Kaupunkini ei ole Tampere, vaikka kauempana asuvien mielestä me vesilahtelaiset, lempääläiset, ja pirkkalalaiset asumme Tampereella aivan samoin kuin vantaalaiset, nurmijärveläiset ja espoolaiset asuvat Helsingissä. Minulla ei ole kotikaupunkia, jonka esittelisin teille. Olen opiskelujen ja töiden vuoksi asunut muutamissa kaupungeissa, mutta sydämeltäni olen maalainen. Siksipä esittelen teille Narvan kylän.
Heti kylälle saavuttaessa vieras kokee miellyttävän yllätyksen: kaikki vastaantulijat tervehtivät. Pienet koululaisetkin nostavat autoilijoille ja muille kulkijoille iloisesti kättä. Kuvassa viehättävä näkymä kylän raitin varrelta.
Meillä oli erikoinen tilaisuus saada valita asuinpaikkamme, sillä yrittäjinä voimme viedä työpaikkamme minne vain. Niinpä valitsimme kartalta paikan, joka olisi rauhallista, kaunista seutua hyvien kulkuyhteyksien ulottuvilla ja lähellä molempien sukulaisia.
Muutamien onnellisten tapahtumien jälkeen rakensimme talomme tänne Narvan perukoille metsän laitaan, josta on näkymä kumpuileville pelloille sekä järvelle. Narvan kylälle meiltä on kolme kilometriä ja kirkonkylälle reilut kymmenen. Niin, ja sinne Tampereelle on nelisenkymmentä, mutta siellä kaupungin vilinässä käymme hyvin harvoin.
Näiden maisemien ohi hurautamme kirkonkylälle tai naapurikuntiin asti.
Me valitsimme rauhallisen paikan,
mutta keskiajalla tilanne oli aivan toinen.
Kylätien varrelta löytyy nykyään kauniita rakennuksia.
Ihan tässä naapurissa on ollut kestikievari ja muutaman kilometrin päässä toinen. Onpa näillä seuduin ollut myös tuottoisa, mutta häiriöitä aiheuttanut, olut- ja viinakrouvikin.
Maasto kumpuilee kauniisti Pyhäjärven ympärillä.
Narvalaiset moittivat kirkonkylää levottomaksi paikaksi. No, ehkä ne levottomuudet eivät ole mitään siihen verrattuna mitä Narvassa joskus 1800-luvulla on ollut. Täällä nimittäin on ollut vilkasta siinäkin mielesssä, että on ollut suuria kylätappeluita.
Eivät ne levottomuudet
kylätappeluihin loppuneet.
Muutaman kilometrin päässä meiltä on Laukon kartano, joka vilkastutti aikoinaan kylän elämää hyvin paljon. Uudet keksinnöt ja menetelmät saapuivat ensimmäisenä kartanoon ja levisivät sieltä nopeasti naapurustoonkin. Siitä ne kylätappelutkin ovat ainakin osittain johtuneet.
Kurjen suku liittyy vahvasti Vesilahden historiaan. Nämä kurjet liittyvät minun nykypäivään. Varsinkin keväisin ja syksyisin ne tekevät minuun suuren vaikutuksen.
Eivät ne levottomuudet kylätappeluihin loppuneet. Koko kylä paloi 1600-luvulla ja aiheutti suuren köyhyyden. 1700-luvun alussa koko kylä ryöstettiin. Ja kaiken kukkuraksi 1800-luvulla tehtiin Isojako. 1900-luvulla tuli roihusi kylässä taas kun yhtä taloa ja pieniä pirttejä lukuunottamatta tämän kulmakunnan talot poltettiin Kansalaissodassa.
On aika jännä lukea kylän pitkää historiaa,
joka vilisee tuttuja kyläläisten sukunimiä.
Saman nimisiä naapureita meillä on useita.
On aika jännä lukea kylän pitkää historiaa, joka vilisee tuttuja kyläläisten sukunimiä. Saman nimisiä naapureita meillä on useita. Kylätie kulkee aivan entisellä paikallaan. Sitä samaa tietä pitkin minä juoksen kuulokkeet korvilla Goretex-lenkkareissani. Ihmeellistä!
Näitä maisemia ihailen juostessani.
Narvan kylä on vanha markkinapaikka. Sen tunsi koko lounaisen Suomen väki. Tavaroita tuotiin myytäväksi Aunuksesta asti. Meno oli vilkasta ja levotonta ja markkinat siirrettiinkin jossain vaiheessa Tampereelle.
Narvan markkinaperinne jatkuu silti nykypäivänäkin. Joka vuosi elokuussa järjestetään perinnepäivä maalaistoreineen ja viiden vuoden välein suuret Narvan markkinat, jotka yhä edelleen tunnetaan yllättävän laajasti, ei nyt toki koko Lounais-Suomessa sentään.
Meille tällainen pieni, rauhallinen kylä on ihanteellinen asuinpaikka. Pienemmät lapset käyvät koulua Narvassa, yläasteikäiset kulkevat kirkonkylälle ja lukiolaiset Lempäälään. Yläaste on muuten saanut Opettajat ilman rajoja -globaalikasvatuksen palkinnon, joten ihan tasokas koulu tässä pienessä kunnassa on.
Pikkukoululaiset käyvät koulua näin herttaisessa puurakennuksessa.
Vähän isompien luokat ovat uudemmassa rakennuksessa. Moderni rakennus sopii onneksi hyvin samaan pihapiiriin vanhan puurakennuksen kanssa.
Hurautamme nopeasti asioille Lempäälään tai joskus Tampereelle asti. 1900-luvulla Narvassa oli oikeastaan kaikki tarpeellinen: sahoja, myllyjä, meijeri, pankkeja, palovakuutusyhdistys, metsäalan yrityksiä, puhelinyhtiö, verotoimisto, elintarviketeollisuutta, ravintoloita, muuta pienteollisuutta sekä useita erilaisia kauppoja. Vain opiskelemaan piti lähteä kauemmas.
Vesilahden Osuusmeijeri toimi tässä rakennuksessa 1980-luvulle saakka.
saamme kiittää (tai syyttää) amerikansuomalaisia.
Laukon kartanoon kuuluu useita puhtaanvalkoisia rakennuksia, jotka häämöttävät kauempana.
Lähempänä nykyaikaa verisiä ja synkkiä tarinoita jälkipolville kerrottaviksi ei sentään ole syntynyt. Laukossa on kasvatettu kuuluisia ravihevosia. Myös valkohäntäkauriit, joita myös Laukon peuroiksi kutsutaan, liittyvät kartanon vaiheisiin.
Koko Etelä-Suomeen levinneistä valkohäntäkauriista saamme kiittää (tai syyttää) amerikansuomalaisia, jotka halusivat 1930-luvulla lähettää pienen lauman valkohäntäpeuroja vanhaan kotimaahansa ja Laukon kartanoon. Kartanon tarhasta peurat kotiutuivat Vesilahden metsiin ja lopulta kaikkialle eteläiseen Suomeen.
Tämä on jokapäiväinen näky keväästä syksyyn.
Tuolloin kartanon omistaneen Rafael Haarlan tavoitteena oli tehdä Laukosta suuri kartano, jolle hän halusi rakennuttaa arvoisensa pihapiirin, pystyttää muistomerkit, maalauttaa muotokuvat ja kirjoituttaa historiikit. Sellaisena me nykyään Laukon kartanon tunnemme.
Mikäs turistiryntäys
Klaus Kurjen tiellä nyt on?
Vesilahdella mutkittelee matkailureitti, joka on nimetty Klaus Kurjen mukaan. Reitin varrelta löytyvät niin kirkko kuin maalaispappilakin, kotiseutumuseo, ensimmäisen maailmansodan aikaisia linnoitusrakennelmia, rautakautisen päällikön asuinpaikka, vanha linnoitettu helavalkeapaikka sekä monta muuta historiallista paikkaa. Reitti päättyy Laukon kartanoon.
Mikäs turistiryntäys Klaus Kurjen tiellä nyt on? He ovat lintubongareita tulossa katsomasta harvinaista tiiralokkia.
Sattuipa muuten viime sunnuntaina mielenkiintoinen tapaus. Mieheni oli aamupäivän lukenut sodanaikaisista tapahtumista tällä kylällä. Punaiset ja valkoiset olivat ottaneet rajusti yhteen. Laukauksia oli vaihdettu.
Sitten mieheni päätti lähteä ulkoilemaan aurinkoiseen talvisäähän. Juuri kun hän – vielä sotatunnelmissa – ehti kylätielle, kuului läheltä laukaus.
Huh! Ei sentään syttynyt sota, ei edes kylätappelu. Tien reunassa seisoi television kuvausryhmä. Kuvasivat luontodokumenttia ja saivat juuri saaliikseen jäniksen. Rauhallista täällä noin yleensä ottaen on.
