KOTTIKÄRRYILLÄ PUUTARHAN YMPÄRI Heinäkuussa

Heinäkuun 4. päivä

On vuoronvaihdon aika. Pionit väistyvät ja antavat tilaa malvoille, rantatädykkeille, pallo-ohdakkeille, päivänliljoille, kurjenpolville, kärhöille, kärsämöille, syysleimuille…

Perinteisesti näihin aikoihin on vietetty Tässä ei ole mitään järkeä -teemapäivää. Minusta tuntuu, että se on tänä vuonna peruttu. Toivon niin. Pienet muutokset puutarhassa (kuten kurjenkellojen ja akileijojen keskittäminen yhdelle alueelle sekä koivuangervoaidan istuttaminen) ovat tehneet hyvää yleisilmeelle, rikkatilanne on hallinnassa ja kuihtuneet pionipenkit on siistitty.

Heinäkuun 5. päivä

Ripsii vettä. Sadepäivän puuhaksi vien kanoille porkkanaa. Puran Leniltä tulleet tuotteet. Erityisesti ilahduttavat kookkaat pahvilaatikot, joihin tuotteet on pakattu. Niistä on jatkuva pula puutarhassa. Hienoa, että saamme naapurilta myös kasan risuja haketettavaksi. Tästä tulee kivaa!

Kuvauskohteet omassa puutarhassa ovat vähissä. Lähden Joukon kanssa lähiretkelle ihailemaan maalaismaisemia. Kävelemme kauniissa pelto- ja järvimaisemassa. Tuntuu kuin olisimme mökillä. Lampaat määkivät. Kuvaan maitohorsmia ja koiranputkia. Vielä kotona iltapalalla olen täysin mökkitunnelmissa. Loppuhuipennukseksi lämmitämme saunan ja käymme viileässä ammeessa. Ah, miten ihanaa se onkaan! Melkein kuin uimassa kävisi. Ja tämä kaikki ilman mökin omistajan huolia!


Heinäkuun 7. päivä

Etelätuuli puhaltaa lämpimästi, mutta niin voimakkaasti, etten voi päästää kanoja ulos. En itsekään viihdy tuulisessa puutarhassa, joten tuon puutarhan sisälle. Kannan sisälle ämpäreittäin tädykkeitä, pallo-ohdakkeita, tähtiputkia ja kärsämöitä, viimeiset pionit ja vähän vihreää. Tädykkeet ovat ihania, mutta eivät ne minua helpolla päästä. Teen kaksi pientä kimppua ja yhden suuren. Totean taas kerran, että pienet kimput ovat minun juttuni.

Heinäkuun 9. päivä

Leikkaan puutarhan ainokaisen pioninnupun ja teen pikkuisen kimpun Sinellalle. Aiomme käydä hänen kanssaan kävelyllä Tampellan rantaraitilla ja vähän keskustan tuntumassakin.

Rantaraitilla ihailen maitohorsmia, keltaisia tulikukkia ja raunioyrttejä sekä muuta rannan kasvillisuutta. Ne näyttävät ihanan raikkailta. Ovat löytäneet täydelliset paikkansa istutusten seasta.

Siskoni Instagram-päivityksestä inspiroituneena ihmettelen kasvien elinvoimaa betoniviidakossa. Rohtoraunioyrtti ei häpeä paikkaansa roskiksen kainalossa. Tuo sininen kukka näyttää upealta. Viisi pientä keltaista kukkaa koristaa talon reunaa asfaltin näkymättömässä raossa aivan kuin ne olisi suunniteltu siihen. Liikenteenjakajan raosta nousee metrin korkuinen puu. Ihmeellistä; sen on täytynyt kestää talven tuulet ja tuiskut karussa paikassaan.


Heinäkuun 10. päivä

Viimeinenkin kuoppa on kaivettu ja pionit istutettu. Noelilla on vielä intoa kaivaa lisää kuoppia, joten marssin Joukon kanssa lammen taakse. Yhdessä hujauksessa tökimme kepit maahan. Ostoslistaan merkkaan kolme marja-aroniaa, kymmenen pionia ja kymmenen päivänliljaa.

Heinäkuun 12. päivä

Tänään suuntaamme Muuramen ja Viherlandian kautta siskoni luo Toivakkaan. Matkatavaroita en tarvitse montaa, mutta kukkamaljakko on kiva ottaa auton juomatelineeseen. Kimpun tädykkeet kaartuvat juuri kauneimmillaan. Pioni väsähti, mutta isotähtiputket ovat ihania. Äidille vien tuliaisiksi pienen asetelman kermakannussa ja ämpärillisen puutarhan kukkia ja oksia. Hän on todella innoissaan niistä. Hän saa tehdä niistä itse mieleisensä asetelman.

Viherlandiasta poimin kolme juuri täydellisen väristä ’Zen’Spirit Gold’ -keltajapaninangervoa, marja-aroniat Joukolle sekä pari ’Anniversary Rose’ -tähkätädykettä.

– Täällä on tällainen vapaa kasvatus, siskoni esittelee mökkipuutarhaansa. Puutarha on villi, vapaa ja kaunis. Pörriäisetkin pitävät siitä. Siskoni lupaa meille maa-artisokkia. Kaivetaan ne vasta huomenna. Pihapiirin lintulajisto on hämmästyttävä: ainakin 80 eri lajia on bongattu. Ilta on tosi kiva hyttysistä huolimatta. Grillissä paistuu kanaa ja kasvisvartaita, palvelu pelaa, järvi on peilityyni, ilma on lämmin, kaikkialla on rauhallista ja hiljaista.


Heinäkuun 13. päivä

Mökkirannassa aamu on ihmeellisen tyyni ja kaunis. Aamupalalla teemme toimintasuunnitelman. Käynti Tommolan tilalla kannattaa hoitaa ensin alta pois. Sitten paistetaan lettuja Rutalahden rannassa ja käydään mikroretkellä. Eräopassiskoni on luvannut suunnitella meille pienen retken lähiluontoon.

Sää suosii meitä koko matkan ajan. Saamme valita perennat kauniissa auringonpaisteessa. Kymmenen päivänliljaa lammen taakse ja viisi hevoskastanjan katveeseen, ostoslistan mukaan yksi ’Coral Reef’ -unikko, valeangervo ja ’Hewitt’s Double’ -ängelmä. Heräteostoksena vielä rantatädyke ’Pink Shades’. Olen nyt hullaantunut kaikkiin tädykkeisiin. Tämä taitaa olla kahdeksas tädykelajike meillä. Näytemaalla jättiängelmä ’Elin’ sekä etelänruusuruoho jäävät mieleen kaihertamaan. Kunpa keksisin niille paikat. Niin, ja vaaleankeltaiselle kirahvinkukalle.

Maukkaiden lettukestien jälkeen siskoni johdattelee meidät metsäautotietä pitkin korkealle paikalle, josta pääsemme hämmästelemään niin sanottua pirunpeltoa. Tuo jääkauden muovaama kivimuodostelma on kuin valtava jähmettynyt joki metsärinteiden välissä. Ihmeellisintä on, että kivien väleissä ei kasva oikeastaan mitään. On mykistävää ajatella, kuinka syvä kiviä täynnä olevan rotkon täytyy olla, ettei se vuosien saatossa ole täyttynyt humuksella. Vai miksi juuri mikään ei kasva siellä?

Kiitollisina saamastamme vieraanvaraisuudesta ja maa-artisokista lähdemme kotia kohti. Mäkinen, metsäinen tie tuntuu eksoottiselta. Kotimatkalla meidän täytyy vielä poiketa ruokakaupassa. Ostoskeskuksen hälinässä kupla puhkeaa; nyt oikein korostuu se, että olemme saaneet viettää pari päivää ihanassa luonnonrauhassa ja hiljaisuudessa.


Heinäkuun 15. päivä

Olen viime päivinä harkinnut kivijalkaputiikista luopumista. Verkkokauppa on ok, sillä paketit voi kääriä juuri niin hitaasti ja kömpelösti kuin haluaa. Sen sijaan asiakkaiden palveleminen putiikissa on kiusallista, kun kaikki pitää tehdä hankalasti avustajan kanssa. Varsinkin maksupäätteiden kanssa temppuileminen aiheuttaa ylimääräisiä sydämentykytyksiä. Jospa vain luovuttaisin.

Saan ystävällisen viestin asiakkaalta. Nuoripari haluaa tulla käymään putiikissa. Sehän sopii. Mielelläni palvelen. Valitaan mittareita, soraa ja lannoitetta, jutellaan niitä näitä. Olen varoittanut etukäteen, että palvelu on kömpelöä. Ei kuulemma haittaa, oli kiva ajella tänne maaseudulle eikä ole kiirettä. Maksupääte hidastelee, mutta toimii kuitenkin. Huh! Sataa vettä, mutta he ovat varustautuneet sateenvarjoin. – Haluatteko vilkaista puutarhaa, kysyn, on kyllä aika märkää. Sade ei kuulemma haittaa ja niin lähdemme katselemaan puutarhaa. Rupattelemme kasveista, puutarhasta, puutarhaelämästä. Hyvästellessä halaamme. Heidän lähdettyään huomaan, että reilu puolitoista tuntia on kulunut hujauksessa. Koko loppuillan Joukosta ja minusta tuntuu, että ystävät ovat käyneet kylässä. Ei, en sittenkään luovuta vielä.


Heinäkuun 22. päivä

Sadekausi vaihtui äkillisesti hirmuiseen helteeseen. Joukolle tulee kiire pihatöihin, minä puolestani viihdyn ilmalämpöpumpun viileässä ilmavirrassa. Päivä ei kuitenkaan valu hukkaan. Saan istutettua valeangervon ja tähkätädykkeet tärveltyneen sokeritoppakuusen paikalle. Rantatädyke ’Pink Shades’ saa alkaa maalata elämäntarinaansa Tabula rasaan.

Heinäkuun 23. päivä

Päivä on aurinkoinen ja kuuma, mutta tuulenvire helpottaa oloa. Ihan hyvä päivä istuttamiseen.

Eteläreunalla joudun vastakkain kiven kanssa. Heti maan pinnan alla järkäle täyttää koko sen alueen, johon olin ajatellut istuttaa keltajapaninangervot. Minun ei tarvitse kahta sekuntia miettiä, kumpi tässä luovuttaa. Se olen minä. Onneksi uusi suunnitelma on melkein parempi kuin alkuperäinen. Kaksi puskaa pääsee marja-aronian helmaan, kolmas Sivupolun varteen purppuraheisiangervon kainaloon. Limenvärinen pensas on tosi nätti tummanpunaista lehdistöä vasten.

Illalla tummia pilviä kerääntyy taivaalle. Pilvet ovat valokuvauksellinen kauniita, mutta niitä on mahdotonta vangita pikseleiksi. Taivas hämärtyy ja sitten ropsahtaa kunnon sade. Ilma viilenee.

Sateen jälkeen ulkona tuntuu kuin menisi kylpyhuoneeseen suihkun jälkeen. Puutarha tuoksuu voimakkaasti. Ihmeellistä! Tämän kun saisi taltioitua pieneen purkkiin talven varalle.


Heinäkuun 24. päivä

Jouko kiertää puutarhaa ämpäri kädessään. Hän on lähdössä äitiään katsomaan hoitokotiin. Olen ehdottanut hänelle, että veisi anopille puutarhasta materiaalia ja tekisi yhdessä hänen kanssaan niistä kimppuja. Jos anoppi ei jaksaisi itse asetella kukkia, hän voisi osallistua ideoimalla tai vain katselemalla. Ämpäri täyttyy vihreän, punaisen ja valkoisen eri sävyistä. – Tästähän riittäisi koko hoitokodin mummoille, Jouko sanoo. Kokemuksesta tiedän, että materiaalia ei ole ollenkaan liikaa kolmeen maljakkoon.

Illalla saan puhelun. Anoppi soittaa iloisena. Häntä aivan naurattaa, niin onnellinen hän on kukista. Joukokin on onnellinen. Tyytyväinen olen minäkin, kun Jouko otti haasteen vastaan ja onnistui siinä.

Heinäkuun 25. päivä

Tänään on ihana päivä: Asla tulee ensimmäiselle kotilomalle armeijasta, Jouko palaa Seinäjoelta ja minä saan kaksi pallotuijaa maahan. Nyt Sivupolun kolmen pallotuijan ryhmä on valmis. En ollut suunnitellut sitä tähän saumaan, mutta siinä se nyt on.

Iltapäivällä taivas tummuu. Salamat välähtelevät. Ukkonen jyrähtää niin lähellä, että säpsähdän. Sataa kuin saavista kaataen. Kesä todellakin näkyy, kuuluu ja tuntuu. Tämän tunteen kun muistaisin vielä talvellakin!

Heinäkuun 29. päivä

Viimeisetkin päivänliljat ovat nyt maassa. Valmiiksi saamisen riemua kuitenkin himmentää pettymyksen karvas sivumaku. Olin haaveillut persikkaisen pinkistä ryhmästä lammen taakse, mutta näiden päivänliljojen punainen onkin ennemmin lilaan taittuva viininpunainen. Lajikkeiden värit kyllä mätsäävät täydellisesti yhteen, mutta se on laiha lohtu. Kun netissä tarkkaan valitsemiani lajikkeita ei Tommolassa ollut, vaihdoin ne toisiin myyjän kuvailun perusteella. Näytemaalla päivänliljat olivat vasta nupuillaan eikä valokuviakaan ollut. Klassinen moka, ei voi mitään. Onneksi kukkaryhmiä katsotaan etäältä, niin ehkä vahinko ei ole kovin suuri.


Heinäkuun 30. päivä

Pensasmustikat ovat suuria ja sinisiä. Marjoja on valtavasti. Maistelen niitä suoraan pensaista. Mustikoiden maku on mieto, mutta en meinaa malttaa lopettaa.

Anoppi soittaa Joukolle, että pitäisi tulla äkkiä tänne (200 km päähän): kukat alkavat kuihtua (siis ne, jotka Jouko vei puutarhastamme ja asetteli äitinsä kanssa maljakoihin). Minua liikuttaa, miten paljon hän on nauttinut kukista. Illemmalla soitamme hänelle ja lupaamme tuoda lisää kukkia vähän myöhemmin. Vaikka hän on väsynyt ja hyvin huonossa kunnossa, hän nauraa ääneen. Niin heleää naurua harvoin enää kuuleekaan.


Heinäkuun 31. päivä

Ehdin kiertää puutarhassa valokuvaamassa ennen kuin alkaa sataa. On valoisa päivä ja kesäsade tuntuu ihanalta. Vien kanoille porkkanaa. Viipyilen matkalla ja nautin sateesta.

KOTTIKÄRRYILLÄ PUUTARHAN YMPÄRI Kesäkuussa

Kesäkuun 1. päivä

Ajatus jysähtää päähäni kuin ukkospilvi: tämä ei ole mitään hetkellistä, vaan Poppius on vakavasti sairas. Ihana Poppius-raukka! Sen harja on sinertänyt jo jonkin aikaa, mutta nyt myös kukon käytös on muuttunut. Se ei enää kutsu kanoja syömään. Syö onneksi itse hyvällä ruokahalulla, mutta ei tarjoile rouville. En ole kuullut sen kiekuvan muutamaan päivään. En voi uskoa tätä todeksi. Poppius on ollut meillä vasta kolme ja puoli viikkoa, ja nyt on jo luopumisen tuskan aika.

Kesäkuun 2. päivä

Olen suunnitellut jälkiruuaksi mansikkaraparperirahkan, mutta juuri silloin, kun pitäisi hakea raparperit, sataa kaatamalla. Päätän tehdä mansikkarahkan ja raparperihillokkeen erikseen sitten, kun sade lakkaa. Raparperit kukkivat komeimmillaan, mutta ei haittaa. Käytän ohuita varsia. Hillokkeesta tulee tosi hyvää.

Kesäkuun 3. päivä

Tänään leikataan oikein urakalla. Jouko parturoi koivuangervoaidat, minä leikkaan vuorenkilvet ja talvella kuolleet ruusunoksat sekä ruskettuneet havut. Ei ollut suosiollinen talvi sen enempää havuille kuin ruusuillekaan.

–Poppius kiekaisi, Jouko huikkaa ovenraosta ja kiirehtii jatkamaan hommaansa. Hän tietää, miten iloiseksi hän tuolla lauseella minut saa. Minä säntään kanalaan ja tosiaan: kukko kiekuu. Se on ollut aamulla apea eikä innostunut nokkimaan herkkuja. Nyt se kiirehtii reippaasti tarhaan, kun vien apiloita ja omenaa. Vaikuttaa siltä, että se jopa vähän kutsuu kanoja. Ei se vielä tarjoile rouvilleen, mutta syö sentään itse hyvällä ruokahalulla.


Kesäkuun 5. päivä

On surullista käydä kanalassa ja nähdä Poppiuksen kunnon yhä huononevan. Se ajaa Flooran pontevasti pois herkkujen ääreltä, vaikka se vasta äskettäin on pitänyt siitä ja kaikista muistakin rouvistaan esimerkillisen hyvää huolta. Illalla näen sen istuvan alaorrella väärinpäin. Sydäntäni särkee, kun Poppius katselee minua jutellessani sille. En haluaisi luopua siitä näin pian. Juuri kun se on rohkaistunut niin paljon, että tulee pyytämään lisää herkkuja, kun entiset ovat loppuneet.


Kesäkuun 6. päivä

Käyn kanalassa itkemässä. Poppius on väsynyt. Se katsoo kauniisti, kun juttelen sille. Hyvästelen.

Kesäkuun 7. päivä

Juhlafiilis tulee pikkuhiljaa kotia ja puutarhaa laittelemalla. Iirikset ja jalolupiinit pitävät huolen puutarhan väriloistosta. Osa pioneista kukkii jo. Jännittää, pullistuvatko nuput niin, että vieraat voisivat kerätä kimput kotiin viemisiksi.

On vaikeaa yhtä aikaa valmistella iloisia juhlia ja seurata Poppiuksen sairastamista. Onneksi Poppius on vähän virkeämpi kuin eilen, joten itsekin olen paremmalla mielellä.

Kesäkuun 8. päivä

Olen varautunut konfirmaatiotilaisuuteen paksulla nipulla nenäliinoja. Tällä kertaa pääsen vähemmillä kyynelillä kuin yleensä, sillä istumme niin takana, että en näe rakasta poikaani kuin vilaukselta muutamia kertoja. Siellä hän kuitenkin on, ja häntä ajatellessani sydämeni on pakahtua kiitollisuudesta ja onnesta.

Reissun jälkeen tekisi mieli oikaista sohvalle hetkeksi, mutta aikaa ei ole hukattavaksi. Vaikka olen suunnitellut hyvin yksinkertaiset asetelmat – vaaleansinisiä iiriksiä, niiden kapeita lehtiä sekä morsiusharsoa lasipulloihin – onnistun käyttämään puuhaan useita tunteja. Asettelen lasipullot eri puolille taloa ja saan välittömästi myönteistä palautetta vessaan asettelemistani kukista ja muistakin.

Poppius on aiempaa virkeämpi. Innoissaan se syö omenaa kädestä. Omena onkin sen herkkua. Seesaminsiemenetkin maistuvat. Voisikohan se sittenkin parantua? Näyttäisi siltä, että saamme juhlia iloisissa merkeissä.


Kesäkuun 9. päivä

Aamu on ollut tuulinen ja sateinen, mutta nyt aurinko näyttäytyy ja tuulikin tyyntyy. Laitan liinat terassin pöydille ja teen vielä pieniä viimeistelyjä ennen juhlavieraiden tuloa.

Yhtäkkiä alkaa tuulla rajusti. On vaikea nähdä ikkunasta ulos, kun sade piiskaa lasia. Rajuilma tuntuu pyrkivän sisälle asti. Pian ilma taas selkenee ja huomaamme pajun ison, paksun haaran rysähtäneen maahan. Onneksi se on kaatunut tien sivuun, eikä haittaa vieraiden tuloa. Harmi vain, että se on kaatuessaan repäissyt amerikanpihlajasta oksan. Terassilla pöytäliinat ovat litimärkiä.

Talo täyttyy vieraista ja iloisesta puheensorinasta. Vieraat viihtyvät, tilaa ja ruokaa riittää ja pionit ovat auenneet juuri sopivasti niin, että kaikki halukkaat saavat poimia kimpun mukaansa. Illalla uni ei tahdo tulla.

Kesäkuun 10. päivä

Avillalla on asiaa Tampereelle ja Sinella kutsuu meidät kylään, parvekeviljelyksiään katsomaan ja Tampellan rantaraitille kävelemään, joten vietämme päivän kaupungissa. Päivä on tuulinen, kylmä ja vähän sateinenkin, mutta juuri silloin kun vietämme aikaamme Tallipihalla ja Finlaysonin palatsissa, on aika hyvä sää. 

Ihailen runsaita kukka-asetelmia ja viehättävää miljöötä.

Iltapäivällä kotona katkeavat sähköt koko illaksi. Olemme kiitollisia, että sähköt eivät katkenneet eilen tai toissapäivänä.


Kesäkuun 11. päivä

Sää suosii tänään enemmän sisä- kuin ulkotöitä. On tosi kylmää ja tuulista, sadettakin saadaan. Saan silti istutettua pikkujasmikkeen sekä kaksi keijuangervoa Etelärinteeseen.

Ihmeellistä, että pionit aukovat nuppujaan tässä hyytävässä kylmyydessä! Kun aurinko näyttäytyy, pitää juosta kuvaamaan. Muuten ei ehdi ennen seuraavaa sadekuuroa.


Kesäkuun 12. päivä

Liikuttavaa – olen menossa kanalaan tarjotakseni Poppiukselle omenaraastetta, mutta Noeli onkin jo syöttämässä porkkanaa. En tiennyt, että olemme käyneet vuorotellen syöttämässä kukkoa. Noeli keksii tarjota myös juustoraastetta, joka käykin oikein hyvin kaupaksi. Nopea saa olla, että herkut päätyvät oikeaan osoitteeseen eikä neljän kanarouvan nokkiin. Huolettomat rouvat hyörivät ja pyörivät innokkaina ympärillä.

Kesäkuun 13. päivä

Ahkera syöttäminen on tehnyt Poppiukselle hyvää ja se näyttää huomattavasti pirteämmältä kuin eilen. Keitetty kananmuna virkistää lisää. – Jos Poppius paranee, siitä tulee tosi kesy, Noeli sanoo. Se on oppinut luottamaan meihin. Voi, kunpa se paranisikin, mutta en oikein jaksa uskoa. Käyn vähän väliä kanalassa syöttämässä ja tarkistamassa, että Poppiuksen on hyvä olla.

Vettä tulee kaatamalla. Pionit taipuvat sateessa. Illalla sade lakkaa ja aurinko paistaa. Miljoonat sadepisarat kimmeltävät lehdillä kuin timantit. Kerään suuret, hurmaavasti tuoksuvat pionikimput maljakkoon. Koti täyttyy kauneudesta, kun rippijuhlakukatkin loistavat vielä.


Kesäkuun 14. päivä

Puutarha on hengästyttävän kaunis. Kaikki kukat tuntuvat kukkivan yhtä aikaa: ruusut, iirikset, jalolupiinit, pionit, kullerot, unikot, koivuangervot, grönlanninhanhikit, isorikot… Käki kukkuu loputonta kertosäettään. Saan tästä kaikesta voimaa surun keskellä Poppiuksen hoitamiseen.

Kesäkuun 15. päivä

Ihanaa, Poppius näyttää virkeältä! Se katselee kiinnostuneena mitä minulla on sille. Annan sille kaikki herkut mitä vain keksin: tuoreita mehukkaita mansikoita, auringonkukansiemeniä, keitettyä kananmunaa, vesiheinää, mehevää porkkanaraastetta nyponsopan kanssa… Kaikki kelpaa.

Kukko nokkii ahneesti auringonkukansiemeniä. Se katsoo minua tarkkaavaisesti kirkkailla silmillään. Sen harja on punainen ja kaartuu nätisti pystyssä. Harja ei enää ole tuhkanharmaa silmän päällä lerpottava surkimus niin kuin eilen. Jotakin on tapahtumassa. Alan varovasti uskoa ihmeeseen.


Kesäkuun 16. päivä

Iloisena menen kanalaan Poppiusta tervehtimään. Minulla on mukanani raejuustoa, josta se varmasti on innoissaan. Jälkiruuaksi olen varannut mansikkaa. Aion samalla laittaa kylpylaatikon oikein hyvään kuntoon. Poppius varmasti nauttii päästessään kylpyyn.

Vastassani onkin hiljainen kukko. Poppius kuuntelee, kun juttelen sille. Ruuat jäävät syömättä. Silittelen ja hyvästelen.

Pitkin päivää käyn tarkistamassa, olisiko Poppius virkistynyt. Neljä Hulda Huoletonta hyppii ympärillä. Ihmettelevät varmaan mitä minä suren – Poppiushan on siinä, ja herkkuja virtaa ovista ja ikkunoista. Pyydän Avillaa soittamaan minulle Ilmari Hannikaisen Mirrin hautajaiset. Tuo haikea pianokappale saa kyyneleeni juoksemaan puroina.

Illalla Poppius on poissa. Jouko tulee kanssani hautaamaan sen. Ilta on lämmin ja kesäisen kaunis. Käki kukkuu ja linnut laulavat, kun sommittelemme juhannusruusuista kimpun. En kyynelten läpi näe tuota rakasta kukkoani, kun vien sen haudalle pitkin polkua, jota reunustavat kauniisti kaartuvat saniaiset. Laskemme Poppiuksen kuoppaan ja asettelemme ruusukimpun silkkipaperin päälle. Pienen kukon elämä oli lyhyt, mutta hyvin merkityksellinen. Tänä lyhyenä aikana se ehti tuottaa valtavasti iloa ja onnea.


Kesäkuun 18. päivä

– Miten tää leikataan, Jouko kysyy kädessään pitkä pionin kukkavarsi. – Tää oli taipunut polulle, niin otin tän talteen, hän selittää.

Olen onnellinen, että hänestä on tullut pioni-ihminen. Aviopuolisot tosiaankin alkavat muistuttaa toisiaan. Joukoa ei tarvinnut kahta kertaa käskeä pioniostoksille, kun hän oli menossa asioille Pirkkalaan. Pyysin ottamaan kuvat lajikevalikoimasta ja valitsin sitten niistä lammen taakse kuusi vaaleanpunaista ’Sarah Bernhardtia’ ja kolme hybridipioni ’Cythereaa’. Saadaan lammen takaosan pioniryhmä valmiiksi.

Joukon vallille kaksi vuotta sitten istutetut pionit kukkivat runsaina: aniliinia, vaaleanpunaista ja valkoista. Jouko nimesi tuon ryhmän puutarhan kauneimmaksi kukkapenkiksi. Kieltämättä värivalikoima on osunut nappiin, mutta minusta musta muovi ryhmän edessä laskee kukkaryhmän kauneutta. – Mikä kukkapenkki muka on kauniimpi, hän inttää. – Ei kait sitten mikään. Olipa onni, että puutarhan kaunein kukkapenkki sattui juuri ”sinun maillesi”, nauran.

Mietin, miten muka pioneista voisi saada tarpeekseen. Tiedän kyllä, että voi, mutta nyt pionien kukkiessa tuntuu, ettei malta kotoa lähteä mihinkään. Olen kiitollinen puutarhamme pionien lajikerunsaudesta. Uusia lajikkeita puhkeaa kukkaan koko ajan. Olen antanut kimppuja ystäville, haalinut niitä sisälle ja silti kukkia riittää yllin kyllin ulkonakin. Oi-joi, tätä ihanaa kukkien ja tuoksujen aikaa! Se lohduttaa minua Poppiuksen menetyksen surussa.


Kesäkuun 19. päivä

Kesän suurisuuntaisin projekti, 21 pionin istutus lammen taakse, alkaa olla voiton puolella – ainakin, jos ei kattamista lasketa. Eikä sitä nyt lasketakaan, kun on krooninen puute pahvista. Itse asiassa 76 % on valmiina, mutta ei hätää; uusia projekteja pukkaa. Alueen reunalle on tulossa vielä marja-aroniaa ja kirsikkapuiden väliin angervopensaita. Hups, yhtäkkiä onkin kymmenkunta kuoppaa lisää kaivettavana.

Kierrän valokuvaamassa kuin orava tammenterhoja keräämässä talven varalle. Muistikortti pursuilee jo, mutta otan vielä yhden ja vielä…

Kesäkuun 20. päivä

Tänään on aika laittaa puutarhaa juhannuskuntoon. Parsat saavat kompostinsa. Raparperin kukkavarret katkaistaan. Kanoille löytyy vesiheinää. Karkailleet akileijat ja viiruhelvet saavat lähtöpassit. Orvokit leikataan. Kauheassa tuulessa kitketään ja siistitään. Huusholli siivotaan, jos jaksetaan ja aikaa jää.


Kesäkuun 21. päivä

Täksi päiväksi olen varannut maailman mukavinta puuhaa: kukka-asetelmien tekoa. Turvaudun takuuvarmaan tekniikkaan ja asettelen kukat lasipulloihin. Mikään ei voi mennä pieleen, kun käytettävissä on mielin määrin pioneja. Niiden lisäksi käytän ensi kertaa ’Yellow Tail’ -iiriksiä. Oi, miten ihania ne ovatkaan! Jättipoimulehti ja isorikko ovat varmoja seuralaisia. Muutama iiriksen lehti täydentää kokonaisuuden. Lopputulos on ihana. Mietin aikaa, jolloin vasta haaveilin pioneista maljakossa. Haave tuntui niin kaukaiselta. Nyt osaan arvostaa tätä kaikkea ihanuutta.

Juhannusaaton vakio-ohjelmistoa ovat kääpiövuorimäntyjen vuosikasvujen leikkaaminen. Illalla Jouko paistaa muurinpohjalettuja.


Kesäkuun 22. päivä

Ajatus laineiden liplatuksesta rantakivillä houkuttelee minut juhannusajelulle Sastamalaan Sinellan ja Joukon kanssa. Matkan varrella poikkeamme Kiskokabinetilla katsomassa junanvaunua, jossa Mannerheim on tavannut Hitlerin. Upeat puitteet tapaamiselle! Jäätelö torikellon nurkalla tuo ihanan kesäfiiliksen. Tuttavallinen naakka seurustelee kanssamme jäätelön toivossa. Oi, miten suloinen se on!

Tyrvään pappilan puutarha on kaunis kesäasussaan. Jasmikkeet tuoksuvat, pionit kukkivat, kaikkialla on siistiä ja tyylikästä. Mielipaikkani, valkoinen penkki veden äärellä, sattuu olemaan vapaa. Onneksi olemme varanneet herkulliset eväät – sandwichit ja vesimelonia – mukaan. Laineet liplattavat, aurinko paistaa, hääparia valokuvataan. Niin kesäistä! Sinella kulkee paljain varpain tuuhealla nurmikolla ja nauttii pionien tuoksuista. Minä ja Jouko ihastelemme ja ihmettelemme rakennuksen mahtavuutta ja sitä ympäröivää puutarhaa.


Kesäkuun 23. päivä

Yritän hiipiä kanatarhaan salaa, mutta Flooraa ei hämätä. Heti, kun haka kolahtaa, se juoksee ovelle kuin tuulispää. Ettei vain jää ilman herkkuja. Minua naurattaa.


Kesäkuun 24. päivä

Koti on täynnä kukkia, mutta en voi vastustaa pioneja. Sopivasti nupuillaan olevia kukkia löytyy vielä. Avillakin innostuu tekemään kimpun (yläkuvassa). Aluksi hän huokailee, kun kukat eivät meinaa pysyä kohdillaan. Lopputulos on kuitenkin täydellinen. Ihana!

Minä teen omani rautalankamyttyrätekniikalla. Asettelen jokaisen oksan Kiana Underwoodin opein: kun jokaisen oksan asettelee harkiten niin, että se näyttää kauniilta, niin lopputulos on hyvä. Aukot täydennetään, mutta mitään ei tarvitse enää korjailla. Minäkin olen tyytyväinen omaani.

Kesäkuun 25. päivä

Eilisestä innostuneena jatkan leikkokukkien parissa. Nyt minua inspiroivat erityisesti isotähtiputket ja valeangervot. Kokeilen ensimmäistä kertaa maljakon suulle teipattavaa ristikkoa.

Innostus vaihtuu luomisen tuskaan. Pikkuisen toilettikimpun ’Lac Majeau’ –ruususta saan valmiiksi, mutta epätoivoisen pionikimpun viimeistely jää huomiseen.


Kesäkuun 26. päivä

Olen unohtanut eilisen tuskan ja ryhdyn taas asettelemaan kukkia. Minulla on visio kauniisti asettuvasta epäsymmetrisestä kukkarunsaudesta, mutta kukat eivät suostu siihen. Valittelen lopputulosta Joukolle. – Jos tuo ei näytä kauniilta, on katsojan silmässä vika, Jouko lohduttaa.

KUUSI KUVAA KESÄSTÄ

Sain Kuusi kuvaa kesästä -haasteen kahdelta blogiystävältäni: Päiviltä Kottikärryn kääntöpiiri -blogista sekä Annalta hänen blogistaan nimeltä Satavuotiaan sylissä. Haasteen on alun perin laittanut liikkeelle Tuplasti terapiaa -blogin Pirjo.

Viime kesästä tuntuu olevan ikuisuus, seuraavaan kesään vain harppaus. Siksi tuntuu luontevammalta suuntautua tulevaan kesään kuin miettiä mennyttä. Kokosinkin tähän juttuun viime kesältä kuusi kuvaa ja asiaa, joita mielenkiinnolla odotan näkeväni taas. 

Keväällä ihanuudet ovat vasta alussa. Miten kasvit ovat pärjänneet talven yli? Millainen kevät mahtaa tulla ja ehdinkö tekemään haaveilemani hommat ennen rippijuhlia? Viime vuonna puutarhamatkailimme vasta loppukesällä ja syksyllä. Ehtisimmeköhän tänä vuonna vierailemaan muutamissa kevätkohteissa?

Kauniista näkymistä haaveilen, kukkaloistosta ja vihreydestä, hallitusta runsaudesta. Viime kesänä huhkimme monen projektin kimpussa ja nyt talvella olen tehnyt uusia suunnitelmia. On jännittävää päästä niitä toteuttamaan ja kasvua seuraamaan.

Uusia kasveja tulee ja välillä myös menee. Viime kesänä näin lumimarjan kukkivan ensi kertaa. Onpa se viehättävä! Haaveitteni kasvilista on jo pitkällä. Jännitys säilyy koko kasvukauden loppuun asti; mitä kaikkea uutta puutarhaan saankaan. Koskaan ei voi tietää...

Viime vuonna oli Viuhti-kukon viimeinen kesä. Surullista! Seitsemän vuoden pituinen ihana aikakausi päättyi. Haaveilen, että tänä keväänä voisin haudottaa uuden kukon. Pitäisi vaan löytää chabon siitosmunia.

Viime kasvukaudelle olin tehnyt pitkän To Do-listan. (Yllä olevan kuvan tarha-alpin hävittäminen oli yksi listan tehtävistä.) Tohkeissani vedin viivoja listalle pitkin kasvukautta. Miten paljon sainkaan aikaan viime vuonna! Tulevan kasvukauden lista on vielä vaiheessa. Jännä päästä sitä toteuttamaan. Työ on niin palkitsevaa.

Viime kesän mieluisin projekti oli koivuangervoaidan istuttaminen ruudun muotoon. Muitakin isoja projekteja oli, ja nyt on kiinnostavaa nähdä niiden kasvu kohti tavoitetta.

Hyvää kevättä ja kesän odotusta!

PUUTARHAPÄIVÄKIRJANI MUN Elokuussa

Elokuun 2. päivä

Olen koko kesän miettinyt ratkaisua Hedelmäpuutarhan ongelmaan. Suihkulähteen ympäristö on kiva, pionipenkkikin kohtuullinen, mutta ruusumalvojen alue on ihan liian sekava. Olen miettinyt vaikka mitä, mutta mikään ei ole loksahtanut. Ei kolahtanut heti silloinkaan, kun näin Instagramissa Claus Dalbyn puutarhan tai oikeastaan se oli vain yksi huone kahdestatoista. Aivan liian hieno jäljiteltäväksi. Seuraavana iltana en kuitenkaan meinannut saada unta. Näkymä jäi vaivaamaan.

Tänään menen silmämääräisesti mittailemaan. Päivällä on satanut kaatamalla, mutta nyt ilma on täydellinen. On jotenkin sadunomainen olo. Laitan kokeeksi muutamia keppejä ja näyttää siltä, että tila riittää juuri ja juuri. Uutta ruusua ei tarvitse siirtää, eikä kilpirikkoakaan. ’Joan Seniorit’ ovat työläin homma, niitä täytyy siirtää.

Jouko sattuu olemaan ulkona, pysähtyy hetkeksi katsomaan puuhiani. Pyydän häntä saman tien mittaamaan. Jouko juputtaa, että kaivamisessa on kauhea työ. – Maa on kovaa, pitäisi kaivaa Avantilla, hän jatkaa. Minä vakuutan, että multa on muhevaa. – Hirveä homma, hän sanoo, tähän menee tuntikausia. – Eihän tässä, sanon, tämä on jo kertaalleen kaivettu konevoimin. Ei täällä ole edes isoja kiviä.

Katsomme, että kepit ovat linjassa vanhan aidan kanssa. – Tuota polun nurkkaa täytyy pikkuisen siirtää, mutta aika vähällä sen saa mahtumaan, suunnittelen. Tämähän onnistuu paremmin kuin uskalsin toivoakaan. Otetaan ristimitat ja kaikki. Vekslataan kaikki kohdalleen. Kierretään vielä valkoinen naru keppien ympäri. Ah, naru näyttää jo muotoon leikatulta koivuangervoaidalta.

P.S. Maa oli muhevaa ja Joukon yllätykseksi koivuangervot oli äkkiä istutettu. Riitti, että Jouko osallistui mittaamiseen. Hän on siinä niin taitava.


Elokuun 3. päivä

Vietän Joukon kanssa vapaapäivää Hämeenlinnassa. Käymme syömässä herkullisen lounaan. Katselemme kauniita vanhoja puutaloja. Kiertelemme parilla kirpputorilla. 

Lopuksi ajamme Naivistit Iittalassa -näyttelyyn. Metallista tehdyt veistokset ovat hauskoja, samoin suuret keraamiset koirapatsaat. Muutamat puutarha-aiheiset taulut kiinnittävät huomioni. Ihan kiva reissu, mutta kirsikka jäi puuttumaan kakun päältä; ohjelmassamme ei ollut yhtään puutarhakohdetta.

Elokuun 8. päivä

–Niila on haaveillut tuollaisesta lava-autosta, Jouko sanoo moottoritiellä. – Ei hassumpi, sanon. Mietin, miten tavarat pysyvät kyydissä ja kurkin uteliaana lavalle Joukon huristaessa ohi. Hyvin pysyvät verkkorulla ja vesikanisteri. Syysmaksaruohot heiluvat muovipussissa. Sydämessäni läikähtää: joku toinenkin puutarhan ystävä on liikenteessä.

Jalkatilassani matkustaa peikonlehti. Tuntuu ihmeelliseltä olla muuttamassa omaa tytärtään Ouluun, vanhaan opiskelukaupunkiini.

Kummallista liikkua kaupungissa, jonka pitäisi olla tuttu, mutta josta ei kuitenkaan muista mitään. Kaikkialla on niin paljon uusia rakennuksia, puutkin ovat kasvaneet kolmessakymmenessä vuodessa. Torin rannassa sentään on paljon tuttua. Kiertelemme vielä huonekalukaupoissa ennen kuin hyvästelemme haikeana Avillan. – Tulee ikävä, sanon kyynelteni lomasta. – Niin tulee, Avilla sanoo ja halaa yhä lujemmin.

Myöhemmin kuulen, että Avilla on saanut illalla vieraita. Arvasin, ettei siihen kauan mene. Tuntuu vähän paremmalta.


Elokuun 10. päivä

Niila kysyy, voiko kuusen kaataa nyt. Sen, josta olen aiemmin puhunut. – Kyllä, kunhan se ei kaadu perennojen päälle, vastaan. – Ei kaadu, pojat lupaavat. Vilpas karsii oksat. Kylläpä tulee hienon näköistä, kun maisema avartuu. Kun enää latva on jäljellä, Niila sahaa rungon. Vilpas ottaa puun vastaan ja kohta he kantavat rungon niin, ettei se edes kosketa perennoja. Pojat keräävät oksat. Vain pieni kasa sahanpuruja jää jäljelle.

Nyt en enää olekaan varma, haluanko kuusen paikalle suurta puuta. Tämähän on tosi hieno näin.

Elokuun 11. päivä

Tänään panemme tuulemaan ja lähdemme varta vasten Tampereelle Pirilän puutarhalle ostamaan taimia. Lastaamme peräkärryyn kaksikymmentä koivuangervon tainta ja neljäkymmentäkaksi timanttituijaa. Kaksikymmentäkahdeksan säkillistä multaa matkustaa autossa.


Elokuun 12. päivä

Aamupäivällä kurkistan kanalaan. Siellä jonotetaan munintapesään ja pidetään meteliä. Munintahässäkän jälkeen avaamme kauden viimeisen pop-up jalkahoitolan.

Asiakkailta ei heru kiitoksia sen enempää kuin viime kerrallakaan, mutta onneksi homma hoituu. Ainoastaan Lumikki protestoi ja nokkii vihaisena Sinellan kättä. Haen Lumikille omenaa. Ei kelpaa. Tunnen itseni noidaksi. – Se on läksynsä oppinut, Sinella toteaa.

Päätän kivisen jalkahoitolayrittäjän tieni ja siirryn puhtaanapitoalalle. Vien vanhat kuivikkeet kompostiin ja pesen lattian. Sirottelen nurkkiin ja tasoille piimaata. Lopuksi laitan uudet heinät ja kuivikkeet. Huusholli on kuin uusi. Rohkea Lilli tulee testaamaan heinät ja purut ensimmäisenä.

Miten pienen viivan vetäminen voikaan olla niin suuren työn takana! To do -listallani lukee tuija-aidan istutus. Jouko huhkii pitkän työpäivän ennen kuin aita on kahta puuta vaille valmis. Ne meidän pitää vielä käydä ostamassa. 

Sen sijaan toisen viivan saan vedettyä helposti. Karistan muutaman lehtoakileijan helisevän siemenkodan ämpärin pohjalle ja heittelen siemenet maahan. Varsinainen työ tehdään ensi keväänä, jos heittelin siemeniä liikaa.


Elokuun 13. päivä

–Nyt on Viuhtin lähtö lähellä, sanon Joukolle ja kyyneleet tulvahtavat silmiini. – Sen heltta ja harja ovat ihan siniset, selitän. Netissä sanottiin, että se voi olla sydämen vajaatoimintaa. Niin kai, muuttuvathan ihmisenkin huulet sinisiksi tuolloin. Kukko on jo 7-vuotias ja nyt on ollut kovin kuumaa. Vanhan kukon sydän on kovilla.

Jouko tulee kanssani tarhaan ja lohduttaa, että Viuhti näyttää käyttäytyvän tavalliseen tapaan. Huolehtii kanoistaan ja nokkii jyviä, tepasteleekin ympäriinsä. – Nii-in, tosi sairas sinunkin täytyisi olla, että et huolehtisi perheestäsi, vastaan. Rintaani puristaa.

Netti ehdottaa muitakin syitä: paleltuma, nestehukka, ruokapala kurkussa. Paleltumaa se ei ainakaan ole, vettäkin on tarjolla runsaasti. Jouko epäilee Ivermektiiniä. Lääkkeiden sivuvaikutukset voivat olla arvaamattomia. Tuon mehukkaan kurkun, jota Viuhtikin nokkii innokkaasti.

Seurailen tilannetta ja raskain sydämin menen hetken kuluttua taas tarhaan. Väri on yhä sininen, mutta Viuhti on oma itsensä. Tohkeissaan se kutsuu rouvasiaan nokkimaan kurkkua, josta on enää kuivat kuoret jäljellä. Ihana Viuhti!

Iltaseitsemältä kurkistan kanalan ovesta. Sydämeni hypähtää. Viuhti on orrella kuten aina ennenkin. Onko sen harja oikeasti kirkkaanpunainen? – Kyllä, Joukokin vakuuttaa ja taas kyyneleet kohoavat silmiini, nyt ilosta ja kiitollisuudesta.

Elokuun 18. päivä

Alun sadepäivien jälkeen elokuu on ollut lämmin, jopa helteinen. Viileämpiä istutuskelejä odotellessa olen kitkenyt ja siistinyt, leikannut kirsikan oksan sieltä ja vesan täältä. Joukolla on draivi päällä. Kuusia on kaadettu ja kaivinkone tilattu uutta parkkipaikkaa varten. Tänään valmistuu paikka omenapuulle Liikenneympyrään.

Illalla saan tietää, että Jouko on lukenut blogiani. Oli kuulemma tullut vähän vauhtia. Olin listannut blogiini viisi suurta projektia, jotka odottavat toteuttamistaan:

Lampea ympäröivän nurmikon reunustaminen tiilillä (aloitettu)

Kesäkeittiön rakentaminen (perustus valettu)

Pylväiden muuraaminen portin pieliin (tiilet hankittu)

Katseita kestävän ratkaisun keksiminen ja toteuttaminen polttopuiden varastointiin (toivoton tapaus)

Polkujen leventäminen (haaveilun asteella)

Nyt nurmikko on reunustettu tiilillä. Polttopuille on paikka varattu ja katos suunniteltu, tarvikkeitakin hankittu. Hyvästi mustat muovit ja puulavat!

Elokuun 24. päivä

Viuhti täyttää seitsemän vuotta. Onnittelen tuota ihanaa kukkoa ja tarjoan kaikille pienen ämpärillisen vihreää. Tarjoilu on aivan spesiaalia, sillä ne ovat puutarhan viimeiset vesiheinät.

Elokuun 25. päivä

Olen murehtimalla murehtinut lihastautiani, jota ei vielä ole todettu, mutta joka on väistämätön. Nyt tuntuu, että voin silti jatkaa elämistä ja arkisia puuhiani. Vähän kerrallaan. Onneksi on elokuu.

Poimin kirjahyllystä viime vuoden puutarhapäiväkirjani, jonka siivin pääsen ihanan kesäisiin fiiliksiin. – Ovatko nämä kuvat oikeasti meidän puutarhastamme, hämmästelen. Vien kanoille lanttua. Lilli tulee, kun kutsun sitä. Ihana ystäväiseni! Kanalassa surut unohtuvat. Leikkaan isotähtiputkia kuivattavaksi. Sainpas nippa nappa ennen kuin ne ehtivät kuihtua. Sidon kimpun kauniilla pitsinauhalla. Tulee toiveikas olo. Kun pahin on jo tapahtunut, suunta on vain ylöspäin.

Elokuun 29. päivä

Nyt on hyvä mieli kuin harakalla! Päivänliljat ovat nätisti paikoillaan, koivuangervot istutettu, Joukon maillekin sain istutettua viisi päivänliljaa. Ja mikä parasta: Jouko huomasi uudet istutukset ja kehui niitä. Eikä kaikki hyvä edes loppunut tähän. Sain kanalan oven vierustan lähes täyteen grönlanninhanhikkia. Siitä tulee nätti.


Elokuun 30. päivä

Jouko näppäilee kännykkäänsä ja pian Google Maps alkaa navigoida kohti Kullaata eilen tekemämme suunnitelman mukaan. Ripsii vettä, mutta onneksi pahin sade lakkaa päästyämme Leineperin ruukille. Tunnen oloni tervetulleeksi, kun lampaat määkivät nähdessään meidät.

Ruukissa nukutaan vielä. Puotien ovet aukeavat vasta yhdeltätoista. Alue ei ole suuren suuri, mutta kaunis ja hyvin säilynyt se on. Ehdimme kierrellä kiireettä valokuvaten ennen kuin kuvataiteilija Seija Levanto avaa kesäateljeensa oven etuajassa ja kutsuu meidät sisään.

Katselemme hänen naivistisia teoksiaan ja juttelemme. Matalassa, vanhassa työläismökissä on tunnelmaa. Kosteus ajaa taiteilijan talveksi muualle, mutta ehkä ensi kesänä hän työskentelee täällä taas – tai lomailee, kuten hän on työnteon tänä kesänä kokenut. Hänestä on ollut antoisaa tavata ihmisiä idyllisessä ympäristössä.

Sen verran hiukoo, ettemme jää odottelemaan puotien aukeamista. Maps neuvoo sujuvasti seuraavaan kohteeseen, Ahlströmin ruukkiin Noormarkkuun.

–Enpä olisi nuorena osannut kuvitella, että syön jonakin päivänä täällä oman mieheni seurassa, sanon Joukolle pöytää odotellessamme. Vatsat täyttyvät jo pelkästä salaatista, mutta toki pääruokakin maistuu. Syödessä sade sopivasti lakkaa. Kylläisinä lähdemme katselemaan ruukkialuetta. 

Pyydän Joukoa valokuvaamaan minua pääkonttorin puutarhan edessä. Minulla on suunnitelma: jos tai kun saan diagnoosin, julkaisen blogissani kuvan itsestäni pyörätuolissa. Jos uskallan. Yritän suoristaa ryhtiäni. Jouko kuvaa. Ujostuttaa, sillä vähän kauempana seisoo turistiryhmä kuunnellen oppaan selostusta. Jatkan poseeraamista ryhmän kävellessä ohitsemme. Ihmiset hymyilevät, joku näyttää peukkua. Kannustus tuntuu ihanalta. Jospa he tietäisivätkin, mihin tarkoitukseen poseeraan.

–Enpä tätäkään olisi nuorena arvannut, että vielä joskus kuljen pyörätuolissa täällä, sanon Joukolle. Tuntuu yhtä aikaa haikealta ja lohdulliselta. Jouko työntää minut sillalle. Katselemme pitkään kosken kuohua. Tämä on tuttu paikka. Olen nuorena käynyt täällä usein.

Lämmin tunne mielessäni ajelemme Poria kohti. Tällä kertaa meillä ei ole aikaa jäädä, mutta haluan nähdä Raatihuoneenpuiston istutukset. Ne ovat yhtä värikkäät ja näyttävät kuin aina ennenkin. 

Ennen kotimatkaa vierailemme Emil Cedercreutzin taiteilijakodissa. Millaistahan olisi kirjoittaa villisian piikillä hämärässä huoneessa? Tuosta ajasta ei loppujen lopuksi ole kovin kauan. Samaan aikaan kanssamme opastuskierroksella on rouva, jonka luokkakavereina on ollut Cedercreutzin talossa samaan aikaan asuneen Kuulan perheen lapsia. Aika jännää.

KESKIKESÄN PUUTARHA 2023

Puutarhan suunnittelu on mielestäni parasta ja vaikeinta. Tarkkailin heinäkuussa puutarhaani sillä silmällä ja kirjasin huomioita ylös talvea varten.

Mitä puutarhassa tapahtuu keskikesällä?

Kesäkuun taittuessa heinäkuuksi puutarhassa kaikki menee hyrskyn myrskyn. Upeasti kukkineet pionit alkavat vääjäämättä rupsahtaa. Puutarhan ilme räjähtää yhä enemmän, kun eri puolilla alkaa törröttää kurjenkelloja, malvoja, sormustinkukkia ja kuunliljojen kukkavarsia. Ne vähät jaloritarinkannukset, joita minulla on, ovat vielä nupuillaan. Onneksi peittokurjenpolvet kukkivat yhä suurina mattoina.

'Elsa Sass' kukkii vielä hyvin, mutta sade on piiskannut kukkavarret.

Seuraavaa näytöstä odotellessani siistin pionipuskat. Pallo-ohdakkeet, rantatädykkeet ja kiiltoleimut ovat jo nupuillaan. Muutama punahattukin kukkii jo.

Heinäkuun puolivälin tienoilla puutarhassa on villi tunnelma. Poluilla on vaikea kulkea ja aiemmin siisti ilme on räjähtämäisillään. Kaukasianmaksaruoho kukkii valtavina mattoina ja surina on sen mukainen. Ei tee mieli laittaa kättään tai jalkaansa maksaruohopenkkiin.

Puutarhan räjähtänyt ilme saa minut viettämään Tässä ei ole mitään järkeä -teemapäivää. Ongelmana eivät niinkään ole rikkakasvit, vaan liian rehevät istutukset, jotka tekevät puutarhasta viidakon. Ryhdyn suunnittelemaan toimenpiteitä. Päivänliljat eivät ainakaan riistäydy käsistä. Leimutkin pysyvät paikoillaan. Kaukasiantörmäkukat ovat näyttäviä suurina ryhminä ja kukkivat pitkään. Vaikka rantatädykkeet siementävät kaikkialle, ne sulautuvat maisemaan luontevasti tai ainakin paremmin kuin kurjenkellot.

Kirkkaankeltainen tarha-alpi kukkii, mutta ei se näytä kivalta jättipoimulehden lähellä. Voin aivan hyvin antaa sen jollekin. Keltajapaninangervo olisi aika ihana. Päivänlilja tai kaukasiantörmäkukkakaan ei ehkä olisi hassumpi. Ehkä kuitenkin joku vaaleanpunainen matala puska.

Arovuokot ovat tehneet jo siemenhahtuvansa. Kaukasiantörmäkukat kukkivat täyttä päätä. Jalopähkämöt, tulikukat, peurankellot, puna- ja koreakärsämöt, pensasangervot, kärhöt, ruusut ja tähtiputket kukkivat. Kärsämöihin olen vallan ihastunut.

Pallo-ohdakkeet, rantatädykkeet, kurjenpolvi ’Rozanne’ ja kiiltoleimut aloittelevat kukintaansa.

Koko kuukauden alkupuoli on kulunut odotellessa suurta näytöstä. Jaloritarinkannukset ovat kukkineet jo jonkin aikaa, mutta minulla niitä on aivan liian vähän, jotta siitä saisi mitään suurta spektaakkelia. Kuun loppupuolta kohti mentäessä alkavat ruusumalvat ja syysleimut päästä vauhtiin. Kärhöt ja monet ruusut kukkivat. Jättipoimulehdet alkavat pikkuhiljaa lopetella kukintaansa.

Heinäkuun loppupuoli onkin sitten syysleimujen, päivänliljojen, rantatädykkeiden, kärsämöiden ja kaukasianmaksaruohojen juhlaa. Mielenkiintoisena yksityiskohtana sanottakoon, että ’Elsa Sassit’ kukkivat viimeisillä sivunupuillaan. Eipä se pionien kukinta-aika niin lyhyt ollutkaan: juhannuksesta melkein heinäkuun loppuun.

Alkukesän hillitystä ilmeestä on vain rippeet jäljellä. Nyt puutarhassa on villi meininki.

Miellyttääkö puutarhan värimaailma?

Puutarhan värimaailma miellyttää aiempaa enemmän, kun olen saanut lisättyä vaaleanpunaista ja karsittua vaaleanlilat. Nyt vaaleanpunainen, sinisen ja lilan sävyt, valkoinen, vaaleankeltainen ja tietenkin erilaiset vihreät tulevat hyvin toimeen keskenään. Hillitystä värimaailmasta poikkeaa vesiaiheen äärellä kasvava tarha-alpi. Siitä aion nyt viimein luopua.

Vaaleanpunaista voisi vielä lisätäkin. ’Leningradin mustan’ lähelle valkoisen saksankurjenmiekan kaveriksi voisin istuttaa 'Vanity' -saksankurjenmiekkaa. Sillä on kauniit hempeän vaaleanpunaiset ja röyhelömäiset kukat, mutta kukinnan ajankohdasta en ole varma. Sitä voi olla vaikea saada, mutta muukin vaaleanpunainen käy. Minnehän minä punasävyistä (pioni)unikkosekoitusta heittelisin?

Värimaailmaa ajatellen kannattaa muistaa paikallaan pysyvät päivänliljat. 'Lacy Doily' on mielenkiintoinen, vaaleanpunainen. ’Catherine Woodbury’ -lajikkeella on suloiset vaaleanpunaiset kukat keltaisella nielulla. Tämä erittäin kestävä, 60 cm korkea päivänlilja kukkii heinä-elokuussa. Kiinnostavia lajikkeita olisivat myös aprikoosinväriset 'Siloam Little Girl' ja 'Forty Secens Street' (Blomqvistin taimistolta). Tarhapäivänlilja ’Barbara Mitchell’ jäi keväällä saamatta. Sille olisi paikka Välitilassa.

Heinäkuun lopulla värimaailma muuttuu melko radikaalisti, kun jättipoimulehtien kukinta loppuu. Jään kaipaamaan limenvihreää. Purppuraheisiangervon viereen kävisi jokin limenvärinen pensas, esimerkiksi keltajapaninangervo ‘Yan’ Double Play®.

Kuukauden lopussa värimaailmaa hallitsevat hillityt valkoiset syysleimut. Vaaleanpunaisia syysleimuja voisi lisätä sinne tänne pieniksi ryhmiksi. Kannattaa kuitenkin muistaa, että minun syysleimuni ovat aika räväköitä.

Miten saada puutarhaan lisää ryhtiä?

Kuten jo alussa mainitsin, keskikesällä puutarhan ilme räjähtää. Ensisijaisesti se johtuu kuunliljojen, malvojen ja kurjenkellojen kukkavarsien nousemisesta. Kuunliljojen kukkavarsia täytyy vain ahkerasti leikata. Pohjoispihalla ilme säilyy jokseenkin yhtenäisenä, kun malvat kukkivat runsain määrin yhdellä isolla alueella Hedelmäpuutarhassa. Alussa ne näyttävät sojottavan hassusti, mutta kukinnan edetessä vaikutelma muuttuu yhtenäisemmäksi. Kurjenkellot eivät luontevasti sovi matalien kasvien seuraan. Sen sijaan niityllä ne saavat levitä mielin määrin. Syysleimujen ja myskimalvojen keskelle ne piiloutuvat.

Pohjoispihalla leikattu koivuangervoaita pelastaa tilanteen. Lieriöksi leikattu tuija auttaa asiassa myös. Välitila näyttää kaikkein sekavimmalta, mutta siihen tulevaisuudessa auttanee kesäkeittiön rakentaminen. Nyt täytyy tyytyä leikkaamaan akileijat ja muut hankalasti törröttävät kasvit pois.

Itäpihalla tuijat ja kuuset yrittävät antaa jämäkkää vaikutelmaa. Näkymä selkenee, kunhan kuusten alaoksat pääsee leikkaamaan pois ja kun tuijat toipuvat peurojen tuhotöistä.

Isohko patsas tuo kiintopisteen ja ryhtiä.

Eteläpuolella nurmikko rajauksineen sekä kärhökaari antavat selkeät raamit. Kunhan Vanhan potagerin pensaat kasvavat täyteen mittaansa ja ne voidaan leikata, ilme selkiytyy entisestään. Eteläreuna selkiytynee sitten, kun pensaat kasvavat.

Talon kulmalla ilme yhtenäistyisi, jos loistosalvian seuraan istuttaisi tähtiputkia. Sekä vaaleanpunainen  että valkoinen sopisivat. Valkoisen loistosalviankin voisi siirtää tänne ja istuttaa sen tilalle tulikukan.

Länsireunalla laarit tuovat vähän selkeyttä ilmeeseen, mutta ne eivät riitä. Jotakin muutakin tarvitaan. Ehkä jokin havuryhmä: kapea kuusi seuralaisineen? Köynnöstuki? Patsas? ’Ritausman’ kaveriksi voisi istuttaa ehkä päivänliljoja.

Länsipihalla aion tehdä muutamia pieniä muutoksia. Vuorenkilpi näyttää selkeämmältä isohkona kolmiona kulmassa kuin nykyinen maanpeitekasvusto. Polun pään pioniryhmän eteläpuolelle sopii päivänlilja, ehkä vaaleanpunainen. Sivupolun varrelle voisin istuttaa syysleimuja, jotta kaunopunahatut eivät näyttäisi niin yksinäisiltä. Pari huonoa tuijaa voisin siirtää muualle, kun vain keksisin niille varjopaikan. Muitakin muutoksia vielä tarvitaan, mutta niitä pitää miettiä talvella kaikessa rauhassa.

Tarvitaanko leikkoja lisää?

Pioneja olen poiminut maljakkoon ja ne ovat olleet todella kauniita. Niiden avulla pionien kausi tuntuu pidemmältä. Pienetkin sivunuput aukeavat sisällä kauniisti ja kestävät pitkään. Persikanvärinen pioni kimpussa olisi aivan ihana. Olenkin jo istuttanut 'Coral Sunset' -pionin ihan sitä varten.

Muita leikkokukkia en ole kaivannutkaan. Tähän aikaan puutarhasta löytyy ainakin todella kauniita isotähtiputkia, rantatädykettä ja korea- ja siankärsämöä. Kärsämöitä täytyy kyllä lisätä, jotta niitä raaskii poimia.

Millaisilta päivittäiset kulkureitit ja oleskelualueet näyttävät?

Kulkureitit ylipäätään ovat liian ahtaita. Haaveenani on, että vaihtaisin kivet pelkkään hiekkaan ja leventäisin uomaa kaikkialla siellä, missä se suinkin on mahdollista. Sitä varten aion tänä kesänä siirtää ainakin Keittiön kulman kuunliljoja sisemmälle kukkapenkkiin. Alkukulman huonon kuusen voisi vaihtaa kapeampaan ja siinä yhteydessä leventää polun.

 

Keväällä ei osaa kuvitellakaan, miten suuriksi kuunliljat kasvavat.

Tiilipolkujen välit aion täyttää grönlanninhanhikilla. Se pitää ne siistimpänä. Grönlanninhanhikkia voisi kokeilla myös Risteysalueen polkuihin kivien väleihin.

Eteläterassi näyttää kovin paljaalta. En yksinkertaisesti ehdi somistamaan sitä, kun puutarhassa on niin paljon muutakin työtä. Sitä paitsi aurinkoisella terassilla kasvit tarvitsisivat paljon kastelua. Kauniit pöytäkoristeet – kivet, metallikoristeet ja/tai liinat – riittävät normaalioloissa aivan hyvin. Juhlakesänä voi sitten tehdä jotakin näyttävämpää istutusta.

Pohjoisterassilla olen perinteisesti pitänyt puksipuita. Kahden pallon kaveriksi olisi kiva saada yksi kartio ja kaikille yhtenäiset ruukut. Lisäksi varjoisalle pohjoisterassille olen yleensä hommannut orvokkeja. Ne ovat aina yhtä ihania. Väreiksi ovat valikoituneet vaaleansininen, valkoinen ja vaaleankeltainen. Mitäpä sitä vaihtamaankaan? Valkoinen verenpisara olisi ihana. Sitä en ole koskaan tullut hankkineeksi. Terassin edessä on ollut kaksi ulkomurattia. Ne voisi nyt uusia, kun juhlatkin ovat tulossa. Putiikin terassille täytyy ensi keväänä hankkia vaaleanpunaisia pelargoneja ja jotakin hieman roikkuvaa siihen somisteeksi.

Mikä tekee keskikesän penkistä täydellisen? Voisinko toteuttaa sellaisen?

Penkki on silloin täydellinen, kun sen kukintaa odottaa odottamalla ja hyvästelee haikeana. Jaloritarinkannukset ovat heinäkuun päätähtiä, joten suunnittelen täydellisen penkin niistä. Pitäisi keksiä sellainen paikka, jossa ne voisivat kuihtua rauhassa ja siementää. Ellen jaksa katsella ränsistyviä kukkavarsia, eivät ne myöskään uudistu/lisäänny. Silloin ne pitäisi jakaa*, mutta siinä olen laiska.

Eräässä kirjassa ehdotettiin yhdistämään jaloritarinkannus, pioni ja ruusu samaan penkkiin. Mitäpä jos istuttaisin entisen mustapäivänhatun kehikkoon ’Summer Skies’ -jaloritarinkannuksia? Pioni ’Elsa Sass’ olisi siinä vieressä jo valmiina ja ruusujakin lähistöllä. Jättipoimulehdet sopisivat hyvin ympärille. Nekin ovat jo valmiina. 

*Otin netistä Pentti Alangon ohjeen jakamiseen: ”Ritarinkannukset tarvitsevat runsaasti ravinteita kasvaakseen ja kukkiakseen uhkeasti. Siksi ne on syytä istuttaa uudestaan, kun kukinta vähentyy. Kasvi voidaan siirtää joko aikaisin keväällä tai syyskesällä. Keväällä siirto onnistuu parhaiten, kun silmut alkavat näkyä. Taimet kaivetaan maasta ja jaetaan terävällä veitsellä pienemmiksi taimiksi, joissa on kussakin vähintään yksi silmu. Näin saadaan aikaan näyttävä uusi ryhmä ja taimet juurtuvat parhaiten. Syyskesällä paras siirtoaika on silloin, kun kukinta päättyy ja varret alkavat kuihtua. Taimi jaetaan samoin kuin keväällä. Uuden istutusalueen maaperä kunnostetaan kompostilla ja tarvittaessa muulla lannoituksella. Näin ritarinkannus saadaan viihtymään.”