IKÄVÄN, ILON JA KIITOLLISUUDEN AIKA

Katson isän rakkaita, uurteisia, väsyneitä kasvoja. Hän hengittää raskaasti. Rakastan häntä niin, että sydämeni on pakahtua. Painan pääni hänen olkapäätänsä vasten ja itken. Itken kokonaisen ämpärillisen kyyneleitä. En millään haluaisi luopua omasta rakkaasta isästäni, mutta silti toivon, että hän pääsisi jo lepoon.

Tunnit kuluvat. Isän pieneen hoitokodin huoneeseen saapuu hänelle tärkeitä ihmisiä. Tuoleja haetaan lisää. Enimmillään meitä on siinä pienessä huoneessa kaksitoista ja etäyhteyden päässä vielä kaksi.  Itkemme. Silitämme isää hellästi. Juttelemme hänelle, vaikka hän ei enää reagoi.  Hyvästelemme hänet moneen kertaan. Laulamme. Jaamme tuntojamme. Muistelemme isää. Tuntuu turvalliselta ajatella, kuinka isä opetti meitä, että kuolema on luonnollinen asia. Hän ei pelännyt. Hiljennymme saattohartauteen. Tuntuu ihanalta olla yhdessä rakkaiden läheisten kanssa. On arkipäivä, mutta kenelläkään ei ole kiire.

Yö on tulossa. Osa läheisistä lähtee nukkumaan ja keräämään voimia. Siskoni tuo meille patjan. Voin oikaista hetkeksi. Jäsenet ovat kankeat ja väsyneet koko päivän istumisen jälkeen. En ole syönyt juuri mitään koko päivänä. En ole pystynyt. Siksi olo on heikko. Minun on levättävä vähän. En halua nukahtaa, mutta laitan silmät kiinni hetkeksi. Ne tuntuvat polttavilta.

Kahden jälkeen havahdumme: isän kunnossa näkyy muutos. Hän henkäisee viimeisen kerran. Huoneeseen laskeutuu ihmeellinen rauha ja kiitollisuus. Tulee juhlan tuntu. Enää minua ei itketä. On vain levollinen olo. Isä on päässyt perille.

Yhdeksän vuotta sitten, kun isä huomasi kuntonsa heikentyneen, hän halusi puhua hautajaisista ja niihin liittyvistä toiveistaan. – Kukkien määrää ei tarvitsisi rajata, hän sanoi. Sitä ajatellessani purskahdan itkuun. Isä piti kukista. Eräänä keväänä hän sanoi, että soita sitten kun omenapuut kukkivat. Hän haluaa nähdä sen. Sitä kukintaa ei tullut. Meidän pienet omenapuumme eivät kukkineet juuri yhtään siinä keväänä ja sittemmin ne tulivat jänisten syömiksi.

Onneksi isä sai nauttia puutarhastamme monin tavoin muuten. Hän halusi tehdä linnunpönttöjä ja kasvattaa porkkanoita. Hän oli eläinten ja luonnon ystävä. Vaikka hänen liikkumisensa oli vaikeaa, hän halusi aina meille tultuaan kierrellä puutarhassamme. Siksi haluan viedä hänen arkkunsa äärelle kasveja omasta puutarhastamme.

2020

Kotona kerään valeangervojen kukkavarret. Ne ovat komeita. Ehdin vielä kerätä iiristen, pionien ja unikoiden siemenkotia sekä muuta kaunista materiaalia ennen sadetta. Eivät sitten tärvelly kosteudesta. Saan niistä juuri sopivaa luonnonmukaista tuntua surukimppuun. Siemenkodat symboloivat uutta elämää. En halua perinteistä suruvihkoa. Haluan suuren kimpun, joka viestittää kiitollisuutta ja iloa. Isän matka on päättynyt iloon. Kimppuja tulee oikeasti kahdeksan.  Lapsemme sekä minä ja Jouko teemme jokainen oman näköisen kimpun. Isäpappa varmasti ilahtuisi persoonallisista kimpuista.

Meistä jokainen käsittelee eronikävää omalla tavallaan. Äiti tapaa ystäviään ja tekee taidetta. Joku kerää valokuvia ja muistoja isästä. Toinen uutisoi asiasta ystäväpiirilleen ja kuuntelee lohduttavia viestejä yhä uudestaan. Yhdessä perheessä valmistetaan päivälliseksi papan lempiruokaa. Monet hoitavat hautajaisiin liittyviä asioita ja muita käytännön seikkoja. Siskoni kerää karpaloita. Minä kirjoitan ja poimin kukkia.

2005

Asla papan naurukoulussa toukokuussa 2009

Pappa keksi lapsille kaikenlaista hauskaa. Eräs hauskimmista leikeistä oli se, kun pappa tärisytti keinutuolia niin, että lapset tipahtivat käsinojilta. Eivätkä lapset koskaan kyllästyneet Onko koira kotona-leikkiin. Kuvat ovat vuodelta 2010.

Nyt on eronikävän aika. Päivät kuluvat. Pikkuhiljaa saan tartuttua myös töihin. Olen varma, että isä olisi innoissaan uudesta yritysideastani. Voin sen jo nyt teillekin paljastaa, että olen perustamassa lifestyle-nettiputiikkia. Jos isä eläisi, kertoisin saaneeni valikoimiini erään laadukkaan brandin, jota on vaikea löytää muualta Suomesta. Hän olisi innoissaan minun kanssani ja kannustaisi yrittäjän taipaleella. Kukkailtapäivistä hän olisi suorastaan riemuissaan. Hän oli itse uranuurtaja monella saralla ja kannusti meitä lapsia luovuuteen. Nämä ajatukset auttavat minua surussani. Ei isä olisi kehottanut minua itkemään ja suremaan loputtomiin. Hän olisi kyllä kuunnellut ja lohduttanut, mutta sanonut myös, että asiat järjestyvät ja elämä jatkuu. Isä oli muuten ensimmäinen, jonka annoin lukea juttujani, ennen kuin aloitin blogini.

Olen neljäkymmentä vuotta, siitä asti, kun hän sai ensimmäisen sydäninfarktinsa, pelännyt isäni kuolemaa. Nyt minun ei enää tarvitse pelätä. Luottavaisesti katson tulevaisuuteen. Mielessäni soi isän kirjoittaman laulun viimeinen säe:

Tämä maani on viimein hauta,

jossa rauhassa levätä saan. 

Oi Herrani, auta, auta, 

ikionnesi saavuttamaan!

Isän runo kokonaisuudessaan löytyy täältä. Olen kirjoittanut isästäni jutuissa Puutarhainnostukseni siemen ja Onnellista isäinpäivää! Muutama mukava juttu isästä löytyy myös täältä. 

HAUSKANPITOA

Teki mieli vähän hassutella ja tehdä jotakin oikein mukavaa. Niinpä värkkäsin kukka-asetelman käsilaukkuun ulko-oven pieleen. Eilen oli ihana syyspäivä ja puutarha kuin aarreaitta.

Käsilaukun oli ostanut eurolla kirpputorilta. Sen pinta oli kulunut ja huonokuntoinen, mutta käsittelin sen kenkäplankilla. Panin sisälle vahvan muovipussin ja rautalankahäkkyrän. Jotta laukku ei repsottaisi liian auki, sidoin suuaukon rautalangalla sopivan kokoiseksi.

Valitsin kestäviä kukkia ja oksia

tai sellaisia, jotka kuivuvat kauniisti.

Valitsin kestäviä kukkia ja oksia tai sellaisia, jotka kuivuvat kauniisti: tuijaa, euroopansorvarinpensasta, ohotanmarunaa, nukkapähkämöä, syysmaksaruohoa, syyshortensiaa ja peltoemäkkiä. 

Muotoa toivat kuivuneet omenapuun oksat. Mielenkiintoa tuomaan lisäsin iiriksen siemenkotia. Jätin keskiosan matalaksi, jotta käsilaukun kantohihna tulisi esiin.

Ja se vasta hauskaa onkin,
kun saa haastaa itseään ja

vähistä aineksista suunnitella asetelmia.

Vaikka puutarhassa on selvästi syksy, niin poimittavaa riittää. Ja se vasta hauskaa onkin, kun saa haastaa itseään ja vähistä aineksista suunnitella asetelmia. En taida vielä malttaa lopettaa tätä hauskanpitoa.

Tervetuloa, kaikki uudet lukijani! Toivottavasti viihdytte täällä ja saatte iloa jutuistani ja kuvistani. ♥

ARVON ROUVAT

Tänä keväänä laitoin vaaleanpunaiset lasit silmilleni ja hankin pitkään haaveilemani ’Hagley Hybrid’ -kärhöt Köynnösikkunan molemmille puolille. Päätin tehdä kaikki mahdolliset temput saadakseni nuo diivat viihtymään. Samalla päätin, että jos ne menevät minne sitten menevätkään, saavat minun puolestani kärhöt riittää tällä tantereella. Siinä tapauksessa ’Arabella’ on ainoa kärhö, jonka vielä suostun hankkimaan.

Kärhö ’Hagley Hybrid’

Päätin istuttaa nuo jalot köynnökset Puutarhan Lumo -blogin Kruunuvuokon ohjeita itselleni soveltaen. Näin ne sitten istutin:

Mittasin ihan,

ettei vain mikään menisi pieleen.

Kaivoin 60 cm syvän ja saman levyisen kuopan. Mittasin ihan, ettei vain mikään menisi pieleen. Rouvat ovat tarkkoja.

Laitoin kuopan pohjalle 10–15 cm soraa salaojitukseksi. Soran päälle asensin kankaan, jotta multa ei sekoittuisi soraan.

Lapioin kankaan päälle hieman hiekalla kevennettyä mureaa multaa, johon sekoitin reilulla kädellä luujauhoa. Kastelin hyvin.

Versot olivat pitkiä. Otin niistä alimmat lehdet pois. Irrotin taimen purkistaan ja asetin sen viistoon käännöstukea kohti siten, että paakun yläreuna jäi 30 cm syvyyteen maan pinnasta. Täytin kuopan mullalla. Versot ylettyivät hyvin tukeen saakka. Olin ostanut reilun kokoisia taimia, joten minun ei tarvinnut jättää kuoppaa vajaaksi.

Raskain sydämin katkaisin nupun.

Toinen rouvista oli aikonut ruveta kukkimaan, mutta raskain sydämin katkaisin nupun. Niin mielelläni olisin nähnyt tuon kauniin kukan, mutta ei auta. Rouvan täytyy nyt vain keskittyä juuristonsa kasvattamiseen.

Laitoin taimen tyvelle vielä 10 cm hiekkaa. Istutin kärhön juurelle maanpeitekasveja ja kastelin ne hyvin. Nämä hienohelmat toivovat jalkojensa olevan varjossa, mutta pään auringossa. Toivovat he paljon muutakin, esimerkiksi kompostimultaa joskus keväisin ja sen päälle taas soraa tai hiekkaa. Sitten he tietysti haluavat paljon ravinteita. Syyslannoitus on kuulemma erityistä herkkua.

Minun täytyi olla erityisen huolellinen kastelun suhteen koko kesän ajan. Toivottavasti arvon rouvat juurtuivat hyvin meidän puutarhamme maaperään. Sen näkee ensi keväänä. Siihen asti täytyy vain malttaa odottaa.

TOILETTIKIMPUT

Kun puutarhan syyspuuhat alkavat kaartua loppua kohti, minä innostun leikkokukista. Siinä vain on se huono puoli, että tähän aikaan monet kukat ovat jo kukkineet. Ehkä kuitenkin juuri siksi innostun. On niin inspiroivaa luoda vähistä aineksista kauniita kimppuja ja asetelmia. Kun aluksi luulee, ettei puutarhassa enää tähän aikaan juuri mitään ole. Ja sitten kun huomaa, että materiaalia onkin kaikkialla ja tekee mieli tehdä asetelma toisensa perään.

Sähäkkää sinistä: rantatädykettä ja törmäkatkeroa.

Kuitenkin tuo pikkuinen kimppu kerää katseet.

Pieneen kimppuun ei tarvita kuin muutama kukka tai oksa. Kuitenkin tuo pikkuinen kimppu kerää katseet. Varsinkin wc:ssä, vaikkapa käsienpesualtaan reunalla, kimppu saa runsaasti huomiota. Onhan ihmisillä aikaa ihailla sitä. Kutsun niitä toilettikimpuiksi. Toki pienelle kimpulle löytyy paikka mistä tahansa, mutta wc:ssä se takuuvarmasti huomataan.

Yksinkertainen on kaunista. Tässä kimpussa yhdistyvät kuunliljan leveä lehti, purppurapunalatvan kukinto ja kapeat, pitkät iiriksen lehdet.

Pienen kimpun voi tehdä helposti tai vaikeasti, nopeasti tai hitaasti, ihan miten haluaa. Lopputulos on joka tapauksessa palkitseva. Riittää, että se miellyttää omaa silmää.

Syysvuokkoa ja punalatvaa

Toilettikimppu kannattaa muistaa juhlien somistusta suunnitellessa. Unikot kestävät maljakossa vain lyhyen aikaa, mutta ovat sitäkin ihanampia.

Joskus olen tökännyt toisen asetelman teosta jääneet rippeet pulloon odottamaan asettelua ja huomannut, että kimppu on ihan riittävän nätti näinkin. Joskus taas on kiva fiilistellä, miettiä jokainen yksityiskohta tarkasti, kokeilla eri vaihtoehtoja.

Tämä pieni kimppu pionista on tehty kesällä.

Taidankin käväistä hakemassa muutaman oksan. Siihen ei mene kuin muutama minuutti. Tai voisin tehdä muutaman erilaisen eri teemoista: Kesän viimeinen päivä, Joutsenet ovat pian täällä, Olet minulle tärkeä, Tervetuloa syyskuu… Tästä tulee hauskaa. Palaamisiin!

Vähän myöhemmin:

Kipaisin puutarhaan ja tällaiset kimput sain aikaan.

Vain tuoksua mintun ja ruusun, jota tuuli kantaa tullessaan, vain tuoksua mintun ja ruusun tuo tuuli tullessaan… Tämä pieni kansanlaulu soi mielessäni tehdessäni tätä kimppua, jolle olin valinnut teemaksi Kesän viimeinen päivä. Kimpussa tuoksuvat mirrinminttu, ruusu, syysleimu sekä sitruunatimjami.

Joutsenet ovat pian täällä -teemasta minulle tulivat mieleeni valkoiset joutsenet sekä sininen taivas. Ne halusin tähän kimppuun tuoda. Suomen kesä on kypsynyt, tädykkeet ovat kukkineet ja varistaneet terälehtensä. Pian joutsenet kokoontuvat pelloille valmistautumaan muuttomatkalle. Syksyn haikeudessa on kuitenkin mukana myös toivo.

Lisää kiinnostavia teemoja tulvi mieleeni: Syksyssä piilee kevään toivo, Kiitos kuluneesta kesästä, Valoisin mielin syksyyn, Juuri tämä hetki on arvokas, Kauneus on katsojan silmässä. Tuon viimeisen teeman idea olisi siinä, että käyttäisin kimppuun kasveja, joista en oikeastaan pidä. Kokeilisin vaikkapa väriä, joka ei ole lempivärini. Miettisin sille sellaiset kaverit, että vaikeaksi mieltämäni kukka pääsisi oikeuksiinsa ja kokonaisuus miellyttäisi silmääni. Olisi myös hauskaa tehdä samasta pääkukasta monta eri kimppua, joissa kussakin olisi eri tyyli ja tunnelma. Oi, kunpa ehtisin toteuttaa nämä kaikki!

PUUTARHAVARASTOSSA

Sataa kaatamalla. Istun puutarhavarastossa ja katselen avoimesta oviaukosta, kuinka tuuli huojuttaa puita. Sade kohisee. Tuntuu kuin olisin oikeastaan ulkona, vaikka istun mukavasti pehmustetulla rottinkituolilla sisätiloissa. Jos istuisin sisällä, tuntuisi, että kesä lipuu ohi. Täällä sen sijaan tunnen vahvasti syksyyn taittuvan kesän.

Elän hetkessä. Nautin pienistä asioista. Huomaan, etteivät ne olekaan pieniä tai ainakaan vähäpätöisiä. Tässä hetkessä minulla on oikeastaan kaikki, mitä tarvitsen. Se on paljon se.

Puutarhavarastossa leijailee haaveita ja unelmia. Ilma on sakeana tyytyväisyyttä tehdyistä puutarhapuuhista. Varaston tuoksu on sekoitus lannoitteita, kananrehua, multaa, juuttisäkkejä, työvälineitä, innostusta, kesää, iloa, uusia suunnitelmia.

Olen yksin, mutta tunnen kuitenkin olevani perheen keskellä.

Olen yksin, mutta tunnen kuitenkin olevani perheen keskellä. Yksi värkkää mopojaan seinän takana verstaalla, toiset treenaavat. Sora rahisee jalkojen alla, kun lapset kulkevat pihalla. Joku on menossa kalaan, toinen pomppii trampoliinilla. Minä kuulen kaiken. Olen aivan kuin osallisena tässä kaikessa. Silloin tällöin joku kurkistaa ovesta sisään ja vaihtaa muutaman sanan kanssani. Usein se joku on Jouko. Tuntuu mukavalta.

Kaikki rumat asiat olen piilottanut

koreihin tai kauniisiin astioihin.

Olen sisustanut varaston niin, että se miellyttää silmääni. Kaikki rumat asiat olen piilottanut koreihin tai kauniisiin astioihin. Jouko asentaa verhotangon ja saan ripustettua verhon ikkunaan. Kiva!

Katselen lasilevyä, joka nojaa seinää vasten. Keksin, että saan siitä kahden suuren ruukun avulla pöydän talvetettaville kasveille. Voin sitten viettää aikaa rottinkituolissani puksipuiden ja murattien katveessa, omassa pienessä talvipuutarhassani.

Joillakin on kesämökkinsä, joillakin huvimajansa, verstaansa, tallinsa, majansa. Minulla on puutarhavarastoni. Siellä mieli lepää. Maailman murheet ovat kaukana. Täällä minulla ei ole kelloa eikä kännykkää. Tai onhan minulla seinäkello koristeena, tyttären koulussa tekemä, mutta siinä ei ole pattereita.

Täällä myydään hyvää mieltä, innostusta ja iloa.

Eräänä päivänä saamme vieraaksemme siskoni Saksasta. Näytän hänelle ”kesämökkini”. – Tämä on kuin putiikki, hän ihastelee, täältä tekisi mieli ostaa jotakin. Täällä myydään hyvää mieltä, innostusta ja iloa. Ehkä jonakin päivänä täältä voi ostaa jotakin hänelle, jolla on jo kaikkea – ja hänelle, jolla ei vielä ole. Katsotaan…

INSPIROIVA ILTAPÄIVÄ

Olimme saaneet vieraita: siskoni Saksasta ja äitini reilun parin tunnin ajomatkan päästä. Harmaa vesisade ei tehnyt oikeutta puutarhalle, mutta sateen vähän tauottua annoin heille kukkasakset ja vapaat kädet. He saivat tehdä itselleen mieluisan asetelman tai kimpun.

Itse ihastuin erityisesti

neidonkurjenpolven pieniin lehtiin.

Äitini leikkasi suuren nipun purppurapunalatvoja, nuppuisia syysmaksaruohoja, vaaleanpunaisia virginiantädykkeitä, pionien siemenkotia ja lehtiä sekä kaikkea muutakin ihanaa. Opastin häntä leikkaamaan monenlaisia lehtiä, jotta asetelmaan tulisi tekstuuria ja kiinnostavuutta. Itse ihastuin erityisesti neidonkurjenpolven pieniin lehtiin kookkaampien pionin ja kirjovuohenputken lehtien rinnalla.

Riivimme varsista alalehdet pois ja tökkäsimme varret vesiastiaan odottamaan asettelua. Sattumalta kukat asettuivat niin kauniisti, että kimppu oli äidin mielestä jo puoliksi valmis. 

Matalaan kulhoon pantiin rautalankahäkkyrä kukkavarsien tueksi. Siihen oli todella helppo tehdä asetelma.

Siskoni poimi kuunliljan lehtiä, purppuraheisiangervon dramaattisen värisiä oksia, punalatvoja, päivänliljojen pitkiä kapeita lehtiä ja sen sellaista. Kukkavarret näyttivät hänen kädessään jo valmiilta kimpulta. Taitavasti hän sitaisi kimpun spiraaliksi ja hehkutti, miten kivaa tämä on. Kehotin häntä vielä  tekemään kimpun viemisiksi vaikkapa siskollemme ja niinpä hän teki vielä toisenkin, aivan siskon näköisen.

Vähän väliä vieraat kipaisivat puutarhaan

hakemaan oksan sitä ja toisen tätä.

Vähän väliä vieraat kipaisivat puutarhaan hakemaan oksan sitä ja toisen tätä. – Mistä sinä tuollaista löysit, toinen kysyi ja käväisi hakemaan omaan kimppuunsa juuri sopivaa täydennystä.

Äiti asetteli kaunista syysmaksaruohon vartta kulhoon ja sanoi, että haluaa asetelman olevan täydellinen. Hän taisi kyllä tarkoittaa täyteläistä, mutta me nauroimme, että täydellinenhän siitä tuleekin. Ei yhtään enempää tai vähempää. Innostus aivan väreili ilmassa ja meillä kaikilla oli niin hauskaa.

Nyt olen oppinut,

että more is more.

Siskoni sanoi, että hänellä on tapana tehdä melko yksinkertaisia kimppuja. Vastasin, että niin minullakin on ollut, mutta nyt olen oppinut, että more is more. Eikä aikaakaan, kun hän huomasi, että ruusun oksa täynnä tummia kiulukoita on juuri se puuttuva piste i:n päällä siinä ensimmäisessä kimpussa. Niinpä hän avasi nauhan ja lisäsi oksan kimppuun. Totesi vielä, että todellakin aina vähemmän ei ole enemmän. Ja silmät loistaen sanoi taas, miten kiva on saada uusia vaikutteita toisilta.

Seurasin suurella mielenkiinnolla kimppujen valmistumista. Kysyin siskoltani, tekisikö hän vielä minun näköiseni kimpun. Hän otti tehtävän innolla vastaan. Hänen mielestään hauskinta on tehdä juuri tällaisia tilaustöitä, jotka haastavat käyttämään luovuutta. Samalla hän ideoi, että olisi mahtavaa, kun tällaisena kukkapäivänä pitäisi tehdä kimppuja toisen antamien raamien mukaan. Ihan parasta olisi, kun jokaisen pitäisi tehdä kimppu käyttäen omaa inhokkikukkaansa.

Tässä tapauksessa kävi niin, että ihastelimme pihlajia, jotka aivan pursuilivat marjoja. Kukaan ei kuitenkaan halunnut valita niitä kimppuunsa. Ne olivat liian tavallisia. Ne eivät olleet lempiväriä. Niitä oli vaikea yhdistää mihinkään. Vaan kuinkas sitten kävikään...

Oli jännittävää odottaa, millaisen kimpun siskoni tekisi minulle. Olisiko se minun näköiseni? Tuntuisiko se omalta? Jo kasvimateriaalista näin, että kimpusta tulisi juuri minun näköiseni. Ensimmäisenä huomiotani kiinnitti valo, jota toivat valkoinen syysleimu sekä vaaleanpunaiset syyshortensia, pensashanhikki ja ruusut. Lisäksi hän sitoi kimppuun jaloangervoja, purppuraheisiangervoa, pionin ja iiristen siemenkotia sekä kauniita vihreitä oksia, muun muassa pensasmustikkaa ja akileijaa. Kimpun alaosaan hän laittoi kuunliljan lehtiä. Päivänliljan kapeat lehdet hän jätti kauniisti pystyyn ja kietaisi pitkän maahumalanrönsyn kimpun ympäri. Kimppu onnistui täydellisesti.

Eihän meillä kasva eukalyptusta.

Sitten hoksasin, että lehtivarsi onkin etelänherneen.

Katsoessani siskoni keräämää kasvimateriaalia, mielessäni välähti, että eihän meillä kasva eukalyptusta. Sitten hoksasin, että lehtivarsi onkin etelänherneen. Kaunis kuin mikä. En tällä kertaa itse sitonut yhtään kimppua, mutta olin innoissani saadessani vaikutteita ja inspiraatiota. Miten ihania särmäkuisman lehdet ovatkaan asetelmassa. Lehdethän ovat aivan fantastiset. En olisi itse huomannut valita niitä. – Ja mikäs kaunis pikku pompula tämä on, ihastelin ja huomasin sen olevan kukkinut grönlanninhanhikki.

Olen aina kokenut jaloangervon töyhtömäiset kukat jotenkin vaikeiksi kimpuissa, mutta nyt näin, miten luontevasti ne sujahtivat kimpun sekaan tuoden siihen juuri sopivasti elävyyttä.

Äiti mallaili kukkia asetelmiin ja haaveili jo seuraavasta kukkapäivästä. – Tämähän on ihan paras tapa viettää aikaa yhdessä, sanoin ja lupasin järjestää jatkoa. Kaikkein hauskinta on, jos kukkia voi sitoa porukalla. Niin kuin nyt.

Vieraat samoilivat pitkin puutarhaa silmät loistaen

eivätkä malttaneet tulla syömään.

Ja pidot sen kuin paranivat. Olin kattanut iltapalaa pöytään (juustosarvia, leipäjuustoa ja lakkahilloa, herkkusuklaata, omenakaurapaistosta…), mutta vieraat samoilivat pitkin puutarhaa silmät loistaen eivätkä malttaneet tulla syömään. Nuorin tyttäreni tuli kysymään, saisiko hänkin tehdä asetelman. – Tottakai, lupasin ja iloisena hän lähti puutarhavarastoon valitsemaan sopivaa astiaa. ­– Kumpaan tekisin, hän kysyi. – Tee näihin molempiin, vastasin ja niin hän innoissaan meni hakemaan materiaalia.

Ihastuksesta huokaillen katselimme tyttäreni työskentelyä. Hänellä oli aivan omanlaisensa käsiala, kaunis ja herkkä. Hänen elämänsä ensimmäisestä kukka-asetelmasta alkoi muotoutua äärimmäisen suloinen asetelma pieneen kahvipannuun. Toinen, pikkuiseen leikkikattilaan tehty asetelma oli, jos mahdollista, vieläkin kauniimpi. Siinä oli limenvärinen hortensia, vaaleanpunaisia ruusuja, pastellisia pensashanhikkeja, monen sävyisiä vihreitä lehtiä…

Lakkaamatta ihastelimme kimppuja ja analysoimme niiden parhaita puolia. Jokaisesta kimpusta ja asetelmasta löytyi sykähdyttäviä yhdistelmiä.

Jossakin vaiheessa huomasin, että pöydän ääressä notkui myös veljeni. Miehenikin katseli puuhiamme kiinnostuneena ja osallistui ihasteluumme kukista ja kaikkinensa tästä hauskasta iltapäivästä. Tuli siinä puheeksi pihlajanmarjat ja se, miten emme halunneet niitä käyttää. Jouko huomasi, että nehän täydentäisivät loistavasti anopin tekemän asetelman, joka koostui pääasiassa erisävyistä vihreistä. Äiti ja kaikki muutkin innostuivat ajatuksesta ja Jouko sai kunnian asetella muutaman tertun niin tavanomaisia, mutta iloisenvärisiä pihlajanmarjoja. Vaikutelma oli juuri sopiva. Saimme taas todeta ihastellen, miten inspiroivaa on puuhailla porukassa.

Seuraavaan kukkailtapäivään on jo monta innokasta osallistujaa. Jouko alkoi jo ideoida, millaisen pihlajanmarja-asetelman hän tekisi. Luulenpa että kehitysvammainen veljenikin innostuu osallistumaan muutenkin kuin kasvijätteitä pois keräilemällä. Rautalankahäkkyrän käyttö ainakin on niin helppoa, ettei osallistuminen jää taidoista kiinni.

Vieraiden lähdettyä kuopukseni katseli pöydällä olevia kukkamaljakoita. – Kuka tämän on tehnyt, hän kysyi. Sanoin, että siskoni teki sen biojätteeseen menossa olleista kukista. – Aikamoinen taituri sen täytyy olla, kuopus kommentoi. Olin samaa mieltä.

Seuraavana päivänä sain siskoltani viestin, jossa hän sanoi vieläkin tekevänsä kimppuja mielikuvissaan. Ihanaa! Jälkeenpäin sain myös sellaista palautetta, että suurin elämys oli kasvien etsimisen ja löytämisen ilo. Minä nautin, kun näin tuon riemun vieraitteni silmissä ja koko olemuksessa.

RIPPIJUHLATUNNELMISSA

Tyttären rippijuhlista on jo kolmisen viikkoa, mutta minä olen edelleen juhlatunnelmissa. Juhlatunnelma jatkunee niin kauan, kunnes kukka-asetelmat ovat kuihtuneet ja liina joutuu pyykkiin.

Juhlakattauksen teemana oli luonto.

Juhlakattauksen teemana oli luonto, sillä Avilla pitää luonnossa liikkumisesta. Pöydällä oli sininen kaitaliina kuin puro. Somisteena oli pyöreiksi hioutuneita kiviä, kynttilöitä sekä karuheinää ja kukkia limsapulloissa. Asetelman täydensivät mustikanvarvut.

Olin todella yllättynyt,

miten hyvin kuunliljat hoitivat tehtävänsä.

Oikeastaan asetelmaan kuuluivat myös kuunliljan suuret lehdet. Juhlapäivä oli nimittäin helteinen. Kakkujen alle olin laittanut folioon käärityt litteät kylmäkallet. Niiden nurkat peitin vielä kuunliljan lehdillä. Olin todella yllättynyt, miten hyvin kuunliljat hoitivat tehtävänsä. Ne pärjäsivät ilman vettä jäisen alustan päällä moitteettomina juhlan loppuun asti. Olisivat pärjänneet vielä paljon pidempäänkin.

Onnittelukimppu säilyi hyvänä jääkaapissa viikon ja oli edustuskunnossa vielä juhlapäivänä. Konfirmaatiohan oli viikkoa ennen juhlaa.  Olin poiminut kimppuun puutarhan viimeiset pionit.

Mustikanvarvutkin ovat hyvin pitkäikäisiä. Jos niille vain muistaa lisätä vettä, ne säilyvät priimakunnossa ties kuinka kauan. Nyt on kulunut jo kolme viikkoa eivätkä ne ole menneet juuri miksikään.

Tein asetelmat karuheinästä, rantatädykkeistä ja koreakärsämöistä. Tädykkeitten ja kärsämöiden paras kukinta alkoi olla jo lopuillaan, mutta sain niistä vielä kelpo kukat asetelmiin. Kun ne muutaman päivän kuluttua alkoivat kuihtua, lisäsin karuheinien kaveriksi 'Amazing Gray' -unikoita ja muita kukkia, joihinkin pulloihin saniaista. Juhlat jatkuivat...

 

Nyt jäljellä ovat karuheinät ja saniaisen lehdet. Ne näyttävät siron veistoksellisilta.