KOTTIKÄRRYILLÄ PUUTARHAN YMPÄRI Joulukuussa

Joulukuun 4. päivä

Sähköpostiin on tulla tupsahtanut uusi pionivalikoima. Panen merkille muutamia vaaleanpunaisia lajikkeita, joista olen haaveillut. Olen etsinyt niitä pitkään. Niille olisivat paikatkin valmiina. Eivät ne kuitenkaan saa aikaiseksi lämpimiä läikähdyksiä sydämessä. Into on talviunilla. Eihän sitä yksin viitsi villiintyä pioneista. Taidan itsekin olla nukahtamaisillani talviuneen.

Joulukuun 20. päivä

Tuijan oksat eivät näytä kovin raikkailta maljakossa. Sen siitä saa, kun vitkuttelee varjoyrttien poimimisen kanssa. Varjoyrttien vihreä olisi raikas, mutta vaikea niitä enää on kaivella polvenkorkuisen hangen alta.

Joulukuun 21. päivä

En ole vielä joulupöydän kukkakimppujakaan loppuun asti suunnitellut, kun olen miettimässä jo pääsiäisen juhlapöytää. Eilen kävin jouluostosten lomassa kangaskaupassa vilkaisemassa, olisiko siellä lautasliinoihin sopivaa pellavakangasta. Tämä on just niin minua. Pian on kevät.


Joulukuun 23. päivä 

Tästä alkaa minun jouluni. Kaikki lapset ovat kotona ja minä laitan kukkia maljakoihin. Koti on siivottu, joulukirjeet lähetetty. Nyt asettelen huolellisesti lasipulloihin aniliinin- ja vaaleanpunaisia neilikoita sekä valkoisia tulppaaneja.

Joulukuun 31. päivä

Olen ottanut väsähtäneet valkoiset tulppaanit maljakoista, ja nyt haluan täydentää vaaleanpunaiset ja kulahtaneen aniliinit neilikat joillakin uusilla. Voisin ajaa kukkakauppaan ja valita mitä vain hienoa, mutta haasteet viehättävät minua. Nyt aion taikoa lähikaupan suppeasta valikoimasta jotakin kivaa ja kaunista. Olisin voinut väittää, etten pidä oranssista. Kuitenkin palaan kotiin onnellisena valittuani puntin oransseja ruusuja. Ennakoikohan tämä, että tuleva vuosi on värikäs ja iloinen?

KOTTIKÄRRYILLÄ PUUTARHAN YMPÄRI Marraskuussa

Marraskuun 1. päivä

Herätessäni huomaan, että terassin kaiteella on lunta ja lisää tupruttaa. Pikakelauksella mietin, onko puutarha kunnossa talvea varten. Kyllä on. Vain isot työkalut riippuvat naulakossa odottamassa puhdistusta. Parsat ovat vielä vihreitä. Niitä ei voi vielä leikata.

Marraskuun 5. päivä

Talvi kesti muutaman päivän. Oli tietenkin odotettavissa, että ensilumi sulaa pois. Ihailen voimakkaita värejä lumen täplittämässä puutarhassa. Koivuangervojen punaruskeat oksat pääsevät oikeuksiinsa. Erisävyiset vihreät havut tuovat eloisuutta marraskuiseen maisemaan. ’Ritausma’ on kauniin vihreä. ’Rozanne’ kukkii vielä.

  

Marraskuun 21. päivä

Kylpyhuoneessa tuoksuu heinä. Hämärä suihkukaappi on sisustettu uusiksi. Lattialla on paksu kerros heinää. Seinänvierustalla on kaksi puulaatikkoa pesinä. Kotikanala on vettä ja ruokia vaille valmis. Nyt vain juostaan kanalan ja suihkukaapin väliä sekä pohditaan, pärjäävätkö kanat paremmin hieman viileässä tutussa kanalassa vai kesän lämpölukemissa olevassa suihkukaapissa. Eivät ainakaan vielä näytä olevan kylmissään.

Sähköt ovat olleet poikki eilisiltapäivästä asti, eikä ole mitään tietoa, milloin sähköä taas saadaan. Laaja lumimyrsky ja sen aiheuttamat kymmenien tuhansien talouksien sähkökatkot eivät ennusta hyvää.

Pohdin kanojen tilannetta ääneen. – Mun puolesta kanat sais tulla tänne (olohuoneeseen) meidän kanssa, Asla sanoo. Ihana Asla!

Päätän tuoda kanat ensi yöksi sisälle varmuuden vuoksi. Iltapäivän hämärtyessä sähköt napsahtavat viimein päälle. Nyt taas muistan yhden kiitollisuuden aiheen lisää.

KOTTIKÄRRYILLÄ PUUTARHAN YMPÄRI Lokakuussa

Lokakuun 2. päivä

Lupaus pidetty: pari pussillista pikkukevätsipuleita istutettu. Eihän niitä määrällisesti paljon ollut. Pääasia, että joka vuosi jotakin laitan.

Istutan callunat ruukkuihin: yhteen isoon saaviin ja muutamaan pienempään ämpäriin / ruukkuun. Muutaman sammalastian kanssa saan niistä helposti runsaan asetelman, vaikka en tänäkään syksynä raaskinut ostaa mitään erikoista. Jouko käy kaivamassa minulle kuusentaimen. Ihanaa, se tuo kivasti korkeutta.


Lokakuun 5. päivä

Havahdun useaan kertaan siihen tunteeseen, että mitäs kivaa tänään onkaan tapahtunut. Minähän olen saanut tulppaanien sipulit maahan. Kuusikymmentä sipulia.


Lokakuun 9. päivä

Vietän Joukon kanssa aikaa puutarhassa ihaillen voimistuvaa ruskaa. Joutsenet lentävät matalalta ylitsemme. Ne ovat jo alkaneet kerääntyä yhteen muuttomatkaa varten.

Saan kitkettyä maksaruohot pionipenkistä ennen kuin alkaa sataa. Siitä tulee hyvä mieli, sillä kaikki sellainen on kevätkiireistä pois. Kanalassa on sateella tunnelmallista.


Lokakuun 16. päivä

Lähtiessämme matkaan aamulla pellot ovat kuurasta valkoiset. Auringonpaiste saa ruskan näyttämään entistäkin kirkkaammalta.

Olen iloinen, että olemme tällaisena kauniina syyspäivänä Mierolan museosillan kupeessa. Vanajaveden rannan ruskavärit heijastuvat veden pintaan. Voikohan tämä maisema koskaan olla vielä kauniimpi?

Alvettulassakin on museosilta ja kauniit maisemat. Kyllä kelpaa maaseutumatkailla Hämeessä!

Hauholla on vanha raitti, kirkko ja pappila. Kylän ympärillä välkehtii Vanajavesi. Tällaisesta minä pidän. 

Kirkkoherranviraston portailta kurkistan pappilan puutarhaan. Pappilan pihapiiri on niin tunnelmallinen kuin voi kuvitella. Millaistahan olisi kattaa omenapuun alle pöytäryhmään liina, ja istuskella siellä nauttimassa itsetehtyä mehua ja pullaa niin kuin lapsena?

Aika rientää ja meidän pitää ehtiä Riihimäelle lounaalle. Onneksi ehdimme sentään poiketa Tuulosrievän itsepalvelupuodissa ostamassa aamulla leivottua ruisleipää ja lettipullaa. Ihanaa, että maailmassa on vielä tällaisia luottamukseen perustuvia kauppoja! Vesi kielellä odotan, että voin laittaa iltapalaksi tuoretta ruisleipää palvikinkulla. Se on kuulemma paikallista perinneruokaa.

Lounas vanhalla lasitehtaalla on maukas, ja miljöö viihtyisä. Olemme usein pyyhältäneet Riihimäen ohi moottoritietä, mutta nyt kuljeskelemme täällä varta vasten katselemassa vanhaa kaupunkia ja tehdastyöläisten vanhaa asuinaluetta, hyttikorttelia. Vanhat asuinalueet ovat syysasussaan todella idyllisiä.

Nyt vielä ostamaan Lopen perunoita kaupasta ja hakemaan Noelille kevytmoottoripyörä Launosesta. Täysi kuu loistaa taivaalla, kun saavumme Kuralaan.


Lokakuun 23. päivä

Kirkon mäellä tuulee jäätävästi. Talvitakki ei riitä alkuunkaan. Kylmästä hytisten kiertelemme Halikon kirkon ihastuttavassa pihapiirissä. Maisemat alas laaksoon ovat hulppeat.

Alhaalla Salon vanhassa kauppalassa ei ole yhtään lämpimämpää. Hampaat kalisten ihastelemme vanhoja, upeasti koristeltuja puutaloja. Åbergin talo, Impolan talo, Nohterin talo… Ne saavat mielen nostalgiseksi. Kunpa ei olisi näin kylmä.

Ostaisin pumpernikkeleitä Kuiron leipomosta niin kuin isän kanssa lapsena, mutta nuo leivonnaiset ovat juuri nyt loppuneet. Valitsen ruisreikäleivän, piimälimpun ja luumukakun. Myyjä pakkaa ostokseni nostalgisesti paperiin.

Haluan nähdä Lukkarinmäen vanhan puutarhakaupunginosan. Alue on viihtyisä, vaikka lehdet ovat jo melkein pudonneet puista. Nousemme korkealle mäelle, jossa seisoo Uskelan kirkko. Se on kaikessa korkeudessaan vaikuttava. Pyörähdämme vielä Moision idyllisessä puutalokaupunginosassa.

Jouluyönä jokeen sortunut Uskelan Isokylän emäkirkko ja sen jäljelle jäänyt tapuli ovat kiehtoneet mieltäni lapsuudesta asti. Olen innoissani siitä, että pääsen nyt ensimmäistä kertaa tapulin pihapiiriin. Yhtä hienoa on nähdä sen ympärillä laajat pellot.

Ihmeellistä: olen asunut näillä seuduilla lapsuuteni, mutta en ole ikinä tiennyt miten hämmästyttävät maisemat vanhan Hiidentien varrella on! Mieleeni pulpahtaa vanhoja asioita, kuten postinumeromme ”25370 Hiisi”, koulukavereideni asuinpaikkoja, tuttuja nimiä. Kiva saada tietää miltä Hiidessä näyttää ja millainen paikka Inkere oikeasti on. Perttelin kirkon jo tiedänkin.

Ihailen lainehtivia peltoja ja vakuutun siitä, mistä rakkauteni peltomaisemia kohtaan juontaa juurensa. Kaivolan jälkeen pelto- ja niittymaisemat aina vain paranevat. Savipohjainen, ruskeavetinen joki mutkittelee syvällä laaksossa ja sen vierellä reunoilla kohoavat kumpuilevat pellot ja niityt. Joka mäen töyräällä pyydän Joukoa hiljentämään vauhtia, ettei vatsasta kouraisisi ilkeästi. Vähän väliä pyydän häntä pysähtymään, jotta saan valokuvia. En osannut edes kuvitella tällaista!

Ehkä jossain Someron tienoilla Hiidentie vaihtuu Hämeen Härkätieksi. Rengossa päivä alkaa jo hämärtyä. Mielessä alkaa soida ”Tuu-tuu tupakkarulla… Tulin pitkin Turun tietä, hämäläisten härkätietä…”

Lokakuun 29. päivä

Tänään on aika kaataa perennaruukut talveksi, leikata loput pionien varret ja tuoda puutarhatyökalut sisälle pestäväksi. Kohta taitaa tulla lunta.

KOTTIKÄRRYILLÄ PUUTARHAN YMPÄRI Syyskuussa

Syyskuun 3. päivä

– Ollaan nyt Tampereella, pirautan äidille, menee vielä pari tuntia. – Täällä minä olen jo kengät jalassa odottamassa, äiti vastaa. Olemme luvanneet hakea äidin matkaamme aamupäivällä ja palauttaa takaisin illansuussa. Muuta emme ole kertoneet.

Hirvaskankaan kohdalta käännymme oikealle. Koiviston kylän museotie mutkittelee rauhallisessa maalaismaisemassa.

Jätämme asuntovaunun poikien tulevalle työmaalle. Suolahden Wanha asema on siinä melkein vieressä. Kaunis asemarakennus on upealla paikalla veden äärellä. Pihlajat ovat punaisenaan marjoja. 

Ihastelemme ja hämmästelemme monia yksityiskohtia. Sitä minä vaan jään ihmettelemään, että miten nuo junavaunut ovat jo museotavaraa. Vastahan minä opiskelijalipulla sellaisissa matkustelin.

Äänekosken taidemuseo on seuraava kohteemme. Minua ei haittaa, vaikka museo on kiinni. Enemmän kuin taulut minua kiinnostaa ”lohikäärmetyylinen” hirsirakennus sekä sitä ympäröivä puistoalue. Pihapiiri rakennuksineen on viehättävä ja hyvässä kunnossa.

Olen kymmeniä kertoja ajanut Äänekosken ohi, mutta nyt ensimmäistä kertaa tutustun itse kaupunkiin. Mielenkiintoista! En ole koskaan tiennyt, että Pukkimäen satavuotias puutaloalue on niin idyllisen kaunis ja yhtenäinen. Neljän perheen aumakattoiset talot ovat kuin Melukylän lapset -kirjan sivuilta. Kissanpenkkejä en talojen päädyissä näe, sillä en kehtaa niin tarkkaan kurkistella ihmisten pihoille. Harmi, etten saa tietää millaisia ne ovat.


Syyskuun 4. päivä

On sykähdyttävän kaunis ilta. Päivällä on ollut melkein hellettä ja illallakin on vielä parikymmentä astetta. Kostea ja lämmin ilma tuntuu trooppiselta. Aurinko kultaa värit.

Sydämessä läikähtää, kun Jouko on tehnyt minulle pari polkua. Niitä pitkin on helppo kävellä ja liikkua myös pyörätuolilla. (Juttusarjan nimi voisi paremminkin olla "Pyörätuolilla puutarhan ympäri". Niin se nykyään menee.) 

Syyskuun 5. päivä

Hellepäivä houkuttelee Joukon pihatöihin leventämään polkuja. Minä keksin kiireen vilkkaa uusia paikkoja kuunliljoille, varjoyrteille ja vuorenkilville. Tiukkaa tekee, mutta vielä paikat löytyvät.

Syyskuun 6. päivä

Ämpärillinen kukkia ja oksia näyttää niin ihanalta, että ne voisi ojentaa sellaisenaan. Vaaleanpunaisen, sinisen, valkoisen ja limen sävyistä saa Sinikan näköisiä kimppuja. Muita kukkia en autoon tarvitsekaan.

Syyssinikat, purppurapunalatvat ja muut kukat saavat aikaan ihastuneita huudahduksia. – Laitetaanko väliin pensasmustikan oksia vai näitä poimulehtiä, kysyn. Sinikka osallistuu mielellään ja joka välissä ihmettelee ja ihastelee. – Huomenna tehdään lisää kimppuja, Jouko lupaa, tullaan heti aamusta uudestaan.

Syyskuun 7. päivä

Eilisen sinisävyisen seuraksi teemme tänään vaaleanpunaisen kimpun lupiineista. Anoppi on innoissaan. – Kyllä täällä kävijät varmasti ihmettelee, että mistä näitä tällaisia kukkia oikein saa, Sinikka iloitsee. Pyöräytän kimppua, jotta hän näkee sen paremmin sängystään. – Pitäisikö tuohon koloon lisätä jotakin, kysyn. Siihen sopii varjoyrtti ja toiseen koloon poimulehti.

Kukkien jälkeen on ulkoilun vuoro. Pienen lenkin jälkeen jätämme Sinikan lepäilemään ja ajelemme kohti rannikkoa. Tuntuu aivan siltä kuin olisimme menossa ulkomaille. Aluksi maisemat ovat tasaiset, mutta rantatie yllättää mäkisyydellään. Meri ei pilkistele matkan varrella, mutta lopulta saavumme Harrströmiin ja merenrantaan.

Harrströmin kalasatama on idyllinen. Jotakin tällaista olin osannut odottaakin. On kaunis päivä, mutta mereltä tuulee kylmästi. Vilskettä ei näy. Moni on varmasti lähtenyt merelle jo aamuvarhaisella. Ovi harmaaseen mökkiin on kutsuvasti auki. Siellä saa kurkistaa vanhan ajan kalastajaperheen elämään. Ihmeellistä, miten näissä oloissa on voinut selviytyä!

Vilkaisemme vielä kauniita tuulimyllyjä Kvarnbackenin mäellä. Tuulimyllyn edessä meitä katselee muutaman kauriin lauma. Ah, miten suloisia ne ovat! Pian ne ovat jo kipaisseet pusikon suojiin.

Eväspaikan löydämme vanhan kivisillan kupeesta. Istahdamme syömään nurmelle pienen kosken rannalle. Mikä ihana paikka!

Haluan käydä Korsnäsin pappilamuseon pihapiirissä, vaikka itse museo onkin tähän aikaan jo suljettu. Pappiloiden puutarhat kiinnostavat, olivathan ne ennen vanhaan kylän komeimmasta päästä. – Harrastan pappilamuseoissa käymistä, naurahdan Joukolle, nyt olen käynyt niissä kaikissa. Pappilamuseoita on Suomessa kokonaista kaksi kappaletta.

Brinkenin kotiseutumuseo Maalahdessa hämmästyttää kukkapuutarhallaan, joka on entisöity sellaiseksi kuin se oli 1930-luvulla. En voi käsittää, että tuohon aikaan jossakin on viljelty näin valtavasti erilaisia kukkia. Voisin viettää kokonaisen päivän täällä sommitellen kimppuja. Talon oven pielessä lukee: ”5 euroa / kimppu”.

Vanhan Vaasan Yxgärde on pettymys. Netissä sen sanottiin olevan luonnonmukaisesti hoidettu puutarhakeidas, joka on perustettu jo vuonna 1907, mutta minusta se näyttää vanhojen muovisaavien ja -kanistereiden varalaskupaikalta. Ehkä joskus toisella kertaa, kevätkukkien aikaan tulen uudestaan. Kevät on kuulemma tämän pienen puutarhan parasta aikaa. Jospa muovitavarat olisivat silloin poissa.

Pyörähdämme vielä paluumatkalla Orisbergin vanhan ruukin mailla. Käymme ihailemassa kaunista kirkkoa ja varsinkin sen erikoista kellotapulia tekolammen rannassa. Kartanolla ei voi vierailla, mutta otan vastarannalta kuvan puuston takana pilkistävästä, kauniista rakennuksesta. Enempää emme viivyttele, sillä Sinikka jo soittelee, milloin tulemme.

Kukat alkavat olla jo lopussa, mutta pienehkön kimpun vielä saamme tehtyä. – Ei kellään muulla täällä ole tällaisia kukkia, Sinikka huokailee onnellisena. Ihailusta ei meinaa tulla loppua. Oli ihanaa tehdä kimppuja yhdessä. Ämpärissä on vielä muutamia oksia. – Muutkin varmaan haluaisivat niitä, Sinikka sanoo. – Käy sanomassa hoitajille, hän ehdottaa. Jäljellä on enää muutamia taittuneita tai muuten huonoja oksia, enkä kehtaa tarjota niitä kenellekään. Lupaamme tuoda taas seuraavalla kerralla lisää kukkia.

Syyskuun 11. päivä

Tänään saan nukkua pitkään. Jouko käy vuoteeni vieressä. Sanoo menevänsä jatkamaan polkujen tekemistä. Tunnen, että ne polut levennetään ja tasoitetaan suurella rakkaudella.

Illansuussa pääsen testaamaan valmiit polut. Ai että, miten helppo niitä on kulkea koko talon ympäri!

Syyskuun 14. päivä

Voi, miten minä pidän pensasmustikan oksista leikkoina. Ensinnäkin ne ovat aivan ihania välivihreinä, asettuvat nätisti ja kestävät pitkään. Ja nyt ne keksivät vieläpä ruveta kukkimaan!

Syyskuun alku oli poikkeuksellinen lämmin, jopa helteinen. Nyt muutamana päivänä sää on alkanut viilentyä. Tänään on ensimmäinen niin kylmä päivä, etten päästä kanoja ulos. Harmittaa Lumikin puolesta. Joka aamu se odottaa ikkunaluukun vieressä.

Rikkojen kasvu on hiipunut, paitsi valvattien, jotka kasvavat puoli metriä päivässä. Ruusut, hortensiat ja syysvuokot kukkivat vielä. Syysmaksaruohot vasta alkavat punertaa.

Jatkan sitkeästi grönlanninhanhikkien istuttamista lammen reunalle, mutta kaatosade keskeyttää puuhani. Ei se mitään; tähän aikaan syksystä alkaa tehdä mieli puuhailla jotakin muutakin.


Syyskuun 16. päivä

Alkumatka sujuu hujauksessa, kun jo Hattulassa pääsee jaloittelemaan. Ihastelen keskiajalta peräisin olevaa Pyhän Ristin kirkon miljöötä – vanhoja rakennuksia sekä ympäröiviä pelto- ja järvimaisemia. On vaikuttavaa ajatella, että kirkko tai ainakin osa tästä kokonaisuudesta on voinut olla tässä jo yli 700 vuotta. Ei sitä voi käsittää!

Keskiajan tunnelmista siirrymme nykypäivään – tai ehkä emme ihan sittenkään. Mikkelin torin ympäristö on taitava sekoitus mennyttä ja nykyistä aikaa. Nostan hattua niille arkkitehdeille, jotka ovat tämän kaiken takana. Stella on kaunein näkemäni ostoskeskus, ja sen sisällä oleva kauppahalli on hyvällä tavalla erilainen kuin mikään näkemistäni kauppahalleista. Vanhaan linja-autoasemaan on remontoitu taidolla viihtyisä paikka. Se ei ole yhtä tunnelmallinen kuin nostalgiset vanhat kauppahallit, mutta se on taidokas yhdistelmä uutta ja vanhaa.

Kenkäveron pappilan puutarha ja sen valtavat kesäkukka-asetelmat ovat upeita. Kaunis pappila vanhoine piharakennuksineen, yrttitarha ja monet upeat yksityiskohdat hurmaavat.

Pää pyörällä kaikesta kauniista lähdemme ajamaan kohti Kirkonvarkauden siltaa, mutta ihan pian huomaamme Mikkelipuiston. En ollut ajatellut vierailla siellä. Näyttelypuutarha vaikutti ajatuksena liian kaupalliselta. Jouko haluaa kuitenkin käydä puutarhassa ja sehän sopii minullekin. Jo hieman varttumaan ehtinyt puutarha on mielenkiintoisempi kuin luulinkaan. En ole vailla ideoita, mutta nautin näkemästäni.

Kirkonvarkauden riippusilta tai sieltä avautuvat maisemat eivät ole kovin ihmeellisiä, vaikkakin ihan kauniita. Sen sijaan sillan kupeessa oleva Kaarina Kaikkosen tilataideteos Vasten auringon siltaa tekee minuun suuren vaikutuksen. Olin nähnyt sen kuvan netissä, mutta tämä on paikan päällä jotakin aivan muuta. Ei haittaa, vaikka aurinko ei näyttäydy. Paikka on ihastuttava pilvisenäkin iltana.

Väsymys alkaa painaa, mutta pyörähdämme katsomassa Vanhan kasarmialueen ja sen Tykkipuiston. Ihastelen palloiksi leikattuja orapihlajapuita. Vielä muraali Väärät vermeet sekä kierros Emolan puutaloalueella. Alue on mielenkiintoinen siksi, että täällä talot on rakennettu ilman kaavoitusta ja kaavamääräyksiä. Kaikki puutalot ovat erilaisia ja vähän sikin sokin, mutta ilme on yhtenäinen ja hauska.

Seuraa päivän jännittävin matka kohti varaamaamme yöpaikkaa. Olemme ajaneet jo jonkin aikaa metsäistä, syrjäistä tietä ja navigaattori väittää meidän olevan perillä, vaikka mitään taloja ei näy. Onneksi metsän jälkeen aukenee pihapiiri useine rakennuksineen ja itse majapaikka on siisti ja hyvin rauhallinen.


Syyskuun 17. päivä

Emme malta nukkua kovin pitkään, joten olemme Tertin kartanolla vähän liian aikaisin. Lounaaseen on vielä reilusti aikaa. Sen puoleen ihan hyvä, että ehdimme kierrellä rauhassa kartanon puutarhassa. Sataa tihkuttaa, mutta kartanolla riittää ihasteltavaa huolimatta siitä, että muuripuutarhaan emme nyt pääse. Hämmästelemme tätä kaikkea: kartanoa piharakennuksineen, pihapiiriä, yrttipuutarhaa, arboretumia ja puotia. Itse asiassa katseltavaa on niin paljon, että unohdan käydä ruusutarhassa ja vaateputiikissa. Ikään kuin arboretumin porttina toimiva Pentti Hakalan taideteos nimeltä Rupelaattori saa hymyn huulille.

Olen päättänyt aloittaa haasteen, jossa matkustellessamme eri puolilla Suomea maistan paikallisia herkkuja. Olen selvittänyt etukäteen netistä, että Mikkelissä herkutellaan savumuikuilla. Niitä hehkutetaan kaikkialla. – Eikö olisi mitään muuta, tutkailen. Ajatus muikuista ruotoineen päivineen ei houkuttele, mutta päätetty mikä päätetty. Pulla ei ole tarpeeksi vakuuttava paikallisherkku, vaikka sitä on Mannerheimillekin tarjoiltu. (Täällä Mikkelissä Mannerheim näkyy edelleen kaikkialla.)

Tertin kartanon lounaspöydässä on tarjolla muikkuja ja paljon muuta. Nyt on tilaisuuteni. Onneksi muikuilla ei ole päitä ja silmiä.

Olen lukenut, että savolaiseen pöytään kuuluu runsaasti lisukkeita. Sopii minulle. Minulla ei ole aavistustakaan, mitkä hyytelöt sopisivat muikkujen seuraksi, mutta otan niitä, jotka ovat lähimpänä muikkuja. Myöhemmin kysyn tarjoilijalta, mitä muikkujen kanssa oikeasti kuuluu syödä. Kuulemma perunaa ja vaikkapa sinappikastiketta. Hups, ei mennyt ihan kohdilleen, mutta voin vakuuttaa, että muikut rakuunahyytelöllä ovat herkullisia – tai ainakin makea hyytelö.

Loppupäivä kuluu autossa istuen. Ajamme Kangasniemen kautta Äänekoskelle hakemaan asuntovaunun ja sieltä kotiin.


Syyskuun 18. päivä

Kiertelen Joukon kanssa puutarhassa. Talvitakki ja käsineet eivät olisi yhtään liikaa. Valokuvaan kukkien rippeitä. – Kesä taitaa olla nyt loppu, sanon haikeana. – Siltä se vähän vaikuttaa, Jouko vastaa. Kaksitoista astetta ei ole paljon.

Muutama pensas saa villapeiton helmoihinsa. Hake loppuu. Pari pensasta jää kattamatta. Pienestä jää kiinni, etten saa vedettyä viivaa To Do –listalle.

Iltapäivällä sää vähän lämpenee. Kanat rientävät innoissaan ulos. Löydän niille vielä nipun vesiheinää.


Syyskuun 20. päivä

Ihana päivä – aurinkoinen ja lämmin. Kanat pääsevät melkein koko päiväksi ulos. Teen pieniä uudistuksia Etelämerellä: istutan loistosalviaa, täytän aukkopaikkoja ja kitken ahomansikat. Ne ovat päättäneet valloittaa koko Etelämeren – siis muun puutarhan lisäksi. Saan mansikoilla täytettyä yhden ongelmakohdan eteläreunalla. Tästä kaikesta tulee hyvä mieli.


Syyskuun 21. päivä

Jokainen kaunis syyspäivä on kuin lahja puutarhurille. Tänään saan vielä toisenkin lahjan, sillä Jouko lapioi tien laitaan levinneen nurmikon pois. Pääsen maanantaina istuttamaan maksaruohot nurmikon ja tien väliin.

Syyskuun 24. päivä

Vedän pitkän viivan To Do -listalleni. Lammen reuna on nyt istutettu täyteen grönlanninhanhikkia. En olisi uskonut, että se valmistuu vielä tämän syksyn aikana.


Syyskuun 26. päivä

Juhlapäivä tänään: saan valmiiksi lampea ympäröivän nurmikon ja tien välisen reunan istutukset.

Syyskuun 30. päivä

Ihastelen Joukolle syysmaksaruohoja, jotka hehkuvat marjapuuronpunaisina. – Tästä tulis ihana syyspenkki, kun siirtäis nuo (siniset) asterit maksaruohojen viereen ja laittais valkoisia kärsämöitä, intoilen. – Ai että, ja tähän reunaan nukkapähkämöitä, jatkan ideoimista. Suunnitelmani ovat taas täydessä vauhdissa. Verikurjenpolvet tästä etualalta pois. – Voisko niitä siirtää tänne reunaan, Jouko kysyy varovasti osoittaen tien toista laitaa. – Ei muuta kuin lapioimaan vaan, naurahdan. Ei mene kauan, kun näen Joukon menevän paikalle kottikärryineen.

Minä puolestani tartun härkää sarvista ja ryhdyn tekemään syysasetelmaa ovenpieleen. Rautalankahäkkyrän muotokieli riitelee rohtokatajan kaarevien muotojen kanssa. Eivät tahdo millään asettua sopuisasti toistensa lomaan. Pidän kuitenkin pääni ja asettelen niin kauan, että jokainen oksa näyttää hyvältä. Vaaleanpunaista syyshortensiaa, villanukkajäkkärää, pionin siemenkotia, kukkinut valeangervo. Noh, tällainen tällä kertaa.

Iltahämärissä Jouko saa tien reunan kitkettyä. Huomenna pääsee siirtämään  verikurjenpolvet.

KOTTIKÄRRYILLÄ PUUTARHAN YMPÄRI Elokuussa

Elokuun 1. päivä

Voi ei! Kesän piti jatkua aina vain, mutta nyt huomaan jo monen puutarhamyymälän sulkeneen porttinsa. Useissa myymälöissä on enää rippeet jäljellä. Onnistumme löytämään yhden pionin, viisi koivuangervoreppanaa sekä pari ketoneilikkaa.

Elokuun 3. päivä

Vanha Rauma kuulostaa juuri sopivan romanttiselta kohteelta hopeahäämatkaa varten. Olen eilen illalla poiminut kimpun päivänliljoista ja vihreistä oksista. Siro hiirenvirnan oksa täydentää kokonaisuuden. Tylsien pusikkoisten taipaleiden varalta on hyvä olla mukana pala puutarhaa. Yön aikana persikkainen kukka on kuihtunut ja kimppu näyttää turhan värittömältä. Teiden varsilla kasvaa runsaasti liloja rantakukkia. Pysähdymme poimimaan muutaman sellaisen ja nyt kimppu näyttää oikein hyvältä.

Pysäköimme Punkalaitumen kirkon pihaan ja kävelemme hautausmaan poikki alas rantaan. Kävelytietä reunustaa koivukuja. Tummavetisen joen yli johtaa kaunis, valkoinen riippusilta. Sillan sanotaan johtavan pappilalle, mutta sitä ei näy. Aprikoimme josko tuo punainen maatilalta näyttävä talo olisi sittenkin pappila, vaikka ei siltä vaikutakaan. Yllätys on melkoinen, kun mäen yläosasta alkaa pilkistää vaaleankeltaista. Komea näkymä avautuu kulkijalle pikkuhiljaa. Ihana! Ei ole suotta sanottu, että Punkalaitumen pappila on yksi Suomen suurimmista. 

Upeat tuijat sopivat täydellisesti pappilarakennuksen eteen. Rakennusta ympäröi nuorehkolta vaikuttava puutarha. Pappilan takaa alkaa vanha kuusimetsä, johon on merkitty lyhyt luontopolku. Olisi niin ihanaa pujahtaa sammaleiseen, satumaiseen metsään, mutta en pystyisi kävelemään siellä. Onneksi metsän edessä kasvaa tatteja. Ne näyttävät oikein viehättäviltä.

Matkalla alkaa sataa. Minusta sade on romanttista, joten sopii hääteemaan oikein hyvin.

Suttilan kylä kauniin maalaismaiseman keskellä kuulostaa niin veikeältä, että sujahdan hetkeksi aivan kuin satukirjaan. Kylätiellä ei näy ketään, mutta täällä täytyy asua puuhakasta väkeä, kun tienoo on pidetty niin siistissä kunnossa.

Vuojoen kartano on suuri ja komea. Kiertelemme sen kauniissa puistossa. Kyllä täällä kelpaa jaloitella ja haukata raitista ilmaa. Orangerian etualalla kasvaa pioneja ja muita istutuksia. Eivät pionit tietenkään nyt kuki, mutta on kuitenkin ihanaa katsella istutuksia peltomaiseman äärellä.

Haluan nähdä Rauman keskustassa olevan puiston, jolla on kiinnostava nimi: Luova puutarha. Puiston sanotaan olevan kaupunkilaisten vihreä keidas, jossa on mahdollisuus jakaa ja luoda kokemuksia. Minun luovuuteni ei nyt puhkea kukkaan.

Seminaarinmäellä katselemme oppilaiden värikylläisiä kukkamaita, hyötykasveja ja muuta puutarhaa. Loppupäivän kuljeskelemme Vanhan Rauman kaduilla ihaillen idyllisiä puutaloja ja kapeita katuja.

Yöksi olemme varanneet tunnelmallisen ullakkohuoneiston Vanhan Rauman kupeesta. Ensivaikutelma on pettymys. Emme jää katselemaan mitä kaikkea muuta pihan rojuläjät sisältävät kuin epämääräisen tiilikasan ja maassa makaavan lahon puutarhakeinun. Sivuille vilkuilematta marssimme yläkertaan kolkkoja portaita pitkin. Sisätilojen aikoinaan puolitiehen jäänyt remontti ei paranna vaikutelmaa. Onneksi yöllä on hiljaista ja nukumme hyvin.


Elokuun 4. päivä

Aamupala ravintola Kapteeninhuoneessa on monipuolinen ja maukas. Haaveilemani museokohteet eivät toteudu vaikeakulkuisuuden vuoksi. Onneksi ne eivät jää harmittamaan. Jopa 1700-luvulta peräisin olevalta Kirstin talolta kuljemme puusillan yli Suomen kapeammaksi kaduksi mainittua Kitukranniä pitkin vanhan kaupungin keskustaan. Kuljeskelemme kauniin kivikirkon ympärillä juuri kirkonkellojen kutsuessa sunnuntaiaamun jumalanpalvelukseen.

Koska olemme näin lähellä kuuluisaa Muurilan näytepuutarhaa ja Vakka-taimen taimistoa, poikkeamme Ihodeen. 

Ei minulla mitään ostettavaa ole, enkä tiedä olisiko myymälä edes sunnuntaina auki, mutta käymme ainakin yleissivistyksen vuoksi. Jättiläismäinen purppuranpunainen karhunputki kukkii parhaillaan ja jää tietysti vaivaamaan mieltäni. Sille olisi paikkakin valmiina. Kauttuan ruukinpuisto Eurassa on yllättävän yhtenäinen, rauhallinen ja kaunis kokonaisuus. Ihmettelen, etten ole aiemmin kuullut siitä mitään. Sade saa meidät kotimatkalle, mutta ei se mitään. Olemme saaneet nähdä ja kokea paljon.

Paluumatkalla pysähdymme vielä Punkalaitumen kunnantalolla. Itse rakennus ja sen ympärillä olevat istutukset ovat näkemisen arvoiset. Onneksi pysähdyimme. Aiomme ottaa tavaksi pysähdellä pikkupaikkakuntien pienissä nähtävyyksissä vastedeskin.


Elokuun 5. päivä

Viemäriputken pää nurmikon laidassa on kauan pistänyt silmääni, mutta nyt se alkaa viimein peittyä koivuangervojen sisään. Onnistuimme ostamaan kaupungin viimeiset koivuangervot ja niistä loput pääsevät Liikenneympyrän aidan jatkeeksi.

Nyt on oikea aika leikata kirsikkapuita. Lammen takaosan rusokirsikoiden leikkaus hoituu iltakävelyn lomassa. Pieniä juttuja, joilla on isot vaikutukset.


Elokuun 6. päivä

Olen tänä kesänä löytänyt päivänliljat leikkokukkina. Tänään kimppuja tulee kuin liukuhihnalta. Teen ne samalla reseptillä, mutta silti ne ovat kaikki erilaisia. Kuunliljoja mansetiksi, reilusti nupullisia päivänliljoja eri lajeja, välivihreäksi kestävää pensasmustikkaa, keskelle jokin korkea (jalolupiini) ja viimeisen silauksen antaa hiirenvirna. Lopputuloksena on pitkäikäinen, dynaaminen kimppu. On jännittävää katsoa, kuinka kimppu muuttuu päivä päivältä.

Ainoa ongelma minulla nyt on, että haluaisin tehdä kimpun murretuilla värisävyillä. Niitä löytyy kivasti päivänliljoista, mutta mitä korkeaksi katseenvangitsijaksi keskelle?


Elokuun 7. päivä

Toivottelen nuorilleni hyvää koulupäivää. Uskottava on, että kesä on auttamattomasti ohitse. Ei auta, vaikka olisi minkälaiset helteet hyvänsä. Koulun alkaessa alkaa syksy. Onneksi syksyllä pääsee tekemään jakolaskuja puutarhassa.

Havahdun myös siihen tosiasiaan, että kanalan suursiivouksessa ei kannata vitkutella. Täksi ja huomiseksi päiväksi on ennustettu lämmintä poutasäätä eikä kukaan haudo, joten nyt töpinäksi. Ylihuomenna saattaa jo ukkostaa. Ensin kalkkivelli tekeytymään, tavarat ulos ja seiniä sekä kattoa pesemään. Kalkitsen tänään seinien yläosat ja katon sekä irralliset osat, kuten alapesät ja laatikot. Niiden kuivuessa puhdistan ikkunat ja kaakelit. Huomenna on tarkoitus sutia orret ja alaosat. Illalla kaikki on valmiina alaosien kalkitusta varten.


Elokuun 8. päivä

On helteinen päivä, juuri sopiva kalkitsemista varten. Kalkitus on valmis hyvissä ajoin iltapäivällä, ja helteessä pinnat kuivuvat nopeasti. Iltapäivällä ehdin vaihtaa vielä pehkutkin eikä huomiseksi jää enää mitään. Puoli seitsemän aikaan ikkunan takana on jonoa, mutta onneksi kanat viihtyvät vielä hyvin ulkonakin.

Kaksi pitkää päivää suursiivouksessa meni, mutta nyt olen onnellinen. Kanat eivät ehkä niinkään. Lattian sävy on kuulemma aivan liian vaalea eikä siihen viitsisi jalallaan astua. Seinät sen sijaan ovat kanojen makuun ja rouvat alkavatkin heti nokkia pintoja ja entisöidä huushollia alkuperäiseen asuunsa. Sainpahan sentään valokuvan silloin, kun lukaali oli melkein siisti.


Elokuun 10. päivä

Yöllä on satanut, aamullakin ripsii. Yhtäkkiä sade lakkaa ja päivä kirkastuu. Ruukkujen pesut saavat jäädä, sillä nyt pääsen puutarhamatematiikan pariin. Yhdestä vadillisesta grönlanninhanhikin versoja tulee yli neliömetrin verran valmista istutusta lammen rantaan. Jakojäännöstä ei jää, kaikki tarvitaan sorareunan peitoksi. Melkein yhtä yllättäen kuin päivä oli kirkastunut, alkaa kaatosade. Ei harmita lähteä sisälle ruuanlaittopuuhiin. Myöhemmin alkaa ukonilma, joka kestää yöhön asti.

 
Elokuun 13. päivä

Kamera, kukkakimppu (vaaleankeltaisia päivänliljoja pallo-ohdakkeiden seurassa), kylmälaukku ja käsilaukku – sitten matkaan. Nuoriso ei ihan ymmärrä, miksi autossakin pitää olla kukkakimppu, mutta miksipä ei.

Haluan näyttää Avillalle Mustialan kylän kauniine rakennuksineen ja puistoineen, mutta ensin minun pitää hoitaa yksi asia pois. Minun pitää tänään voittaa pelkoni. Aion käydä niinkin eksoottisessa paikassa kuin navetan yläkerrassa katsomassa lehmiä pleksilasin takaa. Olen valmistautunut tehtävään kuin avantouintiin: kun päätös kerran on tehty, niin suin päin vain eteenpäin jäämättä keräämään rohkeutta. Näin teen. Kierreportaat ovat tukevat, mutta ilmavat ja navetan yläkerta on aika korkealla. Sinne minä nyt kuitenkin aikailematta kiipeän. Lehmät ovat sivuseikka, mutta helpottuneena katselen, kun ne syövät heinää hännät heiluen. Voitonriemu kestää koko loppupäivän.

Etsimme sopivan piknik-paikan. Avilla kattaa pöytään posliinit ja kauniisti koristellut, herkulliset eväät: perunasalaattia & lohta, tomaatti-mozzarella-salaattia, vihersalaattia sekä broileripiirakkaa. Mikä ihana retkipäivä: kunnon eväät ja upea ilma!

Mustialasta jatkamme Forssaan. Kiertelemme Kalliomäen vanhalla asuntoalueella kirkon kupeessa. Työläisten asuntoalueelta oli lyhyt matka puuvillatehtaalle töihin ja pyhänä kirkkoon. Torillekaan ei ollut pitkästi.

Nyt maistuu vielä jälkiruoka. Etsimme Kehräämön alueelta Yhtiönpuiston eli Wahrenin puiston. Eihän se tietenkään ole yhtä loistelias kuin ennen vanhaan, mutta toisaalta puut eivät kai koskaan ole olleet näin suuria ja ryhmyisiä kuin nyt. Levitämme viltin lehmuksen alle. Minä valitsen varjoisan paikan, Jouko ja Avilla istahtavat aurinkoiseen kohtaan. Avilla tarjoaa meille tuoretta mustikkapiirakkaa vaniljakastikkeen kera sekä hedelmiä. Herkullista ja silmiä hivelevän kaunista!

Forssasta jatkamme matkaa kohti Humppilaa. Humppilan vanha rautatieasema on söpö. Kannatti tulla tänne ja kurkistella asemarakennuksen ikkunoistakin.

Vielä on viimeinen herkkupala jäljellä: mutkikas maantie johdattelee meidät Nuutajärven idylliseen lasikylään. Vanhat tehdasrakennukset ovat todella kauniita ja pääosin melko hyväkuntoisia. Kaikkialla on siistiä ja viihtyisää. Nyt olemme saaneet makeaa mahan täydeltä.

Elokuun 14. päivä

Ohitamme Hämeenlinnan ja Lahden. Maisema alkaa muuttua mäntyvaltaiseksi metsäksi, jota halkoo leveä valtatie. Kymmeniä ja taas kymmeniä kilometrejä suoraa baanaa eteenpäin. Muutama kymmenen kilometriä on valaistua moottoritietä. – Asuuko täällä oikeasti ketään, ihmettelemme. Taloja ei näy mailla eikä halmeilla. Sitten yhtäkkiä olemmekin keskellä kaupunkia, joka vaikuttaa ihan samanlaiselta kuin kaikki muutkin Suomen pikku kaupungit. Vaan eipä olekaan samanlainen, sillä Lappeenrannassa on Linnoitus eli vanha kaupunki ja todella vanha onkin. Jotkut rakennuksista ovat jopa 1700-luvulta.

Ajamme Viipurinportista sisään. Kiipeämme nurmikon peittämille valleille katselemaan näkymää koko kaupungin ja sataman yli. On kaunis ja lämmin ilta. Ilma on kuin linnunmaito. Ihmiset viettävät aikaansa istuskellen valleilla ja kahviloissa. Lapset leikkivät valleilla juoksennellen. Kävelemme mukulakivikatua pitkin ihaillen hyvin pidettyjä rakennuksia ja yhtenäistä ilmettä. Käymme satamassa hämmästelemässä tänä kesänä rakennettua hiekkalinnaa, joka on uskomaton useiden taiteilijoiden yhteistyön tulos teemalla Lappeenranta – Saimaan sydän. Ihastun telttaileviin norppiin.

Ehkä meidän pitää tulla Lappeenrantaan vielä toisenkin kerran, sillä emme tällä kertaa ehdi lainkaan Linnoitusta kiertävälle luonto- ja kulttuuripolulle.


Elokuun 15. päivä

Imatrankoski on suuruudessaan vaikuttava, mutta hämmentävintä minusta kuitenkin on upea linnamainen Valtionhotelli korkealla mäellä, kosken partaalla. En voi käsittää niitä rohkeita rakennusmiehiä, jotka telineillä ovat 1900-luvun alussa keikkuneet!

Elokuun 19. päivä

Hyppään Joukon matkaan venettä hakemaan, sillä tällaisena kauniina päivänä ei voi jättää käyttämättä hyväksi tilaisuutta päästä maaseutuajelulle. Ajelemme Tuulokseen kaunista maisemareittiä pitkin Pälkäneen kautta. Poikkeamme Pälkäneen rauniokirkolla. Hämmästyttävää, miten ihmeessä sellainen rakennus on voitu rakentaa 1400- ja 1500-lukujen taitteessa ja miten seinät voivat yhä pysyä pystyssä. Kirkon ympärillä on useita ikivanhoja lehtipuita ja kaunis peltomaisema. Kannatti tulla.

Elokuun 20. päivä

Elokuun aurinkoiset päivät ovat siitä ihania, että silloin voi toteuttaa haaveitaan. Istuttaa juurrutetut varjoyrtit maahan, siirtää yksittäiset syysleimut suurempiin penkkeihin, jakaa vuorenkilpiä aukkopaikkoihin, levittää ahomansikkaa, siirtää liljat omaksi kokonaisuudekseen. Tällaisina päivinä tuntuu, että puutarha on taas monta askelta lähempänä unelmaani.

Elokuun 22. päivä

Luumut ja omenat kypsyvät. Puutarhakausi alkaa kaartua loppua kohti. Minä istutan loput siementaimet maahan: leikkokärsämöt, tähkätädykkeet ja sormustinkukat. Haikeaa.

Elokuun 23. päivä

Kurjet huutavat. Joko ne pakkaavat matkakamppeitaan – aurinkoenergiaa ja tuulta siiven alle? Minä jatkan kitkemistä.


Elokuun 27. päivä

Hampaita pestessäni kuulen outoa jyrinää. – Mä meen nyt, kaivuri tuli, Jouko huikkaa oven raosta. No, johan nyt, ei sen tänään pitänyt tulla eikä edes tässä kuussa! Ikkunasta näen, että Katajakujalla seisoo kaksi valtavaa kaivinkonetta valmiina haukkaamaan puoli puutarhaa – tai ainakin aikamoisen palan siitä.

Jyrinä vaimenee. Jouko näyttää huhkivan lapion varressa. – Tulen pelastamaan perennoja suojaan, jos niitä joudutaan kaivamaan ylös, sanon hänelle. Olen onnellinen, että tekivät yllätyksen tänään eivätkä huomenna, jolloin aiomme lähteä pienelle lomamatkalle.

Monen tunnin huhkimisen jälkeen valokuidut on asennettu. Kaksi salaojaputken päätä on myllätty, yksi kitukasvuinen lamohietakirsikka kaivettu ylös ja vähän maanpeitekasvillisuutta. Ei lainkaan paha.


Elokuun 28. päivä

Jouko vie vähäisiä matkatavaroitamme autoon. – Onko kukkia, hän kysyy. Oi-joi, olen unohtanut ne kokonaan.

Ensin aion ottaa pelkän maljakon ja poimia siihen matkalta auringonkukkia. Tiedän yhden paikan, josta niitä voi poimia. Muistan sitten vesiämpärissä odottelevat lupiinit. Pensasmustikan oksiakin on. Tekaisemme niistä nopean kimpun. Jouko haluaa hakea vielä ”heiniä” (iiriksen lehtiä). Minusta on ihanaa, että Joukokin arvostaa kukkien kauneutta!

Arvasin, että Liuksialan kartano on kauniilla paikalla. Niinhän kartanot yleensä ovat. Kartanon kappeli on tunnelmallinen avarassa peltomaisemassa. Minä niin nautin näistä pienistä nähtävyyksistä.

Ajelemme Kaarina Maununtyttären tietä ja yritän kuvitella, millaista matkustaminen on hänen aikanaan ollut. Ei olla niin vain lähdetty päivän huviajelulle. Eikä olla Googlesta katsottu, minne mentäisiin.

Hinta saa meidät valitsemaan sushiravintola Konnichiwan idyllisen ranskalaisen ravintola Paakarin sijaan. Täytyy olla tarkkana, että emme syö itseämme liian täyteen. (P.S. Onnistumme, mutta koko loppumatkan aikana ei tee mieli edes kahvilaan.)

Vehoniemen automuseossa hoksaan, että itse asiassa vanhojen autojen katselu viehättää aivan samaan tapaan kuin idyllisissä puutalokaupunginosissa kierteleminen. Nostalgiset, kunnostetut autot ovat todella kauniita.

Olemme etsineet kauniita näköaloja, mutta vesistöt ovat pilkahdelleet vain vähän mäntymetsän välistä. Näkötorniin minulla ei ole asiaa, mutta museon kahvilan terassilta avautuu kaunis maisema. Olemme jo matkalla kotiin, kun huomaamme vielä yhden nähtävyysmerkin. – Syrjänharju. Haluatko käydä katsomassa mikä se mahtaa olla, kysyn Joukolta. Meillä ei ole kiirettä, joten ajelemme mäntymetsää halkovaa tietä yhä ylemmäs. Ah, miten ihanaa: harjun laella on näköalatasanne, josta avautuu hulppea näköala! Myös harjun toiselta puolelta näkyy upea maisema. Mahtavaa, että pääsimme sittenkin näköalapaikalle ilman portaiden kiipeämistä.

Kotona havahdun, että eivät nämä kotoiset maisematkaan hassumpia ole.