maanantai 12. marraskuuta 2018

SURU KUULUU ELÄMÄÄN

– Kuoleman päästää lähelleen myös se, joka ottaa itselleen lemmikin, Kirsi Haapamatti kirjoittaa uudessa kirjassaan Kiehtovat kotieläimet Kohtaamisia maatilalla. Esittelin tuon ihastuttavan kirjan täällä.

Minulla oli onni omistaa lempeä ja suloinen rottweiler nimeltään Natalia.

Jäin miettimään tuota lausetta. Nuorempana minulla oli hevonen, vuohia, koiria ja kissoja. Olisin pitänyt myös kanoista, mutta mahdollisista kukonpojista luopuminen tuntui liian vaikealta.

Viimeisenä oljenkortenamme
lasten paranemiseksi
oli luopua koiravanhuksista.

Sain nauttia eläinten antoisasta seurasta. Vuodet kuluivat. Tuli monia luopumisia. Sitten tuli se aika, että oli enää vain koirat Olivia ja Natalia. Pienet lapsemme sairastelivat astmaoireita ja viimeisenä oljenkortenamme lasten paranemiseksi oli luopua koiravanhuksista.

Minä monta päivää itkeneenä ja rakas Olivia mitään tietämättömän onnellisena kainalossani.

Muutto toiseeen kotiin ei tullut kysymykseen. Ne olivat niin kiintyneitä perheeseemme, etteivät olisi sopeutuneet uuteen paikkaan – jos edes sellainen olisi kahdelle vanhalle ja isolle (dalmatialainen ja rottweiler) koiralle löytynyt. Erottamattomille ystävyksille.

Dalmatialainen oli vuoden vanhempi rottweileria ja siksi pomo. Ne olivat aina yhdessä.

En voinut tuottaa koirilleni
sellaista ikävää vanhuudenpäiviksi.

Ne olivat joskus viikon hoitopaikassa hoitajan kotona. Toinen ei sillä aikaa syönyt, toinen ei kakannut. Jos olin muutaman päivän pois kotoa, kuten esimerkiksi vauvaa synnyttämässä, Olivia oli niin masentunut, että miestäni kävi aivan sääliksi. Yleensä iloinen ja hymyileväinen koira vain makasi onnettomana. En voinut tuottaa koirilleni sellaista ikävää vanhuudenpäiviksi.

Pikku Natalia, iso kooltaan, mutta ikuinen pikku"sisko" Olivialle.

Muistan ne raskaat päivät ennen eläinlääkärille menoa. Kyyneleet tulevat vieläkin silmiin. Päätin, etten enää koskaan ota lemmikkieläintä. Halusin säästää itseäni.

Lasteni takia olin valmis tekemään tuon raskaan päätöksen.  Ja nyt allergioiden väistyttyä olen lasteni takia ollut valmis ottamaan uusia lemmikkejä.

Hänellä oli mukanaan pieni äreä koira.

Elämä ei kuitenkaan ole pelkästään omia valintoja. Kehitysvammainen veljeni halusi muuttaa meille ja hänellä oli mukanaan pieni äreä koira. Niin Rose tuli taloomme. Kirjoitin Rosesta viimeksi täällä. Äkäisestä pikkukoirasta tuli lopulta sopuisa ja suloinen.  Ja arvaatte varmaan: äärettömän rakas.

Rose on yksitoistavuotias. Jo nyt tekee kipeää ajatella aikaa, jolloin Rosea ei ehkä ole.

Tytär halusi kanoja ja minä suostuin. Sitten tuli kaksi kania, jotka olivat kipeästi vailla uutta kotia. Lopulta haimme kotiimme vielä kaksi kissanpentua, Onnelin ja Reetan.

Meidän kanalassa alkoi tapahtua ikäviä asioita.

Surulta emme ole voineet välttyä. Varsinkin kanalassa voi sattua yllättäviä tilanteita. Puolitoista vuotta sitten meidän kanalassa alkoi tapahtua ikäviä asioita. Kerroin niistä jutussa Raasusta ritariksi. Kerroin kuinka meidän oli annettava ihana Silvis-kukko ja muutama kana uuteen kotiin. Surullista, tottakai. Meille jäi kaksi kukkoa ja muutama kana. Murheet eivät siihen loppuneet.

Viuhti – ei enää mikään raasu, vaan ihana ritari.

Eräänä päivänä kirjoitin päiväkirjaani:
Tuntuu pahalta, ihan hirveän pahalta. Meidän on lopetettava Kaustinen, sillä se on käynyt ikävästi Viuhtin kimppuun. Kun näin verta seinissä, tiesin, ettei muuta vaihtoehtoa ole.

Tämä odottaminen on kamalinta...

Olimme tehneet nopean päätöksen. Olimme helpottuneita kun eräs ystävällinen mies tuli nopeasti ja vei Kaustisen. Tiesin hänen käsittelevän eläimiä taitavasti ja lempeästi. Tiesin, että Kaustinen sai niin nopean kuoleman, ettei se edes hoksannut mitään.

Ihana mieheni ymmärsi tunteeni
ja hoiti tilanteen sen jälkeen
kun oli moneen kertaan varmistettu,
että hän osaa osoittaa oikean kukon.

En voinut olla paikalla tuolloin. Ihana mieheni ymmärsi tunteeni ja hoiti tilanteen sen jälkeen kun oli moneen kertaan varmistettu, että hän osaa osoittaa oikean kukon. Arvaapa, missä minä olin silloin? – Tyttäreni kanssa yläkerrassa itkemässä.

Sitten alkoi helpottaa. Viuhti lakkasi tärisemästä. Se oli vielä selvästi varuillaan, mutta illalla se näytti jo paljon rennommalta. Oli ihanaa nähdä kuinka se joi vettä Myyn kanssa yhtä aikaa samasta kupista. Vein herkkuja. Viuhti sai rauhassa syödä. Kaikki alkoi mennä raiteilleen. Vielä myöhään katsoin ikkunasta kuinka Tiuhti ja Viuhti olivat asettuneet orrelle vierekkäin. Voi, miten suloista!

Niin ikävää kuin Kaustisesta luopuminen olikin, se oli viisas ratkaisu. Seuraavana päivänä kääntyi kanalan elämässä uusi sivu. Nyt kaikki kanat kuopsuttelevat pitkin päivää, kylpevät niin, että tuhka ja turve pöllyää ja elelevät sovussa ja rauhassa. Nyt niitä on ihana seurata. Nyt näkee niiden nauttivan olostaan!

Viuhti tepastelee lattialla koko päivän. Välillä se astuu kanan, mutta aina se ei onnistu. Silloin se vain luovuttaa ja antaa mennä. Yrittää kohta uudelleen, mutta ei astu väkisin. En vielä tänään kuullut Viuhtin kiekuvan, mutta ehkä huomenna…

Ne kuopsuttavat ja kuopsuttavat. Sitten illalla Viuhti ja Tiuhti asettuvat vierekkäin orrelle. Nyt ne voi huoletta jättää nukkumaan.


Viuhtia kohteliaampaa kukkoa saa hakea. Syöttää kaikki herkkupalansa rouvilleen ja toteuttaa heidän vaativimmatkin pesätoiveensa.

Tämä tuli mieleeni kun Tuula Maalaiskaupungin piha –blogista kysyi järjestämäni arvonnan yhteydessä: "Onko joku asia, josta et missään tapauksessa halua kirjoittaa?" Ajatttelin, että tämä ikävä tarina Kaustisesta on sellainen. Sitten huomasin, miten paljon Haapamatin kirja oli vaikuttanut minuun. Antanut vertaistukea. Lohduttanut. Ehkäpä voisin tällä jutulla lohduttaa jotakuta toista, sillä suru on melkein väistämättä eläinten pidon se toinen puoli.

20 kommenttia:

  1. Kiitos tästä postauksesta. Minulla ei ole koskaan ollut koiraa mutta joskus olen jopa halunnut, kovastikin. Mutta minä olen myös niin mukavuuden haluinen sen siivouksen suhteen ja kaiken muun siihen liittyvän. Ja sitten olen jo ajatellut myös juuri tätä käsittelemääsi asiaa . Mutta onhan asioilla myös toinen puoli......kumpi puoli loistaa kirkkaammin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos itsellesi hyvästä kommentista! Minua se siivouksen lisääntyminen ei haittaa, vaikka tykkäänkin, että kaikki paikat kiiltäisi. Sen sijaan jokainen eläinlääkärireissu on tosi raskas. On niin surullista katsoa kun lemmikki on kipeä. Onneksi suurin osa ajasta on sitä onnellista aikaa.

      Poista
  2. Kiitos Pauliina, kun vastasit kysymykseeni ja teit tämän koskettavan postauksen.Tämä kyllä herätti ajatuksia ja niin... muistoja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos itsellesi, Tuula! Kysymyksesi oli todella hyvä ja oli mielenkiintoista sitä pohtia. Muistoja tosiaan heräsi minullekin kun katselin valokuvia - surullisten lisäksi onneksi paljon myös iloisia.

      Poista
  3. Muistoja heräsi. Lapsuudessani meillä oli Pepe-koira, joka eli yli 15-vuotiaaksi. Vanhempani olivat vakaasti sitä mieltä, etteivät ota hänen jälkeensä enää ikinä koiraa, mutta kuinkas kävikään: jo vuorokausi ilman nurkissa pyörivää karvakasaa oli liikaa ja koko perhe lähdimme läheiseen kenneliin "koiraterapiaan". Tarkoitus oli vain käydä silittelemässä koiria, mutta kennelin pitäjät lykkäsivätkin mukaan Siru-koiran, jota yksi heidän koiristaan oli alkanut kiusata. Siru kävi omistajiensa mukana näyttelyissä ja palasi silloin tällöin vanhempieni luokse halittavaksi. Sirustakin on jo aika jättänyt vuosikausia sitten. Nyt vanhemmillani on kaksi koiraa, joista vanhempi täytti juuri muutama päivä sitten 10 vuotta. Lemmikki tuo todella paljon iloa ja sisältöä elämään, mutta siitä luopuminen on todella raskasta. Onnelliset muistot helpottavat luopumisen tuskaa. Pitkää ikää ja terveyttä teidän perheen lemmikeille!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihania kertomuksia. Kiitos niistä, Minna! Tuo on varmaan aika yleistä. Ensin päätetään, ettei enää ikinä. Päivä, viikko tai kuukausi sinnitellään ja sitten se vaan on pakko hankkia :)

      Minäkin ajattelin, ettei tuota surua enää ikinä. Silti haaveilin koirasta. Onneksi elämä ei aina mene omien suunnitelmien mukaan ja tuossa vieressäni Rose nyt tuhiseee. ♥

      Kiitos! Toivotaan vanhempiesikin koirille paljon ihania vuosia!

      Poista
  4. Luopumiseen ei ikinä totu - aina se sattuu ja surettaa pitkäänkin. Mutta sekin on elämässä väistämätön kohdattava ja siis arvokas opittava asia myös lapsille.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei totu, ei. Minulla meni 11 vuotta, että lakkasin näkemästä unia meidän koirista aina sen jälkeen kun olin nähnyt niistä kuvia. Niin. Lastenkin on opittava ja kanoista on ollut helpompi aloittaa. Koiria eivät osanneet ikävöidä, kun olivat niin pieniä.

      Poista
  5. Luopumisen tuska liittyy aina eläimen kanssa olemiseen. Aikuisiällä olen hyvästellyt kaksi koiraa ja useamman kissan. Niistä kaikista on onneksi hyviä muistoja ja suru hälvenee kun vuosia kuluu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Väistämätöntähän se on ei eikä siihen totu. Uusi eläin tuo iloa, mutta on oma persoonansa eikä kopio edellisestä, vaikka kuinka haluaisi. Minulla on kestänyt hirveän kauan, että suru on hälventynyt. Ehkä se uru ei koskaan kokonaan katoa.

      Poista
  6. Kaunis ja koskettava kirjoitus. Ja totta joka sana. Lemmikin ottamiseen liittyy aina myös luopumisen hetki, joka ei koskaan ole helppo. Meilläkin alkaa haukku-herra lähestyä jo 12 vuoden kunnioitettavaa ikää, ja väistämättä käy välillä mielessä se hetki, kun häntä ei enää ole. Mutta nyt on vielä - tuomassa iloa elämäämme joka ikinen päivä <3 Toivotaan pitkää ikää ja onnellisia päiviä kaikille lemmikeille!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Heidi! Minun pitäisi elää vain tätä päivää, mutta silti aina välillä tulee miettineeksi, että Rose on jo aika vanha. Pikku vaivat säikäyttävät suhteettoman paljon.

      Kuten sanoit, eläimet ovat onneksi edelleen luonamme tuomassa iloa. Meillä on syytä tyytyväisyyteen ja kiitollisuuteen ♥ Yhdyn täysin viimeisen lauseen toiveeseen ♥

      Poista
  7. Tiedän tunteen. Itse olen vienyt kaksikin kertaa koiravanhuksen piikille. Se on raskas päätös, jonka tekee koiran parhaaksi. Molemmilla kerroilla tunsin tehneeni oikein päästäessäni vanhan koiran pois kivuista. On noista eläimistä paljon myös iloa, siksihän niitä pidetään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aivan niin. Eläimen parastahan sitä aina ajattele - myös sillä viimeisellä eläinlääkärikäynnillä. Minusta oli erityisen tuskallista viedä terveet koirat nukutettaviksi, mutta olisi ollut tuskallista tuottaa koirien viime vuosiksi kauhea suru ja ikävä. Parhaat kaverit saivat lähteä yhdessä, tutussa seurassa. Niiden ei tarvinnut ikävöidä lähtöään yhtään.

      Poista
  8. Olen itsekkin miettinyt paljon tuota luopumisen tuskaa, kun lemmikkejä ottaa. Meidän elämää vaikeina aikoina paljon piristänyt kissa löytyi kuolleena viime keväänä ihan läheltä kotia pellolta. Olimme juuri saaneet sen lääkityksen kilpirauhasen liikatoimintaan kuntoon ja kissa oli piristynyt silmissä. Mitään syytä kuolemalle ei saatu selville. Ehkä sydän ei vain jaksanut, mikä oli tyypillistä kilpirauhassairaudessa kissalla. Haikein mielin vieläkin muistelen äitienpäivää, jolloin kissa meitä aamupalalla terassilla hauskuutti. Siitä kun ulos lähti retkilleen, ei enää kotiin palannut.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos koskettavasta kommentistasi, SariHanne! Kaikessa surullisuudessaan oli kuitenkin varmasti lohduttavaa, että kissa löytyi. Saitte vielä hyvästellä ja haudata sen eikä kissan katoaminen jäänyt arvailujen varaan. Ihana on ajatella sitäkin, että se pääsi vielä virkeänä metsästysretkilleen ja teille jäi aamusta ihanat muistot. Oli kyllä varmasti haikea äitienpäivä tai se päivä, jolloin kissa löytyi :(

      Poista
  9. Voi miten surullista. Tuli Olivia ja Natalia mieleen. Nyt tiedän omakohtaisesti tunteen, kun omaa koiraa ei enää ole. Ikävä on kova. Elämä on valitettavasti myös luopumista. Pelottaa edes ajatella...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ikävä on kova, vaikka se ei perusarjessa tunnukaan enää. Vaikka Olivian ja Natalian kuolemasta on jo 12 vuotta, alan aina itkeä kun katson niiden valokuvia. Ne olivat 10 ja 11 vuotta mukanani elämässäni kirjaimellisesti melkein joka askeleella. Olivia seurasi jopa vessaan :) Rose on melkein samanlainen. Ja tosiaan: pelottaa edes ajatella :(

      Poista
  10. Kaunis ja koskettava kirjoitus. Eläimestä luopuminen on kova paikka aina sillä onhan niistä tullut perheenjäseniä elämän matkalla. Tuo kirja kuulostaa mielenkiintoiselta, että pitäisi ehkä lukea.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Hilu! Perheenjäseniä tosiaan: ne seuraavat uskollisesti melkeinpä joka askelta, joten niiden menetys myös tuntuu melkein kaikkialla. Jokainen kotipuuha tuntuu erilaiselta kun kukaan ei ynise vieressä.

      Ja kyllä, minä ainakin pidin kirjasta, vaikka olihan siinä surullisiakin tarinoita.

      Poista