Olimme ajaneet jo 165 kilometriä. Tie kapeni entisestään eikä taloja ollut näkynyt enää pitkään aikaan. – Onko osoite nyt varmasti oikea, mies kyseli. – Onkohan sellaista katua olemassakaan, hän epäili. Navigaattori näytti, että olisimme muutaman kilometrin päässä. Liikennemerkki osoitti, että tulossa on vaarallisen jyrkkä ylämäki. Vielä toinen ja ties kuinka monta. – Tämähän on aivan kuin Alpeilla ajelisi, nyt minä alan ymmärtää, sanoin.
Viimein kaarsimme jyrkästi kapealle metsätielle ja pienen talon pihaan. – Onko nyt kamera? huolehdimme. Avilla seisoi jo kantokopan kanssa ulkona.
– Hei! Tervetuloa! Nice to meet you! Haluatteko kahvia tai teetä? Do you want some juice or milk? Kissat ovat täällä. Their mother is outside.
He olivat kuin suoraan Johanna Spyrin kirjasta Pikku Heidi, jota olin lapsuudessani lukenut.
Ystävällinen, pitkä ja hoikka, tummatukkainen vaimo Sveitsistä sekä pitkä ja hoikka, villapaitaan ja liiviin pukeutunut, ystävällisesti hymyilevä, valkopartainen mies Ranskasta, ranskankielisiä molemmat.
Ja siellä olohuoneen sohvalla ruskeanharmaat pennut makasivat toistensa kainalossa, melkein saman näköisiä kumpikin. Toinen nuoli toisen korvaa ja toinen otti itselleen vielä lokoisamman asennon. Eivät pelänneet vieraita, vaan uteliaina katselivat ja nauttivat ihastuneista silityksistä.
– Miten tuosta voisi viedä vain toisen. Sehän olisi ihan väkivaltaa, mies mietiskeli mielessään.
Olin kotona muutama päivä sitten vähän varovasti kysynyt Joukolta, että voisimmeko ottaa kissan kun isä ei enää ole kissoille allerginen. – Mieluummin kissa kuin koira, Jouko vastasi. – Oi, kiitos, Jouko! Ihanaa! minä riemuitsin ja aloin vilkuilla myynti-ilmoituksia. Ja nyt olimme hakemassa pentua. Olimme varanneet harmaaraidallisen tytön, jolla on valkoista kaulalla ja tassuissa.
Silittelin pentuja. Molemmat olivat kauniimpia kuin olin uskaltanut toivoakaan. Ne olivat luottavaisia, ihmisrakkaita ja uteliaita. Silittelin ja asettelin mielessäni sanoja. Huomasin, että tyttären silmät olivat kyynelissä. Onnesta. – Nämä molemmat olisivat myytävänä, sanoin Joukolle kömpelösti. Tiesin, että toisen pennun oli pitänyt mennä Orivedelle, mutta kauppa oli peruuntunut viime tingassa. – Ai, yhtä kissaa me tultiin tänne hakemaan, mutta pitäiskö meidän ottaa ne molemmat, kuulin Joukon sanovan. – Voi-tais-ko me, sanoin varovasti.
Jouko kääntyi pariskunnan puoleen, kaivoi lompakon taskustaan ja maksoi molemmat.
Rouva otti syliinsä sen pennun, jonka vatsanalunen ja tassut ovat kanelinruskeat. – Tämä on Canelle, hän sanoi. Nimi tarkoittaa kanelia. – Toinen on Lilou, rouva jatkoi. Se on ranskalainen tytön nimi ja sointuu kauniisti kissaäiti, Lylyn, nimen kanssa.
Olin toivonut, että he antaisivat pennulle ranskankielisen nimen muistoksi ensimmäisestä kodista. Itse antaisimme sitten vielä suomalaisen nimen. Olin onnellinen kun nyt molemmilla pennuilla oli kauniit nimet.
Kissat olivat oppineet jo ranskan kielen alkeet. Ymmärtävät ranskaa varmasti enemmän kuin minä. Nyt minunkin täytyy kutsua pentuja luokseni ranskalaisittain pussaamisääntelyllä. Ne eivät ymmärrä minun kis-kis-kis -kutsuani. Ranskalainen kissan kutsu muistuttaa lähinnä pussaamista. Se tehdään suipistamalla huulia ja ymmärtääkseni vahvistetaan ääntä kielellä.
Sitten istuimme pyöreän pöydän ääressä, joimme mustaa teetä, nautimme emännän leipomaa kakkua ja juttelimme. Tuntui kuin olisimme istuneet alppimajassa – vaikka en alppimajassa koskaan ole istunutkaan. Talo oli tehty hirrestä ja oli hyvin tunnelmallinen. Meillä oli niin mukavaa.
Oi, miten paljon meillä riittikään juteltavaa. Juttelimme kissoista, linnuista, Lapista, puutarhasta ja monesta muusta. – Do you eat quinoa? Do you want to grow quinoa? I give some seeds to you. Sitten me puhuimme vielä quinoan kasvatuksestakin. Se kasvaa hyvin Suomessakin. Kasvaa korkeaksi ja kannattaa tukea. He näyttivät kuinka kukinnot kuivataan ja siemenet erotellaan niistä.
Sujautin siemenpussin taskuuni. Kissanpennut menivät uteliaina ja luottavaisina kuljetuskoppaan. Kiittelimme ja halasimme hyvästiksi. Toivottelimme heidät tervetulleiksi meille milloin vain.
Kotimatkalla pennut saivat vielä toiset nimet. Tytär antoi omalle kissalleen nimeksi Reetta Canelle. Minä annoin omalle ja perheen yhteiselle pennulle nimeksi Lilou Onneli.
Pennut löysivät uudessa kodissa kaikki korit. Pyykkikorissa näyttää olevan lokoisat oltavat.
Olen sairastamisestani huolimatta ollut hyvin onnellinen. Viikko sitten opin uudestaan kävelemään ja juoksemaan. Olen siksi ollut vielä onnellisempi kuin ennen – niin onnellinen, että en osaa sitä kertoa. Näissä fiiliksissä annoin pennulle nimeksi Onneli.
