Näytetään tekstit, joissa on tunniste kissat. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kissat. Näytä kaikki tekstit

maanantai 5. marraskuuta 2018

REETTA

Aamulla päästän kissan sisälle. Reetta tervehtii nopeasti ja pinkaisee portaat ylös niin, että kolisee. Avilla on pesemässä hampaita. Reetta pyörii Avillan jaloissa, käy välillä Avillan huoneessa. Siellä olisi ihana torkkupeitto ja Avillan sänky, mutta ei sinne nyt huvita mennä kun tyttö vain pesee hampaita. Kun kiehnääminen ei auta, Reetta tulee alakertaan syömään.

Nyt kaikki on niin kuin Reetan mielestä pitää ollakin.

Heti tonnikala-aterian jälkeen löydän kissan Avillan sängystä. Nyt kaikki on niin kuin Reetan mielestä pitää ollakin. Tytön huone on kiva silloin kun Avillakin on siellä. Yksin Reetta ei siellä viihdy.

Tällä kertaa Onnelikin halusi Avillan sänkyyn.

Sanotaan, että kissa kiintyy paikkaan, ei ihmisiin. Kissanomistajat tietävät, että tuo ei ole koko totuus. Kissat ovat persoonia. Onneli on tasapuolisesti kaikkien kaveri, mutta hyvin itsenäinen metsästäjä. Onneli päättää itse kenen syliin se menee ja milloin. Reettakin kehrää kaikille, tervehtii kaikkia ja viihtyy kaikkien sylissä milloin vain. Kuitenkin Avilla on sille kaikki kaikessa.

Reetta nukkuu mielellään Avillan huoneessa. Kun Avilla lähtee huoneesta, Reettakin lähtee – ellei sitten nuku niin sikeästi, ettei huomaa tytön lähtöä.

Kun tätä jatkui ja jatkui,
se alkoi käydä jo kaikkien hermoille.

Eräänä päivänä Avilla tuli tavallista myöhemmin koulusta, illansuussa vasta. Oli sateinen ja tuulinen sää, joten kissat eivät halunneet ulos. Onneli nukkui vakiopaikallaan nojatuolissa, mutta Reetta oli levoton. Kerta toisensa jälkeen se pyysi ulos, kävi terassilla ja halusi takaisin sisään. Lapset silittelivät, pyysivät viereensä ja Reetta ottikin silitykset vastaan, mutta ei rauhoittunut. Kun tätä jatkui ja jatkui, se alkoi käydä jo kaikkien hermoille, vaikka tiesimmekin, että Reetalla oli syynsä.

Kun sitten Avilla lopulta tuli ovesta, Reetta kävi tervehtimässä hänet. Pyöri hetken Avillan jaloissa ja asettui sitten nojatuoliin rauhallisesti nukkumaan. Rauha oli jälleen palannut taloon.

Reetta, Avillan ikioma kissa ♥

Tämän jutun kirjoitin Cherin (blogista Autuas olo) aihevinkin innoittamana. Arvontaan osallistuessaan hän kirjoitti: ”Karvaisten puutarha-apulaisten edesottamukset maustavat minusta mukavasti jokaista blogia.” Kiitos, Cheri, aihevinkistä! Eläimistä on aina hauska kirjoittaa.

perjantai 21. syyskuuta 2018

PERSOONALLISET ELÄIMET

Tämä juttu sisältää blogiyhteistyönä tehdyn kirja-arvostelun.

Mieheni aukaisee maukuvalle kissalle oven. Onneli puikahtaa sisään ja astelee määrätietoisesti kodinhoitohuoneeseen ruokakupin ääreen. – Onneli ei koskaan kiitä kun avaan sille oven, mieheni toteaa ja kuulostaa siltä, että hän on sydänjuuriaan myöten loukkaantunut moisesta epäkohteliaasta käytöksestä. – Mutta Reetta, hän jatkaa, Reetta on aivan erilainen. – Reetta kiittää joka kerta hieraisemalla päätään jalkoihini, mies selittää. Vasta sitten se menee syömään.

Kissasiskokset tosiaan ovat aivan erilaisia. Reetta on sylivauva. Sen saa nostaa syliin ja pitää miten päin vain. Siinä se lötköttelee ja kehrää. Onneli puolestaan tulee syliin vain silloin kun se itse haluaa – yleensä mahdollisimman huonoon aikaan, silloin kun istun pöydän ääressä syömässä. Siinä se sitten kehrää tyytyväisenä eikä sitä millään raaskisi siirtää hakeakseen lisää ruokaa.

Pieninä Reetta ja Onneli katselivat ilokseen veden lorinaa.

Onneli ja Reetta ovat kasvaneet aina yhdessä, mutta niistä kasvoi aivan erilaisia persoonia. Ne ovat nuoria eikä niistä vielä ole legendaarisia tarinoita kerrottavaksi, kuten vaikkapa isäni lapsuuskodissa eläneestä kissasta, jonka ansiosta perhe säästyi öiseltä tulipalolta. Silti Onnelin ja Reetan edesottamuksista joka päivä perheessämme kerrotaan.

Hellyyttäviä, hupaisia, liikuttavia
ja haikean surullisiakin kertomuksia.

Kiinnostuin heti kun minulle tarjottiin tilaisuus tehdä kirja-arvostelu Kirsi Haapamatin kirjasta Kiehtovat kotieläimet – Kohtaamisia maatilalla (Otava). Siinä juuri kerrotaan ikimuistoisista eläinpersoonallisuuksista. Täydellinen toivekirja minun kaltaiselleni eläinten ystävälle!

Kirjassa on toinen toistaan kiehtovampia kertomuksia kotieläimistä. Hellyyttäviä, hupaisia, liikuttavia ja haikean surullisiakin kertomuksia. Jokainen kerrottu lämmöllä.


Meillä kana ei ole pelkkä kana, vaan Myy, Fiona, Floora, Milli tai Tiuhti. Siksi kanan kuolema on aina suuri suru. Tuntui lohdulliselta lukea, että rakkaasta kotieläimestä luopuminen riipaisee muitakin, myös tuotantoeläinten kasvattajia.

Milli taisi olla ärsyttävän lähellä tai
muuten vaan naama ei sillä kertaa miellyttänyt.

Kun meidän Fiona-kana kuoli, olimme hirveän surullisia. Miksi juuri Fiona? Fiona oli paitsi sopuisa, myös sovitteleva kana. Kerran Floora nokkaisi alemmalla orrella olevaa Milliä. Milli taisi olla ärsyttävän lähellä tai muuten vaan naama ei sillä kertaa miellyttänyt. Flooran vieressä ollut Fiona tökkäsi varovasti nokallaan tuota nokkijaa aivan kuin sanoen: "Noo, äläpä nyt suotta noki toista!" Kun Floora vieläkin nokitteli alaorrella istujaa, Fiona huomautti asiasta uudelleen: "Annapa toisen nyt olla rauhassa, eihän tässä nyt tarvitse toisia nokkia!" Toinen kerta tepsi ja rauha laskeutui orsille.

Haapamatin kirjan tarinat isoisän tavoin käyttäytyvästä kukosta, lauhkeasta karjusta sekä sian ja koiran ystävyydestä tekevät minuun suuren vaikutuksen. Olisin voinut lukea eläintarinoita vielä toisen mokoman.


Aikuiset olivat kauhuissaan nähdessään
kolmivuotiaan Eskon livahtaneen Jehun karsinaan.

Lapseni rakastavat isänsä kertomuksia legendaarisesta hevosesta nimeltä Jehu. Jehu oli kipakka hevonen, joka saattoi olla vihainen aikuisille, muttei koskaan lapsille. Lapset saivat pelkäämättä juosta sen vatsan ali. Aikuiset olivat kauhuissaan nähdessään kolmivuotiaan Eskon livahtaneen Jehun karsinaan. Huoli oli turha. Jehu vain nosti lapsen nahkatakin kauluksesta ilmaan ja sieltä korkealta poika katseli tyytyväisenä. 

Naapurin isännällä sen sijaan oli Jehusta karvaampi kokemus. Isäntä pyöräili tietä pitkin Jehun aitauksen vieressä. Jehu juoksi rinnalla. – Häh-häh-hää, sinnepä jäit, isäntä nauroi sille aitauksen päätyttyä. Jehu hyppäsi aidan yli isännän perään. Isäntä polki hädissään karkuun, mutta Jehu otti pyörän kiinni ja puhalsi sieraimistaan voimakkaasti isännän niskaan. Hevonen jättäytyi taas jälkeen, pian taas otti kauhistuneen isännän kiinni ja puhalsi niskaan niin kauan kunnes Jehun isäntä pelasti hänet tukalasta tilanteesta. 


Leppoisa iltapäivän hetki meidän kanalassa.

Kirjaa voisi kuvailla rennolla, viihdyttävällä tyylillä kirjoitetuksi tietokirjaksi. Haapamatti puhuu kiihkoilematta tuotantoeläinten hyvinvoinnin puolesta. Hän ei haikaile vanhan ajan perään, sillä eivät eläinten olot silloinkaan välttämättä olleet ihanteeelliset. Sen sijaan hän toivoo eläimille mahdollisimman luonnonmukaista, lajityypillistä elämää ja lempeää kuolemaa. Hän osasi pukea sanoiksi omatkin ajatukseni.

Kirjan tarinoita en tässä kerro, ne on taitavammin kerrottu kirjassa. Sen vain sanon, että kun kirjan ottaa käteensä, tekee mieli ahmaista se kerralla kannesta kanteen. Toisaalta lukemista haluaisi säästellä, jotta koskettava, suorastaan lumoava tunnelma kestäisi mahdollisimman pitkään. Kirja sisältää Emmi Kyytsösen piirroskuvia, joka menivät minulla suoraan sydämeen.

Kirsi Haapamatti on toimittaja, tietokirjailija ja pienen eläinlauman emäntä.

Seuraavaksi haluan saada käteeni Haapamatin edellisen kirjan Sumu Sireeni – Suomen rakastetuin aasi (Otava 2018).

torstai 5. huhtikuuta 2018

KATTIA KANSSA


No, huh! Vihdoin päästään viettämään taas oikeita kissanpäiviä. Kissa vieköön, mikä viikko takana! Saatiin vihdoin ne typerät kaulurit pois.


– Ja katinkontit! sanoin minä.
– Kitinkattia! sanoi Reetta.

Hyvähän emännän ja isännän oli. Juhlapukineissa, mirri kaulassa olisivat voineet kiertää jos vaikka missä kissanristiäisisssä. Eivät kyllä kiertäneet. Kotona olivat hissun kissun koko pääsiäisen. Meitä kissapoloisia hoitelivat. Lapset rapsuttivat ja hellivät. Laskivat tunteja, milloin saataisiin nämä mokomat kaulurit pois. – Häntä pystyyn! yrittivät meitä rohkaista. – Viikko menee lopulta nopeasti ja sitten kaikki on ohi, he lohduttivat. – Ja katinkontit! sanoin minä. – Kitinkattia! sanoi Reetta.

Kissa reporankana.


Emäntäkin oli
kuin kissa pistoksissa.

Kyllä nousee karvat pystyyn kun ajattelen, missä kunnossa olimme. Innoissamme lähdimme eläinlääkäriin. Taju kankaalla tulimme kotiin. Hoipertelimme ja kaatuilimme. Silti yritimme kiipeillä. Emäntä juoksi perässä. Emäntäkin oli kuin kissa pistoksissa odottaessaan, että pysyisimme tolpillamme. Voi, kissanviikset, millaista se oli! 


Lapset olivat meidän tukenamme ihan koko ajan. Yksi pojista halusi kokeilla millaista meillä on ja pani koiran kaulurin itselleen. Oli kuulemma ihan kamalaa.


Ei ollut kolliakaan katsottuna.

No, sanotaan kuitenkin, että kissa putoaa aina jaloilleen ja kyllähän mekin tästä viikosta jotenkuten selvisimme. Nyt ei tule kissanpentuja, mutta siitä en osaa olla surullinen. Ei ollut kolliakaan katsottuna.

Ei ole kissoja karvoihin katsominen. Paljas laikku kyljessä johtuu leikkauksesta.

Kirjoitan nyt oikein kissankokoisin kirjaimin: PIDÄMME KYNSIN HAMPAIN KIINNI OIKEUDESTA OIKEISIIN KISSANPÄIVIIN! EMME ENÄÄ HYVÄKSY MITÄÄN TYPERIÄ KAULUREITA! JA ELÄINLÄÄKÄRIIN EMME ENÄÄ IKINÄ LÄHDE! Seuraavalla kerralla kuin tuli hännän alla juostaan piiloon. Meitä saa sitten  etsiä kissojen ja koirien kanssa. Tai – tietysti voidaan tulla toisiin ajatuksiin, jos emäntä oikein nätisti pyytää. Emäntä on meille niin kiltti.

Väkeä vilisee kuin
Vilkkilässä kissoja.

Mutta kyllä meidän nyt kelpaa. Väkeä vilisee kuin Vilkkilässä kissoja: sylejä, rapsutuksia ja leikkikavereita riittää. Vain yksi vieno naukaisu ja ruoka kiikutetaan eteen. – Lohta, härkää, kanaa, tonnikalaa. Kastikkeella vai ilman? Hyytelönä vai muhennoksena? Saisiko teille jälkiruoaksi olla itse tehtyä viiliä? tarjoilija kysyy. 

Kukapa se kissan hännän nostaa, jos ei kissa itse, mutta kyllä minun se täytyy sanoa, että olemme me niin ihania, että meidän takia he tekevät mitä vain. 

Nyt minun täytyy lopettaa, sillä ajateltiin emännän kanssa vaihtaa limoviikuna isompaan ruukkuun.



Voikaa hyvin!

Terveisin Onneli ♥

tiistai 20. helmikuuta 2018

SUKSET RISTISSÄ

Olen tumpelo Pirkanmaalta. Olen seurustellut Bloggerin kanssa puolisentoista vuotta, mutta nyt meillä ovat alkaneet sukset mennä ristiin. Ongelma ei ole kovin suuri eikä vakava, mutta kiusallinen.

Kaikista ikävintä on se, että etusivuni blogiluettelossa eivät näy kaikki blogit, joita seuraan. Ei näy, vaikka uusia päivityksiä tulisi kuinka usein tahansa. Olen tarkistanut asetuksista, että kaikissa lukee "julkinen".

Muutama blogi on sellainen, että luettelossa näkyy iänikuisen vanha postaus, vaikka uusia olisi tarjolla kuinka paljon tahansa.

Olen tehnyt kaikki temput,
jotka olen keksinyt.
Odottanut ja toivonut.

Olen tehnyt kaikki temput, jotka olen keksinyt. Lopettanut seuraamisen ja liittynyt uudestaan. Ainakin kolmeen kertaan. Poistanut koko blogiluettelon ja asentanut uudestaan. Tarkistanut, että osoitteet ovat varmasti oikein. Odottanut ja toivonut.

Apuakin olen saanut, mutta mikään ei tunnu tepsivän.

Toinen ongelma on Bloggerin kummallinen käytös silloin kun haluaisin lukea jonkun toisen blogia klikkaamalla blogin nimeä Lukemistosta. Silloin Blogger saattaa päättää piilottaa blogin. En ymmärrä.

Sitä paitsi jos minä saisin valita,
laittaisin Lukemiston luettelon
aakkosjärjestykseen
ihan niin kuin mausteet. 

Mitä enemmän blogeja yritän aukoa Lukemistostani, sitä enemmän Piilotetut blogit -luettelo kasvaa. Onneksi se ei piilota niitä niin vaikeaan piiloon, etten saisi niitä auki. Ja huh, uudet postaukset saan silti ihan normaalisti – paitsi joistakin.

Sitä paitsi jos minä saisin valita, laittaisin Lukemiston luettelon aakkosjärjestykseen ihan niin kuin mausteet. Siis niin, että ne olisivat A:sta Ö:hön eikä muutama sekalainen blogi alkuun ja sitten loput hyvässä järjestyksessä. Aakkosjärjestyksestä ne olisi helppo löytää – ja näyttäisi siistiltä ;). Mutta ei minulta ole kysytty mitään.

Ymmärtäisin, jos eri alustalla tehdyt blogit olisivat erikseen, mutta eivät ne niin ole. En keksi, mikä logiikka siinä voisi olla. Tarkoitan siis sitä Lukemistoa, joka aukeaa Bloggerin puolelta. Teille näkyvä blogilista on sellaisessa järjestyksessä, että tuorein postaus näkyy ylimpänä. Niin, näkyy jos näkyy.

Onneli on parhaansa yrittänyt, mutta ei sekään ole osannut auttaa, vaikka diginatiivi onkin.

En haluaisi, että
juttujeni kommentointi
on niin monimutkaista.

Suhteemme alku oli vaikea. Tuli se kauhea Google+ -hässäkkä, josta onneksi selvisin. Se minua vain ihmetyttää, että miksi kommentoidessa kysytään, että onko kommentoija robotti. Minä en ainakaan ole sellaista asetusta laittanut, en ainakaan tiedä laittaneeni. Saisinko sen joistakin asetuksista pois? En haluaisi, että juttujeni kommentointi on niin monimutkaista. En toki tiedä sitäkään, keneltä kaikilta tällaisia robottijuttuja kysellään. Mieheltäni ainakin. Hän seuraa blogiani kännykällä. Onneksi hän sentään voi sanoa kommenttinsa minulle ihan kasvokkainkin.

Mitä voisin tehdä? Olisin kovin kiitollinen avustanne!

Parhain terveisin Tumpelo

tiistai 30. tammikuuta 2018

KAMALAN IHANAT TYÖKAVERIT

Minulla on aivan kamalan ihania työkavereita. Onko teidän mielestä kuitenkaan reilua tulla sotkemaan toisen tekemä juttu ihan noin vainzxdfg%&/ kävelemällä näppäimistön poikki? Tai onko fiksua napata kynä pöydältäni ja jättää se keskelle lattiaa?

Ei minkäänlaisia 
tapoja!

Eikä tässä vielä mitään. Heti kun juttelen tuotantovastaavan kanssa, niin eiköhän vain yksi ole heti vaatimassa huomiota itselleen. Ei minkäänlaisia tapoja!

Ja yhdellä on otsaa mennä lupaa kysymättä nukkumaan minun työpöytäni laatikkoon! – Jo on aikoihin eletty, sanon minä.

Tutkimusten mukaan vartin päiväunet lisäävät työtehoa. Kokeillaan nyt ainakin, josko se pomon työteho tästä lisääntyisi.

 Se tuotantovastaava on ihana.
Olen hänen kanssaan naimisissa.

Ja sitten ollaan niin mielin kielin. Ängetään syliin ja kehrätään niin, ettei kunnon työntekijä pysty tekemään mitään. Pitää vain silittää ja rapsuttaa ja jutella niitä näitä. Eikä pomo – tässä tapauksessa minä itse – tee asialle yhtään mitään!

No, millaisia ne muut työkaverit sitten ovat? Se tuotantovastaava on ihana. Olen hänen kanssaan naimisissa. Kausiapulaiset ovat myöskin aivan huippuja.

Tuossa puulaatikossa ovat keskeneräiset työt. Mitähän tuolle päällimmäiselle asialle nyt pitäisi tehdä?

Kurkkaapa, mitä minä teen
silloin kun en ole puutarhassa.

Mikä tällainen firma oikein on, jossa ei osata yhtään käyttäytyä? Työkavereitakin riepotellaan blogissa näin julkeasti. Teen nyt elämäni ensimmäisen kerran blogiyhteistyötä tämän kyseisen firman kanssa, vaikka ei tämä liity puutarhaan millään tavalla enkä kyllä saa mitään vastinettakaan tästä mainostamisesta.

Firma on Leikiten Oy. Teemme materiaalia lasten kielenkehityksen tukemiseen.  Kurkkaapa, mitä minä teen silloin kun en ole puutarhassa.

Ensi kerralla jatkuu taas Kysy mitä vaan -sarja. Vastaan tyttäreni kysymykseen mielipaikastani puutarhassa.

Tervetuloa Claudia 15006 sekä te Blogit.fi -sivuston kautta liittyneet lukijat! Olen tosi iloinen teistä ja toivon voivani ilahduttaa teitä jutuillani ja kuvillani.

P.S. Asiakkaidemme toiveesta meillä on nyt myynnissä Leikiten-pakettien lisäksi yksittäisiä pelejä. Niitä ollaan juuri päivittämässä kotisivuillemme.

keskiviikko 27. joulukuuta 2017

ONNELI – MESTARIMETSÄSTÄJÄ

Onneli oli tuonut jo yhden siimahännän näytille (Onneli – sankarikissa) ja nyt terassilla oli toinen – syötynä. Parempi niin. Emme olisikaan välittäneet katsella hiirileikkiä olohuoneessamme. En kiinnittänyt asiaan sen kummempaa huomiota. Jouko vei raadon pois.

Illemmalla Onneli oksensi. En ollut vieläkään huolissani. Sattuuhan sitä. Vähän myöhemmin näin Onnelin istuvan oudosti. Sen silmät seisoivat päässä eikä se kiinnostunut mistään. Reetta leikki jokailtaiseen tapaansa, mutta Onneli vain nuokkui ja painautui nukkumaan eteisen matolle. Se ei hypännyt lempipaikalleen ruokapöydän tuolille tai keinutuolille.

Tämä kuva Onnelista on otettu terveenä sen nukkuessa päivänokosia tuolilla.

Minä vaikeroin. Onko Onneli saanut jostain myrkkyä? Söikö se itsensä ähkyksi kun se oli juuri syönyt sen hiiren? Mitä voimme tehdä? Voi, pientä raukkaa!

Turvauduin Googleen. – Aristaako kissa vatsaa, eläinlääkärin sivustolla kysyttiin. Ei kai. – Ovatko limakalvot tavallista vaaleammat? Mistä minä sen tiedän? – Tuleeko verta? Ei kai. – Onko kissa väsynyt? No kyllä on! – Nesteen saanti on ehdottoman tärkeää. Voi kauheaa, miten minä saan tuon nuokkuvan olennon juomaan?

Teen pikaisen suunnitelman: seuraan Onnelin vointia ja soitan heti aamulla eläinlääkäriin, jos se on vielä väsynyt. Käyn saunassa ja mietin tuota pientä kissaa. Ei, ei se ole voinut saada myrkkyä. Sen täytyy johtua ylensyönnistä. Vai johtuuko sittenkään? Pieni kissa on tullut niin rakkaaksi, että tuntuu hirveän vaikealta ajatella, että se on tuossa kunnossa.

Tarjoan lirauksen lihaisaa nestettä. Se nuolaisee muutaman kerran. Ihanaa! Ei se taida kuolemansairas olla.

Ennen kuin ehdin nukkumaan, poikani tulee luokseni. – Onneli teki jotain erityistä: se kierähti vatsalleen ja sitten selälleen, hän sanoo. Huh! Menen katsomaan. Poika ei pääse nukkumaan, sillä kissa on vallannut tyynyn eikä hän raaski siirtää pentua.

Silittelen kissaa. Se alkaa kehrätä. Huomaan, että sen silmät eivät enää seiso päässä. Silmissä on taas tuttu katse. Hienoa! Huokaisen helpotuksesta. Rauhallisin mielin menen nukkumaan.

Seuraavana aamuna Onneli on taas reipas ja iloinen. Se pyytää ulos jo aikaisin – ja palaa sisään päästäinen suussaan. Innoissaan se menee joulukuusen alle heittelemään jo hiljaiseksi käynyttä päästäistä. Oi ja voi! Onneksi Onneli on taas kunnossa.

– Tämä on minun, Onneli sanoo.

Voi, Onneli pieni, älä enää syö itseäsi niin ähkyksi! Säikähdimme niin.

P.S. Tämä tapahtui joulun alla.

tiistai 26. joulukuuta 2017

TAPANINPÄIVÄN PULMATEHTÄVÄ

Montako kissaa löydät joulukuusesta? Oikea vastaus on postauksen lopussa.

Meillä on allergian takia tekokuusi. Pidän mieluummin aidoista asioista, mutta tämä kuusi on perheelle tärkeä. Tässä tapauksessa se on ihan hyvä, koska kestää kissojen kiipeilypuuna ihan hyvin. Oi että, miten ne rakastavat kiipeilyä kuusessa! Koristeilla on hauska leikkiä ja oksilla on mukava ottaa pienet nokkaunet.

Joulusaduissa kaikki eläimet ovat ystäviä keskenään. Niin myös meillä. Onneli pyytää Nuppu-kania leikkimään, mutta Nuppua kiinnostaa enemmän ruoka.

Rose sai lahjansa. Olin ostanut lelun joulun alla ja jättänyt ostoskassin huoneeni lattialle. Rose oli jo käynyt tirkistelemässä ja löytänyt omansa. Innoissaan se vingutti lelua. No, paketoin lelun kuitenkin ja aattoon asti piti odottaa. Voi,  tuota pikku koiran onnea omista lahjoistaan!

Tänään syödään vielä juhla-ateria, rosellit ja kaikki. – Mä tykkään tästä rosellista, kalastusta ja retkeilyä harrastava poikani sanoi. Minua nauratti, sillä Rosellihan on puukkomerkki. – No, ei ihme, että sana kuulostikin tässä vähän erikoiselta, poika hymyili.

Tänään on vielä joulun juhlaa. Paljon on taas kertynyt kerrottavaa. Palataan pian :)

Oikea vastaus pulmatehtävään on kaksi. Ylhäällä kurkistelee Reetta Canel ja alempana leikkii Lilou Onneli.

sunnuntai 17. joulukuuta 2017

KIITOKSIA JA HAPANKAALIA

Olimme saaneet kissanpennut kotiutumaan meille ja ystävystymään Rose-koiran kanssa. Touhusin kissojen ruokakuppien kanssa. – Mä laitan pennuille ruuan odottamaan, sanoin Joukolle. – Ne oppii tulemaan mielellään sisälle kun ne tietää, että täällä on herkkuja odottamassa, selitin.

Onneli ulkona ensimmäistä kertaa

Joukon mielestä ajatus oli hyvä. Hän kääntyi katsomaan minua. – Kun sä osaat toimia niin taitavasti lasten ja eläinten kanssa, niin herää kysymys, että ohjailetko sä jotenkin samaan tapaan miestäsikin, hän kysyi. – Kyllä, vastasin ja nauroin. – Se taitaa olla naisten ominaisuus, jatkoin. – Sehän on hyvä kun mies tulee sillä tavalla onnelliseksi, Jouko sanoi.  Pyysi jatkamaan samaan malliin. Hienoa.

– Kissa kiitoksella elää ja mies kanssa, kuuluu uudeksi muotoilemani sananlasku. Mitä enemmän miestä kehuu ja kiittää, sitä enemmän hän kehrää. Kiitokset eivät mitään maksa eivätkä ne ole keneltäkään pois.

Kaikki perheen nuorimmaiset

Odottaessani esikoistani, äitiysneuvolassa oli pian eläkkeelle jäävä terveydenhoitaja. Kaksi hänen neuvoistaan ovat jääneet lähtemättömästi mieleeni. Ensimmäinen on se, että miehen tarvehierarkiassa arvostuksen saaminen on hyvin tärkeällä sijalla. Toinen on se, että hapankaali on terveellistä.

Hapankaalin syöminen on valitettavasti jäänyt aika vähiin. Arvostusta olen toivottavasti muistanut jakaa enemmän. Muistin juuri sanoa Joukolle kuinka paljon arvostan hänen pehmeitä puoliaan toki väheksymättä mitenkään hänen voimaa, rohkeuttaan, suojeluhaluaan ja muita miehisiä ominaisuuksiaan.

On ollut niin ihana kuulla kuinka paljon mies iloitsee siitä, että kissanpentuja on meillä kaksi. Mieheni ei ole ollut varsinaisesti eläinten ystävä. Hän on kyllä pitänyt eläimistä, mutta ei ole koskaan kaivannut niitä meille. Onhan niistä työtä ja vaivaa. On siis erityisen hienoa kun mies ottaa videon kissanpentujen jalkapallopelistä ja jakaa sen WhatsApp-ryhmissä. Olen siitä niin onnellinen, etten tiedä miten päin olisin.

Onnelin ja Reetan jalkapallona on hydrosorapallo.

Muistan kun nuorena sairaalan puheterapeuttina osallistuin koulutukseen, jossa kouluttaja kehoitti antamaan vanhemmille kiitosta osallistumisesta lapsen asioiden hoitoon. Olin jo silloin sitä mieltä, että puheterapia ei voi olla "koppiterapiaa", jossa terapeutti työskentelee omassa tilassaan kahdestaan lapsen kanssa. Kielihän opitaan vuorovaikutuksessa oman lähipiirin kanssa, ei vieraan aikuisen kanssa sairaalassa.

Aktiivisia vanhempia on helppo kiittää. – Mutta mitä jos vanhemmat eivät edes tuo lastaan puheterapiaan? kysyin. – Silloin voi kiittää siitä, että he sallivat terapeutin tulla kotiinsa, hän sanoi. – No, mitä jos kotona isä makaa vain sohvalla eikä sano mitään, esitin jatkokysymyksen. – Silloin voi kiittää siitä, että hän on paikalla, viisas kouluttaja vastasi. Näinhän se on. Aina voi kiittää ja saada hyvän lähtemään liikkeelle.


Onneksi olin kirjoittanut terveydenhoitajan viisaat ajatukset Onnellinen avioliitto -nimisen kirjan marginaaliin. Jotkut kohdat voivat kuulostaa sellaisinaan vanhanaikaisilta ja järjestyksessä voi olla yksilöllisiä eroja, mutta ei kannata niiden antaa häiritä. Listassa on kuitenkin mielestäni vinha perä.

Psyyken tarpeet

Mies:
1. Seksuaalinen täytttymys
2. Harrastukset, toveruus
3. Viehättävä puoliso
4. Koti lepopaikkana
5. Arvostus, ihailu

Nainen:
1. Kiintymys, hellyys
2. Keskustelu
3. Avoimuus, vilpittömyys
4. Taloudellinen turva
5. Perheeseen sitoutuminen

Kiintymystä ja hellyyttä sekä arvostusta ja ihailua voi joulunakin lahjoittaa rakkailleen mielin määrin.

Leppoisaa joulun odotusta kaikille!

tiistai 12. joulukuuta 2017

ONNELI - SANKARIKISSA

Oli ollut kiireinen päivä. Oli ihanaa päästä löylyttelemään. – Oli aika tiivis päivä, mutta niin sekin vain meni, sanoin miehelleni ja aloin kuivata itseäni kylpypyyhkeeseen.

– Onneli toi rotan sisälle, tytär huutaa pesuhuoneen oven läpi. – Hyvä, Onneli! poika riemuitsee ja taputtaa. – Sä oot tosi hyvä! Hienoa, Onnneli, kuuluvat kannustushuudot. Minä säntään eteiseen puoliksi märkänä.

Onneli

Eteisessä Onneli heittelee siimahäntää innoissaan. Taitaa olla peltomyyrä. Ensimmäinen saalis! Aika ihmeellistä. Näin pian on oppinut saalistamaan. Hieno kissa.

– Äiti, se vie sen rotan olkkariin, tytär huolestuu ja seuraa silmä kovana Onnelin liikkeitä. Hän nauttii kun saa olla mukana, kun tapahtuu jotakin erityistä. Toinen tytär on pinkaissut yläkertaan. – Nyt se aikoo viedä sen matolle, tyttö jatkaa. Poikaa naurattaa. – Hienoa, Onneli! Sä teit sen, hän hehkuttaa. – Äitii, nyt se on jo olkkarissa, tyttö ilmoittaa.


Nappaan tyynyliinan, jonka olen aikonut heittää pois. Nopealla liikkeellä kietaisen jo henkensä heittäneen  hiirulaisen liinan sisään ja kääräisen nyytiksi. Ojennan nyytin Joukolle, joka juuri parahiksi tulee saunasta kylpytakissaan. Hän vie nyytin ulos. En oikein tiedä miten muutenkaan tämän tilanteen voisi hoitaa.

Sankarikissa jää etsimään saalistaan maton alta. – Mihin ihmeeseen se nyt pääsi karkaamaan, Onneli tuntuu ihmettelevän. Kauan pentu ei ehdi saalistaan kaipaamaan kun kutsun kissat syömään. Herkulliset kanapalat odottavat.


– Onneli näytti niin onnelliselta, lapset sanovat ihaillen. – Aivan varmasti, minä sanon. – Että näin nuorena, sehän on ollut meillä vasta viikon ja pari päivää! ihmettelemme kaikki. Hyvä kissa!

sunnuntai 10. joulukuuta 2017

KOIRAN KULTAINEN SYDÄN

– Mau, kuuluu vieno ääni oven edestä. – Pissalle pitäisi päästä ja samalla tietysti vähän seikkailemaan, pentu maukuu. Toinenkin odottaa matolla.

– Roseee! Tulepa kissojen kanssa ulos, pyydän.  Rosea ei tarvitse kahta kertaa käskeä. Avaan oven. Rose juoksee ulos ja pian kissat seuraavat perässä. Jos toinen pennuista jää istumaan eteiseen, Rose tönäisee sitä kuonollaan. – Nyt mennään ulos, se tarkoittaa.

Onneli ensi kertaa ulkona meillä.

Pennut juoksentelevat pihalla milloin toistensa perässä, milloin aivan eri suuntiin. Rose pitää huolen, että molemmat ovat tallessa.


Kun kissat ovat saaneet ulkoilusta tarpeekseen, Rose haukahtaa kerran. Avaan oven. Rose juoksee sisään. Onneli ja Reetta tulevat perässä kuin hännykset.


Joskus käy kuitenkin niin, että Onneli istuu rappusilla jo ennen kuin Reetta on valmis. Se puikahtaa sisään oven raosta. Silloin Rose säntää sisään. – Missä Reetta on? meidän täytyy sanoa sille. Rose ryntää takaisin ulos. Haistelee hetken jälkiä. Sitten se juoksee metsän laitaan ja alkaa juosta leveää siksakkia Reetan takana. Niin se paimentaa pennun sisälle, vaikka emme ikinä ole opettaneet sille paimentamista.

Joka päivä ihmettelen ja ihastelen miten kultainen sydän Rosella on. Rose on sen verran hienohelma, että sitä on turha houkutella sateella ulos - paitsi silloin kun kissanpennut tarvitsevat kaitsijaa. Uskollisesti se pitää pennuista huolen olipa sää miten kurja tahansa.


Ulkoilun jälkeen syödään. Rose on hulluna raakoihin lihapulliinsa. Minun täytyy ottaa rasia pakastimesta salaa, jotta Rose ei ala vinkua ja vaatia niitä itselleen ihan heti.

Kolmikon ulkoillessa laitan Roselle lihapullat valmiiksi ja kissanpennuille oman ruokansa. Kuinka ollakaan – kerran kun kissanpennut ryntäsivät sisään, ne suuntasivat suoraan Rosen ruokakupille ja nautiskelivat lihapullista. Rose katseli vieressä. – Siinä menevät nyt minun lihapullani, mutta ei se mitään, se tuntui ajattelevan. Vauvat saavat tehdä mitä vain.

Eivät kissat toki kaikkia lihapullia syöneet. Pidin huolen, että Rose sai omansa.

Nyt on ulkoiltu ja syöty. Kissat ovat nukahtaneet tuolille. Rose odottelee leikkikavereiden heräämistä tuolin alla.

Kavereita ei jätetä edes päiväunien ajaksi!

Tervetuloa, Päivi ja Avilla, blogini lukijoiksi! Ilahdun aina tosi paljon uusista lukijoista ja blogiystävistä. Toivottavasti voin ilahduttaa teitäkin.

P.S. Kirjoitin tämän jutun ennen kuin Rose loukkasi jalkansa. Kynsi repeytyi vesilätäkön jäätyneen pinnan rikkoutuessa tassun alla. Itsenäisyyspäivän aaton iltana käytiin eläinlääkärillä ja hoidettiin haava nukutuksessa. Juokse siinä nyt sitten kissavauvojen perässä kun yhdessä jalassa on kertakäyttöhanskasta kieputettu kurja sukka ja tötterökauluri tökkii minne sattuu. Onneksi olemme jo voiton puolella ja jalka on hyvää vauhtia paranemassa. Pian pääsee koiramummokin taas riehumaan.

perjantai 8. joulukuuta 2017

KISSAKIIREITÄ

Tummat silmänaluset korostuivat kasvoillani. Olin aika pökkyrässä. Olin valvonut melkein koko yön. Pari päivää olin herpaantumatta ollut valppaana joka suuntaan. Hyvä jos jossain välissä ehdin syömään tai edes käymään vessassa.

Meille oli tullut kaksi kissanpentua. Ennestään meillä oli hyvin eläinrakas koira. Rosea ei kymmenen vuoden ikä paina.

Rose oli aloittanut odottamisen jo edellisenä iltana. Se oli tarkkaan haistellut kantokopan, kissanvessan ja hiekkalapion aivan ympäriinsä. Se selvästi tiesi mitä varten sellaiset ovat.

Rose tietää, että tällaisia tarvikkeita ei joka kauppareissulla osteta. Onko meille kenties tulossa lisää kaneja?

Olimme tehneet sotasuunnitelman. Minä tervehtisin Rosen aivan tavalliseen tapaan kotiin tultuamme. Tytär jäisi kissojen kanssa autoon siksi aikaa kunnes Rose olisi sisällä ja kodinhoitohuoneen ovi kiinni. Sitten tytär kantaisi kissat kantokopassaan ulkokautta kodinhoitohuoneeseen. Rose ei huomaisi mitään ja pennut saisivat rauhassa tutustua uuteen kotiinsa.

Kotona odotellut vastaanottokomitea velvoitettiin käyttäytymään rauhallisesti ja puhumaan kuiskaamalla, etteivät kissanpennut pelästyisi mitään.

Herkkuruoka oli katettu pöytään. 

Näin tehtiin ja kaikki sujui täydellisesti. Kissat menivät heti ruokakupille syömään ja sen jälkeen alkoivat leikit. Pian ne olivat tutkineet kaikki kolot. Löysivät kukkaruukun, jonne oli ihana mennä makaamaan rönsyliljan päälle.  Ne luottivat ihmisiin, kehräsivät äänekkäästi ja nauttivat silityksistä. Olimme onnellisia kun niillä oli seuraa ja tukea toisistaan.

Onnelin tunnistaa valkoisista sukista.

Sitten alkoi se rasittavin vaihe. Ovi piti avata. Koira sai hihnan päässä katsella kissoja ovelta. Koiramummo sai täydellisen hepulin. Kukapa siinä pystyisi olla kylmän rauhallisena kun kaksi ihanaa kissimirriä kieppuu pallon perässä ja itsekin haluaisi leikkiin mukaan? Mummoparka.

Minä sitten odottamaan sitä sekunnin hetkeä, että koira on hiljaa ja salamana työntämään palkkiota kuonon eteen. Kissat tuijottavat suurin, uteliain silmin. Istuvat ja katselevat. Välillä lähestyvät arasti. Välillä luikahtavat kauemmaksi palatakseen tuijottamaan tuota metelöivää ääliötä.

Virittelemme huoneiden väliin esteen, jonka läpi ne voivat nähdä ja haistella toisiaan. Este on koottu metallituolista, keittiöjakkarasta ja erilaisista koreista. Koko talo näyttää olevan huiskin haiskin.

Onneli pötköttelee Avillan sylissä. Reetta on löytänyt pyyhkeen lämpimältä kylpyhuoneen lattialta.

Minä taiteilen siinä välissä. Palkitsen Rosea hiljaisuudesta ja rauhallisesta käyttäytymisestä niin paljon, että alkaa jo hirvittää. Menemme Rosen kanssa vähän väliä jäähdyttelemään tunteita toiseen huoneeseen. Kannustan lapsia, että kyllä tämä tästä vielä. Edetään vain rauhallisesti, ei kiirehditä. Kissat uskaltautuvat yhä lähemmäs ja lähemmäs.

Yöksi levitän patjani eteisen lattialle. Tytär nukkuu kissojen puolella ja minä koiran kanssa esteen toisella puolella. Kun talo rauhoittuu, kissat innostuvat juoksemaan. Luikahtavat esteen raosta eteisen puolelle. Välillä minut herättää koira. En saa unta. Yritän kurkkia, että onhan pennuilla kaikki hyvin. Torkahdan hetkeksi ennen kuin pennut maukaisevat aamupisulle. Ovat oppineet käymään tarpeillaan ulkona, mutta emme vielä voi päästää niitä ulos.

Onneksi on sunnuntai ja hoitoapulaisia riittää. Tarjoamme ruuan siten, että Rose syö lihapullansa esteen toisella ja kissat oman annoksensa  toisella puolella. Hihkaisemme riemusta kun Reetta-kissa puikahtaa esteen raosta maistamaan Rosen ruokakupista! Olemme voiton puolella.

–Hyviä nämä koiran nappulat, mutta eivät sentään yhtä hyviä kuin meidän omat!

Kissat haluavat jo tutkia koko talon. Rose kulkee hihnassa. Välillä annan hihnan laahata maassa. Kissat innostuvat leikkimään sillä. Hienoa! Silloin tällöin käymme Rosen kanssa vähän jäähdyttelemässä tunteita. Ehdin kirjoittaa rivin tai pari.

Murattikehikosta tuli heti pentujen suosikkipaikka.

Kun Rose nukkuu tai menee ulos, livahdan kissojen luo. Ehdin hetken silitellä tai napata söpön kuvan. Sitten minua jo tarvitaan. Rosekin haluaa rapsutuksia. Se tarvitsee huomiota ja läheisyyttä.

Rose pinnistelee itsehillinnän haasteellisella saralla. Maanantaiaamuun mennessä se on oppinut, että vinkuminen ja hössöttäminen ei kannata. Rauhallisesti käyttäytymällä saa paremmin nauttia vauvojen seurasta. Vanha koira, mutta nopeasti oppii kun motivaaatio on kohdallaan.


Lasten ollessa koulussa saan purkaa esteen eikä hihnaakaan enää tarvita. Valppaana saan silti olla. Onneksi Rose nukahtaa viereeni. Saan nukuttua kunnon päiväunet.


Sitten pääsemme ulkoilemaan. Se onkin sitten jo toisen jutun aihe.

Mukava kun liityitte lukijoikseni Virpi Villiviinin viemää -blogista ja Päivi. Olette lämpimästi tervetulleita!

perjantai 1. joulukuuta 2017

PUSI-PUSI

Olimme ajaneet jo 165 kilometriä. Tie kapeni entisestään eikä taloja ollut näkynyt enää pitkään aikaan. – Onko osoite nyt varmasti oikea, mies kyseli. – Onkohan sellaista katua olemassakaan, hän epäili. Navigaattori näytti, että olisimme muutaman kilometrin päässä. Liikennemerkki osoitti, että tulossa on vaarallisen jyrkkä ylämäki. Vielä toinen ja ties kuinka monta. – Tämähän on aivan kuin Alpeilla ajelisi, nyt minä alan ymmärtää, sanoin.

Viimein kaarsimme jyrkästi kapealle metsätielle  ja pienen talon pihaan. – Onko nyt kamera? huolehdimme. Avilla seisoi jo kantokopan kanssa ulkona.

– Hei! Tervetuloa! Nice to meet you! Haluatteko kahvia tai teetä? Do you want some juice or milk? Kissat ovat täällä. Their mother is outside.



He olivat kuin suoraan Johanna Spyrin kirjasta Pikku Heidi, jota olin lapsuudessani lukenut.

Ystävällinen, pitkä ja hoikka, tummatukkainen vaimo Sveitsistä sekä pitkä ja hoikka, villapaitaan ja liiviin pukeutunut, ystävällisesti hymyilevä, valkopartainen mies Ranskasta, ranskankielisiä molemmat.

Ja siellä olohuoneen sohvalla ruskeanharmaat pennut makasivat toistensa kainalossa, melkein saman näköisiä kumpikin. Toinen nuoli toisen korvaa ja toinen otti itselleen vielä lokoisamman asennon. Eivät pelänneet vieraita, vaan uteliaina katselivat ja nauttivat ihastuneista silityksistä.


– Miten tuosta voisi viedä vain toisen. Sehän olisi ihan väkivaltaa, mies mietiskeli mielessään.


Olin kotona muutama päivä sitten vähän varovasti kysynyt  Joukolta, että voisimmeko ottaa kissan kun isä ei enää ole kissoille allerginen. – Mieluummin kissa kuin koira, Jouko vastasi. – Oi, kiitos, Jouko! Ihanaa! minä riemuitsin ja aloin vilkuilla myynti-ilmoituksia. Ja nyt olimme hakemassa pentua. Olimme varanneet harmaaraidallisen tytön, jolla on valkoista kaulalla ja tassuissa.

Silittelin pentuja. Molemmat olivat kauniimpia kuin olin uskaltanut toivoakaan. Ne olivat luottavaisia, ihmisrakkaita ja uteliaita. Silittelin ja asettelin mielessäni sanoja. Huomasin, että tyttären silmät olivat kyynelissä. Onnesta. – Nämä molemmat olisivat myytävänä, sanoin Joukolle kömpelösti. Tiesin, että toisen pennun oli pitänyt mennä Orivedelle, mutta kauppa oli peruuntunut viime tingassa. – Ai, yhtä kissaa me tultiin tänne hakemaan, mutta pitäiskö meidän ottaa ne molemmat, kuulin Joukon sanovan. – Voi-tais-ko me, sanoin varovasti.


Jouko kääntyi pariskunnan puoleen, kaivoi lompakon taskustaan ja maksoi molemmat.

Rouva otti syliinsä sen pennun, jonka vatsanalunen ja tassut ovat kanelinruskeat. – Tämä on Canelle, hän sanoi. Nimi tarkoittaa kanelia. – Toinen on Lilou, rouva jatkoi. Se on ranskalainen tytön nimi ja sointuu kauniisti kissaäiti, Lylyn, nimen kanssa.

Olin toivonut, että he antaisivat pennulle ranskankielisen nimen muistoksi ensimmäisestä kodista. Itse antaisimme sitten vielä suomalaisen nimen. Olin onnellinen kun nyt molemmilla pennuilla oli kauniit nimet.

Kissat olivat oppineet jo ranskan kielen alkeet. Ymmärtävät ranskaa varmasti enemmän kuin minä. Nyt minunkin täytyy kutsua pentuja luokseni ranskalaisittain pussaamisääntelyllä. Ne eivät ymmärrä minun kis-kis-kis -kutsuani. Ranskalainen kissan kutsu muistuttaa lähinnä pussaamista. Se tehdään suipistamalla huulia ja ymmärtääkseni vahvistetaan ääntä kielellä.


Sitten istuimme pyöreän pöydän ääressä, joimme mustaa teetä, nautimme emännän leipomaa kakkua ja juttelimme. Tuntui kuin olisimme istuneet alppimajassa – vaikka en alppimajassa koskaan ole istunutkaan. Talo oli tehty hirrestä ja oli hyvin tunnelmallinen. Meillä oli niin mukavaa.


Oi, miten paljon meillä riittikään juteltavaa. Juttelimme kissoista, linnuista, Lapista, puutarhasta ja monesta muusta. – Do you eat quinoa? Do you want to grow quinoa? I give some seeds to you. Sitten me puhuimme vielä quinoan kasvatuksestakin. Se kasvaa hyvin Suomessakin. Kasvaa korkeaksi ja kannattaa tukea. He näyttivät kuinka kukinnot kuivataan ja siemenet erotellaan  niistä.

Sujautin siemenpussin taskuuni. Kissanpennut menivät uteliaina ja luottavaisina kuljetuskoppaan. Kiittelimme ja halasimme hyvästiksi. Toivottelimme heidät tervetulleiksi meille milloin vain.

Kotimatkalla pennut saivat vielä toiset nimet. Tytär antoi omalle kissalleen nimeksi Reetta Canelle. Minä annoin omalle ja perheen yhteiselle pennulle nimeksi Lilou Onneli.

Pennut löysivät uudessa kodissa kaikki korit. Pyykkikorissa näyttää olevan lokoisat oltavat.

Olen sairastamisestani huolimatta ollut hyvin onnellinen. Viikko sitten opin uudestaan kävelemään ja juoksemaan. Olen siksi ollut vielä onnellisempi kuin ennen – niin onnellinen, että en osaa sitä kertoa. Näissä fiiliksissä annoin pennulle nimeksi Onneli.