PUUTARHAELÄMÄÄ LOKAKUUSSA

Lokakuun 6. päivä

Myrskyisä päivä. Aamulla saan silputtua pionien varsia. Iltapäivää kohden voimistuva tuuli työntää minut sisälle tekemään kukka-asetelmaa ulko-oven pieleen.

Tällä kertaa aion tehdä aiempaa väljemmän asetelman ilman syyshortensiaa. Pohjan teen entiseen tyyliin rohtokatajan oksista.

Alku on perinteiseen tapaan haastava. Katajanoksat kaartuvat sinnikkäästi, minne itse tahtovat. Kuivattu pietaryrtti on tässä vaiheessa helppo, mutta ulkoilmassa se tietysti taipuu. Villanukkajäkkärä on tänä vuonna kasvanut huonosti, mutta pienikin määrä tuo valoa. Iiriksen siemenkodat tuovat rakennetta.

Aika loppuu kesken, mutta huomenna työ jatkuu. Hyvä näin, sillä ehkä yön jälkeen kokonaisuus näyttää toisenlaiselta.


Lokakuun 8. päivä

Teen kukka-asetelman valmiiksi. Osaan jo olla tarkkana muodon kanssa, mutta eihän siitä tietenkään tule sellainen kuin olen mielessäni kuvitellut. Olen ajatellut, että asetelmassa olisi muutama keltainen pilkku. Toisin käy. Nyt keltaisessa asetelmassa on muutama valkoinen pilkku. Nooh, ensi syksynä uusi yritys.

Jouko siirtää rohtokatajan vallilta metsän laitaan. Toivottavasti ei ole liian aikaista. Pelkään vain, että muuten kataja jää taas istuttamatta ja ehtii kasvamaan liian suureksi. Jouko kauhistelee sen kokoa jo nyt.


Lokakuun 17. päivä

En ole pitkään aikaan käynyt puutarhassa. On ollut sateista ja pilvistä, vaikkakin yllättävän lämmintä. Tänään paistaa aurinko, mutta valokuvauskierrokselle tarvitsen talvitakin.

Ei ole ollut kovaa hinkua puutarhaan. Puutarha on näyttänyt rähjäiseltä. Nyt parin kylpyläpäivän jälkeen puutarha näyttää saaneen uusia värejä ja kuulas auringonpaiste saa kaiken hohtamaan. Pensasmustikat leiskuvat punaisen sävyissä. Amerikanheisi on saanut lisää värejä. Asterit kukkivat punaisina ja sinisinä.


Lokakuun 18. päivä

Törmään Eija Tommolan haastatteluun syysperennoista. Upeiden syyskuvien houkuttelemana luen jutun huolellisesti läpi, vaikka ei kai minulla ole tarvetta syyskukille.

Pitäisiköhän sittenkin ottaa talven haasteeksi etsiä paikka muutamalle syysperennalle?

Pursuasteri ’Harry Schmidt’, rusopunalatva ja keltainen kompassikukka (Kyllä, luit aivan oikein: kompassikukka on kirkkaankeltainen.) vaikuttavat mielenkiintoisilta. Valkokonnanyrtille ja syysvuokoille voisin etsiä lisää paikkoja.


Lokakuun 19. päivä

Yöllä on ollut pakkasta. Hyvä, pääsen istuttamaan tulppaanit Liikenneympyrään.


Lokakuun 21. päivä

Olen odottanut sään viilenemistä, että saisin viimeisteltyä puutarhahommat. Tänään saan leviteltyä kompostit. Leikkaan perennanvarsia, mutta osa on vielä vihreitä ja saavat odottaa.


Lokakuun 22. päivä

Teen sammalvadit ja -ämpärit. En osaa ajatella talven tuloa ilman niitä.


Lokakuun 23. päivä

Viimeistelen pihatyöt. Pesen työkalut, ämpärit ja vadit, öljyän, leikkaan varren sieltä täältä. Jotakin vielä jääkin: syysleimun varret loistavat vihreinä ja ruohonleikkureita tarvitaan edelleen.


Lokakuun 26. päivä

Päivä on harmaa. Tuntuu kuin olisi jo marraskuu. Tuija tuoksuu, kun parturoin isot pallot siisteiksi. Kohta talvi saa tulla.


Lokakuun 29. päivä

Leikkaan pienet pallotuijat. Varsinkin nuorista ’Little Giant’ -tuijista tulee upeita. Tiheitä ja tasaisia. Olisinpa aikaisemmin tiennyt, miten kaunis tämä lajike on!

Aurinko näyttäytyy hetken ajan. Jouko siivoaa lehtipuhaltimella terassit, polut ja sora-alueet. Kamala meteli, mutta tuleepahan siistiä ja lehdet pääsevät hyötykäyttöön.


Lokakuun 31. päivä

Ihanaa mennä kanalaan, kun kuulen Aliisan kotkotuksen jo kaukaa. Muutama muukin kana taitaa olla äänessä ja Meelik pistää parastaan. Flooran kuoleman jälkeen olikin pitkään aivan liian hiljaista. Nyt on niin kotoisaa.

PUUTARHAELÄMÄÄ SYYSKUUSSA

Syyskuun 5. päivä

Aurinko paistaa, mutta aamu on jo viileä. Kanat pääsevät ulkoilemaan vasta iltapäivällä. Vien niille tuoretta kurkkua ja viinirypäleitä, mutta porukkaa kiinnostaa vain hautominen. Elmeri saa kutsua kanoja aivan turhaan.


Syyskuun 7. päivä

Jouko kantaa sisälle kolme ämpärillistä viinirypäleitä. Paljon kuulemma jäikin vielä. Hurjaa! Ja minä en ole edes hoitanut niitä. Jouko aikoo keitellä rypäleistä mehua.

Minun saaliini on vähän laihempi: tuon kaksi viimeistä kesäkurpitsaa. Niistä saa herkullisen risoton. P.S. Eivät olleetkaan viimeisiä. Vajaan viikon kuluttua sain muutaman lisää.


Syyskuun 8. päivä

On sateinen ja tuulinen päivä. Saan silti siirrettyä loput espanjankurjenpolvet Etelämeren reunalta sekä Roseletten polulle pyrkineet loistotädykkeet Pikku portin penkkiin. Ilon aihe sekin, että luovun ’Concord Crush’ -iiriksistä. Ne saavat hyvän kodin tuttavani puutarhasta.


Syyskuun 9. päivä

Päivän iloisin uutinen: puutarhamme kauhein kukka, jokaiseen puutarhakuvaan tunkeva paloautonpunainen WV Caravelle, lähtee myyntiin! Ja uutta kirkkaanpunaista en enää pihaani ota.


Syyskuun 10. päivä 

Päivä on kesäisen kaunis ja lämmin. Istutan Älypenkkiin puuttuvan kuunliljan ja kuusten alle kevätkaihonkukkaa. Vien muutaman räsymaton katteeksi muurin ruusuille. Hieno päivä siis.

Syyskuun 12. päivä

On sen verran sateista ja kylmää, etten voi päästää kanoja ulos. Ne viettävät tunnelmallista syyspäivää kylpien, hautoen ja pesien edessä hengaillen.


Syyskuun 14. päivä

Rumaksi ruskettunut niitty on vihdoin leikattu. Juhlan aihe sekin.


Syyskuun 15. päivä

Viime hetkellä vien isokonnantattaret lammen rannalle. Montaa ei ollut jäänyt pelastettavaksi kyläkurjenpolvien vallattua niiden elintilan. Nostan jättimäisiä poimulehden juurakoita suihkulähteen takaa. Käytän viimeiset hakkeet. Siistin pensasaidat ja kitken. Tuntuu hyvältä, kun To Do –lista lyhenee taas.


Syyskuun 17. päivä

Aurinkoinen päivä, mutta kylmä. Jaan päivänliljat suihkulähteen takana. Kitken vähän ja katson verikurjenpolvien perään, etteivät ahdistele muita. Aurinko laskee yllättäen. Samalla tulee kylmä. No, tämä riittää tällä kertaa.


Syyskuun 18. päivä

On se kumma, että kukkasipuleiden tilaaminen on niin työlästä. Tänä vuonna taisin tehdä sellaisen uudenvuodenlupauksen, että tilaan kukkasipulit ajoissa. Lupaus katsottakoon pidetyksi, kun tilasin ne melkein viikkoa aikaisemmin kuin viime vuonna. Ei kuulosta paljolta ja vaikealta, eikä varsinkaan työläältä: 21 kpl ’Purple Pride’ –darwintulppaaneja ja 30 kpl ’Jeanne d’ Arc’ –krookuksia.


Syyskuun 19. päivä

Kanalassa on kodikasta ja rauhallista. Aliisa ja Celeste hautovat (tyhjää) sopuisasti vierekkäin. Muu porukka on hengessä mukana: Elmeri makaa pesässä, Meelik, Floora, Lumikki ja Lyydia norkoilevat pesien edessä. Välillä kuuluu vaimea kotkotus. 

En haluaisi rikkoa hiljaisuutta, mutta se on jo mennyttä. Kanat kiiruhtavat luokseni kurkkimaan ämpäriini ja ihmettelemään, kun siivoan. – Tää antais niille omenaa ja porkkanaa, sanon ja ripustan ruokintatikun koukkuun. Sitten vaihdan vedet, lisään rehua ja heittelen kaurat pehkuille.

Iltaorrella Lumikki, Meelik, Floora, Lyydia ja Elmeri

Syyskuun 25. päivä

Floora ei tänään ole oma itsensä. Se seisoo ylätason nurkassa ja näyttää väsyneeltä. Välillä se valpastuu ja katselee ympärilleen. Nostan kanan pesään pehmeille heinille. Tarjoan ruokaa ja vettä, mutta Flooran ei tee niitä mieli.  

Minulla on huono olo. Nytkö Floora on lähdössä? Olen osannut odottaa tätä, mutta silti tuntuu, että nytkö jo. Olen jonkin verran tottunut kanojen kuolemaan, mutta nyt on kyse Floorasta, ihanasta mummokanasta. Ei siihen ole voinut tottua.

Silittelen Flooran uneen. Käyn vähän väliä tarkistamassa, että kanalla on hyvä asento eikä sillä näytä olevan kipuja. Se on syvässä unessa ja hengittää rauhallisesti. Täynnä ihmetystä hyvästelen rakkaan Flooran.

Syyskuun 26. päivä

Flooran muistolle kuva vuodelta 2025

Aamulla kiirehdin kanalaan. Floora näyttää nukkuvalta. Katson tarkkaan ja huomaan, että tuo rakas kana on nukkunut pois. Itken, mutta samalla olen onnellinen, että Floora sai kauniin kuoleman.

Leikkaan puutarhasta vaaleanpunaisia ruusuja, muutamia syysvuokkoja sekä yhden vaaleankeltaisen kehäkukan Flooran muistoksi. Kannan kevyeksi käyneen kanan haudalle. Kyyneleeni tipahtelevat Flooran höyhenille. Jouko sytyttää kynttilän. Alkaa hiljalleen sataa.


Syyskuun 27. päivä

Kanalassa on ollut eilisestä asti vaisu tunnelma. Kanat ja kukot selvästi reagoivat Flooran poismenoon. Vien niille tertun viinirypäleitä. Jospa herkut nostaisivat niiden mielialaa.

Kanat kyllä ilahtuvat, mutta minä en, sillä Elmeri alkaa uhitella Meelikille. Hetikö ruvetaan tappelemaan, kun mummokana on poissa?

Periaatteenani on aina ollut, että suojelen heikompaa. Siksi minun ei tarvitse miettiä, kumpi kukoista joutuu lähtemään, jos meno ei rauhoitu – tai vaikka rauhoittuisikin. Raskain mielin näpyttelen ilmoituksen Facebookin kanaryhmään.

Muutamaa tuntia myöhemmin alkaa tapahtua. Saan viestin ja puhelun eikä aikaakaan, kun olemme jo sisustamassa pahvilaatikkoa. Iltapimeällä kanat ovat rauhallisimmillaan. Nyt äänettömästi ja hitain liikkein kanalaan. Vihdoin rakas Elmeri on onnellisesti laatikossa. Uuden omistajan tytär saa laatikon syliinsä. Tuntuu mukavalta, kun tytär on yhtä hymyä. Elmeri saa varmasti hyvän kodin.

Kun jännitys helpottaa, minua alkaa itkettää. Olen yhtä aikaa surullinen, huojentunut ja iloinen. Kaikki on käynyt niin nopeasti, ettei pää meinaa pysyä perässä.

Pian saan viestin kuvan kanssa. Elmeri on löytänyt paikkansa yläorrelta, sukinut sulkansa ja käynyt nukkumaan. Loppu hyvin, kaikki hyvin.


Syyskuun 28. päivä

Ihana aurinkoinen aamu! Käyn heti kurkistamassa kanalassa, mitä Meelikille ja sen rouville kuuluu. Hiljaista on. Meelik on joko hämmentynyt tai sitten se ikävöi veljeään. Näyttää siltä, ettei se oikein tiedä, miten pitäisi olla. Se asettuu pesään makaamaan.

Minä kiskon kaikki jättipoimulehden siementaimet pois ja kitken muurin siistiksi. Muutama suolaheinä ja valvattikin päätyy ämpäriin, mutta kaiken kaikkiaan tilanne näyttää oikein hyvältä.

Päästän kanat hetkeksi tarhaan syömään viinirypäleitä. Pikkuhiljaa Meelikille valkenee, että se on nyt yksin vastuussa rouvistaan. Se palvelee kanojaan ja kiekuu pontevasti.

Iltapäivällä on ihana nähdä Meelik kanojen ympäröimänä tepastelemassa pehkuilla. Niin idyllistä!


Syyskuun 29. päivä

Juuri ennen sadetta havahdun, että terassien perennaruukut on syytä kääntää kumolleen. Ei ole hetkeen satanut, joten jospa ne olisivat riittävän kuivia talvehtimaan.

Kitken vielä talon ja tallin vierustat kuntoon. Poimin reilusti varjoyrttejä maljakoihin kevättä varten. Hyvä, kun hoksasin vielä nekin.



Syyskuun 30. päivä

Syyskuun loppuhuipennus: sujautan valkoisten krookusten sipulit Länsireunan pionipenkin väleihin.

FLOORAN VÄRIKÄS ELÄMÄ

On vaikea löytää sanoja rakkaan Flooran muistolle. Tuntuu niin surulliselta, kun pitkäaikainen ystävä on poissa.  

Floora tuli meille lasten ollessa koululaisia ja nyt he ovat aikuisia. Olimme vastikään muuttaneet tänne Katajakujalle. Floora tuli Huittisista ja asui kesän meidän vanhassa kesäkanalassamme, seuraavan talven Kurjen tilalla kirkonkylällä ja kymmenen vuotta uudessa kanalassamme. 

Äidillinen Floora oli innokas hautomaan ja tunnollinen tipujen hoitaja. Ensimmäinen Flooran tipuista oli kukko nimeltä Kaustinen.

Kaustinen kurkistelee emonsa siiven alta 24.8.2016.

Floora huolehtii tunnollisesti ainokaisestaan.

Floora katselee tipusensa perään syyskuussa 2016.

Kaustinen kaipasi Flooran siiven alle vielä silloinkin, kun se oli emoaan isompi.

Floora oli meillä jo silloin, kun kanat saivat tepastella vapaasti (ja vaarallisesti) puutarhassa. Luulenpa, että Floora vielä vanhanakin muisti, kuinka hauskaa oli seikkailla puutarhassa.

Floora ehti elää monen eri kukon parvessa ja monessa eri kohdassa kanojen hierarkiaa. Siitä tuli kanalan kuningatar moneksi vuodeksi ja lopulta arvokas, kuningattaren vastuista ja velvollisuuksista luopunut vanhus. 

Flooran tarkkaa ikää en tiedä, mutta meillä se ehti asua yksitoista vuotta. Arvelisin sen olleen kuollessaan ehkä 14 vuoden ikäinen. Sen siskot Fiona, Milli, Minerva ja Pikku Myy kuolivat jo 6-8-vuotiaina.

Floora, Viuhti ja Tiuhti

Silvis oli Flooran ensimmäinen kukko. Viuhti oli pitkäaikaisin kukko ja Flooralle rakkain. Poppius oli ihana, mutta kuoli nuorena. Poppius II Pieni oli myös lyhytikäinen kukko, johon Floora ei ehtinyt erityisemmin kiintyä. Kun Meelik ja Elmeri kasvoivat kukoiksi, Floora alkoi olla jo sen verran vanha, ettei enää välittänyt sulhasista. 

Haudontahärdelliä vuonna 2017, jolloin kanat hautoivat innolla, vaikka jouduin varastamaan munat niiden alta. Floora edessä vasemmalla.

Floora 2017

Vuonna 2019 taivuin kanojen tahtoon, ja annoin niiden hautoa siitosmunia. Kanat hautoivat taas innokkaasti yhdessä. Neljästä munasta kuoriutuivat Rekku, Aliisa, Lilli ja Lyydia.

Päiväkirjastani toukokuussa 2019: "Olen lukenut, ja meilläkin on aiemmin ollut niin, että kana hoitaa omat poikasensa. Viime kerralla Floora suojeli ainokaistaan niin, ettei päästänyt ketään lähellekään. Nyt meillä tiput hoidetaan Kuka ehtii ensin –periaatteella. Kaikki kolme hoitavat kaikkia – ja kukko vielä neljäntenä. Olen erityisen iloinen siitä, että ne hyväksyvät tipujen hoitajiksi myös meidät. Vaikka ne puolustivat munia tomerasti, ne antavat täysin vapaasti meidän ottaa tipuja syliin ja ruokkia niitä."

Koko kanalan väki Viuhtia myöten oli innokkaasti hommassa mukana.

Tipu taitaa olla Lyydia. Kuva on vuodelta 2019.

Lainaus päiväkirjastani heinäkuussa 2019: "Mieheni rakensi tarhan niin tunnollisesti, että kanaparven voi huoletta jättää ulos. Ne pääsevät vapaasti kulkemaan sisään ja ulos, paitsi öisin. Ja kanat toden totta nauttivat tarhasta. Eräänä iltana menin sulkemaan luukkua puoli kymmeneltä. Kaikki muut olivat jo menossa nukkumaan, mutta Floora seisoi luukulla ja katseli ulos. Ymmärrän. Kauniina kesäiltana ei millään malttaisi mennä nukkumaan."

Lainaus päiväkirjastani lokakuussa 2019: "Kanalaan on tullut syksy. Eräänä maanantaina kanat olivat lopettaneet hautomisen. Vanhemmat kanat – Myy, Milli ja Floora – olivat hautoneet superinnokkaasti jo keväällä ja saattaneet maailmaan kukon ja kolme kanaa. Se taisi olla niin hienoa, että ne päättivät ruveta hautomaan heti uudestaan, kun tiput oli vierotettu. Meinasivat kai, etteivät tästä kanalasta saa tiput loppua. Eivätkä ne olisikaan loppuneet, ellen olisi puuttunut asiaan. Parhaimmillaan pesästä rosvottiin parikymmentä munaa. Huh!

Nuoret kanat, Lilli ja Lyydia, olivat nekin innolla touhussa mukana. Enimmillään samassa pesässä hautoi neljä kanaa, joista yhdelle ei ollut tilaa, niin se makasi kaikkien kolmen päällä. Mikään maanittelu ei saanut niitä luopumaan aikeistaan, kunnes yhtenä aamuna oli kylmä ja hoksasivat syksyn saapuneen."

Seuraavana vuonna kanat hautoivat taas. Kuudesta munasta kuoriutui kolme: Roosa, Minette ja Lumikki. Kaikki kuoriutuneet olivat olleet Flooran alla, mutta Lyydian alla olevat munat jäivät kehittymättä. Lyydiasta tuli tiputon. Lyydialla oli kova halu hoitaa tipuja, mutta Floora ei halunnut Lyydian hoitavan niitä. Lopulta Lyydian sitkeys palkittiin.

Floora, Lyydia ja tiput yöpuulla 2020

Lainaus päiväkirjastani: "Noeli tulee pyytämään kameraa. Juoksen kanalaan hänen perässään. Lyydia on vihdoin saanut tiput alleen pesään. En tiedä millä ilveellä se on sen tehnyt, mutta siellä ne nyt ovat. Jotta Floorakin saisi hoitaa tipuja yön, se on käynyt makuulle Lyydian päälle. Tiput kurkistelevat Lyydian höyhenten alta. Minä nauraa hekotan."

Elokuun 10. päivänä 2020: "Aamulla käväisen puolipukeissa kanalassa. On kirpeä ilma, hiukan kostea. Tuntuu elokuuta. Kanalassa näyttää vähän tyhjältä. – Missäs se Floora nyt on, kummastelen. Oi ei, se on keksinyt taas ruveta hautomaan!"

Pikku Myyn kuoltua vuonna 2020, Floorasta tuli kanalan kuningatar. Se sai syödä ensimmäisenä, valita parhaan yöpaikan ja olla kukon suosiossa. 

Floora 2022

Syksyllä 2023 rakas kukkomme, Viuhti, kuoli. Kanojen piti pärjätä omin nokkineen, ja pärjäsiväthän he. Floorasta tuli parven johtaja, rauhallinen ja peloton.

Floora, kanalan kuningatar 

Lumikki, Floora ja Lilli 2024. Floora oli Lumikin sydänystävä.

Flooraa ei hätkäyttänyt kukaan eikä mikään. Se suhtautui uusiin ihmisiin  ja kukkoihin tyynen rauhallisesti, johdatteli toiset uusien asioiden äärelle ja katsoi rauhallisena sivusta, kun toiset olivat säikähtäneet jotakin ja kotkottivat kuorossa. Aina kun avasin ulkotarhan oven, tuo vikkelä vanhus viipotti ovelle ensimmäisenä saadakseen tepastella muutaman askeleen kynnyksen yli. Seikkailemaan piti päästä. Yhtä nopeasti se pinkaisi seikkailulta kotiin herkkujen perään.

Poppius oli ihana kukko, joka kuoli nuorena. Kun kukko tuli meille, muiden ujostellessa reipas Floora esitteli sille ruuat, paikat ja talon tavat.

Poppius II Pieni jäi myöskin lyhytikäiseksi. Kuva on vuodelta 2025.

Ihmisiä kohtaan Floora oli tuttavallinen ja luottavainen. Se oli kovasti kauranjyvien perään ja osasi pyytää kauraa kattilasta. Se seisoi edessäni ja katsoi minua niin kauan, että taivuin ja annoin jyviä pienestä leikkikattilasta. Siitä oli hauskaa valikoida parhaat jyvät ja viskellä muut pehkuille.

2025

Kesällä 2025 Lyydia hautoi Stellan, Meelikin, Alicen, Celesten ja Elmerin, mutta Floora ei enää hautonut. Se oli kyllä hengessä mukana.

Yläorrella ystävykset Lumikki ja Floora. Alaorrella Stella, Meelik, Aliisa, Lyydia ja tasolla Celeste marraskuussa 2025.

Vanhemmiten Floora alkoi vetäytyä syrjään. Se ei enää välittänyt nahistella Lyydian kanssa ykköspaikasta ruokapöydässä tai muualla. Sen aktiivisuus väheni muutenkin. Kun toiset ryntäsivät ulos, se saattoi jäädä ikkunaluukun päälle tai pesän astinlaudalle katselemaan. En tiedä, eikö se viitsinyt vai eikö jaksanut pitää kiinni arvoasemastaan. Aloin lelliä Flooraa ja antaa sille erikoisherkkuja toisten selän takana. 

Meelik ja Elmeri rouviaan palvelemassa toukokuussa 2026. Floora on kuvassa oikealla.

Floora elokuussa 2026

Flooran perhe kesällä 2026

Pesäpuuhat olivat lähellä Flooran sydäntä.

Tämä jäi viimeiseksi kuvaksi Floorasta (keskellä).

Syyskuun 25. päivänä 2026: "Floora ei tänään ole oma itsensä. Se seisoo ylätason nurkassa ja näyttää väsyneeltä. Välillä se valpastuu ja katselee ympärilleen. Nostan kanan pesään pehmeille heinille. Tarjoan ruokaa ja vettä, mutta Flooran ei tee niitä mieli.  

Minulla on huono olo. Nytkö Floora on lähdössä? Olen osannut odottaa tätä, mutta silti tuntuu, että nytkö jo. Olen jonkin verran tottunut kanojen kuolemaan, mutta nyt on kyse Floorasta, ihanasta mummokanasta. Ei siihen ole voinut tottua.

Silittelen Flooran uneen. Käyn vähän väliä tarkistamassa, että kanalla on hyvä asento eikä sillä näytä olevan kipuja. Se on syvässä unessa ja hengittää rauhallisesti. Täynnä ihmetystä hyvästelen rakkaan Flooran."

Syyskuun 26. päivänä 2026: "Aamulla kiirehdin kanalaan. Floora näyttää nukkuvalta. Katson tarkkaan ja huomaan, että tuo rakas kana on nukkunut pois. Itken, mutta samalla olen onnellinen, että Floora sai kauniin kuoleman.

Leikkaan puutarhasta vaaleanpunaisia ruusuja, muutamia syysvuokkoja sekä yhden vaaleankeltaisen kehäkukan Flooran muistoksi. Kannan kevyeksi käyneen kanan haudalle. Kyyneleeni tipahtelevat Flooran höyhenille. Jouko sytyttää kynttilän. Alkaa hiljalleen sataa."

PÄIVÄN LINTU: U-V

Kuvat ovat Pixabaysta, ellei muuta ole mainittu.

VALKOPOSKIHANHI

Netin äärellä saan vastauksia niihinkin kysymyksiin, joita en ole osannut edes kysyä. Olen vain ihmetellyt, mikä tuo toisinaan kuuluva koiran haukahtelu on. Sehän on lentävästä parvesta kuuluva valkoposkihanhen ääni. Peruslaulu on kuitenkin tuttu nasaalinen hanhen ääni.

Olen myös miettinyt muuttolintujen lentokuvioita. Valkoposkihanhi muuttaa säännöllisinä auroina tai suorina jonoina. Joskus ne lentävät rykelminä, joiden takaosat venyvät auroiksi ja jonoiksi. Tuotakin ilmiötä on tullut syksyisin seurattua.

Joskus on tullut mietittyä sitäkin, miten lintujen poikaset oppivat lentämään. Grönlannin sisämaan korkeilla jyrkänteillä pesivillä valkoposkihanhilla on aivan oma metodinsa. Poikasten kuoriuduttua vanhemmat lentävät alas jyrkänteen juurelle ja kutsuvat poikasiaan. Kuuliaiset poikaset tulevat äänen perässä jyrkänteeltä alas holtittomasti liukuen ja pyörien, mutta kuin ihmeen kaupalla selviävät hengissä alas.

Ihmisillä on iän kaiken ollut tapana täyttää tiedon aukot haluamallaan tavalla. Valkoposkihanhien ajateltiin kuoriutuvan puunrunkoihin kertyvistä siimajalkaisista hanhenkauloista (äyriäisiä), jotka muistuttavat jossain määrin pientä hanhea. Niinpä hanhea saatettiin pitää kalana ja jopa kasvina, jota voitiin syödä paaston aikana. No, eipä nykyäänkään kaikissa tiedoissa ole perää. Usein valkoposkihanhea pidetään haitallisena vieraslajina, mitä se ei kuitenkaan ole. Jäämerelle muuttaneista linnuista muutamat olivat syystä tai toisesta jättäytyneet Inkooseen (vuonna 1981) ja Turkuun (1985), ja alkoivat levitä.

Koska valkoposkihanhet tykkäävät liikkua aika isoissa porukoissa, niistä väkisinkin saattaa tulla harmia. Toivottavasti kuitenkin se tieto, että laji on maailmanlaajuisesti harvinainen, lisäisi kärsivällisyyttämme noita kauniita lintuja kohtaan.

VALKOVIKLO

Illemmalla teen verkkaisen kierroksen pihapiirissä. Puutarha näyttää kauniilta tihkusateessakin. Lintujen laulu täydentää idyllin. – Jos en ole ihan hakoteillä, tuo on valkoviklo, mietin ja päätän valita sen päivän linnuksi. Yhtä hyvin se voi olla meriharakka tai joku muu, mutta nyt minulla on hyvä syy tutustua valkovikloon.

Valkoviklo ei ehkä pesi näin eteläisessä Suomessa, mutta voi ihan hyvin olla matkalla pohjoista kohti. Alkaa pian olla jo perillä. Jonkun lähteen mukaan se on yleinen lintu ja pesii lähes koko Suomessa. Pesintäkään täällä ei siis olisi mahdotonta. Sanotaan, että valkoviklon pesä on useimmiten kuivalla maalla valoisassa metsässä, usein melko kaukana kosteikosta. Ahaa, siis vaikkapa meidän metsässämme. Olisipa kiva.

Olen kuvien perusteella luullut kahlaajia isommiksi kuin ne ovatkaan. Valkoviklo on vikloista suurin, mutta silti vain vähän räkättirastasta suurempi. Pukukoodi on vakio: mustan- ja valkoisenkirjavan harmaa takki, valkoisessa paidassa myös vähän mustapilkkuista kuosia, kaulahuivi ja päähine mustaviiruiset, jaloissa pitkät vihertävät saappaat.

Perhekokoa viklon ei tarvitse itse suunnitella, sillä kahlaajilla se on neljä munaa per kevät. Haudontavuorot jaetaan. Vauva-aika menee parissa päivässä. Sen jälkeen poikaset hakevat ruokansa itse, kun emo vähän johdattelee ruokapaikalle. Lastenhoitovuorotkin jaetaan niin kauan, kunnes kesäkuun lopussa poikaset oppivat jo melkein lentämään. Silloin äiskä ottaa ja lähtee etelän lämpöön jättäen iskän kantamaan lopun vastuun jälkikasvusta. Hyvä on saada vähän omaa aikaa, kun uusi pukukin pitää hommata ja lento on pitkä.

VARIS

Ystäväni kertoi löytäneensä haavoittuneen variksen ja hoitaneensa sen kuntoon. Vapautettuaan sen takaisin luontoon, lintu ei ollut heti tunnistanut häntä. Kun hän oli alkanut laulaa laulua, jota oli varikselle usein laulanut, lintu tunnisti hänet ja tuli lähelle. Monissa lähteissä kerrotaankin, että varis oppii tunnistamaan ihmisiä ja lemmikkieläimiä.

Varis on älykäs lintu, joka osaa rikkoa nilviäisten ja rapujen kuoret pudottamalla ruoan korkealta ilmasta kalliolle. Se osaa myös vetää kalastajien siimoja nostaakseen itselleen syötävää. Sen sijaan ruokien terveellisyydestä niillä on vaatimattomat tiedot tai sitten nuoriso vain vähät välittää vanhempiensa neuvoista. Urbaanit, kasvavat varikset voivat ahmia liikaa pullaa ja burgereita, jolloin niiden siipien kehitys häiriintyy. Siivet voivat muuttua valkokirjaviksi tai jopa valkoisiksi ja lintu voi jäädä lentokyvyttömäksi.

Ruuasta puheen ollen... Variksilla on näppärä systeemi poikasten ruokkimiseen. Molemmat emot ruokkivat poikasiaan venyvästä kurkkupussista oksentamallaan ravinnolla.

Varislintujen lapsuusaika poikkeaa selvästi muista lintulajeista.  Ne viettävät keskimääräistä pidemmän ajan pesäpoikasina, aikuiset ruokkivat poikasiaan huomattavasti pidempään, ja ylipäänsä varikset viettävät enemmän aikaa perheensä tai oman sosiaalisen ryhmänsä kanssa kuin muut linnut. Tuolloin pienet ehtivät oppimaan vanhemmiltaan monia asioita.

Tutkimuksissa varisvanhemmat olivat kärsivällisiä ja suvaitsevaisia poikasiaan kohtaan. Lapsukaiset selvittivät tehtävät paljon nopeammin, jos ne saivat katsoa aikuisten mallia. Uudenkaledonianvaristen poikaset liikkuvat vanhempiensa seurassa neljä vuotta ennen itsenäistymistä. Ihmisen iässä tämä vastaisi kahta vuosikymmentä.

Varikset ovat pääasiassa yksiavioisia lintuja, mutta erojakin tapahtuu. Suurin syy on kuolema. Jos haudonta epäonnistuu toistuvasti, puoliso saattaa pakata kimpsunsa. Muita syitä voi vain arvailla.

Osa variksista muuttaa lähiseudulle, osa talvehtii Suomessa. Länsi-Suomen varikset muuttavat Ahvenanmaan kautta eteläiseen Ruotsiin, Tanskaan ja Baltiaan. Itä-Suomen varikset puolestaan ylittävät Suomenlahden ja vaeltavat Itämeren itäpuolta Puolaan ja Saksaan. Linnut palaavat samoja reittejä maalis–huhtikuussa. Jännää!

VARPUNEN

Kylmä on. Puutarhasta sentään löytyy suojaisia paikkoja, joita aurinko lämmittää. Lintuja on yllättävän paljon liikenteessä. Seurailen käpytikan puuhia koivun rungolla, tiaisia, mustarastaita. Viherpeippoparikin näyttäytyy. Iloinen lirkutus kuuluu tuulen yli. Varpusia en näe, mutta opettajani väittää niiden sirkuttelevan. Onneksi, sillä varpuset ovat vähentyneet rajusti viime vuosikymmeninä. Nykyään laji on erittäin uhanalainen ja rauhoitettu.

Varpunen on ihmisen uskollinen seuralainen niin kaupungeissa, taajamissa kuin maatiloillakin. Siitä huolimatta laji ei ole saanut varauksetonta arvostusta ihmisiltä. Lieneekö syynä sen vaatimaton ulkonäkö? Wikipediassa sen höyhenpukua kuvataan takkuiseksi ja hoitamattoman näköiseksi. Koiraan talvipukua luonnehditaan kauhtuneeksi. Naaraan ulkonäöstä mainitaan suttuisen ruskean harmaanvalkoinen alapuoli ja likaisenruskea yläpuoli. Silmän takana on likaisenbeige silmäkulmanjuova. Ei mitenkään mairittelevaa. Mairittelevaa ei ole sekään, että varpusparvea käytetään ripulin vertauskuvana.

Ympäristöministeriö sentään arvostaa varpusen euromääräisesti korkealle, kun sen arvoksi on määritelty 1 220 euroa. Nyt kipin kapin isoa pensasaitaa istuttamaan. Sinne voi hyvinkin saada parven arvovieraita kesät talvet sirkuttelemaan. Varpunenhan on pääosin paikkalintu, joka viihtyy samalla paikalla vuoden ympäri ja saattaa pesiä jopa talvella.

VIHERPEIPPO

Tunnistan viherpeipon äänen tai ainakin sen kohdan, joka kuulostaa siltä kuin joku vetäisi ohi kulkiessaan jollakin esineellä aidan pinnoja pitkin. Valitsen tuon totiselta näyttävän peipon päivän linnuksi.

Viherpeippo on ollut yleinen laji, mutta nykyään se on uhanalainen Trichomonas gallinaen tuoman nielemisvaikeuksia aiheuttavan sairauden vuoksi. Ei siis ihme, että vetää ilmeen vakavaksi. Onneksi meillä on paljon katajia ja kuusia, joissa se tykkää pesiä, sekä paljon ruusunmarjoja, viherpeipon lempiruokaa.


VIHERVARPUNEN

Tänään tutustun vihervarpusiin, sillä niiden ääniä kuuluu siellä ja täällä. Vaikka vihervarpunen on yleinen lintu, se on monille silti outo. Outo monessa mielessä.

Jos näet vihreänkeltaisen, vilkasliikkeisen linnun roikkuvan oksasta pää alaspäin tai tapaat loppukesällä linnun voikukkien tai ohdakkeiden kimpusta tai näet linnun talviruokintapaikalla popsimassa maapähkinöitä tai pensaikossa pyrähtelee lintusia, jotka kitisevät kuin keinu, olet saattanut tavata vihervarpusen.

Vihervarpunen on vilkas kaikissa toimissaan. Vain pari viikkoa, kun poikaset ovat jo kuoriutuneet ja toiset pari viikkoa, niin pikkuiset lähtevät jo pesästä. Vielä pari viikkoa lapsiperhearkea ja se oli sitten siinä. Sitten aletaan jo katselemaan uutta kämppää Keski- tai Pohjois-Suomesta. Vielä ehtii munimaan toinen pesueen juhannuksen tienoilla.

VÄSTÄRÄKKI

Tuuli yltyy yltymistään. On turha äänittää lintujen lauluja. Onneksi ihana västäräkki tepastelee nurmikolla pyrstöään keikutellen. Västäräkkki sulattaa monen sydämen, eikä ihme. Tuo siro lintu on tuttavallinen ja kaunis. Puolisot viettävät onnellista perhe-elämää rakentaen salaisen pesänsä yhdessä ja hoitaen poikasensa niinikään yksissätuumin. Pesä saattaa olla kiviaidan kolossa, kuten meillä, tai vaikkapa halkopinossa. Erittäin salaisessa paikassa joka tapauksessa.

Västäräkin pyrstön keikutus on mietityttänyt ihmisiä kautta aikojen. Siihen liittyy tarina vuodelta 1938: ”Kun kivitasku kutsui västäräkin häihinsä, västäräkki alkoi katsella kotimiestä, mutta ei löytänyt kuin variksen. Varis vannoi hoitavansa västäräkin pojat hyvin ja västäräkki uskoi tätä. Kun västäräkki oli mennyt, pisti varis västäräkin pojat poskeensa ja meni menojaan. Kun västäräkki tuli häistä kotiin ja näki poikiensa hävinneen, se säikähti niin kovasti, että heiluttaa vieläkin häntäänsä.”