RAASUSTA RITARIKSI

Olettehan kuulleet rääsyistä rikkauksiin –tarinoita, joissa surkeista oloista on noustu maineeseen ja kunniaan. Tämä on sellainen tarina Viuhtista, meidän kukostamme.

Poikaset alkoivat kuoriutua eräänä loppukesän päivänä. Fiona-emolla oli kovasti työtä huolehtiessaan kuudesta jo kuoriutuneesta tipusta eikä se huomannut kahta munaa, jotka olivat vierähtäneet pois pesästä. Munat olivat jo vähän viileitä, mutta kummassakin munassa oli pienen pieni reikä. Toivoa ei näyttänyt olevan paljon, mutta päätimme yrittää. Veimme munat kiireesti sisälle pyyheliinan ja lämpöpussin suojiin.

Välillä tiput lepäsivät ja sitten taas jatkoivat kuoren nokkimista.

Tyttäreni huolehti kuoriutuvista tipuista. Lämpötilan piti pysyä juuri sopivana. Välillä munia oli sumuteltava. Kuoren sisälle pudonneet palaset oli poimittava pinseteillä, jotta kuoret eivät raapisi tipujen herkkää ihoa. Pala palalta tiput nokkivat kuoren rikki.

Lopulta pyyheliinan suojissa makasi kaksi märkää rääpälettä, jotka saivat nimekseen Muumitarinan mukaan Tiuhti ja Viuhti. Ne kaatuilivat hassusti opetellessaan pysymään pienillä jaloillaan.

Viuhti on vaalea ja Tiuhti tummempi.

Iltaan mennessä tiput olivat kuivuneet, ja pörheät pikkupallerot ujutettiin emon alle nukkumaan. Aamulla ne jo touhusivat siinä missä muutkin tipuset. Niiden tipuaika oli turvallinen ja ihana Fionan hoitaessa niitä pihalla ja kesäkanalassa. Tiuhti ja Viuhti kulkivat aina yhdessä ja nukkuivat vierekkäin orrella.

Viuhti oli alusta asti kesy.

Syksyn tultua kanalauma muutti talvikanalaan. Tipuset alkoivat pian olla aikuisen kokoisia ja kanalaan tuli ahdasta. Huomasin, että Viuhtia oli alettu syrjiä eikä se uskaltanut tulla syömään herkkuja yhtä aikaa muiden kanssa. Viuhti oli ihan raasu. Tiuhti pysyi uskollisesti Viuhtin kaverina. Se kökötti orrella tai seisoi Viuhtin vieressä. Öisin ne nukkuivat orrella vierekkäin.

Nuoret vierekkäin orrella, Viuhti vasemmalla ja Tiuhti sen vieressä.

Aloin syöttää Viuhtia erikseen hyllyllä. Se kesyyntyi nopeasti entistäkin kesymmäksi ja minä kiinnyin siihen kovasti. Jo parissa päivässä Viuhti sai kovasti itseluottamusta ja reipastui.

Vähän aikaa kaikki näytti menevän hyvin, mutta sitten tilanne alkoi taas huonontua. Teimme nopean päätöksen ja luovuimme kaikista isokokoisista kanoista ja ihanasta Silvis-kukosta. Meille jäivät vain kääpiöt: neljä aikuista Mille Fleur-kanaa sekä kaksi kukkoa, Viuhti ja Kaustinen, ja viime kesänä kuoriutunut kana, Tiuhti. Päätös teki kipeää, mutta onneksi kanalaumalle löytyi uusi koti. Kirjoittelin siitä otsikolla Kukkoilua.

Heti seuraavana aamuna kun Silvis oli lähtenyt, kuulin Kaustisen kiekuvan. Pian molemmat nuoret kukot seisoivat yläorrella ja kiekuivat vuorotellen. Kaustinen kiekui säröilevällä, vähän karhealla äänellään ”kukko-kiekuu” ja Viuhti puhtaasti ja soinnukkaasti ”kukko-kiekuu-uu”. Huokaisin helpotuksesta: siellä ne nyt kiekuvat sulassa sovussa ja tepastelevat tyytyväisinä nuoren Tiuhti-kanan seurassa.

Onnea kesti vain hetken. Kaustinen oli päättänyt ryhtyä pääkukoksi ja Viuhti tyytyi asemaansa kakkosena. Se ei kuitenkaan Kaustiselle riittänyt, vaan se alkoi mahtailla yhä aremmaksi käyvälle Viuhtille. Ilmassa oli kolmiodraaman tuntua. Kaustinen halusi suloisen ja kiltin Tiuhti-kanasen itselleen, mutta Tiuhti puolestaan oli kiintynyt Viuhtiin.

Tässä vaiheessa tuli kiire laittaa taas uutta ilmoitusta, mutta ilmoitus ei tuottanut tulosta. Odottelimme kuumeisesti, mutta sitten yhtenä aamuna emme voineet enää odottaa. Kaustinen oli käynyt Viuhtin kimppuun ja kanalassa näkyi verta. Viuhtin komeassa heltassa oli ikävät jäljet.

Kaustinen, vaikka olikin meille rakas ja tärkeä, oli annettava eräälle miehelle. Hän on sellainen ihana ihminen, joka pyyteettömästi pelastaa ihmisiä tämänkaltaisista vaikeuksista. Tuntui yhtä aikaa hirveän pahalta ja hirveän helpottavalta.

Kun Viuhti huomasi Kaustisen lähteneen, se alkoi taas kiekua. Oli ihanaa nähdä miten se tepasteli kanalauman keskellä. Kanat olivat tyytyväisiä, sillä Viuhtilla oli ihan toisenlaiset otteet kuin Kaustisella. Kaustinen oli vähän liian suorasukainen. Se oli vasta opettelemassa herrasmieskukon tapoja. Kyllä se joskus vähän liehittelikin kanoja, mutta aika usein se vain kävi suoraan asiaan – nuori ja innokas. Kukapa rouva sellaisesta pitäisi?

Kanat nokkivat innoissaan herkkuja. Viuhti huolehtii, että kaikille riittää. 

Viuhti sen sijaan on aivan toista maata. Se palvelee kanasiaan. Syöttää niille herkut. Ja sitten varovasti kysyy, että sopisiko rouvaselle? Ja yleensä rouvaselle sopiikin. Mikä ettei, kun kukko on pöyhinyt ihanan munintapesän, kutsunut syömään ja valikoinut parhaat herkkupalat, huolehtinut että varmasti kaikki saavat. Sellainen on se meidän kanalan ritarillinen kukko.

Jäljet Viuhtin harjassa kertovat siitä päivästä kun Viuhtista tuli kanalan ainoa kukko.

Moni on kysynyt mitä Viuhti itse syö ja milloin, kun se antaa herkut kanoille. Vastaus on hyvin yksinkertainen. Se syö sitten kun kanat ovat saaneet kyllikseen ja sitä mitä sattuu kanoilta jäämään yli. Jos herkkuja on vähän, Viuhti syö rehua ja jyviä.


P.S. Vielä ehdit nimeämään puutarhasi tärkeän N:n. Minun puutarhani aakkoset: N