keskiviikko 18. lokakuuta 2017

KUIN PUOLUKASSA JA PUNTTISALILLA YHTÄ AIKAA

Olin aloittanut puutarhan tekemisen jo ennen talon rakentamista. Hommaa piisasi. Vihdoin tuli paraatipuolen eli Muotopuutarhan rakentamisen aika.

Olin suunnitellut kaivuujärjestyksen ja pyytänyt Avantin rattiin mieheni. En ollut huomannut ajatella sitä, että osa kaivetusta maasta ja ne lukuisat maasta nousevat kivet pitää saada jonnekin. Onneksi en ollut ajatellut, olisi voinut iskeä rimakauhu.

Jotakin tämän tapaista välkkyi mielessäni suunnitteluvaiheessa. Kuva on otettu kolme vuotta myöhemmin, viime heinäkuussa. Pioni 'Angel Cheek' kukkii parhaimmillaan.

Maata oli hirveästi ja osa oli kovaa savijankkoa. Kiviä oli varovaisesti arvioiden koko kylän tarpeisiin. Ne piti siis kärrätä pois. Ja minähän kärräsin. Kun mies täytti Avantin kauhalla toista kottikärryä, minä keräsin kivet ja kuljetin täyden kottikärryn pois. Kärry toisensa jälkeen täyttyi ja tyhjeni. Ei tarvinne selittää, että homma otti voimille.

On muuten satanut joskus ennenkin... Maa oli kova, kivikkoinen ja läpäisemätön. Roskapöntöt mallaavat havujen paikkoja.

Erityisen vaikeaksi ja hitaaksi kaivuuhomman teki se, että alueelle oli rakennusaikaa varten tuotu järeimmät kivenlohkareet, jotta alue kestäisi betoniauton, nosturin ja kaiken maailman koneiden painon. Mies heilutti rattia ja kaivuria ja lopulta alue oli kuin tykistökeskityksen jäljiltä, kuten hän asian ilmaisi. 

Katsoin myllinkiä ja ajattelin, että toiselle puolelle pitää vielä tehdä sama homma. Olin nimittäin vaatimattomasti suunnitellut kaksoisperennapenkin: keskellä olisi kulkuväylä ja sen molemmin puolin perennapenkit peilikuvina. 

Ajattelin, ettei kukaan puutarhasuunnittelija suostuisi suunnittelemaan moista, sillä hän tietäisi etukäteen miten valtava homma siinä on. Minä en onneksi tiennyt. Vasta siinä vaiheessa tajusin kun oli liian myöhäistä. Onneksi niin.

Seuraavana keväänä näytti tältä.

Tekaisin välillä nakkikeiton ja söimme. Jalat tuntuivat niin raskailta, että en olisi millään jaksanut ottaa askeltakaan. Pakko kuitenkin oli jatkaa, eihän työtä muuten saisi valmiiksi. Onneksi Lapiomies tuli avukseni. Jo ajatus siitä, että saisin apua, antoi voimaa.

Kun kaivuuta oli sillä puolella muutaman neliömetrin verran jäljellä, en miettinyt mitään muuta kuin lepäämään pääsyä. Tämä loppurutistus olisi pakko vielä jaksaa. Menisin suihkuun ja rentoutumaan. Niin kait sitten...

– Mitäs nyt tehdään? mieheni kysyi kun toinen puoli oli vihdoin valmis. Luulin mieheni saaneen jo tarpeekseen kaivamisesta, joten heitin vitsinä, että ei muuta kuin kaivetaan toinen puoli.  – Mikäs siinä, mies sanoi. Otettiin mitat ristimittoineen kaikkineen, pantiin linjakepit ja -langat. Sitten taas kaivettiin. 

Innostuin. Väsymys unohtui kun ajattelin, että nyt ollaan jo yli puolen välin. Maa oli upeaa, kohtuullisen kokoisia kiviä siellä täällä. Työ eteni.

Kun bensa loppui, päätimme lopettaa. Lapset olivat jo iltapuuhissa. Ukkonenkin jyrähti sopivasti antaen vihjeen siitä, että on aika siirtyä sisälle.


Seuraavana aamuna mies ja pojat lähtivät isien ja poikien leirille. Minä jäin kunnostamaan Muotopuutarhaa. Taisi siinä muotoutua niin tekijä kuin pihakin. 

Aloitin lapioimalla. Kaivoin kovaa savea reunoilta, joihin oli sitä jäänyt. Poimin kiviä. Sitten tartuin jyrsimeen. Jyrsiminen ei ollut helppoa eikä kevyttä, mutta oli mukava nähdä miten hienoa multaa lopulta tuli hiekan ja muun aineksen sekoittuessa.  Avantin jälkeisessä maastossa jyrsin poukkoili välillä sinne tänne ja minä sain tehdä töitä voimieni äärirajoilla saadakseni jyrsimen pysymään aisoissa. 

Kiviä oli, niitä tosiaan riitti edelleen. Ne piti tietysti kerätä sitä mukaa pois ja heitellä alueelta. Olin kuin puolukassa ja punttisalilla yhtä aikaa. Välillä jyrsin meni aivan päinvastaiseen suuntaan minne itse olin sitä ohjaamassa. Alla olevat kivet ja kivikova savi määräsivät kulkusuunnan. Välillä jyrsin oli aivan keikallaan ja minä kiskoin sitä pystyyn. 

Alue alkoi mukavasti tasoittua ja työ helpottui koko ajan. Käsi jäykistyi huomaamatta jyrsimen kahvan ympärille.

Nähdessäni alueen hiljalleen edistyvän sain voimia jatkaa, vaikka olin aivan poikki. Puoli viideltä sitten tuli stoppi. Jyrsimestä napsahti jalka poikki eikä sillä enää voinut tehdä työtä. Oli siis pakko lopettaa ja vasta silloin tajusin miten väsyksissä olin.

Tältä Muotopuutarhassa näytti kahden vuoden kuluttua.

Muistaen kultaisen säännön töiden vaihtelusta aioin mennä istuttamaan ruusuleimuja, mutta ei siitä mitään tullut. Sen sijaan nautin tyttäreni tekemistä tuulihatuista ja istahdin kirjoittamaan. Olin suomeksi sanottuna aivan pökkyrässä. Ajattelin: muotopuutarhasta on syytä tulla kaunis.


sunnuntai 15. lokakuuta 2017

INTO, TARMO JA VILLASUKAT

Ensin matalavartiset puutarhakengät vaihtuivat saappaisiin. Sitten saappaisiin piti pukea villasukat. Kun jalat olivat lämpöisinä, tarkeni vielä hyvin tehdä puutarhassa yhtä ja toista. Into ja Tarmo olivat hyvänä apunani. Nautin. Tiesin, ettei sellaista kestä enää kauan.


Sitten lähtivät Into ja Tarmo. Jäivät vain villasukat. Niistä ei ole enää apua. Eihän sitä yksin viitsi puutarhassa puuhailla.

No, ei tässä mitään. Oikeastaan olin jo odottanutkin,  että tulisivat niin koleat säät, ettei puutarhaan viitsisi mennä. Se nimittäin on niin, että kauniilla syyssäällä ei kertakaikkiaan voi nököttää sisällä marittamassa.

Kuunliljat

Periaatteessahan on niin, että sisähommia voisi tehdä satoi tai paistoi. Käytännössä kuitenkin kuulas, kirpeä syyssää on kuin tarkoitettu puutarhapuuhiin eikä silloin voi olla sisällä. Ei vain voi.  Eikä sään tarvitse olla edes kaunis. Riittää kun on poutaa tai ripsii vain vähän tai sadekuurojen välissä on taukoja.

Mutta sitten kun Into ja Tarmo ovat lähteneet, voi hyvillä mielin olla sisällä. Ei ole koko ajan sellainen tunne, että pitäisi olla kahdessa paikassa yhtä aikaa.

Nyt on jo eteisen kaappi maritettu. No, ehkä minun ei pitäisi käyttää tuota termiä, sillä en konmarita oikeaoppisesti. En sinne päinkään. En tunnustele esineiden tuottamia värähtelyjä sydämessäni, en kiitä vaatteitani enkä hyvästele kierrrätykseen meneviä tavaroita. En edes siivoa kaappejani oikeassa järjestyksessä ja kohtelen sukkiani kaltoin kiepauttamalla ne yhdeksi nyytiksi laatikkoon.

Tämä homma oli kesän sadepäivien puuhaani. Mieheni osaa arvostaa siistiä verstasta.

Marie Kondon opeista olen poiminut vain yhden helmen: mietin tuottaako tämä esine minulle iloa. Ellei esine tuota iloa, voin antaa sen jollekin, joka ehkä ilahtuu siitä.

On kuitenkin paljon esineitä, jotka eivät suoranaisesti tuota minulle iloa. Näitä ovat muun muassa monet työkalut. On silti mukavaa kun minulla on silitysrauta silloin kun tarvitsen sitä. Ilahtuuhan siitä, tottakai.

Olen aina ollut järjestyksen ihminen. Kun äitini pyysi meitä lapsia siivoamaan huoneemme, minä aloitin paperinukkien järjestämisestä. Siitä tuli vähän sanomista.

Nuorena siskoni sanoi, että minulla sukatkin ovat aakkosjärjestyksessä. Pidän siitä, ettei minun tarvitse käyttää aikaani tavaroiden etsimiseen. Tavaroiden etsiminen on kurjimpia ja turhimpia hommia, joita tiedän.

Miehelläni on tapana kysyä monien tavaroiden paikkoja minulta ennen kuin etsii itse. Useimmiten osaan sanoa hänelle tarkan sijainnin tähän tapaan: se on tiskipöydän yläpuolella vasemmanpuoleisen kaapin toiseksi ylimmällä hyllyllä, hyllyn oikeassa etureunassa.

Lisää kesäisten sadepäivien puuhien tuloksia verstaalla.

Ei minun tarvitse opetella tavaroiden paikkoja, ne vain jäävät mieleen. Monesti mies kysyy mihin on mahtanut jättää kännykkänsä. Ja sitten minä sanon, että se on kodinhoitohuoneen pöydän oikeassa laidassa tai keittiön saarekkeella terassin oven kohdalla tai missä milloinkin. Olen vain ohi kulkiessani sattunut näkemään kännykän siinä. Epäilen, että kaikilla perheenäideillä on samanlainen kyky. Onkohan se niin?

Sama asia toistuu kaupassa. – Etsin sitä perunajauhoa, mutta täällä on vaan jotain jyttejauhoja ja kaikenmaailman tattareita, mies soittaa minulle kaupasta. – Käännypä ympäri, se perunajauho on siinä vastakkaisella hyllyllä. Mene muutama metri kassoille päin, niin se on siinä ihan alimmalla hyllyllä, minä opastan puhelimeen. Mies ostaa varmuden vuoksi kaksi tai kolme pakettia, ettei tarvitse vähään aikaan etsiä perunajauhoja niin vaikeasta paikasta. 


Mies sanoi, että ensi viikolle on ennustettu aurinkoista säätä. Voi olla, että Into ja Tarmo käväisevät vielä silloin meillä. Laitetaan vielä loput kehikot havuille kevättalven suojia varten. Puhdistetaan ja öljytään työkalut varastoon. Ne tuottavat iloa siistisssä järjestyksessä varastossa. Ja kun oikein tunnustelee, niin kyllä, sydän taitaa jo nyt sitä ajatellessa sykähtää ylimääräisen sykähdyksen.

torstai 12. lokakuuta 2017

SYKSYN MAUT

Syksyssä maistuu tyytyväisyys. Kuluneen kasvukauden aikana moni unelmani on toteutunut. Moni sellainenkin asia toteutui, josta en edes osannut unelmoida.

Tämä keskeneräistä autotallia vasten nojaileva neitokainen pääsi jalustalleen ja autotallikin saatiin valmiiksi.

Pääsin ensimmäistä kertaa leikkaamaan Muotopuutarhan koivuangervoaitaa. Nyt se alkaa suurin piirtein näyttää siltä millaiseksi sen mielessäni olin kuvitellut. Sain haaveilemani singelitkin käytävän laattojen väleihin sekä rakennusten perustusten vierustoille. Se on paljon se.

Yksi syksyn suurista huveistani on tehdä ennen-nyt –kuvapareja: vertailla joko kevään tai viime kesän kuvia vasta otettuihin kuviin. Tyytyväisyys vain lisääntyy.

Äkkivilkaisulla pohjoispiha näyttää aika valmiilta, vaikkei oikeasti valmis olekaan.

Sain istutettua kaksitoista puuta, useita pensaita ja perennoja. Nyt jo moni alue, joka oli vielä viime vuonna mustan muovin alla, on jo hyvällä alulla. Olisin hullu, ellen olisi tähän tyytyväinen.

Nuoressa puutarhassani moni asia jäi vielä tekemättä, mutta sekin on hyvä. Riittää ensi kasvukaudellekin mukavaa puuhaa. Riittää suunniteltavaa. Sitä minä rakastan varsinkin talvella. 

Tyytyväisyys ja ilo ovat sisaruksia.

Syksyssä maistuu ilo. Kun muutimme tähän taloon, meillä ei ollut ulkovarastoa. Omakotitalossa sellainen on yleensä aika hyvä olla. Varaston vuokraaminen olisi tullut kalliiksi, joten mieheni värkkäsi väliaikaisen viritelmän lankuista ja pressuista. Myöhemmin koko komeus katettiin muovilla (yläkuva).

Moittimatta millään tavalla mieheni työtä, voin sanoa, ettei pressuvarasto ollut silmiä hivelevän kaunis. Olimme molemmat hyvin, hyvin iloisia kun se nyt neljän vuoden jälkeen saatiin purettua. Oli elämys ottaa valokuvia puutarhasta luoteeseen päin kun ei tarvinnut rajata tuota rakennelmaa pois kuvista.

Syksyssä maistuu kiitollisuus. On huikeaa huomata miten oma nuori puutarha täyttyy leiskuvista ruskan väreistä. Koko huikea taideteos tulee lahjana ilman vaivannäköä. Keltaiset, oranssit ja punertavat puut ottavat puutarhani syleilyynsä. Putoilevat lehdet täplittävät maan ja peittävät armollisesti kaikki rikat ja tyhjät aukot.


Ruskan syleilyssä keskeneräinen puutarhani näyttää valmiimmalta kuin onkaan.

Syksyssä maistuu haikeus. Kurkiaurat taivaalla saavat mielen haikeaksi. Olen koko kesän ollut onnellinen kurjista ja joutsenista ja pian ne kaikki ovat poissa täältä. Niiden kuuluu mennä, se vain on niin. Silti mieli on haikea, jopa vähän surullinenkin.

Syksyssä maistuu onni. Olo on kuin juoksijalla pitkän juoksun jälkeen: väsynyt, mutta onnellinen. Onnen olemusta olen pohtinut päiväkirjassani eräänä syksyisenä iltana. Lainaus päiväkirjasta alla.

Kuva ei liity tapaukseen muuten kuin siten, että siinä on kivipolku ja jättipoimulehteä.

Joutsenpari lensi voimakkaasti laulaen ensin toiseen ja kohta takaisin toiseen suuntaan. Oli mukavan lämmin syysilma. Lapset olivat jo iltapuuhissaan kun minä nälkäisenä ja selkä kipeänä, mutta hyvin onnellisena, istuttelin vielä sen viimeisen poimulehden.

Olin saanut viimeisteltyä yhden kivipolun. Mietin olisinko yhtä onnellinen, jos saisin polun valmiina. Voisin ollakin, mutta sitten tekisin jotain toista polun pätkää tai istuttaisin toisia kasveja. Ei joutsenten huuto ole yhtä vaikuttava ilman kottikärryjä ja lapiota. Ilman selkäsärkyä olisin kyllä pärjännyt. Puutarhurin onni kun tuntuu syvällä sydämessä – ja selkärangassa.

Yksi olennainen onnen osatekijä tänä iltana oli se, ettei minulla ollut mitään huolia tai murheita. Ei sillä, ettei niitä varastossa olisi. Ne vain tuntuivat olevan sillä hetkellä kaukana, niin kaukana, etten edes muistanut niitä.

Vielä kesken iltapalan piti käydä ikkunasta kurkistamassa miltä uudet istutukset näyttävät sisältä katsottuina.

Niin, siihen onnen olemukseen vielä: se oli hartaan odotuksen täyttymystä, mielenrauhaa, joutsenlaulua, pienen asian valmiiksi saamista ja sopivassa määrin muistinmenetystä.

Jos haluat tietää, miltä syksyni maistui viime vuonna, klikkaa tästä.

tiistai 10. lokakuuta 2017

VOIKO LOKAKUUSSA OLLA ONNELLLINEN

Ernest Hemingway on sanonut: "Onni! Voi, se on yksinkertaista! Se on hyvä terveys ja huono muisti." Jippii! Minulla tuo toinen osa toteutuu täydellisesti. Minulla on huono muisti. Ensimmäinenkin minulla on melkein. Terveyteni on muuten ihan hyvä, mutta kädet vapisevat ja olen notkea kuin rautakanki. Siksi kävelen köpötellen. Terveys on kuitenkin suhteellista. Vapina ei estä mitään, vaikka hidastaa ja vaikeuttaa. Lapio pysyy kädessä vapinasta huolimatta ja puutarhan hoito on parasta lääkettä.

Huono muisti on armollinen. Unohdan helposti oikukkaat syysvuokot, jotka aina vain katoavat jonnekin, eivätkä meneykset jää harmittamaan. Kuvassa syysvuokko 'Honorine Jobert'.

Eivät minua toisten vapinat häiritse. Sen sijaan itselle oma vapina on häiritsevää, kiusallista ja noloa, ikävää ja ärsyttävää. Ei tee aina mieli lähteä ihmisten ilmoille. Vapina ja lihasjäykkyys rajoittavat blogien kommentointia, sillä kirjoittaminen on hidasta. Jos en korjaile, kirjoitukseni ssssssaattaa näytttää tältää. Niin mielelläni kommentoisin postauksianne, mutta usein se tämän takia jää tekemättä.

Oireeni alkoivat silloin kun olimme voittaneet ensimmäisen oikeusjutun kunnan Vammaispalvelua vastaan, mutta kunta ei noudattanut oikeuden päätöstä kuin osittain. Tästä kerroin jutussa Vammaisvastustusta. Siitä on pian kolme vuotta aikaa.

Käsien vapina on siis stressireaktio tuon vuosia kestäneen prosessin takia. Olen silti onnellinen.  Siinä rytäkässä olisi voinut mennä myös pää. Olen kiiitollinen, että kehoni otti kuorman kantaakseen ja mieleni säilyi valoisana. Olen onnellinen siitä, että oireet ovat minulla eivätkä jollakin lapsistani. Olisi paljon raskaampaa katsella lapsen sairastamista. Olen kiitollinen, että rakas mieheni näkee minut omana itsenäni oireistani huolimatta ja kulkee uskollisesti rinnallani.

Toipuminen on helpompaa kun näkee asioilla merkityksen ja tarkoituksen. 
Kuvassa on Siperianiiris, joka on sata vuotta vanhaa kantaa.

Monet ihmiset suhtautuvat vapinaan hyvin ymmärtäväisesti ja fiksusti. Kaikki eivät. Kurjinta on kun jotkut ajattelevat, että vapina on sama kuin Parkinsonin tauti ja se on puolestaan sama kuin dementia. Ei siitä tarvitsisi välittää, mutta silti se satuttaa. Lapsena opin sanonnan, että ei se mitään kunhan sen itse tietää. Näissä tilanteissa ajattelen tuota lapsena oppimaani viisautta ja sitä, ettei dementiakaan olisi häpeän aihe.

Olen hyvin toiveikas. Ehkä vielä saan avun vapinaan ja aika paljon apua olen luontaishoidoista saanutkin. Lääkkeitä en halua. Niillä vapinan saisi ehkä hetkeksi pois, mutta pian ongelma olisi entistä suurempi. Olen luonnonmukaisuuden kannalla.

En ole jäänyt itkemään tapahtuneita asioita. Enhän voi niitä muuttaa. Tein sen mitä pystyin ja nyt suuntaan katseeni tähän hetkeen ja tulevaisuuteen. Olen downshiftannut, hyggeillyt ja kotoillut. En ole juossut oravanpyörässä ennenkään, mutta olen silti leppoistanut elämääni. Olen löytänyt monia uusia, hienoja asioita. Jotkut ihmiset ovat tulleet aiempaa läheisemmiksi. Olen möyhentänyt ikävät asiat puutarhaan niin kuin kompostin ja nyt ne ravitsevat siellä kaikkia kauniita asioita.

Huono muisti on siinäkin mielessä hyvä asia, että uutta projektia suunnitellessani olen jo unohtanut edellisen työn ja vaivan.

Tommy Hellsten on sanonut, ettei onni ole olosuhteista kiinni. Näin on. Abraham Lincolnin ajatusta mukaellen totean: En valita, että ruusuissani on piikkejä. Iloitsen kun minun piikkipuskissani kasvaa ruusuja.

Ruusu 'New Dawn' kukkii yhä. Tosin tämä kuva on otettu heinäkuun lopussa.

Onnellista lokakuuta kaikille!


perjantai 6. lokakuuta 2017

SE HETKI

Kuinka oikeaan osunut sanonta onkaan se, että puutarha tekee onnelliseksi! Puutarha on monessa suhteessa loistava. Siellä saa elämyksiä ja oivalluksia.


Eräänä iltana pestessäni sinkkiämpäreitä oivalsin jotakin hyvin tärkeää. Mieli kirkastuu kun keskittyy juuri siihen sinkkiämpäriin, jota on harjaamassa, juuri siihen tiskiharjaan, jota juuri parhaillaan pyöräyttää ja juuri siihen pesuveteen, joka noin nätisti vaahtoaa… Lapset ovat tämän jo oivaltaneet, mutta mihin se oivallus on itseltä ajan kuluessa kadonnut?

Nyt tästä puhutaan kaikkialla. Se on mindfulnessia. Tietoista läsnäoloa, keskittymistä juuri tähän hetkeen. Elämistä tässä ja nyt, ei tulevaisuutta pohtien tai menneisyyden asioita puiden. Se on havainnointia. Ei arviointia, vaan hyväksymistä. Rentoutumista.

Syyshortensia

Onhan se taito itsellänikin ollut. Kun lapsena tiskasin astioita, hommaan kului aikaa kun vispasin ja vatkasin vaahtoa. En tiedä osuiko kohdalleni tiskivuoroja vähän vai enkö niitä vain muista. Sen muistan, ettei tiskaaminen ollut ikävää. Ainoa ikävä puoli oli astioiden nostelu kuivauskaappiin: pienen tytön piti kurottaa korkealle, jolloin vesi valui kainaloon. Sitten meille tulikin astianpesukone. Kuvittelin kuinka tiskiharja pyörii vinhasti ympäri konetta ennen kuin sain tietää miten kone oikeasti toimii.

Alkoi sataa, joten jatkoin sinkkiastioiden pesemistä katoksen alla. Nautin. Sade ropisi ja minä harjasin ämpäreitä puhtaaksi saadakseni ne talveksi varastoon. Koin hyvin voimakkaasti eläväni juuri tässä ja nyt.


Tänään istuttelin viimeisiä mehitähtiä kivikkoon. Hiekkainen maa tuntui kylmältä ja kostealta. Mehitähtien istuttaminen oli vaivatonta. Olin riemuissani: saan koko alueelle hyvät alut. Tuohon iso, tuohon vähän pienempi, hiekkaa ripaus…

Silloin se tapahtui. Ja kun se tapahtuu, jäävät mehitähden poikaset niille sijoilleen missä sattuvat olemaan. Silloin keskitytään hetkeen joka solulla. Eletään tämä haikean vaikuttava syksyinen näytös. Silloin ei tule mieleen juosta sisälle hakemaan kameraa. Silloin ei mietitä, että kirjoitan tästä blogiin. Silloin vain katsellaan ja kuunnellaan – ja nautitaan.  

– Oih, kurkiauroja on kaksi! huudahdan. Komeasti huutaen lentävät korkealla. – Tuossa vielä kolmas ja neljäs, lasken. Perässä pieniä auroja ottamassa isoja kiinni. Pienimmät poikani tulevat kanssani ihastelemaan. – Voi noita nuoria, jotka lentävät auran vieressä. Kunpa nyt hoksaisivat liittyä auraan, etteivät väsyisi, puhelen. Viides, kuudes… Yksi pojista katsoo keittiöön ikkunasta ja ihmettelee, mitä tuijotamme. Ei jää hänkään paitsi tästä tapahtumasta.

Ja kurkiauroja vain tulee ja tulee. – Yhdestoista, kahdestoista, lasken. Kolmetoista isoa auraa niitä lopulta oli, jos pysyin laskuissa. – Tulee kylmät ilmat kun kurjet muuttavat, mies sanoo. Niinhän se on. Tuntuu haikealta.

Kurkien huuto jää korviin soimaan niin, että myöhemmin vielä pariin kertaan pitää sisältä mennä ulos tarkistamaan vieläkö kurkiauroja lentää pohjoisen suunnalta.

Luonto on lahjoittanut meille tämän huikean taideteoksen. 

Pian tämän jälkeen alkaa paistaa aurinko, mutta tiedän, että se ei kestä kauan. Aurinko on juuri laskemassa. Ehdin napata muutaman kuvan kun ruskan värit leiskuvat puutarhassa. Huomaan, että kuviin tulee taustahahmoiksi kauriita. Hiivin hiljaa puutarhassa ja Rosekin lopettaa haukkumisen. Kauriit nostavat päätään, katselevat meitä ja me katselemme niitä. Jatkavat syömistään ja olen tyytyväinen, ettemme karkottaneet niitä pois. Tunnen luonnon lähelläni. Olen vaikuttunut.

Mietin voiko syksyä kokea vielä konkreettisemmin? En kaipaa mitään enkä mihinkään. Nämä hetket ovat aarteitani.

Raparperin lehti

Olen syksyihminen. Mikä olisikaan ihanampaa kuin kerätä syksyn lehtiä kuopuksen kanssa? Ihanan punaisia, keltaisia, oransseja, monivärisiä, vähän jo ruskeita, kauniisti raidallisia, ruskeapilkkuisia… Kuopus laittaa lehdet sanomalehtien väliin kirjapinon alle. Ei malta odottaa niiden kuivumista, vaan teippaa nahkeat lehdet paperille ja kokoaa kansioksi. Ihailemme niitä joka päivä yhdessä.

Illalla täytyy vielä käydä oven raossa hytisemässä. Kurkien huuto kuuluu pimeässä illassa.

tiistai 3. lokakuuta 2017

SYKSYNI ON SININEN

Syyspuutarhasta minulle tulee ensimmäisenä mieleen oranssi, keltainen ja punainen. Kuitenkin kun katson ympärilleni puutarhassani, huomaan syksyni olevankin sininen: indigoa, kesätaivaansinistä, baby blue'ta, lilaa vaaleampana ja tummempana.

Ihana tarhaiiso kukkii aina vain. Se loistaa kauas ja sopii hyvin yhteen syksyn muotivärin, harmaan, kanssa. Yhdistelmä on suorastaan tyylikäs.

Tarhaiiso 'Blue Fortune' –  olkoon se suomeksi vaikkapa Sininen Sattuma.

Sininen on taivaan ja veden väri. Jaloritarinkannus 'Summer Skies'  näyttää epätodelliselta ruskan keskellä. Sen väri on todellakin taivaansininen, mutta ei toki syystaivaan sininen, vaan kesäisen poutapäivän taivaan sininen.

Näyttää siltä kuin jaloritarinkannus eläisi väärää vuodenaikaa. Tuntuu, että sitä palelee. Melkein käy sääliksi. Jospa istuttaisin sille yhtä kesäisen kaverin, vaaleanpunaisen ruusumalvan.  Noiden hempeilijöiden myötä kesä jatkuu vielä lokakuussakin.

No, ei kesän tarvitse jatkua määräänsä pidempään. Suomen kesää sanotaan lyhyeksi, mutta minun ulkopuutarhakauttani kestää joka tapauksessa suurin piirtein seitsemän kuukautta. Siis suurimman osan vuotta saa kaivella sulaa maata! Se on paljon se! Hädin tuskin ehtii seuraavan kauden suunnitelmat tekemään ja puutarhakuvat järjestämään kun on jo kevätkylvöjen aika.

Jaloritarinkannus 'Summer Skies' seisoo juhlahepenissään syyssäässä.

Sininen on ollut lempivärini niin kauan kuin muistan. Mieluisimmat sävyt ovat vaihdelleet vaaleansinisestä laivastonsiniseen, nuorena pidin sähkönsinisestäkin. Puutarhaihmisenä olen alkanut haalia ympärilleni myös sinililan sävyjä, joihin en mielelläni silti pukeudu.

Mirrinminttu on aloittanut kukinnan jo kesäkuussa ja jaksaa kukkia aina vain samoin kuin naapurinsa jättipoimulehti. Myös sitruunatimjamit ovat ahkerasti kukkineet pitkin kesää.

Sininen symboloi tyyneyttä, tasapainoa ja mielenrauhaa. Sehän sopii. Rakastan niitä kaikkia. Sininen on hyvä mietiskelyväri. 

Mietin rakkautta. Siellä se mieheni nakuttaa autotallin kattolistoja. Ahersi koko kesän, että perhe sai yhtä ja toista tarpeellista ja muuten vain ihanaa.  Teki päiväkausia töitä, että vaimo sai tulevaan suihkulähteeseen patsaan seisomaan betonijalustalla tukevasti läpi tuulten ja tuiskujen. Tykkää lapsista. Tykkää vaimosta. Osaa sen myös sanoa - paremmin kuin minä. 

Mietin kiitollisuutta. Osaanko olla kiitollinen? Muistanko sanoa sen rakkailleni, ystävilleni, ennen kaikkea kaiken hyvän antajalle?

Mietin kiitoksella kasvattamista, josta olen vastikään lukenut Kodin kuvalehden nettisivuilta. Rakkautta sekin ja lisää niin lapsen kuin aikuisenkin onnellisuutta. Päätän ottaa kiittämisen sydämen asiaksi. Ei ihan helppoa, mutta aina voi aloittaa pienestä. Aina voi jättää moitteet sanomatta ja keskittyä hyvään. Niinhän sitä toivoisin itseänikin kohdeltavan.


Rantatädykkeet ovat lopettamassa kukintaansa, mutta tuovat silti kaunista sinililaa lokakuun puutarhaan.

Sininen rauhoittaa. Puutarhani todellakin tarjoaa lempeyttä, rauhaa ja hiljaisuutta. Siitä nautin. En kaipaa kaupungin sykettä. Olen onnellinen juuri tässä ja nyt. Kivipolun tekeminen on mindfulnessia parhaimmillaan.

Siperianpallo-ohdakkeet näyttävät tyynen rauhallisilta. On hauska katsella niitä tarkasti ja keskittyä hetkeen.

Sininen on vertauskuva henkisyydelle, viisaudelle ja sisäiselle voimalle. Eivät huonoja asioita nekään. Taidan istuttaa keväällä lisää tarhaiisoa. Jospa saisin lisää elämänviisautta. Sille on aina käyttöä.

Indigonsinisen eli violettiin taittuvan sinisen sanotaan auttavan tutustumaan omaan intuitioon. Intuitio on hyvä asia. 

Tiede on menettänyt luotettavuutensa. Esimerkiksi ravinnon ja terveydenhoidon suhteen kannattaa luottaa intuitioon ja  kuunnella omaa elimistöään eikä sokeasti luottaa ammattilaisiin. Lääketehtaat kouluttavat lääkäreitä - oma lehmä ojassa tietenkin - ja sponsoroivat tutkimuksia. Kun lääkäreiden tietotaito loppuu, määrätään vaivaan kuin vaivaan masennuslääkkeitä, joilla voi sivuvaikutuksena olla masennusta. Tutkimustuloksia manipuloidaan. Lumelääkkeinä käytetään aineita, esimerkiksi magnesiumia, joilla on oikeasti vaikutusta. Omia kokemuksia lähelle tulevat myös vauvojen äidinmaidonkorvikkeita koskevat tutkimukset, joissa on lumeena käytetty maitoa, jolle oma tyttäreni oli allerginen. 

Intuitioni sanoo, että ensi syksyksi tarvitaan lisää indigoa.


Kärhö 'Arabellalla' on hyvä intuitioväri.

Sinistä pidetään viileänä ja etäisenä värinä. Värikartalla se voi niin ollakin, mutta minulla väreihin sekoittuu niin paljon merkityksiä, etten koe sinisiä kukkia viileinä. Katsellessani vaikkapa kurjenpolvi 'Rozannea' mieleeni tulvahtaa muistoja lämpimistä kesäpäivistä.

Kurjenpolvi 'Rozanne' kukkii vielä täyttä päätä ja tervehtii iloisesti kirsikkapuun alta. Syysleimut alkavat jo luovuttaa.

Siniseen sanotaan liittyvän haikeutta ja jopa surumielisyyttä. Sen tunnistan, sillä katsellessani 'Rozannea' tunnen haikeutta jo nyt, vaikka ne kukkivat runsaina vielä. Toki samanlaista haikeutta tunnen silloin kun valkoiset krookukset alkavat olla kukintansa lopussa tai kun ensimmäiset valkoiset syysleimut puhkeavat kukkaan heinäkuussa.

Kaukasiantörmäkukassa on yhtä aikaa lumoavaa herkkyyttä ja vahvuutta.

Yksi mieleenpainuvimmista syksyn onnen hetkistä oli se ilta kun puuhailin puutarhassa. Puimuri hyristeli naapuripellolla. Laskeva aurinko hohti suurena oranssina pallona värjäten kohta koko läntisen taivaan vähitellen vaaleanpunaiseksi, vaaleansiniseksi ja vähitellen yhä tummemman siniseksi kunnes värit katosivat tummaan iltaan. Vain puimurin valot jäivät loistamaan pimeässä. Ilta oli hiljainen ja lämmin. Itse olin puutarhahommista väsynyt. Toivon muistavani sen haikean, onnellisen hetken läpi talven.

Amerikassa on sanonta having a blue day. Sillä tarkoitetaan päivää, jolloin ei saa aikaan juuri mitään. Minulla on vielä hyvänä apuna Into, Tarmo ja villasukat, mutta intuitioni sanoo, että minullakin alkavat pian ne puutarhan amerikkalaiset siniset päivät.


Tervetuloa, Milla Nousimaa, lukijakseni! Hienoa kun liityit. Toivottavasti viihdyt juttujeni ja kuvieni parissa ja saat niistä iloa.

    sunnuntai 1. lokakuuta 2017

    KIVIPOLKUJA

    Kivi, paperi - tai oikeastaan juurimatto - ja sakset. Niistä on riittänyt hupia moneksi kesäksi. Kirjoitin siitä viime kerralla otsikolla Kivi, paperi, sakset. Nyt kerron 198 metrin mittaisella kokemuksellani miten teen kivipolkuni.

    Pihlajanmarjat koristavat kesän aikana valmistuneen polun.

    Käytän polkuihini luonnonkiviä, juurimattoa ja hienoa hiekkaa sekä kasvillisuudeksi polkuhaarikoita. Työkaluiksi riittävät kottikärryt, lapio, sakset ja vesiletku. Nokkakärryistä on iloa suurten kivenlohkareiden siirtämisessä. Suurista kivistä tulee tukevin polku, mutta polun voi koota millaisista kivistä tahansa kunhan kiven yksi sivu on tasainen. Vaikeimpia ovat pienet, litteät kivet, jotka nousevat helposti pois paikoiltaan askelten alla.

    Merkitsen polun paikan silmämääräisesti viivat maahan vetäen, sillä luonnonkivipolun ei tarvitse olla tarkkareunainen ja täsmällinen. Silmällähän sitä katsotaankin eikä mittanauhalla. Ei haittaa, vaikka polun leveys vähän vaihtelee, sillä kasvit kuitenkin lopulta peittävät reunat. Pieni vaihtelu antaa myös luonnollisimman vaikutelman.

    Polusta kannattaa tehdä leveä, koska runsastuva kasvillisuus pyrkii kurkottelemaan polun reunojen yli. Juurimatto varmistaa sen, etteivät reunojen istutukset kuitenkaan leviä hallitsemattomasti polulle. Juurimaton ansiosta myöskään polun alle jäävät voikukat, ohdakkeet ja muut kiusankappaleet eivät valloita polkua. Ne eivät tule kankaan läpi, jos kangas on nimenomaan juurimattoa eikä pelkkää maanrakennuskangasta.

    Poimulehti on ihana reunakasvi.

    Juurimattoa menee mahdoton määrä ja se on kallista, mutta siinä kohdassa en säästä. Minulla oli onni saada ostaa juurimatto isossa rullassa, joten koko pihan budjetti ei huvennut siihen. Olen mitannut maton leveyden niin, että kangas tulee uoman pohjalle ja reunoille sekä jää vielä vähän työskentelyvaraakin.

    Kaarteissa kangasta täytyy laskostella taitoksille, joten kankaan pituutta on vaikea etukäteen tarkkaan tietää. Saumakohdissa kangas kannattaa taittaa farkkusauman tapaan. Olisi helpoin laittaa kankaan reuna jonkin verran (noin 20 cm) toisen päälle, mutta farkkusauma on ehdottomasti varmempi. Juuririkkakasvit ovat yllättävän ovelia.

    Työ on tekijäänsä neuvonut ja olen huomannut, että ensin kannattaa kaivaa koko polun mittainen uoma. Silloin voi suunnitella laittavansa ohuemmat kivet niille kohdille, joissa kaivaminen on ollut mahdotonta alla olevien kivenjärkäleitten tms. vuoksi. Paksuille lohkareille voi jo valmiiksi varata muita syvemmän kohdan.

    Itäväylä alkaa olla istutuksia vaille valmis. Ympärillä oleva maa on katettu, jotta maa puhdistuu rikoista. Kuva on otettu vuonna 2014.

    Käytettävien kivien paksuus vaikuttaa uoman syvyyteen, routarajan alle en ole kaivanut. Riittää, että kiven alle jää vähän hiekkaa. Olen hyväksynyt sen, että routa saattaa liikutella kiviä, mutta sellainen epätarkkuus kuuluu asiaan. Polun käyttöön se ei ainakaan meillä ole vaikuttanut, vaikka alla on savimaa.

    Kun uoma on saatu kaivettua, levitän juurimaton. Saumakohdat ja kaarteiden taitokset tuen paikoilleen kivillä tai muutamalla lapiollisella hiekkaa. Sen jälkeen etenen polun päästä alkaen tuoden vuorotellen kiviä ja hiekkaa. Hiekkaa en levitä valmiiksi kovin pitkälle matkalle, koska hiekan menekkiin vaikuttaa kivien paksuus. Tuon aina sen verran hiekkaa, että saan asennettua kiven lohkareen suurin piirtein oikealle kohdalleen. Tässä vaiheessa riittää kun kivet ovat oikeilla paikoillaan, vaikka toiset olisivatkin syvemmällä toisia. Isojakin lohkareita on helppo nostaa myöhemmin, jotta polusta tulee tasainen. 

    Suurimmat lohkareet asettelen keskelle kulkuväylää ja täytän niiden ja reunojen väliin jäävät osat pienemmillä kivillä. Tällöin polusta tulee mahdollisimman tukeva, pikkukivet kun tahtovat vähän irtoilla ennen kuin kasvillisuus on sitonut ne paikoilleen. Väleihin nostelen hiekkaa.


    Tässä vaiheessa polku alkaa olla jo polun näköinen. Puuttuu enää tasaaminen. Helpointa tasaaminen on silloin kun on käytettävissä apulainen. Toinen nostaa lapion terällä liian syvällä olevan kiven reunaa ylöspäin ja toinen lorottaa vettä niin, että hiekka valuu kiven alle. En kehtaa sanoa kuinka kauan minulta meni hoksata tämä mahdottoman helppo ja vaivaton keino. Onneksi sentään hoksasin J!

    Sitten vain lisäilen vähän hiekkaa niihin kohtiin missä sitä tarvitaan ja lorottelen taas vettä letkusta. Vesi tiivistää hiekan ja kivet niin, että välien täyttäminen käy leikiten. Jätän välit hieman vajaiksi niin voin vielä näppärästi istuttaa polkuhaarikot väleihin. Sitten leikkaan saksilla ylimääräiset juurimaton reunat.

    Hetimiten polun valmistuttua kannattaa väleihin istuttaa jotain vihreää, jotta siemenrikkakasvit eivät ehdi ensin. Välit nimittäin täyttyvät joka tapauksessa joillakin kasveilla, voikukilla, koivun taimilla ja vaikka millä, vakuuttaa nimimerkki ”Kokemusta omaava”.

    Jos istutus tai kylvö viivästyy – ja sehän usein viivästyy milloin mistäkin syystä – polku kannattaa peittää vanhoilla räsymatoilla. Rikat eivät pääse väleihin ja polulla on helppo kulkea. Räsymaton puuttuessa voi käyttää myös mustaa muovia, mutta se ei ole yhtään niin mukava kuin matto. Muovin päälle täytyy laittaa painoksi kiviä eikä muovin päällä ole yhtä mukava kulkea.

    Matto pysyy yleensä nätisti paikallaan eikä sitä tarvitse ottaa sateeen ajaksi pois. Matto kyllä kestää hyvin useamman kuin yhden kesän kun ei talveksi jätä maahan.

    Olen valinnut kivipolkujeni väleihin polkuhaarikon, sillä se on hyvin kaunis, sitkeä, helppohoitoinen eikä kerää valtavaa määrää pörriäisiä polulle. Polkuhaarikko on niin matala, että se jättää kivet kauniisti näkyviin. Se kukkii pikkuruisin valkoisin kukin, mutta kukinta ei varasta huomiota muilta kasveilta.

    En laittaisi kivien väliin esimerkiksi sitruunatimjamia, jota joissakin listoissa suositellaan. Kuka astuisi polulle jalallakaan kukinnan ja pörriäisten aikaan? Polkuhaarikko siementää mahdottomasti ja leviää siten myös kaikkiin tyhjiin paikkoihin, mutta mitäpä siitä. Se tuskin haittaa minkään toisen kasvin elämää – paitsi rikkojen - täyttää vain sopivasti aukot vihreydellään.

    Polkuhaarikkoa kannattaa kumartua katsomaan läheltä.

    Riittää kun pieniä polkuhaarikkotuppaita istuttaa sinne tänne harvakseltaan. Jo toisen kesän lopussa polku vihertää kauttaaltaan, tuuheutuu myöhemmin vielä lisää.

    Ta-daa, polku on valmis, puutarhuri väsynyt, mutta onnellinen. Selkään sattuu ja jalkoja särkee, mutta uusi polku on komea ja kaiken vaivan arvoinen.