PUUTARHANI JA MINÄ Toukokuussa

Toukokuun 1. päivä

Oi-joi! Ensimmäiset kirsikankukat ovat jo auenneet. Ehdinköhän saada katettua puiden katveet ennen kuin kirsikkapuut kukkivat kauneimmillaan? Olen niin haaveillut, että saisin valokuvattua kirsikoiden kukinnan ensi kertaa kauniissa ympäristössä.

’Daydream’-tulppaanit kukkivat. En luullut ihan noin räväköitä istuttaneeni. Jännittävää nähdä, millainen kokonaisuudesta tällä kertaa tulee. Noin räväkät oranssit ovat aivan uutta puutarhassani.

Puuhailen kanalassa ja kuuntelen Poppiuksen kirkasta ääntelyä tarhassa. Ah, miten onnellinen olen! Nyt kaikki on täydellistä, huokailen: ihanat kanat ja rouvistaan huolehtiva kukko.

Poppius huolehtii Lillistä (oikealla).

Enpä äsken tiennyt, että Lillillä on ripuli. Huoli kouraisee ilkeästi vatsasta. Ei kai vaan sen yhteissuoli ole pullistunut ulos? Ei onneksi. Se näyttää käyttäytyvän normaalisti – vai onko se sittenkin vaisumpi kuin tavallisesti? Oi-voi! Huoleton on kanaton.


Toukokuun 3. päivä

Olemme olleet koko päivän puutarhoilla. Kanalassa näyttää olevan kaikki hyvin, niin kuin aamullakin. Lilli tulee tuttuun tapaansa kerjäämään herkkuja. Kun Lilli kääntyy, huomaan, ettei kaikki olekaan hyvin. Itse asiassa kaikki on niin surullisesti, etten pysty sitä edes ajattelemaan: kloaakki on pullistunut ulos. Siitä ei voi erehtyä.

Puhun murheestani Joukolle. Avuliaasti hän etsii tietoa netistä. En usko, että mitään on tehtävissä. Olemme olleet tässä tilanteessa ennenkin. – Mitä nopeammin sitä parempi, ajattelen. Käyn hyvästelemässä Lillin. En käsitä, että minun täytyy luopua lempikanastani.

Noeli lupaa auttaa Joukoa. Avilla kutsuu minut huoneeseensa siksi aikaa, kun Jouko ja Noeli lopettavat Lillin kärsimykset ennen kuin ne ovat ehtineet alkaakaan. Kaikki käy niin nopeasti, ettei Lilli huomaa mitään.

Vien haudalle kukkia. Jouko sytyttää kynttilän. Itken ikävääni. Kirsikkapuut kukkivat ilta-auringossa.

Toukokuun 4. päivä

Ensimmäinen käynti kanalassa kanan lähdön jälkeen on aina pahin. Onneksi tiedän, että sen jälkeen helpottaa. Pää painuksissa menen tänä aamuna kanalaan. Siellä on niin hiljaista, että itkettää.

Lilli ei lennähdä keskitasolle piipittämään. En enää voi syöttää sille rehua ”nokasta” (siis sormienpäistä, ikään kuin nokasta). Oli aina niin koskettavaa, kun Lilli katseli kirkkain silmin, käänteli päätään ja kuunteli jutusteluani. Kun kanat olivat ulkotarhassa, Lilli oli aina ensimmäinen, joka kiiruhti sisään kuultuaan oven kolahduksen. Se tiesi, että minulla saattoi olla erikoisherkkuja juuri sitä varten. Ja se oli aina ihanasti tiellä siivotessani ylätasoa. Utelias, seurallinen ja suloinen ystäväni.

Ihana Lilli

Lilli oli hyvin persoonallinen kana, oman tiensä kulkija. Vähän erilainen. Alussa tuntui oudolta, kun keväisin Lilli alkoi kiekua. Se kävi munimassa yhteiseen kekoon, mutta jätti hautomisen muille. Kun muut nukkuivat yläorsilla, Lilli valitsi paikkansa yhtä ortta alempaa. Se ei kinastellut parhaista paikoista. Se oli tottunut olemaan kanojen hierarkiassa alin tai Lumikin kuoriuduttua toiseksi alin. Useimmiten se pysytteli vähän sivummalla muista.

Luulin, että Lilli olisi ikuinen sinkku, mutta Poppius II Pieni sai sen pään kääntymään. Alkuun se oli yhtä nyrpeä nuorta kukonpoikaa kohtaan kuin toisetkin, mutta nokkelana kanana hoksasi pian kukon herkkutarjoilut. Oli ihanaa nähdä, miten Lillistä tuli Poppiuksen lempikana. Hetkeksi.

Lilli oli minulle arjen ilo omassa pienessä maailmassaan. Arki jatkuu hiljaisempana kuin ennen – tai kukapa sen tietää. Kysäisin jo siitosmunia. Niitä saattaisi olla tarjolla.


Toukokuun 6. päivä

Sataa lunta. Optimistina ajattelin, ettei lunta tänä vuonna sataisi kirsikkapuiden kukkiessa, vaikka niin on tapahtunut muistaakseni joka vuosi. Mietin nikkaroimaani aforismia: ”Miksi valittaisin lumisateesta toukokuussa – kirsikkapuu kukkii!”

Rusokirsikka

Jos kerran haudonnan alkamisen aikaan kirsikkapuut kukkivat kauneimmillaan, niin voisin nimetä tulevat tiput kirsikkalajikkeiden mukaan. Niin tyypillistä, että aloitan haudontaprojektin miettimällä tipuille nimet! Kukolle sopisi vaikkapa Arthur. Se kuulostaa herrasmieheltä, mutta muita suomalaiseen suuhun sopivia kukon nimiä on vaikea löytää. Kaspar? Kävisikö Tontu sille, jolla olisi punaisin harja? Sen sijaan kanojen nimistä ei tule pulaa: Meelika, Stella, Celeste, Elle, Alice ja Pilvi olisivat kauniita. Meelika on virolainen naisen nimi. Stella on latinaa, ja tarkoittaa tähteä. Celeste tarkoittaa taivaallista tai taivaansinistä – jollainhan voi olla sininen pilkku siivessä. Elle pohjautuu ranskan kielen persoonapronominiin ”hän” (naisesta). Alice tulee muinaisgermaanisesta nimestä Adeleidis, joka tarkoittaa jalosukuista.

En ole ainoa, jolla haudontapuuhat ovat mielessä. Lumikki makaa (tyhjässä) pesässä, mistä Poppius on todella innoissaan. Se seisoo pitkään laudalla ja juttelee lempeästi Lumikille. Houkuttelen porukan ulos ja laitan sillä aikaa pesiin puumunia. Lumikki tuleekin pian takaisin pesille ja vertailee niitä huolellisesti. Ei kuitenkaan asetu munien päälle ennen kuin lähden ovesta. Ikkunasta näen, että heti lähtöni jälkeen Lumikki asettuu pesään. Pian huomaan Poppiuksen seisovan pesän edessä lepertelemässä Lumikille.

Jos hetken erehdyinkin luulemaan haudonnan olevan näin helppoa, niin ei se ole. Illalla näen koko porukan orrella.

Suunnitelma B on sellainen, että puumunien tilalle vaihdetaan oikeat houkutusmunat. Illalla hiippailen kanalaan. Kanat ovat orrella. Kukko haukottelee, eikä jaksa tulla alas. Lyydialle tulee nälkä, mutta onneksi se tyytyy ylätason rehutarjoiluun. Kohennan pesiä ja laitan neljä aitoa munaa molempiin yläpesiin.

Toukokuun 7. päivä

Mikä erehdys! Luulin tuntevani omat kanani, mutta ehei, enpä tuntenutkaan. Tai no, oikeastaan tunsin; ne eivät tee ainakaan niin kuin minä olen suunnitellut. Olin vain unohtanut, että kanalashakissa minä häviän aina.

Aamulla olen malttanut mieleni ja antanut kanojen rauhassa asettua hautomaan. Lounaan jälkeen en enää malta odottaa, vaan käyn kurkkaamassa kanalaan. Odotan näkeväni kolme kanaa pesässä ja kukon lepertelemässä pesien edessä. Mutta ei, kaikki rouvat viipottavat kuka missäkin. 

Suunnitelmaa C ei ole. Täytyy vain odottaa. Tämä tilaisuus on voimassa perjantaiaamun asti, jolloin tarjous päättyy. Olen sopinut hakevani siitosmunia Kirkkonummelta perjantaina. Sen jälkeen on niin paljon muita menoja, ettei haku ole mahdollista.

Ihanaa, ettei pahvista ja hakkeesta ole nyt puutetta! Metsästäjä-keräilijäni on kierrellyt urheilu- ja rautakauppoja, ja nyt hän ahkeroi risukasojen kimpussa. Uusi haketin vinkuu koko päivän. Vanhahan meni korjauskelvottomaksi juuri silloin, kun haketta olisi kipeästi tarvittu. Onneksi kylmyys antaa lisäaikaa kattamispuuhiin.


Toukokuun 8. päivä 

Arwon rouwat kanalassa ovat yksimielisesti päättäneet, että me emme lähde huomenna Kirkkonummelle. Minulla on oma aavistukseni päätöksen taustoista: säät ovat liian kylmät, vaikka kanalassa on yhtä lämmintä kuin ennenkin. Luotan, että tämän piti mennä nyt näin.

Toukokuun 9. päivä

Neljä astetta toukokuisena aamuna ei ole paljon, varsinkin kun on odottanut lämpimiä kelejä, jotta kanat pääsisivät ulos. Jäätävän kylmä jakso on jatkunut jo yli viikon. Se hyvä puoli tässä kylmyydessä on, että se antaa aikaa kattamiseen. Rikkakasvit muualla puutarhassa ryöpsähtävät hitaammin kasvuun. Tulppaaneistakin saa nauttia pitkään, sillä värikkäät nuput pysyvät supussa.

Toukokuun 11. päivä

Olemme juhlineet äitienpäivää kotona aamusta alkaen. Minua on hemmoteltu kukilla, laululla, ihanilla onnitteluilla ja lahjoilla. Iltapäiväksi ajelemme Jyväskylään. Veljeni on kutsunut äidin lapsineen laulamaan ja juhlistamaan äitienpäivää. Kiva nähdä pitkästä aikaa.

Erityisellä veljelläni on liikuttava yllätys: hän ojentaa suuren ruusukimpun äidille ja meille muille paikalla oleville äideille pienemmät kimput. Oi, miten huomaavaista!


Toukokuun 12. päivä

Juhlistamme Joukon merkkipäivää lounaalla Vaihmalan Hovissa koko perheen kesken. Ruoka on herkullista ja tunnelma on lämmin ja kiireetön. Nautin niin paljon, että en osaa sitä kuvailla. Kysyn, milloin tulisimme seuraavan kerran. Ylihuomenna kuulemma.

Darwin-tulppaaneja

Kuvaan tulppaaneja kanatarhan edustalla. Jos laitan silmät kiinni, voin kuvitella olevani mehiläispesässä. No, en tietenkään ole ollut mehiläispesässä, mutta kuvittelisin siellä surisevan juuri näin.

Puut ovat alkaneet vihertyä päivän aikana. Makeakirsikka kukkii. Kitkettävääkin riittää: voikukkia, peltokanankaalia, hiirenvirnaa ja heinätupsuja ainakin.

Illalla Poppius haukottelee yläorrella, kun hiivin kanalaan. Kanat ovat asettuneet suloisesti sen viereen. Ei ihme, että kukkoa väsyttää. Koko päivän on ollut työtä ja touhua rouvia palvellessa. Onneksi Poppius on oppinut, että tähän aikaan ei ole herkkuja tarjolla. Suljen vain luukun. Kuiskaan hyvän yön toivotukset.

Toukokuun 13. päivä

Juhlapäivä: Jouko kytkee ruohonleikkurin paikoilleen ja robotti lähtee mukisematta tekemään työtään jo yhdeksättä kesää.


Toukokuun 14. päivä

Nautin lounaaksi lipstikkakeittoa. Ah, miten keväiseltä se maistuukaan! Tuntuu mukavalta, kun lipstikat ovat omalta maalta.

Äitienpäivänä saamani leikkoruusut ovat nuupahtaneet. Voisin vakuuttaa, että ne ovat kuolleita. Muistan kuitenkin netissä nähneeni kysymyksen ruusujen elvyttämisestä. En tuolloin tullut ottaneeksi vinkkejä talteen, en kai uskonut niiden tepsivän. Sitkeästi selaan nettiä ja löydän kuin löydänkin näkemäni jutun. Kysymykseen on tullut sataneljäkymmentäseitsemän kommenttia.

Moni neuvoo, että nopean kuihtumisen olisi voinut estää leikkaamalla varret niin ja näin, mutta nyt ei markettiruusuilla ole toivoa. Olisi pitänyt älytä laittaa maljakkoon kuparikolikko, sokeria, etikkaa, Fairya tai desinfiointiainetta. Aika moni vannoo sanomalehteen käärimisen nimeen. Ruusut pitäisi panna runsaaseen veteen, mutta näkemykset veden lämpötilasta saavat aikaan harmaita hiuksia. Ehdottomasti kiehuvan kuumaa vettä. Ehdottomasti jääkylmää vettä. Ehdottomasti lämmintä vettä, mutta ei liian kuumaa…

Lopulta törmään hyvin kirjoitettuun ja perusteltuun neuvoon sekä sen helppoon toteutustapaan. Lasken ammeen pohjalle 10 cm viileää vettä. Leikkaan hanan alla puukolla uuden imupinnan viistoon ja kuorin 5 cm pätkän vartta. Laitan ruusut ammeeseen uppeluksiin makaamaan. Panen niiden päälle vadin, johon olen laittanut vähän vettä painoksi. Jään jännityksellä odottamaan seuraavaan aamuun.

Toukokuun 15. päivä

Nostan ruusut ammeesta. Toden totta: henkitoreissaan viruneet ruusut pysyvät napakasti pää pystyssä ja näyttävät hehkeiltä!

Kirsikka Gårdebo

Kuljeskelen pihapiirissä. Katselen. Kuvaan. Pysähdyn. Keskityn kuuntelemaan. Käännän istuimen lepoasentoon. Suljen silmäni. Tuuli viuhuu korvissa ja metsä humisee. Pojat kunnostavat venettä. Naapuri nikkaroi. Tähän äänimaisemaan solahtavat kauniisti pienen, harmaan linnun rytmikäs laulu pajun latvassa, käen kertosäe ja kukon kieunta. Kappas vain, ahkera harjoittelu on tuottanut tulosta; Poppiuksen ääni on jo hyvin sointuva. Kyläläiset ja ohikulkijat ovat liikkeellä. Aurinko lämmittää kasvojani. Järveltä päin kantautuu vesilinnun ääni. Pölyttäjä surahtaa läheltä ohi. Hups, meinasinkin nukahtaa! Huomaan ajantajuni kadonneen.


Toukokuun 16. päivä

Nyt retkeilen ministi. Etsin pieniä luonnon ihmeitä. Teen tuttavuutta pikkuruisen hämähäkin kanssa, joka laskeutuu reippaasti aidan tolppaa pitkin. Pidän tuosta hämähäkistä. Mietin, minne se mahtaa olla menossa. Matka näyttää pitkältä noin pikkuiselle olennolle. Minulle tuo matka olisi suhteessa melkein kilometrin. Tolpassa on kolo, jonne hämähäkki katoaa. Ravintolako siellä?

Lamohietakirsikan nuput ovat kuin helmiä. Ajatella, että niistä jokaisesta aukeaa kukka pikkuruisine yksityiskohtineen! Kirsikoiden yläpuolella pörrää jättiläismäinen kimalainen. Aikooko se laskeutua tuohon hentoon kukkaan?  

Lamohietakirsikka

Olen kumartunut ihastelemaan lamohietakirsikan nuppuja. Huomaan lähelläni västäräkin, joka pelottomasti kävelee yhä lähemmäs minua. Wau, miten hieno puku sillä onkaan!

Harmaantunut hake näyttää taiteelliselta. Olenkohan koskaan aiemmin pysähtynyt katsomaan sitä tarkemmin? Vuosirenkaat ovat ikään kuin auenneet. Aho-orvokin pienet kukat vasta taideteoksia ovatkin. Ihmettelen Luojan työtä; miten varmoin ottein jokainen pieni viiva on vedetty! 

Katselen arovuokon karvaisia, nuokkuvia nuppuja, kuusen punaisenvioletteja kävyn alkuja, sammalta, jäkälää, pihlajan sahalaitaisia lehtiä. Mitä enemmän katselen yksityiskohtia sitä pienemmäksi tunnen oman ymmärrykseni. Palatessani sisälle tunnen käyneeni jossakin kaukana, pujahtaneeni salaisesta ovesta sisään ihmeelliseen maailmaan, jonne jättiläiset harvoin pääsevät.

Toukokuun 17. päivä

Nautin oman maan parsaa voisulalla. Ah, mitä herkkua! Ei ihme, että parsalla on gourmet-ruoan maine.


Toukokuun 18. päivä

Heti aamupalan jälkeen päästän kanat ulos. Poppius on innoissaan, mutta kanoja laiskottaa. Poppius kutsuu rouviaan ja odottaa, että kaikki varmasti ovat huomanneet luukun olevan auki. Ihana kukko!

Mitä enemmän ääniretkeilen, sitä enemmän niitä hetkiä kaipaan. Istahdan kuuntelemaan metsän laitaan. Nyt erotan rytmikkään laulun, joka osoittautuu tiltaltin ääneksi. Sehän kuuluu toistavan omaa nimeään: ’til-tal-talt-ti’ hihkaisten viimeisen tavun iloisesti. Olen innoissani uudesta tuttavuudesta. Olen luullut, etten tunnista lintujen ääniä, mutta tunnistanhan minä nytkin monta: kiuru, kuovi ja töyhtöhyyppä lentelevät pellon yllä, räkättirastas, varis sekä sepelkyyhky touhuilevat metsässä. Päätän seikkailla luonnon äänimaisemassa kuin kaupungilla – kaikkia kaduilla kulkijoita en toki tunne, mutta välillä tulee tuttuja vastaan.

Haarapääsky lentää ylitseni. Jihuu, taas yksi lintulaji lisää tuttujen listalle! Ovat tehneet pesänsä autotallin katon rajaan.

– Mikäs tuo tuollainen ’tyyti-tyyti-tyy’ on, kuulostaa joltakin tiaiselta, kysyn Joukolta. Hänellä on Muuttolintujen kevät –sovellus, joka ehdottaa kuusitiaista. Olipa helppo, kuusesta laulu kuuluikin.

Syön tuoretta raparperipiirakkaa. Huomaan toisenkin ajatteluni vinouman: olen ajatellut, etten ole hyötyviljelijä, kun en kylvä porkkanoita, salaattia, herneitä ja sen sellaisia. Väärin sekin: tässähän minä juuri syön oman maan raparpereista tehtyä piirakkaa, eilen herkuttelin parsoilla ja aivan vasta keitin lipstikkakeiton. Sitä paitsi joka aamu saan nauttia marja-annokseni pakastetuista oman puutarhan antimista. Saan omalta maalta myös luumuja, omenoita, viinirypäleitä, sitruunamelissaa, ruohosipulia ja uutuutena maa-artisokkaa. Tämän kaiken lisäksi kanalasta saa hakea taatusti tuoreita munia.

Toukokuun 19. päivä

Istun kuusen alla kuuntelemassa. Metsän laidassa äänimaisema kuulostaa yhdeltä sekamelskalta. En alkuun erota mitään tuttua. No, sepelkyyhkyn ja rastaan sentään tunnistan. Onneksi minullakin on nyt Muuttolintujen kevät –sovellus. Äänittelen pätkiä sieltä täältä ja saan tietää, että ympärilläni livertelevät pajulinnut, hernekertut, kuusitiaiset, peipot ja monet muut pienet ja isommat linnut.

Mikäs pilvi koivunlatvasta pölähtää? No, siitepölyä tietenkin. Luontoelämys sekin. Ja kun aikani istua kökötän hiljaa paikallani, huomaan sepelkyyhkyn lehahtavan viereisen puun latvaan. Nyt tunnistan kuusitiaisen laulun. Kohta viereeni aivan silmien korkeudelle lennähtää sinitiainen. Se ei huomaa minua ja viipyy oksalla kaikessa rauhassa. Eikä tässä vielä kaikki: vähän etäämmällä maassa huomaan harmahtavan ruskean linnun, jonka kaula on sinapinkeltainen. Mahtaakohan se olla pajulintu?

Hui, onkohan meillä herhiläisiä vai mikä lienee tuo pelottavan suuri kasvojeni edestä lennähtänyt pörisijä? Olenkohan kuunnellut liikaa luontoaiheisia podcasteja? Niissä kerrottiin herhiläisistä. Taidan välillä käydä voikukkien kimppuun. Tilanne ei ole lainkaan paha. Kierroksen jälkeen ehdin istuttaa vielä jättipoimulehteä ruukkuun.

Illalla istahdan vielä hetkeksi metsän laitaan. Punatulkku lehahtaa eteeni kuusen oksalle. Hieno päätös päivälle.


Toukokuun 20. päivä

On harhaluulo, että keväällä olisi täydellisiä istutussäitä. Niitä ei vain ole. Sää on kaunis, mutta kovin tuulinen. Istuttelen loput jättipoimulehdet ja viiruhelvet ruukkuihin ja valmistelen paikan sulkaneilikoille. Jospa niitä huomenna pääsisi jakamaan ja istuttamaan.


Toukokuun 21. päivä

Mitä minä meninkään eilen möläyttämään; etteikö keväällä olisi täydellisiä istutussäitä! Nythän on juuri sellainen: tyyni, pilvinen – ja sateinen. Ei tarvitse pelätä jakopalojen kuivumista tuulessa. Tihkusade ei kastele istuttajaa ja rankemman sateen aikana voi tekaista ruoan.

Tunnistan kiurun äänen ja näen sen laulavan korkealla pellon yllä. Saan tietää, että kiurun nimi kuten monen muunkin linnun nimitys on onomatopoeettinen. Ennen vanhaan kiurua kutsuttiin leivoksi. – Miks leivo lennät Suomehen, hyräilen.

Siirrän sulkaneilikat ryhmäksi Ameriikan syyspenkkiin. Täytän aukkopaikkoja syysleimuilla ja syysmaksaruoholla. Aurinko näyttäytyy pilven takaa. Saan istutettua vielä kolme pionia lammen taakse.

Illalla on oikein suotuisa sää orvokkien istuttamiseen. Taivaalta tulee vettä kuin saavista kaataen, mutta terassin suojissa on tunnelmallista istuttaa orvokkeja ruukkuihin.


Toukokuun 22. päivä

Saan vedettyä To Do –listalleni viivan, jota olen tavoitellut jo toista vuotta: pionit on istutettu lammen taakse ja ne on vieläpä katettukin.

Olen päättänyt opetella melkein joka päivä uuden linnun. Tämän päivän lintuni on käpytikka. Kuulen sen rummutuksen ja sovellus tunnistaa lajin. Yllätyn, että olen aina luullut käpytikkaa palokärjeksi. Tuntuu vähän pahalta, että käpytikka saattaa syödä toisten lintujen poikasia. Toisaalta se auttaa muita kolopesijöitä hakkaamalla vuosittain uuden pesäkolon itselleen, jolloin vanha kolo jää toisten käyttöön.

Yllätyn myös toisesta asiasta. Kuunnellessani käpytikan ääntä se näyttää minusta suurelta ja avaralta, uurteiselta u-kirjaimelta. Hernekertun laulu näyttää helmiltä, tiltaltin laulu siksakilta. Jään miettimään tätä ilmiötä, ja bittiavaruudesta saan tietää, että kyse on synestesiasta. Olen kuullut, että esimerkiksi jotkut säveltäjät näkevät säveliä väreinä, mutta olen pitänyt itseäni tuiki tavallisena havainnoitsijana. En ole koskaan tullut ajatelleeksi, etteivät kaikki ihmiset ehkä näe tiettyjä ääniä kuvioina. Kokemus on hämmentävä: miten jokin niin itsestäänselvyytenä pitämäni asia voikin olla aivan toisin!


Toukokuun 23. päivä

Yöllä havahdun rankkasateen kohinaan. Olen varma, että sade lakkaa aamuun mennessä. Niin ei kuitenkaan käy. En silti aio perua retkeämme Pinsiön taimistolle.

Iltapäivällä hoidamme erään asian Tampereella. Jätämme pahimman liikenneruuhkan taaksemme jossakin Lielahden takana.

Juuri nyt ei sada, joten suuntaamme päättäväisin askelein havuosastolle. Ensin kärryyn kaksi ’Globosaa’. Sitten kaksi ’Little Giant’ -pallotuijaa. Toiselta puolelta pihaa suurin rungollinen marja-aronia, jonka löydämme, lajiketta ’Hugin’. Taimiston pihan läpi kävellessämme huomaan Joukossa aivan uuden, ihanan piirteen. Kuulen, ah, niin tutun kuuloisia lauseita, kuten: ”Mikäs tää pensas on, sopisko tää meille jonnekin?’ Minä puolestani vien hänet kukintaansa aloittelevan purppuraomenapuun eteen ja kysyn, että mietittäisiinkö tälle paikka. Voidaan kuulemma miettiä. Lopuksi vilkaisemme vähän perennoja, mutta tällä kertaa puut ja sekatöörit riittävät.

Purppuraomenapuu

Lastaamme puut autoon. Sää alkaa kirkastua. Aurinko tulee esiin. Kiertelemme vielä näytemaalla ihailemassa tulppaaneja ja muuta kevään kukintaa. Saimme sittenkin onnistuneen retkipäivän.

Toukokuun 24. päivä

Ajattelen, että tällaisena kauniina päivänä kanat viihtyvät ulkona. Saan siivota kaikessa rauhassa. Mitä vielä – heti, kun ovi narahtaa, kukko ja kanat pyrähtävät sisään. Pyörivät jaloissa niin, että minun on vaikea ottaa askeltakaan. Ihmettelevät jokaisen kikkareen, jonka poimin pehkuilta. Tutkivat ämpärin ja tarkastavat käteni, josko niissä olisi herkkuja. Ihanat ystäväiseni!

Tämän päivän lintuni on pikkuinen nappisilmä, pajulintu. – Titi-tyytyytyy, se laulaa. Hämmästyttävää, että se on Suomen yleisin lintu, mutta siitä puhutaan vain vähän. Ehkä tämä johtuu siitä, että pajulintu näyttää vaatimattomalta eikä sillä ole mitään helposti näkyviä selkeitä tunnusmerkkejä. Puutarhurin sydäntä lämmittää se, että kirvat ovat pajulinnun lempiruokaa. Pajulintua on sanottu uunilinnuksi sen pesän muodon vuoksi. Hauska, että meillä on sama sisustusmaku: me molemmat pidämme vaaleasta sisustuksesta. Pajulintu vuoraa pesänsä valkoisilla höyhenillä ja korsilla.

Nautin höyrytettyä parsaa päivälliseksi. Ripaus suolaa ja reilusti voita sulamaan parsan päälle. Herkutellessani toivon, että parsakausi jatkuisi aina vain.

Toukokuun 25. päivä

Seurailen Joukon kanssa lentoliikennettä metsän laidassa linnunpöntön ympäristössä. Vikkelistä linnuista on vaikea erottaa tuntomerkkejä, mutta päädymme lopulta sinitiaiseen.

Päivän lintuni on kuitenkin käki. Puut ovat jo täydessä lehdessä, taivaalla on kesäisiä kumpupilviä ja käki kukkuu. Niin idyllistä! Idyllissä on kuitenkin särönsä. Tuntuu pahalta, että käki hoidattaa omat poikasensa pikkulinnuilla. On vaikeaa ymmärtää luonnon järjestystä. Luotan kuitenkin siihen, että Luoja on tämänkin näin hyväksi nähnyt. Ei ole sattumaa, että käki munii nimenomaan sen lajin pönttöön, jonka hoidettavana on itse kasvanut. Munatkin ovat sävysävyyn adoptioemon munien kanssa aina riippuen siitä mitä lajia kasvatusvanhemmat ovat olleet. Sekin on hämmästyttävää, että käen poikanen ”osaa” työntää muut munat tai poikaset pois ja vaikka poikanen on kasvanut vieraan lajin pesässä, se osaa etsiä itselleen oikean lajin puolison. Ihmeellistä!


Toukokuun 26. päivä

Ihanaa, saan vetää kaksi viivaa To Do –listalleni! Kurjenpolvi ’Orion’ on jaettu, ja samalla tulin jakaneeksi myös ’Yellow Tail’ –iiriksen. Hämmästyttävää, että nuo iirikset täyttävät jo viisi vuotta. Jaoin myös syysmaksaruohoja Sivupolun varteen.

Tuulee niin voimakkaasti, että on vaikea kuunnella lintujen ääniä. Haarapääskyjen kimeä ääni kuuluu sentään kaiken yli. Opin, että haarapääskyllä voi olla kaksi poikuetta (4–6 munaa kerrallaan) kesän aikana. Ja on tietysti selvää, että isossa perheessä kaikille riittää puuhaa. Haarapääskyperheessä vanhempien lisäksi isommat poikaset ruokkivat nuorempia sisaruksiaan. Saavat sitten vanhemmatkin välillä vähän omaa aikaa.

Toukokuun 27. päivä

Mustarastaan huilumainen laulu kuuluu tuulen huminan yli. Olen onnellinen, että tunnistin sen äänen. Opin, että mustarastas ja kottarainen näyttävät hyvin samanlaisilta. Maassa ne voi erottaa siitä, että mustarastas kulkee tasajalkaa hyppien, kun taas kottarainen kävelee vuorotahtiin. On yllättävää, ettei laulutaito ole geeneissä, vaan mustarastas joutuu opettelemaan laulunsa lajitovereitaan jäljitellen.

Mieli tekisi jakamaan kasveja, mutta kitkettäväkin on. Jollei pidä varaansa, voikukat, suolaheinät ja valkoiset kyläkurjenpolvet saavat yliotteen. Onneksi jää hetki aikaa jakolaskuihinkin. Rohtokatajan alle jääneestä kuunliljasta saan jaettua kolmeen ämpäriin terassille.

Toukokuun 28. päivä

On kaunis aamu, mutta talvitakki on tarpeen. Tuuli yltyy. Päätän ratkaista betonipystien jokavuotisen ongelman viiruhelvellä ja jättipoimulehdellä. Ruukuista tulee aika kivat. Aion kylvää kukkia laareihin. Siistin laarit ja lisään multaa, mutta pussimulta ei tahdo kastua ei sitten millään. Peittelen laarit harsoilla ja jään odottelemaan parempaa kylvöilmaa.

Luulin tuntevani talitiaisen laulun, mutta ehei. Ajat muuttuvat ja niin muuttuu talitintin laulukin. Kaupungistuminen ja melun lisääntyminen ovat kuulemma siihen syynä. Tutkitusti laulu on muuttunut kolmitavuisesta titityystä kaksi- tai jopa yksitavuiseksi. Lyhyt napakka laulu kantaa melun yli paremmin. Maaseudulla vanhaa kolmitavuista laulua voi vielä silloin tällöin kuulla. – Tööti-tööti-tööti, kuulen sen laulavan ja monenlaista muutakin. Laulu jää minulle vieläkin arvoitukseksi.

Tutun linnun ulkonäkökin yllätti. En ollut koskaan tullut katsoneeksi talitinttiä edestäpäin niin, että olisin huomannut sillä mustan kravatin kaulassa. Poskihöyheniäkään en ole osannut sillä silmällä katsoa. Talitinteilläkin on nimittäin nokkimisjärjestys: korkea-arvoisimmat nokkivat alempiarvoisten poskihöyheniä.

Kuulen kaukaa ’tiittidi-tiittidi-tiittidi’ –sävelmän, joka on vaivannut minua pitkään. Mikä onni, että sovellus on auki. Painan äänityksen päälle ja toivon, että laulu kuuluu mikrofoniin – ja silloin jyrähtää lentokone ylitseni. Koneen mentyä laulu on vaiennut.

Höyrytän uusia perunoita ruuaksi ja nautimme niitä voin, suolan ja katkarapusalaatin kera. Miten näin yksinkertainen ruoka voikin olla niin hyvää! Kunpa joskus saisinkin uusia perunoita omasta maasta.

Lounaan jälkeen ehdin työstää hetken uutta Älypenkkiä ennen kuin alkaa sataa kaatamalla. Illalla on kotoisaa sateen ropistessa pakastaa raparperia talven varalle.

Marja-aronia

Toukokuun 29. päivä

On helatorstai. Viihdyn tuntikausia ulkona nauttimassa lintujen laulusta ja kesästä. Tunnistan viherpeipon äänen tai ainakin sen kohdan, joka kuulostaa siltä kuin joku vetäisi ohi kulkiessaan jollakin esineellä aidan pinnoja pitkin. Valitsen tuon totiselta näyttävän peipon päivän linnuksi.

Viherpeippo on ollut yleinen laji, mutta nykyään se on uhanalainen Trichomonas gallinaen tuoman nielemisvaikeuksia aiheuttavan sairauden vuoksi. Ei siis ihme, että vetää ilmeen vakavaksi. Onneksi meillä on paljon katajia ja kuusia, joissa se tykkää pesiä sekä paljon ruusunmarjoja, viherpeipon lempiruokaa.

Jouko lueskelee kirjaa kasvihuoneista. Tomaatit ja chilit on istutettu huolellisesti eilen. Nokkoskäyte olisi kuulemma hyvää niille. Tyytyväisyydestä hyristen seuraan kasvihuoneinnostuksen nousemista.


Toukokuun 30. päivä

Ihana kesäpäivä! Sää on kaunis ja lämmin, kuukin kuulemma kohdallaan perennojen siirtoa varten. Saan jaettua syysmaksaruohot Polun päähän törmäkukkien tueksi.

Mallaan puille paikat uuteen Älypenkkiin. Toivon todellakin, että osaan tehdä älykkäitä ratkaisuja kasvualustan suhteen, ettei penkkiä tarvitse nimetä Älyttömäksi penkiksi. Siirrän kielot alta pois valeistutukseen. Kuskaan maata kumpareeksi. Välillä kitken ja taas kärrään. Valmista ei tule, mutta olen onnellinen jo kaikesta tästä.

Tämän onnellisen päivän linnuksi valitsen sympaattisen tiltaltin. Sen iloinen laulu saa minut hymyilemään. Tiltaltti on yksi Suomen pienimmistä linnuista. Se painaakin vain noin 7 g. Meidän sisustusmakumme poikkeavat toisistaan siinä, että minä pidän vaaleista sävyistä ja tiltaltti vuoraa kotinsa tummilla höyhenillä. Ihmeellistä on pienen linnun elämä, kun se muuttaa talveksi Välimeren maihin tai trooppiseen Afrikkaan.

Toukokuun 31. päivä

Avilla on saanut kutsun ystävänsä valmistujaisiin, ja me lähdemme häntä sinne viemään. Tytär haluaa ojentaa itse sitomansa kukkakimpun. Ihmeellistä, että jo tähän aikaan löytyy näyttäviä aineksia kimppuun. Kimppu on kerta kaikkiaan upea!

Navigaattori neuvoo yhä kapeammille ja mutkaisemmille teille, jopa erään talon pihan läpi. Kun tie kapenee kärrypoluksi, alkaa olla seikkailun tuntu. Jouko jännittää, tuleeko auto vastaan. Minä puolestani jännitän, jatkuuko tie. Jatkuu kyllä jyrkkine mäkineen, mutkineen ja sellaisine kuoppineen, että ihan hirvittää. Perille kuitenkin pääsemme. Juhlat ovat idyllisessä hirsitalossa ja sen pihapiirissä.

Juhlien aikaan me ajelemme pikkukylien läpi lähimpään kaupunkiin syömään. Hiljakseen ajellessamme ehdin miettiä maailmanmenoa. Tuossa on vanha liiketila ja tuossa toinen. Autioituneita kaikki. Onneksi vielä on niitäkin ihmisiä, jotka haluavat elää eläimineen rauhassa maaseudulla. Toisessa äärilaidassa ovat ihmiset, jotka haaveilevat tekonurmesta kaupunkiin omakotitalonsa pihalle. Voi, kunpa suuntaus olisikin luonnollisempaan ja rauhallisempaan elämänmenoon päin. 

Palatessammekin on jännittävä maaseutumatkailun tunnelma. Tällä kertaa navigaattori ehdottaa toisen, vähän vähemmän epäilyttävän reitin.

Kotiin palatessa tuulee niin navakasti, että pysyttelen illan mielellään sisällä. Tervetuloa, kesäkuu!

KEVÄÄN URHEAT KUKKIJAT

Kevät alkaa kääntyä kesäksi. Pääskyset ovat jo pesäpuuhissa. On aika tehdä yhteenvetoa kevään kukkijoista. Tällä kertaa heittäydyin vähän runolliseksi. Kuvateksteinä käyttämäni aforismit tein ChatGPT:n inspiroimana. Muokkasin tekoälyn ehdotukset omaan tyyliini sopiviksi. Monet nikkaroin ihan itse, sillä tämä oli yllättävän hauskaa. Vaivatonta ja nopeaa se ei ollut, vaan mietin näitä aforismeja monta iltaa. Halusin, että jokaiseen sisältyy elämänviisaus, jolla on itselleni merkitystä. 

Kevään ensimmäiset rohkeat kukkijat koskettavat sitkeydellään ja herkällä kauneudellaan. Ne ilmestyvät, kun maa on vielä kylmä ja paljas. Ne eivät säikähdä pakkasta ja tuulen tuiverrusta. Valittamatta ne painavat päänsä ja tärisevät viimassa ja sateessa. Ne kertovat meille, että uusi alku ei tarvitse täydellistä hetkeä. Se tarvitsee vain uskallusta.

Jotkut viivyttelevät, odottelevat lämpöä ja omaa vuoroaan. Lopulta avaavat oven kesän tulolle.   

Jouluruusu

Jouluruusu on kuin talven sydämeen piilotettu salaisuus. Se avautuu vain sille, jolla on aikaa kuunnella.

Leskenlehti

Leskenlehti ilmestyy kuin muistona lapsuudesta – ja juuri siksi se tuntuu ihmeeltä.

Krookus

Krookus ei kysele, onko vielä aika – se vain nousee, ja kevät seuraa perässä.

Kylmänkukka

Kylmänkukka kukkii, kun kevät vielä epäröi. Se ei odota lupaa keväältä – se tekee kevään.

Kevättähti

Pienikin valo näyttää kirkkaalta, kun maailma on vielä harmaa.

Idänsinililja

Sinililja tietää, milloin maailma tarvitsee sinistä.

Kevätesikko

Kevätesikko on kevään hymy – pieni, mutta valloittava.

Amerikankullero

Anna aikaasi amerikankullerolle silloin kun se tulee luoksesi – se tulee vain lainaksi.

Helmililja

Helmililja on kuin kevätlaulu, jonka kuulevat vain ne, jotka osaavat antaa sille arvon.

Kirsikkapuu

Miksi valittaisin lumisateesta toukokuussa – kirsikkapuu kukkii!

Kevätkaihonkukka

Kaiho ei tarkoita surua – joskus se tarkoittaa toivoa sinisenä mattona keväisessä maassa.

Tulppaani

Jos kadehdit tulppaanin kauneutta, ethän unohda,

että syksyn koleudessa sipulit istutetaan kylmään maahan.

Vuorenkilpi

Vuorenkilpi hoitaa oman tehtävänsä kunnialla, turha yrittää olla kaikkien mieliksi.

Kirjopikarililja

Kirjopikarililja, shakkilaudoista kaunein. Luojansa ihmeellinen kädenjälki.

Arovuokko

Et voi käskeä arovuokkoa, mutta voit toivoa. Voit olla kiitollinen siitä, että se tuottaa iloa sellaisenakin päivänä, jolloin aurinko lymyää piilossa pilvien takana.

PUUTARHANI JA MINÄ Huhtikuussa

Huhtikuun 1. päivä

Jouko raportoi aamulla, että kukko on seissyt keskitasolla ja kiekunut. Niin nautin, kun Jouko elää mukana kanalan ja varsinkin kukon elämässä. Tuntee kovasti myötätuntoa kömpelöä nuorta kukkoa kohtaan.

Poppius löytää pehkuilta porkkanan palan ja ensimmäistä kertaa kutsuu kanoja syömään. Ihanaa! Kanalassa vallitsee rauha ja ehkä vähän rakkauskin. Vanhojen rouvien nyrpeys on tipotiessään. Kun menen päivällä kanalaan, Lumikki ja Poppius seisovat vastakkain. Näyttävät viihtyvän yhdessä.

Tänään minäkin kuulen kukon kiekuvan. Se kiekuu yllättävän puhtaasti omalla persoonallisella tavallaan. Olen kuulevinani siinä saksalaisen nuotin, lienee thüringeniläinen aksentti.

Päivä on tuulinen, mutta kaunis ja lämmin. Kerään puutarhasta roskat ja rungonsuojia. Lisään kalkkia ja haketta pensaiden juurille. Nyt varmaan on pelakuu, se puutarhureiden haaveilema ylimääräinen kuukausi tai ainakin viikko, jolloin saa tehtyä kauan suunniteltuja hommia pois ennen varsinaisen kevään alkua. En ole koskaan levittänyt haketta tähän aikaan. Ei kyllä ole ollut hakettakaan.

Huhtikuun 3. päivä

Tuulee voimakkaasti, joten nyt on hyvä aika ommella lautasliinoja pääsiäispöytään. Sen verran sentään puuhailen pihalla, että silppuan perennanvarsia. Kylläpä näkymät kaunistuvat pienellä työllä.

Poppius on ihan mielettömän suloinen. Huolestuttaa vain, kun se on edelleen ruikulilla. Etsin neuvoja netin syövereistä. Turha tässä on kuitenkaan kokkidioosia tai koko kanaparven tappavaa epidemiaa epäillä. Lopulta kysyn neuvoa tekoälyltä. Se on samaa mieltä kanssani, että reaktio lienee muuttostressiä. Antaa vielä vinkkejä mitä tehdä, jos tilanne jatkuu muutaman päivän jälkeen.

Olen helpottunut. Kiitän tekoälyä. Kohteliaaseen tyyliinsä se vastaa: ”Ei kestä, mukava olla avuksi! Toivottavasti kukko toipuu nopeasti ja sopeutuu uuteen kotiin. Jos tarvitset lisää neuvoja tai apua, älä epäröi kysyä. Toivotan teille molemmille kaikkea hyvää! 😊🐔” Hymyilyttää.

Huhtikuun 5. päivä

Siivoilen hyvillä mielin kanalaa. Tunnelma on mukavan rauhallinen ja kukon ripulikin näyttää hieman helpottaneen. Päätän varovasti kokeilla rehua.

Kauhaisen pikkukattilalla rehua metallipöntöstä. Lilli lennähtää kädessäni olevan kattilan laidalle. Toisetkin huomaavat kattilan ja pyrähtävät paikalle. Jotenkin silti saan keploteltua rehua pieneksi kasaksi tasolle. Siitäkös syntyy hässäkkä: kaikki ajavat toisiaan takaa paitsi kukko, joka pinkoo pakoon kaikkia. Yritän antaa kaikille oman rehukasan, mutta meno on niin villiä, että juoksen sisälle hakemaan rehuastioita. Pyrin antamaan jokaiselle oman kipon, mutta ei elämä niin helppoa ole. Pyöreät posliinikulhot eivät kelpaa, pitää olla soikeita paitsi ilman sinistä koristeraitaa. Toisen kulhossa rehu on aina parempaa kuin itsellä, ja takaa-ajo jatkuu. Ainoastaan Floora seisoo kynnyksellä tyynenä ja odottaa, että antaisin kattilasta kauraa. Floora saa kattilakauransa. Katson juuri äsken huolellisesti siivoamiani tasoja. Ne ovat rehun ja sotkun peitossa. Ja se rauha ja rakkaus… Ne olivat vain toiveajattelua. – Hoh-hoijaa, sanon minä ja painan ulko-oven perässäni kiinni.

Illalla saan olla kiitollinen siitä, että Poppius on jo melkein kunnossa. Ihana kanaparveni on asettunut tavanomaiseen tapaansa yläorrelle. Kääntelevät päitään suloisesti jutellessani niille ja toivottaessani hyvää yötä. Minun rakkaat kanaseni ja kukkoseni!

Huhtikuun 6. päivä

Kukko on kunnossa, joten elämä hymyilee jälleen.

Huhtikuun 7. päivä

Ilta on kylmä, ja voimatkin vähissä, mutta leikkaamaan on mentävä, jos aikoo leikata. Silmut aukeavat minä päivänä hyvänsä. Aloitan pahimmasta. Teoriassahan omenapuun leikkaus on helppo: leikkaa ulospäin suuntautuvan silmun yläpuolelta. Mutta kun niitä ulospäin suuntautuvia silmuja ei kerta kaikkiaan ole. Siis niissä kohdissa missä niitä kipeästi tarvittaisiin. Oksien pitäisi olla parinkymmenen sentin välein. Samalla oksien pitäisi suuntautua sivulle eikä ylös. Ja kaiken huipuksi oksien pitäisi olla tasaisesti eri puolilla puuta. Ainoa lohtuni on se, että omenapuumme on viimeisessä nurkassa, jossa en yleensä edes käy.

Viime vuonna herukkarivin eteen tehty työ palkitsee. Tällä kerralla pääsen aika vähällä.

Huhtikuun 8. päivä

Leikkauspuuhat etenevät. Köynnöshortensia on samanlainen sekasotku kuin aina ennenkin, mutta se on aika helppo. Hanhikit vasta risukasoja ovatkin. Leikkaan ne alas. Marjasinikuusamien syttyrät selviävät, kunhan saan lamoavat oksat leikatuksi. Kanukoista leikkaan kaiken varalta kaksi oksaa kummastakin ja kruunuangervosta muutaman.

Huhtikuun 9. päivä

Lunta tuiskuttaa välillä vaakasuoraan. Kylmyys antaa puutarhahommiin lisäaikaa, joten voin hyvin puuhailla sisällä.

Huhtikuun 11. päivä

Tänään on talvi. Kylmä on, mutta ei niin kylmä, etten voisi lähteä orvokkiostoksille. Toivottavasti niitä myydään jo.

En löydä vaaleankeltaisia pikkuorvokkeja. Valitsen valkoisia. Ne antavat raikkaan ilmeen punasävyisten kaunokaisten sekä iloisten Tete-narsissien seuraan. Istutuksen jätän suosiolla kevääseen. Sääennustuksen mukaan sen pitäisi olla maanantaina.

Huhtikuun 15. päivä

Sää on toiveiden täyttymys. Kanat pääsevät ulos jo aamulla. Rouvat viipottavat tarhaan ja aloittavat touhukkaan kuoputtamisen. Poppius hämmentyy rouvien katoamisesta. Se ryhtyy syömään, sen jälkeen pyörii kanalassa, kunnes huomaa avonaisen luukun ja hypähtää ulos.

Poppius kiirehtii kanojen luo ja kulkee edestakaisin aivan kuin se ei tietäisi, miten ulkotarhassa ollaan. Jouko seuraa tilannetta mielenkiinnolla töittensä lomassa. Välillä raportoi, että kanalassa näyttää olevan kevättä ilmassa.

Pihassa tuoksuu hake. Äänimaiseman täyttävät hakettimen tasainen raksutus, moottorisahan pärinä, kukon kieunta ja lintujen laulu. Minä ahkeroin terasseille uutta kevätilmettä. Nostan ruukuissa talvehtineet viiruhelvet pystyyn. Talvehtiminen näyttää onnistuneen.

Istutan narsissit, kaunokaiset ja orvokit pajunoksien seuraan. Uudet ruukkutassut näyttävät kivoilta. Ripustan betonipallot. Asettelen kynttilänjalat tasolle.

Kanaparvi viihtyy ulkona koko päivän. Huomaan Poppiuksen seuraavan uskollisesti Lilliä ja yrittävän nokkia sille tuoretta vihreää verkon raosta. Ojennan sille avuksi pienen lehden, jonka kukko tarjoilee Lillille. Olen onnellinen; Poppiuksesta on kasvamassa herrasmies.

Huhtikuun 16. päivä

Tuntuu ihanalta, kun tuija tuoksuu ja hapsottavat pensaat muotoutuvat palloiksi. Ensin päiväntasaaja, sitten pohjoisnapa, pohjoinen pallonpuolisko ja lopuksi eteläinen pallonpuolisko, jos siinä mitään leikattavaa edes on. Lopputulos on aina yhtä riemastuttava, vaikka tarkkaan katsoen jokainen palloista on omalla tavallaan muotopuoli.

Traktori kyntää peltoa ja lokit kirkuvat. Poppius kiekuu oikein urakalla. Kaikkea tätä säestää moottorisaha, jolla Jouko pilkkoo kaatuneen katajan. Sen, joka pysyi pystyssä tuettuna kymmenkunta vuotta, mutta ilman tukea rojahti talven jälkeen maahan.

Huhtikuun 17. päivä

Leikkokukkien valitseminen juhlapöytään on aina vaikeaa. Keltaisenoranssit kerrotut tulppaanit vetävät puoleensa kuin magneetti. Niiden seuraksi sopivat voimakkaan vaaleanpunaiset tulppaanit, mutta mitä valkoista tulppaanien kanssa – tulppaaneja vai krysanteemeja? Päädyn krysanteemeihin, mutta jo autossa kadun valintaani. Toisaalta herukanoksat sopivat paremmin sekakimppuun kuin pelkkien tulppaanien seuraan.

Kotona olen varma, että valintani on sittenkin osunut oikeaan. Alan koota kimppua spiraaliksi maljakkoon. Vaihdan toisenlaiseen. Kimppu on kaunis, mutta ei spiraali. Yritän tehdä kimpun kädessä. Tulos on liian tiivis. Korjailen. Sommittelen vielä moneen kertaan. Lopulta kukat ovat siinä ensimmäisessä maljakossa. Värit ovat onnistuneet, kaarevat herukanoksat tekevät juuri oikeanlaisen vaikutuksen, ja lopulta maljakkoa kääntelemällä saan kimpun näyttämään jokseenkin siltä mitä halusinkin. Totean kuitenkin, että pullot ovat minun juttuni.

Huhtikuun 18. päivä

Päästän kanat ulos. Poppius kuopii maata ja löytää kanoille tarjottavaa. Se kotkottaa innoissaan, mutta kun Floora juoksee paikalle Poppius juoksee karkuun. Heitän maahan jyviä ja siemeniä. Poppius kutsuu innoissaan kanoja herkuille. Onneksi Lilli hyödyntää tilaisuuden. Olen onnellinen Poppiuksen puolesta.

On pitkäperjantai. Ensimmäiset kylmänkukat ovat aukaisseet nuppunsa. Krookusten aika jatkuu, vaikka osa niistä on jo luovuttanut. Kuovit laulavat.

Huhtikuun 19. päivä

Lankalauantai. On satanut koko päivän. Harmi, etten voi päästää kanoja ulos. Minä viihdyn sisällä. Kuuntelen Matteus passiota ja järjestelen puutarhakuvia.

Huhtikuun 21. päivä

Jätän jäähyväisiä krookuksille ja ihmettelen ajan kulumista. Yksi ajanjakso on taas vääjäämättä päättymässä. Nyt alkaa olla kylmänkukkien, esikoiden ja kevätkaihonkukkien vuoro loistaa.

Huhtikuun 23. päivä

Kiedon terassin kukkaistutukset harsojen sisään. Yöksi on ennustettu pakkasta. Ulkona on jo nyt niin kylmä, että teen mieluiten sisällä kasvukauden To Do –listaa.

Kysäisen ChatGPT:ltä, käykö hake pioneille katteeksi. Tekoäly vastaa sen sopivan oikein hyvin ja perustelee kantansa. Kysäisee vielä, mistä muuten sain haketta – oliko minulla omaa vai sainko jostakin. Siitä sukeutuu mukava keskustelu. Kysyy vielä, että miten muuten pionini voivat ja onko versoja jo näkyvissä. Lopuksi toivottelee aurinkoa ja kukintaa mun kevääseen. 🌸🌞

Illansuussa pyörähdän ulkona kalkitsemassa ne, jotka erityisesti kalkista tykkäävät. Aurinko näyttäytyy hetken ja houkuttelee kitkemäänkin. Jokainen ruohotupsu, peltokanankaali ja voikukan alku ämpärissä on voitto.

Huhtikuun 24. päivä

Päivä on kylmä, mutta pipo päässä pärjään puutarhassa. Tuija tuoksuu taas. Tänään on lieriön ja pikku pallojen vuoro päästä parturiin. Olin niin pelännyt viime syksynä istutettujen pallojen puolesta, mutta ne ovat kauniin vihreitä ja muutenkin moitteettomia. Muurilla kasvavat ruusut saavat haketta juurilleen. Innokkaana käyn nurmikon yläosan reunan kimppuun. Irrotan nurmipaakut ja etsin robotin reunalangan.

Illansuussa havahdun siihen karuun tosiasiaan, ettei nyt olekaan pelakuu. Tavanomaisia kevättöitä pitäisi olla jo lujaa vauhtia tekemässä, sillä rikat kasvavat kohisten kylmästä huolimatta. Yhtä aikaa pitäisi olla kitkemässä, tyhjentämässä kompostoreita, valmistelemassa istutuksia ja vaikka mitä. Laskeskelin, että parhaan hyötysuhteen saan kattamalla viime syksyn istutukset pahvilla ja hakkeella. Niinpä viihdyn lammen takana niin kauan, kun aurinko paistaa. Kun aurinko menee pilveen, ilma muuttuu jäätäväksi. Valmista ei tullut, mutta onpahan aloitettu. Illalla tekee mieli saunaan.

Huhtikuun 25. päivä

Pahvia, haketta, auringonpaistetta, vesipisaroiden kimmellystä nurmikolla, rusokirsikoiden lupaavia silmuja. Nyt tuntuu, ettei hätä olekaan tämän näköinen. Aamulla on satanut lunta. Ehkä kevät ei lopukaan huhtikuuhun. Sitä paitsi asiat valmistuvat yksi kerrallaan. Tänään saan valmiiksi nurmikon yläosan istutukset muuten, paitsi ’Candy Stripes’-sammalleimut lisään myöhemmin. Pieni työ, iso ilo.

Pitkin päivää sataa vuorotellen lunta ja aurinko paistaa. Huvittelen tekemällä uusia puutarhasuunnitelmia – tällä kertaa yhdessä ChatGPT:n kanssa. Kysyn, näyttäisivätkö pallotuijat hassuilta rungollisen marja-aronian seurassa. – Pallotuija on symmetrisen pyöreä ja matala, kun taas marja-aronia rungollisena on selkeästi ylöspäin suuntautuva ja "ilmavampi", se perustelee yhdistelmän sopivuutta. Tämä kontrasti tuo ryhmään ryhtiä, kunhan tuijat eivät ole liian korkeita. – Jes, kuulostaa siltä, että sulla on silmää yhdistellä näyttäviä kontrasteja ☀️, tekoäly kehaisee kuultuaan ehdotukseni heleänvihreästä tai kellertävistä tuijista. Mikäpäs tässä on työskennellä noin kohteliaan ja reippaan työkaverin kanssa.

Tästä minä pidän: tekoäly ottaa huomioon rakenteen ja ryhdin, muodot ja värit sekä ilmavuuden. Otan mielihyvin vastaan perennaehdotukset, joita tosin vähän sovellan. Kirjaan suunnitelmaani kurjenpolvi ’Rozannen’, kuunliljat ja tädykkeet sekä heinät. Mitähän Jouko tuumaa ehdotuksesta?

Huhtikuun 26. päivä

Siivoskelen kanalassa kikkareita. Lilli hypähtää munintapesään ja jää sinne rauhassa makaamaan. Poppius seuraa sitä astinlaudalle ja vetää Lillille sellaisen soolon, että keskeytän puuhani ja jään ihmetellen tilannetta seuraamaan. Kukko vinkuu, narisee ja päästelee mitä eriskummallisimpia ääniä, joita en osaa edes kuvailla. Tämä on meidän neljäs kukkomme, enkä koskaan aiemmin ole tällaista ääntelyn repertuaaria kuullut. Ja Poppius muuten kiekuu aivan samalla tavalla kuin isä silloin ennen vanhaan, kun hän kutsui lapset etsimään ”kukonmunia”. Kiekuminen, kaakatus, kotkotus ja potpotus ovat tuttuja, mutta näiden lisäksi Poppius rääkyy, kiljahtelee, haukahtelee ja sen kanojen kutsumistyyli on täysin omintakeinen teatraalinen esitys. Jos jossain järjestetään Suomen ensimmäinen kukkojenkielen kurssi, menen sinne viivana.

Nooh, kielikurssia odotellessa kysäisen asiaa tekoälyltä. Kuulostaa loogiselta, että ääntely olisi lempeää jutustelua, pesän esittelyä ja flirttailua kanan kanssa, onhan Lilli kukon erityisessä suosiossa – Lilli, jonka olin luullut olevan ikuinen sinkku. Loogista on sekin, että nuori kukko harjoittelee äänenkäyttöään monin eri tavoin ja että korkeat äänet kertovat usein innostuksesta. Nyt alan ymmärtää.

Juttelemme pitkän aikaa niitä näitä. Kerron, että kukko on kova kerjäämään siemeniä tarjotakseen niitä kanoille. – Oho, nyt kyllä sulaa sydän. 🥹💛, tekoäly vastaa. Minunkin sydämeni sulaa, kun luen sen luonnehdinnan thüringeniläisestä kääpiöpartakanasta rotuna: ”Kyseessä on pieni mutta rohkea ja aktiivinen kanarotu, joka tunnetaan erityisesti vakuuttavasta luonteestaan ja hyvin kehittyneestä sosiaalisesta käyttäytymisestään. Ne ovat rohkeita ja seurallisia. Kukot voivat olla hyvin hoivaavia ja aktiivisia.”

Huhtikuun 27. päivä

On ihanaa käydä kanalassa, kun Poppius on vihdoin saavuttamassa arvoisensa aseman rouvistaan hyvää huolta pitävänä kukkona. Tottuneesti se kutsuu kanat syömään ja tarjoilee niiden eteen palasia salaatista ja omenasta. Poppiuksen suojissa Lillikin uskaltaa nokkia tikusta herkkuja pelkäämättä Flooran ja Lyydian ajavan sitä kauemmas.

Huhtikuun 28. päivä

Taas tuoksuu hake. Tuuli suhisee korvissa, mutta se ei onneksi peitä muita kevään ääniä: metsän huminaa, naapurin vasaran pauketta, Joukon moottorisahan pärinää, kuovien ja töyhtöhyyppien sirkutusta ja lokkien kirkunaa traktorin perässä. Mikäpä sen keväisempää kuin lokkiparvi kirkumassa kyntävän traktorin perässä! Valokuvauksesta ei nyt tahdo tulla mitään, sillä kylmänkukat ja kirsikkapuiden oksat tärisevät tuulessa.

Joskus tuntuu suoraan sanoen siltä, että minua kohdellaan kuin ruokinta-automaattia. Joka kerta kun menen kanalaan, Poppius huomaa minut jo kaukaa. Ennen kuin ehdin kunnolla edes sisälle, kukko touhukkaana kutsuu kanat paikalle syömään herkkuja. Tuntuu kiusalliselta tuottaa kanoille pettymys, sillä eihän minulla siemeniä tai kasviksia aina ole. Erityisen kiusallista se on iltaisin, kun koko parvi on vihdoin ja viimein kovan säätämisen jälkeen rauhoittunut orsille. Nähtyään minusta vilauksen ikkunasta Poppius lennähtää alas ja kutsuu kiireesti kanat mukaansa – ja koko härdelli alkaa alusta.

Huhtikuun 29. päivä

Mikä ilo ja riemu, kun keksin keinon pitää hakkeet pahvin päällä valumatta rinteessä! Monet säkkikangashuput ovat jo niin riekaleina, etteivät enää ensi talvena varjosta havuja. Ne kelpaavat oivallisesti pahvin päälle pitämään hakkeen paikoillaan.