sunnuntai 29. elokuuta 2021

PUUTARHAVARASTOSSA

Sataa kaatamalla. Istun puutarhavarastossa ja katselen avoimesta oviaukosta, kuinka tuuli huojuttaa puita. Sade kohisee. Tuntuu kuin olisin oikeastaan ulkona, vaikka istun mukavasti pehmustetulla rottinkituolilla sisätiloissa. Jos istuisin sisällä, tuntuisi, että kesä lipuu ohi. Täällä sen sijaan tunnen vahvasti syksyyn taittuvan kesän.


Elän hetkessä. Nautin pienistä asioista. Huomaan, etteivät ne olekaan pieniä tai ainakaan vähäpätöisiä. Tässä hetkessä minulla on oikeastaan kaikki, mitä tarvitsen. Se on paljon se.


Puutarhavarastossa leijailee haaveita ja unelmia. Ilma on sakeana tyytyväisyyttä tehdyistä puutarhapuuhista. Varaston tuoksu on sekoitus lannoitteita, kananrehua, multaa, juuttisäkkejä, työvälineitä, innostusta, kesää, iloa, uusia suunnitelmia.


Olen yksin, mutta tunnen kuitenkin olevani perheen keskellä.

Olen yksin, mutta tunnen kuitenkin olevani perheen keskellä. Yksi värkkää mopojaan seinän takana verstaalla, toiset treenaavat. Sora rahisee jalkojen alla, kun lapset kulkevat pihalla. Joku on menossa kalaan, toinen pomppii trampoliinilla. Minä kuulen kaiken. Olen aivan kuin osallisena tässä kaikessa. Silloin tällöin joku kurkistaa ovesta sisään ja vaihtaa muutaman sanan kanssani. Usein se joku on Jouko. Tuntuu mukavalta.


Kaikki rumat asiat olen piilottanut
koreihin tai kauniisiin astioihin.

Olen sisustanut varaston niin, että se miellyttää silmääni. Kaikki rumat asiat olen piilottanut koreihin tai kauniisiin astioihin. Jouko asentaa verhotangon ja saan ripustettua verhon ikkunaan. Kiva!


Katselen lasilevyä, joka nojaa seinää vasten. Keksin, että saan siitä kahden suuren ruukun avulla pöydän talvetettaville kasveille. Voin sitten viettää aikaa rottinkituolissani puksipuiden ja murattien katveessa, omassa pienessä talvipuutarhassani.


Joillakin on kesämökkinsä, joillakin huvimajansa, verstaansa, tallinsa, majansa. Minulla on puutarhavarastoni. Siellä mieli lepää. Maailman murheet ovat kaukana. Täällä minulla ei ole kelloa eikä kännykkää. Tai onhan minulla seinäkello koristeena, tyttären koulussa tekemä, mutta siinä ei ole pattereita.


Täällä myydään hyvää mieltä, innostusta ja iloa.

Eräänä päivänä saamme vieraaksemme siskoni Saksasta. Näytän hänelle ”kesämökkini”. – Tämä on kuin putiikki, hän ihastelee, täältä tekisi mieli ostaa jotakin. Täällä myydään hyvää mieltä, innostusta ja iloa. Ehkä jonakin päivänä täältä voi ostaa jotakin hänelle, jolla on jo kaikkea – ja hänelle, jolla ei vielä ole. Katsotaan…

sunnuntai 22. elokuuta 2021

INSPIROIVA ILTAPÄIVÄ

Olimme saaneet vieraita: siskoni Saksasta ja äitini reilun parin tunnin ajomatkan päästä. Harmaa vesisade ei tehnyt oikeutta puutarhalle, mutta sateen vähän tauottua annoin heille kukkasakset ja vapaat kädet. He saivat tehdä itselleen mieluisan asetelman tai kimpun.

Itse ihastuin erityisesti
neidonkurjenpolven pieniin lehtiin.

Äitini leikkasi suuren nipun purppurapunalatvoja, nuppuisia syysmaksaruohoja, vaaleanpunaisia virginiantädykkeitä, pionien siemenkotia ja lehtiä sekä kaikkea muutakin ihanaa. Opastin häntä leikkaamaan monenlaisia lehtiä, jotta asetelmaan tulisi tekstuuria ja kiinnostavuutta. Itse ihastuin erityisesti neidonkurjenpolven pieniin lehtiin kookkaampien pionin ja kirjovuohenputken lehtien rinnalla.


Riivimme varsista alalehdet pois ja tökkäsimme varret vesiastiaan odottamaan asettelua. Sattumalta kukat asettuivat niin kauniisti, että kimppu oli äidin mielestä jo puoliksi valmis. 

Matalaan kulhoon pantiin rautalankahäkkyrä kukkavarsien tueksi. Siihen oli todella helppo tehdä asetelma.

Siskoni poimi kuunliljan lehtiä, purppuraheisiangervon dramaattisen värisiä oksia, punalatvoja, päivänliljojen pitkiä kapeita lehtiä ja sen sellaista. Kukkavarret näyttivät hänen kädessään jo valmiilta kimpulta. Taitavasti hän sitaisi kimpun spiraaliksi ja hehkutti, miten kivaa tämä on. Kehotin häntä vielä  tekemään kimpun viemisiksi vaikkapa siskollemme ja niinpä hän teki vielä toisenkin, aivan siskon näköisen.


Vähän väliä vieraat kipaisivat puutarhaan
hakemaan oksan sitä ja toisen tätä.

Vähän väliä vieraat kipaisivat puutarhaan hakemaan oksan sitä ja toisen tätä. – Mistä sinä tuollaista löysit, toinen kysyi ja käväisi hakemaan omaan kimppuunsa juuri sopivaa täydennystä.

Äiti asetteli kaunista syysmaksaruohon vartta kulhoon ja sanoi, että haluaa asetelman olevan täydellinen. Hän taisi kyllä tarkoittaa täyteläistä, mutta me nauroimme, että täydellinenhän siitä tuleekin. Ei yhtään enempää tai vähempää. Innostus aivan väreili ilmassa ja meillä kaikilla oli niin hauskaa.


Nyt olen oppinut,
että more is more.

Siskoni sanoi, että hänellä on tapana tehdä melko yksinkertaisia kimppuja. Vastasin, että niin minullakin on ollut, mutta nyt olen oppinut, että more is more. Eikä aikaakaan, kun hän huomasi, että ruusun oksa täynnä tummia kiulukoita on juuri se puuttuva piste i:n päällä siinä ensimmäisessä kimpussa. Niinpä hän avasi nauhan ja lisäsi oksan kimppuun. Totesi vielä, että todellakin aina vähemmän ei ole enemmän. Ja silmät loistaen sanoi taas, miten kiva on saada uusia vaikutteita toisilta.

Seurasin suurella mielenkiinnolla kimppujen valmistumista. Kysyin siskoltani, tekisikö hän vielä minun näköiseni kimpun. Hän otti tehtävän innolla vastaan. Hänen mielestään hauskinta on tehdä juuri tällaisia tilaustöitä, jotka haastavat käyttämään luovuutta. Samalla hän ideoi, että olisi mahtavaa, kun tällaisena kukkapäivänä pitäisi tehdä kimppuja toisen antamien raamien mukaan. Ihan parasta olisi, kun jokaisen pitäisi tehdä kimppu käyttäen omaa inhokkikukkaansa.

Tässä tapauksessa kävi niin, että ihastelimme pihlajia, jotka aivan pursuilivat marjoja. Kukaan ei kuitenkaan halunnut valita niitä kimppuunsa. Ne olivat liian tavallisia. Ne eivät olleet lempiväriä. Niitä oli vaikea yhdistää mihinkään. Vaan kuinkas sitten kävikään...


Oli jännittävää odottaa, millaisen kimpun siskoni tekisi minulle. Olisiko se minun näköiseni? Tuntuisiko se omalta? Jo kasvimateriaalista näin, että kimpusta tulisi juuri minun näköiseni. Ensimmäisenä huomiotani kiinnitti valo, jota toivat valkoinen syysleimu sekä vaaleanpunaiset syyshortensia, pensashanhikki ja ruusut. Lisäksi hän sitoi kimppuun jaloangervoja, purppuraheisiangervoa, pionin ja iiristen siemenkotia sekä kauniita vihreitä oksia, muun muassa pensasmustikkaa ja akileijaa. Kimpun alaosaan hän laittoi kuunliljan lehtiä. Päivänliljan kapeat lehdet hän jätti kauniisti pystyyn ja kietaisi pitkän maahumalanrönsyn kimpun ympäri. Kimppu onnistui täydellisesti.

Eihän meillä kasva eukalyptusta.
Sitten hoksasin, että lehtivarsi onkin etelänherneen.

Katsoessani siskoni keräämää kasvimateriaalia, mielessäni välähti, että eihän meillä kasva eukalyptusta. Sitten hoksasin, että lehtivarsi onkin etelänherneen. Kaunis kuin mikä. En tällä kertaa itse sitonut yhtään kimppua, mutta olin innoissani saadessani vaikutteita ja inspiraatiota. Miten ihania särmäkuisman lehdet ovatkaan asetelmassa. Lehdethän ovat aivan fantastiset. En olisi itse huomannut valita niitä. – Ja mikäs kaunis pikku pompula tämä on, ihastelin ja huomasin sen olevan kukkinut grönlanninhanhikki.


Olen aina kokenut jaloangervon töyhtömäiset kukat jotenkin vaikeiksi kimpuissa, mutta nyt näin, miten luontevasti ne sujahtivat kimpun sekaan tuoden siihen juuri sopivasti elävyyttä.

Äiti mallaili kukkia asetelmiin ja haaveili jo seuraavasta kukkapäivästä. – Tämähän on ihan paras tapa viettää aikaa yhdessä, sanoin ja lupasin järjestää jatkoa. Kaikkein hauskinta on, jos kukkia voi sitoa porukalla. Niin kuin nyt.

Vieraat samoilivat pitkin puutarhaa silmät loistaen
eivätkä malttaneet tulla syömään.

Ja pidot sen kuin paranivat. Olin kattanut iltapalaa pöytään (juustosarvia, leipäjuustoa ja lakkahilloa, herkkusuklaata, omenakaurapaistosta…), mutta vieraat samoilivat pitkin puutarhaa silmät loistaen eivätkä malttaneet tulla syömään. Nuorin tyttäreni tuli kysymään, saisiko hänkin tehdä asetelman. – Tottakai, lupasin ja iloisena hän lähti puutarhavarastoon valitsemaan sopivaa astiaa. ­– Kumpaan tekisin, hän kysyi. – Tee näihin molempiin, vastasin ja niin hän innoissaan meni hakemaan materiaalia.


Ihastuksesta huokaillen katselimme tyttäreni työskentelyä. Hänellä oli aivan omanlaisensa käsiala, kaunis ja herkkä. Hänen elämänsä ensimmäisestä kukka-asetelmasta alkoi muotoutua äärimmäisen suloinen asetelma pieneen kahvipannuun. Toinen, pikkuiseen leikkikattilaan tehty asetelma oli, jos mahdollista, vieläkin kauniimpi. Siinä oli limenvärinen hortensia, vaaleanpunaisia ruusuja, pastellisia pensashanhikkeja, monen sävyisiä vihreitä lehtiä…


Lakkaamatta ihastelimme kimppuja ja analysoimme niiden parhaita puolia. Jokaisesta kimpusta ja asetelmasta löytyi sykähdyttäviä yhdistelmiä.

Jossakin vaiheessa huomasin, että pöydän ääressä notkui myös veljeni. Miehenikin katseli puuhiamme kiinnostuneena ja osallistui ihasteluumme kukista ja kaikkinensa tästä hauskasta iltapäivästä. Tuli siinä puheeksi pihlajanmarjat ja se, miten emme halunneet niitä käyttää. Jouko huomasi, että nehän täydentäisivät loistavasti anopin tekemän asetelman, joka koostui pääasiassa erisävyistä vihreistä. Äiti ja kaikki muutkin innostuivat ajatuksesta ja Jouko sai kunnian asetella muutaman tertun niin tavanomaisia, mutta iloisenvärisiä pihlajanmarjoja. Vaikutelma oli juuri sopiva. Saimme taas todeta ihastellen, miten inspiroivaa on puuhailla porukassa.


Seuraavaan kukkailtapäivään on jo monta innokasta osallistujaa. Jouko alkoi jo ideoida, millaisen pihlajanmarja-asetelman hän tekisi. Luulenpa että kehitysvammainen veljenikin innostuu osallistumaan muutenkin kuin kasvijätteitä pois keräilemällä. Rautalankahäkkyrän käyttö ainakin on niin helppoa, ettei osallistuminen jää taidoista kiinni.


Vieraiden lähdettyä kuopukseni katseli pöydällä olevia kukkamaljakoita. – Kuka tämän on tehnyt, hän kysyi. Sanoin, että siskoni teki sen biojätteeseen menossa olleista kukista. – Aikamoinen taituri sen täytyy olla, kuopus kommentoi. Olin samaa mieltä.

Seuraavana päivänä sain siskoltani viestin, jossa hän sanoi vieläkin tekevänsä kimppuja mielikuvissaan. Ihanaa! Jälkeenpäin sain myös sellaista palautetta, että suurin elämys oli kasvien etsimisen ja löytämisen ilo. Minä nautin, kun näin tuon riemun vieraitteni silmissä ja koko olemuksessa.

sunnuntai 8. elokuuta 2021

RIPPIJUHLATUNNELMISSA

Tyttären rippijuhlista on jo kolmisen viikkoa, mutta minä olen edelleen juhlatunnelmissa. Juhlatunnelma jatkunee niin kauan, kunnes kukka-asetelmat ovat kuihtuneet ja liina joutuu pyykkiin.


Juhlakattauksen teemana oli luonto.

Juhlakattauksen teemana oli luonto, sillä Avilla pitää luonnossa liikkumisesta. Pöydällä oli sininen kaitaliina kuin puro. Somisteena oli pyöreiksi hioutuneita kiviä, kynttilöitä sekä karuheinää ja kukkia limsapulloissa. Asetelman täydensivät mustikanvarvut.


Olin todella yllättynyt,
miten hyvin kuunliljat hoitivat tehtävänsä.

Oikeastaan asetelmaan kuuluivat myös kuunliljan suuret lehdet. Juhlapäivä oli nimittäin helteinen. Kakkujen alle olin laittanut folioon käärityt litteät kylmäkallet. Niiden nurkat peitin vielä kuunliljan lehdillä. Olin todella yllättynyt, miten hyvin kuunliljat hoitivat tehtävänsä. Ne pärjäsivät ilman vettä jäisen alustan päällä moitteettomina juhlan loppuun asti. Olisivat pärjänneet vielä paljon pidempäänkin.

Onnittelukimppu säilyi hyvänä jääkaapissa viikon ja oli edustuskunnossa vielä juhlapäivänä. Konfirmaatiohan oli viikkoa ennen juhlaa.  Olin poiminut kimppuun puutarhan viimeiset pionit.


Mustikanvarvutkin ovat hyvin pitkäikäisiä. Jos niille vain muistaa lisätä vettä, ne säilyvät priimakunnossa ties kuinka kauan. Nyt on kulunut jo kolme viikkoa eivätkä ne ole menneet juuri miksikään.

Tein asetelmat karuheinästä, rantatädykkeistä ja koreakärsämöistä. Tädykkeitten ja kärsämöiden paras kukinta alkoi olla jo lopuillaan, mutta sain niistä vielä kelpo kukat asetelmiin. Kun ne muutaman päivän kuluttua alkoivat kuihtua, lisäsin karuheinien kaveriksi 'Amazing Gray' -unikoita ja muita kukkia, joihinkin pulloihin saniaista. Juhlat jatkuivat...


Nyt jäljellä ovat karuheinät ja saniaisen lehdet. Ne näyttävät siron veistoksellisilta.