ROSE MUISTOISSA

Tiesin omasta kokemuksestani, että rakkaasta lemmikistä luopuminen on suuri suru. En kuitenkaan enää muistanut, että se tekee näin kipeää. 

Viime blogijuttuni kuvituksena oli puutarhakuvia kuluneelta vuodelta. Rosehan oli aina mukanani puutarhassa, vaikka hän ei minun koirani ollutkaan, vaan veljeni koira. Nyt kokosin valokuvia Rosesta yhdeksän yhteisen vuoden taipaleelta. Kuvat saavat minut itkemään, mutta nenäliinojahan tässä talossa riittää. Tässä vaiheessa joulukuuta olisi paljon muutakin puuhaa, mutta minä tarvitsen nyt tällaista.

Rose tuli meille kuusivuotiaana, kun lapset olivat vielä pieniä. Se oli kaikessa mukana.

Valokuvaaja osui paikalle juuri kesken kaivausten.

Shakki on vaikeaa. Ei jaksa.

Ihana Avilla rapsuttaa.

Rosella oli omia pieniä leluja, mutta se piti erityisesti myös sukista. Niitä oli mukava kuljetella.

Ei hommaa ilman päällysmiestä tai -koiraa.

Vuosia Rosella oli tapana nukkua minun sänkyni alla. Olisi sille ollut pehmeämpikin peti, mutta Rose valitsi mielipaikkansa itse. Aamuisin se kävi vähän väliä katsomassa, olinko jo aukaissut silmäni. Usein teeskentelin nukkuvaa, ettei minun olisi heti tarvinnut nousta. Sieltä se sitten mielellään siirtyi lasten viereen.

Rose tiesi, kenen seuraan kannattaa lyöttäytyä saadakseen rapsutuksia. 

Avilla ei malttanut soittaa kahdella kädellä, kun Rose sitkeästi pyysi huomiota.

Pehmeitä tyynyjä olisi ollut tarjolla, mutta nämä paikat olivat mieluisampia (tämä ja alempi kuva).

Aiemmin eteisen lattialla lojui leluja, sittemmin koulutarvikkeita ja viime vuosina retkeilyvarusteita. Rose piti niistä kaikista hyvää huolta. Usein se kaivoi itselleen mieluisan makuupaikan retkeilijöiden takkien päälle.

Leikitään!

Annathan minulle herkkuja!

Huvittavin Rosen tavoista oli sen ulos/lenkille lähtemisen rituaali. Kun se huomasi jonkun olevan lähdössä ulos, se alkoi ulvoa ja haukkua vimmatusti.  Tällä videolla metelöinti tosin on aika hillittyä. Parhaimmat videot jäivät ottamatta. Usein se metelöi niin, että varmaan naapuriin asti kuului jopa täällä maaseudulla.

Monesti nauroimme kippurassa. Usein tämä tapa myös ärsytti lapsia, sillä aina he eivät olisi olleet valmiita lähtemään Rosen kanssa ”lenkille”. Mentävä silti oli, kun toinen oli niin riemuissaan. Monta kertaa päivässä. Rosen mielestä kenkien laittaminen jalkaan oli yhtä kuin lupaus lähteä juoksemaan. Huvittavinta tässä oli se, että Rose ei suostunut lähtemään lenkille kenenkään muun kuin minun kanssani. Lasten kanssa se halusi juosta kilpaa portille ja takaisin. Juoksemisen pituudesta riippumatta lähtöseremonia oli näyttävä ja kuuluva.

Nyt on tiedossa jotakin jännittävää.

Rose oli hyvin eläinrakas. Se piti kaikista eläimistä, kuten meidän kanoista, kaneista ja kissoista.

Onneli ja Reetta sekä Rose-ystävä.

Rose oppi tietämään, mitä joulukuusen sisään tuominen tarkoittaa. Se löysi omat pikku pakettinsa lahjavuoren seasta tai jo etukäteen minun kätköistäni. Isoista paketeista se ei ollut kiinnostunut. Ne eivät selvästikään olleet sille.

Koko perhe halusi aina nähdä, kun Rose avaa pakettinsa. Olin ostanut lelun joulun alla ja jättänyt ostoskassin huoneeni lattialle. Rose oli jo käynyt tirkistelemässä ja löytänyt omansa (kuvassa). Innoissaan se vingutti lelua. No, paketoin lelun kuitenkin ja aattoon asti piti odottaa. Voi, tuota pikku koiran onnea omista lahjoistaan!

Asetu selinmakuulle kädet T-asentoon ja rapsuta koiraa. Käännä koukistetut polvet toiselle sivulle ja tunne venytys alaselässä ja koiran kielen lipaisu korvassa... Minun ei koskaan tarvinnut jumpata yksin. Rose pyöri ympärilläni kuin väkkärä.

Avilla tykkäsi valokuvata Rosea.

Minun rakas puotipuksuni on poissa. Rose tuli aina putiikkiin minun mukanani. Toisin kuin kissoista, Rosesta ei ollut mitään haittaa siellä, ja se oli aina tervetullut.

Lumet sulavat aikanaan ja kevät saapuu, mutta minun ystäväni ei palaa koskaan.

Olen kirjoittanut Rosesta myös seuraavat jutut:

Uskollisin seuraajani

Kissakiireitä

Koiran kultainen sydän

Koiran virka

SURU

Silmiä hiertää. Vatsaan sattuu. Suru puristaa sydäntä. Rose on poissa. 

Tällaista kuvaa en saa otettua enää ikinä. Tämä jäi viimeiseksi kuvaksi pienestä, persoonallisesta koirasta.

Minun rakas lenkkikaverini

Rosella oli iso lauma vahdittavana ja silmälläpidettävänä.

Rose seurasi minua kaikkialle: putiikkiin, puutarhaan ja kanalaan. Ikävä on kova.

Leikitäänkö, kanaset? Kuva on vuodelta 2014.

Tämäkin ihana kuva on vuodelta 2014.

Rose sai elää hyvän elämän, yli viisitoista vuotta.

Pieni koira jätti ison kolon sydämeen.

KANATARHA

Meillä on yhden kukon ja viiden kääpiökanan parvi. Kesät talvet ne asuvat samassa kanalassa, mutta riittävän lämpimällä ilmalla ne pääsevät ulos turvalliseen tarhaan. Avaan matalalla olevan ikkunaluukun, josta kanat voivat omassa tahdissaan kulkea sisään ja ulos. Lämpiminä jaksoina jätän luukun yöksikin auki. Mikään peto ei pääse tiheän verkon läpi, yli eikä ali.

Lamoavat pensaat antavat hyvän suojan, satoi tai paistoi.

Kanojen ulkotarhan kasvillisuus on yksinkertainen, mutta onnistunut. Suuressa tarhassa (noin 4 x 4 metriä) kasvaa kolme ’Mortti’ -mustaherukkapensasta. Jonkin verran lamoavat pensaat antavat hyvän suojan, satoi tai paistoi. Pensaat ovat niin suuria, ettei varjopaikoista tarvitse kinastella. Puskat antavat myös hyvän tuulensuojan. Kaikille riittää omaa tilaa.

Viuhti kuoriutui vuonna 2016 jo kylmenneestä, pesästä pois vierineestä munasta. Surkeasta rääpäleitä kasvoi komea, kaikin puolin hyvä herrasmieskukko. Viuhtista olen kirjoittanut jutun nimeltä Raasusta ritariksi. Elokuun 24. päivänä Viuhti täytti kuusi vuotta.

Pienempiä kasveja en ole ajatellut istuttaa tarhaan, sillä kanat kaivavat ne tehokkaasti ylös. Viiniköynnöksestä haaveilin, mutta toistaiseksi sellainen kasvaa ainoastaan tarhan ulkopuolella verkkoa vasten. Toivottavasti se ei ala varjostaa jo liikaakin.

Ruskeankirjava Floora on meidän vanhin kanamme, Mille Fleur -rotua. Se tuli meille muistaakseni vuonna 2015, joten se lienee ainakin 8–9-vuotias. Floora on terve ja hyvävointinen, moninkertainen emo ja elämää kokenut. Se tietää, ettei turhasta tarvitse hötkyillä. Se ei pelkää mitään. Aina, kun avaan ulkotarhan oven, Floora viipottaa kynnyksen yli ulos. Seikkailemaan täytyy päästä, edes muutaman askeleen verran. Kauan se ei malta seikkailla, kun heitän herkut tarhaan. Kiire tulee niiden perään.

Hake pitää maan kuohkeana,

joten kanojen on helppo sieltä kaivella matoja ja muita herkkuja.

Pensaiden ympäristöt on katettu paksulla hakekerroksella. Hake pitää maan kuohkeana, joten kanojen on helppo sieltä kaivella matoja ja muita herkkuja. Maa läpäisee veden hyvin, eikä kanojen tarvitse lätäköissä kahlata.

Kanalan edusta on katettu hiekalla. Sieltä on kiva nokkia jyviä ja ottaa hiekkakylpyjä. Hiekalle oli hyvä asettaa betonilaatta, jonka päälle saa vesikupit tukevasti.

Valkoinen Lyydia on Chabo-rotua. Chabo on hyvin pieni. Pyrstö kaartuu hauskasti suoraan ylöspäin.

Luin Wikipediasta, että Chabo eli Japanese Bantam on erittäin vanha aasialainen kanarotu. Chabon uskotaan olevan alun perin Indokiinasta. Chabon historia yltää Tang-dynastian ajoille. Tuolloin niitä pidettiin vain keisarillisten palatsien puutarhoissa. Aika jännää! Wikipedia jatkoi, että Chabo tuli Eurooppaan ilmeisesti saksalaisten maustekauppiaiden mukana Aasiasta 1800-luvulla.

Lyydia on kaikista innokkain hautoja kanalassamme, mutta se on saanut hoitaa tipuja vain kerran, eivätkä nekään olleet sen omia. Siitä olen kirjoittanut jutun Onni kääntyy.

Luulisin, että kanoille kelpaisi vähän rumempikin kuppi,

mutta minusta on kivempi tiskata kauniita astioita.

Vesikupeista puheen ollen... Juoma-astioina käytän vanhoja posliinisia kastikekulhoja, sellaisia leveäalustaisia. Ne ovat kauniita ja pysyvät tukevasti pystyssä, vaikka pieni kana lennähtäisi seisomaan sen reunalle. Luulisin, että kanoille kelpaisi vähän rumempikin kuppi, mutta minusta on kivempi tiskata kauniita astioita.

Lilli (valkoinen vasemmalla) saa ensimmäisen palkinnon uteliaisuudesta. Sen täytyy päästä aina paikalle, kun jotakin tapahtuu. Se esimerkiksi tulee heti ulkoa sisälle, kun näkee minun siivoavan kanalaa. Lilli on myös hauska. Välillä se kiekuu, vaikka onkin kana. Kun alan tehdä puuroa, se kotkottaa niin kovalla äänellä, että naapurinkin kanat tulisivat paikalle, jos siellä sellaisia olisi. 

Kanat rakastavat tuota hävikkipuuroa.

Puurokulhoa mietin pitkään. Laakeissa kulhoissa on se ongelma, että kanat sotkevat niissä varpaansa. Samalla kun ne kävelevät vadissa, yleensä ne myös kakkailevat. Kapeahkojen kulhojen ongelmana on kaatuminen. Keksin ottaa kissojen alaspäin levenevän posliinikulhon kanojen käyttöön. Se ei kaadu eikä pieni astia houkuttele kanoja astumaan puuroon. Päivän puuroannos pysyy paremmin puhtaana eikä mitään mene hukkaan. Puuron teen jauhomaisesta puolirehusta, jota aina jää kulhon pohjalle, kun kanat ovat nokkineet rakeet ensin pois. Kanat rakastavat tuota hävikkipuuroa. Puurokuppi on aina ensimmäisenä tyhjä.

On minulla toinenkin rehun säästövinkki. Kaadan vadille päivän rehuannoksen ohueksi kerrokseksi. Jos rehua on liikaa ja yhdessä kasassa, kanat mielellään pöyhivät sen jaloillaan ja sotkevat rehun pöydälle ja kaikkialle. Kun rehua on ohut kerros, ne eivät pöyhi sitä ja rehu pysyy astiassa.

Mustankirjavat Minette ja Lumikki (toinen edessä vasemmalla ja toinen pensaan alla) ovat parven nuorimmat ja arimmat kanat. Onneksi nekin onnistuvat silloin tällöin saamaan parhaat paikat kukon kainalossa orrella.

ONNI KÄÄNTYY

Juttusarjani aiemmissa osissa olen kertonut haudonnan aloituksesta ja tipujen kuoriutumisesta sekä Lyydia- raukan tiputtomasta arjesta, mutta nyt Lyydian onni kääntyy. 

Toukokuun 28. päivä

Ohimennessäni vilkaisen kanalaan. Vaihdan puhtaan veden. Heitän jyviä. Seuraan hetken niiden touhua.

Kanalassa tapahtuu jotakin erikoista. Olen vienyt kanoille lanttuviipaleita. Floora opettaa touhukkaana tipuja syömään. Lanttuviipale poukkoilee ja tiput pelkäävät sitä. Lyydia nokkii lanttua rauhallisesti sivummalla ja kutsuu tipuja syömään. Roosa tulee ja poimii lanttumurusen Lyydian nokasta. Hetki on liikuttava. Lyydia saa vihdoin ja viimein hoitaa tipuja. Tähän asti se on voinut vain katsella niitä. Jos Lyydia on mennyt vähänkään liian lähelle tipuja seisoskelemaan, Floora on tullut hätistämään sen pois. Silloin Lyydia on seisonut rauhallisesti paikallaan ja kääntänyt päänsä pois. Yleensä tuo on riittänyt ja Floora on antanut Lyydian olla.

Uskollinen Lyydia ja tiput

Toukokuun 30. päivä

Tiput ovat oppineet lennähtämään ulosmenoluukulle. Kanat johdattavat ne ulkotarhaan ja ensimmäistä kertaa ne seuraavat. Koko parvi on innoissaan. Floora kaivaa tipuille matoja ja opettaa etsimään jyviä. Ne viihtyvät ulkona koko pitkän päivän.


Toukokuu 31. päivä

Noeli tulee pyytämään kameraa. Juoksen kanalaan hänen perässään. Lyydia on vihdoin saanut tiput alleen pesään. En tiedä millä ilveellä se on sen tehnyt, mutta siellä ne nyt ovat. Jotta Floorakin saisi hoitaa tipuja yön, se on käynyt makuulle Lyydian päälle. Tiput kurkistelevat Lyydian höyhenten alta. Minä nauraa hekotan vatsalihakseni kipeiksi.

Vähän tuppaa olemaan ahdasta.

Kesäkuun 5. päivä

Sadepäivä on ihanaa aikaa huoltaa itseä, kotia, kanalaa ja puutarhavarastoa. Siivoan kanalan perusteellisesti. Saan vihdoin laitettua nostalgisen krookusjulisteen kehyksiin. Se sopii puutarhavaraston seinälle kuin nakutettu. Puutarhavarastossa pitää olla nättiä. On rattoisaa järjestellä puutarhavarastoa kanalan seinän takana. Kanalasta kuuluu koputusta. Se kuulostaa kotoisalta.

Silloin tällöin kurkistan kanalan ovesta. Flora ja Lyydia hoitavat tipuja kylki kyljessä. Lyydian sitkeys palkittiin ja nyt se saa hoitaa tipuja Flooran estämättä.  

Floora ja Lyydia tipuineen

Lyydiakin saa hoitaa

Kesäkuun 9. päivä

Kanat nauttivat aurinkoisesta päivästä. Floora ja Lyydia ottavat hiekkakylpyjä kylki kyljessä niin, että hiekka vain pölisee. Tiput seuraavat niiden puuhia kauempaa. Tiput alkavat näyttää jo tipukoululaisilta. Tukat hapsottavat. Jalkasulat näyttävät siltä kuin tipuilla olisivat resuiset tennarit jalassa. Käyttäytyvätkin kuin pienet koululaiset. Kun emot kutsuvat niitä syömään jyviä, tiput lennähtävät ikkunalaudalle ja haluavat ulos. Eivät ota kuuleviin korviinkaan emojen pyyntöä tulla syömään.

Olen tyytyväinen, että tiput ovat oppineet kulkemaan luukusta sisään ja ulos emojen perässä. Ei tarvitse enää pelätä tipujen jäävän yksin ulkotarhaan piipittämään.

Lumikki ja Roosa

Olen aika varma, että Roosasta on tulossa kukko. Sillä on jo hyvin erottuva heltta, jollaista toisilla ei ole. Jos niin käy, se saa lempinimekseen Rolle.

Tällä kertaa Lyydia on joutunut jäämään alaorrelle.

Kesäkuun 26. päivä

Suloista, mutta samalla haikeaa: tiput ovat siirtyneet yöksi yläorrelle Flooran ja Lyydian viereen. Yksi niistä on päässyt Flooran siiven alle.


Heinäkuun 15. päivä

Vien ison kasan vesiheinää kanatarhaan. Viuhti alkaa kutsua kanojaan paikalle jo kaukaa nähdessään minut. Nuoriso seisoskelee seinän vierustalla. Eivät ole kuulevinaankaan. Heillä on nyt keskenään omat juttunsa. Niin ne tiput kasvavat.

Rollesta on tullut selvästi kukonpoika. Se on tumma ja komea. Sen harja ja heltta ovat voimakkaan punaiset. Minetellä ja Lumikilla on musta pää ja selkä sekä valkoinen vatsa. Vatsassa on jo kaunis kuviointi.

Illalla myöhään käyn sulkemassa kanalan luukun. Koko konkkaronkka kököttää yläorrella vierekkäin. Lumikki ja Rolle ovat asettuneet Lyydian ja Flooran välin. Minette on päässyt Lyydian siiven alle. Kuinka suloista!

Äiti ja isä ovat innoissaan Roosasta, isän lahjatipusta. Äiti puhuu siitä mielellään ystävilleen. Eräs ystävistä tarjoutuu munapalkalla maatalouslomittajaksi. 

– Sehän sopii, äiti lupaa, – en vain huomannut sanoa, että Roosa taitaakin olla kukko. 

– Mutta sovittu mikä sovittu, he nauravat yhdessä.

 

Heinäkuun 21. päivä

Vien kanoille vesiheinää ja tuoretta kurkkua. Nuoriso norkoilee kanikopin kulmilla. Emot kutsuvat niitä syömään, mutta syövät itse, kun nuoriso ei kerran tule. Näyttävät luottavan siihen, että nuoriso pärjää jo ilman paapomista.


Elokuun 8. päivä

Rolle pörhistää höyheniään ja hyppii pikku kanan edessä. Ei epäilystäkään, että Roosa ei olisi kukko. Kana katsoo mokomaa riehujaa hölmistyneenä eikä lähde mittelöön mukaan.

Kevään tipuista on muodostunut tiivis nuorisojoukko. Ne ovat aina yhdessä. Ovat ottaneet lempipaikakseen kaninkopin ylätasanteen. Sanomme sitä nuorisoseurantaloksi.

Illalla käyn sulkemassa kanalan luukun. Pikku kana hyppää orrelle Flooran viereen ja pyrkii äitimuorin siiven alle. Ei käy. Floora nokkaisee sitä vihaisesti. Hän haluaa nyt olla rauhassa tässä kukon kainalossa. Minun käy sääliksi tuota pientä kanaa. Enää niiden hoidosta ei kilpailla. Saavat pärjätä itsekseen. Onneksi pikku kanoilla on toisensa ja kukko.

Nykyään Lyydialla on muita kiireitä kuin tipujen hoito.

Isojahan nämä jo

Elokuun 10. päivä

Aamulla käväisen puolipukeissa kanalassa. On kirpeä ilma, hiukan kostea. Tuntuu elokuuta. Kanalassa näyttää vähän tyhjältä. – Missäs se Floora nyt on, kummastelen. Oi ei, se on keksinyt taas ruveta hautomaan! 


Elokuun 13. päivä

Käyn avaamassa kanalan ulkoluukun. Jaahas, Floora ja Lilli hautovat pesissä. Lyydia on asettunut makaamaan pesän edessä olevalle laudalle, koska yläpesät ovat olleet varattuja.


Elokuun 15. päivä

Päästän kanat ulos. Kerään niille vähän apilaa, orvokkeja ja vesiheinää. Sitten huomaan, että Floora on tullut ikkunalaudalle. Jihuu! Olen monta päivään ajatellut, että minun pitäisi ryövätä munat Flooran alta. Olen aina siirtänyt tuota hommaa. Nyt olen riemuissani: vihdoinkin pääsen keräämään munat Flooraa häiritsemättä ja ilman mitään välikohtausta. Floora ei todellakaan pidä siitä, että nostan sen väkisin pesästä. Se nokkii minkä kerkeää. Raukka parka. Mutta nyt saan kerättyä munat tuosta noin vain. Tyytyväisyyttä hyristen menen pesälle – ja huomaan Lillin makaavan munien lämmikkeenä. Räjähdän nauruun. Jos todellakin haluaa elämäänsä yllätyksiä, kannattaa hankkia kanoja.

Näin se vaan menee. Turha yrittää mitään vippaskonsteja, joilla saada kanat luopumaan aikeistaan. On vain tyydyttävä ryöstämään munat.

TIPUTON LYYDIA

Viime jutussa kerroin miten haudonta sujui. Nyt tarina saa yllättävän käänteen.

Toukokuun 21. päivä 

Hiippailen kanalaan muun perheen vielä nukkuessa. Ilma on raikkaan viileä. Kuovi huutaa. Viuhti kiekuu niin, että korviin ottaa. Lilli tervehtii kotkottaen. Flooran alta kuuluu pientä piipitystä. – Huh, ainakin ne ovat elossa, huokaisen. Oletan tipujen kuoriutuneen, sillä Flora on noussut pystympään asentoon. Sillä on selvästi rankka yö takana. Se painaa silmänsä kiinni ja koittaa nukkua. Kohta piipitys kuuluu taas. Floora valpastuu, ojentaa päätään tipuja kohti ja vastailee niille hiljaa. Sitten se saa hetken nukahtaa, mutta vain hetken. Se reagoi jokaiseen piipitykseen. Hiivin kanalasta varovasti, etten häiritsisi Flooraa. Sen täytyy saada kerätä voimia tipujen hoitoon. 

Tarjoan Flooralle vähän evästä.

Floora ryntää syömään niin,

että musta pörröinen pallero

pyörähtää sen jaloista.

Kyykin pesien edessä niin, että jalkani alkavat väsyä. Odotan, että saisin nähdä edes pienen nokanpään. Otan rehua kouraani ja ojennan käteni Flooraa kohti. Floora ryntää syömään niin, että musta pörröinen pallero pyörähtää sen jaloista. Muutama muru ei riitä mitenkään nälkäiselle kanaemolle. Floora jää odottamaan lisää ja näen sen jaloissa kolme tipua. Suloisia! Ehdin nähdä, että niillä on mustat päät ja valkoiset vatsat. Tarjoan lisää rehua kiposta ja Flooran syödessä poikaset kiipeävät astiaan. Yksi niistä yrittää kiivetä pesän reunalle. Minulle tulee kiire; nyt pitää äkkiä muuttaa koko poikue yläkerroksen yksiöstä alapesään.

Vihdoin ensimmäinen tipu näyttäytyy.

Munat vaikuttavat elottomilta.

Floora pääsee alapesään ja saa pienet piiperoiset alleen. Yläkerran yksiöön jäävät vain tyhjät munankuoret. Viereisessä pesässä on hiljaista. Lyydia on hautonut aivan yhtä uskollisesti kuin Floorakin, mutta munat vaikuttavat elottomilta. – Mitä jos laittaisimme yhden tipun Lyydian alle, Sinella ehdottaa. Kannatan ajatusta. Jospa Lyydiakin saisi sitten tipun ja lopettaisi tyhjän hautomisen. 

Suunnitelma menee pieleen. Floora ei huomaa mitään, mutta Lyydia on hämmentynyt. Se ei ymmärrä altaan kuuluvaa piipitystä ja nokkii sulkiaan. Nokkiminen on sen verran pontevaa, ettemme uskalla jättää tipua sen alle. Yhtä uskollisesti kuin tähän asti Lyydia jatkaa hautomistaan. 

Lyydia odottelee vielä.

Lyydia-raukka!

Sen kolmen viikon työ on mennyt hukkaan.

Lyydian tipujen olisi pitänyt kuoriutua jo. Mielessäni alkavat pyöriä varoitukset mätämunista. Mitä jos sellainen pääsee rikkoontumaan ja haju täyttää koko kanalan moneksi päiväksi? Ei auta kuin yrittää läpivalaista munat. Pimeässä wc:ssä kännykän taskulampun päällä se käy helposti. Yllätykseksemme munat ovat täysin tyhjiä. Ne eivät ole lähteneet kehittymään ollenkaan. Lyydia-raukka! Sen kolmen viikon työ on mennyt hukkaan. Lyydiasta se ei ainakaan voi johtua. Se on hautonut uskollisesti. Miten on mahdollista, että juuri toinen kanoista on saanut kaikki hedelmöittymättömät munat? – Ei se ole mahdollista, se olisi yhtä epätodennäköistä kuin lottovoitto, Jouko sanoo. – On se kuitenkin mahdollista, minä väitän. Lisään vielä saaneeni seitsemän lottovoittoa elämäni aikana; miehen ja kuusi lasta. – Kiitos, Jouko vastaa. 

Emme tietenkään saa tietää mitä munille on tapahtunut, mutta Lyydiasta se ei ainakaan ole kiinni. Munat olivat kahdeksan päivän ikäisiä kun kanat vaihtoivat pesiään. Siinä vaiheessa olisi pitänyt olla jo hämähäkkimäinen verisuonisto ja pieni alkio. Opin tästä, että luottavainen saa olla, mutta läpivalaisu kannattaa silti. 

Tuntuu kummalliselta. Yhtä aikaa on onnellinen ja surullinen olo. Iloitsen kolmesta pikku pallerosta ja suren Lyydia-raukkaa. Noihin tunteisiin sekoittuu myös jännitystä ja epävarmuutta. Miten Lyydia suhtautuu Flooran tipuihin? Herääkö sillä emon vaisto? Kuinka pitkään se hautoo tyhjää pesää ennen kuin luovuttaa? 

Roosa emonsa suojissa.

Tunteisiin sekoittuu myös haikeutta. Viime vuonna haudonta oli suuri spektaakkeli, mutta kun tiput lopulta kuoriutuivat, kolme emoa hoiti ne sulassa sovussa. Innoissaan ne ryntäsivät ruokkimaan tipuja niin, että tiput pyörivät jaloissa. Siitäköhän tuo sanonta on tullut, että nuo pikkuiset untuvapallot todellakin pyörivät jaloissa kun emo lähtee äkkiä? 

Illalla huomaa kontanneensa kanalassa: kuivikepurua on kaikkialla eteisestä makuuhuoneeseen. 

Soitin äidille ja isälle ja kerroin, että kuudesta munasta vain kolme kuoriutui. – Olipa onni, että juuri Roosa kuoriutui, äiti nauroi. Minä olen samaa mieltä. Isän tipuksi valittiin kaikista helpoiten tunnistettava: se, jonka nokassa on eniten valkoista.

Toukokuun 22. päivä 

Heitän jyviä pehkuille. Floora innostuu. Se nousee ripeästi pesästä ja kutsuu tipuja nokkimaan jyviä. Tiput piipittävät, mutta eivät osaa tulla. Floora palaa pesälle ja kutsuu tipuja uudelleen. Ne eivät tule. Flooran täytyy jälleen palata pesään. Se painautuu makuulle ja tiput kömpivät sen siipien suojiin. Sinne jäävät herkut toisten syötäviksi. 

Lyydia makaa edelleen pesässä, mutta se on noussut enemmän pystyasentoon. Aivan kuin Floora silloin kun tiput olivat kuoriutuneet. 

Onnellisena vanha eläinten ystävä

ja kotikanojen kasvattaja pitää pientä piipittäjää.

Myöhemmin samana päivänä huomaan, että Lyydia on Lillin ja Viuhtin kanssa ulkotarhassa. Mahtavaa! Näyttää siltä, että se on lopettanut hautomisen. 

Iltapäivällä tulevat äiti ja isä. Rollaattorilla pääsee juuri sopivasti kanalan oven eteen. Onneksi on lämmin päivä ja oven voi jättää auki. Isä saa kämmenelleen oman pienen tipunsa, Roosan. Tipulla on musta pää ja selkä sekä valkoinen vatsa kuten kaikilla muillakin tipuilla. Sen nokan yläpuolella on valkoista ja silmän ympärillä on reunus aivan kuin sillä olisi silmälasit. Onnellisena vanha eläinten ystävä ja kotikanojen kasvattaja pitää pientä piipittäjää. Tipu rauhoittuu isän turvallisiin käsiin. Liikuttavaa! Ovelta on helppo seurailla, kuinka emo opettaa tipuja syömään ja kuinka tiput lopuksi kömpivät emon alle. 

Roosa on äitini lahja 82-vuotiaalle isälleni.

Lyydian selvästi tekisi mieli hoitaa tipuja,

mutta sen täytyy tyytyä vain katselemaan.

Floora ja tiput syömässä

Floora ja tiput ovat syömässä. Lilli ja Lyydia liikuskelevat uteliaina ympärillä, mutta Floora ei päästä tipujen lähelle. Lyydian selvästi tekisi mieli hoitaa tipuja, mutta sen täytyy tyytyä vain katselemaan. Kun tiput alkavat piipittää sen merkiksi, että olisi aika päästä emon alle suojiin, Lyydia menee pehkuille makaamaan. Aivan kuin se odottaisi tipujen kömpivän sen alle. 

Emon siipien suojiin

Toukokuun 23. päivä 

Näyttää siltä, että Lyydia kuvittelee itsellään olevan tipuja. Usein se menee makaamaan pehkuille tipuja varten aivan kuin Floorakin. 

Siskoni tulee miehensä kanssa meille ja heillä on mukanaan veljeni tytär. He haluavat nähdä isän tipun. – Minäpä lähden näyttämään, isä sanoo, nousee saman tien ja köpöttelee keppinsä kanssa yllättävän reippain askelin kanalaan. Tipusta ja kanalasta ylipäätään on kovasti iloa meille kaikille. Lupaan lähettää kuvia ja videoita isälle, jotta hän saa seurata tipun kasvua. 

Roosa Ruusunnuppu

Toukokuun 24. päivä 

Vaikea valinta: kahdelle tipulle on ehdolla kahdeksan kaunista nimeä. Isäpapan tipu on jo saanut nimensä. Se on Roosa Ruusunnuppu. 

Yhden mielestä kaikki nimet ovat kivoja, toisen mielestä kaikki ovat kauheita. Jollekin nimellä ei ole väliä. Heiltä, jotka eivät käy kanalassa, ei edes kysytä. Järjestän äänestyksen. Jokainen äänioikeutettu saa merkitä mieluisimman nimen ykkösellä ja toiseksi mieluisimman kakkosella. Minette pääsee johtoon, mutta nimiasia ei ratkea vielä. Kahdesta nimestä järjestetään arvonta. Lumikki voittaa arvonnan. Ingrid jätetään odottamaan uutta poikuetta. Minun suosikkini, Hienohelma, ei päässyt loppusuoralle. 

Lumikiksi nimetään se, jolla on musta nokka. – Nokka musta kuin eebenpuu, minä tarinoin. Mineten nokan pää on valkoinen. Jos jompikumpi niistä osoittautuu kukoksi, se saa nimekseen Poppius. 

Mammalla riittää puuhaa.

Kanalan arki ja pyhä rullaavat. Tiput opettelevat syömään, nokkimaan rehua astiasta ja pieniä siemeniä pehkuilta. Floora puolustaa tipujaan silloin kun muistaa. Flooralla on aina nälkä, joten syödessä se ei aina muista tipujen perään vilkuilla. Tosiasiassa sen ei tarvitse puolustaa niitä, koska Lilli ja Lyydia suhtautuvat tipuihin ystävällisesti. Yhä useammin tiput voi nähdä jalkeilla, vaikka toki ne nukkuvat vielä paljon emon suojissa. Yöksi Floora johdattaa tiput pesään, toiset nousevat orrelle. 

Sen emonvaisto sanoo, että tipuja on hoidettava,

vaikka oikeasti tiput ovat Flooran

eikä se edes anna Lyydian hoitaa niitä.

Toukokuun 26. päivä 

Avaan kanalan luukun jo aamulla, kun on kuuma päivä. Floora haluaisi ulos, mutta tiput eivät seuraa sitä. Ne vain piipittävät hädissään. Flooran täytyy palata takaisin tipujen luo. Lyydiakin haluaisi ulos, mutta sekään ei voi mennä. Sen emonvaisto sanoo, että tipuja on hoidettava, vaikka oikeasti tiput ovat Flooran eikä se edes anna Lyydian hoitaa niitä. Lyydia jää makaamaan ikkunaluukun laudalle. 

Illalla käyn sulkemassa kanalan luukun. Kukko ja Lilli ovat jo orrella. Floora on johdattanut tiput kanssaan pesään. Viereisessä pesässä makaa Lyydia. Oi voi Lyydiaa! Ei ole helppoa olla tiputon.