LÖYTÖRETKEILIJÄNÄ

Puutarha on kuin matka, jonka ei toivoisi päättyvän koskaan. Monta askelta on täytynyt taivaltaa ennen kuin on päässyt näköalapaikoille. Kartan – tai puutarhasuunnitelman – mukaan parhaimmat näköalapaikat ovat vielä edessä päin.

Vaikka tällä puutarhamatkalla on lomafiilis, aurinko ei paista aina – tai paistaahan se, mutta pilvet ovat edessä. Lainaan muutamia pätkiä puutarhapäiväkirjastani.

Kuva on vuodelta 2014.

On olemassa niitäkin päiviä, jolloin puutarhanhoito tuntuu jotenkin… ei niin hauskalta. Se on esimerkiksi sinä päivänä kun kovalla työllä tekemäni vesiallas osoittautuu muotopuoleksi, veden pinta täyttyy siitepölystä ja mistä lie.

Nautinto kolmen pionin saamisesta maahan

muuttuu raastavaksi epävarmuudeksi.

Samalla kevätpäivän ihana sää muuttuukin yhtäkkiä syksyisen koleaksi ilmaksi, jolloin tuulee niin kylmästi, että pitää käydä vaihtamassa shortsit pitkiin housuihin ja silti jäätyy. Silloin nautinto kolmen pionin saamisesta maahan muuttuu raastavaksi epävarmuudeksi: entäpä, jos maa ei olekaan riittävän läpäisevää näille kolmelle ja onnistunko tappamaan kaikki seitsemän 29 euron hybridiä, jotka pitkän veivaamisen jälkeen aamulla tilasin. Sinä päivänä epävarmuus hiekan ja hevosen lannan määrästä suorastaan raastaa mieltä. Missään ei mainittu, että laitetaanko lantaa kourallisia vai lapiollisia.

Tuohon laudan kohtaan ne 'My Love' -hybridit on tarkoitus istuttaa. Kuva on vuodelta 2014.

Sinä iltana tuulee niin kovasti, että kasvuharsoja on vaikea saada pysymään paikoillaan katkomatta versoja ja pelottaa, paleltuvatko kasvit kylmänä yönä. Asiaa ei yhtään auta se, että sinä samana päivänä nuorimmaiseltamme murtuu käsivarsi ja käsi joudutaan leikkaamaan ja kipsaamaan seuraavana päivänä.

Pieni poikani nukkuu jo,

eikä minun tarvitse murehtia.

Sitten sinä samaisena iltana kun haikeana mietin pientä poikaani mieheni kanssa sairaalassa, katson vesiallasta yläkerran parvekkeelta. Kun oikein kuvittelee, se ei olekaan ihan niin muotopuoli. Iltakymmenen jälkeen tuuli tyyntyy ja lämpimän suihkun jälkeen olo on mukava. Pieni poikani nukkuu jo, eikä minun tarvitse murehtia. Luen muistiinpanoistani, että ’The Bowl of Beauty’ kukoisti Poukantiellä aikamoisessa savimaassa, vaikka olin pannut maahan turvettakin. En siis ollut istuttanut sitä kaikkien sääntöjen mukaan, mutta hyvin se kasvoi ja kukki. Niinhän monet kasvit tekevät hoidostani huolimatta.

– Äiti, me sahattiin sulle nää saavin pohjat, pojat huikkaavat ovelta. Pääsen pian istuttamaan niihin ruusuja.

Onneksi säät vaihtelevat. Maisemat muuttuvat. Auringonlaskua seuraa uusi päivä. Aurinko nousee taas.

Eilen kirjoitin puutarhurin murheista. Tänään olikin sitten aivan päinvastainen, iloinen ja puuhakas päivä. Aamu oli kylmä. Oli niin kylmä, että lapset lähtivät pipot päässä kouluun, vaikka on meneillään jo viimeinen kouluviikko. Nuorimmainen oli Joukon kanssa sairaalassa. Aamulla tuntui kurjalta odottaa pojan nukutusta, leikkausta ja heräämistä. Kun leikkaus oli onnistunut hyvin, olikin sitten helpottunut ja kiitollinen olo. Ehkä päivästä tuli sen takia onnellinen päivä.

Aamulla tiskipöydän siivoaminen

tuntui ihmeen kiinnostavalta,

mutta ulos oli mentävä.

Aamulla tiskipöydän siivoaminen tuntui ihmeen kiinnostavalta, mutta ulos oli mentävä, sillä minulla oli paljon istutettavaa. Jos ei tällaisena päivänä istuttaisi, niin milloin sitten? Oli kylmää ja sateista, siis ihanteellinen istutusilma. Puin fleece-vuorillisen takin ja lämpimät sukat saappaisiin. Tuntui hyvältä olla ulkoilmassa, vaikka vähän väliä ripotteli vettä. Työhanskat kastuivat, mutta puhtaita ja kuivia hanskoja riitti ja kädet pysyivät kohtuullisen lämpiminä.

Mahoniat ovat jo maassa. Tuijan ajattelin istuttaa sinkkisaaviin.

Kun pääsin vauhtiin, sain ihmeitä aikaan. Istutin niin mahonian, iirikset, kullerot, ohdakkeet kuin esikotkin. Kylvin salaatit. Valmistelin isoa pionipenkkiä hyvälle mallille. Tein parsapenkin istutusta vaille valmiiksi. Ehdinpä vielä ajaa muutaman kauhallisen maatakin kaivonrenkaan ympärille. Panin loput tuet paikoilleen syysleimuille ja pioneille sekä vein kuoriketta katteeksi.

Lasten iltapuuhien aikaan vielä istutin loput mustikat, keräsin kasvuharsot ja tiilet pois. Piha näytti siistiltä ja melkein valmiilta. Illan päätteeksi pesin vielä kasvuharsot ja nipun sateessa kastuneita työhanskoja koneessa. Oli ihanaa mennä suihkuun ja miettiä miten paljon piha onkaan mennyt eteenpäin, vaikka kova työhän siinä on. Iltamyöhällä sain vielä istahtaa hetkeksi puutarhapäiväkirjani äärelle. Miten onnellinen olinkaan!

Suojelin luonnonmustikoita ja istutin niiden lähelle vielä pensasmustikoita.

Minun puutarhamatkani ei suinkaan ole äkkilähtö tai valmiiksi pureskeltu pakettimatka. Se on paremminkin suurenmoinen löytöretki. Seikkailu, josta ei vaivoja ja vastuksia puutu, mutta ei puutu myöskään huikeita löytöjä ja elämyksiä.

Se on kulkemista läpi ryteikköjen.

Tätä matkaa ei hujauteta lentokoneella. Se kuljetaan askel askeleelta kivikkoista polkua, pitkin viheriöivää nummea, pitkin kimaltelevan veden rantaa. Välillä varpaat uppoavat kuumaan hiekkaan, toisinaan märkään saveen. Se on kulkemista läpi ryteikköjen aamuauringon hohteessa ja auringonlaskun sinertävässä valossa. Kun sitten hiki otsalla, ruusun raapimin käsivarsin saapuu jalat painavina näköalapaikalle, vaivat pyyhkiytyvät pois. Illalla nukkumaan käydessä haaveilee jo seuraavan päivän taipaleesta.

Ruusu 'New Dawn' lokakuisena aamuna palkitsee vaivat.

Kirjoitin tämän jutun Mantelilaakson Susannan (A whisper from the almond valley -blogista) kysymyksen inspiroimana. Susanna kirjoitti: ”Olisi mukavaa lukea pihan historiaa, miten siitä on muovautunut juuri tämä ihana puutarha.” Kiitos kivasta kysymyksestä, Susanna! Aihepiiri on loputtoman inspiroiva.

Lämpimästi tervetuloa lukijakseni, Blue Tit! Muistan sinun  aiemmin kommentoineen jotain juttuani – kiva :) Toivottavasti viihdyt täällä edelleen.