PUUTARHANI JA MINÄ Lokakuussa

Lokakuun 1. päivä

Ihanan näyttävä alku lokakuulle: pojat kaatavat huonokuntoisen monirunkoisen pajun, jota olen yrittänyt vältellä valokuvissa jo jonkin aikaa. Olen valitellut heille, että paikka on vähän hankala, kun tässä on niin paljon ympärillä kaikkea tärkeää: toisia puita, pionitukia, aita, perennoja ja sen sellaista.

Kuulen moottorisahan pärinän ja kiiruhdan katselemaan. On hienoa nähdä, kuinka runko kerrallaan katkeaa ja taittuu alaspäin kuin hidastetussa filmissä, kunnes pojat ottavat rungon vastaan ennen kuin oksat ehtivät edes koskettaa purppurapunalatvojen kukkia. Pajusta tulee mahtava määrä oksia keväällä haketettavaksi.


Lokakuun 2. päivä

Niin nautin tästä kauniista syksystä! Tyhjennän ruokakompostorit. Leikkaan rumat perennanvarret. Kitken. Kerään oksat poluilta. Nautin auringonpaisteesta. Nautin siitä tunteesta, että kohta kaikki on tip top.


Lokakuun 4. päivä

Olen lykännyt ja lykännyt hommaa, on ollut niin monenlaista muuta puuhaa. Vaikeaakin se on. Välillä on käynyt mielessä, jättäisinkö koko homman väliin. En tässä nyt sentään niin välinpitämättömäksi aio heittäytyä, harmittaisi vain koko talven. Nyt siis heti aamusta tuumasta toimeen ja asetelman tekoon.

Pärjään rohtokatajan oksien kanssa aiempaa paremmin, kun vihdoin tajuan leikata ohuimman hännän latvasta pois. Leikkauskohta jää piiloon. Materiaalia näyttäisi olevan yllin kyllin, mutta jonnekin ne vain hupenevat. Haen muotoa. Lisään valoa. Täytän aukkoja. Ja koko ajan minulla on tunne, ettei tämä onnistu. Jossain vaiheessa vain lopetan ja vien asetelman ulko-ovenpieleen.


Lokakuun 6. päivä

Tunne epäonnistuneesta asetelmasta kaihertaa mieltäni. Valokuvat vahvistavat asian: asetelma on aivan liian pallomainen. Saadakseni mielenrauhan nostan seinätelineen sisälle. Poistan muutamia ylimääräisiä oksia ja saan kuin saankin asetelmasta kolmiomaisen. Onneksi minun ei tarvitse purkaa koko asetelmaa. Nyt ei koko talvea harmita.


Lokakuun 8. päivä

Tihkuttaa vettä. Yhtäkkiä muistan, että terassin viiruhelvet ja poimulehdet on nostettava katoksen suojaan. Onneksi eivät ehtineet kastua läpimäriksi.

Lokakuun 9. päivä

On kaunis ja lämmin päivä. Jouko vaihtaa kanalaan lampun ja päästää siksi aikaa kanat ulos. Ei ihan niin lämmintä taida olla, että antaisin niiden ulkoilla, mutta nepä eivät maltakaan tulla sisälle. Nauttivat ulkoilusta kuin kesällä konsanaan.

Minäkin nautin. Istutan keltajapaninangervon juurelle kaksikymmentä ’Pickwick’-krookusta. Amerikan syyspenkkiin istutan toiset parikymmentä krookusta ja saman verran idänsinililjoja. Ruska leiskuu.


Lokakuun 10. päivä

Paperikassissa on kaksi kiloa lasihelmiä. – Nyt ei taida olla enää tänne (lasikauppaan) asiaa, sanon Joukolle autoon mennessä. – Uskoo ken tahtoo, Jouko vastaa. Hämeenlinnasta on kiva jatkaa Helsinkiä kohti. Sää on aurinkoinen ja ruska kauneimmillaan.

Annalan huvila puutarhoineen inspiroi. Kirkkaankeltaiset sadetakit terassilla kuivumassa näyttävät hauskoilta. – Voitais tehdä meillekin tällainen risuaita, intoilen Joukolle. Valokuvaan kasvimaan kylttejä sekä savikoristeita. Koskaan ei voi tietää, millaisia ideoita näistä kenties jalostuu.

Itse huvilan eli Villa Annebergin ympärillä on kaunis puutarha tammimetsineen ja syksyinen väriloisto. Yrtit, lehtikaalit ja muut hyötykasvit kasvavat suorissa riveissä. Puutarhassa on taidokkaasti hyödynnetty maaston korkeuseroja. Kuulemma alhaalla ruutanalammikossa on kasvatettu iilimatoja apteekkarien tarpeisiin – ja tietenkin niitä ruutanoita. Pienen varastorakennuksen kattoon on pitänyt tehdä lovi paksuksi kasvaneelle puulle. Umpijäässä, mutta intoa täynnä jatkamme matkaa.

Helsingin kaupungin talvipuutarha on mennyt kiinni, mutta onneksi ulkoalueilla voi vapaasti vierailla. Ihailen kukkaistutuksia sekä muotoonleikattuja puita, mutta tämä ei tee yhtä suurta vaikutusta kuin Annalan puutarha. Mukava on silti käydä.

Kylmä on ja ramaisee, joten hotellihuone alkaa vetää puoleensa. Olen netistä lukenut, että ostoskeskus Ainoan katolla olisi kattopuutarhoja. Ne olisi hieno nähdä vielä ilta-auringossa, joten suuntaamme kauppakeskuksen syviin tunneleihin. Emme oikein tiedä mihin siellä labyrintissä pitäisi mennä, mutta monen risteyksen ja liukuoven jälkeen pääsemme parkkiin. Katson tarkkaan reitin infopisteelle, josta aiomme kysyä reittiä kattopuutarhoille. Odotellessamme tapaamme sattumalta tuttavapariskunnan. Ymmärtävät hyvin, että ostoskeskus tuntuu sokkelolta. Saamme tietää, että kattopuutarhat ovat ainoastaan asukkaiden käytössä. Ei se mitään, on ollut seikkailua jo yllin kyllin.

Lokakuun 11. päivä

Lauantain ensimmäinen kohde on osittain jo 1500-luvulta peräisin oleva maatila Glims Espoon Bembölessä. Sää on aurinkoinen, mutta kova tuuli tekee ilmasta jäätävän. Hetkittäin tuntuu, että olisimme tulleet Melukylän lasten naapurustoon. Pihapiiri on niin idyllinen.

Saamme hetken lämmitellä autossa ajellessamme Villa Rulluddin huvilamuseolle. Olen helpottunut, kun pihapiiri on suojaisa, vaikka sijaitseekin meren rannassa. Purjeveneiden mastojen kiinnitykset ujeltavat kovassa tuulessa. Museo on suljettu, joten kiertelemme vain pihapiirissä. Ihastelemme erityylisiä huvilarakennuksia. Hämmästelemme valtavan suuria puita.

Kauppatorin rannassa tungeksii väkeä, mutta nyt tunnemme reitin ja ehdimme sopivasti Suomenlinnan lautalle. Vilpas ja Avilla ovat meitä vastassa telakalla. Ajamme Susisaareen katsomaan purjelaivojen ja -veneiden paraatia. Varsinainen Tervasaaren Tynnyri –purjehduskilpailu on peruttu kovan tuulen takia.

Vilpasta oli kovasti houkuteltu mukaan purjehdukselle, mutta hän oli estellyt sanoen vanhempiensa olevan tulossa. Selitys ei mennyt läpi: mekin olisimme kuulemma olleet tervetulleita purjehdukselle. Vilpas oli vielä lisännyt, että äidillä on pyörätuolikin, niin eihän se onnistuisi. Ei olisi kuulemma ollut ensimmäinen pyörätuoli, joka olisi nostettu kyytiin.

– Tuo on se Vera Violetta, jolla olisitte päässeet purjehtimaan, Vilpas sanoo osoittaen kaunista, vanhaa purjealusta. – Etkä edes kysynyt meiltä mitään! Tuolla me nyt purjehtisimme ja nauttisimme elämästä, nauran, eikä kenellekään tarvitse selittää, etten oikeasti olisi jalallani astunut purjelaivaan tällaisella tuulella. 

Tänään on loistava päivä käydä vielä Piperin puistossa Susisaaressa. En muista aiemmin nähneeni puistoa, jossa olisi näin suuret korkeuserot ja vaihteleva maasto. Aivan ihana paikka!


Lokakuun 12. päivä

Aamupalan jälkeen ajamme Tarvaspäähän Akseli Gallen-Kallelan ateljeelinnaa katselemaan. Museo on tähän aikaan suljettu, mutta jo rakennuksen näkeminen ulkoapäin on elämys.

Talvitakki ei riitä alkuunkaan, mutta päätämme käyttää tilaisuuden hyväksi ja tutustua vanhoihin purjealuksiin nyt kun kerran olemme Halkolaiturissa muutenkin Avillaa hakemassa. Sattuu olemaan Perinteinen Purjelaivapäivä. Laivat ovat kauniita, mutta olen umpijäässä enkä pysty kiertelemään alueella kovin kauan. Vasta lähempänä Hämeenlinnaa saa alkaa pienentää auton lämmitintä.


Lokakuun 15. päivä

Haikeaa, mutta samalla huojentavaa. Puiden ruska alkaa olla ohi. Maa leiskuu vielä keltaisen ja punaisen sävyissä. Yhtenä hetkenä päätän olla tekemättä syysasetelmia, toisena päätän ne tehdä. Saa nähdä, miten tässä käy.

Lyydiakin on pian saanut urakkansa päätökseen. Vielä se uskollisesti huolehtii, että lapsukaiset oppivat nokkimaan porkkanaa tikusta, antaa viimeiset eväät jälkikasvun reppuihin. Ei ehkä mene enää kauan, kun saavat pärjätä omin nokkineen.


Lokakuun 17. päivä

Tampereelta palatessamme olen juhlatuulella. Nyt tekee mieli ostamaan callunoita. Tällä kertaa aion tehdä vain pienen, yksinkertaisen asetelman ilman sammalvateja. Kahdeksan callunaa ja yksi skimmia saavat riittää.


Lokakuun 18. päivä 

Ihmeellistä, miten tipuset ovat kesyyntyneet! Ne kokoontuvat eteeni katsomaan, josko minulla olisi jotakin tuomisia niille. Uskaltavat syödä kädestäkin. Elle on kasvanut niin, että sekoitan sen äkkivilkaisulla Lyydiaan. Hetken mielijohteesta Elle saa nimekseen Elmeri, koska se on kukko.

Lokakuun 20. päivä

On kirkas ilma, mutta tarvitsen pipon ja hanskat saadakseni sipulit maahan. Istutan Liikenneympyrään yhdeksänkymmentä tulppaania ja neljäkymmentä sinililjaa. Joutsenpari viipyilee vielä pellolla.

Lokakuun 21. päivä

Kaikki tällaiset päivät pitää viettää ulkona nauttimassa syksystä. Sujautan viimeiset sinililjat Älypenkkiin.

Istutan kausikukat terassille. Leikkaan ruskettuneet perennanvarret. Siistin kuunliljapehkot. Paha jättää lehtiä kevääksi sinililjojen päälle. Ihailen valoa ruskeilla, punaisilla ja keltaisilla lehdillä.


Lokakuun 22. päivä

Viimeistelen eiliset terassin istutukset sammaleella. Kas, sammalta jää vähän yli. Äkkiäkös siitä tekaisee sammalämpärin terassin somistukseksi. Ja samalla vaivalla niitä tekee kolmekin. Laiskuuttani olin päättänyt jättää ne tekemättä, mutta nyt olen tyytyväinen.

Pihalla tuoksuu tuija. Ensimmäistä kertaa leikkaan pallotuijat tähän aikaan vuodesta. Toivon, etteivät ne kovin pahasti ruskettuisi kuten keväisin heti leikkaamisen jälkeen. Työ sujuu nopeasti, ja siistit pallot muistuttavat minua siitä, että keväällä on taas yksi homma vähemmän.


Lokakuun 23. päivä

Makaan sohvalla, kun Jouko tulee kysymään, ovatko aidan tolppien paikat hyvät. Väsymykseni unohtuu. – Laittaisin tolpat vähän leveämmälle ja tiheämmin, kommentoin, voisi tulla tukevampi. Lopulta tolpat laitetaan sinne mihin ne suostuvat menemään kivikkoisessa maassa. Pohja ja reunat katetaan paksulla kerroksella pahvia. Pohjalle ladotaan jyhkeitä runkoja. – Reunoille kannattaa varmaan laittaa noita ranteenvahvuisia puita, niin aidasta tulisi siistimpi, sanon. – Ohuen silpun voisi piilottaa keskelle.

Jouko katkoo oksia vesurilla ja latoo kehikkoon. Näyttää jo kivalta, vaikka tekele on harva ja hakekin puuttuu kokonaan. Lahopuuaita ei saa yhtä varauksetonta hyväksyntää muilta perheenjäseniltä, mutta odottakaapa vain…

Lokakuun 27. päivä

On niin syksyinen iltapäivän hetki kuin vain voi kuvitella. Ruska loistaa vielä niin maassa kuin puissakin. Vähän sumuista, sopivan viileää. Aurinko pilkahtelee. Joutsenet töräyttelevät torviaan.

Kerään risuja aitaan. Nyppään rikan sieltä täältä. Poimin talteen sileitä kiviä. Niille voi olla käyttöä joskus. Siivoskelen. Virittelen tuijille tuet huppuja varten. Verkoista ei tarvitse huolehtia, Jouko on laittanut ne. Alkaa hämärtää. On aika mennä sisäpuuhiin.

Lokakuun 29. päivä

Lähestyvää pyhäinpäivää varten kerään maljakoihin varjoyrttejä. Keräilen pihalta risuja, ja täyttelen niillä lahopuuaitaa.

Suuret pallotuijat ovat selviytyneet leikkauksesta niin hyvin, että päätän parturoida myös pienet pallot. Pieni siistiminen tekee ihmeitä.

Lokakuun 31. päivä

Keräilen käpyjä lahopuuaidan täytteeksi. Puhdistan kastelukannut, ruukut ja työvälineet. Syyspuuhat alkavat käydä vähiin. En vielä malttaisi lopettaa – tai en ainakaan ennen kuin säät muuttuvat sateisiksi tai kylmiksi. Huomenna on jo marraskuu.

PUUTARHAPÄIVÄKIRJANI MUN Lokakuussa

Lokakuun 2. päivä

Tasoittelen hiekan kauniiksi kumpareeksi vatiin. Sammaleet odottelevat vieressäni. Muuttolinnut huutavat, hanhia varmaan. Hakevat omaa paikkaansa muodostelmassa. Ah, tätä ihanaa syksyä!


Lokakuun 4. päivä

Keltaiset sadetakit täplittävät Sibeliuksen puistoa. Koululaisryhmä seisoo Sibeliuksen patsaan edessä kuuntelemassa opasta. Minä valokuvaan komeita kukkaistutuksia. Istahdan penkille ja nautin, kun Sibeliuksen musiikki alkaa soida. Hienoa!

Kuulen sivusta oppaan kertovan, kuinka Sibelius on tallettanut sammalta tulitikkurasiaan ja toisinaan haistellut sitä päästäkseen metsän tunnelmaan, sen tuulen huminaan ja lintujen lauluun. Oppilaat miettivät Suomen kansallislintua, -puuta ja -kasvia. He tunnistavat kuusia, mäntyjä, koivuja. Pojat hyppivät vaahteranlehtikasassa. Joku kerää tammenterhoja.

Soivat penkit ovat haluttuja istumapaikkoja. Lapset selvästi nauttivat musiikista. Ripottelee vettä ja paleltaa, mutta en malttaisi lähteä puistosta. Nuori Sibelius jää katselemaan vanhaa yläalkeiskouluaan.

Ennen lounasaikaa ehdimme pyörähtää katsomassa vanhaa sairaalamiljöötä. Hämmästyttävää, että vanhat rakennukset ovat yhä terveyskeskuksen käytössä. Tuntuu hyvältä, että kaikkea vanhaa ja arvokasta ei ole hylätty. Kaunis, hyvin koristeellinen rautatieasemakin on edelleen käytössä.

Verkatehtaan alue ja Pinellan puisto veden äärellä on viihtyisä. Ihanan syksyistä! 

Yksi tehdasrakennuksista kätkee sisälleen modernin ravintolan. Räsymatot pöydillä pehmentävät vaikutelmaa. Kylläisinä lähdemme kohti Aulankoa – tai oikeastaan Karlbergin kartanoa, sillä tuon historiallisen alueen rippeet minä haluan nähdä.

–Millaista olisikaan ollut kreivittären kävellä käsi kädessä Hugon kanssa täällä, sanon Joukolle Joutsenlammella. – Olisikohan Hugolla riittänyt aikaa sellaiseen, jatkan, oli varmaan omaisuudessa yllin kyllin huolehtimista. Tarinahan kertoo, että tuolloin Suomen rikkain mies, Hugo Standertskjöld, oli ihastunut puolalaiseen kreivittäreen, mutta sai rukkaset. Hugo eli elämänsä poikamiehenä. Ei varmasti ollut helppoa hänellä.

Ruusulaakson paviljonki on aika hieno. Kuvittelen tyhjään tilaan pöydän, tuolit, pöytäliinat sekä koristeet ja tietenkin herkut. Kyllä kelpaisi viettää aikaa täällä. Sen sijaan Onnentemppeli vaikuttaa karulta kivikkoisen mäen huipulla. Onnellinen saa olla se, joka ylipäätään pääsee kiipeämään rakennukseen.

Aurinko paistaa ja näyttää Aulangon parhaat puolet. Ruska ei ole vielä kunnolla alkanut, mutta täällä on silti kauniin syksyistä. Saan hyvät kuvat.

Matkalla Lepaalle huomaamme yllättäen tien läheisyydessä kauniita rakennuksia. Vanhassa punatiilitalossa on erilaiseksi mainostettu rautakauppa. Se täytyy nähdä. Nämä ovat vanhan Metsänkylän kartanon rakennuksia. Toden totta rautakauppa on näkemisen arvoinen, vaikka en olekaan vailla vanhan ajan sähkökatkaisijoita, kahvoja, lavuaaria, en edes luutia tai sinkkikauhoja.

Lepaan kartanon mailla, keltaisten rakennusten edessä, huokailen ihastuksesta. Kuvaan taloja ja niiden välistä pilkottavaa tuulimyllyä, seinää vasten kasvavia omenapuita, näyteistutuksia, hedelmäpuiden rivejä. Opiskelijat kiertelevät tunnistamassa kasveja.

–Tässä olis sulle vähän mallia, sanon Joukolle vanhoista navetan raunioista tehdyn pergolan äärellä, sinähän tykkäät pergoloista. Joukostakin rakennelma on hieno. Kappelin portti on vaikuttava, varsinkin sen kautta avautuva näkymä. Kaikkialla on kaunista ja siistiä. Kannatti tulla tänne.

–Onneksi alkoi sataa, kiusoittelen Joukoa kotimatkalla, olisi muuten menneet huolet hukkaan. Hän on eilen tutkinut säätiedotusta ja puhunut laajasta saderintamasta koko eteläisen Suomen yllä. Päivä on ollut pääasiassa aurinkoinen. Vasta Vesilahdella alkaa sataa.

Lokakuun 8. päivä

Alan jo pikkuhiljaa tottua siihen, että kalpea Viuhti tulee vastaan kuin kana. Kiinnostuneena kurkkii, mitä herkkuja minulla on sille. Iltaisin löydän sen pesästä. Floora vaikuttaa hämmentyneeltä, kun sen asema hierarkian ylimpänä kanana ja kukon kainaloisena on mennyt. Haikeaa, mutta ei enää surullista. Viuhti on ihana juuri sellaisena kuin on.


Lokakuun 9. päivä

Olen vetkutellut kukkasipulitilauksen kanssa. Kauppoja on niin monta. Hintojen vertailu on hankalaa. Valikoimat hupenevat. Vihdoin tänään se on tehtävä. Olen luvannut itselleni, että istutan muutaman pussillisen joka syksy. Ei tarvitse keväällä katua laiskuuttaan. Darwineita ehdottomasti. Ei ole paljon mistä valita, riittää kun on vaaleanpunaisia ja aniliineja. Niiden lisäksi jokunen vähän erikoisempi: pussillinen papukaijoja ja liljatulppaaneja. Harmi, että kevättähdet ovat loppuneet. Otan pussillisen krookuksia. Yhteensä sataviisi sipulia.


Lokakuun 12. päivä

Tampereen kauppahalli on yhtä tunnelmallinen kuin aina ennenkin. Vihannespuoti on kuin satukirjasta. 

Kukkapuoti pursuilee värikkäitä leikkokukkia. Ah! Tiskeillä on tarjolla tuoretta lihaa, kalaa, lounasta, tamperelaisia erikoisuuksia kuten pärämätsejä ja rievää, leipomotuotteita ja vaikka mitä. Minä valitsen huolella palan suklaakakkua.

Alkaa olla jo nälkä, mutta haluan virittäytyä 1900-luvun tunnelmiin käymällä katsomassa Wivi Lönnin suunnitteleman Olánin talon. Iloiseksi yllätyksekseni Palomäenkadulla onkin vieri vieressä toinen toistaan viehättävämpiä taloja. Päätämme palata ihailemaan Pyynikinrinteen taloja vielä joskus toisellakin kertaa.

 

On hyinen ilma. Umpijäässä yritän napata muutaman kuvan Talouskoulun pihalta ennen kuin astumme ravintola Wiviin sisään. 

Ensivaikutelma on kuin kouluruokalassa. Varsinainen ravintolasali on kuitenkin viihtyisä, ja päätämme jäädä. Ikkunapöydässä istuu vanha pariskunta keskustellen intensiivisesti. Kuvittelen, että hänhän voisi olla itse Wivi Lönn kollegansa kanssa työlounaalla.

Jatkamme samaa teemaa. – Että ihan paloasemaa katsomaan, naurahdan ajaessamme keskuspaloasemaa kohti. Harmi, ettemme pääse tuota kaunista rakennusta paremmin näkemään tietöiden takia.

Talvitakkikaan ei auta, kun Miladivan palatsin pihalla tuulee jäätävästi. Kiertelemme silti ruskan värittämässä puutarhassa ihailemassa ja ihmettelemässä. – Tänne täytyy tulla kesällä uudestaan, sanon Joukolle. – Ehdottomasti, hän vastaa.

Vielä on yksi Wivi Lönnin suunnittelema rakennus nähtävä: Lapinniemen kartano.    

Oliivipuut kutsuvat sisään kauniiseen, yli satavuotiaaseen taloon. Talo on saanut arvoisensa asukkaat: tehtaanjohtajan lukaalissa toimii Bypias-lifestylemyymälä.

Katselen alkuperäisiä kaappeja, portaikkoa, ikkunoita ja muita yksityiskohtia. Kahvilan vierestä pääsee sisäpihalle tunnelmalliseen puutarhaan. Puutarhassa on rappioromantiikkaa. Sisäpihalla syksy näyttää parhaimmat puolensa. Pää pyörällä kaikesta kauniista lähdemme ajelemaan päivän viimeistä etappia, puutarhamyymälää kohti.

Olen päättänyt tehdä vihreävalkoisen asetelman terassille. Niin kuitenkin käy, että vihreiden callunoiden ja valkoisen jouluruusun seuraksi ostoskoriin päätyy vaaleanpunaisia callunoita. Jouko ehdottaa kultasypressiä. No otetaan toki. Alkaa olla jo kiire kotiin ja pian alkavaan webinaariin, mutta äkkiä vielä muutama tulppaanisipulipussi ja pari pussia kevättähtiä. Onneksi löysin vielä.


Lokakuun 14. päivä

Jouluruusu harmaaseen ruukkuun, sen seuraksi vihreä calluna ja iso ämpäri sammalta. Ei, ei sittenkään, vaan pieni ämpäri sopii paremmin… Alku on aina yhtä hankalaa, vaikka tiedän, että syyskukat näyttävät hyviltä, miten tahansa ne yhdisteleekin.

Lokakuun 17. päivä

Ensimmäiset rohtokatajanoksat näyttävät upeilta harmaassa seinätelineessä. – Tästä tulee hieno, ajattelen, mutta itseluottamukseni karisee sitä mukaa, kun lisään uusia oksia asetelmaan. Asettelen villanukkajäkkärää, välivihreäksi havuja, muutamia pallo-ohdakkeita ja tähtiputkia. En ole ollenkaan tyytyväinen. Nyt on tauko paikallaan.

Palaan kukka-asetelman ääreen ja päätän purkaa koko helahoidon. Uudella innolla aloitan alusta. Tällä kertaa harkitsen joka oksan paikkaa niin kauan, että se näyttää hyvältä. Se tepsii.

Lokakuun 22. päivä

Vilkaisen nopeasti kanoja ennen kuin kyykistyn pehkuille Viuhtin viereen. – Missä Floora on, ihmettelen, miten kana voi kadota jäljettömiin? Mielessäni käväisee jo sellainenkin epärealistinen ajatus, että onkohan se livahtanut ovesta ulos.

Kyyneleeni tipahtelevat Viuhtin kuparinruskeille sulille, kun painan varovasti kasvoni sen selkää vasten. Kukko on syvässä unessa, mutta hengittää vielä.

Tuntuu hyvältä, kun Jouko tulee perässäni kanalaan. Lohduttaa. Hän löytää Flooran kaurapöntön ja seinän välisestä pienestä kolosta kovalta lattialta makaamasta. Voi Floora-ressukkaa! Tuo aina niin tomera ja mitään pelkäämätön kanarouva on selvästi järkyttynyt. Tunnen suurta myötätuntoa sitä kohtaan. Floora katselee Viuhtia ja minua kaukaa. Yrittää syödä, mutta ruoka ei maistu. Pitkän ajan päästä se uskaltautuu lähemmäs ja jää seisomaan viereeni. Seisoo ja katselee vuoroin minua ja kukkoa.

Silittelen Viuhtia hellästi. Olen vuosia yrittänyt totutella ajatukseen, etteivät kukot ole ikuisia. Ei siihen kuitenkaan ole tottunut. Nyt seitsemän vuoden aikajakso on päättymässä. Viuhtin sairastamisen aikana päädyin pitkän harkinnan jälkeen siihen, että annan kukon kuolla luonnollisesti, kun sillä ei ole kipuja. Voimat olivat heikot, mutta ruokahalu oli vielä eilen hyvä. Iloisena ja luottavaisena se tuli aina vastaan minua.

Minun täytyy välillä käydä syömässä ja lepäämässä. Avilla soittaa koululäksyksi saatua, Ilmari Hannikaisen kappaletta Mirrin hautajaiset. Tuo haikeankaunis sävellys sopii tähän hetkeen. Taivaalta leijailee suuria lumihiutaleita.

Jouko käy tarkkailemassa tilannetta. Floora nukkuu Viuhtin vieressä. Sydäntä riipaisee, kun Floora, Viuhtin kainaloinen kananen, joutuu luopumaan rakkaimmastaan.

Vuorotellen istun pehkuilla ja lepään sisällä. Iltapäivällä Viuhti on nukkunut pois. Kaikki kanat ovat ihan sen ympärillä. Koskettavaa!

Annan kanoille aikaa hyvästellä. Siivoan kikkareita, lisään vettä ja ruokaa. Nyt Flooralle maistuu ruoka. Kaikki kanat kuopsuttavat vähän. Myöhemmin, kun käyn kanalassa, kaikki kanat seisovat hartaina ringissä Viuhtin ympärillä, kaikkien katseet kukkoa kohti.

Viimeinkin kanat ovat nousseet orsille. Nostan Viuhtin syliini. Lähden Joukon kanssa otsalampun valossa kulkemaan metsän reunaa kohti. Jouko laittaa lakanaksi silkkipaperin ja peitoksi toisen. Minä asettelen päälle jouluruusun kukan ja syyssyrikän oksan. Jouko sytyttää kynttilän ja luo haudan umpeen. Asettelen vielä kimpun villanukkajäkkärää kummulle. Silmäni kirvelevät itkemisestä.


Lokakuun 23. päivä

Kanalassa on hiljaista. Vain Lilli piipittää vaimeasti. Niin kaipaan entistä iloista kälätystä. Yhdessä kanojen kanssa ikävöin ihanaa kukkoa. Mietin, miten ne pärjäävät ilman Viuhtia, kun toista samanlaista ei saa. Ei, vaikka kuinka haluaisin.


Lokakuun 26. päivä

Vien kanoille omenaa. Ikävä puristaa sydäntäni, mutta kanojen suruaika näyttää loppuneen. Ne juttelevat ja touhuavat taas, nahistelevatkin vähän. Arki alkaa palata uomiinsa, paitsi Flooralla, joka on tavallista vaiteliaampi.