PUUTARHAELÄMÄÄ KESÄKUUSSA

Kesäkuun 1. päivä

Hienoa, kaikki kanat ovat ulkona paitsi Aliisa, joka hautoo ja Floora, joka istuu ikkunan päällä. – Tää tulis tänne siivoamaan, kuiskaan ja lasken kikkareämpärin pehkuille. Turha toivo saada siivottua ilman apulaisia. Oven kolahdus on kuin kutsu tulla melskaamaan jalkoihini. Ihanat kukot rouwineen!

On juuri sopivan aurinkoinen päivä ajella Pinsiön taimitarhalle. Ensin poimin kärryyn kaksi ’Sky Blue’ -jaloritarinkannusta, ’Rosea’-rönsyleimun, kolme ’Daniels Cushion’ -mätäsleimua ja kaksi ’Susanna’ & ’Pima’ -mesimarjaa.

Etelärinteen puuttuvan pensaan valinta on vaikea. Lumimarjan ja pikkujasmikkeen leviäminen arveluttaa, pensasangervoja on jo yllin kyllin. En osaa päättää. No, antaa asian hautua sen aikaa, kun haemme Älypenkkiin rungollisen aronian menetetyn tilalle.

Mies ei innostu aroniasta, kun ensimmäinen ei kerran selvinnyt. Okei, katselemme muita vaihtoehtoja. Pienehkö koristeomenapuu? Harmaa, hauska pajutupsu rungon päässä? ’Palibin’-syreeni? Äh, vaikeaa! Lopulta valitsemme suorarunkoisimman ’Rixi’-koristeomenapuun, joka kukkii parhaillaan upean vaaleanpunaisin kukin. Sitten vielä joku pensas – vai sittenkin se harmaa paju, jolle ei tuntunut löytyvän paikkaa?

Kääntämällä takapenkin selkänojan alas kyytiin sopivat niin koristeomenapuu kuin alppipajukin ja myös muutama perennapurkki. Muutamalle kauppakassillekin jää vielä tilaa.

Tapaamme Sinellan rantaraitilla. Syömme salaattiannokset, kävelemme Milavidan vanhalla, hulppealla ”etupihalla” hämmästellen suuria jalopuita. Kylläpä Tampere näyttää erilaiselta kävelijän näkökulmasta kuin autolla huristellen! Palaamme keskustorin kautta Finlaysonille. Matkalla pysähdymme vielä ihastelemaan Vivi Lönnin suunnittelemaa keskuspaloasemaa.

Kiertelen puutarhassa todeten, etteivät valintamme ehkä olleet huteja. Istuttamiset saavat jäädä toiseen päivään. Nukkumaan mennessä jätän puhelimeni terassin pöydälle ja laitan intervalliäänityksen päälle.


Kesäkuun 2. päivä

Jännä nähdä, ketä kaikkia kuuloetäisyydellä on mahdollisesti liikkunut yön aikana. Sovellus näyttää kaulushaikaran 85 % varmuudella äännelleen myöhään illalla. Käki ja lokit ovat olleet äänessä keskiyöllä. Aamuyön tunteina puolestaan pihapiirissä ovat viettäneet aikaansa kenties ruokokerttunen (96 %) ja monet muut linnut. Aikaisin aamulla ovat saattaneet olla liikkeellä pikkuvarpunen (98 %) ja luhtahuitti (89 %). 

Vilpas istuttaa pitkän rivin koivuangervoja kasvihuoneen tienoille. Kattaminen jää toiseen ajankohtaan. Minä siirrän lämpäreen kevätkaihonkukkia rohtokatajan katveeseen ja sieltä puolestaan kuunliljan sinkkiämpäriin. Istutan mätäsleimut nurmikon reunaan. Saan juuri istutettua taimet, kun alkaa sataa rankasti. Tätä on odotettu!


Kesäkuun 3. päivä

Kuuma päivä, mutta illaksi vähän viilenee. Istutan mesimarjat entisten sekaan. Yksi ’Sky Blue’-jaloritarinkannus saa paikan Liikenneympyrästä, toinen keskeltä Länsireunan pionipenkkiä


Kesäkuun 4. päivä

Aamusta asti on paahtavan kuumaa, joten nyt on täydellinen sää terassien pesuun. Ensin pohjoisterassi, sitten vielä saunan sekä teknisen tilan terassit. Mikä riemu onkaan kulkea sisään ja ulos! Järjestelen vielä putiikin terassin ja istutan sinne pelargonin.

Onneksi illalla alkaa tuulla, niin 25 astetta ei tunnu pahalta. Kitken niittyleinikkejä, katkon tulppaanien päät ja merkkaan syksyllä istutettavien tulppaanien paikat Liikenneympyrään. Kaipaan sekaan vähän terävyyttä, enkä aio turmella nyt tiheässä kasvavia vaaleanpunaisia.

Saan tänään merkin harmaasiepon varmasta tunnistuksesta. Valitsen päivän linnuksi kuitenkin pikkuvarpusen, koska pääsen seuraamaan sen puuhia pellon laidassa. Onneksi on Muuttolintujen kevät -sovellus. Ilman sitä en olisi tuota kaunista lintua tunnistanut.

Ei ollut sattumaa, että tapasin pikkuvarpusen juuri pellon laidassa. Pikkuvarpunen pesii ihmisen läheisyydessä, kuten viljelysmailla ja kyläympäristöissä. Pikkuvarpunen on enemmän maaseudun lintu kuin varpunen.

Toisen roska – esimerkiksi muovipussin pala, langan pätkä tai värikäs pääsiäishöyhen – on pikkuvarpusen aarre. Niillä ja monilla muilla löydöillään se sisustaa kotinsa vaikkapa linnunpönttöön. Pikkuvarpunen ei jää lehdelle soittelemaan, jos pikkuvarpusta ei löydy puolisoksi. Se kelpuuttaa puolisokseen myös varpusen.

Pikkuvarpunen on uuttera lintu. Usein se hautoo ja hoitaa kaksi pesyettä kesässä, joskus jopa kolme. Munia on 4–8. Onneksi molemmat vanhemmat hautovat. Fiksua! Viimeisten kolmenkymmenen vuoden aikana kanta onkin moninkertaistunut.


Kesäkuun 5. päivä

Poimin juuri auenneen ’Claire de Lune’ -pionin tuoreelle ylioppilaallemme. Vietämme ihanan lakkiaisjuhlan Vaihmalan Hovissa. Onneksi päivä ei ole yhtä helteinen kuin eilen.

Kotona juhlamekko vaihtuu t-paitaan ja shortseihin. Olen silti juhlatunnelmissa koko illan. Koristeomenapuu ’Rixi’ pääsee Älypenkkiin ja alppipaju Etelärinteeseen. Kaivolle siirrän valkoista pikkutalviota ja kylvän sekaan kosmoskukkia. Homma jää vähän kesken, mutta huomenna jatkuu.

Päivän linnuksi valitsen harmaasiepon, josta eilen jo mainitsin. Hämmästyn, mitä kaikkea tästä ”harmaasta hiirulaisesta” kerrotaan. Harmaasieppo on yksi maamme kymmenestä yleisimmästä linnusta, mutta hyvin huomaamaton monessa suhteessa. Väritykseltään se on harmaanruskehtava, vailla kovin selkeitä tuntomerkkejä. Sen laulukin on hyvin hiljaista ja vaatimatonta. Helpoiten havaitsee harmaasiepon pesän. Pesiä on löydetty ovessa roikkuvista koristekransseista, vesikouruista, kukkaruukuista, ikkunalaudoilta, puupinoista sekä seinustalle jätettyjen haravoiden, lapioiden, autonrenkaiden ja monien muiden tavaroiden päältä. Pääasia on, että pesäpaikasta aukeaa naaraalle riittävän hyvät näkymät.

Sekä koiras että naaras osallistuvat pesänrakennukseen. Metsissä elävät siepot käyttävät materiaaleina sammalia, ruohoja, naavaa, juurikuituja ja höyheniä. Ihmisten lähellä asuvat siepot sisustavat pesiään langanpätkillä, paperinpaloilla ja pumpulilla.

Muninta-aika on yleensä aamupäivisin klo 9–11. Haudontaurakka kestää vähän alle kaksi viikkoa. Koiras ruokkii, vartioi ja varoittaa naarasta lähestyvistä vaaroista. Vaaran uhatessa naaras poistuu pesästä. Voi-voi linturessukoita, maailmassa on niin paljon vaaroja! Pedot uhkaavat ja säikähtäessään poikaset voivat jättää pesän jo lentokyvyttöminä. Toisinaan rankkasateet tuhoavat pesän, munat tai poikaset. Jos pesä tuhoutuu, vanhemmat joutuvat aloittamaan urakkansa alusta.

Kesäkuun 6. päivä

Aamulla sataa niin, että kohina kuuluu sisälle asti. Nyt onkin aika katsoa, miten niittyleinikit ja rotkolemmikit ovat kuivuneet hiekassa. Tökin kuivuneet kukkavarret kukkasieneen odottelemaan. Niistä tulee kuin kukkaisa niitty.

Iltapäivällä sade taukoaa siksi aikaa, että saan istutettua loput pikkutalviot Kaivolle. Kylvän kosmoskukkia laariin ja toiseen isoon laariin kesäkurpitsaa. Peitän ne varmuuden vuoksi harsolla, jos sattuu tulemaan tuulisia ja aurinkoisia päiviä. Sellaisia päiviä on ollut viime aikoina niin paljon, että sadepäivä tuntuu ylellisyydeltä.

Tuntuu mukavalta, kun pikkutalvio ’Gertrude Jeckyll’ on runsastunut niin, että siitä riittää istutettavaa vielä muuallekin. Vihdoin ja viimein, monen vuoden jälkeen, saan vedettyä viivan To Do -listalleni.

Myöhemmin alkaa sataa kaatamalla. Tunnelmallista! Pitää mennä ihan terassille istuskelemaan ja fiilistelemään kesäsadetta. Seuraavan kaatosateen aikana likomärkä Reetta on ehtinyt pehmustetulle rottinkituolilleni ensin. Minä saan tyytyä puupenkkiin.

Varmat vaihtoehdot päivän linnuksi alkavat olla vähissä. Sovellus ilmoittaa varmat havainnot 72 lintulajista, epävarmoja on toinen mokoma. Ruokokerttusta on kuulunut harvoin, mutta tunnistusprosentti on korkea. Siispä tutustun tänään ruokokerttusen ihmeelliseen maailmaan.

Ruokokerttunen pesii alueilla, joissa kasvaa järviruokoa, osmankäämiä ja rantapajua. Koiras laulaa reviirillään lähes tauotta vuorokauden ympäri. Laulu on nopearytmistä ja itse sekoittaisin ainakin pätkän sieltä täältä räkättirastaan ääntelyyn. Välillä lintu innostuu matkimaan useiden naapurilajien ääniä ja saattaapa joukossa olla myös eksoottisempia ääniä muuttomatkalta Afrikasta. Koiras kiipeää kiivaasti laulaen ruo´on tai pajun latvaan, josta se ponnahtaa hetkeksi lepattelevaan laululentoon muutaman metrin korkeudelle, ja liukuu taas takaisin kasvuston kätköön jatkuvasti laulaen. Kun se onnistuu löytämään puolison, lauluinto laimenee. Lirkuttelut sikseen ja poikasia ruokkimaan ja hoitamaan.


Kesäkuun 7. päivä

Sunnuntaiaamu on aurinkoinen, mutta tuulinen. Kiertelen Joukon kanssa puutarhassa ja näytän hänelle kaikki nurmitädykkeet. Ne kukkivat juuri parhaimmillaan ja ovat lempikukkiani. Olen saanut ne lahjana. Joukokin ihastuu niihin. Onneksi tädyke on kova leviämään, minun puolestani se saisi kasvaa kaikkialla.

Opettajani väittää kuulleen pikkusiepon äänen. Minun on vaikea uskoa sitä, sillä se on pääasiassa vanhojen metsien lintu eikä kovin yleinen, vaikkakin elinvoimainen. Pikkusieppo tykkää lahopökkelöistä ja kaatuneista puista. Se pitää myös puroista ja muista kosteista paikoista. Osa pareista kelpuuttaa pesäpaikakseen keski-ikäisen kuusivaltaisen talousmetsän, joten olkoon menneeksi. Niin monesti sovellus näyttää korkeita prosentteja, että voihan se ainakin olla käymässä näillä nurkilla. Sekin on hyvä syy tutustua tähän suloiseen nappisilmään.

Pikkusieppo muuttaa Suomeen Intiasta tai Pakistanista, joten siinä mielessä lintu on aika erikoinen. Ulkonäöltään vanhan koiraan voi helposti sekoittaa punarintaan. Muiden sieppojen tapaan pikkusieppo käyttää ravinnokseen hyönteisiä ja hämähäkkejä, joita se saalistaa pääasiassa lehvästön keskikerroksista, mutta myös maasta ja ilmasta.


Kesäkuun 8. päivä

Päivän lintuni on hiirihaukka, jolla on hauska latinankielinen nimi: Buteo buteo. Google kääntäjä suomentaa nimen: "ulvoa ulvoa". Itse en pitäisi hiirihaukan ääntä ulvomisena, vaan naukumisena. Hiirihaukka ääntelee useammin kuin petolinnut yleensä. (P.S. Heinäkuun 3. päivänä näin kaksi hiirihaukkaa kaartelemassa pihapiirissämme. Niiden naukuva ääni kuului sisälle asti.)

Kätevää, että yleisimmät haukat on nimetty pääravintonsa mukaan. Kanahaukka syö kanalintuja, varpushaukka varpusia ja muita pikkulintuja, mehiläishaukka tykkää mehiläisten ja ampiaisten toukista. Hiirihaukka todellakin saalistaa hiiriä, myyriä ja muita pieniä jyrsijöitä. 

Jos sattuu näkemään haukkojen soidinlennon, se voi näyttää kaartelulta ja syöksyiltä, joskus pari esiintyy hyvinkin näyttävästi ilmassa.

Pariskunta valitsee mielellään muiden petolintujen, variksen tai jopa oravan vanhan pesän, jonka remontoi mieleisekseen poronjäkälillä, sammalilla ja lehdillä. Pesään lisätään tuoreita oksia ja vihreitä lehtiä koko pesimäkauden ajan. Sama pesä voi olla käytössä vuosia.

Työnjako on melko perinteinen: naaras hautoo ja koiras pääosin huolehtii pötyä pöytään niin hautojalle kuin poikasillekin. Ruokalista saattaa hieman vaihdella – pientä jyrsijää, matelijaa, sammakkoa, linnunpoikasta, hyönteisiä ja jopa kastematoja – mutta annos syödään karvoineen, luineen kaikkineen. Hävikkiä ei tule. Juomia ei tarjoilla.

Hyvinä myyrävuosina poikueet ovat isoja. Jos taas ruokaa on vähän, naaras saattaa jättää pesimisen väliin. Huonoina ruokavuosina hiirihaukan täytyy pysyä kaukana kanahaukasta, koska se voi joutua itseään kookkaamman kanahaukan ruokalistalle.

Vanhin suomalainen rengastettu hiirihaukka on ollut melkein 27-vuotias ja Euroopan vanhin lähes 29-vuotias. Kunnioitettava ikä.


Kesäkuun 9. päivä

Tämän päivän teemana on täydellisen sekasorron ehkäiseminen eli kitkeminen sekä pensasaitojen leikkaaminen. Suolaheinää, niittyleinikkejä ja kukkivia heiniä riittää omiksi tarpeiksi.

On ihanaa katsella kanojen ja kukkojen hiekkakylpyä auringossa. Niin epätoivoisesti kaipasin kukkoa ja mitä lopulta sainkaan: kaksi kilttiä kukkoa, jotka hoitelevat kanasensa sulassa sovussa!

Linturintamalla tapahtuu vähän. Suurin osa laulajista on samoja kuin viime päivinä muutenkin, mutta epävarmoja havaintoja saan illan hämärtyessä muutamasta uudesta linnusta: viitakerttunen, pajusirkku, mehiläishaukka ja helmipöllö. Valitsen päivän linnuksi todennäköisimmän eli viitakerttusen. Sen mestarillista laulua on Suomessa kuultu vasta 1930-luvulta lähtien.

Viitakerttunen on taitava laulaja. Ehkä minäkin voisin oppia tunnistamaan sen laulun, sillä se toistelee samoja teemoja kyllästymiseen asti. Vihellyksiä, särinöitä, maiskutuksia, rätinöitä ja säksätyksiä jatkuu tunti toisensa perään. No, se matkii niin monia lintuja, että samassa pensaassa kuuluu olevan kokonainen parvi erilaisia lintuja. Viitakerttunen laulaa innokkaimmin aamu- ja iltahämärissä, sekä erityisesti kesäyön hämyssä. Laulukausi on lyhyt. Koiras lakkaa laulamasta heti pariuduttuaan. Poikamiehet sen sijaan jatkavat laulamistaan viikkokausien ajan, heinäkuun puoliväliin saakka.

Yllättävää on, että kun 1950-luvulla viitakerttusia arvioitiin Suomessa pesivän muutaman kymmenen paria, nyt arvio on viiden tuhannen ja viidentoista tuhannen parin välillä. Määrä vaihtelee vuosittain. Määrään voi vaikuttaa mm. lämpimien kaakkoistuulien suotuisa esiintyminen muuttoaikana. Viitakerttunen talvehtii nimittäin Intiassa ja Sri Lankassa.


Kesäkuun 10. päivä

Sää on vaihteleva ja panee minut vaihtelemaan vaatetustani. Shortsit ja t-paita. Eiku neuletakki. Eiku sittenkin joku kevyempi. Aurinko porottaa, joten lyhythihaisella lopulta pärjää hyvin, vaikka tuulee kamalasti.

Leikkaan ruusuja ja mietin, mitä Intolle ja Tarmolle kuuluu. Ei kai heille ole tapahtunut jotakin? Into näytti vähän laihtuneelta. Tarmo näytti suorastaan kuihtuneelta ja kumaraan painuneelta. Into oli elämänsä kunnossa, kun oli paljon suunniteltavaa ja muutokset puutarhan ilmeessä niin suuria. Oli paljon unelmia ja yllätyksiä. Ei kuivien ruusunoksien leikkaaminen ole sama asia, vaikka ruusut näyttävätkin siistittyinä paremmilta.

Entäs Tarmo? Tarmo tulee kun tulee, monesti jää tulematta. Alkaa ikäkin jo painaa. Kaikki ei ole niin kuin ennen, jolloin kädet ja jalat toimivat. Tapasin kerran naisen, jonka iästä ei ollut puhetta, mutta hänen puutarhansa oli kuulemma vanha. Hän sanoi minulle, että hänen puutarhansa parasta ennen –päiväys on mennyt jo monta vuotta sitten. Nyt taidan ymmärtää. Silloin puutarha oli kuorrutettu toiveilla ja unelmilla.


Kesäkuun 11. päivä

Kierrän puutarhassa valmiina kaikenlaiseen puuhaan. Sekatöörit, ämpäri ja kitkemistyövälineet kulkevat mukana. Minulla on sellainen tunne, että Into on täällä jossakin. Nyppään akileijakarkulaiset sieltä täältä, katkaisen kuivuneita oksia, kerään tarpeettomat kivet ja harsot, harakankellot saavat äkkilähdön. Loistotädykkeet kukkivat suoraselkäisinä neidonkurjenpolven kainalossa. Ihmeellistä, etteivät ne retkota yhtään. Ne ovat huikean kauniita, puhtaan sinisiä ja virheettömiä. Valokuvaan niitä uudestaan ja uudestaan. Mutta hei, onko tuolla Into, tuolla tädykkeitten keskellä piileskelemässä? On se, nyt olen siitä varma. Saan idean täyttää penkin aukkopaikat polulle hypänneillä tädykkeillä ja kurjenpolvilla. Ihanaa, sama vanha tuttu innostus kuplii sisälläni!

Illalla alkaa sataa kaatamalla. Kun sade vähän hellittää, on aika puunata kanalan terassi kuntoon.

Päivän linnuksi valitsen tervapääskyn, josta olen saanut varman havainnon viikko sitten. En usko sen pesivän täällä, mutta kiva kun kävi vierailulla. Sinänsä mielenkiintoista, että tervapääsky ei ole edes pääsky, vaan kiitäjä. Sen lähimpiä sukulaisia ovat kolibrit!

Tervapääsky on lintumaailman nopeimpia lentäjiä, eikä mikään petolintu saa sitä kiinni vaakalennossa. Lintu voi saapua pönttöön yli sadan kilometrin tuntivauhtia ja jarruttaa alle metrin matkalla nopeuden nollaan. Syöksyessään tervapääskyn nopeus voi olla 150 km/h. Aika hämmästyttävää!

Tiesin, että tervapääsky viettää suurimman osan elämästään ilmassa. Silti se jaksaa ihmetyttää. Lintu syö, nukkuu ja parittelee lennossa. Se saattaa olla ilmassa yhtä mittaa kymmenen kuukautta ja laskeutuu vain pesimään. Mikään muu lintu ei pysty sellaiseen. On arvioitu, että tervapääsky pystyy yhden kesäpäivän aikana lentämään vaivattomasti tuhat kilometriä. Tuhansien kilometrien pituiset muuttomatkat taittuvat siis muutamassa päivässä.

Maahan asti terva­pääskyt laskeutuvat kai vain vahingossa. Maassa ne ovat pulassa ja eläinsuojeluyhdistyksellä riittää töitä. Tervapääskyt tarvitsevat riittävästi ilmaa siipiensä alle päästäkseen taas lentoon. Eräänä loppukesän päivänä koimmekin jännittävän ja koskettavan hetken, kun tyttäreni laski kuntouttamansa tervapääskyn parvekkeelta lentoon. Pientä poikasta piti ahkerasti punnita, jotta tiesi tarkan ajankohdan, milloin se on valmis laskeutumaan omille siivilleen.

Pesä sijaitseekin korkealla, esimerkiksi kerrostalon katonrajassa, puunkolossa, kattotiilien alla, tuuletusluukuissa, kirkontorneissa, raunioissa ja pöntöissä. Pesän on aina sijaittava niin, että siitä voi pudottautua lentoon. 

Asuntomarkkinoilta tervapääsky etsii valmiin pesän, jonne napsii ilmasta höyheniä, hämähäkinseittejä, horsmankuituja ja voikukanhahtuvia tai korsia, jotka se sitten syljellään muuraa pesänaluseksi. Pesässä kuluukin sitten pitkä aika pientä perhettä (2–3 munaa) hautoessa ja hoidellessa. Molemmat emot osallistuvat hautomiseen (18–25 vrk) ja ruokkimiseen. Poikaset kehittyvät lentokykyisiksi hyvin hitaasti (noin 45 vrk). Jos tulee mutkia matkaan, aikaa kuluu vieläkin enemmän (jopa 56 vrk). Nimittäin sateisella ja kylmällä säällä hyönteisiä on liikkeellä vähän ja ruoasta on pulaa. Tällöin emot jättävät poikasensa, jotka vaipuvat horrokseen, ja lähtevät ravinnonhakuun jopa satojen kilometrien päähän. Poikasten ruumiinlämpö laskee 10 astetta ja ne voivat säilyä vahingoittumattomina kymmenen vuorokautta. Myös aikuiset tervapääskyt pystyvät horrostamaan pesässään.

Tervapääsky lentää kovaa vauhtia haavi auki eli haavimainen nokka ammollaan ja saalistaa lentäviä hyönteisiä ja seittinsä varassa leijailevia hämähäkkejä. Samalla lailla se kokoaa vähäiset pesänrakennustarpeensa. Tervapääsky osaa välttää matalapaineiden tuomaa ravintopulaa etsiytymällä alueille, joissa hyönteiset ovat liikkeellä.

Tervapääsky on pitkäikäinen lintu ja vanhimmat linnut elävät yli 15-vuotiaiksi. Tervapääskyt pariutuvat eliniäkseen ja palaavat pesimään samaan koloon vuodesta toiseen. Tervapääsky on erittäin uhanalainen ja rauhoitettu.


Kesäkuun 13. päivä

Kiertelen puutarhassa ympäriinsä, ja löydän jatkuvasti uusia kukkia ja kuvakulmia. Ihastun erityisesti loistotädykkeen huikean siniseen kukintaan. Luulenpa, että Into istuu sähkärini korissa. Hätkähdän, kun 'Pink Hawaiian Coral'- ja ’Miss American’ -pionit kukkivat. En ole vielä osannut asennoitua siihen, että ensi viikolla on juhannus. Juhannusruusu on kukkinut jo muutamia päiviä. Vaaleansiniset iirikset maalaavat puutarhan sinisin vedoin. Odotetut iso- ja varjorikot ovat parhaimmillaan. Ruusut, unikot, kullerot, akileijat, koivuangervot ja grönlanninhanhikit kukkivat. Oi, tätä kukkien ja nuppujen määrää!

Haketin ulvahtelee ja rouskuttaa oksia. Lapiomiehellä on vauhti päällä; toinen puoli koivuangervoaidasta on jo katettu. Kitken pahimmat. Katkon käsivarrenvahvuiset raparperin kukkavarret. Pituuttakin niillä on yli miehen mitan. Laakakatajat laihtuvat puolella, kun leikkaan kuivuneet oksat pois. Huono valinta. Olen aika varma, että jonakin päivänä lähtevät loputkin oksat. Kun vielä kiskon kirsikanvesat pois – parhaimmat niistä ovat toista metriä korkeita – huokaisen helpotuksesta. Kauhun tasapaino on taas saavutettu.

Illansuussa alkaa sataa. Käyn vielä leikkaamassa nipun varjorikkoja huomista varten. Aion laittaa niitä hiekkaan kuivumaan.

Tutustun tänään haukkojen sukulaiseen, piekanaan, vaikka onkin vaikea uskoa tuon tuntureiden linnun käyneen meillä. Sovellus kuitenkin väittää 95 % todennäköisyydellä äänen kuuluneen täällä toukokuun alkupuolella. Harvinaisen selkeä nauhoitus sattui sillä kertaa olemaankin, joten olkoon menneeksi. Lintuhan on voinut olla matkalla pohjoiseen. Ajoitus vaikuttaa ainakin uskottavalta.

Piekana pesii melko yleisenä Lapissa, parhaina myyrävuosina paikoin Keski-Suomessakin. Kannan suuruus vaihtelee huomattavasti ravinnon runsauden mukaan. Hyvinä myyrävuosina lähes jokaisen tunturin kupeessa pesii piekanapari, huonoina vuosina piekanat saattavat puuttua kokonaan. Muuttoaikaan se levähtää ja saalistaa myyriä ja muita pikkujyrsijöitä pelloilla, hakkuuaukeilla ja soilla. Peto tähystää saaliita avomaiden yllä lekutellen eli räpytellen paikallaan.

Piekana valmistaa pesänsä risuista ja oksista ja vuoraa sen sammalella, jäkälällä ja kuivalla ruoholla. Pesän halkaisija on 70–80 cm ja sillä voi olla korkeutta jopa 1,5 metriä. Aikamoinen torni.


Kesäkuun 14. päivä

Mitä sateisena ja viileänä sunnuntaipäivänä voi tehdä? Voi käydä kanalassa ihailemassa kukkoja, jotka seisovat orrella kiekumassa vuorotellen kumpikin omalla suloisella tyylillään. Elmeri kiekuu enemmän perinteiseen tyyliin, kun taas Meelik kiekuu C-duurissa. Melkein kaikille halukkaille riittää paikka kukon kainalossa. Niin idyllistä!

Puutarhassa paistaa melkein aina, ainakin kun katsoo valokuvia – ja niitähän riittää. Tekee hyvää välillä lepuuttaa silmiään valokuvissa, joista keskeneräisyydet on rajattu pois. Räikeä puutarhaletkukin on helppo siivota pois vain yhdellä delete-napin painalluksella. Voi leikkiä, että tällaista meillä oikeasti on. Avaan terassin oven. Mikäpä tässä on istuskellessa tietokoneen ääressä tuulenvireessä ja huminassa lintujen liverrellessä.

Piilotan varjorikon kukkavarsia hiekkaan. Valkoinen on vaikea väri, mutta koskaan ei voi tietää. Joskus voi onnistua. (P.S. Varjorikot kuivuivat täysin tuoreen näköisiksi!) Kun sade taukoaa, on kiva käydä Joukon kanssa ulkona kurkkaamassa Eteläreunan varhaisimmat pionit, mansikoiden raakileet ja muut uutuudet. Hyvä, etten ole ehtinyt noudattaa ohjeita ja leikata mansikan rönsyjä pois. Ne ovat levittäytyneet hyvin maan peitteeksi ja mansikat säilyvät piilossa.

Ulkona tulee vilu, joten nyt on mukava tutustua kivitaskun elämään. Sovellus on havainnut kivitaskun äänen huhti-toukokuussa muutamia kertoja. En usko sen pesivän täällä, koska lintu rakastaa louhikkoista ja avointa maisemaa ja kiviä monessakin muodossa. Kallioiset rannat, tunturipaljakat, hakkuuaukeat, teollisuus- ja varastoalueet, ratapihat sekä viljelymaiden ja pihapiirien laitamien kivikkoiset avomaat ovat kivitaskun lempipaikkoja. On se hyvä, että karuille ratapihoille ja teollisuusalueillekin löytyy tyytyväisiä asukkaita.

Kivitaskun pesä on suojaisessa onkalossa kiviröykkiössä, kiven alla, peltojen kiviraunioissa tai muissa vastaavissa paikoissa. Kotikolo on hyvässä turvassa usein puolen metrin pituisen käytävän päässä.

Jos kivitasku viipyisi meillä pidempään, varmaan huomaisin sen. Lintu nimittäin hyppii maassa ja niiailee, välillä hypähtää lentoon ja kohta taas mennä viilettää pitkin maata. Istahtaa mielellään kivelle tai kannolle, noukkii maasta ötököitä.

Kivitaskun laulukausi on varsin lyhyt. Usein lintu laulaa vilkkaimmin iltaisin / öisin ja se harrastaa laululentoa eli laulaa lentäessään.

Kivitasku on yleinen koko Suomessa. Talveksi se muuttaa Länsi-Afrikkaan Saharan eteläpuolelle. Myös Pohjois-Kanadan ja Grönlannin linnut muuttavat Afrikkaan. Hämmästyttävää, miten niin pieni lintu voi lentää niin pitkän matkan kaksi kertaa vuodessa. Oikeastaan vielä ihmeellisempää on se, että kokemattomat nuoret linnut lähtevät matkaan yksin.


Kesäkuun 15. päivä

Luulin jo, että jakolaskujen aika olisi täältä erää ohi, mutta ei. Lienee vielä muutama sateinen päivä ennen hellettä. Näyttäisi siltä, että parin lämpimän päivän jälkeen viilenee taas. Taitaa olla tulossa aika ihanteellista puutarhasäätä.

Palokärki tööttäilee. Ihan kuin ääni kuuluisi ”meidän metsästä”. En ole aiemmin kuullut sitä noin läheltä. Mielessäni alkaa soida: ”Ja tikka johtaa soittoa, on vallan innoissaan…” Osuvasti sanottu.

Tänään saan jaettua kevätesikkoa vähän laajemmalle alueelle Älypenkkiin ja siirrettyä kauan aikomani syysleimun Pikkuportin pieleen. Samaan syssyyn parantelen Eteläreunan aukkopaikkojen multatilannetta. Kylvän kehäkukkia Kanalan kolmion aukkoihin. Suureksi venähtäneen katajan taimen kuopaisen ämpäriin. Sitä voi tarvita jossakin. Olen tyytyväinen saavutuksiini ja saan vetää viisi viivaa To Do -listalleni. Alkaa olla jo vähän juhannustunnelmaa.

Palokärjestä olen jo kirjoitellut, joten olkoon nyt vuorossa sinisorsaa puolet pienempi puolisukeltajasorsa, tavi. Sovellus on havainnut sen äänen useasti touko-kesäkuussa. Tavi on sorsista toiseksi runsain.

Tavi rakentaa pesänsä yleensä kauas vedestä metsän tai pensaiden suojaan. Naaras munii kymmenkunta munaa ja hautoo. Haudonnan alettua koiras jättää yleensä naaraan yksin suuren perheensä kanssa ja siirtyy johonkin suojaiseen paikkaan lähivesille vaihtamaan pukuaan. Eipä puolisosta apua olisikaan kolmeen viikkoon, koska sulkasadon aikaan se on lentokyvytön ja itsekin altis saalistajille.

Poikaset lähtevät heti kuoriuduttuaan emon mukana uimaan ja etsivät itse ruokansa. Ne voivat palata pesään muutamana ensimmäisenä yönä. Pikkuiset pysyvät poikueena äidin helmoissa lentokyvyn saavuttamiseen asti.

Kesäkuun 16. päivä

Käyn aamukävelyllä sulttaanin puutarhassa. Puutarhassa kyykkii monta työntekijää ja joka korsi on tietenkin tip top. Lueskelen nimittäin nuoruusajan matkapäiväkirjaani ilmalämpöpumpun viileydessä.

Meinasin jakaa vielä rönsyleimuja kanatarhan edustan penkkiin, mutta en ehkä uskallakaan. Illaksi on ennustettu sadetta, mutta auringon paahde sitä ennen saattaa olla liikaa. No, onpahan penkki kunnostettu valmiiksi.

Eilen tutustuin pieneen sorsalintuun, taviin, tänään on pienimmän lokkilinnun vuoro. Pikkulokki muistuttaa naurulokkia, mutta on vain mustarastaan kokoinen. Päässä on musta huppu, jaloissa kirkkaanpunaiset saappaat. Talvisaappaat ovat vaaleamman punaiset. Nokka on kesällä punaruskea ja talvella musta. Ääni muistuttaa naakan ääntä. Lento on heittelehtivää. Lintu napsii hyönteisiä ja pikkueliöitä veden pinnalta ja ilmasta.

Pikkulokki tekee pesänsä järven ruovikkoiselle rannalle huolellisemmin kuin muut lokit. Munien hautomishomma ja jälkikasvun hoito jaetaan puolisoiden kesken. Pikkulapsirumba on nopeasti ohi, sillä poikaset oppivat lentämään jo noin kolmen viikon ikäisinä. Kaksi- tai kolmivuotiaina ne perustavat jo omat perheensä.


Kesäkuun 17. päivä

Sää on viileähkö ja tuulinen. Valmistaudun juhannukseen kovalla tohinalla. 1. Vuorimäntyjen vuosikasvut on typistettävä. 2. Harsojen painoina olleet kivet on kerättävä. 3. Kirsikkapuun juurivesat on nykäistävä pois. 4. Pahimmat rikat on kitkettävä. 

Saan pois päiväjärjestyksestä kohdat 1 ja 2. Lammen takana oleva alue ei näytä enää työmaalta ja vielä kun saan sinne muutaman kottikärryllisen haketta, niin johan kelpaa. Päästän kanat ulos, kun mittari kipuaa yli viidentoista ja tuuli rauhoittuu. Vähän jo aloittelen kohtia 3 ja 4. Kaunis, lämmin kesäilta nostaa juhannusfiilistä entisestään.

Jouko on ahkeroinut koko päivän uuden polun kimpussa. Illalla pääsen koeajamaan sen. Ensimmäinen mieleeni juolahtava nimi sille on Lintupolku. Lyhyt ja ytimekäs. Polun varrella lintujen laulut kuuluvat selvemmin kuin pihalla. Nyt on enää yksi pulma ratkaistavana – maltanko olla istuttamatta pioneja polun alkuun.

Illalla käyn sulkemassa kanalan luukun. Celeste ja Aliisa hautovat vierekkäin munintapesän perimmäisessä nurkassa. Niin suloista!


Kesäkuun 18. päivä

Tänään on aika ihanteellinen päivä kiskoa kirsikka- ja luumupuiden vesat. Leikkaan havujen ruskeat oksat niistä, joista pystyn. (Muutamat suurehkot puut kevätaurinko paahtoi niin, että koko eteläpuoli on nyt ruskea. Jos leikkaisin, jäljelle jäisi vain puoli puuta.) Siistin vuorenkilpipenkit. Kitken pahimmat rikat.

Luonto hoitaa juhannusvalmistelujen näyttävimmän osuuden. Jotkut pioneista kukkivat ja toisten nuput pullistelevat. Loistotädykkeet kirjaimellisesti loistavat. Kukassa ovat niin suloiset ’New Moon’ -kullerot, ’Yellow Tail’ -iirikset, akileijat kuin valeangervotkin. On ruusuja, jättipoimulehtiä, hanhikkeja, angervoja, mansikoita ja monia muita.

–Tulehan katsomaan, rouvaseni, Jouko huikkaa onnellisena. Hän on saanut jyrättyä Lintupolun valmiiksi. Minä pääsen juhlallisesti ajamaan sähkärillä koivujen välissä mutkittelevan valmiin sorapolun. Polun varrella on ihana juhannustunnelma. Lintujen laulukin kuuluu paljon voimakkaampana kuin pihassa. Tätä mieheni oli tavoitellutkin, halusi polun valmiiksi nimenomaan juhannukseksi. Oi, miten ihana!

Kuin pisteeksi i:n päälle saan pestyä keittiön terassin. Huomenna on kiva grillata puhtaalla terassilla.

En oikein usko, että luhtakana liikuskelisi näillä main, mutta onhan se hyvä tuntea. Jos nimittäin kuulee yön hämärissä sian kiljuntaa, ei tarvitse hätkähtää. Se on vain luhtakana, joka piileskelee jossain lähellä tai kauempanakin. Soidinaikana sen moninaisten äänien repertuaari kantaa pitkälle.

Suomessa luhtakana on melko tuore pesimälaji, joka on vasta 1900-luvun aikana vähitellen levittäytynyt eteläisten kosteikkoalueiden lisäksi sisämaahan noin Kuopion ja Oulun korkeudelle saakka.

Talvien leudontuminen sekä järvien ja merenlahtien rehevöityminen ovat auttaneet luhtakanan levittäytymistä Suomeen. Maamme luhtakanakanta on luokiteltu elinvoimaiseksi ja epäilemättä laji hyötyy jatkossakin vesistöjen rehevöitymisestä ja umpeenkasvusta.

Kesäkuun 19. päivä

On juhannusaatto, aamusta asti kuuma ja aurinkoinen. Pesen Eteläterassin. Ehdinpäs saada kaikki terassit jynssättyä. Huushollikin saadaan kutakuinkin kuntoon. Grilli kuumenee. Herkut maistuvat. Tuntuu niin kesältä.

Illansuussa kiertelen Joukon kanssa puutarhassa. Yksi lempinäkymistäni – Polun pää tien reunasta katsoen – on jälleen kerran sonnustautunut kuvaukselliseen asuun. Verkkoaidan raosta on vaikea kuvata. – Olis kiva, kun tässä olis sellainen ikkuna-aukko kuvausta varten, heitän naurahtaen, mutta ei taida onnistua. – Minä haen pihdit, Jouko vastaa ja kipaisee verstaalle. Yhdellä napsauksella ikkuna on valmis. Valokuvaaminen aidan raosta on niin helppoa, että teemme vastaavat ikkunat kahteen muuhunkin suosikkipaikkaani.

Illalla tekee mieli vielä kierrellä puutarhassa. Kuuntelen hetken lintuja uudella polulla. Aika hiljaista on, mutta joku lintu sentään laulaa. – Oliskohan joku rastas, ajattelen pohtimatta sen enempää.  Sovellus tunnistaa sen satakieleksi ja antaa palkkiomerkin havainnosta. Tunnen lapsellista iloa siitä. Mikä onni, että olin kuulolla juuri juhannuksena, sillä laulukausi on lyhyt! Pesivät koiraat lopettavat laulamisensa poikasten kuoriutumisen aikoihin kesäkuun alkupuolella tai jo paljon aikaisemminkin. Pesimättömät koiraat laulavat aktiivisesti juhannukseen asti. Lintu laulaa enimmäkseen öisin.

Pienehkön linnun laulu on kovaäänistä ja kuuluu tyyninä kesäöinä kauas. Uskomatonta, että äänenvoimakkuus voi parhaimmillaan olla jopa 90–100 desibeliä, mikä vastannee moottorisahan aiheuttamaa meteliä tai kukon kiekaisua.

Laulu koostuu säkeistä, joissa toistuvat samat teemat. Kerrotaan, että alun vienot vihellykset voimistuvat huilumaisiksi, sitten seuraa iskevää näppäilyä. Säe loppuu kiivaaseen, säksättävään rätinään, jonka päättää heleä ”tiy”.

Yksilön laulu koostuu keskimäärin 12 erilaisesta teemasta, mutta monipuolisimmilla satakielikoirailla on jopa 23 eri teemaa. Laulu ei ole satunnaista improvisointia, vaan teemat toistuvat yleensä tietyssä järjestyksessä. Toisin kuin monet muut mestarilliset laulajat, satakieli ei matki muita lintuja.

Satakielen sisarlajin, etelänsatakielen, laulua on tutkittu paljon. Se laulaa pehmeämmin kuin pohjoinen laji, jolle on annettu nimeksi "rastassatakieli" (Thrush nightingale). Jee, nyt päästään minun mieliaiheeseeni eli satakielen kielenkehitykseen! Etelänsatakielistä tiedetään, että ne opettelevat laulua vielä ensimmäisenä pesimävuotenaan eli noin vuoden ikäisinä, ja toisena vuotena laulusta tulee vanhan linnun laulua. Kielenkehitys on siis varsin pitkä prosessi, kun ajattelee satakielen elinikää, joka pisimmillään lienee 8–9 vuotta. Toisesta pesimävuodesta alkaen koiraiden laulu yhtenäistyy, ja niiden repertuaariin tulee vanhalle linnulle tyypillisiä elementtejä. Nämä elementit lienevät naaraiden suosiossa.

Netissä kerrotaan, että monet pitävät mustarastasta tai laulurastasta parempana laulajana kuin satakieltä, mutta ilmaisuvoiman, aiheiden runsauden, vaihtelevuuden ja dramaattisten vastakohtiensa puolesta satakielen esitys on kuitenkin ylittämätön.

Satakielestä puhuttaessa muistan joka kerta rakasta isääni, jolta kuulin ensi kertaa Lauri Viidan surumielisen runon Pohjan satakieli.

            Se lauloi illasta puoliyöhön,
            ja taas, kun leimahti koilliseen
            uus liekki uusine toiveineen
            se heräsi, laulaja, laulajan työhön
            ja oksalla nuoren omenapuun
            koko suvisen kuun
            se sepitti säkeitä armaalleen.

            Yli perunamaan, läpi ikkunain
            se laulu helisi, helisi vain
            ei näkynyt laulajaa.
            Satakieli se on! minä julistin.
            He nauroivat, isä ja äitikin:
            Voi lapsi parka, ei koskaan saa
            piha tämmöinen sellaista kunniaa:
            mikä lienee pesätön peipponen!

            Olin onneton, puolesta laulun sen
            vain itkua vailla, kun häveten
            pojansilmin uhmasta liekehtivin
            ulos tölmäsin hullussa hurmiossa
            ja hiivin suojassa pensasrivin
            kuin kissa syvässä ruohikossa
            ja, laulajan kunnian tähden
            kiven sieppasin maasta ja - osuipas!
            Miten onkaan Jumala avulias
            ja altis luodun mieli.
            Minä onnekas
            sain todistaa kaikkien nähden:
            se oli satakieli.

            Lauri Viita

Kesäkuun 20. päivä

On helteinen ja tuulinen juhannuspäivä. Kiertelen puutarhassa varjosta varjoon. Välillä aurinko menee hetkeksi pilveen, jolloin yritän kuvata nopeasti. Aika hankalaa on. Ehkä on sittenkin parasta odottaa iltaan, jolloin tuuli yleensä tyyntyy. Lämpömittari näyttää 26,5 astetta. Kanat eivät nyt innostu edes mansikoista. Liian lämmintä.

Puutarhakuvien parissa ja nuorten seurassa on mukava viettää aikaa. Jouko tarjoilee ensimmäiset oman maan mansikat. Nuoret kokkaavat hampurilaisia grillissä. Niin herkullista hampurilaista en ole syönyt ikinä. Halloumi-juustossa niiden salaisuus.

Käymme ilta-ajelulla Laukon rannassa ja Palhossa. Kiirehdin kotiin valokuvaamaan uusimmat pionit, mutta tuuli yltyy yltymistään. Hyvä, kun itse edes pysyn pystyssä. Lennokkaita pionikuvia siis tällä kertaa.

Päivän linnuksi on tarjolla vain epävarmoja tapauksia, kuten liro, luhtahuitti, pajusirkku, harmaapäätikka, haahka (kaikki edelliset 89 %) sekä pähkinänakkeli, liejukana, harmaahaikara, kaulushaikara, kultarinta, urpiainen (88–84 %) ja monia muita. En nyt viitsi yleissivistää itseäni tämän enempää, vaan palaan lintutiedon pariin myöhemmin, jos satun saamaan varmempia lukuja.

Kesäkuun 21. päivä

Odotan, että aurinko menisi hetkeksi pilveen ja tuuli tyyntyisi edes muutamaksi sekunniksi. Saisin otettua kuvan (lue: 30 kuvaa) mielipaikastani, Roseletten penkistä. Nyt, kun ’Sarah Bernhardtit’ alkavat kukkia, alue on entistäkin kauniimpi. Odotan kärsivällisesti, mutta kummasti kumpu- ja untuvapilvetkin tykkäävät väistellä aurinkoa.

Aurinko porottaa iltaan asti, joten ei auta. Kuvista tulee mitä tulee. Yritän taipua mitä ihmeellisimpiin asentoihin väistelläkseni poikieni silmäterää, traktoria, ilmastointiputkea, rumaa kasteluletkua, auton perää… Ihailen, mitä kaikkea olenkaan saanut luonnon lahjana – arovuokkoja, nurmitädykkeitä, lämpäreen verikurjenpolvia sinne tänne, ahomansikoita, jotka ovat punaisenaan marjoja, katajan taimia, ruusuja.

Mietin, mitä sitten, kun en enää jaksa hoitaa puutarhaa. Kylvän kaikkialle loistotädykkeitä, puistolemmikkejä, arovuokkoja, kehäkukkia. Ehkä katselen, minne akileijat vaeltavat, miten pionit sinnittelevät saunakukkien keskellä, kuinka verikurjenpolvet loistavat koko länsipihalla ja polut kasvavat umpeen. Poimulehdet ryöppyävät kaikkialla, kirsikanvesat peittävät näkymän pellolle. Mielenkiintoista. Eivätkä ilmastointi- sen enempää kuin koiranputketkaan, räikeä kasteluletku tai auton perä häiritse enää yhtään kasvillisuuden peittäessä ne kaikki. Ehkä katselen puutarhapäiväkirjojen sivuilta kesän etenemistä päivä päivältä vailla huolia voikukista. Ne saavat koristaa pölyttäjien ruokapöytää.

Kesäkuun 22. päivä

Tänään pääsen eroon rumasta katajan puolikkaasta. Jouko sahaa ja Asla nappaa kaatuvan puun olalleen niin, että vain syreenin oksankärjet heilahtavat. En edes pelännyt pioniryhmän, muiden kukkien tai tukien puolesta. Tiesin, että puun kaataminen käy taidokkaasti, mutta sitä en tajunnut, ettei kataja edes käy maassa.

Kesäkuun 23. päivä

Sää vaihtelee, mikä on minun onneni. Tänään on viileähköä ja tuulista, mutta aurinko paistaa. Napsin oksan tai kuihtuneen kukan sieltä täältä. Kitken. Leikkaan pihlajanvesat, paitsi yhden, joka saa halutessaan kasvaa puuksi. Vedän varjorikkojen kukkavarret kuivatushiekasta. Kukat näyttävät täysin tuoreilta. Ihanaa!

Hämmästelen Roseletten penkkiä. Jossakin vaiheessa kaduin suuren pioninryhmän istuttamista sille paikalle. Suuri kirsikkapuu peitti näkymän ja vaivoin pääsin edes käymään pionien luona. Kun sitten kirsikkapuu suureksi harmikseni lahosi ja kaadettiin, alkoi paikan uusi elämä. Nyt puun kanto peittyy runsaan neidonkurjenpolvipehkon alle. Loistotädykkeiden kukinta luo taianomaisen tunnelman. Pionit täydentävät sommitelman, jota en itse olisi osannut suunnitella.

Jouko on ahertanut Lintupolulla. Hän kertoo tuoneensa polun vierustalle savensekaista maata ja tasannut pinnan luontevaksi. – Savensekaista maata, hihkaisen mielessäni, mutta en sano ääneen sen kuulostavan pionin paikalta. Yksi vain, muualle päivänliljoja ja maatiaiskuunliljoja, vähän lisää peittokurjenpolviakin.

Viimepäivien helteiset säät ovat saaneet Joukoon vauhtia. Hän on raivannut paikan myös hiekkakasalle. Sitäkin tarvitaan joka kesä. Eivät hiekka- ja sorakasa mitään pihapiirin kaunistuksia ole, mutta onpahan asiallinen paikka.

Illalla Jouko tuo tyytyväisenä maistiaisiksi kasvihuoneesta ensimmäisen kurkun. Se maistuu yhtä herkulliselta kuin lapsena.

Kesäkuun 24. päivä

Aamulla on kylmää ja sateista, mutta pian lämpenee ja poutaantuu. Keskityn puutarhan yleisilmeen kohentamiseen nyppimällä kuihtuneet iiristen kukat. Työn jälki todellakin näkyy – aivan kuin iirikset olisivat aloittaneet uuden kukinnan.

Kesäkuun 25. päivä

Minun pitäisi pakata huomista reissua varten, mutta minä kitken. Onhan mukavampi tulla kotiin, kun rikat eivät rehota. Pitäisi ainakin miettiä, mitä reissuun tarvitaan – tai tarvitaanko juuri mitään, parin yön reissuun vain. Mutta nuorten pionien kukat on leikattava, jotta saisivat voiman juuristolle. Sydäntäni särkee katkaista pionit parhaassa kukassa. Ne ovat niiiiin kauniita.

Tiedän, että palatessa näyttää kaoottiselta. Kuunliljat ovat kukassa, pionit parhaat päivänsä nähneitä ja valvatit tai mitkä lie ehtineet kolmessa päivässä polvenkorkuisiksi. Otan mukaani pienen palan puutarhaa: pienen pionikimpun auton juomatelineeseen.

Kesäkuun 29. päivä

Aurinko porottaa pilvettömältä taivaalta. Kaksikymmentäseitsemän astetta tuntuu tukahduttavalta pienestä tuulenvireestä huolimatta. Jaksan nipin napin siistiä pionipenkit ja leikata kuunliljojen kukkavarret. Varjossa siistin portaiden vierustat. Ne ovatkin jo pitkään pistäneet silmään. Ja nyt äkkiä sisälle viileään.

Ei muuten ollutkaan kaaosta vastassa, kun tulimme kotiin eilen illalla. Se sijaan tämän helteisen päivän jälkeen monet pionit näyttävät kaikkensa antaneilta. Auringon laskiessa valo pehmenee ja pääsen kuvaamaan ihanasti repsahtaneita kukkia. Välitilan ’Gardeniat’ ovat huikean kauniita ja tunnelma penkissä suorastaan villi iiristen kapeiden lehtien kaatuillessa niiden päälle.

Polku on kasvanut melkein umpeen, enkä huomaa kasvillisuuden seasta erästä pionituen jalkaa. Jalkani tarttuu tuohon ja minä rymähdän pionituen päälle ja siitä leuka edellä askelkiveen. – Pioni, ehdin ajatella, tärvelinköhän sen? Kamera osuu kiveen. Leukaa kirvelee, eikä ihme: siinä on kunnon haava. Onneksi ei ole ihan pian tulossa juhlia. Paitsi, että veljentytön rippijuhliin on muutama päivä.
 

Kesäkuun 30. päivä

Hyödynnän aamun ”viileyden” (24 astetta) ja leikkaan kuivuneet oksat sieltä täältä sekä kierrän pionipenkit. Muuta en auringonpaahteessa jaksa tehdä. 

Tulee mieleen tuttavani lausahdus: ”Siltä niitä porsaita kuolee, jolla niitä porsaita on”. Minulla tosin on kyse eräästä ennen niin topakasta kanasta, joka ei ole nyt oma itsensä. Toivottavasti vaiva ei ole kuolemaksi. Tarjoilen Lyydialle mansikoita, mutta rouva kääntää päänsä pois. Kattilakaura sentään kelpaa. Huoli silti jää, vaikka mitään ulkoisia merkkejä sairaudesta ei näy. (P.S. Olisikohan ollut vain helteen aiheuttamaa väsymystä? Seuraavana aamuna Lyydia on taas oma arvonsa tunteva itsensä, kanalan kuningatar.)

Kanalassa on kuuma, mutta yöksi viilenee. Jätän luukun auki. 

PUUTARHAELÄMÄÄ TOUKOKUUSSA

Toukokuun 1. päivä

On kaunis ja lämmin päivä. On vaikea käsittää, että on jo toukokuu. Vähän paremmin ymmärrettäväksi asian tekee se, että kanalan väki pääsee ulos heti aamulla. Tätä on odotettu. Voi, sitä riemua! Ensimmäiset tulppaanit kukkivat. Puutarhassa olisi monenlaista puuhaa, mutta tänään keskityn munkkeihin ja simaan.

Laulurastas tuntuu lurittelevan aamusta iltaan. – Lyyti, Lyyti, se huutaa. – Tiva tintu, tiva tintu, rastas toistelee kuin papukaija. Käpytikka lennähtää puuhun, kopauttaa pari kertaa ja vaihtaa puuta. Sorsia ei näy. Jään miettimään eilistä sorsapariskuntaa. Pullasorsat ovat tuttuja kaikille, mutta mahdanko kuitenkaan tuntea niitä kovin hyvin? Ehkä en.

Ensimmäinen minulle uusi asia liittyy nimiin. Sinisorsa on toiselta nimeltään heinäsorsa, ja pullasorsiksi sanotaan ainoastaan niitä, jotka jäävät Suomeen talvehtimaan ihmisten antaman ravinnon turvin. Suurin osa sorsista muuttaa ulkomaille. Ja mitä pullaan tulee, se ei todellakaan ole linnuille hyväksi. Kesällä sorsia ei pitäisi ruokkia lainkaan ja talvella kannattaisi mieluiten antaa kauranjyviä, kuorittuja auringonkukan siemeniä tai suurimmillaan sokeripalan kokoisia kauraleivän murusia.

Enpä ole tiennyt sorsien parisuhdekiemuroistakaan. Naaras on se, joka johdattaa koiraan reviirille ja päättää kaapin paikan. Itse asiassa naaras rakentaa koko pesän mieleisekseen tai sitten valitsee vaikkapa vanhan variksen pesän. Naaras pyöräyttää 6–10 munaa ja alkaa niitä hautomaan, mutta koiras ei kauan jaksa samaa naamaa katsella. Se jättää naaraan jo ennen kuin poikaset kuoriutuvat, mutta naaras pärjää yksinhuoltajana kyllä. Loppukesällä molemmat katselevat jo uutta puolisoa. Ihan kaikilla parisuhteet eivät näin villejä ole. Suomessa talvehtivat sorsat saattavat olla pariuskollisia vuodesta toiseen.


Toukokuun 2. päivä

Siirrän loistotädykkeen polulta kukkapenkin puolelle. Asennan loput polkulaatat. Jaan ’Marie Ballard’ -asterit sekä reunusasterin. Jospa niistä nyt tulisi yhtenäisempi ryhmä. Suojaharso lepattaa villisti tuulessa.

Kuuntelen pikkulintuja metsän laidassa. Kuulemma punavarpunen ja haarapääskynenkin ovat saapuneet. Nyt taivaalla liitelee valtavan kokoinen lintu. Merikotka se ei kuitenkaan ole, vaikka tälläkin on hapsut. Tämä lentää eri tavalla, vähän kuin lokki. Lokiksi se on kuitenkin liian suuri ja väärän värinen. Sen alapuoli on selvästi vaalea ja yläpuoli tumma. Näky on oikeastaan aika pelottava. Onneksi kanat ovat turvassa. Opettajani tietää lentäjän olevan sääksi. Niitä täälläpäin onkin. Lähin pesä lienee vain muutaman kilometrin päässä.

Ei ihme, että lintu näytti suurelta, sillä sen siipien kärkiväli on parhaimmillaan minun mittainen. Painoa toki on vain murto-osa minusta. Linnun ääntelyä en kuullut, eikä ihmekään. Sääksi ääntelee lyhyin, kuulemma jopa pikkulintumaisin vihellyksin tai yllättävän mitättömin äänin.

Suuri lintu tarvitsee suuren pesän, joka on oikeastaan risulinna tavallisimmin männyn latvassa. Ylimmän kerroksen asunto on oltava, koska avarat maisemat ovat välttämättömät, järvinäköala on plussaa. Ulkovuoraus tehdään kuivista oksista ja risuista. Sisustamista varten tarvitaan jäkälää, sammalta, turvepaakkuja ja kaarnaa. Mitä suotta rakentaa joka vuosi uutta; remontoimalla entisen, lukaali palvelee vuodesta toiseen. Perusremppa tehdään heti muutolta palattua, mutta poikasten kasvaessa huushollia täytyy vielä kunnostaa sieltä ja täältä. Vuosien kuluessa pesän koko saattaa nousta yli metriin ja paino useisiin satoihin kiloihin.

Sääkset solmivat elinikäisen parisuhteen. Kotityöt jaetaan haudontaa myöten sopivasti molemmille. Naaras hautoo enimmäkseen, mutta vastaavasti koiras huolehtii ajoittain koko perheelle kalan pöytään. Huomaavainen koiras saattaa tuoda kalan naaraalle ja tarjoutua hautomaan sen aikaa, että naaras saa nauttia ruokansa rauhassa pesän ulkopuolella. Yleensä ruokana on kalaa, joskus harvoin pikkujyrsijää, vahingoittunutta lintua, linnunpoikasta tai käärmettä. Sääksi-iskä syö usein osan kalasta ennen kuin tuo sen pesässä odottavalle perheelleen.

Pesä rakennetaan ja rempataaan yhdessä, poikaset haudotaan ja hoidetaan yhdessä, mutta pitkälle ja vaaralliselle muuttomatkalle kukin lähtee omin nokkineen ja silloin kun se omaan aikatauluun parhaiten sopii. Joskus saattaa nähdä korkeintaan muutaman yksilön seurueen matkalla Välimerelle ja päiväntasaajan trooppiseen Afrikkaan. Länsi-Afrikka on erityisen suosittu kohde suomalaisten keskuudessa, pohjois-amerikkalaiset suuntaavat Etelä-Amerikkaan. Australian sääkset eivät muuta.


Toukokuun 3. päivä

Aamu on hieman viileä, mutta auringossa tarkenee villatakilla. Lähden puutarhakierrokselle, mutta heti metsän laidassa minun on pysähdyttävä pitkäksi aikaa. Laulurastas on vihdoin sanottavansa sanonut (hetkeksi) ja ilman täyttää aivan uudenlainen äänimaailma. – Tuon täytyy olla valkoviklo, mietin ja jännitän nauhoituksen tulosta. Opettajani on samaa mieltä: aika varmasti se on valkoviklo. Sovellus näyttää valkovikloa monta kertaa ja välillä myös meriharakkaa. En erota niiden piippaavia ääniä toisistaan ja molemmat ovat mahdollisia tällä seudulla. Meriharakka saa korkeammat todennäköisyysprosentit, joten valitsen sen päivän linnuksi. Palaan siihen illemmalla.

Kirsikkapuut lammen takana ovat puhkeamassa kukkaan. Aurinko on mennyt pilveen ja tuulee. Ei sentään saada lunta, kuten perinteisesti kirsikkapuiden kukkiessa. Jouko tulee mukaan kierrokselle. Hyvä, kun tulee, niin voin näyttää hänelle kukkivat esikot, kevättähdet, rotkolemmikit, sinililjat, vuorenkilvet, helmililjat ja ensimmäiset tulppaanit, joita hän ei ole huomannut. Tuuli yltyy. Sää viilenee. Tulen sisälle meriharakan pariin.

Ennen vanhaan lintujen nimeäminen oli helppoa. Meren rannalla elelevä mustavalkoinen lintu nimettiin meriharakaksi, kun se kooltaan ja väritykseltään muistutti pihan harakoita. Todellisuudessa porkkananokkainen meriharakka ei ole harakka eikä edes varislintu, vaan kahlaaja.

Meriharakka on minulle täysin vieras lintu, eikä se ihme olekaan, sillä se on alun perin meren rantojen ja ulkoluotojen asukas. Vasta viime aikoina meriharakka on Suomessa alkanut pesiä myös sisämaassa, jopa kaupungeissa. Sitä paitsi olisi pitänyt olla oikeaan aikaan oikeassa paikassa; lintu palaa muuttomatkaltaan huhti- tai toukokuussa ja syysmuutto Suomesta saattaa alkaa jo kesäkuussa. Talveksi meriharakat muuttavat Pohjanmeren ympäristöön ja Ranskan osterirannikoille. Sen sijaan Färsaarilla kaikki tuntevat meriharakan, joka on maan kansallislintu. Färsaarilla vietetään meriharakoiden tulojuhlaa vuosittain 12. maaliskuuta.

Linnun merellinen tausta selittäneekin varsin hyvin vaatimattomat pesäolot. Ulkoluodolla on ollut turha havitella ylellisyyksiä. Niinpä syvennys kivikossa tai somerikossa saa kelvata. Jos vähän luksusta haluaa, niin voi tuoda vielä vähän soraa, kaarnanpaloja tai sen sellaista. Karuissa oloissa karaistuu. Euroopan vanhin rengastettu meriharakka on ollut saksalainen, peräti yli 43 vuoden ikäinen.

Ruokalista ei sen sijaan kuulosta mitenkään vaatimattomalta: simpukoita ja ostereita. Poikaset oppivat niiden käsittelyn jäljittelemällä vanhempiaan. Sisämaassa saavat pärjäillä kastemadoilla ja hyönteisten toukilla. Niitä löytyy pelloilta, niityiltä, golfkentiltä tai nurmikoilta.

Monet meriharakat viettävät pitkän ja hurjan nuoruuden, sillä ne saattavat aloittaa pesinnän vasta seitsenvuotiaina tai jopa yli kymmenvuotiaina. Hurjaa on se, että linnut jonottavat hyville pesimäreviireille parhaiden pitopöytien ääreen. Ne tutkivat hyviä reviirejä ja tunkeilevat omistajien tontillekin. Näin ne ovat valmiita, kun reviiri vapautuu.

Meriharakat ovat pariuskollisia, mutta erojakin sattuu. Ne ovat hyvin seurallisia lintuja. Kun kaksi tai kolme meriharakkaa kohtaa toisensa, ne pitävät ”juorukonsertin”. Linnut seisovat kumarassa, aukinaiset nokat alaviistoon suunnattuna ja livertävät kita ammollaan. Ääntä lähtee kiitettävästi.

Olen aiemmin kätkenyt hienoon hiekkaan kuivumaan vaaleanpunaisia kevättähtiä, valkoisia idänsinililjan nuppuja sekä sen ohuita lehtiä. Vedän kukat varovasti hiekan alta. Jännää! Kukkien muoto on säilynyt täydellisesti, mutta vaaleanpunainen väri on muuttunut lilaksi. Valkoiset nuput ovat kellastuneet, mutta lehdet ovat kuivuneet täydellisiksi nukkekodin kukka-asetelmia varten. Tästä innostuneena haen kokeiluun muutaman kirsikan nupun ja piilotan ne hiekkaan.


Toukokuun 4. päivä

Kuusi astetta toukokuussa tuntuu yllättävän kylmältä, varsinkin näin pilvisenä päivänä. Pihapiirissä on melko hiljaista. Ensimmäinen kirjopikarililja kukkii. Tulppaanien nuput pysyvät tiukasti supussa.

Kurkien ääni kuulostaa aina yhtä vaikuttavalta. Metsästä kuuluu hiljainen sirkutus. Sirkkuja kuulemma ovatkin. Ahaa, alan päästä vähän jäljille. Kahlaajien piippaavat äänet muistuttavat toisiaan. Rastaat tunnistaa keskenään sukulaisiksi, samoin tiaiset. Tavallaan tuo helpottaa tunnistamista, kun arvauksen onnistumisprosentti kasvaa.

Opettajani tunnistaa rantasipin äänen, joka kantautuu meille läheisestä järven rannasta. Minä en, korkeintaan tunnistan sen kahlaajaksi. Olkoon rantasipi päivän lintuni tänään.

Rantasipi nimenä on tuttu vanhasta hotelliketjusta, mutta en ole tiennyt sen olevan liron ohella maamme yleisimpiä kahlaajia. Olen viettänyt liian vähän aikaa vesistöjen rannoilla, koska en tunne tätä kottaraisen kokoista, pyrstöään västäräkin lailla keikuttavaa lintua. Se lentää siivet vedenpintaa viistäen ja piipittää.

Pesän lintu tekee matalaan kuoppaan maassa. Hautoessaan rantasipi luottaa suojaväriinsä, eikä poistu pesältään, ennen kuin on joutumaisillaan tallotuksi. Emo lähtee silloin liikkeelle hyvin vaivalloisesti, aivan kuin se olisi vioittunut. Lintu pyrkii kiinnittämään häiritsijän huomion itseensä, pois munista tai pieniksi painautuneista poikasista. Päästyään jonkin matkan päähän, se yllättäen paranee ja pyrähtää lentoon.

Tavallisesti kumpikin emo huolehtii poikasista, mutta aikansa kutakin. Kun poikaset ovat vielä keskenkasvuisia, naaras ottaa äkkilähdön Länsi-Afrikkaan. Koiras saa hoitaa kasvatustyön loppuun yksin.


Toukokuun 5. päivä

Talvitakkiin pukeutuneena vietän aikaani kirsikkapuiden katveessa. Reunimmainen puu kukkii parhaimmillaan juuri nyt, toiset vasta aloittelevat. Huomaan seitsemän silmäparin seuraavan minua viereisellä pellolla herkeämättä. Ne ovat valkohäntäkauriita, ystäviäni. Västäräkki keikkuu vieressäni lammen rannalla. Musta korppi lentää matalalta ylitseni. Oi-joi! Opettajani sanoo, että täällä on kanadanhanhia. Tällä kertaa en itse näe niitä, mutta usein niitä näkee täällä suurina parvina. Opettajani mainitsee myös sinipyrstön laulavan. Sitä en usko, sillä tällä seudulla se on harvinainen.

Vaihdan paikkaa ja kuuntelen rastaita muurin suojassa. Yhtäkkiä tuuli yltyy rajuksi. Alkaa sataa vettä ja rakeita. Nyt äkkiä sisälle.

Kanadanhanhi on vieraslaji, mutta sen takia ei tarvitse yöuniaan menettää. Vaikka meteli voikin paikoin käydä hermoille ja ulosteet sotkea jalkapohjat ja golfkärryn, satovahinkojakin tulla, niin Suomen luontoa lintu ei häiritse. Päinvastoin öykkärinä tunnettu lintu tulee puolustaneeksi samalla toistenkin vesilintujen pesiä. Vaikka kanadanhanhi puolustaakin pesäänsä jopa kettua tai minkkiä vastaan, niin ihmisille se ei ole aggressiivinen.

Ennen vanhaan monet asiat olivat yksinkertaisia. Kuka tahansa saattoi tuoda ulkomailta lintuja ja istuttaa niitä sinne tänne. Lajin mahdollisia vaikutuksia Suomen luontoon ei sen kummemmin tutkittu. Onneksi kanadanhanhelle löytyi vapaa ekologinen lokero.

Nyt saan selville senkin, miksi toisinaan olen sekoillut joutsenten ja kurkien äänien kanssa. Tämä joutsenta muotonsa puolesta muistuttava, hieman joutsenta pienempi hanhi äänteleekin hyvin samaan tapaan kuin laulujoutsen. Väriensä puolesta kanadanhanhen saattaa sekoittaa valkoposkihanheen, jonka ääntely on puolestaan hanhimaista.

Illemmalla auringon paiste saa kirsikankukat täyteen hehkuunsa ja houkuttelee minut ulos kylmästä tuulesta huolimatta. Levitän pionien juurelle kompostia. Sidon repsahtamaan pyrkivän tuijan. Napsin törröttävän perennanvarren sieltä täältä.

Katselen hanhia, jotka lentävät kauniissa muodostelmassa peltojen yllä. Etsivätköhän ne hyvää paikkaa iltapalalle? Toinen porukka liittyy kovaäänisesti parveen. Ne ovat valkoposkihanhia. Huomenna aion tutustua niihin tarkemmin


Toukokuun 6. päivä

Valmistelen astioita orvokkien istuttamista varten. Kitken. Toteutan haaveeni ja nautin tuoretta raparperipiirakkaa lammen rannalla nauttien samalla myös kirsikkapuiden ihastuttavasta loistosta.

Narsissit kukkivat, samoin lamohietakirsikka, arovuokot nousevat ujostellen. Siellä täällä loistaa yksinäinen tulppaani.

Opettajani onnittelee minua viidenkymmenen linnun tunnistamisesta. No jaa, en minä niitä kaikkia tunnista. Olen vain sattunut olemaan oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Tuo viideskymmenes lintu on tikli. Hiirihaukka kaartelee taivaalla. Leppälintu toistelee kimeästi ’hyi–hyi’. Punarinta keikuttelee pyrstöään oksalla. Monta uutta tuttavuutta. Tänään kuitenkin aion lueskella valkoposkihanhista.

Netin äärellä saan vastauksia niihinkin kysymyksiin, joita en ole osannut edes kysyä. Olen vain ihmetellyt, mikä tuo toisinaan kuuluva koiran haukahtelu on. Sehän on lentävästä parvesta kuuluva valkoposkihanhen ääni. Peruslaulu on kuitenkin tuttu nasaalinen hanhen ääni.

Olen myös miettinyt muuttolintujen lentokuvioita. Valkoposkihanhi muuttaa säännöllisinä auroina tai suorina jonoina. Joskus ne lentävät rykelminä, joiden takaosat venyvät auroiksi ja jonoiksi. Tuotakin ilmiötä on tullut syksyisin seurattua.

Joskus on tullut mietittyä sitäkin, miten lintujen poikaset oppivat lentämään. Grönlannin sisämaan korkeilla jyrkänteillä pesivillä valkoposkihanhilla on aivan oma metodinsa. Poikasten kuoriuduttua vanhemmat lentävät alas jyrkänteen juurelle ja kutsuvat poikasiaan. Kuuliaiset poikaset tulevat äänen perässä jyrkänteeltä alas holtittomasti liukuen ja pyörien, mutta kuin ihmeen kaupalla selviävät hengissä alas.

Ihmisillä on iän kaiken ollut tapana täyttää tiedon aukot haluamallaan tavalla. Valkoposkihanhien ajateltiin kuoriutuvan puunrunkoihin kertyvistä siimajalkaisista hanhenkauloista (äyriäisiä), jotka muistuttavat etäisesti pientä hanhea. Niinpä hanhea saatettiin pitää kalana ja jopa kasvina, jota voitiin syödä paaston aikana. No, eipä nykyäänkään kaikissa tiedoissa ole perää. Usein valkoposkihanhea pidetään haitallisena vieraslajina, mitä se ei kuitenkaan ole. Jäämerelle muuttaneista linnuista muutamat olivat syystä tai toisesta jättäytyneet Inkooseen (vuonna 1981) ja Turkuun (1985), ja alkoivat levitä.

Koska valkoposkihanhet tykkäävät liikkua aika isoissa porukoissa, niistä väkisinkin saattaa tulla harmia. Toivottavasti kuitenkin se tieto, että laji on maailmanlaajuisesti harvinainen, lisäisi kärsivällisyyttämme noita kauniita lintuja kohtaan.


Toukokuun 7. päivä

Tänään aion lähteä ostamaan orvokkeja, oli sää millainen hyvänsä. Yllättäen sää onkin lämmin ja kaunis – ja minä hikoilen talvitakissani. Vaaleansiniset löytyvät helposti, mutta vaaleankeltaiset ovat aina yhtä kiven alla. Nooh, pääsen vaaleansinisillä ainakin alkuun.

Vietän pitkät ajat ulkona kierrellen ja lintuja kuunnellen. Kitken peltokanankaaleja ja ruohotupsuja. Ne löytyvät vielä helposti.

Leppälintu on eloisa pikkulintu, joka ei viihdy julkisuuden valokeilassa. Se piileskelee puiden lehvästössä ja siksi sen kauniin punaruskeaa pukua on vaikea nähdä. Jos linnun sattuu hyvällä onnella näkemään, saattaa nähdä sen värisyttävän ruosteenpunaista pyrstöään ja odottavan ohi lentäviä hyönteisiä syöksyäkseen niiden perään.

Tunnistan leppälinnun laulusta sen ’hyi-hyi’-kertosäkeen, mutta siihenpä se sitten jääkin. Aina avulias netti opastaa: ”Lintu saattaa muunnella varsinkin säkeittensä päätöksiä. Erotat leppälinnun säkeet aloituksestaan, sillä yhtä ylempää säveltä seuraa yleensä kolme alempaa (tii-tai-tai-tai), minkä jälkeen säkeen loppuosa etenee vaihtelevasti.” Helpommin sanottu kuin tehty. Kutsuääni on kuulemma lyhyt vihellys, mutta siihen saattaa liittyä kuivia naksutuksia.

Leppälintu pitää rappioromantiikasta: se suosii vanhoja ja rapistuneita pönttöjä ja karttaa uusia. Valitettavasti lintu joutuu usein huijauksen uhriksi, kun käellä on tapana munia leppälinnun pesiin ja hoidattaa pikkulinnuilla isot poikasensa. Onneksi tietoisuus huijareista on levinnyt leppälintujen keskuudessa ja osa niistä tunnistaa käen munan eikä haudo sitä. Näin on käynyt ilmeisesti pajulinnun kohdalla, joka aiemmin joutui hyvinkin usein huijatuksi. Ne reagoivat herkästi käenmunaan ja hylkäävät lähes poikkeuksetta pesän käen vierailun jälkeen.


Toukokuun 8. päivä

Tuntuu haikealta, kun kirsikankukkien loisto lammen takana on sammunut. Istuskelen metsän laidassa. Valkohäntäkauris katselee minua aidan takaa. Yritän olla huomaamaton. Metsässä on paljon tiaisia, peippoja, sieppoja ja kerttuja. Saattaapa olla metsäviklo ja hemppokin. Peippoihin tosin hemppokin kuuluu. Sääksi kaartelee taivaalla. Käki kukkuu.

Tänään Ystäväni-kirjan saa täytettäväkseen hemppo.

Nimeni: Hemppo (Carduelis cannabina)
Hiusten väri: ruskea
Silmien väri: tummanruskea
Pituus: 12,5–14 cm Paino: 15–21 g
Osoitteeni: Etelä- ja Keski-Suomessa pihoilla, puistoissa, varastoalueilla tai peltojen laitamilla matalassa tiheässä puussa tai pensaassa, harvoin maassa
Lempivärini: ruskean eri sävyt
Lempivaatteeni: raidallinen ruskea takki
Lempiruokani: rikkakasvien ja erityisesti hampun siemenet
Lempiharrastukseni: ei ole
Inhoan: haukkoja, harakoita, variksia, kissoja ja muita petoja
Hauskin kouluaineeni: tekniset työt, varsinkin rakennushommat
Minusta tulee isona: emo, jolla on monta poikasta
Hartain toiveeni: Haluaisin saada muutaman poikasen kerran tai pari kertaa kesässä. Talviksi haluaisin lentää joko Länsi- ja Keski-Eurooppaan tai Välimeren maihin.
Tätä et ehkä tiennyt minusta: Olen saanut latinalaisen nimeni lempiherkkuni mukaan. En malta olla kertomatta, että mieheni hankkii joka vuosi uuden juhlapuvun, mutta joka kerta samanlaisen. On se kyllä silti aika hieno, kun puku on koristeltu punaisella.

Ilta-auringon hohteessa kuuntelen Joukon kanssa lintuja Karholannokassa ja Narvan venelaiturilla. Ja niitähän siellä vilisee. Tuttujen, oman pihapiirimme lintujen lisäksi aika varmasti ainakin pikkulokki, silkkiuikku, tukkasotka, lapintiira, pikkutylli ja nokikana. Tervapääskyä, kalatiiraa, lehtokurppaa ja taivaanvuohta olen kuullut joskus omassakin pihapiirissä.


Toukokuun 9. päivä

Istuttelen orvokkeja terassilla. Yritän samalla tunnistaa lintujen ääniä. Viherpeippo on aika helppo. Tiltaltti laulaa niin täpinöissään, että sanat meinaavat mennä ihan heikun keikun. Onnistun tällä kertaa erottamaan metsäkirvisen laulun, vaikka totta puhuen sen ääni kuulostaa ihan samalta kuin kaikkien muidenkin lintujen äänet.

Innostun istuttamaan vielä varjoyrttejä. Onneksi ne ovat hyvin juurtuneet maljakoissa. Neuletakissa ei tarkene ja talvitakki olisi liikaa. Istahdan lämmittelemään tietokoneen ääreen ja tutustun metsäkirviseen.

En olekaan ainoa, jonka on vaikea erottaa metsäkirvisen laulua tai tunnistaa lintua muiden ruskeasävyisten joukosta, vaikka se on yksi Suomen yleisimmistä linnuista. Ensinnäkin se elää enimmäkseen maassa juoksennellen heinien ja varpujen seassa, pesii ja yöpyykin maassa. Toisekseen kirvinen on hyvin arka lintu. Se on niin ovela, ettei koskaan lennä maahan kätketylle pesälleen suoraan, vaan kipittää loppumatkan kasvillisuuden suojassa.

Koiraan voi nähdä aamuisin laulaen lentämässä puunlatvasta toiseen. Metsäkirvinen on ruskeaviiruinen, kuten moni muukin lintu. Varsinkin metsä- ja niittykirvinen muistuttavat kovasti toisiaan. Toisella raidat ovat vähän leveämmät kuin toisella. Onneksi yksi hyvä lajituntomerkki löytyy: metsäkirvisen takavarpaan kynsi on lyhyt ja muodoltaan käyrempi kuin niittykirvisellä! Voi-voi sitä päivää, kun satun näkemään sen takavarpaan kynnen, enkä muista kummalla sen pitäisi olla lyhyt ja käyrä!


Toukokuun 10. päivä

Äitienpäiväaamu. Nuoriso touhuaa keittiössä. Koskettava lauluvalinta – isän kirjoittama Tämä maa – ja lasten äänet saavat silmäni kostumaan. Vaaleanpunainen ruukkuruusu on ihana, tarjoilu runsas ja maukas. Illalla odottaa kuulemma vielä yllätys.

Veneretkeä on suunniteltu jo viime vuonna, mutta nyt ovat palaset kohdillaan ja pääsemme matkaan. Tuulee kohtuudella ja aurinko paistaa. Kyyti tuntuu hurjalta, mutta luotan, että Niila tietää mitä tekee. Välillä ankkuroidumme suojaisaan paikkaan. Olen innoissani tunnistettuani rantasipin niin äänestä kuin ulkonäöstäkin. Onpa se pieni.

Kierrämme hieman lähemmäs Laukkoa. Taivaalla kaartelee kaksi kalasääskeä. Ne laskeutuvat pesälleen. Poistumme kiireesti kauemmas, ettei lintujen tarvitse pelätä. Ehdin vilaukselta nähdä sääkset istua kököttämässä pesässään männyn latvassa.

Kivillä istuskelee lokkeja. Ovatkohan ne kala- vai harmaalokkeja? Aika isoja ovat. Eivät niiden ilmeet vaikuta kovin tuimilta. Harmaalokilla pitäisi olla tuima katse. 

Illalla saan vielä ihanan yllätyslahjan – perhosten ja kasvien elämästä kertovan kirjan. Mielenkiintoista!

Tänään päivän lintuni on mielenkiintoinen hämärissä ja öisin puuhaileva lehtokurppa, Väyryseksikin kutsuttu. Äänestä jo arvaa mikä lintu on kyseessä. Eikä ulkonäöstäkään voi erehtyä, sillä sen mustat silmät ovat suuret ja sijaitsevat korkealla pään sivuilla, melkein päälaella. Lintu näkeekin silmillään 360 astetta päätään kääntämättä.

Lehtokurppa on maailman hitaimmin lentävä lintu, se lentää vain kahdeksan kilometrin tuntinopeudella. Huhtikuusta heinäkuuhun koiras lentää iltahämärissä ja aamuvarhain soidinlentoa puunlatvojen tasalla ja ääntelee kurnutusta muistuttavalla äänellä. Lentäessään se lyö siivillään omituisen nykivästi ja värisevästi. Se kiertää reviirinsä rajoja lenkin toisensa jälkeen. Yksi kiekka kestää kymmenisen minuuttia. Lennon ajoitus on niin tarkka, että monet sanovat voivansa tarkistaa kellonsa kurpan soidinlennon mukaan.

Jossakin lähteessä sanottiin lehtokurpan lentävän soidinlentoaan toisinaan yhdessä kumppaninsa kanssa. Joskus mukaan tarttuu kolmas pyörä, kilpakosija, joka saa joukkoon säpinää.

Kun se oikea on löytynyt, lehtokurppa munii neljä munaa. Koiras saattaa jäädä naaraan seuraksi, kunnes munat on munittu. Sen jälkeen se lähtee omille teilleen ja jättää naaraan yksinhuoltajaksi. Ei siinä mitään, äiskä kyllä hommansa hoitaa. Vaaran uhatessa poikuetta emo tekeytyy vaivaiseksi ja lähtee räpistelevään harhautuslentoon roikottaen samalla takaruumistaan ja rääkyen käheästi.


Toukokuun 11. päivä

Kanat tarvitsevat uuden rehusäkin Pirkkalasta, joten samalla pääsen hoitamaan muutaman muunkin asian. Uskomatonta, että monesta puutarhamyymälästä orvokit on myyty jo loppuun. Vaaleankeltaisista on turha haaveilla, joten tyydyn viimeisiin valkoisiin raasuihin, jotka ovat jääneet jäljelle.

Pioneita vasta nostellaan myyntipöydälle. Innoissani otan kaksi ’Miss Americaa’, kun niitä nyt sattuu olemaan tarjolla. Aina ei ole. Harmi, etten tullut tehneeksi ostoslistaa mukaan.

Mielessäni hyrisen tyytyväisyydestä, kun Jouko kiertelee itsekseen puutarhamyymälässä. Etsii amppelimansikoita, katselee vähän valmiiksi jo yrttejäkin. Silmäilee, mitä laittaisi, kunhan ilmat vähän lämpenevät.

Olemme liikkeellä pienellä autolla, joten saan käyttää kaikki taitoni suostutellakseni Joukon vielä yhteen paikkaan koivuangervo-ostoksille. Kymmenen pensaan satsin reippaita taimia saa tarjoushintaan, joten tilaisuutta ei voi ohittaa. Vakuuttelen ruokaostosten vielä mahtuvan takapenkille, kaikki mahdollinen lattiatila on jo täytetty kasveilla.

Lintujen äänten kuuntelu jää tällä kertaa väliin, mutta valitsen päivän linnuksi silloin tällöin kuulemani töyhtötiaisen. En ole koskaan onnistunut tupsutiitiäistä näkemään, mutta luulisin silti tuntevani tuon metsän tontun mustan ja valkoisenkirjavasta hiippalakistaan.

Aikaisin keväällä asuntomarkkinat ovat parhaimmillaan, joten töyhtötiainen lähtee kodin hankintaan jo maalis-huhtikuussa. Jos ja kun naaras on tarkka pesästä, naaraan kannattaa kovertaa se ihan itse tai ainakin etsiä mieluisa vapaana oleva kotikolo. Sammalilla, karvoilla ja höyhenillä sisustettu koti on lopulta kotoisa ja mukava. Ja kun kerran sen on mieleisekseen ahkeroinut, mitäpä sitä kotikoloaan vaihtamaan. Puolisonkin kanssa viihdytään yhdessä niin kauan kuin elinpäiviä riittää ja yhdessä samalle paikalle juurrutaan. Mihin sitä kotoaan lähtisi? Metsässä elämä on juurevaa kesät talvet, eikä tarvitse ylittää laajoja pelottavia aukeita, esimerkiksi niittyä tai vettä. No, nuorilla on tietysti omat menonsa.

Perhe hoidetaan yhdessä alusta alkaen ja lapsukaisista pidetään hyvää huolta. Sukulaisten kanssa eletään sovussa. Riitely olisikin täysin turhaa, kun ruokapaikat on sovittu etukäteen. Töyhtötiainen hankkii ravintonsa puiden alaoksilta tai maasta. Toiset saavat ruokansa puiden keskiosista ja näköalaravintolat latvuksissa on varattu korkeista paikoista pitäville. Talven varalle tiaiset piilottavat kätköjä – havupuiden siemeniä, hämähäkkejä ja hyönteisiä – kaarnan rakoihin ja jäkälän alle.


Toukokuun 12. päivä

Sadepäivä. Ei sentään niin paljon saada, ettei voisi hakea lipstikkaa keittotarpeiksi. Maukas keitto siitä tuleekin. Istutan terassin suojassa eiliset orvokit ja ämpärillisen varjoyrttejä. Virittelen huoneenlämpöön tottuneille varjoyrteille harson ylle.

Illemmalla teen verkkaisen kierroksen pihapiirissä. Puutarha näyttää kauniilta tihkusateessakin. Lintujen laulu täydentää idyllin. – Jos en ole ihan hakoteillä, tuo on valkoviklo, mietin ja päätän valita sen päivän linnuksi. Yhtä hyvin se voi olla meriharakka tai joku muu, mutta nyt minulla on hyvä syy tutustua valkovikloon.

Valkoviklo ei ehkä pesi näin eteläisessä Suomessa, mutta voi ihan hyvin olla matkalla pohjoista kohti. Alkaa pian olla jo perillä. Jonkun lähteen mukaan se on yleinen lintu ja pesii lähes koko Suomessa. Pesintäkään täällä ei siis olisi mahdotonta. Sanotaan, että valkoviklon pesä on useimmiten kuivalla maalla valoisassa metsässä, usein melko kaukana kosteikosta. Ahaa, siis vaikkapa meidän metsässämme. Olisipa kiva.

Olen kuvien perusteella luullut kahlaajia isommiksi kuin ne ovatkaan. Valkoviklo on vikloista suurin, mutta silti vain vähän räkättirastasta suurempi. Pukukoodi on vakio: mustan- ja valkoisenkirjavan harmaa takki, valkoisessa paidassa myös vähän mustapilkkuista kuosia, kaulahuivi ja päähine mustaviiruiset, jaloissa pitkät vihertävät saappaat.

Perhekokoa viklon ei tarvitse itse suunnitella, sillä kahlaajilla se on neljä munaa per kevät. Haudontavuorot jaetaan. Vauva-aika menee parissa päivässä. Sen jälkeen poikaset hakevat ruokansa itse, kun emo vähän johdattelee ruokapaikalle. Lastenhoitovuorotkin jaetaan niin kauan, kunnes kesäkuun lopussa poikaset oppivat jo melkein lentämään. Silloin äiskä ottaa ja lähtee etelän lämpöön jättäen iskän kantamaan lopun vastuun jälkikasvusta. Hyvä on saada vähän omaa aikaa, kun uusi pukukin pitää hommata ja lento on pitkä.


Toukokuun 13. päivä

Pilvinen päivä, mutta poutainen ja aika lämmin. Ilma on ihanan raikas ja tuoksuva. Meelik aivastelee, joten en viitsi päästää kanoja tarhaan märälle maalle tepastelemaan. Aamulla on satanut.

Kitken. Jouko on tyhjentänyt lammen, joten kitkeminen vesirajasta on nyt helppoa. Muuallakin puutarhassa rikat nousevat helposti kosteasta maasta.

Joka puolella kuuluu sirkutus, liverrys ja piipitys. Joka nauhoituksella saan lähemmäs parikymmentä lintuehdotusta. Peukaloisen laulu kuuluu melko varmana monta kertaa. Tänään tutustun siis peukaloisen elämään.

Ennen kuin istahdan tietokoneeni ääreen, vedän varovasti kuivasta varresta, joka pilkistää hiekka-astiasta. Olen jo ehtinyt unohtaa, mitä olen hiekkaan kätkenyt. Wau, kevätkaihonkukkia ja aivan tuoreen näköisiä! Näitä pitää saada lisää. Saan suloisia kimppuja nukkekotiin.

Luulin nähneeni tuon Suomen toiseksi pienimmän linnun oksalla, mutta peukaloinen viihtyy alhaalla maanrajassa. Pikku pallo puikkelehtii pyrstö pystyssä eloisasti matalissa, tiheissä kasvustoissa ja risukoissa ja vaihtaa paikkaa nopein, huristavin siiveniskuin. Kokoonsa nähden peukaloisella on uskomattoman voimakas ääni. Se onkin eräs kuuluvimmista pikkulintujemme lauluista.

Naiset ovat naisia, peukaloisnaaraatkin. Koiras saa rakentaa jopa kymmenkunta pesää sammalesta, oksista ja lehdistä, jotta mielitietylle löytyy varmasti mieluisa koti. Koiras tietää, että kaikenlaiset risukasat, saniaispehkot ja ryteiköt ovat naaraan suosiossa. Koiras esittelee pesärakennelmansa naaraalle, joka valitsee niistä itselleen mieluisimman. Naaras vuoraa pesän höyhenillä ja karvoilla. Eivät loputkaan pesärakennelmat hukkaan mene, sillä koiras voi käydä niissä ottamassa lokoisat unet naaraan hautoessa.

Kylällä juorutaan, että koiras saattaa naaraan hautoessa jo etsiä uutta rakasta, vaikka peukaloinen on yleensä yksiavioinen. Oli miten oli, niin koiras osallistuu poikasten ruokkimiseen. Peukaloinen munii usein toisenkin pesueen saman kesän aikana. Ihanaa, että ensimmäisen poikueen nuoriso voi auttaa toisen poikueen ruokinnassa.


Toukokuun 14. päivä

On koleaa ja pilvistä. Kiertelen puutarhassa. Tulppaanit pitävät kukkansa tiukasti supussa. Auringon häivähtäessä puiden ja pensaiden varovainen vihreys pääsee esiin. Tässä kevään hetkessä on jotakin ainutlaatuista. Kaikki on vielä uutta, mikään ei ole itsestään selvää, ihmeelliset asiat ovat vielä edessä.

Kiuru pistää parastaan niin, että sävelet menevät solmuun. Rautiainen ja metsäviklo laulavat kilpaa kiurun kanssa. Ota tuosta sekamelskasta sitten selvää. Valitsen metsäviklon päivän linnuksi. Eipä olekaan aikaa hukattavaksi, jos aion siihen lähemmin tutustua. Ensimmäiset metsäviklot nimittäin lähtevät jo kesäkuun alusta muuttomatkalleen.

Kun nyt viime aikoina olen tutustunut kahlaajiin, tiedän jo monia asioita hieman mustarastasta pienemmästä metsäviklosta: sillä on pitkä nokka ja solakat sääret, munii neljä munaa kerran kesässä, molemmat puolisot hautovat, poikaset oppivat etsimään ruokansa melkein heti kuoriuduttuaan ja emo lähtee uuden puvun hankintaan ja muuttomatkalle jo ennen kuin pienet oppivat lentämään.

On metsäviklolla kuitenkin aivan omiakin tapoja. Se on aito metsälintu, joka tykkää soista, ojista ja metsälammista. Metsäviklo suosii nostalgista ja ehkä vähän rappioromanttistakin tyyliä ja pesii vanhassa rastaan tai oravan pesässä, siis puussa eikä maassa kuten sukulaisensa.

Metsäviklon helpoimmin tunnistettava ääni on varoittava ’vit-vit-vit’.


Toukokuun 15. päivä

No nyt on lämmintä. Se tarkoittaa ensimmäisten tulppaanien loppuhuipennusta. Kauan odotetut haarapääskyt ovat saapuneet. Kanat saavat ensimmäisen maitohorsmansa. Minä saan palkkiomerkin palokärjen äänen nauhoituksesta. Olkoon se sitten päivän lintuni tänään.

Palokärjen, kuten muidenkin tikkojen, erikoistaitoja ovat rummutus ja pesäkolon koverrus puuhun. Rummutuksella tikka ilmoittaa reviiristään ja tekee vaikutuksen naaraaseen. Vaikutuksen tehostamiseksi tikka on keksinyt ruveta rummuttamaan esimerkiksi katulampun peltiä. Luulisi tuollaisen takomisen aiheuttavan aivotärähdyksen tai vähintään päänsärkyä, mutta ei: tikan aivoissa on eräänlainen iskunvaimennus. Kullakin lajilla on oma, tyypillinen rummutussarjansa, josta lajit ovat erotettavissa toisistaan.

Pesä on taidokkaasti massiivipuuhun koverrettu kolo, joka voi olla jopa puoli metriä syvä. Rakenneratkaisut on tehty viisaasti niin, ettei sadevesi valu pesään. Rakennustyö tehdään yhdessä puolisoiden kesken usein jopa vuosittain, ja aikaa hommaan kuluu viikosta kuukauteen. Vanhat palokärjen kolot jäävät muille kolopesijöille.


Toukokuun 16. päivä

Kierrän puutarhassa siskontytön juhlien jälkeen. Ensimmäiset niittyleinikit kukkivat. Niistä tulee kuivattuina varmasti kauniita. Arovuokot nousevat yhä ylemmäs. Luumupuut kukkivat.

Katsahdan taivaalle ja huomaan ison vaalean linnun lentämässä hiljaisena yksin kylälle päin. Joutseneksi se on liian pieni ja kurjeksi liian vaalea. – Voisikohan se olla haikara, mietin. Pojat ovat nähneet niitä meillä päin. Pari kertaa sovelluskin on tarjonnut sitä aika korkein prosentein. Jään odottelemaan uusia havaintoja.


Toukokuun 17. päivä

Koivut ovat jo lehdessä. Oi-joi, miten aika kiitää! Kanat viihtyvät tarhassa. Yritän kuunnella lintuja, mutta tuuli peittää hennot äänet. Älykäs opettajani tunnistaa pikkukäpylinnun äänen. Se on kuulunut täällä monesti.

Voin luvata, etten ikinä tule tunnistamaan tätä havumetsän papukaijaa. Ensinnäkin kaikki pikkukäpylinnut haluavat pukeutua yksilöllisesti. Siinähän käy sitten niin, että koiraat ovat tiilenpunaisia, naaraat kellanvihreitä, nuoret ruskeanharmaita. Eikä tässä vielä mitään: väri vaihtelee jopa asuinalueen mukaan. Toisekseen pikkukäpylintua on mahdoton silmällä erottaa isokäpylinnusta. Pitäisi mitata nokan korkeuden ja pituuden suhde! Luovutan.

Oikeastaan pikkukäpylintu on monessa asiassa kaikkea muuta kuin perässähiihtäjä. Se voi pesiä jopa talvella, tammikuussa jo. Fiksua onkin pesiä ennen kuin kuusen siemenet aurinkoisilla kevättalven säillä karisevat hangille pois käpylintujen ulottuvilta. Emo joutuu tietysti pitämään poikasensa lämpiminä paukkupakkasillakin. Pesän hyvä eristys on tärkeä, joten viisasta onkin käyttää muun muassa naavamaisia jäkäliä, joskus villoja ja karvojakin.

Ihan tavallinen lintu ei ole ulkonäöltäänkään. Sen nokka on ristissä kuin papukaijalla. Sellaisella nokalla saa väännettyä kuusen kävyn suomut auki ja napattua siemenet suuhunsa. Aina ei kuitenkaan ole hyvä käpyvuosi. Silloin täytyy vaeltaa sinne missä käpyjä sattuu olemaan, jopa tuhansien kilometrien päähän. Siksi pikkukäpylinnut voivat vaeltaa kaikkina vuodenaikoina.

Ilta-auringon aikaan teemme pienen ajelun Karholannokkaan, järvenrantaan. Ihmettelen kovaa kaakatusta järveltä. Sovellus ilmoittaa moneen kertaan sen olevan liejukana. Harmi, ettei sen ääni kuulu kotipihaan asti.


Toukokuun 18. päivä

Käyn voikukkien kimppuun. Osa saa jäädä tuomaan valinnanvaraa ötököiden ruokapöytään. Vien kanoille nuorta maitohorsmaa. Siitä kilpaillaan. Itselleni poimin kevätkaihonkukkia ja niittyleinikkejä. Kätken ne hiekkaan kuivumaan.

Tiltaltti laulaa koko ajan ja kaikkialla. Pitkin päivää olen kuunnellut tuttuja lintuja. Illalla menen vielä hetkeksi ulos. Linnut laulavat samaan tapaan kuin päivälläkin, mutta yhtäkkiä kuulen mäkätystä. Töyhtöhyypän lentoäänen tunnistan, eikä tämä ole sellaista. Hetken on hiljaista, sitten mäkätys kuuluu taas. Ääni kuuluu niin selvästi, että jos tuo ei ole taivaanvuohi, niin silloin on jostakin vuohet karkuteillä. Sovellus ei havaitse sitä, mutta muut pihalla olijat kyllä panevat erikoisen äänen merkille.

Ennen vanhaan taivaanvuohesta on liikkunut villejä juttuja. Kerrottiin, että joku jumalolento kiitää yötaivaalla vuohien vetämillä vaunuillaan. Aika villiä linnun elämä onkin, varsinkin perheen perustamisen aikaan.

Soidinlennollaan – innokkaimmin toukokuun pimeinä öinä sekä aamu- ja iltahämärissä – taivaanvuohi kiertelee korkealla pellon yläpuolella ja syöksyilee maata kohti. Alasyöksyissä koiraan pyrstösulat väpättävät ja päästävät mäkättävän äänen. Koko kulmakunnan taivaanvuohet voivat yhtyä tähän ja pian käynnissä on melkoinen karnevaali, kun useat linnut syöksähtelevät ylös ja alas. Soidin käy sitä villimmäksi, mitä useampi koiras siihen osallistuu. Linnut syöksyvät kilpaa alaspäin ja yrittävät voittaa naaraiden suosion. Välillä joku koiras säntää ohikiitävän naaraan perään ja yrittää tavoittaa sitä. Onnistuneen ajon päätteeksi pariskunta mätkähtää alas saraikkoon parittelemaan. Aikamoista!

Tätä seuraa vähän seesteisempi vaihe, jolloin rakennetaan pesä, naaras munii ja hautoo. Taivaanvuohia ei näy eikä kuulu. Poikaset lähtevät pesästä pari tuntia kuoriutumisen jälkeen ja katoavat pesää ympäröivään heinikkoon. Molemmat emot saattavat ruokkia niitä yhdessä, kunnes ennemmin tai myöhemmin vanhemmille tulee ero. Muuttomatkalle Länsi-Eurooppaan tai Välimeren maihin lähdetään yksin tai pienissä porukoissa.


Toukokuun 19. päivä

Koko päiväksi on ennustettu sadetta, joten on hyvä aika lähteä puutarhamyymälöihin. Ensimmäisestä paikasta haemme loput koivuangervot. Jouko valitsee huolellisesti tomaatteja, kurkun, chiliä, yrttejä ja ottaapa kokeiluun myös muutaman maissin taimen. Kassalle on kymmenen ihmisen jono, joka ei etene. Mitä ihmettä? Maksupäätteet eivät toimi. Onneksi meillä on käteistä ja pääsemme jonon ohi.

Seuraavassa paikassa on sama homma. Ihmiset jonottavat täysien kukkakärryjen kanssa. Me laskemme kuinka moneen pioniin käteisemme riittävät. Pakko jättää kaksi ’Gardeniaa’ seuraavaan kertaan. Harmi, sillä tämä puutarhamyymälä on kaukana. Meillä on kuitenkin onnea: maksupääte toimii hetken juuri silloin, kun on meidän vuoromme kassalla. Viemme ’Jan van Leeuwenit’ (4 kl) ja ’Gardeniat’ (2 kpl) sekä siemenpussit autoon ja palaamme hakemaan puuttuvat ’Gardeniat’ (2 kpl). Tällä kertaa maksupäätteet eivät toimi, mutta käteisemme riittävät. Hyvässä lykyssä saamme vielä ruokaostoksetkin tehtyä. Meillä on siinäkin mielessä onnea, että Pirkkalassa ei sada. Toivottavasti kotona puutarha on saanut vettä.

Päivän linnuksi valitsen suloisen mustapääkertun. Tämä Sylvia atricapilla on kuuluisa, mutta silti aika tuntemattomaksi jäänyt mestarilaulaja. Sylvian joululaulun häkkiin suljettu sirkuttaja on juuri mustapääkerttu. Pieni osa mustapääkertuista talvehtii Välimeren maissa, missä Topelius laulunsa kirjoitti.

Mustapääkertun laulun sanotaan solisevan kuin puro. Polveileva säe alkaa vaimeampana, mutta voimistuu loppua kohti ja muuttuu huilumaiseksi, surumieliseksi loppusäkeeksi. Tiedä sitten, kun en erota ääntä kaiken liverryksen sekamelskasta. Minulla on kuitenkin vielä toivoa, sillä monet mustapääkertut laulavat vielä heinäkuun jälkipuoliskollakin, jolloin kaikki muut linnut ovat jo lähes vaienneet. Jospa sitten oppisin tuon laulun tunnistamaan.

Mustapääkerttu on kaunis lintu. Koiraalla on musta lakki, naaraalla punaruskea. Kerttu piileskelee lehvästöissä ja hypähtelee ketterästi oksistossa poimiessaan hyönteisiä ravinnokseen.

Koiras rakentaa korsista ja ohuista oksista ns. koiraanpesiä muiden kerttujen tapaan. Naaras valitsee useista vaihtoehdoista sopivimman ja rakentaa pesän valmiiksi. Ei ollut yllätys, että naaras haluaa sisustaa huushollin.


Toukokuun 20. päivä

Aamulla on koleaa ja pilvistä, mutta tekee mieli siirtää itse kylväytyneet kehäkukat keskimmäiseen laariin. Valmistelen muut laarit kosmoskukkia varten. Siirrän poimulehtiä ämpäreihin kanalan terassille. Ne ovat kauniita ilman kukkiakin.

Puutarha ei näytä toteutuneelta unelmalta. Joku nurkka repsottaa tai sitten näkymän pilaa auto, vaunu, kärry, harso tai ruskettunut kataja. Jonkin aikaa kuuntelen lintuja kylmästä hytisten, mutta tulen pian sisälle.

Illemmalla sää lämpenee ja kanat pääsevät tarhaan. Minäkin lopulta tarkenen t-paidassa. Ilta-auringon loiste kirsikkapuun takaa piristää mieltä. Kuvauskohteitakin alkaa löytyä.


Toukokuun 21. päivä

Ihmeellistä miten nopeasti sää muuttui. Aamusta asti on melkeinpä kuuma. Kanat pääsevät heti ulos, ja kauhealla touhulla ja tohinalla ne tarhaan menevätkin. Kierrän sen verran puutarhassa, että rikkakasvitilanne pysyy hallinnassa. Kaivan muutaman poimulehden ruukkuihin. Kuopaisen vielä neljä ’Jan van Leeuwenia’ istutusvalmiille paikoille Liikenneympyrään. Nautin, kun suurin työ tuli tehtyä jo syksyllä.

Olen onnellinen, kun tunnistan (=arvaan) sirittäjän äänen. Punavarpusen ääntä ei tarvitse arvailla, riittää kun osaa pikkuisen englantia (Nice to meet You!). Sen sijaan neljää sovelluksen tarjoamaa uutta / harvemmin kuultua ääntä en tunnista. Ne ovat sinisuohaukka, pikkutikka, luhtahuitti ja liro.

Valitsen sinisuohaukan päivän linnuksi. Olen aika varma, että näin sekä koiraan että naaraan kaartelemassa taivaalla. On täysin mahdollista, että ne ovat ohikulkumatkalla Keski- tai Pohjois-Suomeen. Muuttoaikoina suohaukkoja voi tavata aukeassa maastossa kuten peltoaukeilla. Ja vaikka linnut eivät olisikaan haukkoja, niin hyvä on sinisuohaukka tuntea, ettei erehdy luulemaan koirasta lokiksi. Ensi silmäyksellä koiras näyttää lokilta erityisesti alta, mutta siinä on lokiksi jotakin kummallista: mustat siivenkärjet ja viisi selvästi erottuvaa käsisulkaa, kuten petolinnuilla tuppaa olemaan. Pariskunta näyttää kyllä ihan eriparilta. Koiras on lähes siniharmaan valkoinen ja naaras ruskeankirjava.

Sinisuohaukka on toinen yleisimmistä suohaukoistamme, mutta ei niitäkään kovin paljon ole. Laji kuuluukin silmälläpidettäviin. Sinisuohaukan saalistusmaiksi kelpaavat kaikenlaiset avoimet alueet, joilla myyriä tai linnunpoikasia on tarjolla. Useimmiten sen tapaa lokkimaisesti liihottelemassa matalalla peltojen, rantaniittyjen, soiden ja hakkuuaukeiden yllä.

Jouko on saanut kasvihuoneen siivottua, ja nyt hän kyselee mielipidettäni istutustavasta ja lannoituksesta. Paha, kun minun kokemukseni kasvihuoneviljelystä on vain parin kesän mittainen – enkä lopettanut huipulla. Pohdimme yhdessä eri vaihtoehtoja hiekkaviljelyyn liittyen. – Mä meen nyt tekemään suunnitelman, hän sanoo, ja lähtee sisälle. – Näille pitää tehdä oma kansio, hän täydentää. Minä jään tyytyväisenä odottamaan suunnitelmia.


Toukokuun 22. päivä

Aamupäivällä on tosi kylmä, mutta voikukat kasvavat täysillä eivätkä peltokanankaalitkaan jää piiloon. Kitkemiskierroksesta ei siis auta luistella.

Tapaan nurmikolla pienehkön mustavalkoisen perhosen. Yllätyksekseni perhonen ei lähde lentoon, vaikka menen sen lähelle. Ehdin jo epäillä sitä koivun rungosta irronneeksi palaseksi, joka heiluu tuulessa. Sitten epäilen perhosta kuolleeksi tai ainakin sairaaksi.

Kerrankin ehdin kuvata perhosta kunnolla. Saan tietää sen olevan pääasiassa öisin lentelevä reunustäplämittari. Päivisin nuo perhoset lepäävät avoimesti kasvien lehdillä pyrkimättä piiloutumaan. Siivekkäät luottanevat kuviointiinsa ja siihen, että saalistajat saattavat erehtyä luulemaan niitä linnun ulosteeksi. Reunustäplämittari on yleinen ja laajalle levinnyt laji, joka suosii avoimia elinympäristöjä, esimerkiksi puutarhoja.

On niin hauska tutustua puutarhanaapureihimme. Illemmalla tapaan kuusitiaisen. Se ei huomaa minua ja istahtaa eteeni kuusen oksalle. Kai se huomaa ilmeeni värähtävän, kun se pyrähtää jo lentoon.

Jouko puuhailee kasvihuoneessa. Haaveilee nokkoskäytteestä, kompostiteestä ja merilevän tilaamisesta Helsingistä. Resepti merileväuutteen tekoon on tallessa. Kompostinestettä alkaa pikkuhiljaa tulla, sillä keräysastiat on jo asennettu.

Tänään tutustun vielä pensaskerttuun. Luulen nähneeni sen eilen hyppelehtimässä pajupensaassa. Pensaskerttu tykkäänkin juuri kaikenlaisista pajukoista ja pusikoista. Villiintynyt puutarha on sille oikein mieluisa ympäristö. Matalaa suojaa pitää olla, mutta riittävän aukeata seutua. Liikenteen äänet eivät sitä häiritse, sille kelpaa niin teiden kuin junaratojen varretkin. Eipä sitä häiritse vattu- ja ruusupuskien piikit tai nokkosetkaan. Sen sijaan metsän sisällä se ei viihdy. Liian tukkoista.

Koiras laittaa alulle monta pesää osoittaakseen naaraalle pesänrakennustaitojaan. Naaras valitsee kyhäelmistä mieluisimman, jonka pari sitten yhdessä viimeistelee. Pesä on tehty korsista, kasvivillasta ja hämähäkinseitistä. Voi käydä niinkin, että mikään pesäntekeleistä ei naaraalle kelpaa ja se rakentaa itse uuden pesän.

Somassa, yhdessä sisustetussa pesässään perhe viettää idyllistä elämää: pari hautoo ja ruokkii poikaset yhdessä. Eihän elämä kuitenkaan ole niin kuin Instassa. Koiras saattaa viettää idyllistä elämää samaan aikaan useamman naaraan kanssa.

Vaaran uhatessa pesää pensaskerttu voi esittää siipirikkoa. Se räpyttelee lentokyvyttömän näköisenä pitkin maata ja heinikkoa yrittäen harhauttaa häiritsijän pois pesän lähistöltä. Sen jälkeen kerttu siirtyy pensaaseen varoittelemaan ja maiskuttelemaan.


Toukokuun 23. päivä

Lämmin aamu. Kanat ryntäävät heti ulos, kun avaan luukun. Oikeastaan ne yrittävät jo raosta ulos ennen kuin olen saanut ikkunaa kokonaan auki. Sen avaaminen nimittäin on aika hankalaa parven tungeksiessa ikkunan edessä.

Pian Lyydia palaa takaisin sisälle, hypähtää ylähyllylle ja alkaa pitää natisevaa ääntä. Elmeri menee yläpesään pyörimään. Laittaa kai heiniä ojennukseen ja natisee samaan tapaan kuin Lyydiakin. Munia ei pesässä ole, mutta näyttää siltä, että hautomaan tekisi mieli. Uloskin haluttaisi mennä näin kauniina ja lämpimänä päivänä, mutta vaikea olla kahdessa paikassa yhtä aikaa.

Nautin jokaisesta kortteesta, suolaheinästä, voikukasta ja leinikistä ämpärissä. Pieni toivon kipinä syttyy: olisikohan vuosien ahkera kitkentä tuottanut tulosta. Tilanne vaikuttaa hämmästyttävän hyvältä – ainakin siihen asti, kun selkänsä kääntää.

Koristeomenapuu ’Aamurusko’ on aukaissut ensimmäiset kukkansa. Miten ihana se onkaan! Mielessä käväisee, mihin kaikkiin paikkoihin näitä vielä voisi istuttaa. Suostuisikohan Jouko?


Toukokuun 24. päivä

Tänään on lämmintä ja aurinkoista, mutta niin tuulista, ettei valokuvaus tahdo onnistua. Tuulen huminan yli on vaikea kuulla lintujen laulujakaan. Onnistun silti kuulemaan rautiaisen kitinää.

Rautiainen on hyvin yleinen lintu, mutta huonosti tunnettu, aika erikoinen tapaus. Sen perhekuviot nimittäin muodostavat sellaisen himmelin, että minä putosin kärryiltä heti alkuunsa. Moniavioisuus ei sinänsä ole harvinaista, mutta rautiaisia voi samalla alueella olla yksi pari, yksi koiras usean naaraan kanssa, yksi naaras usean koiraan kanssa tai jopa usean koiraan ja usean naaraan ryhmä. Lisäksi joskus haudottavana ja ruokittavana on myös käen poikanen. Kun tätä kuviota rautalankamalliksi yritin vääntää, selvisi, että saman pesyeen poikasilla voi olla monta isää. Oli tässä DNA-tutkijoillakin hämmästelemistä 1980–90-luvuilla. Poikaset hoidetaan yhdessä, joten pesän puolustajia, ruokkijoita ja pikkuisten perään katsojia löytyy.

Pesäkin on aivan omaa laatuaan. Se on rakennettu huolellisesti sammalista, kuivista oksista sekä kasvin varsista ja vuorattu karvoilla, villalla ja sammalkasvuston punaisilla tyviosilla.

Rautiaisen ulkonäkö on melko mitäänsanomattoman ruskeanharmaa, ainakin ensivilkaisulla. Jos kuitenkin sen höyhenpukua katsoo tarkasti, huomaa hienostuneet kuvioinnit ja värisävyt, viirut ja täplät. Jännä tuttavuus kaiken kaikkiaan.

Lounaan alkupalaksi saamme parsamaistiaiset. Niin herkullista!


Toukokuun 25. päivä

Nyt kipin kapin kitkemään ennen kuin tuuli voimistuu. Tänään tarjolla on hiirenvirnaa, kortetta, apilaa, suolaheinää ja tietenkin voikukkaa siemenillä tai ilman.

Tuuli yltyy yltymistään. Vielä pionitukien tarkistus ja vähän harsoa hätää kärsimässä olevalle pallotuijalle. Myrskylukemia hipova tuuli ajaa minut sisälle. Sää onkin hyvä syy leipoa raparperisuklaakakku – ja perehtyä kalatiiran elämään.

Mikä lokkia muistuttava lintu lentää taitavasti musta lippis väärin päin päässä (melkein silmillä), harmaavalkoinen frakki yllä, punaiset saappaat jalassa ja kirkuu ’tii-raa’? Kalatiirahan se, meripääskyksikin sanottu. Elää vanhaksi – jopa lähemmäs kolmekymppiseksi – ja tekee huimia matkoja maailmalla.

Kalatiiran elämä on seikkailua. Suomessa kuoriutuneet ruskean sävyiset poikaset muuttavat perheensä mukana yli merten ja ehkä aavikonkin, useimmiten Afrikkaan. Siellä ne elävät koko nuoruutensa ja palaavat Suomen kevääseen vasta neljän vuoden ikäisinä. Suomessa rengastettuja kalatiiroja on tosin nähty jopa Australiassa, Argentiinassa ja jopa Etelänapamantereen hyisillä vesillä. Kalatiiroilla taitaakin olla lintumaailman pisin muuttomatka.

Koiraan on opeteltava mestarikalastajaksi, sillä kalastustaidoilla tehdään vaikutus tulevaan tai jo olemassa olevaan puolisoon. Soitimella koiras yrittää etsiä nopeasti puolisolleen mahdollisimman suuren kalan. Kalan löydyttyä naaras alkaa kerjätä saalista poikasten tavoin ja molemmat emot ääntelevät toisilleen kitkutellen. Jos häälahjakalaa ei ala löytyä, saattaa puoliso vaihtua, vaikka kalatiirat ovatkin yleensä pariuskollisia.

Yksi kala ei tietenkään riitä, sillä naaras valikoi puolison ja kunnollisen perheenisän sen perusteella, kuinka suuria kaloja ja kuinka tiheästi koiras niitä tuo. Koiras puolestaan lihottaa lahjoillaan naaraan pesimäkuntoon.

Seikkailua sekin, että kalatiiraemo ja lapintiira ovat vuonna 2022 pesineet meidän naapurikunnassamme, Lempäälässä, ja saaneet poikasia. Risteytyminen on harvinaista, muttei ennen näkemätöntä.

Pesä rakennetaan, munat haudotaan ja poikaset ruokitaan yhdessä. Pesää puolustetaan vimmatusti naurulokkien ja muiden roistojen hyökkäyksiä vastaan. Muuttomatkalle lähdetään yhdessä toisten kalatiirojen kanssa löyhässä parvessa jo usein heinäkuun lopulla.


Toukokuun 26. päivä

Tuulinen päivä taas. Harsojen turvin uskaltaudun istuttamaan poimulehdet betonipysteihin ja lupiineja ämpäreihin. Liikenneympyrään ’Aamuruskon’ juurelle jaan kuunliljaa. Juuri kun olen päässyt nauttimaan vihreästä puutarhasta, sinne tänne ilmaantuu valkoisia harsoja. Nyt joudun zoomaamaan vieläkin tarkemmin kuin ennen. Vihreyden keskellä ne loistavat kuin huutomerkit.

Syön alkupalaksi ja jälkiruoaksikin parsaa. Voisin elää parsalla koko kevään.

Tuulisen päivän lintuni on tuulihaukka. Niistä on aiempiakin havaintoja täällä viljapeltojen äärellä. Mitähän tekemistä tuulihaukalla on tuulen kanssa?

Tuulihaukka saalistaa erityisesti hiiriä ja myyriä avomaiden yllä ja jää usein lekuttelemaan eli lentämään paikallaan kuin tiira. Tässä auttaakseen se kääntyy usein vähäistäkin tuulta kohden. Okei, tämä tuli selväksi.

Tie naaraan sydämeen käy vatsan kautta. Soidinlennossa koiras tekee syöksyjä puussa istuvaa naarasta kohti. Naaras saattaa kerjätä koiraalta saalista ja tällöin koiras usein ruokkiikin sitä pikkujyrsijöillä. Uskoisin sen tepsivän hyökkäilyä paremmin. Minä ainakin olin onnellinen, kun Jouko tuli ensi kertaa luokseni suklaalevy mukanaan.

Tuulihaukka ei välitä rakentaa itse pesää, vaan vaikkapa vanha variksen tai harakan pesä kelpaa. Tietenkin naaras voi pesää sitten sisustella oman mielensä mukaan tuomalla muutaman korren. Hautomisesta huolehtii pääasiassa naaras, koiras huolehtii ruokahuollosta.

Entä se haukan katse? Tuulihaukan tarkka näkö ja kyky nähdä valon ultravioletteja aallonpituuksia auttaa saalistuksessa. Jyrsijöiden virtsa heijastaa ultraviolettia ja paljastaa näin elinpaikat.


Toukokuun 27. päivä

Päivä on kylmä, mutta onneksi tyyni ja poutainen. Siirrän kuunliljoja rohtokatajan alta Liikenneympyrään ja Sivupolun tuijaryhmään. Loput poimulehdet Kaivolta pääsevät Eteläterassin sinkkiastioihin. Tiltaltti antaa tahtia hommaan.

Lounaan jälkeen alkaa sataa ja ukkostaa. Hyvä, saan vihdoin taiteltua säkkikangashuput koreihin. Vedän varovasti rotkolemmikin ja niittyleinikin kukkavarret hiekan alta. Niiden värit ja muodot ovat säilyneet loistavasti. Mietin, miten ihanaa onkaan värkätä niistä kimppuja miniatyyriasetelmiin talven pimeinä päivinä.

’Aamurusko’ kukkinee vain hetken vielä, joten käyn sateiden välissä sitä kuvaamassa. Luonto saa kauan kaipaamaansa kosteutta.


Toukokuun 28. päivä

Saan lisää valkoisia huutomerkkejä, tällä kertaa lammen taakse. Saan olla niistä iloinen, sillä kolme ’Gardeniaa’ aloittelee elämäänsä puutarhassamme suojassa maailman tuulilta.

Jouko haaveilee taimistolle pääsystä ja minä tietysti haluan mukaan, kun nyt joka tapauksessa on Tampereella käyntiä juhlaharjoitusten merkeissä. Jouko ostaa mansikoita, minä pärjään yhdellä voimakaskasvuisella riippapelargonilla ja pussillisella kesäkurpitsan siemeniä, lajiketta ’Diamant’.


Toukokuun 29. päivä

Meillä näyttää yhä enenevässä määrin siltä, että kohta alkavat Hullut päivät. Kaikkea ihanaa – viimeksi tänään kolme ’Gardeniaa’ – on piilotettu kutkuttavasti harsojen alle. No, mistä sitä tietää, ehkä ne hullut päivät alkavatkin; olen suunnitellut käyntiä taimistolle ensi viikon alussa, vaikka kolmekymmentä koivuangervoa odottaa vielä istuttamista.

Illalla laulamme ”Gaudeamus igitur…” Avillan ylioppilasjuhlassa Tampereella. Tunnelma on mieliinpainuvan rento, mutta juhlallinen.

Päivän linnuksi valitsen tiklin, jota en ole nähnyt, mutta sovellus on kertonut sen usein laulaneen meillä. Ehkä opin tunnistamaan sen laulun nyt, kun sain tietää tiklin nimen olevan onomatopoeettinen. Tosiaankin se laulaa iloisesti ’tikilitt’ ja kaikkea muutakin niin nopeasti, etten lopulta saa siitä mitään selvää.

Ulkonäöltä se olisikin helppo tuntea, jos vastaan tulisi. Se on nimittäin niin eksoottisen värinen, ettei Suomessa pesiväksi linnuksi sitä uskoisikaan. Värikkään ulkoasunsa ja kauniin laulunsa vuoksi tiklillä on murheellinen historia: tikli on ollut yksi suosituimmista häkkilinnuista.

Tikli tietää itsekin korean värinsä, sillä kosintamenoissa koiras huojuttaa vartaloaan siivet puoliksi levällään esitelläkseen siipiensä keltaisia kuvioita. Naaraat ovat heikkoina hyvännäköisiin koiraisiin. Naaras rakentaa taidokkaasti kauniin pesän puun oksanhankaan. Koiras saattaa ystävällisesti kanniskella naaraalle pesämateriaalia.

Jos puutarhassa sattuu olemaan takiaisia, ohdakkeita ja etenkin karhiaisia, ne kannattaa jättää talventörröttäjiksi, sillä ne juuri ovat tiklin mieliruokaa.


Toukokuun 30. päivä

Aamu on tyyni ja aurinkoinen. Kanat pääsevät pitkästä aikaa ulos, mutta toisilla on tärkeämpää tekemistä sisällä. Lyydia makaa pesässä ja Aliisa jonottaa sinne. Floora jää luokseni, etten vain unohtaisi lelliä sitä.

Koristeomenapuu ’Aamurusko’ kukkii yhä. Jätän kuvaamisen suosiolla iltaan, sillä aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta. Viivyn kuusten luomassa viileässä varjossa lintuja kuunnellen. Äänessä ovat muiden muassa tiltaltti, peipposet, kirjosieppo, kertut, rastaat ja kottarainen, jonka äänen nyt opin tuntemaan. Haarapääsky istuu terassin kaiteella. En olekaan koskaan aiemmin nähnyt sen punaista naamiota.

Opettajani on kuulevinaan lehtokertun laulun. Minä en sitä tunnista, mutta ehkä opin sen vielä, kun lintuun paremmin tutustun. Laulu kuulemma solisee kuin puro ja kaikaa katkeamattomana ryöppynä pitkin päivää ja helteiselläkin säällä, jolloin monet muut linnut vaikenevat. Laulua voi kuulla vielä elokuun alussakin.

Laulu kuuluu lehvästön seasta, mutta lintua ei näy. Täytyy olla tosi onnekas nähdäkseen linnun edes vilaukselta. Siksipä juuri lehtokerttu on huonosti tunnettu, vaikka se on yleinen ja runsaslukuinen. Ruskeasävyisen lehtokertun silmiinpistävin tuntomerkki on se, että siinä ei ole mitään silmiinpistävää.

Koiras rakentaa usein soidinpesiä, joita se ylpeänä esittelee naaraalle ennen varsinaista pesintää. Naaras joko valitsee tarjotuista pesistä yhden tai tekee kokonaan uuden. Mikään mestari lehtokerttu ei kuitenkaan pesän rakentamisessa ole. Pesä on melko hatarasti tehty rakennelma vadelma- tai nokkospuskassa tai vaikkapa koiranputken kainalossa. Ei ole harvinaista, että pesä kallistuu haudonnan aikana niin, että munat tai poikaset putoavat maahan ja tuhoutuvat.

Toukokuun 31. päivä

Eteläterassilla käy vilkas lentoliikenne. Haarapääskyt ovat rakentamassa pesää valeampiaispesän päälle.

Lehtopöllö huhuilee. Tuttu lintu yhdeksän vuoden takaa, jolloin lehtopöllö torkkui puun oksalla autotallin nurkalla keskellä päivää. Enpä olisi silloin valokuvannut sitä niin huolettomasti, jos olisin tiennyt lehtopöllön olevan ihmisiä kohtaan hyvin aggressiivinen poikasiaan puolustaessaan. Netissä kerrotaan englantilaisesta lintuvalokuvaajasta, joka menetti näkönsä toisesta silmästään juuri lehtopöllön hyökkäyksen seurauksena. Tuoreempikin tapaus on ollut uutisissa Suomessa.

Ei olisi mahdotonta, että kyseessä olisi sama yksilö, sillä lehtopöllö on paikkalintu ja voi elää jopa 22–24 vuotta. Lehtopöllö on yö- ja hämärälintu, joka päivisin nukkuu tavallisesti kuusen oksalla. Poikasten lähdettyä pesästä emot vartioivat niitä ja ovat aktiivisia myös päivällä.

Saan tietää, että huhuilu saattaa kuulostaa naukuvalta, mikä vuoksi lehtopöllöä kutsutaan myös kissapöllöksi. Mielenkiintoinen yksityiskohta on korvien epäsymmetrinen sijainti päässä, mikä helpottaa saaliin paikantamista. Lehtopöllön pesintä riippuu ravintotilanteesta ja sääoloista. Jos myyrävuosi on huono, pöllö munii vähän tai jättää munimisen kokonaan väliin. Hyvinä vuosina lehtopöllö kasvattaa suuren perheen.