KIRJOITUSINTO

Jonakin vuonna järjestin blogissani arpajaiset ja sain siinä yhteydessä mielenkiintoisia kysymyksiä. Piparminttu kirjoitti: ”Olet taitava kirjoittaja – mistä intosi kirjoittamiseen on lähtöisin ja kirjoitatko muutakin kuin puutarhablogia?”

Sirkku kirjoitti: ”Olen niin kovin iloinen, että sinun blogisi on täällä. Se on raikas tuulahdus persoonallisella, iloisella tyylillä kirjoitettuna! Oletko koskaan miettinyt/suunnitellut kirjoittavasi puutarha-aiheista kirjaa, koska niin elävästi kuvailet puutarhasi kasveja? Lastenkirjaa, kenties?”

Näihin on helppo vastata lyhyesti ja ytimekkäästi: geeneistä ja kyllä.

Isäni on aina pitänyt kirjoittamisesta. Silmissäni on kuva isästä, joka naputtaa kirjoituskonetta kaksisormijärjestelmällä vinhaa vauhtia. Vieraskirjaan tai onnittelukorttiin hän usein väsäsi runon ihan tuosta noin vain ja kirjoitti sen persoonallisella käsialallaan. Ihailin hänen käsialaansa ja tekstejään.

Runoilijan lahjoja en ole perinyt. Koululäksynä meidän piti kirjoittaa runo. Minä tuskailin. En saanut paperille yhden yhtä sanaa, vaikka muuten äidinkielestä pidinkin. Opettajaisäni pelasti minut pulasta ja kirjoitti runon. Minä nolona keräsin kunnian. Opettaja luki runon luokalle ja vertasi sitä Saima Harmajan tuotantoon. Onneksi runoista ei puhuttu sen koommin.

Lapsena olin innokas kirjaston käyttäjä. Lainat merkittiin kirjan takana olevaan paperiin ja pahvikortille.

Kuva on ensimmäisestä lukukirjastani nimeltä Aikamme aapinen (Kirsi Kunnas)

Lapsena toimitin lehteä nimeltä ”Pipsa”, jonka painos oli yksi kappale. Aloitin monta kirjaa. Kirjoittelin kirjeitä ja päiväkirjaa. Yläasteella ja lukiossa pidin tutkielmien kirjoittamisesta ja haaveilin tutkijan urasta. Valitsin kuitenkin työn puheterapeuttina lasten parissa. Meni useita vuosia, etten kirjoittanut muuta kuin tenttivastauksia ja gradua.

Kuva on ensimmäisestä lukukirjastani nimeltä Aikamme aapinen (Kirsi Kunnas)

Ensimmäisen lapseni odotusaikana innostuin kirjoittamisesta uudelleen. Kirjoitin raskausajasta, myöhemmin vauvasta ja hänen kasvamisestaan. Tein näin jokaisen kuuden lapsemme kohdalla. Istuin vauva sylissäni tietokoneen ääressä ja naputtelin yhdellä kädellä. Imetin tai hyssyttelin vauvaa ja kirjoitin. Tallensin kirjoittaen jokaisen lapsen polun kielen ihmeelliseen maailmaan, leikkejä ja puuhia, juhlaa ja arkea. Kuvitin jutut valokuvilla ja kokosin albumeiksi. Jokaisesta lapsesta kirjoitin yhden albumin joka vuosi, kunnes sairauteni alkoi vaikeuttaa puuhaa.

Puutarhapäiväkirjan kirjoittamisen aloitin yhtä aikaa nykyisen puutarhani perustamisen kanssa. Siitä oli kohtuullisen lyhyt loikka bloggaamiseen tyttäreni vanavedessä. Tänä vuonna blogini täyttää yhdeksän vuotta. Blogi on tarjonnut hyvän kanavan purkaa loputonta kirjoitusvimmaa. Vuorovaikutus lukijoiden kanssa on ollut antoisaa ja mieluisaa, mutta nykyään käsien motoristen vaikeuksien vuoksi vuorovaikutus on jäänyt vähiin. 

Kirjan kirjoittamisesta haaveilin silloin tällöin. Aloin julkaista puutarhapäiväkirjojani omaksi ilokseni. Yhden kappaleen painos on minulle riittävä. Pidän kirjan taittamisesta ja oman puutarhan vaiheista on hauska myöhemminkin lukea. 

Julkaisusta puheen ollen, luonnokset-kansiossa on kolmekymmentäkolme valmista tai viimeistä silausta vailla olevaa juttua. Yritän pikkuhiljaa saada niitä julkaistua. On vain niin hauskaa keksiä uusia juttuideoita, etten tahdo ehtiä julkaisemaan vanhoja. 

INNOSTUKSEN SIEMENET

Turvepotit ja kaalintaimet puutarhamyymälän alahyllyllä avaavat minulle portit lapsuuteeni. Aivan pian olen kiipeilemässä Kekkilän keltaisten, suurten turvepaalien päällä. Koulin kesäkukkien taimia kasvihuoneessa. Isälläni on suuri kasvihuone, jossa on puiset kaaret ja niiden varassa muovi. Talveksi muovit otetaan pois, mutta nyt on kevät. Kaikkialla on turvekennoja, styrox-laatikoita, taimia. Petunioita, lobelioita, orvokkeja, sinitähtösiä, begonioita… Turpeen tuoksu täyttää koko kasvihuoneen.

Rakas isäni joskus 1970-luvulla.

Kaalin taimet kasvavat paperipoteissa styrox-laatikossa aivan vieri vieressä. Taimet ovat kauniita, virheettömiä. Myöhemmin kesällä isä kuorii meille kyssäkaalia. Se maistuu uskomattoman hyvälle.

Ajatella, että isosisko

saa harventaa

sellaisia pitkiä rivejä!

Vähän kateellisena katson kun kesällä isosisko pääsee harventamaan naapurin sokerijuurikkaita. Hän saa pitkävartisen haran. Minä, pikku tyttö, saan lyhytvartisen ja saan harventaa pienen pätkän omalta maalta. Mutta naapurilla on iso pelto ja pitkät suorat rivit. Ajatella, että isosisko saa harventaa sellaisia pitkiä rivejä! Ottaa mukaan eväät ja kaikki, voipaperiin käärittyjä voileipiä ja mehua ainakin.

Näistä kurkuista ja tomaateista riitti hyvin myytäväksi.

Nypin varkaita tomaattien taimista kuumankosteassa kasvihuoneessa. Isä on opettanut miten varkaan tunnistaa. Minäpä osaan! Joka kerta kun taitan varkaan, lemahtaa voimakas tuoksu. Koko kasvihuone tuoksuu tomaatille, varsinkin pääty, jonne kuljetaan laudoilla peitettyä käytävää pitkin.

Juoksentelen pihalla haukaten paloja kokonaisesta kurkusta. En voi käsittää, ettei isosisko tykkää kurkusta. Hän aikoo opetella tykkäämään. Talon takana kasvaa marjapensaita. Poimin vadelmia ja painan niiden sisälle mustaherukan. Niin ne maistuvat vielä paremmilta, mutta mansikkamaan ohi kulkiessani tulen surulliseksi. Ei ole reilua, että siiliä sanotaan tuhmeliiniksi eikä päästetä mansikkamaalle. En oikein haluaisi muistaa sitä kohtaa laulusta, mutta se vain tulee mieleen. Ihan aina mansikkamaan kohdalla.

Syysiltana isä tuo sisälle pullean, pitkulaisen hedelmän ja sanoo, että se on kalebassi. Kun sitä heiluttaa, kuuluu helinää. Ihmeellistä!

Lepaan rationalisointinäyttelyssä isä esittelee Honda-puutarhajyrsimiä. Tuntuu hienolta. Isä antaa minunkin esitellä. Saan Biolanin mainostarran. Kotona järjestän tuon pullean kanan tarrakokoelmaani Teboilin ja Palveluskoirayhdistyksen tarrojen sekaan. – Yks’ kakkaa, kaks’ kakkaa, toistelen. 

Harmi, ettei minulla enää ole Biolanin tarraa. Yksi Lepaan näyttelystä saatu tarra onneksi on tallessa.

Isosiskoni esittelemässä lasiunelmaa.

Unelmoin lasisesta Florada-kasvihuoneesta, jollaista en ole nähnyt missään aikaisemmin, puutarhanäyttelyssä vain. Siinä on kauniisti kaareutuva katto. – Sitten aikuisena minä ostan tuollaisen, ajattelen.

Minä äidin kanssa kasvimaalla

Näistä siemenistä puutarhainnostukseni on kylvetty.

Näitä mietin vastauksena Versoja Vaahteramäeltä–blogin Riinan kysymykseen joskus kauan aikaa sitten. Kysymys kuului: ”Olisi mukava kuulla, mistä puutarhainnostuksesi on alkanut? Onko se tullut vasta oman puutarhan myötä, vai mistä kipinä syntyi.” Kiitos, Riina, innostavasta kysymyksestä! Siihen oli kiva vastata.

Olen kirjoittanut samasta aiheesta täällä otsikoilla Tarttuuko tämä? ja Mietin syntyjä syviä  sekä Puutarhainnostukseni siemen.

ÄIDILLE

Lapsena oli arvokasta saada kokea, miten ihailit isää. Olit onnellinen ja kiitollinen meistä lapsista. Tyytyväisenä ja kiitollisena muistit aina mainita, jos vain vähänkin oli siihen tilaisuus, että sinulla on kaksitoista lasta – siitä huolimatta, että tuolloin isoille perheille naureskeltiin. Kerran kassajonossa sanoit tämän vanhalle koulukaverillesi. – Ooo, minä pyörryn, tuttava huudahti.

Olitte ottaneet meidät lahjoina vastaan ja sen minä todellakin sain kokea. Tuohon aikaan saatettiin epäillä, riittääkö isossa perheessä rakkautta kaikille. Tunsin, että rakkautta riitti silloin yllin kyllin ja riittää edelleenkin.

Sinulla ja isällä oli aina aikaa minulle. Puuhailitte arkisia asioita ja minä sain siinä samalla jutella teidän kanssa. Iltaisin kun koululaiset olivat jo menneet nukkumaan, halusin jäädä sinun ja isän kanssa valvomaan. Ette te koskaan patistaneet minua nukkumaan, vaan sain olla teidän vieressä ja katsella mitä te touhusitte. Usein sinä ompelit ja isä kirjoitti työpöytänsä ääressä. Seisoin vieressä silloinkin kun askartelitte meille lapsille joululahjoiksi Ankkalinna-aiheiset taulut. Narrasitte, että Pelle Peloton tulee jollekin kummilapselle, vaikka se olikin minulle.

Jos minua pelotti omassa sängyssä, sain kömpiä teidän sängyn päätyyn nukkumaan. Sinulle oli tärkeää, ettei vauvojen tarvinnut itkeä. Vauvoja hyssyteltiin ja kannettiin. Unikoulusta ei tiedetty eikä välitettykään tietää. Sinulle oli tärkeää, että vauva sai hoitoa silloin kun sitä tarvitsi.

Keitit makaronivelliä, makkarakeittoa, ruskeaa kastiketta ja perunoita. Paistoit silakkalaatikkoa ja mitä kaikkea tuona aikana ylipäätään tehtiin. Mutta helmipuuroa halusit keittää silloin kun minä olin rippileirillä, sillä minä en pitänyt helmipuurosta.

Voi sitä iloa kun äiti oli leiponut lihapiirakoita, karjalanpiirakoita tai munkkeja. Niitä sai syödä niin paljon kuin halusi. Kun meille tuli vieraita, teit valmiiksi voileipiä. Kauniit voileivät saivat loppusilauksen juustoraasteella ja persiljalla.

Paistoit mämminkin itse. Leivoit usein ja meillä tuoksui tuore pulla. Järjestit mielelläsi suuria, monipäiväisiä juhlia ja asettelit ruoat kauniisti tarjolle. En käsitä, miten jaksoit tehdä sen kaiken.

Saimme askarrella, leipoa ja ommella niin paljon kuin halusimme. Et koskaan toppuutellut meitä, vaan askartelu-, leipomis- ja ompelutarvikkeita riitti aina. Luotit minuun ja koinkin, että lapsuuteni ja nuoruuteni oli hyvin vapaata aikaa. Meillä ei ollut kotiintuloaikoja eikä muitakaan tiukkoja sääntöjä. Koin, että tuo kaikki perustui luottamukseen ja luottamuksen arvoinen halusin ollakin. 

Jos sattui jokin vahinko, lohdutit sanomalla, että kaatuu sitä valtamerilaivojakin. Toinen usein käyttämistäsi lauseista oli, että asioilla on taipumus järjestyä. Se on varsin totta. – Ei se mitään kun sen itse tietää, sinulla oli tapana sanoa. Opin, ettei ihmisten pahoista puheista tarvitse välittää. 

Nuorena juttelin mielelläni asioitani sinulle. Olit aina juonessa mukana. Kun kerroin olevani ihastunut johonkin poikaan, kannustit minua. Sanoit, että poika vaikutti oikein sopivalta minulle ja toivoit asiasta tulevan jotakin. Kun sitten myöhemmin kerroin, ettei siitä tullutkaan mitään, olit silloinkin täysillä mukana. Sanoit, että tarkemmin ajatellen tuo poika ei olisikaan ollut ollenkaan sopiva minulle. 

Teillä oli 39-vuotishääpäivä ja olin luvannut tulla silloin kotiin käymään. Soitin sinulle ja sanoin, että tulen kyllä kotiin, mutta minulle olisi ollut tulossa yksi mies vieraaksi juuri silloin. Sanoit topakasti, että et voi tulla kotiin, otat vain vieraasi vastaan. Niinhän siinä sitten kävi, että tulimme vähän myöhemmin Joukon kanssa yhdessä. 

Nuorena aikuisena minulla oli vuohia. Kun yksi vuohistani sairastui ja kuoli, itkin sitä sinulle. Minua vähän nolotti kun itkin vuohta ja samaan aikaan joltakin tuttavalta oli kuollut läheinen ihminen. Sanoit, että itke vain, se on sinun surusi. Viisaasti sanottu.

Olet aina muistanut vanhuksia, sairaita ja yksinäisiä. Olet soittanut, käynyt tapaamassa, lähettänyt kortteja ja tehnyt pieniä yllätyksiä. Olet ottanut ventovieraatkin nopeasti ystäviksesi.

Erityisen arvokkaana näen, että halusit isän kanssa hoitaa omat vanhempasi loppuun asti. Nyt on arvokasta kun huolehdit isästä, jonka muisti on alkanut heikentyä. Toivottavasti saatte isän kanssa vielä monia onnellisia vuosia yhdessä. 

Luonnollisella ja arvostavalla suhtautumisellanne kehitysvammaiseen sinä ja isä opetitte sellaisia arvoja, jotka haluaisin välittää omille lapsillenikin.

Lapset ja lastenlapset ovat edelleen hyvin lähellä sydäntäsi. Tiedän, että hyvin usein sinä ja isä muistatte lastenlapsianne ja kaipaatte heitä. Mekin muistamme teitä.

Tärkeintä oli, että sinä ja isä opetitte uskomisen asioita ja annoitte anteeksi – ja olette valmiit yhä edelleenkin aina antamaan anteeksi.

Sydämelliset onnittelut ja Taivaan Isän runsasta siunausta,

rakas äiti, täyttäessäsi tänään 80 vuotta!

Pauliina

PUUTARHAINNOSTUKSENI SIEMEN

Puutarhaharrastukseni on ollut kuin pionin matka siemenestä kukkivaksi kasviksi.

Rakas isäni

Siemenen kylvi nyt jo 81-vuotias isäni. Hän oli innokas puutarhaharrastaja, uuttera ja rohkea kokeilija. Kasvoin kasvuturpeen, taimipottien ja kasvihuoneen kiehtovassa tuoksussa. Opin koulimaan, nyppimään varkaita, harventamaan taimia ja nostamaan perunoita. Opin tuntemaan sinitähtöset, lobeliat, pelargonit, petuniat, ahkeraliisat, orvokit, begoniat, tulilatvat ja samettiruusut. Sain hämmästellä leijonankitoja, revonhäntiä, salkoruusuja ja kalebasseja. Oli elämys poimia kurkkuja, avomaankurkkuja, tomaatteja, paprikoita ja kyssäkaaleja. Ne maistuivat huikean hyville. Olinkohan koskaan saanut jotakin niin herkullista kuin isän kasvattama maissi?

Rakas äitini

Naapurin sokerijuurikaspellolle en päässyt harventamaan. Olin siihen liian pieni, mutta isän puutarhalla sain tehdä vaikka mitä. Pääsin mukaan puutarhamessuille. Sain ajaa puutarhajyrsintä ja tehdä jouluasetelmia.

Puutarhamessuilla oli kaikkea uutta ja jännittävää.

Haaveilin Florida-lasikasvihuoneesta. Sitten aikuisena ostan sellaisen...

Sain seurata isäni oppilaiden auringonkukan ja keräkaalin kasvatuskilpailuja. Isäni oli kansalaiskoulun johtaja ja asuimme koululla. Alle kouluikäisenä olin kansalaiskoulun oppitunneilla kuin kotonani. Isä innosti oppilaitaan puutarhan ihmeelliseen maailmaan.

Tipun kehitys munasta kanaksi lienee oppitunnin aiheena.

Minusta näytti siltä, että isä osasi kaiken. Kaalikärpäset eivät syöneet hänen keräkaalejaan eivätkä toukat nakertaneet hänen kukkakaalejaan. Sellainen kuva minulla oli, mutta ehkä se ei ollut aivan totta. Kasvihuoneen lämmityksessä oli kova työ ja isäni joutui monta kertaa yössä käymään kasvihuoneella, etteivät koulitut taimet paleltuisi kevätöinä. Sitä minä en tiennyt. Minä olin silloin nukkumassa.

Isän ensimmäinen kasvihuone

Kylvöstä kasteli Eveliina-mummoni, isäni äiti. Hän kertoi mielenkiintoisia tarinoita iiriksestä ja Ihumalaköynnöksestä. Hän hämmästytti minut kertomalla miten saintpaulian pehmeästä, karvaisesta lehdestä, yhdestä ainoasta, saadaan uusi kasvi. Hän opetti tuntemaan soilikit ja posliinikukat. Ei ihme, että viihdyin isovanhempieni luona kotini naapurissa.

Sitten oli kylmäkäsittelyn aika. Opiskelijana mielenkiintoni suuntautui muihin asioihin kuin kasveihin. Ostin sentään vähillä rahoillani pelargoneja parvekkeelle. Sisälle ostin muutamia viherkasveja ja perehdyin vesiviljelyyn. Kesäisin sormeni kaipasivat multaa ja kasvatin jotakin pientä aina siellä missä voin.

Sitten tulivat ne täyteläiset vuodet, jolloin elämäni täyttyi lasten äänistä, lastenrattaista, kuravaatteista, pyykistä, allergiaruuista, neuvoloista ja työstä omassa yrityksessä. Syli oli varattu vatsakipuiselle vauvalle sekä pienille ja isommille rakkaille. Työstä ja vaivasta huolimatta ne olivat hyvin onnellisia vuosia. Puutarha ei juuri käynyt mielessäkään.

Lapsia hoitaessani katselin usein ikkunasta mieheni aikoinaan istuttamaa rungollista aroniaa. Tuosta kauniista puusta tuli minulle hyvin tärkeä. Oli meillä myös päivänliljoja ja vuorenkilpiä sekä nurmikko, mutta ei minulla ollut aikaa niiden hoitamiseen.

Ensimmäiset puutarhaharrastuksen hennot sirkkalehdet puhkesivat Seinäjoen kodissamme kun koiramme, Olivia ja Natalia, kuolivat. Perustin niiden haudalle, läheiselle lemmikkieläinten hautausmaalle, pienen puutarhan. Istutin maksaruohoja, neilikoita sekä punaisia tulppaaneja ja tein surutyötäni. Olen onnellinen, että minulla edelleen kasvaa jakopaloja noista kasveista.

Isäni kylvämä puutarhainnostuksen siemen varttui taimeksi. Kun rakennutimme ensimmäisen yhteisen talomme Vesilahdelle, perustin sinne puutarhan. Olin kasvanut puutarhurin tyttärenä, mutta silloin oivalsin, miten vähän puutarhanhoidosta lopulta tiesin. Olin täydellinen tumpelo. Olin kuitenkin innokas oppimaan ja nyt lasten ollessa jo vähän omatoimisempia, minulla oli mahdollisuus yrittää, erehtyä ja onnistua.

Poukantien puutarhassa

Juuret kasvoivat yhä syvemmälle muhevaan maahan ja taimi puhkesi vihdoin kukkaan Katajakujan puutarhassa. Rakennutimme tänne toisen yhteisen talomme ja aloin innolla perustaa uutta puutarhaa. Onneksi olin oppinut perusasiat eikä minun tarvinnut tehdä samoja virheitä uudestaan. Oppimista riittää jatkuvasti, se pitää kipinää yllä.

Sydämelliset onnittelut omalle rakkaalle isälleni,

lasteni isälle ja puolisolleni

sekä kaikille isille

tänään isäinpäivänä!

Tämän jutun innoittajana oli Valkoista salviaa -blogin Heidi. Osallistuessaan blogissani pidettyyn arvontaan hän kysyi: ”Miksi juuri puutarhaharrastus? Mikä siinä sinua viehättää ja vetää puoleensa? Miten sait siihen kipinän?” Kahteen ensimmäiseen kysymykseen vastaan jutussa, jonka otsikko on Puutarhahulluus harrastuksena.

Tästä samasta aiheesta olen kirjoittanut aiemmin jutuissa Tarttuuko tämä? ja Mietin syntyjä syviä. Voit lukea ne klikkaamalla värillistä otsikkoa.

MIETIN SYNTYJÄ SYVIÄ

Eveliina-mummollani oli puinen taikinatiinu.  Pikku tytöstä oli mielenkiintoista kun mummo avasi sen kannen. Taikinatiinun reunoilla oli taikinaa. Leipätaikinaa ei koskaan saanut kaapia reunoilta kokonaan, sillä siihen piti jättää taikinajuuri.

Mietin, että tuo taikinatiinu kuvastaa hyvin minun puutarhaharrastukseni lähtökohtaa. Sen juuri on peräisin jo siltä ajalta kun mummo näytti minulle soilikkeja ikkunalaudalla. Katkaisi minulle saintpaulian lehden, jotta voisin juurruttaa siitä oman kasvini. Esitteli iiristen hauskoja lehtiä puutarhassa. Kertoi köynnöshumalasta terassin pielessä.

En tiedä kuinka vanha mummoni taikinajuuri oli, mutta minun puutarhaharrastukseni juuret ulottuvat varhaiseen lapsuuteen. Tepastelin isän vierellä kun isä jyrsi kasvimaata. Kevät tuoksui turpeelta. Keltaisten turvepaalien päällä oli hauskaa kiipeillä. Ja oli ihanaa kun  sai täyttää turveruukut kasvuturpeella ja koulia niihin taimia. Orvokkeja. Samettiruusuja. Begonioita. Sinitähtösiä.

Kesä tuoksui kasvihuoneelta. Tomaatilta. Kurkulta. Muovihuoneessa oli kuuma. Kattoluukut narisivat auetessaan.

Opiskelijana hoitelin pelargonioita parvekkeella. Sormet piti saada multaan aina kun siihen vähänkin oli mahdollisuus - paitsi että huonekasvini kasvatin jo tuolloin vesiviljelyssä. Luin Annemarta Borgenin kirjaa Minun yrttini ja värjäsin risoton keltaiseksi kehäkukan terälehdillä.

Mentyäni naimisiin elämä täyttyi perheestä ja työstä omassa yrityksessä. Asuimme Joukon rakentamassa talossa, jonka pihassa oli jo valmiina nurmikko, rungollinen marja-aronia, omenapuu, päivänliljoja, vuorenkilpiä ja mansikkamaa. Ne riittivät minulle. Lapset olivat pieniä ja taikinajuuri sai odotella tiinun reunoilla.

Kun sitten rakennutimme ensimmäisen yhteisen talomme ja pihapiiri oli tasainen ja paljas, aloin laittaa puutarhaa. Taikinatiinuun laitettiin siis haaleaa vettä ja ruisjauhoja. Kun sitten muutimme uuteen taloon, taikina alkoi kohota ja kuplia. Oli unelmien tontti. Kaikki mahdollisuudet avoinna. Intoa ja unelmia. Vähän jo kokemustakin.

Tämän kortin sain nelivuotiaana Lohikoskentien serkuiltani.

Tekemisen ilo, kasvun ihmeen seuraaminen ja kauneuden kaipuu ovat ne jauhot tässä minun puutarhaharrastuksessani. On ihanaa puuhailla ulkona. Tuntea kesätuulen kosketus iholla. Kuulla lintujen liverrys. Saada kasvin juuret multaan. Nähdä työnsä jälki. Kokea kevään vaihtuminen kesäksi. Nauttia raukeasta olosta päivän puutarhapuuhien jälkeen. Vaikuttua kurkien ja joutsenten lähdöstä etelään. Katsella vihreyden muuttumista ruskaksi. Kuulla kohmeisten lehtien rapsahdukset kun ne putoavat puista. 

Luovuus, kokeilunhalu ja löytämisen riemu ovat harrastukseni suola.

Kun itse olen tehnyt osani, luonto hoitaa loput. Leipä paistetaan uunissa. Ah, mikä tuoreen ruisleivän tuoksu! Voin kanssa nautittuna maku on taivaallisen ihana!

Tämän jutun innoittajana oli rakas puolisoni Jouko. Hän kysyi: "Mikä on saanut sinut hurahtamaan puutarhaharrastukseen?" Kiitos ja halaus! Oli mukava pohtia syntyjä syviä ja vastata kysymykseesi.

Ensi kerralla vastaan Rannanpihassa-blogin Ullan kysymykseen inhokkikasveista.


Lämpimästi tervetuloa blogini lukijaksi, Rouva Viherrilli! Toivottavasti saat iloa jutuistani ja kuvistani!

TARTTUUKO TÄMÄ?

Silloin tällöin kuulee kysymyksen / toiveen: Voisikohan tuo puutarhainnostus tarttua? Tartuntamekanismista en oikein tiedä, mutta kannattaa varautua pahimpaan.

On täysin mahdollista, että puutarhainnostus tai suoranainen -hulluus tarttuu bittien välityksellä – ainakin siitä päätellen, että kummasti sitä innostuu kairaamaan vielä muutaman pussillisen sipuleita maahan kun lukee blogiystävän istuttaneen 2 000 (siis kaksituhatta!) kukkasipulia syksyn aikana.

Näiden toivossa sitä on taas tänäkin syksynä aherrettu.

Todistettavasti innostus ainakin pahenee bittitartuntana. Katseltuani puutarhablogien toinen toistaan kauniimpia syksyn kukkakimppuja, innostuin minäkin kokeilemaan.

Syysleimuja, loistosalviaa, mirrinminttua, kurjenpolvea, muutama piisku ja vuorenkilven lehti

Puoli litraa syysmaksaruohoja

Innostuksen puhkeamista voi hetkellisesti viivästyttää rakastuminen (vastarakastuneet tunnetusti näkevät vain toisensa) tai pieni vauva (vauvat ovat niin suloisia – ja aika työläitäkin – ettei maailmaan mahdu juuri muuta). 

Toisaalta jos innostus on puhjetakseen, se puhkeaa heti kun tulee jokin altistava tekijä. Tai sitten ei puhkea. Niitäkin tapauksia on.

Altistavia tekijöitä ovat ainakin maapala, parveke tai ikkunalauta, puutarhahullu naapuri ja kannustava mies tai muu tärkeä henkilö. Palaan tuohon kannustavaan mieheen joskus myöhemmin.

Minulla puutarhainnostus on ainakin osittain geneettistä. Isäni oli innokas harrastelijapuutarhuri ja myöhemmin myös kauppapuutarhuri, joka kokeili jos vaikka mitä siihen aikaan erikoista. Helisevät kalebassit tekivät pieneen tyttöön suuren vaikutuksen.

Keväisin sain osallistua taimien koulimiseen ja sain siitä vähän taskurahaakin. Saimme koulia taimia myös ihan itsellemme kasvatettaviksi ja omassa pikku kojussamme myytäviksi. Joku niitä raasuja ostikin, varmaan säälistä.

Keväällä kasvihuoneessa tuoksui turve. Turveruukkuja haluan itselleni vieläkin, vaikka ne eivät niin käteviä olekaan kuin muoviruukut. Turveruukuissa on lapsuuden tuntu. 

Kesällä kasvihuone oli sakeana tomaatin tuoksua. Saimme poimia kokonaisia kurkkuja itsellemme ja minä rakastin niitä. Vieläkin kiertelen puutarhoilla ihan vain nauttiakseni kasvihuoneen tuoksusta ja tunteakseni sen kuumankostean ilman. Tomaatteja kasvatan erityisesti sen vuoksi, että kun nyppii varkaita, tulee lapsuus mieleen.

Lajikkeet, joista ei nypitä varkaita, eivät ole minua varten.

Eveliina-mummo esitteli minulle iiriksiä, joiden lehdet olivat mieleenpainuvan litteitä. Hän kertoi Soilikeista ikkunalaudalla ja napsaisi Saintpauliasta lehden pistokkaaksi minulle. Posliinikukka seinällä herätti pikkutytössä ihmetystä ja ihastusta.

Siperiankurjenmiekka

Näkyvimmät puutarhaintoilun oireet yleisesti ottaen ovat jatkuvasti kasvava taimien määrä, siemenpussien pursuilu työpöydän laatikoista, purkkeja väärällään olevat ikkunalaudat, kellarit, jääkaapit…

Tilanne on toivoton siinä vaiheessa kun huomaa (kuten minä) hakevansa maaliskuussa kauheassa tuulessa ruukut terassille valmiiksi, jotta pääsee sitten istuttelemaan kesäkukkia kun säät sallivat (yöpakkasten mentyä kesäkuun alkupuoliskolla).

Parannuskeinoa ei ole. Ei sillä niin väliä. Minun täytyy nyt mennä. Ovat varjostusverkkojen kehikot vielä laittamatta, joten kuulumisiin…