PÄIVÄN LINTU: U-V

Kuvat ovat Pixabaysta, ellei muuta ole mainittu.

VALKOPOSKIHANHI

Netin äärellä saan vastauksia niihinkin kysymyksiin, joita en ole osannut edes kysyä. Olen vain ihmetellyt, mikä tuo toisinaan kuuluva koiran haukahtelu on. Sehän on lentävästä parvesta kuuluva valkoposkihanhen ääni. Peruslaulu on kuitenkin tuttu nasaalinen hanhen ääni.

Olen myös miettinyt muuttolintujen lentokuvioita. Valkoposkihanhi muuttaa säännöllisinä auroina tai suorina jonoina. Joskus ne lentävät rykelminä, joiden takaosat venyvät auroiksi ja jonoiksi. Tuotakin ilmiötä on tullut syksyisin seurattua.

Joskus on tullut mietittyä sitäkin, miten lintujen poikaset oppivat lentämään. Grönlannin sisämaan korkeilla jyrkänteillä pesivillä valkoposkihanhilla on aivan oma metodinsa. Poikasten kuoriuduttua vanhemmat lentävät alas jyrkänteen juurelle ja kutsuvat poikasiaan. Kuuliaiset poikaset tulevat äänen perässä jyrkänteeltä alas holtittomasti liukuen ja pyörien, mutta kuin ihmeen kaupalla selviävät hengissä alas.

Ihmisillä on iän kaiken ollut tapana täyttää tiedon aukot haluamallaan tavalla. Valkoposkihanhien ajateltiin kuoriutuvan puunrunkoihin kertyvistä siimajalkaisista hanhenkauloista (äyriäisiä), jotka muistuttavat jossain määrin pientä hanhea. Niinpä hanhea saatettiin pitää kalana ja jopa kasvina, jota voitiin syödä paaston aikana. No, eipä nykyäänkään kaikissa tiedoissa ole perää. Usein valkoposkihanhea pidetään haitallisena vieraslajina, mitä se ei kuitenkaan ole. Jäämerelle muuttaneista linnuista muutamat olivat syystä tai toisesta jättäytyneet Inkooseen (vuonna 1981) ja Turkuun (1985), ja alkoivat levitä.

Koska valkoposkihanhet tykkäävät liikkua aika isoissa porukoissa, niistä väkisinkin saattaa tulla harmia. Toivottavasti kuitenkin se tieto, että laji on maailmanlaajuisesti harvinainen, lisäisi kärsivällisyyttämme noita kauniita lintuja kohtaan.

VALKOVIKLO

Illemmalla teen verkkaisen kierroksen pihapiirissä. Puutarha näyttää kauniilta tihkusateessakin. Lintujen laulu täydentää idyllin. – Jos en ole ihan hakoteillä, tuo on valkoviklo, mietin ja päätän valita sen päivän linnuksi. Yhtä hyvin se voi olla meriharakka tai joku muu, mutta nyt minulla on hyvä syy tutustua valkovikloon.

Valkoviklo ei ehkä pesi näin eteläisessä Suomessa, mutta voi ihan hyvin olla matkalla pohjoista kohti. Alkaa pian olla jo perillä. Jonkun lähteen mukaan se on yleinen lintu ja pesii lähes koko Suomessa. Pesintäkään täällä ei siis olisi mahdotonta. Sanotaan, että valkoviklon pesä on useimmiten kuivalla maalla valoisassa metsässä, usein melko kaukana kosteikosta. Ahaa, siis vaikkapa meidän metsässämme. Olisipa kiva.

Olen kuvien perusteella luullut kahlaajia isommiksi kuin ne ovatkaan. Valkoviklo on vikloista suurin, mutta silti vain vähän räkättirastasta suurempi. Pukukoodi on vakio: mustan- ja valkoisenkirjavan harmaa takki, valkoisessa paidassa myös vähän mustapilkkuista kuosia, kaulahuivi ja päähine mustaviiruiset, jaloissa pitkät vihertävät saappaat.

Perhekokoa viklon ei tarvitse itse suunnitella, sillä kahlaajilla se on neljä munaa per kevät. Haudontavuorot jaetaan. Vauva-aika menee parissa päivässä. Sen jälkeen poikaset hakevat ruokansa itse, kun emo vähän johdattelee ruokapaikalle. Lastenhoitovuorotkin jaetaan niin kauan, kunnes kesäkuun lopussa poikaset oppivat jo melkein lentämään. Silloin äiskä ottaa ja lähtee etelän lämpöön jättäen iskän kantamaan lopun vastuun jälkikasvusta. Hyvä on saada vähän omaa aikaa, kun uusi pukukin pitää hommata ja lento on pitkä.

VARIS

Ystäväni kertoi löytäneensä haavoittuneen variksen ja hoitaneensa sen kuntoon. Vapautettuaan sen takaisin luontoon, lintu ei ollut heti tunnistanut häntä. Kun hän oli alkanut laulaa laulua, jota oli varikselle usein laulanut, lintu tunnisti hänet ja tuli lähelle. Monissa lähteissä kerrotaankin, että varis oppii tunnistamaan ihmisiä ja lemmikkieläimiä.

Varis on älykäs lintu, joka osaa rikkoa nilviäisten ja rapujen kuoret pudottamalla ruoan korkealta ilmasta kalliolle. Se osaa myös vetää kalastajien siimoja nostaakseen itselleen syötävää. Sen sijaan ruokien terveellisyydestä niillä on vaatimattomat tiedot tai sitten nuoriso vain vähät välittää vanhempiensa neuvoista. Urbaanit, kasvavat varikset voivat ahmia liikaa pullaa ja burgereita, jolloin niiden siipien kehitys häiriintyy. Siivet voivat muuttua valkokirjaviksi tai jopa valkoisiksi ja lintu voi jäädä lentokyvyttömäksi.

Ruuasta puheen ollen... Variksilla on näppärä systeemi poikasten ruokkimiseen. Molemmat emot ruokkivat poikasiaan venyvästä kurkkupussista oksentamallaan ravinnolla.

Varislintujen lapsuusaika poikkeaa selvästi muista lintulajeista.  Ne viettävät keskimääräistä pidemmän ajan pesäpoikasina, aikuiset ruokkivat poikasiaan huomattavasti pidempään, ja ylipäänsä varikset viettävät enemmän aikaa perheensä tai oman sosiaalisen ryhmänsä kanssa kuin muut linnut. Tuolloin pienet ehtivät oppimaan vanhemmiltaan monia asioita.

Tutkimuksissa varisvanhemmat olivat kärsivällisiä ja suvaitsevaisia poikasiaan kohtaan. Lapsukaiset selvittivät tehtävät paljon nopeammin, jos ne saivat katsoa aikuisten mallia. Uudenkaledonianvaristen poikaset liikkuvat vanhempiensa seurassa neljä vuotta ennen itsenäistymistä. Ihmisen iässä tämä vastaisi kahta vuosikymmentä.

Varikset ovat pääasiassa yksiavioisia lintuja, mutta erojakin tapahtuu. Suurin syy on kuolema. Jos haudonta epäonnistuu toistuvasti, puoliso saattaa pakata kimpsunsa. Muita syitä voi vain arvailla.

Osa variksista muuttaa lähiseudulle, osa talvehtii Suomessa. Länsi-Suomen varikset muuttavat Ahvenanmaan kautta eteläiseen Ruotsiin, Tanskaan ja Baltiaan. Itä-Suomen varikset puolestaan ylittävät Suomenlahden ja vaeltavat Itämeren itäpuolta Puolaan ja Saksaan. Linnut palaavat samoja reittejä maalis–huhtikuussa. Jännää!

VARPUNEN

Kylmä on. Puutarhasta sentään löytyy suojaisia paikkoja, joita aurinko lämmittää. Lintuja on yllättävän paljon liikenteessä. Seurailen käpytikan puuhia koivun rungolla, tiaisia, mustarastaita. Viherpeippoparikin näyttäytyy. Iloinen lirkutus kuuluu tuulen yli. Varpusia en näe, mutta opettajani väittää niiden sirkuttelevan. Onneksi, sillä varpuset ovat vähentyneet rajusti viime vuosikymmeninä. Nykyään laji on erittäin uhanalainen ja rauhoitettu.

Varpunen on ihmisen uskollinen seuralainen niin kaupungeissa, taajamissa kuin maatiloillakin. Siitä huolimatta laji ei ole saanut varauksetonta arvostusta ihmisiltä. Lieneekö syynä sen vaatimaton ulkonäkö? Wikipediassa sen höyhenpukua kuvataan takkuiseksi ja hoitamattoman näköiseksi. Koiraan talvipukua luonnehditaan kauhtuneeksi. Naaraan ulkonäöstä mainitaan suttuisen ruskean harmaanvalkoinen alapuoli ja likaisenruskea yläpuoli. Silmän takana on likaisenbeige silmäkulmanjuova. Ei mitenkään mairittelevaa. Mairittelevaa ei ole sekään, että varpusparvea käytetään ripulin vertauskuvana.

Ympäristöministeriö sentään arvostaa varpusen euromääräisesti korkealle, kun sen arvoksi on määritelty 1 220 euroa. Nyt kipin kapin isoa pensasaitaa istuttamaan. Sinne voi hyvinkin saada parven arvovieraita kesät talvet sirkuttelemaan. Varpunenhan on pääosin paikkalintu, joka viihtyy samalla paikalla vuoden ympäri ja saattaa pesiä jopa talvella.

VIHERPEIPPO

Tunnistan viherpeipon äänen tai ainakin sen kohdan, joka kuulostaa siltä kuin joku vetäisi ohi kulkiessaan jollakin esineellä aidan pinnoja pitkin. Valitsen tuon totiselta näyttävän peipon päivän linnuksi.

Viherpeippo on ollut yleinen laji, mutta nykyään se on uhanalainen Trichomonas gallinaen tuoman nielemisvaikeuksia aiheuttavan sairauden vuoksi. Ei siis ihme, että vetää ilmeen vakavaksi. Onneksi meillä on paljon katajia ja kuusia, joissa se tykkää pesiä, sekä paljon ruusunmarjoja, viherpeipon lempiruokaa.


VIHERVARPUNEN

Tänään tutustun vihervarpusiin, sillä niiden ääniä kuuluu siellä ja täällä. Vaikka vihervarpunen on yleinen lintu, se on monille silti outo. Outo monessa mielessä.

Jos näet vihreänkeltaisen, vilkasliikkeisen linnun roikkuvan oksasta pää alaspäin tai tapaat loppukesällä linnun voikukkien tai ohdakkeiden kimpusta tai näet linnun talviruokintapaikalla popsimassa maapähkinöitä tai pensaikossa pyrähtelee lintusia, jotka kitisevät kuin keinu, olet saattanut tavata vihervarpusen.

Vihervarpunen on vilkas kaikissa toimissaan. Vain pari viikkoa, kun poikaset ovat jo kuoriutuneet ja toiset pari viikkoa, niin pikkuiset lähtevät jo pesästä. Vielä pari viikkoa lapsiperhearkea ja se oli sitten siinä. Sitten aletaan jo katselemaan uutta kämppää Keski- tai Pohjois-Suomesta. Vielä ehtii munimaan toinen pesueen juhannuksen tienoilla.

VÄSTÄRÄKKI

Tuuli yltyy yltymistään. On turha äänittää lintujen lauluja. Onneksi ihana västäräkki tepastelee nurmikolla pyrstöään keikutellen. Västäräkkki sulattaa monen sydämen, eikä ihme. Tuo siro lintu on tuttavallinen ja kaunis. Puolisot viettävät onnellista perhe-elämää rakentaen salaisen pesänsä yhdessä ja hoitaen poikasensa niinikään yksissätuumin. Pesä saattaa olla kiviaidan kolossa, kuten meillä, tai vaikkapa halkopinossa. Erittäin salaisessa paikassa joka tapauksessa.

Västäräkin pyrstön keikutus on mietityttänyt ihmisiä kautta aikojen. Siihen liittyy tarina vuodelta 1938: ”Kun kivitasku kutsui västäräkin häihinsä, västäräkki alkoi katsella kotimiestä, mutta ei löytänyt kuin variksen. Varis vannoi hoitavansa västäräkin pojat hyvin ja västäräkki uskoi tätä. Kun västäräkki oli mennyt, pisti varis västäräkin pojat poskeensa ja meni menojaan. Kun västäräkki tuli häistä kotiin ja näki poikiensa hävinneen, se säikähti niin kovasti, että heiluttaa vieläkin häntäänsä.”

PÄIVÄN LINTU: S-T

Kuvat ovat Pixabaysta, ellei muuta ole mainittu.

SEPELKYYHKY

Sää on tuulinen, sateinen ja kylmä. Värjöttelen terassin suojissa kuuntelemassa lintuja. Sepelkyyhky lentää metsän laitaan ja saa kunnian olla päivän lintuni. Sepelkyyhkyn huhuilu muistuttaa pöllön ääntelyä. Kuitenkin kyyhkyt huhuilevat päivällä kun taas pöllöt öisin. Sepelkyyhkyt ovat suurempia ja arempia kuin kaupungeissa viihtyvät kesykyyhkyt eli pulut, mutta nykyään niitä saattaa nähdä kaupungeissakin vaikkakaan ei yhtä suurina laumoina kuin puluja. Kaupungistuminen on siis yltänyt sepelkyyhkypiireihinkin.

Sepelkyyhky munii kaksi munaa, joita molemmat emot hautovat. Poikasiaan emo ruokkii kupumaidolla eli kyyhkynmaidolla, jota linnun kupu erittää. Talveksi suurin osa sepelkyyhkyistä muuttaa Ranskaan tai niille nurkille.

SINISORSA

Jään miettimään eilistä sorsapariskuntaa. Pullasorsat ovat tuttuja kaikille, mutta mahdanko kuitenkaan tuntea niitä kovin hyvin? Ehkä en.

Ensimmäinen minulle uusi asia liittyy nimiin. Sinisorsa on toiselta nimeltään heinäsorsa, ja pullasorsiksi sanotaan ainoastaan niitä, jotka jäävät Suomeen talvehtimaan ihmisten antaman ravinnon turvin. Suurin osa sorsista muuttaa ulkomaille.

Ja mitä pullaan tulee, se ei todellakaan ole linnuille hyväksi. Kesällä sorsia ei pitäisi ruokkia lainkaan ja talvella kannattaisi mieluiten antaa kauranjyviä, kuorittuja auringonkukan siemeniä tai suurimmillaan sokeripalan kokoisia kauraleivän murusia.

Enpä ole tiennyt sorsien parisuhdekiemuroistakaan. Naaras on se, joka johdattaa koiraan reviirille ja päättää kaapin paikan. Itse asiassa naaras rakentaa koko pesän mieleisekseen tai sitten valitsee vaikkapa vanhan variksen pesän.

Naaras pyöräyttää 6–10 munaa ja alkaa niitä hautomaan, mutta koiras ei kauan jaksa samaa naamaa katsella. Se jättää naaraan jo ennen kuin poikaset kuoriutuvat, mutta naaras pärjää yksinhuoltajana kyllä. Loppukesällä molemmat katselevat jo uutta puolisoa. Ihan kaikilla parisuhteet eivät näin villejä ole. Suomessa talvehtivat sorsat saattavat olla pariuskollisia vuodesta toiseen.

SINISUOHAUKKA

Olen onnellinen, kun tunnistan (=arvaan) sirittäjän äänen. Punavarpusen ääntä ei tarvitse arvailla, riittää kun osaa pikkuisen englantia (Nice to meet You!). Sen sijaan neljää sovelluksen tarjoamaa uutta ääntä en tunnista. Ne ovat sinisuohaukka, pikkutikka, luhtahuitti ja liro.

Valitsen sinisuohaukan päivän linnuksi. Olen aika varma, että näin sekä koiraan että naaraan kaartelemassa taivaalla. On täysin mahdollista, että ne ovat ohikulkumatkalla Keski- tai Pohjois-Suomeen. Muuttoaikoina suohaukkoja voi tavata aukeassa maastossa kuten peltoaukeilla.

Ja hyvä on sinisuohaukka tuntea, ettei erehdy luulemaan koirasta lokiksi. Ensi silmäyksellä koiras näyttää lokilta erityisesti alta, mutta siinä on lokiksi jotakin kummallista: mustat siivenkärjet ja viisi selvästi erottuvaa käsisulkaa, kuten petolinnuilla tuppaa olemaan. Pariskunta näyttää kyllä ihan eri parilta. Koiras on lähes siniharmaan valkoinen ja naaras ruskeankirjava.

Sinisuohaukka on toinen yleisimmistä suohaukoistamme, mutta ei niitäkään kovin paljon ole. Laji kuuluukin silmälläpidettäviin. Sinisuohaukan saalistusmaiksi kelpaavat kaikenlaiset avoimet alueet, joilla myyriä tai linnunpoikasia on tarjolla. Useimmiten sen tapaa lokkimaisesti liihottelemassa matalalla peltojen, rantaniittyjen, soiden ja hakkuuaukeiden yllä. 

SINITIAINEN

Istun tukiopetuksessa. Pitäisi oppia erottamaan eri tiaisten laulut. Opettajani kertoo, että liikkeellä on niin sinitiaisia kuin talitiaisiakin ja saattaapa olla joku pyrstötiainenkin. Kaikki tehtävät menevät väärin. Juuri kun olen saamaisillani kiinni jostakin tutusta sävelmästä, laulava lintu vaihtuu. Yhtään ei helpota, vaikka viereisessä kuusessa vilahtelee monta pientä livertelijää, sillä kuusen oksat estävät näkyvyyden.

Eivät kirjalliset tehtävätkään ihan helppoja ole. Sinitiaisesta pitäisi löytää jotakin omintakeista kerrottavaa. No, jos sen jossain sattuu näkemään, sinitiaisella on sininen lakki ja mustat uimalasit päässä. Pienellä linnulla on pippuria. Ärhäkästi se puolustaa itseään ja pesyettään kotikoloonsa tunkeutuvia kirjosieppoja vastaan ja talviruokintapaikoilla pitää puolensa itseään isompia talitiaisia vastaan.


SIRITTÄJÄ

En muista ala-asteen biologian tunneilta sirittäjääkään, vaikka sekin on yleinen lintulaji eteläisessä Suomessa. Aika sympaattisen näköinen pikkuinen. Koiras kuulemma sirittää niin täysillä, että koko lintu tärisee.

SÄÄKSI

Kuuntelen pikkulintuja metsän laidassa. Kuulemma punavarpunen ja haarapääskynenkin ovat saapuneet. Nyt taivaalla liitelee valtavan kokoinen lintu. Merikotka se ei kuitenkaan ole, vaikka tälläkin on hapsut. Tämä lentää eri tavalla, vähän kuin lokki. Lokiksi se on kuitenkin liian suuri ja väärän värinen. Sen alapuoli on selvästi vaalea ja yläpuoli tumma. Näky on oikeastaan aika pelottava. Onneksi kanat ovat turvassa. Opettajani tietää lentäjän olevan sääksi. Niitä täälläpäin onkin. Lähin pesä lienee vain muutaman kilometrin päässä.

Ei ihme, että lintu näytti suurelta, sillä sen siipien kärkiväli on parhaimmillaan minun mittainen. Painoa toki on vain murto-osa minusta. Linnun ääntelyä en kuullut, eikä ihmekään. Sääksi ääntelee lyhyin, kuulemma jopa pikkulintumaisin vihellyksin tai yllättävän mitättömin äänin.

Suuri lintu tarvitsee suuren pesän, joka on oikeastaan risulinna tavallisimmin männyn latvassa. Ylimmän kerroksen asunto on oltava. Avarat maisemat ovat välttämättömät, järvinäköala on plussaa. Ulkovuoraus tehdään kuivista oksista ja risuista. Sisustamista varten tarvitaan jäkälää, sammalta, turvepaakkuja ja kaarnaa. Mitä suotta rakentaa joka vuosi uutta; remontoimalla entisen, lukaali palvelee vuodesta toiseen. Perusremppa tehdään heti muutolta palattua, mutta poikasten kasvaessa huushollia täytyy vielä kunnostaa sieltä ja täältä. Vuosien kuluessa pesän koko saattaa nousta yli metriin ja paino useisiin satoihin kiloihin.

Sääkset solmivat elinikäisen parisuhteen. Kotityöt jaetaan haudontaa myöten sopivasti molemmille. Naaras hautoo enimmäkseen, mutta vastaavasti koiras huolehtii ajoittain koko perheelle kalan pöytään. Huomaavainen koiras saattaa tuoda kalan naaraalle ja tarjoutua hautomaan sen aikaa, että naaras saa nauttia ruokansa rauhassa pesän ulkopuolella. Yleensä ruokana on kalaa, joskus harvoin pikkujyrsijää, vahingoittunutta lintua, linnunpoikasta tai käärmettä. Sääksi-iskä syö usein osan kalasta ennen kuin tuo sen pesässä odottavalle perheelleen.

Pesä rakennetaan ja rempataaan yhdessä, poikaset haudotaan ja hoidetaan yhdessä, mutta pitkälle ja vaaralliselle muuttomatkalle kukin lähtee omin nokkineen ja silloin kun se omaan aikatauluun parhaiten sopii. Joskus saattaa nähdä korkeintaan muutaman yksilön seurueen matkalla Välimerelle ja päiväntasaajan trooppiseen Afrikkaan. Länsi-Afrikka on erityisen suosittu kohde suomalaisten keskuudessa, pohjois-amerikkalaiset suuntaavat Etelä-Amerikkaan. Australian sääkset eivät muuta.

TAIVAANVUOHI

Tiltaltti laulaa koko ajan ja kaikkialla. Pitkin päivää olen kuunnellut tuttuja lintuja. Illalla menen vielä hetkeksi ulos. Linnut laulavat samaan tapaan kuin päivälläkin, mutta yhtäkkiä kuulen mäkätystä. Töyhtöhyypän lentoäänen tunnistan, eikä tämä ole sellaista. Hetken on hiljaista, sitten mäkätys kuuluu taas. Ääni kuuluu niin selvästi, että jos tuo ei ole taivaanvuohi, niin silloin on jostakin vuohet karkuteillä. Sovellus ei havaitse sitä, mutta muut pihalla olijat kyllä panevat erikoisen äänen merkille.

Ennen vanhaan taivaanvuohesta on liikkunut villejä juttuja. Kerrottiin, että joku jumalolento kiitää yötaivaalla vuohien vetämillä vaunuillaan. Aika villiä linnun elämä onkin, varsinkin perheen perustamisen aikaan.

Soidinlennollaan – innokkaimmin toukokuun pimeinä öinä sekä aamu- ja iltahämärissä – taivaanvuohi kiertelee korkealla pellon yläpuolella ja syöksyilee maata kohti. Alasyöksyissä koiraan pyrstösulat väpättävät ja päästävät mäkättävän äänen. Koko kulmakunnan taivaanvuohet voivat yhtyä tähän ja pian käynnissä on melkoinen karnevaali, kun useat linnut syöksähtelevät ylös ja alas. Soidin käy yhä villimmäksi, mitä useampi koiras siihen osallistuu. Linnut syöksyvät kilpaa alaspäin ja yrittävät voittaa naaraiden suosion. Välillä jokin koiras säntää ohikiitävän naaraan perään ja yrittää tavoittaa sitä. Onnistuneen ajon päätteeksi pariskunta mätkähtää alas saraikkoon parittelemaan. Aikamoista!

Tätä seuraa vähän seesteisempi vaihe, jolloin rakennetaan pesä, naaras munii ja hautoo. Taivaanvuohia ei näy eikä kuulu. Poikaset lähtevät pesästä pari tuntia kuoriutumisen jälkeen ja katoavat pesää ympäröivään heinikkoon. Molemmat emot saattavat ruokkia niitä yhdessä, kunnes ennemmin tai myöhemmin vanhemmille tulee ero. Muuttomatkalle Länsi-Eurooppaan tai Välimeren maihin lähdetään yksin tai pienissä porukoissa. 

TALITIAINEN

Luulin tuntevani talitiaisen laulun, mutta ehei. Ajat muuttuvat ja niin muuttuu talitintin laulukin. Kaupungistuminen ja melun lisääntyminen ovat kuulemma siihen syynä. Tutkitusti laulu on muuttunut kolmitavuisesta titityystä kaksi- tai jopa yksitavuiseksi. Lyhyt napakka laulu kantaa melun yli paremmin. Maaseudulla vanhaa kolmitavuista laulua voi vielä silloin tällöin kuulla. – Tööti-tööti-tööti, kuulen sen laulavan ja monenlaista muutakin. Laulu jää minulle vieläkin arvoitukseksi.

Tutun linnun ulkonäkökin yllätti. En ollut koskaan tullut katsoneeksi talitinttiä edestäpäin niin, että olisin huomannut sillä mustan kravatin kaulassa. Poskihöyheniäkään en ole osannut sillä silmällä katsoa. Talitinteilläkin on nimittäin nokkimisjärjestys: korkea-arvoisimmat nokkivat alempiarvoisten poskihöyheniä.

TIKLI

Päivän linnuksi valitsen tiklin, jota en ole nähnyt, mutta sovellus on kertonut sen usein laulaneen meillä. Ehkä opin tunnistamaan sen laulun nyt, kun sain tietää tiklin nimen olevan onomatopoeettinen. Tosiaankin se laulaa iloisesti ’tikilitt’ ja kaikkea muutakin niin nopeasti, etten lopulta saa siitä mitään selvää.

Ulkonäöltä se olisikin helppo tuntea, jos vastaan tulisi. Se on nimittäin niin eksoottisen värinen, ettei Suomessa pesiväksi linnuksi sitä uskoisikaan. Värikkään ulkoasunsa ja kauniin laulunsa vuoksi tiklillä on murheellinen historia: tikli on ollut yksi suosituimmista häkkilinnuista.

Tikli tietää itsekin korean värinsä, sillä kosintamenoissa koiras huojuttaa vartaloaan siivet puoliksi levällään esitelläkseen siipiensä keltaisia kuvioita. Naaraat ovatkin heikkoina hyvännäköisiin koiraisiin.

Naaras rakentaa taidokkaasti kauniin pesän puun oksanhankaan. Koiras saattaa ystävällisesti kanniskella naaraalle pesämateriaalia.

Jos puutarhassa sattuu olemaan takiaisia, ohdakkeita ja etenkin karhiaisia, ne kannattaa jättää talventörröttäjiksi, sillä ne juuri ovat tiklin mieliruokaa.


TILHI

Mitä ihmettä: tiukujen helinää! No, enhän minä oikeasti tiedä, helisevätkö pienet kulkuset noin, mutta ääni tuo sellaisen mielikuvan. Se on tilhi. Mielessäni alkaa soida: ”Tiu tau, tii-il-hi, äidin ryytimaassa…”

Sain taas yhden syyn lisää istuttaa koristeomenapuu pihaamme. Tilhet syövät sen hedelmiä, kun pihlajanmarjat loppuvat. Tilhi on helppo tunnistaa ulkonäöstään, mutta en ole ennen huomannutkaan, että sillä on rosvonaamio. Kieltämättä tukkatöyhtöineen se on muutenkin aika kapinallisen näköinen.

Olen luullut tilhien viihtyvän ympäri talven Suomessa, mutta se on muuttolintu. Tilhiä toki voi nähdä vuodenvaihteeseen, jopa helmikuulle asti, ja maaliskuussa ensimmäiset palaavat jälleen takaisin. Tilhet muuttavat sitä mukaa etelämmäs kun marjat ja hedelmät ehtyvät. Olen onnekas, että satuin tapaamaan sen tähän aikaan. Tilhet nimittäin pesivät pääosin Itä- ja Pohjois-Suomessa.


TILTALTTI

Tämän onnellisen päivän linnuksi valitsen sympaattisen tiltaltin. Sen iloinen laulu saa minut hymyilemään. Tiltaltti on yksi Suomen pienimmistä linnuista. Se painaakin vain noin 7 g. Meidän sisustusmakumme poikkeavat toisistaan siinä, että minä pidän vaaleista sävyistä ja tiltaltti vuoraa kotinsa tummilla höyhenillä. Ihmeellistä on pienen linnun elämä, kun se muuttaa talveksi Välimeren maihin tai trooppiseen Afrikkaan.

TUKKASOTKA

Sää vaikuttaa lämpimältä. Hetken jo mietin, voisinko päästää kanat tarhaan. Äkkiä sää muuttuu. Sataa valtavia lumihiutaleita. Aurinko näyttäytyy. Juuri kun olen päässyt ulos, alkaa tuulla villisti. Sitten ropsahtaa raekuuro. On vaikea kuulla lintuja. Mustarastas pompahtelee muurilla. Tunnistan sen laulun. Ihana tavata tuttuja!

Tulen sisälle miettien, jääköhän nyt päivän lintujuttu kirjoittamatta vai pitääkö minun tylsästi valita vain joku, mistä en ole aikaisemmin kirjoittanut.

Yhtäkkiä huomaan ruokailuhuoneen ikkunasta, että joku pulikoi lammessamme. Sinisorsa se ei ainakaan ole. On vaikea nähdä lintua tarkasti, kun se sukeltelee uppeluksiin vähän väliä, mutta sillä on kiiltävän musta pää, valkoinen rinta ja kyljissäkin selkeästi valkoista. Se on tukkasotka. Sitä en ole koskaan ennen nähnytkään saatikka kirjoittanut siitä. Innoissani ryhdyn etsimään tietoa tuosta pitkätukasta.

Tukkasotka on kekseliäästi delegoinut pesänsä vartioinnin. Se pesii mielellään lokki- ja tiirayhdyskuntien keskellä. Kala- ja naurulokit sekä tiirat suojelevat tehokkaasti omien pesiensä ohella myös sotkan pesät ilman korvausta. Isoista lokeista sen sijaan kannattaa pysyä kaukana, ne voivat pistellä sotkanpoikaset poskeensa.

Toisinaan sotkaemo delegoi myös haudonnan ja poikastensa hoitamisen munimalla samaan pesään toisen tukkasotkan kanssa. Tuolloin pesässä voi olla jopa 20–30 munaa. Siinä samalla kai ne hoituvat, kun poikaset osaavat jo pienestä pitäen hankkia ruokansa itse.

Tuntuu tosi ristiriitaiselta, että vaikka tukkasotka on luokiteltu erittäin uhanalaiseksi lajiksi, sitä saa silti metsästää Suomessa. Lajin elinympäristö ei ole muuttumassa yhtään paremmaksi, päinvastoin: lintukosteikot ovat kasvamassa umpeen ja vieraslajit (supikoira ja minkki) jatkavat tihutöitään. En ymmärrä.

TUULIHAUKKA

Tuulisen päivän lintuni on tuulihaukka. Niistä on aiempiakin havaintoja täällä viljapeltojen äärellä. Mitähän tekemistä tuulihaukalla on tuulen kanssa?

Tuulihaukka saalistaa erityisesti hiiriä ja myyriä avomaiden yllä ja jää usein lekuttelemaan eli lentämään paikallaan kuin tiira. Tässä auttaakseen se kääntyy usein vähäistäkin tuulta kohden. Okei, tämä tuli selväksi.

Tie naaraan sydämeen käy vatsan kautta. Soidinlennossa koiras tekee syöksyjä puussa istuvaa naarasta kohti. Naaras saattaa kerjätä koiraalta saalista ja tällöin koiras usein ruokkiikin sitä pikkujyrsijöillä. Uskoisin sen tepsivän hyökkäilyä paremmin. Minä ainakin olin onnellinen, kun Jouko tuli ensi kertaa luokseni suklaalevy mukanaan.

Tuulihaukka ei välitä rakentaa itse pesää, vaan vaikkapa vanha variksen tai harakan pesä kelpaa. Tietenkin naaras voi pesää sitten sisustella oman mielensä mukaan tuomalla muutaman korren. Hautomisesta huolehtii pääasiassa naaras, koiras huolehtii ruokahuollosta.

Entä se haukan katse? Tuulihaukan tarkka näkö ja kyky nähdä valon ultravioletteja aallonpituuksia auttaa saalistuksessa. Jyrsijöiden virtsa heijastaa ultraviolettia ja paljastaa näin elinpaikat.

TÖYHTÖHYYPPÄ

Istun pellon laidalla kauniissa kesäillassa. Kuuntelen tuttua ääntä. – Voiko se olla töyhtöhyyppä, mietin, en ole nähnyt niitä pariin päivään. Jos ne ovatkin muuttaneet jo pois. Naapuri kävi kylvämässä pellon toissa päivänä. Pesät ovat voineet tuhoutua. Ja siinä tapauksessa töyhtöhyypät lähtevät muuttomatkalle jo varhain kesäkuussa. Onneksi Muuttolintujen kevät -sovellus vahvistaa töyhtöhyypän äänen. Kesä on pelastettu.

Helpottuneena katselen kahden kauniin töyhtöhyyppäpariskunnan lentotaiturointia pellon yllä. Voi, kunpa ne malttaisivat viipyä pitkään! Töyhtöhyypät nimittäin saapuvat ensimmäisten joukossa ja myös muuttavat etelään aikaisin, suurin osa jo heinäkuussa, myöhäisimmät vasta lokakuussa.

Tänään opin, että töyhtöhyyppäkoiras kaapii maahan monta pesää, joista naaras valitsee parhaimman. Oi ei, naiset ovat naisia! Jälkikasvun hoidossa sentään pääsevät helpolla, kunhan vähän perään katsovat. Hämmästyttävää, että poikaset lähtevät oman ruokapöydän ääreen heti kun kuoriuduttuaan ovat kuivuneet.

TÖYHTÖTIAINEN

Lintujen äänten kuuntelu jää tällä kertaa väliin, mutta valitsen päivän linnuksi silloin tällöin kuulemani töyhtötiaisen. En ole koskaan onnistunut tupsutiitiäistä näkemään, mutta luulisin silti tuntevani tuon metsän tontun mustan ja valkoisenkirjavasta hiippalakistaan.

Aikaisin keväällä asuntomarkkinat ovat parhaimmillaan, joten töyhtötiainen lähtee kodin hankintaan jo maalis-huhtikuussa. Jos ja kun naaras on tarkka pesästä, se naaraan kannattaa kovertaa ihan itse tai ainakin etsiä mieluisa vapaana oleva kotikolo. Sammalilla, karvoilla ja höyhenillä sisustettu koti on lopulta kotoisa ja mukava. Ja kun kerran sen on mieleisekseen ahkeroinut, mitäpä sitä kotikoloaan vaihtamaan. Puolisonkin kanssa viihdytään yhdessä niin kauan kuin elinpäiviä riittää ja yhdessä samalle paikalle juurrutaan. Mihin sitä kotoaan lähtisi? Metsässä elämä on juurevaa kesät talvet, eikä tarvitse ylittää laajoja pelottavia aukeita, esimerkiksi niittyä tai vettä. No, nuorilla on tietysti omat menonsa.

Perhe hoidetaan yhdessä alusta alkaen ja lapsukaisista pidetään hyvää huolta. Sukulaisten kanssa eletään sovussa. Riitely olisikin täysin turhaa, kun ruokapaikat on sovittu etukäteen. Töyhtötiainen hankkii ravintonsa puiden alaoksilta tai maasta. Toiset saavat ruokansa puiden keskiosista ja näköalaravintolat latvuksissa on varattu korkeista paikoista pitäville. Talven varalle tiaiset piilottavat kätköjä – havupuiden siemeniä, hämähäkkejä ja hyönteisiä – kaarnan rakoihin ja jäkälän alle. 

PÄIVÄN LINTU: P-R

Sarja päiväkirjastani poimituista lintujutuista jatkuu. Päivitetty juttu löytyy sivuiltani (yläpalkissa).

Kuvat ovat Pixabaysta, ellei muuta ole mainittu.

PAJULINTU

Päivän lintuni on pikkuinen nappisilmä, pajulintu. – Titi-tyytyytyy, se laulaa. Hämmästyttävää, että se on Suomen yleisin lintu, mutta siitä puhutaan vain vähän. Ehkä tämä johtuu siitä, että pajulintu näyttää vaatimattomalta eikä sillä ole mitään helposti näkyviä selkeitä tunnusmerkkejä. Puutarhurin sydäntä lämmittää se, että kirvat ovat pajulinnun lempiruokaa. Pajulintua on sanottu uunilinnuksi sen pesän muodon vuoksi. Hauska, että meillä on sama sisustusmaku: me molemmat pidämme vaaleasta sisustuksesta. Pajulintu vuoraa pesänsä valkoisilla höyhenillä ja korsilla.

PALOKÄRKI

No nyt on lämmintä. Se tarkoittaa ensimmäisten tulppaanien loppuhuipennusta. Kauan odotetut haarapääskyt ovat saapuneet. Kanat saavat ensimmäisen maitohorsmansa. Minä saan palkkiomerkin palokärjen äänen nauhoituksesta. Olkoon se sitten päivän lintuni tänään.

Palokärjen, kuten muidenkin tikkojen, erikoistaitoja ovat rummutus ja pesäkolon koverrus puuhun. Rummutuksella tikka ilmoittaa reviiristään ja tekee vaikutuksen naaraaseen. Vaikutuksen tehostamiseksi tikka on keksinyt ruveta rummuttamaan esimerkiksi katulampun peltiä. Luulisi tuollaisen takomisen aiheuttavan aivotärähdyksen tai vähintään päänsärkyä, mutta ei: tikan aivoissa on eräänlainen iskunvaimennus. Kullakin lajilla on oma, tyypillinen rummutussarjansa, josta lajit ovat erotettavissa toisistaan.

Pesä on taidokkaasti massiivipuuhun koverrettu kolo, joka voi olla jopa puoli metriä syvä. Rakenneratkaisut on tehty viisaasti niin, ettei sadevesi valu pesään. Rakennustyö tehdään yhdessä puolisoiden kesken usein jopa vuosittain, ja aikaa hommaan kuluu viikosta kuukauteen. Vanhat palokärjen kolot jäävät muille kolopesijöille.

PEIPPO

Tämän päivän osuus lintujen kielen kurssista on vaativa. Kun kiurujen kimitykseen lisätään haarapääskyn, hippiäisen, rautiaisen ja sirittäjän korkeat äänet sekä pajulinnun ja peipposen toisiaan muistuttavat luritukset, voin vain huokailla osaamattomuuttani. Olen kuitenkin tunnistavinani peipposen laulun.

Hämmästyttävää, että peippo käyttää pesänsä rakennustarpeiksi jopa hämähäkinseittejä sammalen, korsien ja karvojen lisäksi. Miten ihmeessä se kaiken tuon tekee?

PENSASKERTTU

Tänään tutustun pensaskerttuun. Luulen nähneeni sen eilen hyppelehtimässä pajupensaassa. Pensaskerttu tykkäänkin juuri kaikenlaisista pajukoista ja pusikoista. Villiintynyt puutarha on sille oikein mieluisa ympäristö. Matalaa suojaa pitää olla, mutta riittävän aukeata seutua. Liikenteen äänet eivät sitä häiritse, sille kelpaa niin teiden kuin junaratojen varretkin. Eipä sitä häiritse vattu- ja ruusupuskien piikit tai nokkosetkaan. Sen sijaan metsän sisällä se ei viihdy. Liian tukkoista.

Koiras laittaa alulle monta pesää osoittaakseen naaraalle pesänrakennustaitojaan. Naaras valitsee kyhäelmistä mieluisimman, jonka pari sitten yhdessä viimeistelee. Pesä on tehty korsista, kasvivillasta ja hämähäkinseitistä. Voi käydä niinkin, että mikään pesäntekeleistä ei naaraalle kelpaa ja se rakentaa itse uuden pesän.

Somassa, yhdessä sisustetussa pesässään perhe viettää idyllistä elämää: pari hautoo ja ruokkii poikaset yhdessä. Eihän elämä kuitenkaan ole niin kuin Instassa. Koiras saattaa viettää idyllistä elämää samaan aikaan useamman naaraan kanssa.

Vaaran uhatessa pesää pensaskerttu voi esittää siipirikkoa. Se räpyttelee lentokyvyttömän näköisenä pitkin maata ja heinikkoa yrittäen harhauttaa häiritsijän pois pesän lähistöltä. Sen jälkeen kerttu siirtyy pensaaseen varoittelemaan ja maiskuttelemaan.

PEUKALOINEN

Joka puolella kuuluu sirkutus, liverrys ja piipitys. Joka nauhoituksella saan lähemmäs parikymmentä lintuehdotusta. Peukaloisen laulu kuuluu melko varmana monta kertaa. Tänään tutustun siis peukaloisen elämään.

Luulin nähneeni tuon Suomen toiseksi pienimmän linnun oksalla, mutta peukaloinen viihtyy alhaalla maanrajassa. Pikku pallo puikkelehtii pyrstö pystyssä eloisasti matalissa, tiheissä kasvustoissa ja risukoissa ja vaihtaa paikkaa nopein, huristavin siiveniskuin.

Kokoonsa nähden peukaloisella on uskomattoman voimakas ääni. Se onkin eräs kuuluvimmista pikkulintujemme lauluista.

Naiset ovat naisia, peukaloisnaaraatkin. Koiras saa rakentaa jopa kymmenkunta pesää sammalesta, oksista ja lehdistä, jotta mielitietylle löytyy varmasti mieluisa koti. Koiras tietää, että kaikenlaiset risukasat, saniaispehkot ja ryteiköt ovat naaraan suosiossa. Koiras esittelee pesärakennelmansa naaraalle, joka valitsee niistä itselleen mieluisimman. Naaras vuoraa pesän höyhenillä ja karvoilla. Eivät loputkaan pesärakennelmat hukkaan mene, sillä koiras voi käydä niissä ottamassa lokoisat unet naaraan hautoessa.

Kylällä juorutaan, että koiras saattaa naaraan hautoessa jo etsiä uutta rakasta, vaikka peukaloinen on yleensä yksiavioinen. Oli miten oli, niin koiras osallistuu poikasten ruokkimiseen. Peukaloinen munii usein toisenkin pesueen saman kesän aikana. Ihanaa, että ensimmäisen poikueen nuoriso voi auttaa toisen poikueen ruokinnassa.

PIKKUKÄPYLINTU

Koivut ovat jo lehdessä. Oi-joi, miten aika kiitää! Kanat viihtyvät tarhassa. Yritän kuunnella lintuja, mutta tuuli peittää hennot äänet. Älykäs opettajani tunnistaa pikkukäpylinnun äänen. Se on kuulunut täällä monesti.

Voin luvata, etten ikinä tule tunnistamaan tätä havumetsän papukaijaa. Ensinnäkin kaikki pikkukäpylinnut haluavat pukeutua yksilöllisesti. Siinähän käy sitten niin, että koiraat ovat tiilenpunaisia, naaraat kellanvihreitä, nuoret ruskeanharmaita. Eikä tässä vielä mitään: väri vaihtelee jopa asuinalueen mukaan. Toisekseen pikkukäpylintua on mahdoton silmällä erottaa isokäpylinnusta. Pitäisi mitata nokan korkeuden ja pituuden suhde! Luovutan.

Oikeastaan pikkukäpylintu on monessa asiassa kaikkea muuta kuin perässähiihtäjä. Se voi pesiä jopa talvella, tammikuussa jo. Fiksua onkin pesiä ennen kuin kuusen siemenet aurinkoisilla kevättalven säillä karisevat hangille pois käpylintujen ulottuvilta. Emo joutuu tietysti pitämään poikasensa lämpiminä paukkupakkasillakin. Emo lämmittää ja tärkeä on myös pesän hyvä eristys, jonka aineksina voi olla muun muassa naavamaisia jäkäliä, joskus villoja ja karvojakin.

Ihan tavallinen lintu ei ole ulkonäöltäänkään. Sen nokka on ristissä kuin papukaijalla. Sellaisella nokalla saa väännettyä kuusen kävyn suomut auki ja napattua siemenet suuhunsa. Aina ei kuitenkaan ole hyvä käpyvuosi. Silloin täytyy vaeltaa sinne missä käpyjä sattuu olemaan, jopa tuhansien kilometrien päähän. Siksi pikkukäpylinnut voivat vaeltaa kaikkina vuodenaikoina.

PIKKUSIEPPO

Opettajani väittää kuulleen pikkusiepon äänen. Minun on vaikea uskoa sitä, sillä se on pääasiassa vanhojen metsien lintu eikä kovin yleinen, vaikkakin elinvoimainen. Pikkusieppo tykkää lahopökkelöistä ja kaatuneista puista. Se pitää myös puroista ja muista kosteista paikoista. Osa pareista kelpuuttaa pesäpaikakseen keski-ikäisen kuusivaltaisen talousmetsän, joten olkoon menneeksi. Niin monesti sovellus näyttää korkeita prosentteja, että voihan se ainakin olla käymässä näillä nurkilla. Sekin on hyvä syy tutustua tähän suloiseen nappisilmään.

Pikkusieppo muuttaa Suomeen Intiasta tai Pakistanista, joten siinä mielessä lintu on aika erikoinen.

Ulkonäöltään vanhan koiraan voi helposti sekoittaa punarintaan. Muiden sieppojen tapaan pikkusieppo käyttää ravinnokseen hyönteisiä ja hämähäkkejä, joita se saalistaa pääasiassa lehvästön keskikerroksista, mutta myös maasta ja ilmasta.

PIKKUVARPUNEN

Valitsen päivän linnuksi pikkuvarpusen, koska pääsen seuraamaan sen puuhia pellon laidassa. Onneksi on Muuttolintujen kevät -sovellus. Ilman sitä en olisi tuota kaunista lintua tunnistanut.

Ei ollut sattumaa, että tapasin pikkuvarpusen juuri pellon laidassa. Pikkuvarpunen pesii ihmisen läheisyydessä, kuten viljelysmailla ja kyläympäristöissä. Pikkuvarpunen on enemmän maaseudun lintu kuin varpunen.

Toisen roska – esimerkiksi muovipussin pala, langan pätkä tai värikäs pääsiäishöyhen – on pikkuvarpusen aarre. Niillä ja monilla muilla löydöillään se sisustaa kotinsa vaikkapa linnunpönttöön.

Pikkuvarpunen ei jää lehdelle soittelemaan, jos pikkuvarpusta ei löydy puolisoksi. Se kelpuuttaa puolisokseen myös varpusen.

Pikkuvarpunen on uuttera lintu. Usein se hautoo ja hoitaa kaksi pesyettä kesässä, joskus jopa kolme. Munia on 4–8. Onneksi molemmat vanhemmat hautovat. Fiksua! Viimeisten kolmenkymmenen vuoden aikana kanta onkin moninkertaistunut.

PUNAKYLKIRASTAS

Kuuntelen harakoiden ja rastaiden dialogia. Kuulostaa väittelyltä. Siellä taitaa olla punakylkirastaskin mukana. En vielä erota sen laulua, mutta opettajani arvelee niin. Saan tietää, että Suomen eri puolilla punakylkirastailla on eri murteita. Jännä!

Punakylkirastas on yksi Suomen yleisimmistä linnuista. Ja minä en edes tunnista sitä! Ehkä ensi kerralla tunnistan tuon rastaista pienimmän sen oranssinpunaisista kyljistä. Englannissa sen nimi on redwing eli punasiipi, saksassa rotdrossel eli punarastas ja monissa muissakin kielissä viitataan sen punaisiin kylkiin.

Ennen vanhaan punakylkirastas on ollut kevään merkki ja rastasparvi talven tulon enne. Syysmuuttoa seuraamalla on ennustettu sadon onnistumista ja talven ankaruutta.

PUNARINTA

Västäräkistä vähäsen… Jokohan kesä ensi viikolla alkaisi, kun västäräkki keikuttelee pyrstöään lammen rannalla? Lintujen sirkutus on lisääntynyt huimasti päivä päivältä, ja nyt alkaa kielikurssin ekaluokkalaisen pää olemaan pyörällä. Onnistun sentään tunnistamaan keltasirkun laulun. Punarinta seisoskelee hiljaisena puun oksalla. Valitsen sen päivän linnukseni, vaikka en sen hopeatiukujen helinää muistuttavaa laulua vielä oppinutkaan.

Paikoin Keski-Euroopassa, mutta varsinkin Britteinsaarilla punarinta on joulun lintu. Se esiintyy joulupostimerkeissä, lahjapapereissa ja joulukoristeissa sekä joululauluissa.

Jos linnut täyttäisivät ystäväkirjaa, punarinta kirjoittaisi ehkä seuraavasti.

Nimeni: Punarinta, Erithacus rubecula
Hiusten väri: ruskea
Silmien väri: musta
Pituus: 12,5–14 cm            Paino: 13–21 g
Lempivärini: ruosteenpunainen (Käytän kesät talvet takin alla ruosteenpunaista paitaa.)
Lempiruokani: kesällä hyönteiset, talvella pähkinärouhe
Lempiharrastukseni: Maassa ollessani hypin tasajalkaa.
Inhoan: Haukkoja, pöllöjä, harakoita, kissoja, näätiä ja muita petoja
Hauskin kouluaineeni: laulu
Minusta tulee isona: emo
Hartain toiveeni: Haluaisin saada muutaman poikasen kerran tai pari kertaa kesässä. Talviksi haluaisin lentää Välimeren maihin.

PUNATULKKU

Vaihdan paikkaa metsän laitaan. Lehdettömässä puussa istuu punatulkku. (No, ei se välttämättä punatulkku ole, mutta kaukaa näyttää siltä.) Harakka lennähtää läheisen kuusen latvaan. Punatulkulle tulee hätä. Se syöksyy, aivan kuin pudottautuu, äkkiä alas kasvillisuuden sekaan. Harakka joutuu lähtemään tyhjin toimin.

Seuraavana päivänä:

Hiippailen puutarhassa huppu päässä. Tuuli viuhuu. Kuvaan tuulessa väriseviä kylmänkukkia. Runsastuneet kevättähdet kukkivat kauniisti pensaiden keskellä.

Lintuja on vaikea kuulla. Mietin eilistä punatulkkua. Niitä on liikuskellut pihapiirissämme ainakin aikaisemmin keväällä. Voi olla, että ne ovat muuttaneet pesimään syvemmälle metsään tai sitten tulkut pesinnän alkaessa ovat muuttunut hiljaisiksi ja huomaamattomiksi, niin kuin niille yleensä käy.

Punatulkun laulua kuvaillaan vaatimattomaksi ja kauniiksi, surumieliseksi ja haikeaksi, pehmeäksi ja hillityksi, eikä se kuulu kauas. Punatulkut kitisevät, tirskahtelevat, narahtelevat ja hyrähtelevät. Ääntelyä voidaan kuvailla myös jokelteluksi.

Yllätyn, miten paljon mielenkiintoisia tarinoita punatulkkuun liittyy. Mielenkiintoisia faktoja, romantiikkaa, mutta myös traagisia lintukohtaloita. Kaikki suomalaiset tuntevat punatulkun ainakin joulukorteista, mutta moni tuskin tietää sen kidan olevan violetti.

Ihmeellistä – ja toisaalta hyvin surullista – että punatulkkukoiras oppii vankeudessa varsin monimutkaisia melodioita, kuten Felix Mendelssohnin ja Franz Schubertin liedejä. Erään laulusalin oven saranatkin oli rasvattava, sillä eräs punatulkkuparka alkoi narista saranan tapaan kesken kaunista liediä. Viktoriaanisen ajan Englannissa tuttua kansansävelmää laulavat punatulkkukoiraat olivat hyvin suosittuja ja tietysti erittäin kalliita.

Englannissa ilmestyi 1700- ja 1800-luvuilla kirjoja, jossa annettiin ohjeita lintujen laulukoulutukseen. Kaunis laulu ei ollut ainoa syy pitää häkkilintua. Keski-Euroopassa uskottiin, että häkissä pidetty lintu imi itseensä keuhkotaudin, keltataudin, kaatumataudin ja punataudin. Onneksi nykyään punatulkku on lailla suojattu useimmissa maissa ja sen pyydystäminen on ankarasti kielletty.

Ruotsissa punatulkkua kutsutaan ”domherreksi”, joka on roomalaiskatolisen kirkon tuomiokapitulin jäsen. Domherren työnä oli muun muassa laulaa psalmeja purppuranpunaisessa kuoroasussa, mistä ihmiset yhdistivät papin sekä punatulkun.

Olen luullut punatulkkujen jäävän Suomeen talveksi, mutta tämä ei aivan pidä paikkaansa. Huomattava osa punatulkuistamme talvehtii kotimaassa, mutta toisinaan nekin haluavat matkoille parempien pitopöytien ääreen. Kohteena voi olla Länsi- tai Etelä-Eurooppa tai vaikkapa kaukainen Keski-Venäjä.

Sokerina pohjalla kerron, miten punatulkkukoiras ja -naaras löytävät toisensa. Keväällä koiras pyrkii tekemään vaikutuksen pörhistämällä vatsahöyhenensä. Se hypähtelee naaraan editse ja koskettelee sen nokkaa. Naaraan hyväksyttyä koiraan kumppanikseen se lähtee mukaan samankaltaisin elkein. Naaras ilmaisee valmiutensa paritteluun antamalla koiraan syöttää itseään. Se matkii poikasta painautumalla pieneksi ja matalaksi ja väristelee siipiään ruokaa kerjäävän poikasen tapaan. Pariside kestää toisen linnun kuolemaan asti, ja linnut liikkuvat pesimäajan ulkopuolellakin yhdessä.

PUNAVARPUNEN

Illansuussa kielikurssilla harjoitellaan sinitiaisen ja punavarpusen äänten erottamista naakkaparven vaakkumisen sekamelskasta. Aika haastava tehtävä.

Luulen kuulevani punavarpusen kimakan tervehdyksen: ”Nice to meet You.” Sitten on vielä kirjalliset tehtävät. Opin, että vain vanhat koiraat ovat eksoottisen näköisiä punaisella koristellussa puvussaan. Naisväki ja nuoriso ovat mitäänsanomattoman ruskeita. Punavarpunen viihtyy esimerkiksi puutarhoissa ja on paikkauskollinen. Ensi kesänä voin odottaa näkeväni/kuulevani sen samassa paikassa uudelleen. Siksi kai se livertääkin, miten mukavaa on taas tavata.

PUUKIIPIJÄ

Pysähdyn istuskelemaan metsänreunaan. Lehdettömissä puissa ei vielä kovin paljon liikettä näy, mutta rupattelu käy vilkkaana. Laulurastas tuntuu olevan suuna päänä, koko ajan äänessä. Onko totta, että kirjosieppo olisi jo saapunut? Jokohan tiaisten pesäpuuhat ovat hyvässä vauhdissa? Missäs västäräkki tänään, kun ei ole näkynyt? Haarapääsky on vielä matkalla. Missä lienee tulossa? Ei pitäisi mennä enää kauan.

Kiinnitän huomioni koivun rungolle lennähtävään lintuun, joka lähtee kiipeämään pitkin runkoa ja napsii ruokaa sieltä täältä kaikessa rauhassa. Sen täytyy olla puukiipijä. Se maastoutuu niin hyvin, että tuntomerkkejä on vaikea nähdä. Myöhemmin luen, että tuo onkin yksi puukiipijän tärkeimmistä tuntomerkeistä. Sen suojaväri on niin hyvä, että saan olla onnellinen nähtyäni sen.

Koko perheen – nuorisonkin – on paras viihtyä samiksina kaarnanvärisissä takeissaan ja valkoisissa paidoissaan, jotta saavat olla pedoilta turvassa. Valkoinen etuosan väri on kätevä metsän hämäryydessä ötököitä kaarnan kolosista käyrällä nokalla kaivellessa.

Toivottavasti puukiipijäpariskunnalla on pesä jossakin repsottavan kaarnan raossa meidän pihapiirissämme. Toista pariskuntaa on turha odottaa, koska yksi pari vaatii suurin piirtein neliökilometrin kokoisen elinalueen. Muuten alkaa stressata. Ja ei kiitos kekomuurahaisia naapureiksi kilpailemaan herkuista. 

RANTASIPI

Opettajani tunnistaa rantasipin äänen, joka kantautuu meille läheisestä järven rannasta. Minä en, korkeintaan tunnistan sen kahlaajaksi. Olkoon rantasipi päivän lintuni tänään.

Rantasipi nimenä on tuttu vanhasta hotelliketjusta, mutta en ole tiennyt sen olevan liron ohella maamme yleisimpiä kahlaajia. Olen viettänyt liian vähän aikaa vesistöjen rannoilla, koska en tunne tätä kottaraisen kokoista, pyrstöään västäräkin lailla keikuttavaa lintua. Se lentää siivet vedenpintaa viistäen ja piipittää.

Pesän lintu tekee matalaan kuoppaan maassa. Hautoessaan rantasipi luottaa suojaväriinsä, eikä poistu pesältään, ennen kuin on joutumaisillaan tallotuksi. Emo lähtee silloin liikkeelle hyvin vaivalloisesti, aivan kuin se olisi vioittunut. Lintu pyrkii kiinnittämään häiritsijän huomion itseensä, pois munista tai pieniksi painautuneista poikasista. Päästyään jonkin matkan päähän, se yllättäen paranee ja pyrähtää lentoon.

Tavallisesti kumpikin emo huolehtii poikasista, mutta aikansa kutakin. Kun poikaset ovat vielä keskenkasvuisia, naaras ottaa äkkilähdön Länsi-Afrikkaan. Koiras saa hoitaa kasvatustyön loppuun yksin.

RAUTIAINEN

Tänään on lämmintä ja aurinkoista, mutta niin tuulista, ettei valokuvaus tahdo onnistua. Tuulen huminan yli on vaikea kuulla lintujen laulujakaan. Onnistun silti kuulemaan rautiaisen kitinää.

Rautiainen on hyvin yleinen lintu, mutta huonosti tunnettu, aika erikoinen tapaus. Sen perhekuviot nimittäin muodostavat sellaisen himmelin, että minä putosin kärryiltä heti alkuunsa. Moniavioisuus ei sinänsä ole harvinaista, mutta rautiaisia voi samalla alueella olla yksi pari, yksi koiras usean naaraan kanssa, yksi naaras usean koiraan kanssa tai jopa usean koiraan ja usean naaraan ryhmä. Lisäksi joskus haudottavana ja ruokittavana on myös käen poikanen. Kun tätä kuviota rautalankamalliksi yritin vääntää, selvisi, että saman pesyeen poikasilla voi olla monta isää. Oli tässä DNA-tutkijoillakin hämmästelemistä 1980–90-luvuilla. Poikaset hoidetaan yhdessä, joten pesän puolustajia, ruokkijoita ja pikkuisten perään katsojia löytyy.

Pesäkin on aivan omaa laatuaan. Se on rakennettu huolellisesti sammalista, kuivista oksista sekä kasvin varsista ja vuorattu karvoilla, villalla ja sammalkasvuston punaisilla tyviosilla.

Rautiaisen ulkonäkö on melko mitäänsanomattoman ruskeanharmaa, ainakin ensivilkaisulla. Jos kuitenkin sen höyhenpukua katsoo tarkasti, huomaa hienostuneet kuvioinnit ja värisävyt, viirut ja täplät. Jännä tuttavuus kaiken kaikkiaan.

RUOKOKERTTUNEN

Ruokokerttusta on kuulunut harvoin, mutta tunnistusprosentti on korkea. Siispä tutustun tänään ruokokerttusen ihmeelliseen maailmaan.

Ruokokerttunen pesii alueilla, joissa kasvaa järviruokoa, osmankäämiä ja rantapajua. Koiras laulaa reviirillään lähes tauotta vuorokauden ympäri. Laulu on nopearytmistä ja itse sekoittaisin ainakin pätkän sieltä täältä räkättirastaan ääntelyyn. Välillä lintu innostuu matkimaan useiden naapurilajien ääniä ja saattaapa joukossa olla myös eksoottisempia ääniä muuttomatkalta Afrikasta. Koiras kiipeää kiivaasti laulaen ruo´on tai pajun latvaan, josta se ponnahtaa hetkeksi lepattelevaan laululentoon muutaman metrin korkeudelle, ja liukuu taas takaisin kasvuston kätköön jatkuvasti laulaen. Kun se onnistuu löytämään puolison, lauluinto laimenee. Lirkuttelut sikseen ja poikasia ruokkimaan ja hoitamaan.

RÄKÄTTIRASTAS

Taas tuulee niin navakasti, että suhinan ja kohinan yli on vaikea kuulla pikkulintujen ääniä. Räkättirastaan ääni sentään kuuluu ja valitsenkin tuon tuimailmeisen räksyttäjän päivän linnuksi.

Monet inhoavat meluisia räkättirastaita, jotka syövät marjoja puutarhasta sekä sotkevat paikkoja. Britteinsaarilla räkättirastas on kuitenkin odotettu jouluvieras. Amerikassa räkättirastaita näkee harvoin, mutta silloin kun se muuttomatkallaan eksyy Atlantin taakse, bongarit tulevat katsomaan lintua tuhansien mailien takaa.

Joukkovoima on räkättirastaan vahvuus. Rastaita uhkaileva peto saattaa saada vastaansa koko kulmakunnan räkättirastaat. Ja metakka on sen mukainen. Monet muut linnut hyötyvät tästä saadessaan nekin suojan. Käsittääkseni räkätit eivät syö toisten poikasia, joten räksät eivät ole uhka pikkulinnuille. Puutarhurin on hyvä tietää sekin, että vaikka rastaat käyvät ärsyttävästi mansikkavarkaissa, niiden ruokalistalle kuuluvat myös etanat.

Joukkovoima toimii myös toisella tapaa. Räkättirastaat puolustavat pesästä lähteneitä, vielä kömpelösti liikkuvia poikasiaan pommittamalla petoja – tai lintujen rengastajia – yhteisvoimin ulosteilla. Huh-huh!

PUUTARHAELÄMÄÄ ELOKUUSSA

Elokuun 1. päivä

Vietän leppoisaa lauantaita puutarhaa nyppien ja valokuvaten, vaikka tuulisena päivänä se onkin hankalaa. Jouko viettää päivänsä tikkailla ja parvekkeella sen kaiteita kunnostaen ja maalaten. Illalla Jouko muistaa, että on meidän 27. hääpäivä. Hups, ihan unohdin!

Elokuun 3. päivä

Elokuun kuulas aurinko valaisee puutarhan. Kasvien loisto sammuu kuitenkin kukka kerrallaan. Tarhakurtturuusu ’Sävel’ on jälleen vihreä. Leikkaan ruskeiksi muuttuneet syysleimujen kukkapallot. Loput kukat näyttävät taas raikkailta. On tarhapäivänliljojen loiston aika. Syksyn kukat suoristavat selkäänsä, pian alkaa niiden vuoro. Loppuhuipennukseen on silti pitkä aika. Onneksi, niin ehtii mielikin mukaan. 

Elokuun 4. päivä

Haen heti aamulla kolme kurpitsaa, raastan ne kaikki ja jätän siivilään valumaan. Kasvihuoneesta vielä yksi kurkku, niin saamme tsatsiki-kastikkeen kesäkurpitsa-halloumipihvien kaveriksi. Kesäkurpitsan valuessa ehdin lammelle kitkemään.

Pihvit ovat herkullisia, muta olen arvioinut niiden riittävyyden alakanttiin. No, seuraavalla kerralla sitten enemmän. Kesäkurpitsaa ainakin riittää.
 

Elokuun 5. päivä

Käyn pienen kävelylenkin sateisessa säässä. Puutarha tuoksuu. Kesäsade tuntuu ihanalta. Sateen tauottua kitken. Vielä niitä rikkoja riittää. Jouko keittää kirsikkahilloa.

Elokuun 6. päivä

On tuulinen, mutta lämmin päivä. Lukiolaisen koulu alkaa tänään. Ei tunnu enää kesältä, mutta ei ihan syksyltäkään.

Maissit alkavat kypsyä. Ne maistuvat juuri niin herkullisilta kuin lapsena. Kirsikkahillo vie kielen mennessään.

Lisään haketta lammen taakse, mutta valmiiksi en saa, kun hake loppuu.

Elokuun 7. päivä

Mennessäni aamulla kanalaan, koko porukka seisoo ihanasti sulassa sovussa pehkuilla. Ovat nauttineet juuri aamukylpynsä, kun pehkuilla näkyy monta kaunista kuoppaa. Innoissaan hypähtävät ulos heti avatessani luukun.

En lakkaa ihastelemasta tuota herrasväkeä. Kukot palvelevat kanoja rinta rinnan. Illalla näen kukot usein orrella sopuisasti vierekkäin.

Elokuun 9. päivä

Ihanaa saada kesäkurpitsaa niin itselle kuin kanoillekin. Kesäkurpitsa maistuu pitsan päällä.

Kaunis ilta-aurinko ja lämmin sää houkuttelevat ilta-ajelulle. Ihailemme Ojoistentien maisemia. Ajamme Palhon rantaan. Istun laiturilla katsellen avautuvaa saarimaisemaa ja erityisesti kukkivia valkoisia lumpeita. Ah, niin kaunista! Lumpeet painuvat syvälle mieleeni. On vaikea ihailla niitä ilman, että samalla haluaisin niitä meillekin. Jouko seurailee vesimittareiden elämää. Sudenkorento istahtaa Joukon hihalle ja saamme rauhassa hämmästellä sen uskomattoman hienoa mosaiikkikuviointia. Ajelemme vielä Hinsalaan. Maisemat eivät ole lainkaan hassumpia.

Elokuun 10. päivä

Kiskaisen muutaman tädykkeen. Ne saavat villiintyä, mutta eivät ihan joka koloon. Suihkulähteen patsaan pitää sentään jäädä näkyviin. Leikkaan pitkiksi venähtäneet kirsikkapuun vesat piilopaikoistaan. Jouko leikkaa pari luumupuun oksaa. Sitten onkin aika ruveta siistimään Lintupolkua. Kohta taitavat alkaa hyvät istutusilmat.

Miten linnut laulavatkaan syyspuolella niin eri tavalla kuin keväällä, etten yhtään tunnista niitä? Samassa katsahdan taivaalle ja näen 4–5 suurta lintua. Muuttolintujen kevät -sovellus tunnistaa ne sääksiksi. No, ei sitten ihme, etten heti arvannut.

Elokuun 11. päivä

Saan aamupäivällä jonkin verran kitkettyä, mutta sitten alkaa sataa kaatamalla. Sataa enemmän tai vähemmän iltaan asti. Nyt onkin hyvä tilaisuus etsiä ohjeita kesäkurpitsaruokien valmistukseen. Tuntuu nimittäin siltä, että uusilla ohjeilla tulee vielä olemaan kovasti käyttöä syksyn aikana. Suolaista piirakkaa, pitsaa, lasagnea, paistosta, gratiinia...

Pojat sytyttävät nuotion. Vihdoinkin on hyvä aika polttaa ruusunoksat ja jätepuut pois. Kunpa kaatosade ei vain sammuttaisi tulta kesken kaiken.

Illalla Jouko tarjoilee viimeiset maissit suolaripauksen ja voin kanssa. Herkuttelen.

Elokuun 12. päivä

Aamu on viileähkö ja kaunis. Innostun Lintupolun alun istutuksista ja niiden suunnittelusta. Pioni ei mahdu mitenkään, mutta päivänliljoja sopii muutama. Erilaisista kuunliljoista tulee kaunis puun alunen. Polun varteen peittokurjenpovea, mutta miten rajata alue luontevasti?

Olin jo jonkin aikaa katsellut rankakasaa metsän laidassa sillä silmällä, että kunpa saisi tuon kasan matalaksi. Rangat olivat sen verran paksuja ja mutkikkaita, etteivät ne mahtuneet hakettimeen. Eräänä päivänä pojat ostivat jyhkeän hakettimen ammattikäyttöön. Nyt kuulen sisälle asti lupaavaa ääntä. Arvaukseni osuu oikeaan: haketin sylkee tuutista kelpo tavaraa isoksi kasaksi. Joskus haaveet toteutuvat, kunhan vain jaksaa odottaa.

Elokuun 13. päivä

Nyt on täydellinen istutussää. Saan Lintupolun alkuun lisää peittokurjenpolvea ja neljä ’Joan Senioria’. Näyttää jo kivalta.

Tänään syömme kesäkurpitsagratiinia. Maukasta on. Oman miellyttävän arominsa antaa se, että kaikki tarvittavat neljä kesäkurpitsaa sain omasta laarista.

Olen pitkin viikkoa suunnitellut huomista matkaa Varsinais-Suomeen – maaseutumatkailua läpi viljavien peltomaisemien Salon ympäristössä. Huh, mikä homma! 

Elokuun 14. päivä

On aika paikata aukko yleissivistyksessä ja suunnata auton nokka kohti Ilolan arboretumia Kiikalassa. Sää suosii ja kullankeltaiset pellot matkan varrella ovat uskomattoman kauniita.

Arboretum on häkellyttävän suuri yhden miehen tekemäksi. Alue on hyvin hoidettu ja joka puolella on kauniita näkymiä. Polut ovat leveitä ja helppokulkuisia. Lammet ovat tummia ja synkkiä ja ne herättävät muistoja lapsuudesta. Onneksi lentomuurahaisia on vain yhdessä paikassa. Ne meinaavat tehdä minut hulluksi.

Yö Lehmirannan hotellissa on rauhallinen. Mukava, että löysimme yöpymispaikan maaseudulta.


Elokuun 15. päivä

Olen suunnitellut tämänkertaisen reittimme Museoviraston listaamien kulttuurihistoriallisesti arvokkaiden maisemakohteiden mukaan. Ensimmäiset kohteemme ovat Perniönjokilaakson varrella. Niin Perniönjoki kuin muutkin tämän seudun joet virtaavat syvällä laaksossa ja ovat kapeita sekä kuraisia johtuen savisesta maaperästä. Ne ovat kuitenkin hyvin viehättäviä mutkitellessaan peltomaisemien kätköissä. Katselemme Pohjankoskea sillalta ja ihailemme Pohjankylän maisemia. Etäällä, kumpuilevassa peltomaisemassa komeilee vaaleanpunainen kartanorakennus.

Edelleen jokilaakson varressa ovat Yliskylä, Paarskylä ja Perniön aseman kulttuurimaisema. Tutustumme Perniön kirkon miljööseen. Ilahdun, kun löydämme vielä pappilan ja vanhan kansakoulunkin. Perniön museo on kaunis ja mielenkiintoinen kaiken kaikkiaan. Pääsen jopa kuulemaan vanhaa Perniön murretta ääninauhalta.

Kirpputorilla on hauska poiketa, vaikka en varsinaisesti etsi mitään. On vain kiva katsella, mitä tämän paikkakunnan ihmisten kodeissa on. Löydän sieltä lapsuudesta tutun purkin.

Jatkamme matkaa pienestä kylästä toiseen. Kiskonjoen varrella, Kosken ruukkialueella, on viehättävä itsepalvelukauppa, josta saa ostaa laadukasta Hereford-karjan lihaa. Ihana nähdä kauniita maisemia ja elävää maaseutua.

Kiskosta lähdemme kohti Ruotsalaa. Havahdun nähdessäni rivin isoja patsaita sivutien varrella. Näyttää olevan patsaita piha täynnä. – Käydään ainakin vilkaisemassa, sanon. Jouko jarruttaa ja kääntää ympäri, vaikkakin samalla jupisee, ettei kai meidän pihamme enää mitään mahdu. Selitän vuosia haaveilleeni patsaasta kaakkoiskulman ympyrään ja että olen aikonut toivoa sitä syntymäpäivälahjaksi täyttäessäni kuusikymmentä. Jouko huomaa tilaisuutensa tulleen. Eipä ole lahjahuolia kevättalvella.

Olen haaveillut samankokoisesta betonipatsaasta, joka meillä on, mutta alastonta naista en halua. Ei löydy. Seuraava vaihtoehto olisi käpy pylvään päässä. Vaikka pylväitä ja käpyjä on paljon, niin sopivan kokoista ylä- ja alaosaa ei ole. Seuraava vaihtoehto on lintujen kylpyallas, mutta esillä olevat ovat liian moderneja. Myyjä toteaa, että meillä on vain suorajalkaisia. Tässä vaiheessa mietin jo luovuttamista. – Kierretään vielä hetki ihan rauhassa, vaikka näyttääkin, etten löydä mitään satojen patsaiden joukosta, sanon ja päästän myyjän tekemään omia askareitaan. Ei kulu montaakaan minuuttia, kun löydän mieluisan lintujen kylpyaltaan toisten takaa hallin perältä. Pian allas on jo matkalla uuteen kotiin. 

Pyörähdämme vielä Ruotsalassa sekä Kruusilan kylässä. Vähän väsyneinä, mutta onnellisina suuntaamme Katajakujan osoitteeseen.


Elokuun 14. päivä

Aamulla Jouko sanoo menevänsä katsomaan, miten kylpyallas sopii puutarhaan. Kuulen selvästi innostusta hänen äänessään. Kerron suunnitelmastani kylvää unikoita kivien väleihin altaan ympärille. – Niitähän on monen värisiä, Jouko innostuu.

Allas on kuulemma täydellisen korkuinen juuri sille paikalle. Hän on vähintään yhtä innostunut asiasta kuin minäkin. Aikoo asentaa altaan heti huomenna.

Illalla käymme katsomassa altaan paikkaa yhdessä. – Tästä tulee kiva, hehkutamme. Huomenna aion kitkeä koko kulmauksen tip top.


Elokuun 17. päivä

Aamulla ensimmäisenä mieleen tulee lintujen kylpyallas. Tuskin maltan syödä aamupalan, kun jo riennän mallaamaan altaan paikkaa. Sitten kivet jemmaan. Jouko kaivaa mullat pois. Pohjalle tulee routaeristys ja päälle valumuotti. Mullat takaisin reunoille, ja nyt muotti on valmis valettavaksi. Jouko pyörähtää rautakaupassa hakemassa sementtisäkin. Sillä aikaa minä kitken. Tiilipolut paljastuvat rikkojen alta. Into on työn touhussa mukana ihan niin kuin ennen vanhaan.


Elokuun 18. päivä

’Valkea kuulas’ tuottaa runsaan sadon. Tuoreeltaan omenat ovat aavistuksen raakoja, mutta Jouko keittää niistä mehua ja hilloa. Istutan Lintupolun alkuun loput maatiaiskuunliljat ja yhden ’Patriotin’. Ihanan kesäisessä säässä alue näyttää hienolta keskeneräisenäkin.

Vuosien murheenkryyni, Vanha potager, saa uuden ilmeen. Saan tiilipolut jälleen näkyviin. Istutan tiilien rakoihin grönlanninhanhikkia. Altaan perustus kuivuu muovin alla. Jouko suoristaa herukkarivin tolpat. Koivuangervoaidassa on ikävä kolo. Merkkaan kaksi tainta ostoslistalle. Mitenhän sähkötolpan saisi salonkikelpoiseksi? Illalla katson ikkunasta. Kunhan betoni kuivuu, saa nostaa altaan paikalleen.


Elokuun 19. päivä

Sää on juuri sellainen kuin se loppukesällä parhaimmillaan on: kuulas, aurinkoinen ja sopivan lämmin. Kanat saavat olla koko päivän ulkona.

Saan aloiteltua ahomansikoiden istuttamista Liikenneympyrän maan peitteeksi. Samalla siistiytyy Roseletten penkki, kun saan mansikat pikkutalvion väleistä.


Elokuun 20. päivä

– Oon kyllä tosi tyytyväinen tuohon altaaseen, sanon aamulla Joukolle, se on niin siro. Jouko on samaa mieltä ja kipaisee viemässä vielä linnun altaan reunalle. Ihanaa, kun Jouko on kylpyaltaasta yhtä innoissaan kuin minäkin. Jouko asentaa altaan paikalleen ja minä järjestän pyöreät kivet sen ympärille. Siinä se nyt on, minun syntymäpäivälahjani, kevättalvea odottelemassa. Iltapäivällä Jouko tuo vielä kolme koivuangervon tainta puutarhalta. Sekin tuntuu lahjalta, kun saan kolot paikattua.

Saan Lintupolun istutukset kuunliljojen osalta valmiiksi. Enää puuttuu vain maanpeitekasvillisuus, mutta tämäkin on jo tosi hienoa. Istutan tällä kertaa ahomansikoita Liikenneympyrään.


Elokuun 24. päivä

Sade voi alkaa minä hetkenä hyvänsä, joten menen heti aamusta istuttamaan uudet koivuangervot: kaksi Vanhan potagerin koloihin ja yhden Tuhkimon puutarhan sähkötolppaa häivyttämään. Ennen sadetta saan jaettua myös rönsyleimuja pionipenkkiin ja grönlanninhanhikkeja lipstikan ympärille sekä vietyä ahomansikoita Lintupolulle.

Uusia kukkia puhkeaa enää harvakseltaan ja kuvakulmia saa etsimällä etsiä. Onneksi yhä saan ihasteltavaksi uusia istutuksia, vaikkakaan eivät ne kovin kuvauksellisia ole.

Kesken ahomansikoiden istutuksen Liikenneympyrään alkaa sataa kaatamalla. Vadillinen taimia saa pitää sadetta kuusen alla. Sade lakkaa yhtä nopeasti kuin alkoikin. Aurinko paistaa ja näyttää siltä kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan – paitsi että lintujen kylpyallas on täyttynyt vedellä. Loput taimet pääsevät multaan.

Elokuun 26. päivä

Huikean kaunis, kesäinen päivä. Elokuun aurinko saa viimeiset syysleimun rippeet hehkumaan. On syysvuokkojen aika, mutta niitä on vaikea kuvata auringossa.

Istutan loput ahomansikat Liikenneympyrään. Mitä suotta vastustelemaan niin hyvää maanpeitekasvia – se valloittaa puutarhan joka tapauksessa, halusi sitä tai ei.


Elokuun 27. päivä

Upea sää jatkuu. On ilo päästää kanat ulos aamulla ja tarjota niille oman köynnöksen viinirypäleitä.

Siirrän nopeasti levittäytyneen harokatajan sylissä sinnitelleet mehitähdet Betonipystien juurelle. Kitken ja siistin. Vielä hetken tätä iloa kestää.


Elokuun 28. päivä

Koivun lehdet alkavat kellastua ja leijailla maahan. Sää on kaunis ja lämmin. Sateet alkavat kuulemma ensi viikolla. Pelastan aurinkoon joutuneet peittolehdet katajan varjoon ja siirrän espanjankurjenpolvet Eteläreunaan. Kitken vielä kun voi.

Illalla saan uutisen, että peräkärryssä on pari kuutiota haketta. Ihanaa!


Elokuun 30. päivä

Kesäkurpitsan sato on hiipunut. On ollut jokunen kylmä yö, enkä ole suojannut harsolla. No, ensi vuonna aloitan sen kasvatuksen aikaisemmin.


Elokuun 31. päivä

Jouko istuttaa suureksi venähtäneen katajan taimen Ameriikkaan. Olin kaivanut siementaimen maasta ja hoidellut tainta ämpärissä terassilla. Se oli ehtinyt kasvattaa hyvät juuret. Kaatosade viimeistelee istutuksen.

Sateen jälkeen paistaa aurinko. Ilma on tukala kuin hellepäivänä. Etsiskelen äitienpäiväruusulle istutuspaikkaa. Taidan laittaa asian yöksi mietintämyssyyn. Huomenna onkin jo syyskuu. Ei yhtään hassumpaa.