KOTTIKÄRRYILLÄ PUUTARHAN YMPÄRI Kesäkuussa

Kesäkuun 1. päivä

Ajatus jysähtää päähäni kuin ukkospilvi: tämä ei ole mitään hetkellistä, vaan Poppius on vakavasti sairas. Ihana Poppius-raukka! Sen harja on sinertänyt jo jonkin aikaa, mutta nyt myös kukon käytös on muuttunut. Se ei enää kutsu kanoja syömään. Syö onneksi itse hyvällä ruokahalulla, mutta ei tarjoile rouville. En ole kuullut sen kiekuvan muutamaan päivään. En voi uskoa tätä todeksi. Poppius on ollut meillä vasta kolme ja puoli viikkoa, ja nyt on jo luopumisen tuskan aika.

Kesäkuun 2. päivä

Olen suunnitellut jälkiruuaksi mansikkaraparperirahkan, mutta juuri silloin, kun pitäisi hakea raparperit, sataa kaatamalla. Päätän tehdä mansikkarahkan ja raparperihillokkeen erikseen sitten, kun sade lakkaa. Raparperit kukkivat komeimmillaan, mutta ei haittaa. Käytän ohuita varsia. Hillokkeesta tulee tosi hyvää.

Kesäkuun 3. päivä

Tänään leikataan oikein urakalla. Jouko parturoi koivuangervoaidat, minä leikkaan vuorenkilvet ja talvella kuolleet ruusunoksat sekä ruskettuneet havut. Ei ollut suosiollinen talvi sen enempää havuille kuin ruusuillekaan.

–Poppius kiekaisi, Jouko huikkaa ovenraosta ja kiirehtii jatkamaan hommaansa. Hän tietää, miten iloiseksi hän tuolla lauseella minut saa. Minä säntään kanalaan ja tosiaan: kukko kiekuu. Se on ollut aamulla apea eikä innostunut nokkimaan herkkuja. Nyt se kiirehtii reippaasti tarhaan, kun vien apiloita ja omenaa. Vaikuttaa siltä, että se jopa vähän kutsuu kanoja. Ei se vielä tarjoile rouvilleen, mutta syö sentään itse hyvällä ruokahalulla.


Kesäkuun 5. päivä

On surullista käydä kanalassa ja nähdä Poppiuksen kunnon yhä huononevan. Se ajaa Flooran pontevasti pois herkkujen ääreltä, vaikka se vasta äskettäin on pitänyt siitä ja kaikista muistakin rouvistaan esimerkillisen hyvää huolta. Illalla näen sen istuvan alaorrella väärinpäin. Sydäntäni särkee, kun Poppius katselee minua jutellessani sille. En haluaisi luopua siitä näin pian. Juuri kun se on rohkaistunut niin paljon, että tulee pyytämään lisää herkkuja, kun entiset ovat loppuneet.


Kesäkuun 6. päivä

Käyn kanalassa itkemässä. Poppius on väsynyt. Se katsoo kauniisti, kun juttelen sille. Hyvästelen.

Kesäkuun 7. päivä

Juhlafiilis tulee pikkuhiljaa kotia ja puutarhaa laittelemalla. Iirikset ja jalolupiinit pitävät huolen puutarhan väriloistosta. Osa pioneista kukkii jo. Jännittää, pullistuvatko nuput niin, että vieraat voisivat kerätä kimput kotiin viemisiksi.

On vaikeaa yhtä aikaa valmistella iloisia juhlia ja seurata Poppiuksen sairastamista. Onneksi Poppius on vähän virkeämpi kuin eilen, joten itsekin olen paremmalla mielellä.

Kesäkuun 8. päivä

Olen varautunut konfirmaatiotilaisuuteen paksulla nipulla nenäliinoja. Tällä kertaa pääsen vähemmillä kyynelillä kuin yleensä, sillä istumme niin takana, että en näe rakasta poikaani kuin vilaukselta muutamia kertoja. Siellä hän kuitenkin on, ja häntä ajatellessani sydämeni on pakahtua kiitollisuudesta ja onnesta.

Reissun jälkeen tekisi mieli oikaista sohvalle hetkeksi, mutta aikaa ei ole hukattavaksi. Vaikka olen suunnitellut hyvin yksinkertaiset asetelmat – vaaleansinisiä iiriksiä, niiden kapeita lehtiä sekä morsiusharsoa lasipulloihin – onnistun käyttämään puuhaan useita tunteja. Asettelen lasipullot eri puolille taloa ja saan välittömästi myönteistä palautetta vessaan asettelemistani kukista ja muistakin.

Poppius on aiempaa virkeämpi. Innoissaan se syö omenaa kädestä. Omena onkin sen herkkua. Seesaminsiemenetkin maistuvat. Voisikohan se sittenkin parantua? Näyttäisi siltä, että saamme juhlia iloisissa merkeissä.


Kesäkuun 9. päivä

Aamu on ollut tuulinen ja sateinen, mutta nyt aurinko näyttäytyy ja tuulikin tyyntyy. Laitan liinat terassin pöydille ja teen vielä pieniä viimeistelyjä ennen juhlavieraiden tuloa.

Yhtäkkiä alkaa tuulla rajusti. On vaikea nähdä ikkunasta ulos, kun sade piiskaa lasia. Rajuilma tuntuu pyrkivän sisälle asti. Pian ilma taas selkenee ja huomaamme pajun ison, paksun haaran rysähtäneen maahan. Onneksi se on kaatunut tien sivuun, eikä haittaa vieraiden tuloa. Harmi vain, että se on kaatuessaan repäissyt amerikanpihlajasta oksan. Terassilla pöytäliinat ovat litimärkiä.

Talo täyttyy vieraista ja iloisesta puheensorinasta. Vieraat viihtyvät, tilaa ja ruokaa riittää ja pionit ovat auenneet juuri sopivasti niin, että kaikki halukkaat saavat poimia kimpun mukaansa. Illalla uni ei tahdo tulla.

Kesäkuun 10. päivä

Avillalla on asiaa Tampereelle ja Sinella kutsuu meidät kylään, parvekeviljelyksiään katsomaan ja Tampellan rantaraitille kävelemään, joten vietämme päivän kaupungissa. Päivä on tuulinen, kylmä ja vähän sateinenkin, mutta juuri silloin kun vietämme aikaamme Tallipihalla ja Finlaysonin palatsissa, on aika hyvä sää. 

Ihailen runsaita kukka-asetelmia ja viehättävää miljöötä.

Iltapäivällä kotona katkeavat sähköt koko illaksi. Olemme kiitollisia, että sähköt eivät katkenneet eilen tai toissapäivänä.


Kesäkuun 11. päivä

Sää suosii tänään enemmän sisä- kuin ulkotöitä. On tosi kylmää ja tuulista, sadettakin saadaan. Saan silti istutettua pikkujasmikkeen sekä kaksi keijuangervoa Etelärinteeseen.

Ihmeellistä, että pionit aukovat nuppujaan tässä hyytävässä kylmyydessä! Kun aurinko näyttäytyy, pitää juosta kuvaamaan. Muuten ei ehdi ennen seuraavaa sadekuuroa.


Kesäkuun 12. päivä

Liikuttavaa – olen menossa kanalaan tarjotakseni Poppiukselle omenaraastetta, mutta Noeli onkin jo syöttämässä porkkanaa. En tiennyt, että olemme käyneet vuorotellen syöttämässä kukkoa. Noeli keksii tarjota myös juustoraastetta, joka käykin oikein hyvin kaupaksi. Nopea saa olla, että herkut päätyvät oikeaan osoitteeseen eikä neljän kanarouvan nokkiin. Huolettomat rouvat hyörivät ja pyörivät innokkaina ympärillä.

Kesäkuun 13. päivä

Ahkera syöttäminen on tehnyt Poppiukselle hyvää ja se näyttää huomattavasti pirteämmältä kuin eilen. Keitetty kananmuna virkistää lisää. – Jos Poppius paranee, siitä tulee tosi kesy, Noeli sanoo. Se on oppinut luottamaan meihin. Voi, kunpa se paranisikin, mutta en oikein jaksa uskoa. Käyn vähän väliä kanalassa syöttämässä ja tarkistamassa, että Poppiuksen on hyvä olla.

Vettä tulee kaatamalla. Pionit taipuvat sateessa. Illalla sade lakkaa ja aurinko paistaa. Miljoonat sadepisarat kimmeltävät lehdillä kuin timantit. Kerään suuret, hurmaavasti tuoksuvat pionikimput maljakkoon. Koti täyttyy kauneudesta, kun rippijuhlakukatkin loistavat vielä.


Kesäkuun 14. päivä

Puutarha on hengästyttävän kaunis. Kaikki kukat tuntuvat kukkivan yhtä aikaa: ruusut, iirikset, jalolupiinit, pionit, kullerot, unikot, koivuangervot, grönlanninhanhikit, isorikot… Käki kukkuu loputonta kertosäettään. Saan tästä kaikesta voimaa surun keskellä Poppiuksen hoitamiseen.

Kesäkuun 15. päivä

Ihanaa, Poppius näyttää virkeältä! Se katselee kiinnostuneena mitä minulla on sille. Annan sille kaikki herkut mitä vain keksin: tuoreita mehukkaita mansikoita, auringonkukansiemeniä, keitettyä kananmunaa, vesiheinää, mehevää porkkanaraastetta nyponsopan kanssa… Kaikki kelpaa.

Kukko nokkii ahneesti auringonkukansiemeniä. Se katsoo minua tarkkaavaisesti kirkkailla silmillään. Sen harja on punainen ja kaartuu nätisti pystyssä. Harja ei enää ole tuhkanharmaa silmän päällä lerpottava surkimus niin kuin eilen. Jotakin on tapahtumassa. Alan varovasti uskoa ihmeeseen.


Kesäkuun 16. päivä

Iloisena menen kanalaan Poppiusta tervehtimään. Minulla on mukanani raejuustoa, josta se varmasti on innoissaan. Jälkiruuaksi olen varannut mansikkaa. Aion samalla laittaa kylpylaatikon oikein hyvään kuntoon. Poppius varmasti nauttii päästessään kylpyyn.

Vastassani onkin hiljainen kukko. Poppius kuuntelee, kun juttelen sille. Ruuat jäävät syömättä. Silittelen ja hyvästelen.

Pitkin päivää käyn tarkistamassa, olisiko Poppius virkistynyt. Neljä Hulda Huoletonta hyppii ympärillä. Ihmettelevät varmaan mitä minä suren – Poppiushan on siinä, ja herkkuja virtaa ovista ja ikkunoista. Pyydän Avillaa soittamaan minulle Ilmari Hannikaisen Mirrin hautajaiset. Tuo haikea pianokappale saa kyyneleeni juoksemaan puroina.

Illalla Poppius on poissa. Jouko tulee kanssani hautaamaan sen. Ilta on lämmin ja kesäisen kaunis. Käki kukkuu ja linnut laulavat, kun sommittelemme juhannusruusuista kimpun. En kyynelten läpi näe tuota rakasta kukkoani, kun vien sen haudalle pitkin polkua, jota reunustavat kauniisti kaartuvat saniaiset. Laskemme Poppiuksen kuoppaan ja asettelemme ruusukimpun silkkipaperin päälle. Pienen kukon elämä oli lyhyt, mutta hyvin merkityksellinen. Tänä lyhyenä aikana se ehti tuottaa valtavasti iloa ja onnea.


Kesäkuun 18. päivä

– Miten tää leikataan, Jouko kysyy kädessään pitkä pionin kukkavarsi. – Tää oli taipunut polulle, niin otin tän talteen, hän selittää.

Olen onnellinen, että hänestä on tullut pioni-ihminen. Aviopuolisot tosiaankin alkavat muistuttaa toisiaan. Joukoa ei tarvinnut kahta kertaa käskeä pioniostoksille, kun hän oli menossa asioille Pirkkalaan. Pyysin ottamaan kuvat lajikevalikoimasta ja valitsin sitten niistä lammen taakse kuusi vaaleanpunaista ’Sarah Bernhardtia’ ja kolme hybridipioni ’Cythereaa’. Saadaan lammen takaosan pioniryhmä valmiiksi.

Joukon vallille kaksi vuotta sitten istutetut pionit kukkivat runsaina: aniliinia, vaaleanpunaista ja valkoista. Jouko nimesi tuon ryhmän puutarhan kauneimmaksi kukkapenkiksi. Kieltämättä värivalikoima on osunut nappiin, mutta minusta musta muovi ryhmän edessä laskee kukkaryhmän kauneutta. – Mikä kukkapenkki muka on kauniimpi, hän inttää. – Ei kait sitten mikään. Olipa onni, että puutarhan kaunein kukkapenkki sattui juuri ”sinun maillesi”, nauran.

Mietin, miten muka pioneista voisi saada tarpeekseen. Tiedän kyllä, että voi, mutta nyt pionien kukkiessa tuntuu, ettei malta kotoa lähteä mihinkään. Olen kiitollinen puutarhamme pionien lajikerunsaudesta. Uusia lajikkeita puhkeaa kukkaan koko ajan. Olen antanut kimppuja ystäville, haalinut niitä sisälle ja silti kukkia riittää yllin kyllin ulkonakin. Oi-joi, tätä ihanaa kukkien ja tuoksujen aikaa! Se lohduttaa minua Poppiuksen menetyksen surussa.


Kesäkuun 19. päivä

Kesän suurisuuntaisin projekti, 21 pionin istutus lammen taakse, alkaa olla voiton puolella – ainakin, jos ei kattamista lasketa. Eikä sitä nyt lasketakaan, kun on krooninen puute pahvista. Itse asiassa 76 % on valmiina, mutta ei hätää; uusia projekteja pukkaa. Alueen reunalle on tulossa vielä marja-aroniaa ja kirsikkapuiden väliin angervopensaita. Hups, yhtäkkiä onkin kymmenkunta kuoppaa lisää kaivettavana.

Kierrän valokuvaamassa kuin orava tammenterhoja keräämässä talven varalle. Muistikortti pursuilee jo, mutta otan vielä yhden ja vielä…

Kesäkuun 20. päivä

Tänään on aika laittaa puutarhaa juhannuskuntoon. Parsat saavat kompostinsa. Raparperin kukkavarret katkaistaan. Kanoille löytyy vesiheinää. Karkailleet akileijat ja viiruhelvet saavat lähtöpassit. Orvokit leikataan. Kauheassa tuulessa kitketään ja siistitään. Huusholli siivotaan, jos jaksetaan ja aikaa jää.


Kesäkuun 21. päivä

Täksi päiväksi olen varannut maailman mukavinta puuhaa: kukka-asetelmien tekoa. Turvaudun takuuvarmaan tekniikkaan ja asettelen kukat lasipulloihin. Mikään ei voi mennä pieleen, kun käytettävissä on mielin määrin pioneja. Niiden lisäksi käytän ensi kertaa ’Yellow Tail’ -iiriksiä. Oi, miten ihania ne ovatkaan! Jättipoimulehti ja isorikko ovat varmoja seuralaisia. Muutama iiriksen lehti täydentää kokonaisuuden. Lopputulos on ihana. Mietin aikaa, jolloin vasta haaveilin pioneista maljakossa. Haave tuntui niin kaukaiselta. Nyt osaan arvostaa tätä kaikkea ihanuutta.

Juhannusaaton vakio-ohjelmistoa ovat kääpiövuorimäntyjen vuosikasvujen leikkaaminen. Illalla Jouko paistaa muurinpohjalettuja.


Kesäkuun 22. päivä

Ajatus laineiden liplatuksesta rantakivillä houkuttelee minut juhannusajelulle Sastamalaan Sinellan ja Joukon kanssa. Matkan varrella poikkeamme Kiskokabinetilla katsomassa junanvaunua, jossa Mannerheim on tavannut Hitlerin. Upeat puitteet tapaamiselle! Jäätelö torikellon nurkalla tuo ihanan kesäfiiliksen. Tuttavallinen naakka seurustelee kanssamme jäätelön toivossa. Oi, miten suloinen se on!

Tyrvään pappilan puutarha on kaunis kesäasussaan. Jasmikkeet tuoksuvat, pionit kukkivat, kaikkialla on siistiä ja tyylikästä. Mielipaikkani, valkoinen penkki veden äärellä, sattuu olemaan vapaa. Onneksi olemme varanneet herkulliset eväät – sandwichit ja vesimelonia – mukaan. Laineet liplattavat, aurinko paistaa, hääparia valokuvataan. Niin kesäistä! Sinella kulkee paljain varpain tuuhealla nurmikolla ja nauttii pionien tuoksuista. Minä ja Jouko ihastelemme ja ihmettelemme rakennuksen mahtavuutta ja sitä ympäröivää puutarhaa.


Kesäkuun 23. päivä

Yritän hiipiä kanatarhaan salaa, mutta Flooraa ei hämätä. Heti, kun haka kolahtaa, se juoksee ovelle kuin tuulispää. Ettei vain jää ilman herkkuja. Minua naurattaa.


Kesäkuun 24. päivä

Koti on täynnä kukkia, mutta en voi vastustaa pioneja. Sopivasti nupuillaan olevia kukkia löytyy vielä. Avillakin innostuu tekemään kimpun (yläkuvassa). Aluksi hän huokailee, kun kukat eivät meinaa pysyä kohdillaan. Lopputulos on kuitenkin täydellinen. Ihana!

Minä teen omani rautalankamyttyrätekniikalla. Asettelen jokaisen oksan Kiana Underwoodin opein: kun jokaisen oksan asettelee harkiten niin, että se näyttää kauniilta, niin lopputulos on hyvä. Aukot täydennetään, mutta mitään ei tarvitse enää korjailla. Minäkin olen tyytyväinen omaani.

Kesäkuun 25. päivä

Eilisestä innostuneena jatkan leikkokukkien parissa. Nyt minua inspiroivat erityisesti isotähtiputket ja valeangervot. Kokeilen ensimmäistä kertaa maljakon suulle teipattavaa ristikkoa.

Innostus vaihtuu luomisen tuskaan. Pikkuisen toilettikimpun ’Lac Majeau’ –ruususta saan valmiiksi, mutta epätoivoisen pionikimpun viimeistely jää huomiseen.


Kesäkuun 26. päivä

Olen unohtanut eilisen tuskan ja ryhdyn taas asettelemaan kukkia. Minulla on visio kauniisti asettuvasta epäsymmetrisestä kukkarunsaudesta, mutta kukat eivät suostu siihen. Valittelen lopputulosta Joukolle. – Jos tuo ei näytä kauniilta, on katsojan silmässä vika, Jouko lohduttaa.

KOTTIKÄRRYILLÄ PUUTARHAN YMPÄRI Toukokuussa

Toukokuun 3. päivä

Kun on tyhjentänyt kompostorit ja tarjoillut herkut ruusuille, kärhöille ja hedelmäpuille sekä valmistellut kuopat kahdelle pionille, on syytä loppuilta hehkuttaa kaikkea tätä.


Toukokuun 4. päivä

 
Touhuan monenlaista, mutta en saa mitään valmiiksi. Puutarhasuunnittelu vaatisi lapiovoimaa. Pihan siivoukseen täytyy järjestää talkoot: venetelineet eivät minun voimin siirry. Enkä vieläkään ole saanut päätettyä, mitä ihmettä teen kukkoasian kanssa. Asialla alkaa olla kova kiire, Lyydia on hautonut jo viikon.

Päätän yrittää vielä viimeisen kerran. Etsin Facebookista kaikki, jotka ovat tarjonneet chaboja viime vuosien aikana. Laitan heille jokaiselle viestin. Saan useita vastauksia, mutta kenelläkään ei ole sen enempää munia kuin kukkojakaan.

Lilli, joka on chaborotua, on seurallinen, utelias ja ihana.

Aion luovuttaa ja alan sopia mille fleur -siitosmunista, vaikka en sulkajalkoja haluakaan. Yhtäkkiä muistan hollantilaisen kääpiökukon silmät. Kipinä syttyy, liekki roihahtaa. Kukko ei ole vielä löytänyt uutta kotia ja alan neuvotella kukon hakemisesta, vaikka se onkin kooltaan pienehkö meidän parveemme enkä koskaan tulisi saamaan chabotipuja. Hakuajan sopimisessa on kovasti hankaluuksia, mutta lopulta teen suunnitelman. Ajelisimme keskiviikkona Hankoon ja yöpyisimme hotellissa. Seuraavana aamuna hakisimme kukon. Tunnen saaneeni asian valmiiksi ja olen niin innoissani, että unet karisevat silmistäni.


Toukokuun 5. päivä

Herätessäni mielessäni on hollantilaiskukko ja sen kauniit silmät. Hämmennyn, kun Messengerissä odottaa uusi viesti. Tiedän kyllä mitä vastaan, mutta tunteeni myllertävät. Sydän pamppaillen näpyttelen viestin sopiakseni yksityiskohdista. Kirkkonummelta on helppo hakea, keskiviikkoilta sopii ja mitään ei maksa. Haikein mielin kirjoitan viestin, että olen löytänyt etsimäni chabon enkä siis tulekaan hakemaan hollantilaista. Onneksi emme olleet hakupäivästä sopineet.

Nyt on kanoille kovasti kerrottavaa.

Toukokuun 6. päivä

Ilma on niin kylmä, etten voi päästää kanoja ulkoilemaan. Meteorologit ennustavat takatalvea, lumisadetta ja pakkasta. Orvokit voin silti istuttaa ja valmistella kuopat kolmelle pionille. Ei hullumpi saavutus sekään.

Toukokuun 7. päivä

Tykkään tällaisesta hitaasta keväästä. Kun en pääse istutushommiin, tyhjennän maatuneita rikkakasveja säkeistä kasaan. Siitä jos mistä tulee hyvä mieli.


Toukokuun 8. päivä

–Ei tänne tulisi lähdettyä, ellei olisi tosi painava syy, sanon Joukolle kaartaessamme Kehä II:lle. Maalaistyttönä täällä betoniviidakossa tunnen olevani aivan väärässä paikassa. Suurpelto onneksi kuulostaa lupaavalta. Muhevaisen puutarhan valikoima on hyödynnettävä, kun kerran tänne asti olemme tulleet.

Tuuli pyörittelee hiukset silmille ja nenä vuotaa, kun valitsen kylmän kangistamin käsin koristekastikan, vaaleanpunaisen loistosalvian ja ritarinkannuksen taimia kärryyn. Kaikki taimet eivät ole vielä tulleet, mutta löydän lisäksi ängelmän, rönsyleimun ja ’Lacy Doily’ -päivänliljan taimia.

En malttaisi odottaa, mutta syötävä on, joten lounastamme golfkerhon ravintolassa. Päivän kulttuurikohde, Hvitträsk, on mahtavuudessaan omaa luokkaansa, vaikka puutarha ei pääsekään täysin oikeuksiinsa näin varhain keväällä. Toisaalta ympäröivä järvimaisema ja puutarhan uskomattomat korkeuserot näkyvät parhaiten lehdettömänä aikana. Yläterassit ovat niin korkealla, että minua melkein huimaa. Olen vaikuttunut hämmästyttävästä puutarhasuunnittelusta. Tänne olisi kiva tulla myöhemmin kesällä.

Vihdoin kello lähenee viittä. Olemme sopineet hakevamme kukon kuin sian säkissä. Nyt kukko odottaa meitä pihalla pahvilaatikossa. Mukava pariskunta kertoo, että kiinniotettaessa se on loukannut harjansa lennettyään verkkoa päin. Voi, pientä raukkaa! Pidemmittä puheitta nostamme pahvilaatikon takakonttiin ja ajelemme kotiin. Turhaan pelkään koko matkan, että kukko kyllästyy matkustamiseen. Hiljaista on.

Avaan pahvilaatikon kanalassa. Kukko ei tee elettäkään noustakseen. Pelästyn, että sen on huono olla. Lopulta se säikähtää jotakin ja hypähtää pehkuille. Yhtäkkiä se näyttää reippaalta.

Floora, Lilli ja Lumikki istuvat orrella. – Tässä on Poppius, sanon, vaikka oikeasti sen nimi on Tarzan. (Poppius on ruusulajikkeen nimi.) Rouvat alkavat kohteliaasti jutella kukolle. Kukko kuuntelee ja vastailee. Aikansa juteltuaan Floora tulee alas. Se pyörähtää kukon edessä. Näytösluontoisesti nokkaisee pari murua rehua. – Täältä kattilasta löytyy parhaimmat kaurat, se kai sanoo. Ei ole nälkä, mutta Floora pöyhäisee pehkua näyttääkseen mistä löytyy jyviä.

Lilli ja Lumikkikin esittäytyvät, vaikka ujostelevat. Hautova Lyydia pysyy tiukasti pesässään. Ei ehdi tervehtimään, on tärkeämpää tekemistä. Poppius kurkottaa kaulaansa nähdäkseen Lyydian. Jonkin ajan kuluttua Floora johdattaa kukon orrelle. Lumikki saa kunnian nukkua kukon vieressä.


Toukokuun 9. päivä

Kanalassa on mukavan rauhallista. Päivällä Poppius kiekuu ensimmäisen kerran säröilevällä äänellä, mutta topakasti ja suloisesti.

Kylällä juoruillaan, että Lumikista on tullut Poppiuksen kainaloinen kananen. Ne on nähty useamman kerran kahdestaan pehkuilla ja vierekkäin orrella. Sitä paitsi pari kertaa näin, että Poppius ehkä tarjoili Lumikille omenaa – tai sitten Lumikki vain nappasi herkkupalan kukon nokan edestä. Lumikki on muuttunut rohkeammaksi. Sen täytyy olla rakastunut.

Pitkin iltaa pohdin Joukon kanssa kanalan suhdekiekuroita. Illalla viimeisenä Jouko käy tarkistamassa, onko Poppius päässyt Flooran ja Lumikin väliin orrelle. On päässyt. Mekin voimme nyt rauhassa ruveta nukkumaan.


Toukokuun 10. päivä

Jouko on ehtinyt kurkistaa kanalaan jo ennen minua. Kanat ovat kuulemma vielä orrella. Kun minä olen menossa kanalaan, Jouko työntää ovella salaatinkannan kouraani.

Lilli nokkii salaattia kädestäni innokkaasti ja Lumikkikin uskaltautuu syömään. Poppius tulee pikkuhiljaa lähemmäksi ja kun pieniä salaatinpaloja tippuu pehkuille, hiljaa potpottaen se alkaa tarjoilla niitä kanoille. Lumikki on innoissaan nokan eteen tarjoillusta salaatista, mutta ei sekään määräänsä enempää jaksa syödä. Silloin Poppius ottaa salaatinpalan ja kiertelee ympäriinsä etsien kanaa, jolle voisi sen tarjoilla. Itse se syö kuivan heinänkorren.

Putiikissa käydessäni vilkaisen samalla kanalaan. Kanat ovat munintapuuhissa, paitsi Lilli, joka kylpee. Poppius seisoo munintapesien edessä ja valvoo, että kanoilla on turvallista. Niin liikuttavaa!

Illansuussa pidämme pihatalkoot. Trampoliini ja puumaja joutavat pois. Haketettava risukasa vielä jää, mutta ei haittaa, kun on muuten ihanan siistiä. On juhlan aika.

Illalla käyn Joukon kanssa läpi kanalan päivän kuulumiset ja pohdimme suhdekoukerot. Miksi Floora ei halua nukkua Poppiuksen kanssa kylki kyljessä? Kuinka kauan Lyydia aikoo pitää vallankahvasta kiinni? Onkohan Lumikin ja Poppiuksen rakkaus molemminpuolista?


Toukokuun 11. päivä

Ihanaa, Poppius tulee vastaani, kun menen kanalaan. Odottaa saavansa herkkuja rouvilleen, mutta tällä kertaa minulla ei ole. Aion päästää kanat hetkeksi ulos. Siitäkös riemu repeää. Minua aivan naurattaa, kun Poppius pontevasti kuopii maata. Kanat ovat tietysti innoissaan, vaikka osaisivathan ne kaivaa herkut itsekin. Kyllä illalla uni varmasti maistuu.

Vielä ihanampaa on se, että Poppius syö ensimmäistä kertaa kädestä – tai eihän se tarkasti ottaen syö, vaan tarjoaa saamansa juustopalan kanan nokan eteen.


Toukokuun 12. päivä

On ihanin äitienpäivä ikinä! Pöytä on katettu kauniisti herkuilla. Avilla soittaa pianoa, Asla klarinettia ja Noeli selloa. Ihan mieletöntä, en olisi hetki sitten vielä osannut toivoakaan tällaista! Sen jälkeen kaikki lapset vielä laulavat Avillan säestyksellä. Minä tietysti itken täysillä, mutta omapahan on vikansa. Mitäs valitsivat näin koskettavan laulun ja lauloivat niin ihanasti.

Lahjaksi saan kaikilta lapsilta begonian ja Sinellalta ’Karl Rosenfield’ -pionin (kuvassa) sekä Joukolta ne kaksi köynnöstukea, jotka olin toivonut.

Toukokuun 13. päivä

Vihdoinkin lämmintä! Kanat pääsevät ulos koko päiväksi ja minä puolestani pääsen istuttamaan jaloritarinkannuksen, loistosalvioita ja keijuängelmän. Liikaa ei auta innostua istuttamaan, kitkettäväkin on. Rikkakasvit ottavat heti vallan, kun selkänsä kääntää.


Toukokuun 14. päivä

Kuusi pionin kuoppaa lisää tarkoittaa sitä, että koko kaivuuprojektista on nyt valmiina 38 %. Eivätkä päivän saavutukset jää tähän: saan istutettua vaaleansiniset jaloritarinkannukset, kuopat neljälle päivänliljalle sekä siistittyä ja kitkettyä.

Toukokuun 15. päivä

Tänään käymme orvokkiostoksilla, mutta pienet vaaleankeltaiset ovat kiven alla. Onneksi löydän sellaisia, joissa on sekä vaaleansinistä että -keltaista. Joukolle haemme tomaatin, paprikan ja chilin taimia.

Poppius on päivä päivältä rohkeampi. Se tulee ovelle vastaani ja herkkujen loputtua tulee pyytämään lisää. Ihana kukko!


Toukokuun 16. päivä

Kirsikkapuu kukkii. Yhtäkkiä Liikenneympyrän koivuangervoaita on muuttunut vihreäksi. Kanatarhan edustan tulppaanit ovat parhaimmillaan. Parkkeeraan pyörätuolini kirsikkapuun edustalle. Istun ja katselen. Kaipaan Intoa, joka näyttäytyy meillä nykyään kovin harvoin. Helteet voivat tietysti olla liikaa niin minulle kuin hänellekin.

Vaikka Into kuljeskelee missä lie, saan istutettua Sinellan antaman pionin, ’Lacy Doilyt’ ja rönsyleimut. Jouko kunnostaa mansikkamaan.


Toukokuun 17. päivä

Istutan viiruhelpiä rippijuhlia varten. Kuvittelen, kuinka kauniisti heinät kaartuisivat Eteläterassin korkeissa ruukuissa. Nooh, lopputulos on yhtä juhlava kuin Boris Johnsonin tukka.

Terassin pesu on hauskaa hommaa. Kaksi pienintä terassia on nyt pesty, joten sitä hauskuutta riittää vielä ensi viikollekin.

Toukokuun 21. päivä

Kaupunkiliikenne ja kerrostalot ahdistavat. Navigaattori neuvoo väärään ja suhaamme edestakaisin rakennusten sokkeloissa. Aika juoksee. Kylmä automaatti seisoo oven pielessä vastaanottamassa. Tunnen oloni numerosarjaksi teollisuuslaitoksen liukuhihnalla. Neurologin vastaanotto on kuitenkin kaikin puolin miellyttävä ja toivoa antava.

Iloisina lähdemme ajelemaan Pirkkalaan, kohti taimimyymälää. Olen palkkioni ansainnut. Koristekastikat ovat pieniä rääpäleitä, mutta ostan ne silti. En tule ajatelleeksi, että ne tuskin kasvavat täyteen mittaansa koko kesänä. Upea preeriaistutus taitaa jäädä unelmaksi.

Valitsemme lammen taakse tusinan pioneita sekä kolme keijuangervoa. Olemme loppusuoralla. Hätkähdän: hyllyllä on valkoisia verenpisaroita, joita olen havitellut jo monta vuotta. Pääni menee sekaisin ja otan kimppatarjouksena niitä kolme, vaikka olin ajatellut vain yhtä.


Toukokuun 22. päivä

Sairaalateema jatkuu, mutta tällä kertaa turisteina eikä potilaana. Tutustumme entisen Pitkäniemen mielisairaalan puistoon Nokialla. Sairaala-alue on rakennettu 1800-luvulla, ja se on ollut samassa käytössä aivan viime vuosiin asti. Nykyään alueella on kehitysvammaisten palveluita.

Nainen kävelee hetken vierellämme, kun Jouko lykkää minua pyörätuolissa. – Yhtä työnnetään pyörätuolissa, hän sanoo. – Onneksi mulla ei ole tommosta, hän jatkaa ja kiiruhtaa reippain askelin eteenpäin. Minua hymyilyttää. Tämä ei ole museo, vaan täällä eletään aitoa elämää.

Rannan tuntumassa kulkeva kävelyreitti on todella kaunis. Puut ovat hämmästyttävän suuria. Valkoposkihanhet hoitelevat poikasiaan. Kauniit penkit kutsuvat istumaan. Harmi, ettemme hoksanneet ottaa eväitä mukaan. Ulkoillessa tulee nälkä.

Olemme suunnitelleet lomapäivän reittimme siten, että voimme käydä hakemassa luujauhoa Ylöjärveltä. Luujauhot tuntuvat olevan loppu koko Pirkanmaalta. No, nyt on kasvien ruokapuoli hoidettu ja on meidän vuoromme. Minun tekee mieleni mustaamakkaraa, ja se maistuukin oikein herkulliselta puolukkahillon kanssa. Täysin vatsoin on hyvä jatkaa Pinsiön taimistolle.

Taimistolla haluan nähdä melkein kaiken, mutta etenen silti määrätietoisesti listan mukaan: pikkujasmike ’Avalanche’, morsionruusu, vaaleanpunaiset myskimalvat, koristekastikat (tällä kertaa korkeat), kolme ’Globosa’ -tuijaa. Lopuksi on mukava kiertää näytemaalla näin tulppaanien ja narsissien aikaan.

Kotiin on kiva kaartaa Mahnalan maisematien kautta sekä nähdä Siuronkoski ja Siuron kylä. Hämmästyttävää, miten täällä keskellä ei mitään on niin massiivinen tehdas ja paljon asutusta. Kotiin seikkailemme pieniä, mutkittelevia sorateitä pitkin, enkä lopulta tiedä mitä kautta oikeasti tulemme. Kutalantietä, vähän Sastamalantietä, Tottijärventietä…


Toukokuun 23. päivä

Joka vuosi harmittelen, miksi kylvin niin vähän kukkia tai miksi ne jäivät kylvämättä. Ja joka vuosi saan tietää siihen vastauksen. Tänä vuonna pakkaset vaihtuivat muutaman tuulisen päivän jälkeen helteisiin. Kylvä siinä sitten. Tänään on sekä tuulta että hellettä. Kylvän silti betonipysteihin unikoita ja kosmoskukkia. Jään sydän syrjällään odottamaan niiden itämistä.


Toukokuun 25. päivä

Kuuma päivä. Tosi kuuma. En jaksa olla yhtään puutarhassa. Ilmalämpöpumpun viileydessä on ihan hyvä. Noeli leipoo pizzaa. Sen verran käyn ulkona, että haen pizzan päälle pilkottavaksi kuunliljan lehtitötteröitä. Nam!

Illalla viilenee. Tuuli lennättää kirsikankukkien terälehdet kuin lumihiutaleet maahan. Tippuu muutama vesipisara. Kunpa tulisikin oikea sade.


Toukokuun 26. päivä

On eilistäkin kuumempi päivä. Pysyttelen siis sisällä. Illalla viilenee. Ja sitten tulevat hyttyset. Ei tarvitse talvella ihmetellä miksi kuvia on aina liian vähän.


Toukokuun 30. päivä

Onneksi on Noelin juhlat tulossa, meidän perheen rippijuhlien loppuhuipennus. Saadaan monta roikkunutta asiaa kuntoon. Tänään valmistuu Pohjoisterassin ruukkupuutarha: orvokkeja, verenpisaroita ja pallotuijia. Pidän todella paljon lopputuloksesta. Istutusta odottavat pallotuijat tekevät upean vaikutuksen. Harmi vain, että joudun leikkaamaan orvokit, jotta ne olisivat parhaimmillaan juhlapäivänä.

KOTTIKÄRRYILLÄ PUUTARHAN YMPÄRI Huhtikuussa

Huhtikuun 7. päivä

Mitä ihmettä? Lyydia, porukan kovanokka, hiippailee oudosti herkkukuppia kohti. Se antaa Flooran maistaa ensin ja menee sitten varovasti yhtä aikaa nokkimaan meloninsiemeniä. Nyt huomaan sen heltassa pisteen. Se on saanut jonkun nokasta.

Pian minulle selviää, kuka se joku on. Minette, ennen niin arka kana, tulee Lyydian kanssa samalle ruokakupille. Jännityksellä seuraan, kuinka Minette nokkii meloninkuoria. Välillä se jähmettyy liikkumattomaksi ja odottaa, mutta jatkaa taas. Ihan ilman nokan koputtamista ei tästäkään tilanteesta selvitä, mutta jotakin jännittävää on tapahtumassa.


Huhtikuun 8. päivä

Joutsenet ja kurjet ovat asettuneet naapureiksemme läheiselle pellolle. Krookukset ovat aukaisseet herkät kukkansa. Hankikylvösten päälle ei löydy enää lunta. Kevät on vihdoin konkretisoitunut.


Huhtikuun 10. päivä

Tuijan tymäkkä tuoksu täyttää pihan pensasleikkurin säksätyksen säestyksellä. Joutsenet ja hanhet lentävät linnunteitään, joita näyttää risteilevän sinne tänne. On alkanut erilainen kevät. Olen saanut uuden pyörätuolin, minulle räätälöidyn. Nättikin se on. Keskityn aistimaan kevättä, mutta ajatukseni lentelevät etelään ja itään kuin linnut. Ihanaa, mutta pystynkö vielä? Jaksanko?

Kerron kanoille, että olen vastannut kukon rouvienhakuilmoitukseen. Vielä ei kannata kuitenkaan riemuita. Voidaan saada rukkaset.

P.S. Kukkoaikeistamme ei tule tällä kertaa mitään. Saan tietää, että kysymäni kukko on liian iso, vaikka onkin kääpiö.

Huhtikuun 11. päivä

Olen niin kauan haaveillut puutarhakierrokselle pääsemisestä, että en välitä, vaikka kylmä viima ottaa ilkeästi korviin. Olen taas unohtanut, että oikeasti huhtikuussa tuulee usein ja navakasti.

Olen lastannut kottikärryihin erilaisia välineitä leikkaamiseen. Urheana suuntaan suurimman ja rumimman sammakon, puutarhamme ainoan omenapuun, luo. Huokaan. Tehtävä näyttää aina yhtä vaikealta. Leikkaan juurivesat ja pari sisäänpäin kasvavaa oksaa. Nyt huomaan, että suurin osa oksista kasvaa sittenkin juuri ihanteellisesti vaakatasossa. Tilanne ei olekaan niin paha kuin alussa luulin. Pienistä (kuten väärinleikatusta kilpalatvasta) ei pidetä.

Koko illaksi suunnittelemani kierros jää lyhyenlännäksi, mutta saanpahan rungonsuojat kerättyä ja vähän roskiakin.

Huhtikuun 12. päivä

Kauden ensimmäinen oman puutarhan leikkokimppu komeilee maljakossa. Sen lajivalikoima on suppea, vain yksi ainoa, mutta ilo kimpusta sitäkin suurempi. Herukkarivi on nyt leikattu!

Huhtikuun 13. päivä

Minulla on rakkaushuolia. Olen etsinyt kanarouville sulhoa koko kevään. Vihdoin kyselyyni vastattiin, mutta Chabona esitelty kukko osoittautui aivan joksikin muuksi. Niin tyypillistä. Näyttää pahasti siltä, että jäämme ilman kukkoa. Yksi on liian pieni, toinen on liian suuri. Kaukanakin ovat, melkein toisella puolella Suomea. Ei kai kanoillekaan rakkaus tule etsien, vaan eläen.

Työnilo, kevät ja linnunlaulu hälventävät huolet. Into, Tarmo ja Toivo touhuavat kanssani puutarhassa. Saan leikattua loput herukat, heisiangervot, hortensiat ja pari sinikuusamaa, vähän perennavarsiakin.

 

Huhtikuun 15. päivä

Mietin, kuinka Nissan Almera kiidättää neljää nuorta miestä kohti Tromssaa, Huippuvuoria, sen jääkarhuja, railoja, myrskyjä ja lumivyöryjä. Pelkään, vaikka ei kannattaisi. Onneksi minulla on hanhikit, jotka pitää siirtää kanatarhan edustalta lammen taakse. Minulla on myös koristepensaita, jotka odottavat leikkaamista. On minulla myös kanojen sulhasasia, joka pitäisi ratkaista.


Huhtikuun 16. päivä

Kun on paljon asioita, joihin ei pysty vaikuttamaan (kuten jääkarhujen mielenliikkeet, ikijään käyttäytyminen, lumimyrskyjen ja -vyöryjen synty), tuntuu hyvältä, kun edes oman puutarhan kevättyöt etenevät aikataulussa. Leikkasin tänään loput tuijat, köynnöskuusaman ja pensasruusut.

Huhtikuun 17. päivä

Tänään pääsen jo ruohotupsuihin ja peltokanankaaleihin. Kerään säkkikangashuput. Pojat sen sijaan ovat matkustaneet koko päivän ja ovat taas pisteessä A. Ahkiot myöhästyivät lennolta ja pojat lennätettiin takaisin Tromssaan viettämään kahden päivän hotellilomaa lentoyhtiön piikkiin. Voin siis rauhassa keskittyä pari päivää ruohotupsujen ajattelemiseen enkä poikiani vaanivien jääkarhujen pelkäämiseen.


Huhtikuun 18. päivä

Jo viime kesänä haaveilin polkujen leventämisestä ja tasaamisesta. Nyt pääsen haavettani toteuttamaan. Kivi kerrallaan. Olen sen tosiasian edessä, että todennäköisesti en kävele enää kauan. Polkuja pitää siis päästä kulkemaan pyörätuolilla. Ai, että miltä tuntuu? Oikeastaan ei miltään, tähän ajatukseen on ehtinyt jo tottua.

Huhtikuun 19. päivä

Teen puutarhan ostoslistaa. Saan viestin: ”Istutaan koneessa. Nyt mennään.” Alan itkeä ikävästä, vaikka olenkin onnellinen heidän puolestaan. Iiristä nimeltä ’Vanity’ ei näytä saavan mistään, mutta löydän sen tilalle kauniin aprikoosinvärisen lajikkeen. ’Constant Wattez’ –kurjenmiekka löytyy kolmesta paikasta.

Ase on vuokrattu, vielä viimeiset ruokaostokset. Kuvassa Longyearbyen näyttää aurinkoiselta ja kauniilta. Iloisena jatkan pikkujasmikkeen, keltajapaninangervon ja koristekastikan etsimistä.

Iloni kestää tasan siihen asti, kunnes kilahtaa paikalliselta saatu viesti. Tuuli on yltynyt kovaksi. Monet yhtiöt ovat peruneet retkiä huomiselta. Eivät kuulemma liiku kelkat eivätkä koirat. Enää eivät päivänliljojen värivalikoimat kiinnosta. Keskityn pelkäämään: aikovatko pojat silti lähteä vaeltamaan tänään? Kyllä aikovat. Ovat tottuneet koviin oloihin. Toivottelen Taivaan Isän siunausta matkalle.


Huhtikuun 20. päivä

Puutarha on peittynyt paksuun lumikerrokseen ja lisää tulee. On hyvää aikaa viimeistellä puutarhan ostoslista – ja seurata GPS:n pistettä.


Huhtikuun 23. päivä

Nyt laulattaa: ”Lunta tulvillaan on raikas talvisää… Talven valkohiutaleet nyt kilvan leijailee…” Lunta on tupruttanut kolme päivää. Krookukset ovat uppeluksissa. Autossamme on kesärenkaat, joten turha haaveilla orvokkiostoksille lähtemisestä. Onneksi Huippuvuorilla aurinko paistaa ja elämä hymyilee.


Huhtikuun 24. päivä

Keskiyöllä pojat ovat päässeet määränpäähänsä ja huiputtaneet vuoren. Huipulla nettiyhteys toimii ja iloisten terveisten lisäksi he lähettävät hulppean hienoja kuvia. WhatsAppissa on ilo ylimmillään. Kun minä, unikeko, aamulla herään, yhdyn riemuun. Puutarha on edelleen valkoisena ja haaveilemani puutarhareissu peruuntuu tältäkin päivältä.


Huhtikuun 26. päivä

Suomen viides vuodenaika, takatalvi, on vihdoin vaihtumassa kevääksi. Aamulla sataa räntää, mutta se ei estä meitä lähtemästä ostamaan orvokkeja. Ensimmäisessä puutarhamyymälässä asetellaan pensaita esille. Perennat odottelevat vielä rullakoissaan lämpimämpiä kelejä. Etsimääni myskimalvaa en löydä, mutta onpahan hyvä syy tulla toisenkin kerran. Ilma on jäätävä eikä tungosta ole. Mieleisiäni pikku orvokkeja en löydä, mutta kohtuullisen korkeita köynnöstukia on esillä. Toivon kahta tukea äitienpäivälahjaksi.

Naapurikaupassa vanha pariskunta saapuu orvokkien kohdalle. – Orvokit ostetaan sitten sieltä erityisestä kaupasta, rouva sanoo painokkaasti. – Jaaha, aivan niin, mies vastaa. – Ei, siihen kestää liian kauan, en malta odottaa niin pitkään, mies jatkaa – ja kipaisee päättäväisen rouvansa perään. En kehtaa kysyä ja minua jää vaivaamaan, ovatko erityisen kaupan orvokit kenties pulskempia kuin maakunnan muut orvokit vai onko valikoima poikkeuksellisen laaja. Kotimaisia ne varmasti ovat, mutta onko puutarhuri erityisen ystävällinen ja orvokit vielä kauniimmin esillä? Minäkin haluaisin sinne. Pyydän kuitenkin Joukoa valitsemaan tusinan vaaleansinisiä ja toisen mokoman valkoisia orvokkeja. Jospa löytäisin vielä sen erityisen kaupan, niin voisin ostaa puuttuvat vaaleankeltaiset.

Illemmalla Niila säikäyttää minut viestillään: ”Mielenkiintoinen tapaaminen oli vartiovuorossa viime yönä. Makoilin maassa, kun valkoturkki käveli noin 4 m etäisyydelle. Ase ei käyny mielessäkään, vaan keskityin kuvaamiseen. Aivan mahtava tilanne. (iloinen hymiö)” Minä tietysti luulin, että oli kyseessä jääkarhu, rannikon tuntumassa kun nyt ovat. Napakettu ei käynyt mielessäkään. Hauska Niila, ihana oma itsensä!


Huhtikuun 27. päivä

Menen kanalaan tavallista aikaisemmin. Floora juoksee tapansa mukaan vastaani kynnykselle. Lyydia hautoo alapesässä, mutta toinen mustista kanoista makaa oudosti yläpesässä. Näen heti, että se on kuollut. Purskahdan itkuun. Otan kanan syliini. En tiedä, kumpi se on, Minette vai Lumikki. Silittelen. Pidän kanaa sylissäni niin kauan, kunnes käteni väsyvät. Lasken kanan koriin odottamaan hautaamista.

Toinen mustista kanoista tulee hyvin arasti syömään kädestäni. Se on siis Lumikki. Nyt tiedän, että eilen vielä niin pirteä Minette on poissa.

Poimin muutaman jouluruusun kukan. Ne ovat juuri nyt kauneimmillaan. Varjoyrtin verson kanssa niistä tulee kaunis kimppu Mineten muistolle. Linnut sirkuttavat, kun Jouko lapioi haudan umpeen. Nyt rauhallinen kierros puutarhassa tekee hyvää mielelle.

Rakkaan siskonsa menettänyt Lumikki löytää paikan orrelta Flooran viekusta.


Huhtikuun 29. päivä

Vihdoin saan avata luukun kanatarhaan. Lyydia johdattaa toiset ulos. Lumikkia jännittää, mutta ei sekään pitkäksi aikaa jää sisälle kutsumaan toisia. Se lyöttäytyy Flooran seuraan ja seuraa sitä kuin hai laivaa. Oi, tuota elämän iloa, kun ne kuopsuttavat! Olen yhtä aikaa iloinen ja surullinen. Tuntuu niin haikealta, etteivät Viuhti ja Minette ole jakamassa tätä iloa kanssamme.


Huhtikuun 30. päivä

Iloisena kitken ja siistin puutarhaa. Nissan Almeran nokka on käännetty kohti Vesilahtea. Illalla saamme kuulla kaikki ne jännittävät seikkailut, joita ei meille viesteillä kerrottu. 

Hyvää vappua kaikille!

KOTTIKÄRRYILLÄ PUUTARHAN YMPÄRI Maaliskuussa

Maaliskuun 1. päivä

Olen vaihtanut kanalaan vedet, siivonnut kikkareet ja täyttänyt rehuastiat. Olen tarjonnut Lillille ja Lyydialle rehua astiasta, sillä orrelle tarjoiltuna se on niin paljon parempaa. Ehkä viivyttelen, kun Floora alkaa kaakattaa niin, että meteli kuuluu varmaan naapuriin asti. Hetken ehdin toivoa ymmärtäväni kanojen kieltä, mutta pian hoksaan, että ymmärränhän minä. Otan pienen kattilan käteeni, jolloin Floora hiljenee. Se asettuu seisomaan vakiopaikalleen kynnykselle ja seuraa katseellaan, kun laitan kauraa kattilaan. Onnellisena se jää valitsemaan parhaita jyviä kattilasta.

Maaliskuun 10. päivä

Marras-joulukuussa sitä aina kuvittelee, että maaliskuu on pelkkää päivänpaistetta ja hankien kimallusta. Punaposkiset lapset laskevat mäkeä aamusta iltaan ja linnut laulavat.

Ei se sitten olekaan ihan niin. Tällä kertaa maaliskuun alku oli pilvinen ja jäinen. Tänään onneksi paistaa aurinko ja houkuttelee minut liukastelemaan ulos. Loska on jäätynyt syviksi uriksi ja kookkaiksi möykyiksi. Hanget ovat madaltuneet ja puutarhassa puiden alustat sulaneet. Puutarha näyttää rähjäiseltä, mutta hanget kimaltavat ja linnut livertävät.


Maaliskuun 15. päivä

Silmäilen vanhoja puutarhalehtiä. Tuntuu, että olen pahasti tippunut kärryiltä. Puutarhani ja minä olemme vanhanaikaisia. Nykytrendit ovat ajaneet ohitseni. Pitäisi olla risuaita ja rehottava nurmikko. Ja minä olen istuttanut kukkani omien mieltymysteni mukaan, enkä ole kysynyt perhosilta yhtään mitään. Voikukat ja nokkoset olen kitkenyt surutta. Puutarhan pitäisi olla dynaaminen ja minun hiiliviisas puutarhuri. Siis mitä?

Ahdistun, kunnes huomaan, että tässähän on vain kyse samasta asiasta kuin joskus alaluokilla. Kun opettaja torui koko luokkaa muutaman oppilaan huonon käytöksen takia, minä kilttinä tyttönä yritin olla vielä kiltimpi ja tunnollisempi. Ja ne huligaanit, joita asia oikeasti koski, eivät välittäneet moitteista tuon taivaallista.

Oikeasti olen vieläkin se kiltti ja tunnollinen koulutyttö. Kompostoin, käytän ainoastaan luonnonlannoitteita, pilkon perennanvarret takaisin penkkiin, istutan kerroksellista monimuotoista kasvillisuutta ja perhosille riittää kasveja. Pörriäisiä on niin paljon, ettei joillekin alueille ole astumista tiettyinä aikoina. Pieni nurmikko tosin on siisti, mutta sen vastapainoksi meillä on iso niitty. Rikkakasveja riittää, tahdoin tai en. Ojanpientareilla kasvaa luonnonkasveja ja itse asiassa suuri osa tontista on luonnontilaista metsää.

Hetken juttuja lueskeltuani tajuan, että minähän olen jo hiilitarhuri. En vain ole tehnyt siitä numeroa.

Maaliskuun 16. päivä

Floora huomaa tuloni ikkunasta ja kiirehtii vastaani ulko-oven kynnykselle. Se kaakattaa lyhyesti, mutta pontevasti. Kuulen sen sanovan: ”Kattilakauraa mulle heti!” vai kuulinko sittenkin väärin? Jospa se sanoikin: ”Kaunis päivä tänään.”

Floora ja Lyydia saavat kattilakauransa, muille annan seesaminsiemeniä. Olen onnellinen, kun arka Lumikki syö siemenet mieluummin kädestäni kuin astiasta.


Maaliskuun 23. päivä

Floora viipottaa iloisena vastaani ovelle. Nyt olen varma sen päässeen surustaan yli. Muut neljä kanaa kurkistavat munintapesistään kuin satukirjan sivulla. Ihanat rouvat!

Vien kanoille porkkanan ja raastetta. Kiirettä pitää, että saan tarjoiltua herkut kaikille tasapuolisesti ilman tappelua.

Maaliskuun 26. päivä

Tie on melkein sulanut. Talvilinnut ja töyhtöhyyppä laulavat. Lintujen laulu on sykähdyttävintä juuri maaliskuussa. Aika huikeaa – pääsen huristelemaan ensimmäiset perennojenvarret silpuksi penkkeihin. Tästä se alkaa!


Maaliskuun 28. päivä

Tätä hetkeä olen odottanut jouluaatosta asti: pääsen sommittelemaan kukkakimppua pääsiäisen juhlapöytään. Olen videopuhelun välityksellä valinnut kaupasta leikot – viikkokimpun sekä puntin tulppaaneja. Pidän viikkokimppujen tuomasta haasteesta: koskaan ei tiedä mitä niistä lopulta saa. Maljakoksi olen valinnut vaikeimman mahdollisen, vanhan lasikannun.

Alku on helppo. Lilaan vivahtava kukka riitelee muiden kanssa, joten siitä teen pikkukimpun wc:hen. Se pääsee oikeuksiinsa ja kerää heti ihailevia katseita.

Alan koota kimppua mehukannuun. Nyt mielessä häivähtää epätoivo. Ensimmäinen yritys on toivottoman tukkoinen. Tulppaanit retkottavat allapäin. Karsin reippaasti lehtiä sekä suuren vihreän oksan, ja saan siitä ihanat somisteet lautasliinarenkaisiin.

Ihme ja kumma, seuraava yritys miellyttää minua. Kimppu on huoleton ja rento. Tulppaanit kumartavat melkein pöytään asti, mutta tiedän niiden nousevan aamuun mennessä.

P.S. Seuraavana aamuna tulppaanit kaartuvat vielä kauniimmin kuin olin osannut toivoa.

KUUSI KUVAA KESÄSTÄ

Sain Kuusi kuvaa kesästä -haasteen kahdelta blogiystävältäni: Päiviltä Kottikärryn kääntöpiiri -blogista sekä Annalta hänen blogistaan nimeltä Satavuotiaan sylissä. Haasteen on alun perin laittanut liikkeelle Tuplasti terapiaa -blogin Pirjo.

Viime kesästä tuntuu olevan ikuisuus, seuraavaan kesään vain harppaus. Siksi tuntuu luontevammalta suuntautua tulevaan kesään kuin miettiä mennyttä. Kokosinkin tähän juttuun viime kesältä kuusi kuvaa ja asiaa, joita mielenkiinnolla odotan näkeväni taas. 

Keväällä ihanuudet ovat vasta alussa. Miten kasvit ovat pärjänneet talven yli? Millainen kevät mahtaa tulla ja ehdinkö tekemään haaveilemani hommat ennen rippijuhlia? Viime vuonna puutarhamatkailimme vasta loppukesällä ja syksyllä. Ehtisimmeköhän tänä vuonna vierailemaan muutamissa kevätkohteissa?

Kauniista näkymistä haaveilen, kukkaloistosta ja vihreydestä, hallitusta runsaudesta. Viime kesänä huhkimme monen projektin kimpussa ja nyt talvella olen tehnyt uusia suunnitelmia. On jännittävää päästä niitä toteuttamaan ja kasvua seuraamaan.

Uusia kasveja tulee ja välillä myös menee. Viime kesänä näin lumimarjan kukkivan ensi kertaa. Onpa se viehättävä! Haaveitteni kasvilista on jo pitkällä. Jännitys säilyy koko kasvukauden loppuun asti; mitä kaikkea uutta puutarhaan saankaan. Koskaan ei voi tietää...

Viime vuonna oli Viuhti-kukon viimeinen kesä. Surullista! Seitsemän vuoden pituinen ihana aikakausi päättyi. Haaveilen, että tänä keväänä voisin haudottaa uuden kukon. Pitäisi vaan löytää chabon siitosmunia.

Viime kasvukaudelle olin tehnyt pitkän To Do-listan. (Yllä olevan kuvan tarha-alpin hävittäminen oli yksi listan tehtävistä.) Tohkeissani vedin viivoja listalle pitkin kasvukautta. Miten paljon sainkaan aikaan viime vuonna! Tulevan kasvukauden lista on vielä vaiheessa. Jännä päästä sitä toteuttamaan. Työ on niin palkitsevaa.

Viime kesän mieluisin projekti oli koivuangervoaidan istuttaminen ruudun muotoon. Muitakin isoja projekteja oli, ja nyt on kiinnostavaa nähdä niiden kasvu kohti tavoitetta.

Hyvää kevättä ja kesän odotusta!