PERSOONALLISET ELÄIMET

Tämä juttu sisältää blogiyhteistyönä tehdyn kirja-arvostelun.

Mieheni aukaisee maukuvalle kissalle oven. Onneli puikahtaa sisään ja astelee määrätietoisesti kodinhoitohuoneeseen ruokakupin ääreen. – Onneli ei koskaan kiitä kun avaan sille oven, mieheni toteaa ja kuulostaa siltä, että hän on sydänjuuriaan myöten loukkaantunut moisesta epäkohteliaasta käytöksestä. – Mutta Reetta, hän jatkaa, Reetta on aivan erilainen. – Reetta kiittää joka kerta hieraisemalla päätään jalkoihini, mies selittää. Vasta sitten se menee syömään.

Kissasiskokset tosiaan ovat aivan erilaisia. Reetta on sylivauva. Sen saa nostaa syliin ja pitää miten päin vain. Siinä se lötköttelee ja kehrää. Onneli puolestaan tulee syliin vain silloin kun se itse haluaa – yleensä mahdollisimman huonoon aikaan, silloin kun istun pöydän ääressä syömässä. Siinä se sitten kehrää tyytyväisenä eikä sitä millään raaskisi siirtää hakeakseen lisää ruokaa.

Pieninä Reetta ja Onneli katselivat ilokseen veden lorinaa.

Onneli ja Reetta ovat kasvaneet aina yhdessä, mutta niistä kasvoi aivan erilaisia persoonia. Ne ovat nuoria eikä niistä vielä ole legendaarisia tarinoita kerrottavaksi, kuten vaikkapa isäni lapsuuskodissa eläneestä kissasta, jonka ansiosta perhe säästyi öiseltä tulipalolta. Silti Onnelin ja Reetan edesottamuksista joka päivä perheessämme kerrotaan.

Hellyyttäviä, hupaisia, liikuttavia

ja haikean surullisiakin kertomuksia.

Kiinnostuin heti kun minulle tarjottiin tilaisuus tehdä kirja-arvostelu Kirsi Haapamatin kirjasta Kiehtovat kotieläimet – Kohtaamisia maatilalla (Otava). Siinä juuri kerrotaan ikimuistoisista eläinpersoonallisuuksista. Täydellinen toivekirja minun kaltaiselleni eläinten ystävälle!

Kirjassa on toinen toistaan kiehtovampia kertomuksia kotieläimistä. Hellyyttäviä, hupaisia, liikuttavia ja haikean surullisiakin kertomuksia. Jokainen kerrottu lämmöllä.

Meillä kana ei ole pelkkä kana, vaan Myy, Fiona, Floora, Milli tai Tiuhti. Siksi kanan kuolema on aina suuri suru. Tuntui lohdulliselta lukea, että rakkaasta kotieläimestä luopuminen riipaisee muitakin, myös tuotantoeläinten kasvattajia.

Milli taisi olla ärsyttävän lähellä tai

muuten vaan naama ei sillä kertaa miellyttänyt.

Kun meidän Fiona-kana kuoli, olimme hirveän surullisia. Miksi juuri Fiona? Fiona oli paitsi sopuisa, myös sovitteleva kana. Kerran Floora nokkaisi alemmalla orrella olevaa Milliä. Milli taisi olla ärsyttävän lähellä tai muuten vaan naama ei sillä kertaa miellyttänyt. Flooran vieressä ollut Fiona tökkäsi varovasti nokallaan tuota nokkijaa aivan kuin sanoen: "Noo, äläpä nyt suotta noki toista!" Kun Floora vieläkin nokitteli alaorrella istujaa, Fiona huomautti asiasta uudelleen: "Annapa toisen nyt olla rauhassa, eihän tässä nyt tarvitse toisia nokkia!" Toinen kerta tepsi ja rauha laskeutui orsille.

Haapamatin kirjan tarinat isoisän tavoin käyttäytyvästä kukosta, lauhkeasta karjusta sekä sian ja koiran ystävyydestä tekevät minuun suuren vaikutuksen. Olisin voinut lukea eläintarinoita vielä toisen mokoman.

Aikuiset olivat kauhuissaan nähdessään

kolmivuotiaan Eskon livahtaneen Jehun karsinaan.

Lapseni rakastavat isänsä kertomuksia legendaarisesta hevosesta nimeltä Jehu. Jehu oli kipakka hevonen, joka saattoi olla vihainen aikuisille, muttei koskaan lapsille. Lapset saivat pelkäämättä juosta sen vatsan ali. Aikuiset olivat kauhuissaan nähdessään kolmivuotiaan Eskon livahtaneen Jehun karsinaan. Huoli oli turha. Jehu vain nosti lapsen nahkatakin kauluksesta ilmaan ja sieltä korkealta poika katseli tyytyväisenä. 

Naapurin isännällä sen sijaan oli Jehusta karvaampi kokemus. Isäntä pyöräili tietä pitkin Jehun aitauksen vieressä. Jehu juoksi rinnalla. – Häh-häh-hää, sinnepä jäit, isäntä nauroi sille aitauksen päätyttyä. Jehu hyppäsi aidan yli isännän perään. Isäntä polki hädissään karkuun, mutta Jehu otti pyörän kiinni ja puhalsi sieraimistaan voimakkaasti isännän niskaan. Hevonen jättäytyi taas jälkeen, pian taas otti kauhistuneen isännän kiinni ja puhalsi niskaan niin kauan kunnes Jehun isäntä pelasti hänet tukalasta tilanteesta. 

Leppoisa iltapäivän hetki meidän kanalassa.

Kirjaa voisi kuvailla rennolla, viihdyttävällä tyylillä kirjoitetuksi tietokirjaksi. Haapamatti puhuu kiihkoilematta tuotantoeläinten hyvinvoinnin puolesta. Hän ei haikaile vanhan ajan perään, sillä eivät eläinten olot silloinkaan välttämättä olleet ihanteeelliset. Sen sijaan hän toivoo eläimille mahdollisimman luonnonmukaista, lajityypillistä elämää ja lempeää kuolemaa. Hän osasi pukea sanoiksi omatkin ajatukseni.

Kirjan tarinoita en tässä kerro, ne on taitavammin kerrottu kirjassa. Sen vain sanon, että kun kirjan ottaa käteensä, tekee mieli ahmaista se kerralla kannesta kanteen. Toisaalta lukemista haluaisi säästellä, jotta koskettava, suorastaan lumoava tunnelma kestäisi mahdollisimman pitkään. Kirja sisältää Emmi Kyytsösen piirroskuvia, joka menivät minulla suoraan sydämeen.

Kirsi Haapamatti on toimittaja, tietokirjailija ja pienen eläinlauman emäntä.

Seuraavaksi haluan saada käteeni Haapamatin edellisen kirjan Sumu Sireeni – Suomen rakastetuin aasi (Otava 2018).