Huhtikuun 2. päivä
Ihanaa, kun kanalassa on rauhallista! Kukot kiekuvat vuorotellen. Tulevat ystävällisesti tervehtimään (lue: kerjäämään tai vähintäänkin tiedustelemaan mitä herkkuja tänään mahtaisi olla tarjolla). Lyydia lyöttäytyy seuraani tiiviisti, etten vain unohtaisi makupaloja, mieluiten seesaminsiemeniä.
Kerään kikkareita ylätasolta ja Lyydia on tielläni kuin kissa. Tietenkin. Jokainen liikkeeni on nähtävä ja keko tarkistettava. Ja huomion saanti varmistettava. Niin pidän tuosta kanalan valtiattaresta!
Kyykistyn lattialle. Nyt on pehkujen siivouksen vuoro. Välitasolla tungeksitaan. Purskahdan nauruun katsoessani tuota touhotusta, kun kaikkien on kiiruhdettava yläkerrasta luokseni. Hellyn – onhan nyt sentään kiirastorstai – ja tarjoilen seesaminsiemeniä. Ihan vähän vain, etteivät vatsat mene sekaisin.
Pihapiirissä
on hiljaista. Järven suunnalta kuuluu ainakin lokkien ääniä. – Tuo on ihan
varmasti korppi, havahdun ja napsautan nauhoituksen päälle. Korppihan se. Ajat
ovat muuttuneet, kun tämän erämaiden aran linnun voi havaita jo asutuksen
lähelläkin. En tosin ihmettele, että korppi on valinnut elinympäristökseen
syvän korpimetsän, sillä vanhoilla korpeilla on kesällä täydellinen sulkasato.
En minäkään ilman vaatteita ihmisten ilmoilla liikkuisi.
Korppi
on älykäs lintu, joka osaa ihmeellisiä asioita. Se lentää vaikka vatsa kohti
taivasta. Ne voivat oppia matkimaan ihmisen puhetta ja koiran haukkumista. ’Kronk
kronk’ -äänien lisäksi sillä on myös sointuvia ääniä. Ennen muinoin nuo
haaskalinnut osasivat seurata armeijoita ja odottaa taisteluissa menehtyneiden
ruumiita. Taito sekin.
Hämmästyttävää on, että nuoret korpit leikkivät ja osaavat
tehdä itselleen leluja katkomalla vaikkapa tikkuja. Ne kisailevat keskenään,
vetävät toisiaan sulasta sekä ojentelevat toisilleen tikkuja ja kiviä. Olisivatpa
pikkulapset ennen muinoin tienneet tämän. Tottelemattomia lapsia on nimittäin peloteltu,
että elleivät he ole kunnolla, niin musta korppi tulee ja hakee heidät pois.
Pari päivää korppien seurassa olisi saattanut olla hauska seikkailu – kunhan
korppi olisi lopulta kyllästynyt ja tuonut takaisin.
Huhtikuun 6. päivä
Sateesta huolimatta käveleskelen puutarhassa. Pääsiäisen aikaan on satanut joka päivä, enemmän tai vähemmän. Jouko on vienyt joka yöksi tulppaanikimpun ulos, joten kimppu näyttää edelleen tuoreelta. Juhlapöydässä on kevät ja ihana pääsiäinen säällä kuin säällä.
Huhtikuun 7. päivä
Tänään on poutaa, eikä kovin kylmää, eikä tuulistakaan. Vietän aikaani puutarhassa. Ensimmäiset krookukset pilkistävät jo.
Pitkin iltaa havahdun ajatukseen, että mitä kivaa tänään onkaan tapahtunut. Sitten tajuan, että hei, olen saanut leikattua melkein kaikki koristepensaat: köynnöskuusaman, kanukat, angervot, jasmikkeet ja heisiangervot. On kevätolo.
Huhtikuun 11. päivä
Kierrän puutarhassa odotusta ja toiveita täynnä. Ruskeaa ja vihreää maisemaa täplittävät valkoiset, vaaleankeltaiset ja -siniset krookukset sekä nuppuiset idänsinililjat.
Puutarha on vielä melko hiljainen. Katselen lokkien kaunista, tällä kertaa äänetöntä lentoa auringon välkehtiessä niiden valkoista höyhenpukua vasten. Hiljaisuuden rikkovat kurkien komeat huudot.
Huhtikuun 12. päivä
Aurinko paistaa ihanasti tarhaan. Elmeri ja kanat kurkottelevat kaulojaan ikkunan edessä. Olen varma, että ne muistavat, mikä ihanuus ikkunan takana odottaa. Lupailen niille, että ehkä ensi viikolla. Vielä ei voi. Muuten varpaat jäätyvät.
Huhtikuun 13. päivä
Tilannepäivitys puutarhasta: lisää krookuksia on puhjennut kukkaan, ensimmäiset idänsinililjat ja kevättähdet kukkivat, ensimmäiset pionin versot pilkistävät maasta.
Istun metsän laidassa tarkkailemassa lintuja. Kuusen latvassa lentelee kaksi pikkuruista, vatsapuolelta vaaleaa lintua. Kaiken sirkutuksen sekamelskasta en erota niiden laulua, mutta olen aika varma, että ne ovat kuusitiaisia. Kävyllä istuessaan ne näyttävät todella pieniltä – eikä ihme, sillä tuo tiaisista pienin painaa vain parin sokeripalan verran.
Niiden elämä kuusen latvassa näyttää iloisen huolettomalta, mutta se on vain julkisuuteen näkyvä puoli. Syksyllä, kun minä en ole niitä näkemässä, tuo touhukas lintu varastoi talveksi kuusenoksien kätköihin havupuiden siemeniä ja hyönteisiä. Esimerkiksi kirvoista se tekee taitavasti pienen pallon ja kiinnittää sen neulasten varaan. Tutkijat ovat laskeneet, että yksi kuusitiainen piilottaa syksyn aikana noin 50 000 siementä. Se tarkoittaa keskimäärin yhtä siementä joka toinen minuutti koko valoisan ajan. Sillä työtahdilla jää kyllä somepäivitykset tekemättä.
Huhtikuun 14. päivä
Jouluruusu kukkii ja lisää kevättähtiä on ilmaantunut sinne tänne. Puutarha näyttää viihtyisältä, kun perennanvarret on silputtu maahan.
Lintujenkielenkurssin ekaluokka on lähtenyt mukavasti käyntiin. Tänään tunnistan peipon. Palokärjen kirkaisua luulen fasaaniksi, mutta niin pienestä ei pidetä. Erään kauniin lurituksen tunnistan rastaan lauluksi ja tiedän, että räkätti tai mustarastas se ei ainakaan ole. Opettajani kertoo sen olevan 87 % varmuudella kulorastas.
Nyt minulla onkin hyvä syy tutustua kulorastaaseen, vaikka en päässytkään näkemään tuota arkaa lintua. Ja totta puhuen, jos olisinkin nähnyt vilauksen siitä, tuskin olisin erottanut sitä laulu- tai mistään muustakaan rastaasta. Olisi kuulemma hyvin erottanut valkoisista kainaloista! No, onneksi valokuvista näen sen kauniin pilkullisen villapaidan ja harmaanruskean bleiserin. Aika tyylikäs.
Huhtikuun 15. päivä
Västäräkistä vähäsen… Jokohan kesä ensi viikolla alkaisi, kun västäräkki keikuttelee pyrstöään lammen rannalla? Lintujen sirkutus on lisääntynyt huimasti päivä päivältä, ja nyt alkaa kielikurssin ekaluokkalaisen pää olemaan pyörällä. Onnistun sentään tunnistamaan keltasirkun laulun. Punarinta seisoskelee hiljaisena puun oksalla. Valitsen sen päivän linnukseni, vaikka en sen hopeatiukujen helinää muistuttavaa laulua vielä oppinutkaan.
Paikoin Keski-Euroopassa, mutta varsinkin Britteinsaarilla punarinta on joulun lintu. Se esiintyy joulupostimerkeissä, lahjapapereissa ja joulukoristeissa sekä joululauluissa.
Jos linnut täyttäisivät ystäväkirjaa, punarinta kirjoittaisi ehkä seuraavasti.
Nimeni: Punarinta, Erithacus rubecula
Hiusten väri: ruskea
Silmien väri: musta
Pituus: 12,5–14 cm Paino: 13–21 g
Lempivärini: ruosteenpunainen (Käytän kesät talvet takin alla ruosteenpunaista paitaa.)
Lempiruokani: kesällä hyönteiset, talvella pähkinärouhe
Lempiharrastukseni: Maassa ollessani hypin tasajalkaa.
Inhoan: Haukkoja, pöllöjä, harakoita, kissoja, näätiä ja muita petoja
Hauskin kouluaineeni: laulu
Minusta tulee isona: emo
Hartain toiveeni: Haluaisin saada muutaman poikasen kerran tai pari kertaa kesässä. Talviksi haluaisin lentää Välimeren maihin. Huhtikuun 16. päivä
Oloni on kuumeinen, ja vietänkin koko päivän sohvalla maaten. Iltapäivällä tokenen lääkkeen avulla sen verran, että pääsen hetkeksi ulos. Keltasirkkuhan se siellä reippaasti lurittelee. Monet sanovat, että keltasirkun laulu kuulostaa siltä kuin se laskisi seitsemään. Minun korvaani se kuulostaa kitiseviltä ketjuilta ja lopussa kuuluu ”Jii-haa!” Päästiinpä vihdoin matkaan!
Päätän mallailla betoniset polkulaatat paikoilleen. Sen jälkeen on aika tulla sisälle sairastamaan ja samalla tutustumaan keltasirkun elämään.
Saan vastauksen kysymykseen, jota en ole tajunnut koskaan aiemmin edes kysyä: ”Mitä yhteistä on keltasirkulla ja hevosella?” Niillä on sama lempiruoka, nimittäin kaura. Kesällä keltasirkulle maistuvat myös ötökät ja kastemadot, mutta talviruokintapaikkojen suosikkiruoka on kaura.
Keltasirkku voi ensi alkuun vaikuttaa tavikselta, mutta ehei. Lintujen munat ovat tavallisesti enemmän tai vähemmän pilkullisia, mutta keltasirkun munat ovat suorastaan taidetta. Kun kuvioita katsoo tarkasti, tulee mieleen kalliomaalaukset tai primitiivinen taide miniatyyrimittakaavassa.
Ihan tavallista ei ole sekään, että keltasirkku on ollut pitkään vahva ehdokas Suomen kansallislinnuksi. Lopulta tittelin vei kuitenkin laulujoutsen. Se tässä sirkussa sentään on tuiki tavallista, että vain koiras on kirkkaanvärinen. Kirkkaankeltaisessa takissa on hauska istuskella tolpan päässä seurailemassa maailman menoa. Naaras on huomaamattomampi, mikä sinänsä onkin viisasta. Saa hautoa rauhassa kenenkään häiritsemättä.
Huhtikuun 17. päivä
Flunssa ei hellitä otettaan, mutta ulos on päästävä. Levätä voi puutarhassakin. Kuulen kirskahduksen. Uusi naapuri varmaan irrottelee mökin seinälautoja. Opettajani kertoo ystävällisesti sen olleen fasaanin kiekaisu. Ai, no niinpä onkin. Eikä naapureitakaan näy mailla eikä halmeilla.
Pihapiiri on täynnä sirkutusta, livertelyä, törähtelyä, siritystä, surinaa ja taitaapa sekaan mahtua kurnutustakin. Olen vaikuttunut kurkiauran lentäessä matalalta ylitseni. Pieni piipahdus pihapiirissä onkin muuttunut oikeaksi luontoretkeksi. Vain eväät puuttuvat.
Olen tunnistavani punarinnan helisevän laulun ja eipä aikaakaan, kun värikäs punarintakoiras tepastelee lähelleni. Painan mieleeni sen tuntomerkit. Pian niitä on kaksi pelottomina nokkimassa syötävää. Tai ainakin luulen niin. Näppärä netti väittää niiden olevan peippoja. Peippojahan ne lopulta minunkin mielestäni.
Palataanpa vielä hetkeksi fasaaniin. Karl Fazeria meidän on kiittäminen ”sinisestä” suklaasta, mutta myös fasaaneista. Hän nimittäin istutti nämä aasialaistaustaiset kanalinnut Suomeen.
Kotikanalan omistajana minun on helppo kuvitella fasaanin elämää luonnossa. Kanat ja fasaanit eivät lennä, ainoastaan pyrähtelevät. Kanat nousevat yöksi orrelle. Fasaanit löytävät ortensa tavallisimmin kuusen oksalta. Kukot mahtailevat toisilleen, houkuttelevat kanoja haaremiinsa ja suojelevat kanasiaan. Kana lähtee mieluisimman kukon matkaan. Näitä rakkaustarinoitahan on nähty kotikanalassakin usein. Kanaemot ovat tunnettuja siitä, että ne huolehtivat hautomisesta ja tipuista koko sydämellään. Fasaaniemolla on nerokas kikka esimerkiksi kettua vastaan. Ketun uhatessa munia tai poikasia emo näyttelee siipirikkoa ja johdattelee pedon perässään kauas pesästä, kunnes pyrähtää lentoon ja kaartaa laajassa kaaressa takaisin pesälle vaaran ollessa ohi.
Kesykanojen ja fasaanien välillä on sentään yksi hämmästyttävä eroavaisuus. Talvipakkasilla fasaanit voivat vajota eräänlaiseen hypotermiaa muistuttavaan tilaan, jolloin niiden energiantarve laskee. Ne voivat istua kököttää paikoillaan reagoimatta juuri mihinkään miltei kaksi vuorokautta yhtäjaksoisesti. Talvi on kuitenkin kovaa aikaa ja ne tarvitsevatkin ihmisten ruoka-apua.
Lopuksi vielä suloinen loru Pikkuväen aapisesta vuodelta 1944:
Fasaani on kanan serkku,
pensaassa sen pesä.
Kaura on sen paras herkku,
oli talvi, kesä.
– Ahti H. Einola
Huhtikuun 18. päivä
–Ei flunssa varmaan siitä pahene, jos istuskelen ulkona, ajattelen ja nousen vaivalloisesti sohvan pohjalta. Olo on kamala, mutta päänsä nostaneet kylmänkukat, esikot, pituutta venähtäneet pioninversot sekä lintujen laulut helpottavat vähän.
Seurailen kurkipariskuntaa lähelläni pellolla. Voi, kunpa ne jäisivät meille, mutta eivät ne taida malttaa. Ohikulkumatkallaan vain pysähtyvät hetkeksi.
Metsän laidassa käy äänekkäin sirkutus. Ilmassa on trafiikkia lokkien lennellessä pitkin ja poikin. Haukkakin kaartelee. Yritän terästää kuuloani: oliko tuo hippiäisen ääni? Opettajani kertoo, että voi se ollakin tai sitten ei. Niin usein hippiäistä on kuitenkin tänäkin keväänä pihapiirissämme dokumentoitu, että valitsen sen päivän linnuksi.
Hyvä, kun vielä kuulen tuon pikkuisen linnun äänen. Ääni on nimittäin niin korkea, että se tuppaa katoamaan äänimaisemasta ihmisen vanhetessa. Jos hippiäisen sen sijaan onnistuu saamaan näköpiiriinsä, se on helppo tunnistaa: pikku pallero liikehtii vilkkaasti havupuiden oksistossa kirkkaankeltainen suikka päässä vilkkuen.
Ihmeellistä on tuon Suomen ja Euroopan pienimmän linnun elämä. Aikuinen lintu painaa vain Pulmu-sokeripalan verran ja silti se voi jäädä värjöttelemään Suomeen talveksi tai lentää merten yli Keski-Eurooppaan tai Englantiin. Hippiäisen munat ovat vain hieman sentin pituisia ja painavat yhden gramman. Kuinka söpöjä mahtavatkaan olla poikaset, jotka kuoriutuvat noista miniatyyrimunista! Mikä suuri ja vaarallinen seikkailu niitä odottaa jo syksyllä usein nuorten lähtiessä muuttomatkalle vanhempien jäädessä tänne talven koettelemuksiin!
Huhtikuun 19. päivä
Oi-voi, tätä flunssaa, joka ei tunnu hellittävän otettaan! Kierrän bongaamassa uudet krookukset, sinililjat ja kevättähdet. Jään kirsikkapuun alle tarkkailemaan lintuja. Viherpeippo pyörähtää näyttäytymässä. Kiva.
Olo on niin tukkoinen, että on vähän vaikea kuulla, mutta lokkien kirkumisen kuulen kyllä. Näyttää olevan kala- ja harmaalokkeja liikenteessä. Ne ovat hyvin kauniita kirkkaansinistä taivasta vasten. En erota niitä ulkonäkönsä enkä ääntelynsä puolesta toisistaan. Ei ihme, sillä edistyneetkin lintuharrastajat saattavat olla pulassa niiden kanssa. Varsinkin auroina lentävät harmaalokit ovat niin suuria, että ne saatetaan sekoittaa kurkiin.
Sehän on selvää, ettei nuoriso halua pukeutua vanhempiensa tyyliin. Puvut ja saappaat – jopa silmien väri – ehtivät vaihtua moneen kertaan ennen kuin ikäloppujen harmaavalkoinen look ja keltaiset silmät alkavatkin näyttää coolilta.
Punainen täplä nokassa on aikuisuuden merkki. Se on ruuantilausnappula. Täytyyhän kullanmuruilla sellainen härpäke olla. Tehdäkseen tilauksen poikaset vain nokkaisevat emon punaista täplää. Tilaus lähtee vetämään ja pian poikaset saavat mitä ovat tilanneet. Emo oksentaa ravinnon kuvustaan maahan, josta se sitten syöttää poikaset.
Huhtikuun 20. päivä
Kukot kiekuvat kumpikin omalla suloisella tavallaan. Kurkistan kanalaan. Meelik ja Elmeri seisovat orrella vierekkäin ja kiekaisevat vuorotellen. Kanat ovat kerääntyneet pesiin tai niiden eteen. Osa on hautomispuuhissa, osa muuten vain juonessa mukana. Voi, kunpa tällainen onni jatkuisi aina vain!
Pysähdyn istuskelemaan metsänreunaan. Lehdettömissä puissa ei vielä kovin paljon liikettä näy, mutta rupattelu käy vilkkaana. Laulurastas tuntuu olevan suuna päänä, koko ajan äänessä. Onko totta, että kirjosieppo olisi jo saapunut? Jokohan tiaisten pesäpuuhat ovat hyvässä vauhdissa? Missäs västäräkki tänään, kun ei ole näkynyt? Haarapääsky on vielä matkalla. Missä lienee tulossa? Ei pitäisi mennä enää kauan.
Kiinnitän huomioni koivun rungolle lennähtävään lintuun, joka lähtee kiipeämään pitkin runkoa ja napsii ruokaa sieltä täältä kaikessa rauhassa. Sen täytyy olla puukiipijä. Lintu maastoutuu niin hyvin, että tuntomerkkejä on vaikea nähdä. Myöhemmin luen, että tuo onkin yksi puukiipijän tärkeimmistä tuntomerkeistä. Sen suojaväri on niin hyvä, että saan olla onnellinen nähtyäni sen.
Koko perheen – nuorisonkin – on paras viihtyä samiksina kaarnanvärisissä takeissaan ja valkoisissa paidoissaan, jotta saavat olla pedoilta turvassa. Valkoinen etuosan väri on kätevä metsän hämäryydessä ötököitä kaarnan kolosista käyrällä nokalla kaivellessa.
Toivottavasti puukiipijäpariskunnalla on pesä jossakin repsottavan kaarnan raossa meidän pihapiirissämme. Toista pariskuntaa on turha odottaa, koska yksi pari vaatii suurin piirtein neliökilometrin kokoisen elinalueen. Muuten alkaa stressata. Ja ei kiitos kekomuurahaisia naapureiksi kilpailemaan herkuista.
Huhtikuun 21. päivä
Mittari näyttää + 14 astetta. Aurinko paistaa kanatarhaan, joten nyt on kesäkauden avauksen aika. Avaan luukun. Floora-mummo tepastelee aikailematta ulos. Lyydia seuraa kohta perässä, seuraavaksi rohkaistuu Lumikki ja lopuksi nuorimmat paitsi Celeste, joka hautoo (tyhjää pesää). Alkuillasta sulkisin jo luukun, mutta koko porukka seisoo luukulla katselemassa ulos. Niin ihanan kesäistä! Noo, haaveilkoot vielä. Minä tutustun sillä aikaa laulurastaaseen.
Hauska, että juuri eilen kirjoittelin laulurastaan juttelusta tietämättä jo vanhan kansan ajatelleen tuon linnun tarinoivan yhtä jos toistakin. Sen on ajateltu muun muassa antavan neuvoja niin ahkerille kuin laiskoillekin metsätyömiehille. Tiedon portailla-sivustolla sen ääntelyä kuvattiin näin: ”Sen vaihteleva laulu on kuuluvaa, joskus kimeähköä, täynnä teräviä ja kitiseviä ääniä ja välillä pehmeämpiä, huilumaisia lurituksia. Saman teemansa se toistaa laulussaan aina pariin kolmeen kertaan ja siirtyy sitten seuraavaan teemaan.” Aivan niin, ja siksi se kuulostaakin eloisalta juttelulta. Tuon toistotaipumuksen ansiosta sen laulu on helppo tunnistaa, vaikka sävelmät vaihtuvat tuon tuostakin.
Jos laulurastas on hyvä laulussa, niin ei puutu siltä teknistä osaamistakaan. ”Rastaan pajassa” litteän laakakiven päällä se hakkaa nokallaan kiinni pitäen kotiloiden kuoria rikki, voidakseen syödä nilviäiset. Pesän ulkovuorauksen laulurastas rakentaa oksista, sammalista, naavasta ja kuivista lehdistä. Sisäpinnan se tekee lahosta puumassasta, jonka lintu liimaa syljellään sileäksi. Taidokasta!
Huhtikuun 22. päivä
Petyn, kun ulkona on niin kylmä, että tarvitsen talvitakin. Istahdan viluisena kuuntelemaan lintujen ääniä metsän laidassa. Päivän linnun löytäminen on aina yhtä jännittävää. Mitä enemmän päiviä kuluu, sitä haastavammaksi se muuttuu. Päivän lintu ei nimittäin voi olla mikä tahansa tirppa, vaan minun pitää kuulla tai nähdä se ja olla aika varma lajista. Tieteellistä tarkkuutta en tavoittele, tärkeintä on löytämisen riemu.
Mielessä käy, mahdanko tänä kylmänä ja tuulisena päivänä löytää päivän lintua. Seuraan mustarastasta ja västäräkkiä nurmikolla, tiaisia, peippoa, rastaita. Toivoisin kuulevani variksen äänen, sillä siitä en ole vielä tullut kirjoittaneeksi. Variksia ei näy, ei kuulu.
Huomaan ison tumman linnun kaartelevan hiljaa taivaalla. Se on matkalla järvelle päin. Katson sen suuria siipisulkia. Sen täytyy olla merikotka, niitä täällä päin on. Pikkulinnut hiljenevät. Ne piileskelevät hiljaisina vielä hetken sen jälkeen, kun petoa ei enää näy.
Olen vaikuttunut. Sain kuin sainkin päivän lintuni. Netissä merikotkaa kuvataan osuvasti lentäväksi räsymatoksi. Melkein minkä tahansa merikotkista kertovan jutun kun avaa, saa lukea huikean selviytymistarinan sukupuuttoon kuolemaisillaan olleesta linnusta ja sen kannan elpymisestä elinvoimaiseksi.
Saan lukea myös hulppeasta merikotkan risulinnasta, jonka halkaisija on kaksi metriä ja korkeuttakin ainakin saman verran. Eikä yksi pesä yhdelle pariskunnalle edes riitä, vaan lukaaleja on useampia ja niistä pidetään huolta jopa vuosikymmeniä. Yhdessä pesässä haudotaan, muissa pesissä levähdetään ja ruokaillaan. Osa pariskunnista on yhdessä kuolemaansa asti, osa eroaa ja etsii uuden puolison. Syytä en tiedä. Merikotkanuoret kulkevat resuisissa vaatteissa ja vaihtavat asujaan tuon tuostakin ennen kuin löytävät oman aikuisen tyylinsä. Ei mitään uutta auringon alla.
Saan tietää merikotkien voivan elää jopa 40-vuotiaiksi. Merikotkan tappamisesta tai vahingoittamisesta saa ainakin sakot sekä 7400 euron vahingonkorvausmaksun, mikä on suurin summa kaikista Suomen lintulajeista.
Merikotka on monien superlatiivien lintu: maamme suurin, pitkäsiipisin ja rakentaa myös pesän, joka on yksi suurimmista lintumaailmassa. (Meri)kotka on ylimpänä ravintoketjun kärjessä ja siksi yksi haavoittuvaisimmista, euromääräisesti arvokkain, yksi tunnetuimmista luonnonsuojelun symboleista, yksi maamme vanhimmaksi elävistä linnuista. Mielenkiintoinen tarina kaiken kaikkiaan.
Huhtikuun 24. päivä
On kylmää ja tuulista. Ilman talvitakkia en pärjää. Vaaleanpunaiset kevätesikot ovat nousseet. Vihreys lisääntyy päivä päivältä. Krookukset ovat runsastuneet. Osa on jo mennyt. Jotkut jättävät haikeita jäähyväisiä – juuri nyt, kun aloin vihdoin tajuta, että on huhtikuu.
Kuuntelen harakoiden ja rastaiden dialogia. Kuulostaa väittelyltä. Siellä taitaa olla punakylkirastaskin mukana. En vielä erota sen laulua, mutta opettajani arvelee niin. Saan tietää, että Suomen eri puolilla punakylkirastailla on eri murteita. Jännä!
Punakylkirastas on yksi Suomen yleisimmistä linnuista. Ja minä en edes tunnista sitä! Ehkä ensi kerralla tunnistan tuon rastaista pienimmän sen oranssinpunaisista kyljistä. Englannissa sen nimi on redwing eli punasiipi, saksassa rotdrossel eli punarastas ja monissa muissakin kielissä viitataan sen punaisiin kylkiin.
Ennen vanhaan punakylkirastas on ollut kevään merkki ja rastasparvi talven tulon enne. Syysmuuttoa seuraamalla on ennustettu sadon onnistumista ja talven ankaruutta.
Vaihdan paikkaa metsän laitaan. Lehdettömässä puussa istuu punatulkku. (No, ei se välttämättä punatulkku ole, mutta kaukaa näyttää siltä.) Harakka lennähtää läheisen kuusen latvaan. Punatulkulle tulee hätä. Se syöksyy, aivan kuin pudottautuu, äkkiä alas kasvillisuuden sekaan. Harakka joutuu lähtemään tyhjin toimin.
Huhtikuun 25. päivä
Hiippailen puutarhassa huppu päässä. Tuuli viuhuu. Kuvaan tuulessa väriseviä kylmänkukkia. Runsastuneet kevättähdet kukkivat kauniisti pensaiden keskellä.
Lintuja on vaikea kuulla. Mietin eilistä punatulkkua. Niitä on liikuskellut pihapiirissämme ainakin aikaisemmin keväällä. Voi olla, että ne ovat muuttaneet pesimään syvemmälle metsään tai sitten tulkut pesinnän alkaessa ovat muuttunut hiljaisiksi ja huomaamattomiksi, niin kuin niille yleensä käy.
Punatulkun laulua kuvaillaan vaatimattomaksi ja kauniiksi, surumieliseksi ja haikeaksi, pehmeäksi ja hillityksi, eikä se kuulu kauas. Punatulkut kitisevät, tirskahtelevat, narahtelevat ja hyrähtelevät. Ääntelyä voidaan kuvailla myös jokelteluksi.
Yllätyn, miten paljon mielenkiintoisia tarinoita punatulkkuun liittyy. Mielenkiintoisia faktoja, romantiikkaa, mutta myös traagisia lintukohtaloita. Kaikki suomalaiset tuntevat punatulkun ainakin joulukorteista, mutta moni tuskin tietää sen kidan olevan violetti.
Ihmeellistä – ja toisaalta hyvin surullista – että punatulkkukoiras oppii vankeudessa varsin monimutkaisia melodioita, kuten Felix Mendelssohnin ja Franz Schubertin liedejä. Erään laulusalin oven saranatkin oli rasvattava, sillä eräs punatulkkuparka alkoi narista saranan tapaan kesken kauniin liedin. Viktoriaanisen ajan Englannissa tuttua kansansävelmää laulavat punatulkkukoiraat olivat hyvin suosittuja ja tietysti erittäin kalliita.
Englannissa ilmestyi 1700- ja 1800-luvuilla kirjoja, jossa annettiin ohjeita lintujen laulukoulutukseen. Kaunis laulu ei ollut ainoa syy pitää häkkilintua. Keski-Euroopassa uskottiin, että häkissä pidetty lintu imi itseensä keuhkotaudin, keltataudin, kaatumataudin ja punataudin. Onneksi nykyään punatulkku on lailla suojattu useimmissa maissa ja sen pyydystäminen on ankarasti kielletty.
Ruotsissa punatulkkua kutsutaan ”domherreksi”, joka on roomalaiskatolisen kirkon tuomiokapitulin jäsen. Domherren työnä oli muun muassa laulaa psalmeja purppuranpunaisessa kuoroasussa, mistä ihmiset yhdistivät papin sekä punatulkun.
Olen luullut punatulkkujen jäävän Suomeen talveksi, mutta tämä ei aivan pidä paikkaansa. Huomattava osa punatulkuistamme talvehtii kotimaassa, mutta toisinaan nekin haluavat matkoille parempien pitopöytien ääreen. Kohteena voi olla Länsi- tai Etelä-Eurooppa tai vaikkapa kaukainen Keski-Venäjä.
Sokerina pohjalla kerron, miten punatulkkukoiras ja -naaras löytävät toisensa. Keväällä koiras pyrkii tekemään vaikutuksen pörhistämällä vatsahöyhenensä. Se hypähtelee naaraan editse ja koskettelee sen nokkaa. Naaraan hyväksyttyä koiraan kumppanikseen se lähtee mukaan samankaltaisin elkein. Naaras ilmaisee valmiutensa paritteluun antamalla koiraan syöttää itseään. Se matkii poikasta painautumalla pieneksi ja matalaksi ja väristelee siipiään ruokaa kerjäävän poikasen tapaan. Pariside kestää toisen linnun kuolemaan asti, ja linnut liikkuvat pesimäajan ulkopuolellakin yhdessä.
Sää viilenee yhä. Illalla alkaa sataa lunta. Lopulta maa on valkoisena. Tätä olinkin jo osannut odottaa.
Huhtikuun 26. päivä
Aurinko paistaa, mutta on hyytävä keli. Lumikerros vihreän kasvillisuuden päällä näyttää kauniilta.
Varis on odottanut vuoroaan päivän linnuksi jo pitkään, joten tänään se pääsee huomion keskipisteeksi. Ystäväni kertoi löytäneensä haavoittuneen variksen ja hoitaneensa sen kuntoon. Vapautettuaan sen takaisin luontoon, lintu ei ollut heti tunnistanut häntä. Kun hän oli alkanut laulaa laulua, jota oli varikselle usein laulanut, lintu tunnisti hänet ja tuli lähelle. Monissa lähteissä kerrotaankin, että varis oppii tunnistamaan ihmisiä ja lemmikkieläimiä.
Varis on älykäs lintu, joka osaa rikkoa nilviäisten ja rapujen kuoret pudottamalla ruoan korkealta ilmasta kalliolle. Se osaa myös vetää kalastajien siimoja nostaakseen itselleen syötävää. Sen sijaan ruokien terveellisyydestä niillä on vaatimattomat tiedot tai sitten nuoriso vain vähät välittää vanhempiensa neuvoista. Urbaanit, kasvavat varikset voivat ahmia liikaa pullaa ja burgereita, jolloin niiden siipien kehitys häiriintyy. Siivet voivat muuttua valkokirjaviksi tai jopa valkoisiksi ja lintu voi jäädä lentokyvyttömäksi.
Ruuasta puheen ollen... Variksilla on näppärä systeemi poikasten ruokkimiseen. Molemmat emot ruokkivat poikasiaan venyvästä kurkkupussista oksentamallaan ravinnolla.
Varislintujen lapsuusaika poikkeaa selvästi muista lintulajeista. Ne viettävät keskimääräistä pidemmän ajan pesäpoikasina, aikuiset ruokkivat poikasiaan huomattavasti pidempään, ja ylipäänsä varikset viettävät enemmän aikaa perheensä tai oman sosiaalisen ryhmänsä kanssa kuin muut linnut. Tuolloin pienet ehtivät oppimaan vanhemmiltaan monia asioita.
Tutkimuksissa varisvanhemmat olivat kärsivällisiä ja suvaitsevaisia poikasiaan kohtaan. Lapsukaiset selvittivät tehtävät paljon nopeammin, jos ne saivat katsoa aikuisten mallia. Uudenkaledonianvaristen poikaset liikkuvat vanhempiensa seurassa neljä vuotta ennen itsenäistymistä. Ihmisen iässä tämä vastaisi kahta vuosikymmentä.
Varikset ovat pääasiassa yksiavioisia lintuja, mutta erojakin tapahtuu. Suurin syy on kuolema. Jos haudonta epäonnistuu toistuvasti, puoliso saattaa pakata kimpsunsa. Muita syitä voi vain arvailla.
Osa variksista muuttaa lähiseudulle, osa talvehtii Suomessa. Länsi-Suomen varikset muuttavat Ahvenanmaan kautta eteläiseen Ruotsiin, Tanskaan ja Baltiaan. Itä-Suomen varikset puolestaan ylittävät Suomenlahden ja vaeltavat Itämeren itäpuolta Puolaan ja Saksaan. Linnut palaavat samoja reittejä maalis–huhtikuussa. Jännää!
Huhtikuun 27. päivä
Sää vaikuttaa lämpimältä. Hetken jo mietin, voisinko päästää kanat tarhaan. Äkkiä sää muuttuu. Sataa valtavia lumihiutaleita. Aurinko näyttäytyy. Juuri kun olen päässyt ulos, alkaa tuulla villisti. Sitten ropsahtaa raekuuro. On vaikea kuulla lintuja. Mustarastas pompahtelee muurilla. Tunnistan sen laulun. Ihana tavata tuttuja!
Tulen sisälle miettien, jääköhän nyt päivän lintujuttu kirjoittamatta vai pitääkö minun tylsästi valita vain joku, mistä en ole aikaisemmin kirjoittanut.
Yhtäkkiä huomaan ruokailuhuoneen ikkunasta, että joku pulikoi lammessamme. Sinisorsa se ei ainakaan ole. On vaikea nähdä lintua tarkasti, kun se sukeltelee uppeluksiin vähän väliä, mutta sillä on kiiltävän musta pää, valkoinen rinta ja kyljissäkin selkeästi valkoista. Se on tukkasotka. Sitä en ole koskaan ennen nähnytkään saatikka kirjoittanut siitä. Innoissani ryhdyn etsimään tietoa tuosta pitkätukasta.
Tukkasotka on kekseliäästi delegoinut pesänsä vartioinnin. Se pesii mielellään lokki- ja tiirayhdyskuntien keskellä. Kala- ja naurulokit sekä tiirat suojelevat tehokkaasti omien pesiensä ohella myös sotkan pesät ilman korvausta. Isoista lokeista sen sijaan kannattaa pysyä kaukana, ne voivat pistellä sotkanpoikaset poskeensa.
Toisinaan sotkaemo delegoi myös haudonnan ja poikastensa hoitamisen munimalla samaan pesään toisen tukkasotkan kanssa. Tuolloin pesässä voi olla jopa 20–30 munaa. Siinä samalla kai ne hoituvat, kun poikaset osaavat jo pienestä pitäen hankkia ruokansa itse.
Tuntuu tosi ristiriitaiselta, että vaikka tukkasotka on luokiteltu erittäin uhanalaiseksi lajiksi, sitä saa silti metsästää Suomessa. Lajin elinympäristö ei ole muuttumassa yhtään paremmaksi, päinvastoin: lintukosteikot ovat kasvamassa umpeen ja vieraslajit (supikoira ja minkki) jatkavat tihutöitään. En ymmärrä.
Huhtikuun 28. päivä
Kylmä on. Puutarhasta sentään löytyy suojaisia paikkoja, joita aurinko lämmittää. Lintuja on yllättävän paljon liikenteessä. Seurailen käpytikan puuhia koivun rungolla, tiaisia, mustarastaita. Viherpeippoparikin näyttäytyy. Iloinen lirkutus kuuluu tuulen yli. Varpusia en näe, mutta opettajani väittää niiden sirkuttelevan. Onneksi, sillä varpuset ovat vähentyneet rajusti viime vuosikymmeninä. Nykyään laji on erittäin uhanalainen ja rauhoitettu.
Varpunen on ihmisen uskollinen seuralainen niin kaupungeissa, taajamissa kuin maatiloillakin. Siitä huolimatta laji ei ole saanut varauksetonta arvostusta ihmisiltä. Lieneekö syynä sen vaatimaton ulkonäkö? Wikipediassa sen höyhenpukua kuvataan takkuiseksi ja hoitamattoman näköiseksi. Koiraan talvipukua luonnehditaan kauhtuneeksi. Naaraan ulkonäöstä mainitaan suttuisen ruskean harmaanvalkoinen alapuoli ja likaisenruskea yläpuoli. Silmän takana on likaisenbeige silmäkulmanjuova. Ei mitenkään mairittelevaa. Mairittelevaa ei ole sekään, että varpusparvea käytetään ripulin vertauskuvana.
Ympäristöministeriö sentään arvostaa varpusen euromääräisesti korkealle, kun sen arvoksi on määritelty 1 220 euroa. Nyt kipin kapin isoa pensasaitaa istuttamaan. Sinne voi hyvinkin saada parven arvovieraita kesät talvet sirkuttelemaan. Varpunenhan on pääosin paikkalintu, joka viihtyy samalla paikalla vuoden ympäri ja saattaa pesiä jopa talvella.
Huhtikuun 29. päivä
Istuskelen silmät kiinni autotallin kulmalla auringossa. Havahdun, kun eteeni kuusen oksalle pyrähtää ruskea lintu. Lintu on keskikokoinen ja hoikka, mutta niin tasaisen ruskea, etten löydä selkeitä tuntomerkkejä. Vatsapuoli sentään on vaalea. Kuusen rungosta törröttää ohuita, kuivuneita oksantynkiä. Lintu katkaisee sellaisesta pätkän ja pitelee keppiä hetken nokassaan ennen kuin tiputtaa sen pois. Näyttää siltä, että sillä olisi tekemisen puutetta, kun se katkaisee vielä toisenkin oksan, pitelee sitäkin hetken nokassaan ja tiputtaa pois. Se seisoo hiljaa, joten ääntely jää arvoitukseksi.
ChatGPT on aika ymmällään. Pitkän miettimisen jälkeen päädymme siihen tulokseen, että kyseessä on tiltaltti. On kuulemma klassinen tiltalttitilanne, kun ei löydy selviä tuntomerkkejä. Noin heikkojen oksien katkomiseen ei tarvita jykevää nokkaa. Hyvä, kun nimi selvisi. Tiltaltteja meillä ainakin pyörii.
Tänään tutustun vihervarpusiin, sillä niiden ääniä kuuluu siellä ja täällä. Vaikka vihervarpunen on yleinen lintu, se on monille silti outo. Outo monessa mielessä.
Jos näet vihreänkeltaisen, vilkasliikkeisen linnun roikkuvan oksasta pää alaspäin tai tapaat loppukesällä linnun voikukkien tai ohdakkeiden kimpusta tai näet linnun talviruokintapaikalla popsimassa maapähkinöitä tai pensaikossa pyrähtelee lintusia, jotka kitisevät kuin keinu, olet saattanut tavata vihervarpusen. Vihervarpunen on vilkas kaikissa toimissaan. Vain pari viikkoa, kun poikaset ovat jo kuoriutuneet ja toiset pari viikkoa, niin pikkuiset lähtevät jo pesästä. Vielä pari viikkoa lapsiperhearkea ja se oli sitten siinä. Sitten aletaan jo katselemaan uutta kämppää Keski- tai Pohjois-Suomesta. Vielä ehtii munimaan toinen pesyeen juhannuksen tienoilla.
Illalla seuraan hirven rentoa jolkottelua metsän laidasta peltojen ja teiden yli Narvaa kohti. On se vaikuttava!
Huhtikuun 30. päivä
Takatalvi on väistymässä. Ensimmäiset kevätkaihonkukat pilkistävät maasta. Vuorenkilvet valmistautuvat kukkimaan minä hetkenä hyvänsä. Varhaisimmissa tulppaaneissa on jo nuppuja. Voikukka seisoo tien laidassa itsevarmana.
Pellon ja metsän rajassa on täysi rähinä päällä. Onkohan siellä tappelu? Kauheaa rääkynää. Hmmm, variksella, harakalla tai korpillakaan ei ole noin rumaa ääntä. Närhihän se, opettajani sanoo. No niinpä.
Kun närhi hiljenee, huomioni kiinnittyy hiljaiseen hyrinään. Kissan kehräystä se ei ainakaan ole, eikä vatsanikaan kurise. Opettajani ehdottaa turturikyyhkyä, lehtokurppaa ja kyhmyjoutsenta. Ei vakuuta, mutta on hauska kuulla kyhmyjoutsenen ääntä: se kuulostaa röyhtäisyltä. Päädyn sammakkoon, vaikka ääni kuuluukin metsästä.
Lounasta syödessäni näen ikkunasta, kuinka sinisorsapariskunta laskeutuu meidän lampeemme uimaan. Ihme, etteivät ne pelkää pihalla kulkijoita.
Ilma lämpenee. Talvitakki alkaa olla jo liikaa. Kanat odottavat ikkunan edessä. Ovat kai osanneet aavistaa, että päästän ne ulos. Kaikki muut ryntäävät ulos, paitsi Aliisa, joka on hämillään.
Kuuntelen punakylkirastaiden rätinää kuusessa. Nostan säkkikangashuput tuijien yltä talteen. Puutarha kaunistuu kertaheitolla. Kerään roskat. Pojat pitävät pienet siivoustalkoot. Ihanaa, huomenna on vappu – ja ennen kaikkea piha on siisti!
Närhi on ehdottomasti päivän lintuni. Se on yleinen laji, mutta silmälläpidettävä ja siksi rauhoitettu. Se on tainnut löytää ihanteellisen pesäpaikan pellon laidasta nuoresta kuusikosta.
Närheä kuvaillaan erittäin älykkääksi ja uteliaaksi, varislintu kun on. Sitä on ulkonäkönsä puolesta luonnehdittu tyyliniekaksi ja metsän jalokiveksi. Kaunis se toden totta onkin. Puvun koristeluissa ei ole kitsasteltu. Sen kauneutta on arvostettu niin paljon, että erään 5000 vuotta sitten Latviassa haudatun vainajan asuun oli kuulunut närhien siipiä. Mutta mikään kultakurkku närhi ei tosiaankaan ole. On sillä tosin muitakin ääniä kuin rääkyminen, esimerkiksi pulputtavia, naputtavia, naukuvia ja karheita, usein mekaanisen oloisia ääniä, se myös kurisee, rätisee ja rupattelee. Närhi on taitava matkimaan kuulemiaan ääniä.
Närhi on pahamaineinen pesärosvo, mutta ei välty pesärosvoilta itsekään. Haukanpojatkin tarvitsevat ruokansa. Ei kuitenkaan mitään niin pahaa, ettei jotain hyvääkin. Sanotaan, että tammen tulevaisuus on närhen nokassa. Piilotellessaan tammenterhoja talvivarastoihinsa lintu tulee levittäneeksi niitä laajalle alueelle, mikä puolestaan edistää huomattavasti luonnon monimuotoisuutta. Suomessa tammi tarjoaa elinympäristön ja ravintoa noin 50 uhanalaiselle eliölajille. Ei närhenkään nokka ole tuohesta tehty. Tammenterhojen lisäksi se on mieltynyt erityisesti pieniin perunoihin. Mielenkiintoista.
.JPG)
.jpg)
.JPG)
.JPG)
.JPG)
.JPG)
.JPG)
.JPG)
.JPG)
.JPG)
.JPG)
.JPG)
.JPG)
.JPG)
.JPG)
.JPG)
.JPG)
.JPG)
.JPG)
.JPG)
.JPG)
.JPG)
.JPG)