Tämä on kolmas osa hauskojen tai muuten vain mielenkiintoisten lintujuttujen sarjaa. Osa jutuista puuttuu. Lisäilen niitä sitä mukaa, kun niitä kirjoittelen. Päivitetyt jutut löytyvät sivuiltani (yläpalkista).
Kuvat ovat Pixabaysta, ellei muuta ole mainittu.
LAULUJOUTSEN
Loikoilen valveilla sängyssä. Kuulen, kuinka laulujoutsenet lentävät pellon yli trumpettejaan töräytellen. Ihana, aurinkoinen aamu!
Olen kuullut, että joutsenet ajavat aggressiivisesti lajitoverinsa pois omalta reviiriltään ja häiritsevät myös pienempien lintujen pesintää. Onneksi jälkimmäinen väite on vain huhua, eikä tutkimusten mukaan pidä paikkaansa. Joutsenparat ovat saaneet leiman syyttä suotta niskaansa, vaikka ne päinvastoin auttavat muita puolisukeltajia nostamalla ruokaa syvältä pintaan.
Se ei sen sijaan ole huhu, että joutsenilla on pesässään lämmitysjärjestelmä. Joutsen rakentaa pesänsä maatuvista vesikasveista, turpeesta, sammalesta ja mudasta. Kompostoituessaan pesä siis lämpenee. Pesä painuu kasaan, joten aika ajoin sitä on vähän korjailtava. Aika nerokasta!
LAULURASTAS
Pysähdyn istuskelemaan metsänreunaan. Lehdettömissä puissa ei vielä kovin paljon liikettä näy, mutta rupattelu käy vilkkaana. Laulurastas tuntuu olevan suuna päänä, koko ajan äänessä. Onko totta, että kirjosieppo olisi jo saapunut? Jokohan tiaisten pesäpuuhat ovat hyvässä vauhdissa? Missäs västäräkki tänään, kun ei ole näkynyt? Haarapääsky on vielä matkalla. Missä lienee tulossa? Ei pitäisi mennä enää kauan.
Seuraavana päivänä:
Hauska, että juuri eilen kirjoittelin laulurastaan juttelusta tietämättä jo vanhan kansan ajatelleen tuon linnun tarinoivan yhtä jos toistakin. Sen on ajateltu muun muassa antavan neuvoja niin laiskoille kuin ahkerillekin metsätyömiehille. Tiedon portailla-sivustolla sen ääntelyä kuvattiin näin: ”Sen vaihteleva laulu on kuuluvaa, joskus kimeähköä, täynnä teräviä ja kitiseviä ääniä ja välillä pehmeämpiä, huilumaisia lurituksia. Saman teemansa se toistaa laulussaan aina pariin kolmeen kertaan ja siirtyy sitten seuraavaan teemaan.” Aivan niin, ja siksi se kuulostaakin eloisalta juttelulta. Tuon toistotaipumuksen ansiosta sen laulu on helppo tunnistaa, vaikka sävelmät vaihtuvat tuon tuostakin.
Jos laulurastas on hyvä laulussa, niin ei puutu siltä
teknistä osaamistakaan. ”Rastaan pajassa” litteän laakakiven päällä se hakkaa
nokallaan kiinni pitäen kotiloiden kuoria rikki, voidakseen syödä nilviäiset. Pesän
ulkovuorauksen laulurastas rakentaa oksista, sammalista, naavasta ja kuivista
lehdistä. Sisäpinnan se tekee lahosta puumassasta, jonka lintu liimaa
syljellään sileäksi. Taidokasta!
LEHTOKERTTU
Hetkinen...
Tänään päivän lintuni on mielenkiintoinen hämärissä ja öisin puuhaileva lehtokurppa, Väyryseksikin kutsuttu. Äänestä jo arvaa mikä lintu on kyseessä. Eikä ulkonäöstäkään voi erehtyä, sillä sen mustat silmät ovat suuret ja sijaitsevat korkealla pään sivuilla, melkein päälaella. Lintu näkeekin silmillään 360 astetta päätään kääntämättä.
Lehtokurppa on maailman hitaimmin lentävä lintu, se lentää
vain kahdeksan kilometrin tuntinopeudella. Huhtikuusta heinäkuuhun koiras
lentää iltahämärissä ja aamuvarhain soidinlentoa puunlatvojen tasalla ja
ääntelee kurnutusta muistuttavalla äänellä. Lentäessään se lyö siivillään
omituisen nykivästi ja värisevästi. Se kiertää reviirinsä rajoja lenkin
toisensa jälkeen. Yksi kiekka kestää kymmenisen minuuttia. Lennon ajoitus on niin
tarkka, että monet sanovat voivansa tarkistaa kellonsa kurpan soidinlennon
mukaan.
Jossakin lähteessä sanottiin lehtokurpan lentävän
soidinlentoaan toisinaan yhdessä kumppaninsa kanssa. Joskus mukaan tarttuu
kolmas pyörä, kilpakosija, joka saa joukkoon säpinää.
Kun se oikea on löytynyt, lehtokurppa munii neljä munaa. Koiras saattaa jäädä naaraan seuraksi, kunnes munat on munittu. Sen jälkeen se lähtee omille teilleen ja jättää naaraan yksinhuoltajaksi. Ei siinä mitään, äiskä kyllä hommansa hoitaa. Vaaran uhatessa poikuetta emo tekeytyy vaivaiseksi ja lähtee räpistelevään harhautuslentoon roikottaen samalla takaruumistaan ja rääkyen käheästi.
Leppälintu on eloisa pikkulintu, joka ei viihdy julkisuuden valokeilassa. Se piileskelee puiden lehvästössä ja siksi sen kauniin punaruskeaa pukua on vaikea nähdä. Jos linnun sattuu hyvällä onnella näkemään, saattaa nähdä sen värisyttävän ruosteenpunaista pyrstöään ja odottavan ohi lentäviä hyönteisiä syöksyäkseen niiden perään.
Tunnistan leppälinnun laulusta sen ’hyi-hyi’-kertosäkeen, mutta
siihenpä se sitten jääkin. Aina avulias netti opastaa: ”Lintu saattaa muunnella
varsinkin säkeittensä päätöksiä. Erotat leppälinnun säkeet aloituksestaan,
sillä yhtä ylempää säveltä seuraa yleensä kolme alempaa (tii-tai-tai-tai),
minkä jälkeen säkeen loppuosa etenee vaihtelevasti.” Helpommin sanottu
kuin tehty. Kutsuääni on kuulemma lyhyt vihellys, mutta siihen saattaa
liittyä kuivia naksutuksia.
Leppälintu pitää rappioromantiikasta: se suosii vanhoja ja
rapistuneita pönttöjä ja karttaa uusia. Valitettavasti lintu joutuu usein
huijauksen uhriksi, kun käellä on tapana munia leppälinnun pesiin ja hoidattaa
pikkulinnuilla isot poikasensa. Onneksi tietoisuus huijareista on levinnyt
leppälintujen keskuudessa ja osa niistä tunnistaa käen munan eikä haudo sitä. Näin
on käynyt ilmeisesti pajulinnun kohdalla, joka aiemmin joutui hyvinkin usein
huijatuksi. Ne reagoivat herkästi käenmunaan ja hylkäävät lähes
poikkeuksetta pesän käen vierailun jälkeen.
MERIHARAKKA
Aamu on
hieman viileä, mutta auringossa tarkenee villatakilla. Lähden
puutarhakierrokselle, mutta heti metsän laidassa minun on pysähdyttävä pitkäksi
aikaa. Laulurastas on vihdoin sanottavansa sanonut (hetkeksi) ja ilman täyttää
aivan uudenlainen äänimaailma. – Tuon täytyy olla valkoviklo, mietin ja
jännitän nauhoituksen tulosta. Opettajani on samaa mieltä: aika varmasti se on
valkoviklo. Sovellus näyttää valkovikloa monta kertaa ja välillä myös
meriharakkaa. En erota niiden piippaavia ääniä toisistaan ja molemmat ovat
mahdollisia tällä seudulla. Meriharakka saa korkeammat todennäköisyysprosentit,
joten valitsen sen päivän linnuksi. Palaan siihen illemmalla.
Ennen vanhaan lintujen nimeäminen oli helppoa. Meren rannalla elelevä mustavalkoinen lintu nimettiin meriharakaksi, kun se kooltaan ja väritykseltään muistutti pihan harakoita. Todellisuudessa porkkananokkainen meriharakka ei ole harakka eikä edes varislintu, vaan kahlaaja.
Meriharakka on minulle täysin vieras lintu, eikä se ihme olekaan, sillä se on alun perin meren rantojen ja ulkoluotojen asukas. Vasta viime aikoina meriharakka on Suomessa alkanut pesiä myös sisämaassa, jopa kaupungeissa. Sitä paitsi olisi pitänyt olla oikeaan aikaan oikeassa paikassa; lintu palaa muuttomatkaltaan huhti- tai toukokuussa ja syysmuutto Suomesta saattaa alkaa jo kesäkuussa. Talveksi meriharakat muuttavat Pohjanmeren ympäristöön ja Ranskan osterirannikoille. Sen sijaan Färsaarilla kaikki tuntevat meriharakan, joka on maan kansallislintu. Färsaarilla vietetään meriharakoiden tulojuhlaa vuosittain 12. maaliskuuta.
Linnun merellinen tausta selittäneekin varsin hyvin
vaatimattomat pesäolot. Ulkoluodolla on ollut turha havitella ylellisyyksiä.
Niinpä syvennys kivikossa tai somerikossa saa kelvata. Jos vähän luksusta
haluaa, niin voi tuoda vielä vähän soraa, kaarnanpaloja tai sen sellaista.
Karuissa oloissa karaistuu. Euroopan vanhin rengastettu meriharakka
on ollut saksalainen, peräti yli 43 vuoden ikäinen.
Ruokalista ei sen sijaan kuulosta mitenkään vaatimattomalta:
simpukoita ja ostereita. Poikaset oppivat niiden käsittelyn jäljittelemällä
vanhempiaan. Sisämaassa saavat pärjäillä kastemadoilla ja hyönteisten toukilla.
Niitä löytyy pelloilta, niityiltä, golfkentiltä tai nurmikoilta.
Monet meriharakat viettävät pitkän ja hurjan nuoruuden,
sillä ne saattavat aloittaa pesinnän vasta seitsenvuotiaina tai jopa yli
kymmenvuotiaina. Hurjaa on se, että linnut jonottavat hyville pesimäreviireille
parhaiden pitopöytien ääreen. Ne tutkivat hyviä reviirejä ja tunkeilevat
omistajien tontillekin. Näin ne ovat valmiita, kun reviiri vapautuu.
Meriharakat ovat pariuskollisia, mutta erojakin sattuu. Ne ovat
hyvin seurallisia lintuja. Kun kaksi tai kolme meriharakkaa kohtaa toisensa, ne
pitävät ”juorukonsertin”. Linnut seisovat kumarassa, aukinaiset nokat
alaviistoon suunnattuna ja livertävät kita ammollaan. Ääntä lähtee
kiitettävästi.
MERIKOTKA
Huomaan
ison tumman linnun kaartelevan hiljaa taivaalla. Se on matkalla järvelle päin. Katson
sen suuria siipisulkia. Sen täytyy olla merikotka, niitä täällä päin on. Pikkulinnut
hiljenevät. Ne piileskelevät hiljaisina vielä hetken sen jälkeen, kun petoa ei enää
näy.
Olen
vaikuttunut. Sain kuin sainkin päivän lintuni. Netissä merikotkaa kuvataan osuvasti
lentäväksi räsymatoksi. Melkein minkä tahansa merikotkista kertovan jutun avaa,
saa lukea huikean selviytymistarinan sukupuuttoon kuolemaisillaan olleesta
linnusta ja sen kannan elpymisestä elinvoimaiseksi.
Saan
lukea myös hulppeasta merikotkan risulinnasta, jonka halkaisija on kaksi metriä
ja korkeuttakin ainakin saman verran. Eikä yksi pesä yhdelle pariskunnalle edes
riitä, vaan lukaaleja on useampia ja niistä pidetään huolta jopa vuosikymmeniä.
Yhdessä pesässä haudotaan, muissa pesissä levähdetään ja ruokaillaan. Osa
pariskunnista on yhdessä kuolemaansa asti, osa eroaa ja etsii uuden puolison.
Syytä en tiedä. Merikotkanuoret kulkevat resuisissa vaatteissa ja vaihtavat asujaan
tuon tuostakin ennen kuin löytävät oman aikuisen tyylinsä. Ei mitään uutta
auringon alla.
Saan
tietää merikotkien voivan elää jopa 40-vuotiaiksi. Merikotkan tappamisesta
tai vahingoittamisesta saa ainakin sakot sekä 7400 euron vahingonkorvausmaksun,
mikä on suurin summa kaikista Suomen lintulajeista.
Merikotka on monien superlatiivien lintu: maamme suurin ja pitkäsiipisin
ja rakentaa myös pesän, joka on yksi suurimmista lintumaailmassa. (Meri)kotka
on ylimpänä ravintoketjun kärjessä ja siksi yksi haavoittuvaisimmista,
euromääräisesti arvokkain, yksi tunnetuimmista luonnonsuojelun symboleista,
yksi maamme vanhimmaksi elävistä linnuista. Mielenkiintoinen tarina kaiken
kaikkiaan.
METSÄKIRVINEN
Istuttelen
orvokkeja terassilla. Yritän samalla tunnistaa lintujen ääniä. Viherpeippo on
aika helppo. Tiltaltti laulaa niin täpinöissään, että sanat meinaavat mennä
ihan heikun keikun. Onnistun tällä kertaa erottamaan metsäkirvisen laulun,
vaikka totta puhuen sen ääni kuulostaa ihan samalta kuin kaikkien muidenkin
lintujen äänet.
Innostun
istuttamaan vielä varjoyrttejä. Onneksi ne ovat hyvin juurtuneet maljakoissa.
Neuletakissa ei tarkene ja talvitakki olisi liikaa. Istahdan lämmittelemään
tietokoneen ääreen ja tutustun metsäkirviseen.
En
olekaan ainoa, jonka on vaikea erottaa metsäkirvisen laulua tai tunnistaa lintua
muiden ruskeasävyisten joukosta, vaikka se on yksi Suomen yleisimmistä
linnuista. Ensinnäkin se elää enimmäkseen maassa juoksennellen heinien ja varpujen
seassa, pesii ja yöpyykin maassa. Toisekseen kirvinen on hyvin arka lintu. Se
on niin ovela, ettei koskaan lennä maahan kätketylle pesälleen suoraan, vaan
kipittää loppumatkan kasvillisuuden suojassa.
Koiraan
voi nähdä aamuisin laulaen lentämässä puunlatvasta toiseen. Metsäkirvinen on
ruskeaviiruinen, kuten moni muukin lintu. Varsinkin metsä- ja niittykirvinen
muistuttavat kovasti toisiaan. Toisella raidat ovat vähän leveämmät kuin
toisella. Onneksi yksi hyvä lajituntomerkki löytyy: metsäkirvisen
takavarpaan kynsi on lyhyt ja muodoltaan käyrempi kuin niittykirvisellä!
Voi-voi sitä päivää, kun satun näkemään sen takavarpaan kynnen, enkä muista
kummalla sen pitäisi olla lyhyt ja käyrä!
METSÄVIKLO
Kiuru pistää
parastaan niin, että sävelet menevät solmuun. Rautiainen ja metsäviklo laulavat
kilpaa kiurun kanssa. Ota tuosta sekamelskasta sitten selvää. Valitsen
metsäviklon päivän linnuksi. Eipä olekaan aikaa hukattavaksi, jos aion siihen lähemmin
tutustua. Ensimmäiset metsäviklot nimittäin lähtevät jo kesäkuun alusta
muuttomatkalleen.
Kun nyt
viime aikoina olen tutustunut kahlaajiin, tiedän jo monia asioita hieman
mustarastasta pienemmästä metsäviklosta: sillä on pitkä nokka ja solakat
sääret, munii neljä munaa kerran kesässä, molemmat puolisot hautovat, poikaset
oppivat etsimään ruokansa melkein heti kuoriuduttuaan ja emo lähtee uuden puvun
hankintaan ja muuttomatkalle jo ennen kuin pienet oppivat lentämään.
On
metsäviklolla kuitenkin aivan omiakin tapoja. Se on aito metsälintu, joka
tykkää soista, ojista ja metsälammista. Metsäviklo suosii nostalgista ja ehkä
vähän rappioromanttistakin tyyliä ja pesii vanhassa rastaan tai oravan pesässä,
siis puussa eikä maassa kuten sukulaisensa.
Metsäviklon
helpoimmin tunnistettava ääni on varoittava ’vit-vit-vit’.
MUSTAPÄÄKERTTU
Päivän linnuksi valitsen suloisen mustapääkertun. Tämä Sylvia atricapilla on kuuluisa, mutta silti aika tuntemattomaksi jäänyt mestarilaulaja. Sylvian joululaulun häkkiin suljettu sirkuttaja on juuri mustapääkerttu. Pieni osa mustapääkertuista talvehtii Välimeren maissa, missä Topelius laulunsa kirjoitti.
Mustapääkertun laulun sanotaan solisevan kuin puro. Polveileva säe alkaa vaimeampana, mutta voimistuu loppua kohti ja muuttuu huilumaiseksi, surumieliseksi loppusäkeeksi. Tiedä sitten, kun en erota ääntä kaiken liverryksen sekamelskasta. Minulla on kuitenkin vielä toivoa, sillä monet mustapääkertut laulavat vielä heinäkuun jälkipuoliskollakin, jolloin kaikki muut linnut ovat jo lähes vaienneet. Jospa sitten oppisin tuon laulun tunnistamaan.
Mustapääkerttu on kaunis lintu. Koiraalla on musta lakki, naaraalla punaruskea. Nilkat ovat varsin pitkät, paljaat ja hennot. Kerttu piilottelee lehvästöissä ja hypähtelee ketterästi oksistossa poimiessaan hyönteisiä ravinnokseen.
Koiras rakentaa korsista ja ohuista oksista ns. koiraanpesiä muiden kerttujen tapaan. Naaras valitsee useista vaihtoehdoista sopivimman ja rakentaa pesän valmiiksi. Ei ollut yllätys, että naaras haluaa sisustaa huushollin.
MUSTARASTAS
Mustarastaan huilumainen laulu kuuluu tuulen huminan yli. Olen onnellinen, että tunnistin sen äänen. Opin, että mustarastas ja kottarainen näyttävät hyvin samanlaisilta. Maassa ne voi erottaa siitä, että mustarastas kulkee tasajalkaa hyppien, kun taas kottarainen kävelee vuorotahtiin. On yllättävää, ettei laulutaito ole geeneissä, vaan mustarastas joutuu opettelemaan laulunsa lajitovereitaan jäljitellen.
NAAKKA
Minulla näitä lempilintuja riittää. Ihastuin naakkaan viime kesänä Sastamalan torilla, kun tuttavallinen naakkaherra tai -rouva (niitä on vaikea erottaa, kun ovat samannäköisiä) odotteli saavansa meiltä jäätelöä. Se oli niin sympaattinen.
Naakat seurustelevat pitkään ennen kuin menevät naimisiin ja elävät onnellisina yhdessä elämänsä loppuun asti. Kun on naimisiin menon ja pesänrakennuksen aika, koiras nikkaroi pesän rungon ja naaras hoitelee sisustuspuolen. Kuulostaapa tutulta. Kun koti on tiptop, naaras munii keskimäärin viisi munaa. Koiras tuo rouvalle ruokaa ja välillä päästää jaloittelemaan sijaistamalla hautomisessa. Pariskunta hoitelee poikaset yhdessä. Pariskunnat kulkevat parvessakin yhdessä, kun ne yleensä pesimäajan ulkopuolella kokoontuvat suuriksi joukoiksi hakemaan turvaa ja ruokaa.
NAURULOKKI
Paluumatkalla Valkeakoskelta näen naurulokkeja. Niitä on meidänkin pihapiirissämme. Olen iloinen, kun tunnistan tuon hauskannäköisen tummapäisen linnun toisten lokkien joukosta. Nauru taitaa tosiaankin pidentää ikää. Vanhin tiedetty naurulokki eli 30 v 8 kk ikäiseksi.
NÄRHI
Pellon ja metsän rajassa on täysi rähinä päällä. Onkohan siellä tappelu? Kauheaa rääkynää. Hmmm, variksella, harakalla tai korpillakaan ei ole noin rumaa ääntä. Närhihän se, opettajani sanoo. No niinpä.
Närhi on ehdottomasti päivän lintuni. Se on yleinen laji, mutta silmälläpidettävä ja siksi rauhoitettu. Se on tainnut löytää ihanteellisen pesäpaikan pellon laidasta nuoresta kuusikosta.
Närheä kuvaillaan erittäin älykkääksi ja uteliaaksi, varislintu kun on. Sitä on ulkonäkönsä puolesta luonnehdittu tyyliniekaksi ja metsän jalokiveksi. Kaunis se toden totta onkin. Puvun koristeluissa ei ole kitsasteltu. Sen kauneutta on arvostettu niin paljon, että erään 5000 vuotta sitten Latviassa haudatun vainajan asuun oli kuulunut närhien siipiä. Mutta mikään kultakurkku närhi ei tosiaankaan ole. On sillä tosin muitakin ääniä kuin rääkyminen, esimerkiksi pulputtavia, naputtavia, naukuvia ja karheita, usein mekaanisen oloisia ääniä, se myös kurisee, rätisee ja rupattelee. Närhi on taitava matkimaan kuulemiaan ääniä.
Närhi on pahamaineinen pesärosvo, mutta ei välty pesärosvoilta itsekään. Haukanpojatkin tarvitsevat ruokansa. Ei kuitenkaan mitään niin pahaa, ettei jotain hyvääkin. Sanotaan, että tammen tulevaisuus on närhen nokassa. Piilotellessaan tammenterhoja talvivarastoihinsa lintu tulee levittäneeksi niitä laajalle alueelle, mikä puolestaan edistää huomattavasti luonnon monimuotoisuutta. Suomessa tammi tarjoaa elinympäristön ja ravintoa noin 50 uhanalaiselle eliölajille.
Ei närhenkään nokka ole tuohesta tehty. Tammenterhojen lisäksi se on mieltynyt erityisesti pieniin perunoihin. Mielenkiintoista.
.JPG)
.jpg)
.JPG)
