ajatuksillamme vaikuttaa omaan hyvinvointiimme. Olen sitä mitä ajattelen. Vaikka kesäpäivänä tuuli ulvoisi ja sataisi kissoja ja koiria, voin olla onnellinen. Varmasti en ole, jos harmittelen kylmyyttä ja märkyyttä – tai sitten niitä väsyttäviä hellejaksoja. Kun ajattelen olevani tyytyväinen, katson maailmaa tyytyväisyyden silmälasien läpi ja lisään omaa onnellisuuttani.

Olen
mitä
ajattelen.
Tänään
olen
levollinen.

Harmitellessani käsieni vapinaa, lisään vain sitä. Siksi ajattelen, että tänään olen levollinen. Ehkä käteni pikkuhiljaa alkavat uskoa, että ne voivat rentoutua. Tai elleivät usko, olkoot uskomatta. Minä voin silti olla onnellinen, tyytyväinen, kiitollinen, huoleton...

Lisätäkseni ihania asioita elämässäni, aloin pitää kiitollisuuspäiväkirjaa. Ihastuin tapaan, jossa viikon lopussa kirjataan viisi kiitollisuutta herättänyttä asiaa viikon varrelta. Tuosta hetkestä on tullut yksi viikon kohokohtia. Kirjasin sen aarrekarttaaan, etten vahingossa unohtaisi sitä.

Olen kiitollinen


My Family

Perhe on minulle hyvin tärkeä ja haluan kohdella rakkaimpiani mahdollisimman hyvin. Haluan kasvattaa lapseni kiitoksella ja jakaa kiitosta puolisollenikin. Se on kuin parfyymi. Kun sitä pirskottelee toisten päälle, siitä saa nauttia itsekin. Kirjasin sen tauluun, että muistaisin kiittää heitä useammin.

Thank You!

Pari asiaa kirjoitin englanniksi. Voi olla, että olen alkanut alitajuisesti työstää jo tulevaisuuden haavetta. Haluaisin nimittäin vahvistaa englannin kielen taitoani. Se haave saa vielä uinua rauhassa, ei kaikkea yhtä aikaa. Nyt on aika iloita liikunnasta ja terveydestä sekä perheestä ja tietenkin puutarhasta.

lauantai 24. maaliskuuta 2018

KEVÄTKAIHO

Tiedän sen raastavan tunteen kun odottaa kevättä malttamattomana ja sataa aina vain lisää lunta. Nyt nautin jokaisesta lumisesta päivästä, mutta muistan kuinka jonakin vuonna olen minuutti minuutilta odottanut valon lisääntymistä. Olen odottanut pälviä, maasta nousevia versonpäitä, kevätpuuhia puutarhassa. Löysin puutarhapäiväkirjastani jutun nimeltä Kevätkaiho.

Kaiholla odotan, etttä nämä kevätkaihot runsastuisivat.

Kevätkaiho.
Nyt tiedän, että se ei ole pelkästään
sininen, pieni ja suloinen.

Jos odottaa tammikuusta lähtien kevättä niin intensiivisesti kuin lapset joulua, niin rupeaahan se aika käymään pitkäksi. Millaisia uusista narsisseista mahtaakaan tulla? Paleltuivatko parsat? Selviävätkö perennat lähes lumettomasta talvesta ja märkyydestä? Mitä puutarhasta on jäljellä erikoisen talven jälkeen? Peittelen kääpiökuuset säkkikangashuppujen alle. Helpottaa vähän.

Kevätkaiho. Nyt tiedän, että se ei ole pelkästään sininen, pieni ja suloinen. Se voi olla myös iso ja raastava. Lääkkeet ovat onneksi luonnonmukaisia ilman ikäviä sivuvaikutuksia. Ensiavuksi olen lukenut puutarhakirjoja. Pahimpiin oireisiin voi nauttia pienen annoksen puutarhapäiväkirjan kirjoittamista ja ottaa muutaman talvisen valokuvan vielä tallessa olevista joulukukista ja pakkasen kourissa värjöttelevästä puutarhasta. Jos oireet eivät ota helpottuakseen, pitää turvautua puutarhan suunnitteluun. Puutarhakuvia onneksi on tietokone pullollaan.


Täytyy myöntää, etten ollut vielä asennoitunut
rikkaruohojen torjuntaan tähän aikaan.

Maaliskuun 8. päivänä kiersin lumettomassa puutarhassa tarkistamassa kuinka kasvit olivat selviytyneet talvesta. Syysleimut olivat jo pitkällä. Jättipoimulehdet olivat aluillaan, samoin helmililjat. ’My Love’ -pionit olivat helpotuksekseni hengissä! Maksaruohot olivat jo nousseet. Raparperitkin vähän kurkistelivat jo. Muutamat rikkaruohotkin olivat jo vihreinä. Täytyy myöntää, etten ollut vielä asennoitunut rikkaruohojen torjuntaan tähän aikaan. 

Vielä ei ole tämän aika.

Muutama pakkaspäivä ja jokunen lumisade tuli sentään vähän myöhemmin maaliskuun lopulla. Huokaisin helpotuksesta. Pian on huhtikuu ja sitten kevät saa jo oikeasti tulla. 

Vuodet eivät ole veljeksiä ja oma mielikin muuttuu. Tällä kertaa seuraan jännityksellä milloin alan odottaa versonpääkevättä ja mitä sitten tapahtuu.

Tervetuloa lukijakseni, Katja Päivänpesän elämää -blogista! Toivottavasti saat iloa jutuistani ja kuvistani.

torstai 22. maaliskuuta 2018

KATAJAKUJAN TALVI

Oli ollut oikea unelmien talvi – juuri sellainen kuin nyt. Lunta oli satanut valtaviksi kinoksiksi ja pakkasta oli ollut niin pitkään, että se hipoi jo ennätyslukemia. Ihastelin talven kauneutta poikani kanssa kävellessämme kohti esikoulua. – Mä odotan kauheesti kesää, hän sanoi. – Mitä kivaa kesällä on, minä kysyin. Ajattelin, että ehkä hän odottaa suviseuroja ja jäätelöitä, uimista tai pyöräilemistä. – Silloin näkee enemmän oravia, kuusivuotias vastasi.

Minusta on hyvä
juuri nyt.

Minä en odota kesää, en edes kevättä. Oikeastaan minulla on jo kevät, lumikevät. Kirjoittelin siitä  aiemmin jutussani Lumikevät. Minusta on hyvä juuri nyt. Puhtaat, hohtavat hanget. Auringonpaiste. Pakkanen. Hyvät juoksukelit lumisella tiellä. Mahtava flow työssä. Puutarhakausi edessäpäin.

Kuva on tammikuulta.

Blogiystävien ikkunalaudat ovat väärällään taimipurkkeja. He kylvävät ahkerasti, kastelevat ja koulivat, latvovat ja mitä kaikkea. Puutarhaunelmat on piirretty paperille ja kevään kasvitilaukset tehty. Taimet kasvavat kohisten ja kesällä puutarha on tulvillaan kukkia ja vihanneksia.

Arvatkaapa, notkuvatko
minun ikkunalautani taimista? 

Arvatkaapa, notkuvatko minun ikkunalautani taimista? Eivät notku. Minä olen vain juossut, Shindoillut ja jumpannut. Hyvä kun edes huonekasvit olen saanut hoidettua kevätkuntoon. Olen sentään suunnitellut tekeväni puutarhasuunnitelmia.

Ulkomuratti voisi olla kaunis tässä kehikossa. Muratit ovat selviytyneet hienosti ulkovarastossa.

En sure edes
omenapuukatastrofia. 

Juuri nyt puutarha tuntuu olevan etäällä, syvällä hankien alla. En sure edes omenapuukatastrofia. Pupuilla oli ollut nälkä. Menivät omenapuut parempiin suihin.  Voi olla, että lumien mentyä monen puun täystuho harmittaa. Ajattelen kuitenkin niin, että kun/jos olen vanha ja katselen elämääni taaksepäin, niin tuskin suren sitä, etten huomannut polkea lumia matalaksi omenapuiden ympäriltä talvella 2018. Miksi siis surra sitä nyt?

Kuva on maaliskuulta. Kirsikkapuu on onneksi säästynyt pikkuhampailta.

Kaikella on aikansa. Tiedän, että kun vähän aikaa kuluu, niin tätä puutarhahöpsöä taas viedään ympäri pihapiiriä. Aavistin sen käydessäni ulkovarastossa. Jo pelkkä puutarhatyökalujen näkeminen sai aikaan lämpimän läikähdyksen sydämessä.

Sydämellisesti tervetuloa, Kati Väinölän elämää -blogista, lukijakseni! Toivottavasti viihdyt.

maanantai 19. maaliskuuta 2018

JALOSUKUISTA VÄKEÄ

Joskus aiemmin kirjoittelin keisareista. Keisareista tuli mieleen, että kuninkaallisia kukkia, kuninkaita, kuningattaria, prinsessoja ja prinssejä vilisee kasvien nimistössä. Johtuisikohan se kenties siitä, että entisinä aikoina puutarhat olivat ylimystön yksinoikeus? Niin, ja hieno nimi antaa kasville lisäarvoa myyntipöydällä.

Juon silloin tällöin kupin kuumaa mukista, joka
on juhlistanut Dianan ja Charlesin naimisiinmenoa vuonna 1981.

En jaksa kiinnostua naistenlehtien seurapiiripalstoista enkä muutenkaan seuraa kuninkaallisten elämää. Mutta hetkinen... Juon silloin tällöin kupin kuumaa mukista, joka on juhlistanut Dianan ja Charlesin vihkiäisiä vuonna 1981. Olin nimittäin au pairina Lontoossa kesällä 1986 kun Sarah ja Andrew vihittiin ja hämmästyneenä seurasin juhlallisuuksia. Maaseudullakin ihmiset olivat koristaneet sisääntuloväylänsä aiheeseen sopivin banderollein. Muistoksi siitä kaikesta juhlahumusta ostin Sarah & Andrew -mukin sekä kirpputorilta vielä tuon hieman siromman Diana & Charles -mukin. Sarah ja Andrew ovat eronneet jo aikoja sitten, mutta muki on kestänyt päivittäisessä käytösssä kaikki nämä vuodet. Niin myös tuo Diana & Charles -muki on edelleen jatkuvassa käytössä. Haalistunut se toki on, mutta muuten moitteettomassa kunnossa.

Kasvinimistön lukeminen on paljon kiinnostavampaa kuin julkkisjutut. On kuningasliljaa, kuningasatsaleaa, kuninkaanangervoa (kuninkaanangervo ’Kruunu’), kuninkaita montaa lajia ja lajiketta (jäävuorisalaatti ‘Ice King’, sokerimaissi ’Early King’, kevätsahrami ’King of the Striped’, torvinarsissi ’King Alfred’, ruostekukka ’Orange King’).  


Kuninkaanangervo 'Kruunu' on nupuillaan.

Kuninkaiden lisäksi on kuningatarkurjenmiekkaa, yön kuningattaria (tulppaani 'Queen of Night’) ja monia muitakin kuningattaria (punakärsämö ’Cherise Queen’, pioni ’Reine Hortense’).


Kuningatarkurjenmiekkani 'Snow Queen' on vielä nuori ja kukkii vähän vaatimattomasti.


Prinsessoja on niin runsaasti,
että niistä voisi suunnitella kokonaisen penkin.


Kasveista löytyy prinsessankakkaroita, ja vaikka minkälaisia prinsessoja. Itse asiassa prinsessoja on niin runsaasti, että niistä voisi suunnitella kokonaisen penkin (pioni ’Fairy Princess’, keijuangervo ’Little Princess’, tarhalyhtykärhö ’Princess Diana’, idänunikko ’Princess Victoria Louise’, kiinanasteri ’Princess’, tulppaani ’Pretty Princess’, ruusu ’Princess Alexandra Renaissance’, ruusu ’Princess Alexandra of Kent’, tulppaani ’Princess Irene’ , kärhö ’Princess of Wales’…).

Omasta puutarhastani löytyy herttuatar – pioni ’Duchesse de Nemours’. Se nyt ei ole varsinaista kuninkaaallista väkeä, mutta jaloa sukua joka tapauksessa.

Ikiomasta prinssistä
haaveilevan
unelma voi täyttyä.

Ikiomasta prinssistä haaveilevan unelma voi täyttyä. Valittavana on esimerkiksi viinikärhö ´Prince Charles´, pihaorjanlaakeri 'Blue Prince' tai krookus 'Prins Claus'. Pussillinen krookuksen sipuleita ei edes maksa maltaita.

Sen sijaan koko hovin saaminen puutarhaan olisi jo paljon vaikeampaa. Mistä löytyisi hovipoika? Löytyy sentään piiankieli. Koko penkin kruunaisivat kruunuvuokko ja kuninkaanangervo ’Kruunu’.

Kaiken tämän kuninkaallisen hössötyksen jälkeen herää kysymys: miksihän mukulaselleri on saanut lajikenimekseen ’President’?

lauantai 17. maaliskuuta 2018

KITKUTELLEN KYMPPIÄ KOHTI

Minun ei tarvitse olla kesällä bikinikunnossa. Riittää, että talikko ja lapio heiluvat entiseen malliin ja mieluiten vähän rivakamminkin. Ja sitä parempi, mitä paremmin selkä kestää huhkimisen puutarhassa.

Lähdin rohkeasti tavoittelemaan uutta virstanpylvästä, kymmenen kilometrin juoksua. Noudatan nyt kolmatta saman kirjan viidestä juoksuohjelmasta. Kirjan nimi on Juokse! Parempaan kuntoon nopeasti ja helposti.

Olen hehkuttanut sen juoksuohjelmia jo aiemmissa jutuissani. Aloittelijan ohjelmasta kirjoitin jutuissani Puuakasta juoksijaksi sekä Vauhdissa. Seuraavasta, viiden kilometrin lenkkiin tähtäävästä ohjelmasta, intoilin jutuissani  Uutta tavoitetta kohti ja Unelmaani toteuttamassa.

Joskus on vastassa ylämäki, mutta mäen takaa siintää kirkas taivas.

Jos juostavana on viisi kilometriä,
siihen asennoituu niin, että juoksee sen.

Jonakin päivänä juoksu sujuu helpommin kuin toisena päivänä. Kunpa tietäisinkin, mitkä kaikki tekijät siihen vaikuttavat. Yksi asia kuitenkin on varma: asenne ratkaisee. Jos juostavana on viisi kilometriä, siihen asennoituu niin, että juoksee sen. Kun on asennoitunut kolmeen kilometriin, pidempi matka tuntuu mahdottomalta.

Avantouinnissa koin ensimmäisen kerran päättäväisyyden huikean voiman. Siskoni oli varovasti kysynyt minua mukaansa avantoon. Lupauduin. En jäänyt miettimään, menisinkö. Viikon kuluttua matkustin hänen luokseen. Olimme sopineet, että käymme avannossa heti ennen mitään muuta. Se oli hyvä päätös, ei jäänyt mahdollisuutta jahkailuun.

Toimin kuin kone, mekaanisesti vain ajattelematta mitään. Varusteet päälle, kävely rantaan, pulahdus hyiseen veteen, saunatakki päälle ja kävely takaisin. Tunne oli sanoinkuvaamattoman hieno: pystyin siihen eikä se edes tuntunut pahalta. Seuraavana aamuna sama uudestaan.

No niin, tässä sitä nyt
ollaan taas epäilysten vallassa,
että tuleeko tästä yhtään mitään.

Ensimmäisellä harjoitusviikolla, maaliskuun 3. päivänä:
No niin, tässä sitä nyt ollaan taas epäilysten vallassa, että tuleeko tästä yhtään mitään. Lupasin selättää huonon liikunnallisen itsetuntoni ja mennä vain rohkeasti ja luottavaisesti kohti kymppiä. Silti olen tässä miettimässä, otanko lisäaikaa tavoitteen saavuttamiseen.

Raahustin tänään ohjelman mukaisen kolmen kilometrin lenkin. Täysi työ siinä oli. Juostessani ihmettelin, miten olenkaan jaksanut viikko sitten juosta viisi kilometriä. Olen onnellinen, että ylihuomenna on tämä sama kolmen kilometrin lenkki. Jospa se menisi edes himpun verran helpommin. Saisi taas lisää luottamusta. 


Ehkä se ei olekaan motivaatio,
vaan juoksemisesta on tullut rutiini.
Ei vaan osaa olla lähtemättä.

Kunnossani ei ole kehumista, mutta motivaatio on onneksi korkea. Tai ehkä se ei olekaan motivaatio, vaan juoksemisesta on tullut rutiini. Ei vaan osaa olla lähtemättä. Se on vähän kuin hampaitten pesu. Eihän sitä mieti huvittaako tai minkä takia pesee hampaansa tai onko se suoranaisesti hauskaa. Pesee vain.

Toisella harjoitusviikolla, maaliskuun 5. päivänä:
Olin valvonut yön vatsakipuisen koiran kanssa, mutta silti koko aamupäivän mietin missä välissä pääsisin lenkille. Eläinlääkärissä käynnin jälkeen sitten pääsin ja hikoilin kolmen kilometrin lenkin. Aika tikkuista ja takkuista juokseminen oli.

Olin onnellinen kun sain juostua lenkin  40 sekuntia nopeammin kuin viimeksi. Edistys ei päätä huimaa, mutta enpähän mennyt takapakkia sentään.

Ohjelma on mukavan vaihteleva. Tämä ohjelma sisältää melkein joka viikolla yhden spurttiharjoittelun. Puolen minuutin spurtti ja minuutin kävely kahdeksan kertaa. Parasta onkin juuri se, ettei pääse kyllästymään.

Tuntuu vain, etten tehnyt harjoitusta kovin tehokkaasti
kun en juoksun jälkeen ollut puolikuollut.

Toisella harjoitusviikolla, maaliskuun 8. päivänä:
Nämä spurtit eivät ole lempilajini. Jatkuvaa sähläämistä kellon kanssa. On tämä kyllä ihan kivaa vaihtelua. Ja voihan tästä olla jotain hyötyäkin. Tuntuu vain, etten tehnyt harjoitusta kovin tehokkaasti kun en juoksun jälkeen ollut puolikuollut.

Spurteissa ei tule maisemia katseltua, vaikka sää olisi täydellinen.

Helpolla ei pääse,
joskus tuntee olevansa
vähintäänkin henkihieverissä

Olen monta kertaa epäillyt kuntoni riittävyyttä ohjelman edetessä ja yhtä monta kertaa olen saanut hämmästyä: pystyn sittenkin. Helpolla ei pääse, joskus tuntee olevansa vähintäänkin henkihieverissä. Ohjelma vaikuttaa kuitenkin realistiselta. Suurimmat onnistumisen tunteet saankin juuri siitä kun olen epäillyt, etten pysy ohjelman tahdissa ja pysyn kuitenkin.

Toisella harjoitusviikolla, maaliskuun 10. päivänä:
Tänään oli viiden kilometrin lenkki. Olin venytellyt huolella, mutta silti jo alkumatkasta tuntui tikkuiselta. En ollut ainoa. Rose palasi kotiin jo postilaatikoilta. Olin päättänyt juosta ja juoksin, vaikka en olisi jaksanut. 

Metsänraja piirtyi upeana harmaata taivasta vasten, mutta en jaksanut sitä ihailla. Ajatukset puuroutuivat.  Ainoa mikä kantoi, oli luja päätös juosta.

Olin laittanut kellon soimaan pari minuuttia ennen arvioimaani aikarajaa. Ylämäessä katsoin Endomondon mittaamaa aikaa ja otin kuin otinkin ylämäessä loppukirin. – Minun on alitettava viimekertainen aika edes 20 sekunnilla, päätin ja pistin lenkkaria toisen eteen. 

Kotona huomasin alittaneeni ajan yli kolmella minuutilla. Jihuu!! Olin siinä väsymyksessä muistanut viimekertaisen aikani väärin.

Lysähdin eteisen tuolille riisumaan lenkkareitani. Rose juoksi hakemaan lempileluaan. Olin kai sen näköinen, että olisin leikin tarpeessa.


Kolmannella harjoitusviikolla, maaliskuun 12. päivänä:
Tänään en epäillyt jaksamistani, vaan lähdin reippain mielin tavoitteenani alittaa edellispäiväinen aika viiden kilometrin matkalla. Johtui varmaan asenteesta, sillä askel tuntui kulkevan aika mukavasti. Ei se helppoa ollut, mutta pikkuisen helpompaa kuin viimeksi. 

Aikaa en  suureksi harmikseni saanut, sillä söhäisin Endomondon  sekaisin juuri ehkä sata metriä ennen kuin viisi kilometriä tuli täyteen. Tärkeintä silti oli, että sain varmuutta: uskallan ajatella seuraavani ohjelmaa tästä eteenpäinkin.


Seuraan hauskaa #mummareenaa-blogia, jossa suurin piirtein ikäiseni nainen kuntoilee. Hän juoksee ylämäkiä ja pitkiä portaita ja käy punttisalilla. Ylämäkijuoksua hän kuvaili hauskasti, että ensin siinä luulee, että kuolee. Sitten sitä toivoo, että kuolee. Lopulta on sellainen olo, että ajattelee, ettei kuole koskaan. Minä olen päässyt vasta tuohon toiseen vaiheeseen.

Sovittelen sanoja mielessäni
ilmaistakseni tappioni blogissani.

Kolmannella harjoitusviikolla, maaliskuun 17. päivänä:
– Nyt järki käteen, päätän kompuroidessani kotia kohti viiden kilometrin juoksun jälkeen. En voi jatkaa tämän ohjelman mukaan, kun juokseminen ottaa voimille niin, etten saa edes aikaa mitattua. – Kuntonihan on vain huonontunut viime kertaan verrattuna, mietin. Siinä raahustaessani pohdin, miten jatkan. Otanko tavoitteeksi kymmenen kilometriä viikossa kymmenen kilometrin lenkin sijaan? Sovittelen sanoja mielessäni ilmaistakseni tappioni blogissani.

– Maanantaina noudatan vielä ohjelmaa, ajattelen. Silloin ohjelmassa on ylimääräinen lepopäivä ja itsensä palkitseminen. 

Viimeisen sadan metrin matkalla käteni vapisivat niin, että söhäisin Endomondon taas ihan solmuun. Sen verran ehdin näkemään, että matkaa oli kertynyt  4,91 km ja jatkoin juoksemista.  Kohta vilkaisin taas ja mittari näytti edelleen samaa. – Huh, onpa pitkä kymmenen metriä, mietin epätoivoisesti ja jatkoin juoksua. Lopulta pysähdyin ja huomasin sohaisseeni Endomondon pysähdyksiin jo silloin 4,91 km kohdalla.

Kotona katselin Endomondon mittaustuloksia. Juoksuvauhtini oli selvästi nopeampi kuin kahdella edellisellä kerralla. Olin parantanut aikaani ainakin minuutilla. Kuntoni ei siis ollutkaan huonontunut! Tuli tunne, että jatkan sittenkin. Siis enemmän kuin sen maanantain.

Tarkemmin ajatellen seuraava juoksuosuus on 40 minuuttia juoksua miellyttävällä vauhdilla. Tässä  tietokoneen äärellä se kuulostaa houkuttelevalta. Ehkä viikon päästä olen jo unohtanut nämä vaivat niin, että lähden sittenkin yrittämään kuutta kilometriä.

Luminen tie kutsuu.

Lämpimästi tervetuloa, Minna Hiidenkiven puutarhassa -blogista ja Nila Lappalainen etelässä -blogista, lukijoikseni! Ilahduin siitä kovasti. Toivon, että saatte iloa jutuistani ja kuvistani ja viihdytte lukijoinani.

keskiviikko 14. maaliskuuta 2018

RAKKAANI?

Nyt minun täytyy tuottaa pettymys. Pioni ’My Love’ ei ole suuri rakkauteni. Ei, vaikka kuinka tahtoisin. Olemme kyllä hyviä ystäviä, mutta ainoaksi pionikseni en tätä olisi valmis valitsemaan.

Pioni’My Love’ ei ole suuri rakkauteni.
Ei, vaikka kuinka tahtoisin.

Ei, ei ole siitä kysymys, että tässä olisi jotain vikaa. Tämä on oikein kelpo kaveri: kunnollinen ja luotettava, hyvän näköinenkin, luova tyyppi ja eteenpäin pyrkivä.

Aluksi luulin, että valkoisen sijaan ’My Love’ onkin vaaleanpunainen.

Ei ole vain kolahtanut. Tosiasia on, että on tullut muita vielä kauniimpia, luotettavampia ja elinvoimaisempia. Taustalla saattaa olla vaikea alkuaika.

Palataan siis suhteen alkuaikaan. Olin pitkään katsellut pioneita, tapaillut niitä puutarhoilla ja netissä. Päätös tuntui kovin suurelta, sillä halusin pitkän terassin eteen, eteläpihan näyttävimmälle paikalle, rivin vaaleita tai vaaleanpunaisia pioneja, yhteensä seitsemän kappaletta. Valinnan pitäisi onnistua kerralla, sillä ei koko riviä viitsisi mihinkään siirtääkään.

Näin todella vaivaa
löytääkseni sen oikean.
Toisin oli aviopuolison laita. 

Näin todella vaivaa löytääkseni sen oikean. Toisin oli aviopuolison laita. Kriteerit olivat korkeat, mutta tyydyin vain odottelemaan, että oikea mies kävelee vastaan – ja niin hän lopulta kävelikin, kotiovelleni saakka. Onneksi satuin olemaan silloin kotona.

Nopeasti kukasta tulee röyhelöinen.

Matkustimme jopa Etelä-Suomeen katsomaan pionien kukintaa ihan livenä. Paikkaa en kerro, että ette epäile minua salatusta blogiyhteistyöstä.  No, jos ihan tarkkoja ollaan, emme matkustaneet pelkästään pionien takia, vaan halusimme pienen miniloman saaristossa. Pionit toki ratkaisivat matkakohteemme valinnan.

Aivan kuin aurinko valaisisi pionia!

Pionien varsinainen kukinta-aika oli jo ohi, mutta hybridipioni ’My Love’ kukki vielä sivunupuillaan. Se täytti silloiset kriteerini: se oli vaalea ja kukinta olisi sivunuppujen vuoksi melko pitkä. Päätin valmistella maan ja tilata pionit seuraavana keväänä. Ajattelin, että hyvää kannattaa odottaa.

Tämä on kyllä aikamoinen hurlumhei.

Puutarhalla ei ollut seitsemää myyntikuntoista ’My Love’ –pionia, joten minulle tarjottiin nuorempia ja heiveröisempiä alennettuun hintaan. Ei ollut vaihtoehtoja. Säästinpä sentään satasen. Jotkut versoista mustuivat. Olivat kuulemma puutarhalla saaneet liian kylmää vettä, vauvaraasut. Onneksi kaikki kuitenkin selvisivät hengissä.

Tämä yksilö näyttää hienostuneelta ja hillityltä – kunnes siitäkin tulee kunnon kermakakku.

Seuraavana kesänä ne kukkivat, vaatimattomasti, mutta kukkivat kuitenkin. Nyt ne ovat kasvaneet meillä kolme kasvukautta. Vieläkään ne eivät ole kovin rotevia, mutta aikuisia kuitenkin. Menee vielä aikaa, jotta rivi olisi runsaan näköinen.

Kituliaan kasvu syy ei välttämättä ole lajikkeessa. Se voi olla myös kasvualustassa tai istuttajassa.

Sivunupuista auenneet kukat ovat aivan yhtä ihania kuin pääänupuistakin, vaikka pienempiä ovatkin.


Jos ei osaa päättää minkä  pionin ottaisi,
kannattaa valita ’My Love’. 

Kuten sanoin, ihan mukava tyyppi tämä on ja kieltämättä hyvän näköinen. Jos ei osaa päättää minkä  pionin ottaisi, kannattaa valita ’My Love’. Siinä on kaikki värit sikin sokin ja se muuttaa muotoaan kuin kameleontti. Kun vain odottaa, saa sen mitä haluaa: keltaista, vaaleanpunaista, kirjavaa, puhtaan valkoista, pientä pyöreää tai isoa röyhelöistä.

Kaikkea on tarjolla.


’My Love’ ei kuihdu aivan yhtä tyylikkäästi kuin esimerkiksi ’Madame Calot’, mutta kukkapohjat ovat kyllä kauniita. Osa terälehdistä ruskettuu rumasti, mutta onneksi suurin osa niistä tipahtaa itsekseen. Ruskeita kannattaa vähän nyppiä pos ja helposti ne lähtevätkin. Yleisilme siistiytyy huomattavasti.

Tähän kauneuteen on helppo ihastua.

maanantai 12. maaliskuuta 2018

TAIPUISANA TALIKON VARTEEN

Minä Shindoilen. Siis venyttelen japanilaisittain. Puutarhaintoilijalle tekee hyvää intoilla nyt Shindosta. Ajatus tarttua talikon varteen aiempaa notkeampana on houkutteleva. Jospa selkäkin kestäisi paremmin.

Kompakti paketti yksinkertaisia,
tehokkaita venytyksiä, jotka
tehdään hengityksen tahdissa.

Netistä löysin Shindon perussarjan, jonka olen ottanut päivittäiseen ohjelmaani. Olin heti myyty kokeiltuani noita venytysliikkeitä ja varsinkin kun huomasin edistyväni niissä. Kompakti paketti yksinkertaisia, tehokkaita venytyksiä, jotka tehdään hengityksen tahdissa. Joka hengityksellä – nenän kautta sisään, suun kautta ulos – huomaan taipuvani vielä vähän lisää. Se tuntuu upealta.

Meridiaaneista en ymmärrä tuon taivaallista, mutta sarjassa käydään läpi meridiaanit eli energiaradat, keuhkot, paksusuoli, maksa, sappirakko, munuaiset, virtsarakko, sydän, ohutsuoli, maha, perna sekä sydämen hallitsija ja kolmoislämmittäjä – mitä ne lienevätkään. Liikkeet venyttävät niin alaselkää, kylkiä, hartioita kuin jalkojakin.

Alkulämmittelyssä ylävartaloa kierretään puolelta toiselle niin, että kädet heiluvat rentoina liikkeen mukana. Kuvassa mallina on nuorempi tyttäreni.

– No, tuo nyt näyttääkin ihan japanilaiselta, vanhempi tyttäreni tokaisi tehdessäni ensimmäistä kumarrusta.  Peukaloilla ja etusormilla otetaan selän takana ketjuote. Sitten lähdetään kumartumaan. Polvet eivät saa olla lukossa ja niska pidetään rentona.

Ja mikä parasta: tuntuu, että venytykset paitsi vetreyttävät lihaksia, myös laittavat aineenvaihdunnan liikkeelle. Kun en ensimmäisten kertojen jälkeen muistanut juoda tarpeeksi, tunsin lievää päänsärkyä, sellaista jota tulee kehon puhdistusreaktioissa, ellei juo riittävästi.

Itseään saa haastaa,
mutta kipu ei kuulu asiaan.

Pakettiin kuuluu kuusi venytystä sekä lyhyt alkulämmittely ja loppurentoutus. Pidän siitä, että liikkeet muodostavat sarjan ja ne tehdään aina samassa järjestyksessä. Jokainen taipuu sen verran mitä taipuu. Itseään saa haastaa, mutta kipu ei kuulu asiaan.

Tähän minulla on vielä matkaa, mutta tätä tavoittelen. Tämä kylkeä venyttävä liike on sarjan toinen. Venytys vaikuttaa haimaan ja sappirakkoon. Toisella kädellä otetaan kiinni varpaista tai niin pitkältä kuin saa. Korva osoittaa kattoa kohti ja toinen käsi lepää pään päällä. Liike tehdään molemmille puolille.

Toisin kuin mieheni, joka rakastaa numeroita ja laskemista, inhoan laskemista jumpatessani tai venytellessäni. Shindossa yhtä liikettä tehdään seitsemän sisään- ja uloshengityksen ajan. Minä ratkaisin tämän laskemisongelman seitsemällä sanalla. Sanon nuo itselleni merkitykselliset sanat yhden kerrallaan jokaisen hengitysjakson aikana. Nyt tuon yksinkertaisen lauseen toistaminen ei ole lainkaan ikävää ja tekee hyvää mielelle.

Olen mitä ajattelen.
Tänään olen onnellinen,
onnellinen. 

Olen mitä ajattelen. Tänään olen onnellinen, onnellinen. Kaksi viimeistä sanaa voivat olla myös jotakin muuta: tyytyväinen, ystävällinen, levollinen, kiitollinen, huoleton... Vaikka lause on vain sanoja peräkkäin, ajattelen sen ohjaavan tunteitani ja ajatuksiani haluamaani suuntaan.

Jos sanon jollekin, että sinä olet ystävällinen, sanoillani on suuri voima. – Ai, enpä ole tullut ajatelleeksi, että olisin jotenkin erityisen ystävällinen, hän ehkä ajattelee. Kuitenkin positiivinen palaute lämmittää mieltä ja tekee mieli olla ystävällinen, ehkä vielä vähän ystävällisempi kuin aiemmin. Käytän tätä samaa voimaa itselleni.

Tämän kolmannen liikkeen sanotaan vaikuttavan munuaisiin ja virtsarakkoon. Käsillä pidetään ristikkäin varpaista ja annetaan vartalon taipua.

Tiesin tarvitsevani selkeitä tavoitteita. Minulle ei riittänyt se, että lupaisin venytellä joka päivä tai käydä Pilates-tunnilla kerran viikossa. Ei riittänyt sekään, että kai siitä jotain hyötyä on. Päätin visualisoida lähtötilanteen. Olisi sitten vertailukohtaa.

Tulos  oli
yhdellä sanalla sanoen
hirveä.

Pyysin mieheni kameran taakse. Valokuvattiin edestä, sivuilta ja takaa. Tulos  oli yhdellä sanalla sanoen hirveä. Pää roikkui aivan liian edessä. Olkapäät... no, ei puhuta niistä nyt tässä. Olin paljon kankeampi kuin olin ajatellutkaan. Kuvat olivat masentavia.

Neljännen liikkeen tarkoituksena on vaikuttaa sydämeen ja ohutsuoleen. Jalat ovat salmiakkiasennossa jalkapohjat vastakkain. Pyöristetään vartalo.

Miksi en saavuttaisi unelmaani
myös tässä asiassa?

Sitten ajattelin, että olen opiskellut kahdeksan vuotta päästäkseni unelma-ammattiini. Miksi en saavuttaisi unelmaani myös tässä asiassa, jos pitkäjänteisesti yritän? Joku tuntematon ajattelija on sanonut: "Mihin tahansa pääsee kunhan ottaa yhden askeleen, ja toistaa sen sitten niin monta kertaa kuin tarvitaan." Yksinkertaista.


Viides liike kohdistuu sydämen hallitsijaan ja kolmoislämmittäjään. Minulla ei ole harmainta aavistustakaan siitä mitä ne ovat. Olin silti fiiliksissä kun sain ensi kertaa otsan lattiaan peppua nostamatta.  Tässä istutaan risti-istunnassa ja taivutaan eteenpäin. Peppu pysyy lattiassa.

Tämä kuudes liike on itselleni kaikista pahin. Ei onnistu edes yhdellä jalalla. Liike vaikuttaa mahaan ja pernaan. Tämän voi tehdä yhdellä jalalla kerrallaan tai näin. Selkä ei saa mennä liikaa notkolle. Polven alle voi laittaa tyynyn, jos tämä on liian vaikea. Itse joudun aloittamaan kylkiasennossa venytellen ja käännyn siitä vähitellen selälleni. 

En tarkalleen tiedä miten loppurentoutus pitäisi tehdä, mutta itse venytän selinmakulla sisäänhengityksellä itseni pitkäksi ja uloshengityksellä päästän kehon rennoksi. Tätä teen pari kertaa ja sen päälle hengittelen syvään ja rauhallisesti.

Parin viikon kuluttua on uusien valokuvien aika. Silloin tulee kuusi harjoitteluviikkoa täyteen. En lupaa mitään, mutta jos rohkeus riittää, laitan pari ennen-nyt -kuvaa.

Tervetuloa, Gabrielle84956, blogini lukijaksi! Toivottavasti viihdyt  seurassamme!

lauantai 10. maaliskuuta 2018

SORMET SORASSA

Juttu on päivitetty 7.9.2022. Sisältää linkin Kukka & Kaalin verkkokauppaan, josta voi ostaa vesitasomittareita ja muita tarvikkeita.

Suosituksi tulleella vesiviljelyllä on monia eri termejä: vesiviljely, hydroviljely, puolihydro, semihydro, mullaton viljely ja mitä kaikkia niitä onkaan. Näillä eri muodoilla on joitakin eroja, mutta yhteistä on se, että kasvi ei kasva mullassa. Itse harrastan yksinkertaista vesiviljelyn muotoa, johon tarvitaan vain vesitasomittari eli vesimittari, hydrosoraa, vettä pitävä astia ja vähän myös lannoitetta.


Maaliskuussa tulee tarve upottaa sormet soraan, tarkemmin sanottuna hydrosoraan. Joku kasvi tarvitsee isomman ruukun, toinen pitää jakaa, kovia kokenut kasvi pitää pelastaa ja joku tarvitsee vain uutta tyyliä.

Kaikki huonekasvini kasvavat (puoli)hydroviljelyssä. Vasemmalla kuristajaklusia ja sen seurana kaksi kirjovehkaa.

Sillä aikaa kun minä teen jotakin muuta,
apulaiseni kauhoo villisti sorasaavia.

Kun tarvikkeet – ja mieluiten myös apulainen – ovat valmiina, homma sujuu kuin leikki. Minun apulaisenani toimii kuopus. Hän kaataa tottunein ottein hydrosoran purkkiin kun minä pitelen toisella kädellä mittaria suorassa ja toisella kädellä kasvia oikeassa kohdassa. Sillä aikaa kun minä teen jotakin muuta, apulaiseni kauhoo villisti sorasaavia. Se on niin kivaa.

Kirjovehka on helppo kasvi kaikin puolin. Minä leikkaan sitä ihan reippaasti ja juurrutan uusia kasveja. Vanha yksilö runsastuu ja uudet voi antaa vaikka lapsille.

Kirjovehkani näytti ränsistyneeltä, joten leikkasin kolme vartta juuresta poikki ja panin vesilasiin. Nopeasti ne kasvattivat juuret. Istutin pistokkaat yhteen uuteen ruukkuun. Nyt minulla on kivasti versova vanha kasvi ja tuo uusi.

Kasvi voi olla vedessä juurrutettu pistokas
tai ihan tavallinen mullassa kasvava kasvi – 
oikeastaan melkein mikä tahansa. 

Tarvikkeet ovat siis vedenpitävä ruukku, mittari ja hydrosoraa, haluttaessa pinnalle koristekiviä. Kasvi voi olla vedessä juurrutettu pistokas tai ihan tavallinen mullassa kasvava kasvi – oikeastaan melkein mikä tahansa. Näistä olen kertonut tarkemmin aiemmassa jutusssani En osaa kastella kukkia.

Hydrosora on eri asia kuin kevytsora, vaikka näyttääkin samalta. Minä peitän soran pinnan koristekivillä.

Mittari ruukun pohjaa vasten pystyyn, muutama sentti hydrosoraa pohjalle. Sitten kasvi ruukkuun, soraa ruukku täyteen ja vettä mittarin mukaan. Siinä se on. Lopuksi voi vielä vähän hienostella ja koristella pinnan kivillä.

Siinä se nyt komeilee toisen kirjovehkan ja kuristajaklusian keskellä eikä heti arvaisi, että sillä on ikää vain muutama viikko.

Homma sujuu siististi, sillä muutamat ruukun ohi tippuneet sorapalloset voi kerätä helposti pois. Sotkua tulee huomattavasti enemmän, jos käyttää mullassa kasvatettuja kasveja. Silloin irrotan ruukun vadissa ja huuhtelen kannulla enimmät mullat vatiin. Seuraavalla kerralla pääsee paljon helpommalla.

Rahapuu kaipasi uutta tyyliä. Minulla on muutamia melko suuria, kauniita lasiastioita. Siirsin rahapuun sellaiseen. Astia sitäpaitsi auttaa pitämään kasvin ympärillä olevan ilman vähän kosteamapana kuin muuten.

Paperilieriöllä jatkettu suppilo on  kätevä apuväline.

Istutin kasvin ensin valkoiseen hillopurkkiin. Koristerakeen lisäämiseen kehittelin näppärän apuvälineen leveäsuisesta suppilosta ja tukevasta paperista. Kaadoin sen avulla pari pussillista perliittiä muoviastian peitteeksi. Pienet koristekivet olisivat kauniita samaan tarkoitukseen, mutta ne tekisivät ruukusta todella painavan. Siksi käytän kevyttä perliittiä tai koristekivien ja perliitin sekoitusta.

Perliitti tummuu kasteluista, joten kasvin juurelle laitoin harmaita koristekiviä.

Kun sitä on kerran kokeillut,
ei ehkä enää halua palata
mullassa kasvattamiseen.

Puolihydroa helpompaa tapaa kasvattaa huonekasveja en tiedä. Kun sitä on kerran kokeillut, ei ehkä enää halua palata mullassa kasvattamiseen. Minä en ainakaan. Hattua nostan niille multasormille, jotka osaavat kastelun jalon taidon. Minä en sitä osaa, mutta onneksi minun ei tarvitse osatakaan. Puolihydro on pelastukseni.

Linkki Kukka & Kaalin verkkokauppaan löytyy täältä.

torstai 8. maaliskuuta 2018

AKANKAALI JA UKONKELLO

Eihän se nimi tietenkään miestä eikä kai akankaaliakaan pahenna, mutta kyllä näin miellyttävä kasvi ansaitsisi kauniimman nimen. Kaikki on toki suhteellista. Jos ajattelee samalle kasville annettua ämmän suurus –nimeä, joka mainitaan Elias Tillandsin luettelossa vuodelta 1683, niin akankaali alkaakin kuulostaa aika mukavalta.

Jos ajattelee ämmän suurus –nimeä, 
akankaali alkaakin kuulostaa aika mukavalta. 

Akankaalin lehdet ovat vaihtelevan punavihreät.

Pulla menisi varmasti väärään kurkkuun,
jos mieheni erehtyisi nimittämään minua akaksi. 

Pohjanmaalaiset väittävät, ettei akka-nimitys vaimosta ole ollenkaan pahaa tarkoittava. Silti pulla menisi varmasti väärään kurkkuun, jos mieheni erehtyisi nimittämään minua akaksi. Saduissahan akka on ihan kiva: ”Olipa kerran ukko ja akka, jotka asustelivat pienessä punaisessa mökissään. Pienessä puutarhassaan akalla oli kaali…”

Pidin akankaalin lehtien punertavasta väristä jo heti ensi silmäyksellä nähdessäni niitä puutarhamyymälässä. Sittemmin ihastuin myös kauniin väriseen kukintaan. Tämä on hienostuneen näköinen kasvi hyvässä seurassa.

Toisinaan kukat näyttävät sinisiltä, toisinaan sinililoilta.

Jotkut väittävät, että puutarha täyttyy
akankaalista ihan innostumattakin,
on kuulemma sen verran kova leviämään.

Tuskin tästä koskaan puutarhan tähteä tulee ja ihme olisi, jos minusta tulisi akankaali-ihminen. Olen kyllä pioni-ihminen ja tulppaani-ihminen ja saatanpa vielä tulla hortensiaihmiseksikin ja vaikka miksi, mutta tuskin innostun akankaalista yhtä paljon.

En ole kyllä lukenut muistakaan akankaali-intoilijoista. Täytyyhän maailmassa silti olla niitäkin, jotka keräilevät akankaalilajikkeita ja täyttävät puutarhansa niillä. Jotkut väittävät, että puutarha täyttyy akankaalista ihan innostumattakin, on kuulemma sen verran kova leviämään. Tiedä häntä, sen näkee aikanaan.

Sen verran akankaalin lajeista voisi innostua, että tietäisi edes sen, että rentoakankaalin lehdet ovat soikeat tai puikeat ja laidoiltaan matalasti isonyhäisiä kun taas hammasakankaalin lehtilavan laita on isohampainen. Nyt olen innostunut vain sen verran, että järjestän akankaalille aurinkoa, että lehdet punertuvat. Varjossahan ne muuttuvat enemmän vihreiksi. Kasvualustan suhteen se ei ole mitenkään kranttu.

Hyvässä lykyssä akankaali muodostaa mukavan tiiviin maanpeitteen.

Akalla on kaalinsa ja ukolla kellonsa ja hattunsa. Ukonkello on hankintalistalla, mutta vielä en ole päässyt siihen asti. Tasa-arvon nimissä pitäisi kai jo kiireesti hankkia.

Ihanaa naisten päivää kaikille tasapuolisesti!

Lämpimästi tervetuloa, Blogit.fi-sivuston kautta liittynyt lukijani! Toivottavasi viihdyt ja löydät blogistani ilon aiheita.