PALA MEIDÄN TARINAA

Katajakujan puutarhan tarina on aika ihmeellinen. Meidän mielestämme Vesilahti oli liian syrjäinen paikka meille ja Narva oli täysin poissuljettu laskuista. Aivan liian kaukana. Tosin vuoden voi asua ihan missä vaan, joten ahtauduimme vuokrakaksioon Narvan keskustaan – seitsemän henkeä ja firma.

Narva on pikku kylä Vesilahdella, Tampereen eteläpuolella. Kirjoittelin Narvasta täällä.

Olimme myyneet talomme Seinäjoella ja olimme aikeissa rakentaa talon melko lähelle Lempäälää. Kyläläiset olivat ystävällisiä. Yksi pyysi poimimaan marjoja, toinen toi lämpimäisiä, kolmas tarjosi luumuja ja omenoita, neljäs raparperia. Kylätiellä vastaantulijat tervehtivät. Kauppias palveli sydämellisesti. Kauppa, koulu, kirjasto ja terveysasema olivat kävelymatkan päässä.

Kun toinen sanoi sen ääneen,

oli toisella jo vastaus valmiina.

Olimme, mieheni ja minä, toisistamme tietämättä alkaneet katsella ikkunasta näkyvää tonttia sillä silmällä. Kun toinen sanoi sen ääneen: ”Mitäpä jos kysyttäisiin, olisiko tuo tontti myytävänä”, oli toisella jo vastaus valmiina. Tontti järvinäköalalla oli todellakin myytävänä ja me ostimme sen. Osoitteen ja talomallin vaihdos sopi talotehtaalle ja niin päädyimme kauas Narvaan. Aiemmin ostamamme tontti pantiin myyntiin.

Talo valmistui aikanaan ja me muutimme näköetäisyyden päähän. Talo ei ollut unelmiemme talo, mutta sen hetkiseen tilanteeseemme oikein sopiva. Meillä oli viisi pientä lasta, vanhin aloitti toisen luokan. Pian saimme vielä kuudennen lapsen. Aloin rakentaa ensimmäistä puutarhaani tasaiselle, puuttomalle peltotontille.

Onneksi sentään naapurin puolella kasvoi puita.

Ajelimme usein kesäiltaisin katselemassa kauriita. Eräällä tällaisella ajelulla totesimme mieheni kanssa yhdessä, että olisipa hienoa saada mökkitontti näistä maisemista. Olimme onnellisia kun maanomistaja suostui myymään meille palasen metsän laidasta. Silloin tällöin kävimme retkellä mökkitontilla ja haaveilimme, että jospa eläkepäivinä voisimme rakentaa sinne mökin.

Valkohäntäkauriilla on oma osuutensa meidän tarinassamme. Kuvassa poikani on valokuvaamassa niitä.

Lasten kasvaessa talo ja piha omakotialueella alkoivat tuntua pieniltä. Haaveilimme, että olisi ihanaa kun lapset saisivat enemmän tilaa leikkeihinsä. Saisivat rakennella majoja ja juosta metsässä. Pojille olisi kiva saada verstas. Verstas suunniteltiinkin, mutta juuri sinä päivänä kun rakennuslupahakemus piti jättää, mieheni sairastui. Ei pahasti, mutta sen verran kuitenkin, että lupahakemus jäi viemättä. Hakemusta oli turha jättää, sillä rakennusvalvonta jäi lomalle ja rakentaminen ei sen kesän aikana enää olisi onnistunut.

Mies oli ehdottomasti sitä vastaan;

eihän niin syrjässä kerta kaikkiaan voisi asua.

Niin sen pitikin mennä. Aloimme miettiä, että olisi ehkä sittenkin aika rakentaa toiveittemme talo. Olimme yksimielisiä siitä, että ryhtyisimme rakentamaan. Ehdotin, että rakentaisimme talon mökkitontille. Mies oli ehdottomasti sitä vastaan; eihän niin syrjässä kerta kaikkiaan voisi asua. Yksi asia oli varma: tontin pitäisi löytyä nykyisen koulupiirin alueelta, ettei lasten tarvitsisi vaihtaa koulua. 

Etsimme tonttia, mutta mieluisaa paikkaa ei vain löytynyt. En tiedä, mitä tapahtui, mutta miehestä alkoi tuntua, että voisimme sittenkin rakentaa mökkitontille.

Kuva mökkitontilta on vuodelta 2012.

Nyt oli siis suunta selvä, mutta… Emme voisi alkaa rakentaa ennen kuin talo olisi myyty. Löytyisikö sille ostajaa kun asuntokauppa on hiljentynyt? Mistä löytäisimme vuokra-asunnon rakentamisen ajaksi? Näin pienellä kylällä kahdeksalle hengelle sopivia vuokra-asuntoja ei vain ole ja asunnon pitäisi olla sisäilmaltaan ehdottoman terve. Suuria kysymyksiä vailla vastauksia. Emme voineet edes laittaa talon myynti-ilmoitusta, kun emme tienneet mihin sitten muuttaisimme.

Ajattelin perustaa puutarhan,

vaikka emme ikinä saisi rakennettua tänne.

Sinä syksynä tulin tänne tontille mukanani perennojen jakopaloja. Ajattelin perustaa puutarhan, vaikka emme ikinä saisi rakennettua tänne. Raivasin palan metsää kahden kuvitellun tien kulmaukseen. Annoin sille nimeksi Alkukulma.

Kasteluvesi uusille istutuksille piti tuoda mukana.

Kauriit juoksentelivat perennapenkkini läpi.

Istutin kukkasipuleita ja katselin puita, jotka olivat jo pudottaneet lehtensä. Ajattelin, että minulla on yhtä vähän ratkaisuja rakentamisen ja muuton suhteen kuin tuossa puussa on lehtiä. Sitten ajattelin, että onpa mielenkiintoista nähdä, miten Taivaan Isä on ajatellut asiamme järjestää. En miettinyt, en stressannut. Odotin vain.

Ystävänpäivänä meitä odotti iso yllätys: saimme tietää, että talollemme on ostajat. Ensin meille tuli puhelu parturilta. Parturissa käydessään Jouko oli syksyllä maininnut, että aiomme panna talomme myyntiin. Parturi oli jo jonkin aikaa puhunut asiasta tyttärelleen ja nyt hän uskaltautui kyselemään talon hintaa ja mahdollisuutta tulla katsomaan taloa. He ihastuivat taloomme oitis ja siitä alkoi jännityksen täyteinen odotus.

Meillä ei ollut aikaa hukattavaksi.

Meidän piti kaiken varalta alkaa jo suunnitella uuden talon rakennuttamista ja pyytää tarjouksia talotehtailta. Meillä ei ollut aikaa hukattavaksi, sillä monilla talotehtailla oli vuoden vilkkain myyntiaika käsillä. Jos viivyttelisimme, talon pystytys siirtyisi liian pitkälle. Meidän pitäisi päästä muuttamaan maaliskuussa.

Tulihan se kauan haaveilemamme rakennusaika.

Lopulta ketjureaktio alkoi rakentua pala palalta. Me teimme talokaupat ja saimme luvan asua entisessä talossamme maaliskuun loppuun asti. Sitten oli kiire vahvistaa uuden talopaketin osto, mutta jännityksemme ei päättynyt tähän. Kehitysvammainen veljeni ja hänen Rose-koiransa olivat tulleet meille lomalle tammikuussa. Helmikuun aikana veljelleni tuli halu muuttaa meille kokonaan.

Meidän piti miettiä koko taloasia uusiksi.

Kun veljeni vahvisti päätöksensä muuttaa meille, meidän piti miettiä koko taloasia uusiksi. Talomalli, josta olimme pyytäneet tarjoukset, oli yhdeksälle hengelle liian pieni. Teimme nopeasti ratkaisumme ja vaihdoimme talomallia niin, että veljellenikin riittäisi oma huone. Aikaa ei ollut montaa päivää, sillä talotehdas odotti viestiämme. Ellemme me vahvistaisi talopaketin ostoa, he antaisivat sen tietyn pystytysviikon muille emmekä me enää ehtisi saada taloa valmiiksi määräajassa. Viimeisenä mahdollisena päivänä entisen talon myynti oli selvä ja me ilmoitimme hyväksyvämme tarjouksen. Me saimme huokaista helpotuksesta.

Elokuussa talotehtaan rekat ajoivat tontille. Talo alkoi nousta. Kun työmiehet asensivat kattoa, minä istutin tulppaaneita ja krookuksia.

Kaikille riitti puuhaa.

Maaliskuussa pääsimme muuttamaan. Lastasimme loput tavarat autoon viimeisenä mahdollisena päivänä viisi tuntia ennen kuin määräaika kului umpeen.

Minä en usko sattumaan tai kohtaloon. Minä ajattelen, että Taivaan Isä halusi järjestää tämän asian näin.

Tämän jutun kirjoitin Mantelilaakson Susannan (A whisper from the almond valley -blogista) kysymyksen inspiroimana. Susanna kirjoitti: ”Olisi mukavaa lukea pihan historiaa, miten siitä on muovautunut juuri tämä ihana puutarha.” Kiitos, Susanna, mukavasta kysymyksestä! Oli kiva sukeltaa muistoihin. Tämä ei ollut suoranainen vastaus kysymykseen, mutta palaan siihen vielä.

SAISIKO OLLA ORANSSIA?

Opiskeluaikanani vuokra-asunnossani oli kirkkaanoranssi lankapuhelin. Puhelin oli opiskelijalle ihana ylellisyys, ei itsestäänselvyys. Silti inhosin sen räikeää väriä. Yhtä paljon inhosin myös kirkuvanoranssia haitariovea. Fiskarsin sakset, ne oranssipäiset, sai sentään laatikkoon piiloon.

Fiskarsin sakset, ne oranssipäiset,

sai sentään laatikkoon piiloon.

Kun viimeksi ostin uudet silmälasit, myyjä ojensi niille kuuluvan kotelon. Kotelon yläpuoli oli voimakkaan pinkki ja alapuoli oranssi. Olin jo kysymäisilläni toisen väristä koteloa, mutta sitten ajattelin: ”Väriä elämään!” Aloin pitää siitä kotelosta.

Terveellistä oranssia.

Ensimmäisenä oranssista tulevat mieleeni tietyöt ja varoituskartiot sekä Osuuspankki, Posti, halpiskaupat ja Hankkijan lippis. On vaikea ajatella oranssia rakkauden tai onnellisuuden värinä kuten Itä-Aasiassa. Sen sijaan jos heitän nuo mielikuvat sivuun ja katselen kirkkaanoransseja kukkia, väri viestiikin elämäniloa. Voisin melkein kuulla niiden iloista naurua. Läheltä liippaa onnellisuutta, sittenkin.

Värien sävyillä ja voimakkuudella sanotaan olevan suurempi merkitys kuin sillä, mikä väri on kyseessä. Tämä siperianunikon pehmeä, juuri ja juuri erottuva oranssi sopisi mielestäni hyvinkin rakkauden väriksi.

Tiikerililjat halusin ehdottomasti valkoisina.

Yleensä olen vain ohittanut oranssit kukat ajattelematta mitään. Ne eivät ole käyneet juuri edes mielessä. Tiikerililjat halusin ehdottomasti valkoisina. Yksi oranssi perenna meillä kuitenkin on: päivänlilja ’Kartano’, jonka ostin vahingossa luullen sitä vaaleanpunaiseksi. Se saa lähtöpassit. Edellisessä puutarhassani kasvatin kehäkukkia siemensekoituksesta, jossa oli myös oransseja sävyjä.

Kehäkukat kylväytyivät mielellään.

Meni vuosia, ennen kuin huomasin puutarhamme olevan täynnä oranssia. Huomasin jopa nauttivani siitä. Se tapahtui tänä syksynä. Rusokirsikka, marja-aronia, pihlajat, Grönlanninhanhikit, lamohietakirsikat, kurjenpolvet ja amerikkalaiset pensasmustikat leiskuivat oranssin sävyissä. Ahmin niiden kirkkaita sävyjä.

Kurjenpolvi

Oranssien kukkien sanotaan sopivan vaaleanvihreän tai kellanvihreän seuraan, esimerkiksi siperianunikot ja kultatyräkki ovat sopusointuinen pari.* Sitä ajatellessa tekee ihan mieli kokeilla. Samoin oranssi kirkkaankeltaisen ja valkoisen seurassa alkaa vaikuttaa houkuttelevalta. Vaaleanpunainen niiden seurana toisi kiinnostavan lisän. Olen nähnyt tuon kolmikon tulppaanikimpuissa ja yhdistelmä todellakin toimii. Sen sijaan oranssi vastavärinsä sinisen tai lilan seurassa ei saa minua innostumaan, vaikka oranssin sanotaan siinä seurassa näyttävän erityisen heleältä.*

Voi käydä niinkin, että jonakin syksynä löydän itseni istuttamasta

oranssien, keltaisten, valkoisten ja vaaleanpunaisten tulppaanien sipuleita.

Eiköhän syksyn kellanoranssi värikylpy riitä vuoden tarpeisiin. Oransseja perennoja tuskin tarvitsen – ellei sitten muutamia unikoita… En sano, etten koskaan hanki oransseja kukkia. Koskaan ei voi tietää. Voi nimittäin käydä niinkin, että jonakin syksynä löydän itseni istuttamasta oranssien, keltaisten, valkoisten ja vaaleanpunaisten tulppaanien sipuleita. Tai jospa keväällä ostaisin pussillisen siperianunikoiden siemensekoitusta.

Kehäkukka

Tämä tuli mieleeni kun mietin Riitin kysymystä: ”Suositko tietyn värisiä kukkia pihassasi, onko joku väri ihan no-no?” Kysymyksen alkuosaan palaan myöhemmin. Kiitos, Riiti, ihanasta kysymyksestä! Jännä nähdä, mitä puutarhassani vielä tulee tämän jutun myötä tapahtumaan.

Tervetuloa lukijakseni, Luomulaakson Maria! Toivottavasti saat iloa jutuistani ja kuvistani.

*Jouko Rikkisen kirjasta nimeltä Värien puutarha. Teos käsittelee puutarhan kasveja huomattavan monipuolisesti. Se on yksi puutarhakirjojeni käytetyimmistä teoksista.

KOTIHIIRI MATKOILLA

Nuorena matkustelin maailman ääriin ja mitä eksoottisempi paikka, sitä parempi. Halusin käydä Kuala Lumpurissa, koska sillä oli hauska nimi eikä siitä siihen aikaan tiedetty paljoakaan. Haaveilin junamatkasta Kiinaan ja vaikka minne. En voinut käsittää sitä, että jotkut viihtyvät vain kotona tai kotimaassa. – Mihin sitä kotoaan lähtisi, sanoivat. Maailmahan on täynnä mitä mielenkiintoisimpia paikkoja: viidakkoja, suurkaupunkeja, pikku kyliä, aavikoita...

Nyt käsitän.

Minusta on tullut kotihiirien kotihiiri.

Nyt käsitän. Minusta on tullut kotihiirien kotihiiri. Jossain sentään käyn, mutta nautin kotiaskareista, maaseudun rauhasta, hiljaisuudesta. 

Kesäaikaan saatamme tehdä päiväretkiä lähiseudulle. Kohteena on usein jokin siirtolapuutarha, kartanon puutarha tai taimiston näytepuutarha. Silloin tällöin saamme kutsun juhliin.

Nautin siirtolapuutarhojen sadunomaisesta tunnelmasta.

Perheen kanssa teemme viikon lomareissun. Silloin tarvitaan kotimies, joka hoitaa niin koiran, kissat, kanat kuin kaninkin ja pitää taloa pystyssä. Pyrimme järjestämään hänelle mahdollisimman lokoisat olot. Lähtiessämme siivoamme talon keittiön kaappeja myöten, jotta olisi viihtyisää. Toivomme tänne suosiollisia säitä. Puutarhassa ei tarvitse tehdä muuta kuin korkeintaan kastella ruukkukukat ja laittaa sadettimet päälle, jos sattuu olemaan helteistä. Robotti hoitelee nurmikon leikkuun. Huonekasvit pärjäävät viikon omin päin.

Renki aloittaa työt minuutilleen sovittuna aikana.

Kitken enimmät sieltä täältä.

Kaikkea en edes yritä, se olisi liian iso urakka.

Viikon aikana puutarhassa ehtii tapahtua paljon. Kotiin palaajia on vastassa yhä vihreämpi puutarha, uusia kukkia, mutta myös rikkojen armeija. Se ei minua haittaa, se kuuluu asiaan. Sitä paitsi, on taas ihanaa olla kotona ja päästä puutarhaan. Kun matkatavarat on purettu, heilun puutarhassa pari päivää ämpärin kanssa. Kitken enimmät sieltä täältä. Kaikkea en edes yritä, se olisi liian iso urakka. Sitten on taas hyvä jatkaa siitä, mihin ennen reissua jäin.

Etualalla kukkivat Ranskantulikukka ja loistosalvia.

Between Rikkaruohoelämää -blogista kysyi: ”Kuka hoitaa puutarhaa silloin, kun sinua ei huvita, et ehdi tai olet matkoilla tms. vai siedätkö hoitamatonta puutarhaa?”

Hoidan isoa puutarhaamme pääasiassa yksin, joten minun on vain siedettävä hoitamatonta puutarhaa, ellen itse jaksa huhkia. Useimmiten huvittaa kyllä, mutta ellei huvita, niin sitten ei. Toisena päivänä sitten. Onneksi mies auttaa kastelemisessa, niin mitään katastrofia ei ehdi tapahtumaan, vaikka aina en puutarhaan ehtisikään. Ja se ruohonleikkuurobotti, minun renkini, on helpotus ihan parhaasta päästä.

Pioni 'Jan van Leeuwen' kuten muutkaan pionit eivät onneksi tarvitse mitään palveluja.

Kiitos, Between, kivasta  kysymyksestä! Siihen oli mukava vastata.

Sydämellisesti tervetuloa, Vilma, Kivisen Vilman piha -blogista! On aina ilo saada uusia lukijoita. Toivottavasti viihdyt täällä.

SURU KUULUU ELÄMÄÄN

– Kuoleman päästää lähelleen myös se, joka ottaa itselleen lemmikin, Kirsi Haapamatti kirjoittaa uudessa kirjassaan Kiehtovat kotieläimet Kohtaamisia maatilalla. Esittelin tuon ihastuttavan kirjan täällä.

Minulla oli onni omistaa lempeä ja suloinen rottweiler nimeltään Natalia.

Jäin miettimään tuota lausetta. Nuorempana minulla oli hevonen, vuohia, koiria ja kissoja. Olisin pitänyt myös kanoista, mutta mahdollisista kukonpojista luopuminen tuntui liian vaikealta.

Viimeisenä oljenkortenamme

lasten paranemiseksi

oli luopua koiravanhuksista.

Sain nauttia eläinten antoisasta seurasta. Vuodet kuluivat. Tuli monia luopumisia. Sitten tuli se aika, että oli enää vain koirat Olivia ja Natalia. Pienet lapsemme sairastelivat astmaoireita ja viimeisenä oljenkortenamme lasten paranemiseksi oli luopua koiravanhuksista.

Minä monta päivää itkeneenä ja rakas Olivia mitään tietämättömän onnellisena kainalossani.

Muutto toiseeen kotiin ei tullut kysymykseen. Ne olivat niin kiintyneitä perheeseemme, etteivät olisi sopeutuneet uuteen paikkaan – jos edes sellainen olisi kahdelle vanhalle ja isolle (dalmatialainen ja rottweiler) koiralle löytynyt. Erottamattomille ystävyksille.

Dalmatialainen oli vuoden vanhempi rottweileria ja siksi pomo. Ne olivat aina yhdessä.

En voinut tuottaa koirilleni

sellaista ikävää vanhuudenpäiviksi.

Ne olivat joskus viikon hoitopaikassa hoitajan kotona. Toinen ei sillä aikaa syönyt, toinen ei kakannut. Jos olin muutaman päivän pois kotoa, kuten esimerkiksi vauvaa synnyttämässä, Olivia oli niin masentunut, että miestäni kävi aivan sääliksi. Yleensä iloinen ja hymyileväinen koira vain makasi onnettomana. En voinut tuottaa koirilleni sellaista ikävää vanhuudenpäiviksi.

Pikku Natalia, iso kooltaan, mutta ikuinen pikku"sisko" Olivialle.

Muistan ne raskaat päivät ennen eläinlääkärille menoa. Kyyneleet tulevat vieläkin silmiin. Päätin, etten enää koskaan ota lemmikkieläintä. Halusin säästää itseäni.

Lasteni takia olin valmis tekemään tuon raskaan päätöksen.  Ja nyt allergioiden väistyttyä olen lasteni takia ollut valmis ottamaan uusia lemmikkejä.

Hänellä oli mukanaan pieni äreä koira.

Elämä ei kuitenkaan ole pelkästään omia valintoja. Kehitysvammainen veljeni halusi muuttaa meille ja hänellä oli mukanaan pieni äreä koira. Niin Rose tuli taloomme. Kirjoitin Rosesta viimeksi täällä. Äkäisestä pikkukoirasta tuli lopulta sopuisa ja suloinen.  Ja arvaatte varmaan: äärettömän rakas.

Rose on yksitoistavuotias. Jo nyt tekee kipeää ajatella aikaa, jolloin Rosea ei ehkä ole.

Tytär halusi kanoja ja minä suostuin. Sitten tuli kaksi kania, jotka olivat kipeästi vailla uutta kotia. Lopulta haimme kotiimme vielä kaksi kissanpentua, Onnelin ja Reetan.

Meidän kanalassa alkoi tapahtua ikäviä asioita.

Surulta emme ole voineet välttyä. Varsinkin kanalassa voi sattua yllättäviä tilanteita. Puolitoista vuotta sitten meidän kanalassa alkoi tapahtua ikäviä asioita. Kerroin niistä jutussa Raasusta ritariksi. Kerroin kuinka meidän oli annettava ihana Silvis-kukko ja muutama kana uuteen kotiin. Surullista, tottakai. Meille jäi kaksi kukkoa ja muutama kana. Murheet eivät siihen loppuneet.

Viuhti – ei enää mikään raasu, vaan ihana ritari.

Eräänä päivänä kirjoitin päiväkirjaani:
Tuntuu pahalta, ihan hirveän pahalta. Meidän on lopetettava Kaustinen, sillä se on käynyt ikävästi Viuhtin kimppuun. Kun näin verta seinissä, tiesin, ettei muuta vaihtoehtoa ole.

Tämä odottaminen on kamalinta...

Olimme tehneet nopean päätöksen. Olimme helpottuneita kun eräs ystävällinen mies tuli nopeasti ja vei Kaustisen. Tiesin hänen käsittelevän eläimiä taitavasti ja lempeästi. Tiesin, että Kaustinen sai niin nopean kuoleman, ettei se edes hoksannut mitään.

Ihana mieheni ymmärsi tunteeni

ja hoiti tilanteen sen jälkeen

kun oli moneen kertaan varmistettu,

että hän osaa osoittaa oikean kukon.

En voinut olla paikalla tuolloin. Ihana mieheni ymmärsi tunteeni ja hoiti tilanteen sen jälkeen kun oli moneen kertaan varmistettu, että hän osaa osoittaa oikean kukon. Arvaapa, missä minä olin silloin? – Tyttäreni kanssa yläkerrassa itkemässä.

Sitten alkoi helpottaa. Viuhti lakkasi tärisemästä. Se oli vielä selvästi varuillaan, mutta illalla se näytti jo paljon rennommalta. Oli ihanaa nähdä kuinka se joi vettä Myyn kanssa yhtä aikaa samasta kupista. Vein herkkuja. Viuhti sai rauhassa syödä. Kaikki alkoi mennä raiteilleen. Vielä myöhään katsoin ikkunasta kuinka Tiuhti ja Viuhti olivat asettuneet orrelle vierekkäin. Voi, miten suloista!

Niin ikävää kuin Kaustisesta luopuminen olikin, se oli viisas ratkaisu. Seuraavana päivänä kääntyi kanalan elämässä uusi sivu. Nyt kaikki kanat kuopsuttelevat pitkin päivää, kylpevät niin, että tuhka ja turve pöllyää ja elelevät sovussa ja rauhassa. Nyt niitä on ihana seurata. Nyt näkee niiden nauttivan olostaan!

Viuhti tepastelee lattialla koko päivän. Välillä se astuu kanan, mutta aina se ei onnistu. Silloin se vain luovuttaa ja antaa mennä. Yrittää kohta uudelleen, mutta ei astu väkisin. En vielä tänään kuullut Viuhtin kiekuvan, mutta ehkä huomenna…

Ne kuopsuttavat ja kuopsuttavat. Sitten illalla Viuhti ja Tiuhti asettuvat vierekkäin orrelle. Nyt ne voi huoletta jättää nukkumaan.

Viuhtia kohteliaampaa kukkoa saa hakea. Syöttää kaikki herkkupalansa rouvilleen ja toteuttaa heidän vaativimmatkin pesätoiveensa.

Tämä tuli mieleeni kun Tuula Maalaiskaupungin piha –blogista kysyi järjestämäni arvonnan yhteydessä: "Onko joku asia, josta et missään tapauksessa halua kirjoittaa?" Ajatttelin, että tämä ikävä tarina Kaustisesta on sellainen. Sitten huomasin, miten paljon Haapamatin kirja oli vaikuttanut minuun. Antanut vertaistukea. Lohduttanut. Ehkäpä voisin tällä jutulla lohduttaa jotakuta toista, sillä suru on melkein väistämättä eläinten pidon se toinen puoli.

ISÄINPÄIVÄN ILOKSI

Isäinpäivän iloksi kokosin muutamia lasten juttuja vuosien varrelta.

Kaksivuotiaamme oli kova soittamaan "kännykällä", jonka virkaa teki soittimen kaukosäädin. Eräänä päivänä hän kertoi ruokapöydässä: ”Pappa tulee. Mää toittanu.” Poika oli aivan varma, että pappa (250 km päästä)  tulee juuri sinä päivänä käymään, koska oli soittanut papalle.

Pappa meni onkimaan lapsille vaaralliseen paikkaan, jyrkän lossilaiturin reunalle. – Missä Niila on, tyttäreni kysyi. Vastasin Niilan olevan papan kanssa vaarallisella kohdalla. – Onneks Niila on papan kanssa. Jos pappa hukkuu, niin Niila voi sitten sanoo hukkuko pappa vai ei, viisivuotias selitti.

Seitsenvuotias tyttäreni kysyi papalta, suostuisiko tämä olemaan joulupukkina. – Eikö tilattaisi aivan oikea joulupukki, pappa ehdotti. – Sen tilaus maksaa, tyttö vastasi topakasti.

Pioni 'Buckeye Belle'

Jouko ja minä olimme ulkona puutarhassa juttelemassa naapurin pariskunnan kanssa.  – Iiisäääää, nelivuotias poikamme huusi terassilta. – Mitä asiaa sinulla on, Jouko kysyi. – Mull’ on pitkät kynnet, poika vastasi. Naapurin pariskuntaa nauratti kovasti tuo tärkeä asia.

Jouko-isä oli lähdössä Helsinkiin koulutukseen ja aikoi olla siellä yhden yön. Lasten iltarukouksen lopuksi sanoimme: ”Varjele isän huominen Helsingin matka!” Viisivuotias tyttäreni jatkoi siihen: ”Varjele isän matka, ettei tule kolareita ja jos tulee niin varjele, ettei isä kuole. Mutta jos isä kuolee, niin ilmoita siitä meille!”

Kehäkukka 'Snow Princess'

Olin tehnyt Joukolle ostoslistan ruokakauppaan. Kolmi- ja nelivuotiaat lapsemme olivat löytäneet listan pöydältä ja täydentäneet sen omilla merkinnöillään. Listaan oli sinne tänne kirjoitettu: LELUJA, NUKE, MOPO, KNÄ (nelivuotiaan käsialalla) sekä muutamia kirjainsarjoja, joita en osannut lukea (kolmivuotiaan käsialalla). Kun isä alkoi katsella listaa kotona, pikkuveli ilakoi vieressä isosiskolle: ”Se varmaan tuo ne, kun se luulee, että äiti on ne kirjoittanu!”

Viisivuotias poikani sanoi isälleen: ”Mä tykkään susta avaruuden kauheesti!”

Pioni 'Henry Bockstoce'

♥

Sydämelliset onnittelut

omalle isälleni,

lasteni isälle

ja

kaikille isille!

♥

Pioniunikko

KESÄN MUISTOT

Sain Päiviltä Kottikärryn kääntöpiiri -blogista mukavan haasteen, jonka oli keksinyt Hilu Maatiaiskanasen elämää -blogista. Sen ideana on kertoa viisi parasta puutarhamuistoa tältä kasvukaudelta.

Tiivistän muistot kesästä 2018 – tai oikeastaan kasvukaudesta, jota nyt pelkästään kesäksi kutsun – viiteen kuvaan. Ensimmäinen, hellekesä, ei kuulu varsinaisesti parhaimpiin muistoihin siinä mielessä, että helle oli minulle enemmän rajoite kuin nautinto. Poikkeuksellisen lämmin sää leimasi koko kasvukautta, joten se varmasti jää yhdeksi asiaksi, jonka parhaiten muistan vielä vuosien päästä. Siksi aloitan hellekuvalla.

Hellekesä

Se alkoi tuntikausien seisoskelulla letkun jatkeena. Sitten mies päätti tehdä kastelujärjestelmän koko puutarhaan, mutta siinä vaiheessa sadettimet alkoivat loppua kaupoista. Me ostimme hyllyiltä viimeiset. Niitä siirtelemällä silti pärjäsimme. Uudet istutukset, marjat ja Potager saivat säännöllisen kastelun oman kaivon vedelllä. Ihanaa on, että kastelujärjestelmä on melkein valmis seuraavaa tarvetta varten.

Rippijuhlakesä

Kolmannen lapsemme rippijuhlat rytmittivät kesän kahteen osaan: juhlan valmisteluun ja juhlan jälkeiseen arkeen. Ensin pihapiiri  siivottiin ja laitettiin mahdollisimman kauniiksi. Juhlan jälkeen pihapiiri myllättiin. Sen seurauksena kuvakulmia sai etsimällä etsiä, jotta joka kuvaan ei tulisi kaivinkone, maakasoja, lautakasoja, suojamuoveja, tellinkejä tai betonimylly.

Rakennuskesä

Helteet eivät haitanneet miestäni, joka ahkeroi monta isoa projektia yhtä aikaa. Niin valmistuivat lammen ensimmäinen vaihe ja kesäkeittiön perustus vesiputkien vetoineen kaikkineen. Kaiken huipuksi Lapiomies sai toivomansa kasvihuoneen. Lasikasvihuoneen rakentaminen oli iso urakka, mutta nippa nappa se valmistui ennen syksyn huonoja säitä. Pihapiirikin siistiytyi jälleen. Toiveissa on, ettei pihapiiriä enää tarvitse myllätä.

Istutuskesä

Helteiden hellitettyä pääsin toteuttamaan unelmiani. Olin haaveillut, että saisin ankean, mustilla muoveilla peitetyn tuloväylän vihertämään. Olisi mukavampi kaartaa tietä pitkin pihaan. Niin saivat alkunsa Ameriikka, vielä nimeä vailla oleva  pionipenkki sekä kanalan edustan ja kesäkeittiön istutusalueet. Eiväthän ne vielä valmiiksi tulleet, mutta luvassa on aina vain vihreämpää.

Pionikesä

Olin jo vuosia haaveillut, että minulla olisi niin paljon pioneja,  että voisin leikata niitä maljakkoon. Tänä kesänä haaveeni toteutui.

Kiitos, Päivi ja Hilu, mukavasta haasteesta! Haastan mukaan seuraavat blogiystäväni:

Olipa kerran puutarha
Päivänpesän elämää
Villiviinin viemää

Tässä haasteen säännöt:

- Tee postaus siitä, mitkä viisi puutarhamuistoa olivat parhaat tältä kaudelta (siitä lähtien, kun esikasvatus alkoi päättyen tähän hetkeen).

- Kerro postauksessasi, että haaste sai alkunsa Maatiaiskanasen Elämää -blogista.

- Kerro, keneltä sait haasteen ja haasta kolme blogiystävääsi mukaan.

- Käy kirjoittamassa postauksesi Maatiaiskanasen Elämää -blogin "5 parasta puutarhamuistoa" kommenttikenttään, niin se lisätään haasteeseen osallistuneiden listaan.

REETTA

Aamulla päästän kissan sisälle. Reetta tervehtii nopeasti ja pinkaisee portaat ylös niin, että kolisee. Avilla on pesemässä hampaita. Reetta pyörii Avillan jaloissa, käy välillä Avillan huoneessa. Siellä olisi ihana torkkupeitto ja Avillan sänky, mutta ei sinne nyt huvita mennä kun tyttö vain pesee hampaita. Kun kiehnääminen ei auta, Reetta tulee alakertaan syömään.

Nyt kaikki on niin kuin Reetan mielestä pitää ollakin.

Heti tonnikala-aterian jälkeen löydän kissan Avillan sängystä. Nyt kaikki on niin kuin Reetan mielestä pitää ollakin. Tytön huone on kiva silloin kun Avillakin on siellä. Yksin Reetta ei siellä viihdy.

Tällä kertaa Onnelikin halusi Avillan sänkyyn.

Sanotaan, että kissa kiintyy paikkaan, ei ihmisiin. Kissanomistajat tietävät, että tuo ei ole koko totuus. Kissat ovat persoonia. Onneli on tasapuolisesti kaikkien kaveri, mutta hyvin itsenäinen metsästäjä. Onneli päättää itse kenen syliin se menee ja milloin. Reettakin kehrää kaikille, tervehtii kaikkia ja viihtyy kaikkien sylissä milloin vain. Kuitenkin Avilla on sille kaikki kaikessa.

Reetta nukkuu mielellään Avillan huoneessa. Kun Avilla lähtee huoneesta, Reettakin lähtee – ellei sitten nuku niin sikeästi, ettei huomaa tytön lähtöä.

Kun tätä jatkui ja jatkui,

se alkoi käydä jo kaikkien hermoille.

Eräänä päivänä Avilla tuli tavallista myöhemmin koulusta, illansuussa vasta. Oli sateinen ja tuulinen sää, joten kissat eivät halunneet ulos. Onneli nukkui vakiopaikallaan nojatuolissa, mutta Reetta oli levoton. Kerta toisensa jälkeen se pyysi ulos, kävi terassilla ja halusi takaisin sisään. Lapset silittelivät, pyysivät viereensä ja Reetta ottikin silitykset vastaan, mutta ei rauhoittunut. Kun tätä jatkui ja jatkui, se alkoi käydä jo kaikkien hermoille, vaikka tiesimmekin, että Reetalla oli syynsä.

Kun sitten Avilla lopulta tuli ovesta, Reetta kävi tervehtimässä hänet. Pyöri hetken Avillan jaloissa ja asettui sitten nojatuoliin rauhallisesti nukkumaan. Rauha oli jälleen palannut taloon.

Reetta, Avillan ikioma kissa ♥

Tämän jutun kirjoitin Cherin (blogista Autuas olo) aihevinkin innoittamana. Arvontaan osallistuessaan hän kirjoitti: ”Karvaisten puutarha-apulaisten edesottamukset maustavat minusta mukavasti jokaista blogia.” Kiitos, Cheri, aihevinkistä! Eläimistä on aina hauska kirjoittaa.