IKÄVÄN, ILON JA KIITOLLISUUDEN AIKA

Katson isän rakkaita, uurteisia, väsyneitä kasvoja. Hän hengittää raskaasti. Rakastan häntä niin, että sydämeni on pakahtua. Painan pääni hänen olkapäätänsä vasten ja itken. Itken kokonaisen ämpärillisen kyyneleitä. En millään haluaisi luopua omasta rakkaasta isästäni, mutta silti toivon, että hän pääsisi jo lepoon.

Tunnit kuluvat. Isän pieneen hoitokodin huoneeseen saapuu hänelle tärkeitä ihmisiä. Tuoleja haetaan lisää. Enimmillään meitä on siinä pienessä huoneessa kaksitoista ja etäyhteyden päässä vielä kaksi.  Itkemme. Silitämme isää hellästi. Juttelemme hänelle, vaikka hän ei enää reagoi.  Hyvästelemme hänet moneen kertaan. Laulamme. Jaamme tuntojamme. Muistelemme isää. Tuntuu turvalliselta ajatella, kuinka isä opetti meitä, että kuolema on luonnollinen asia. Hän ei pelännyt. Hiljennymme saattohartauteen. Tuntuu ihanalta olla yhdessä rakkaiden läheisten kanssa. On arkipäivä, mutta kenelläkään ei ole kiire.

Yö on tulossa. Osa läheisistä lähtee nukkumaan ja keräämään voimia. Siskoni tuo meille patjan. Voin oikaista hetkeksi. Jäsenet ovat kankeat ja väsyneet koko päivän istumisen jälkeen. En ole syönyt juuri mitään koko päivänä. En ole pystynyt. Siksi olo on heikko. Minun on levättävä vähän. En halua nukahtaa, mutta laitan silmät kiinni hetkeksi. Ne tuntuvat polttavilta.

Kahden jälkeen havahdumme: isän kunnossa näkyy muutos. Hän henkäisee viimeisen kerran. Huoneeseen laskeutuu ihmeellinen rauha ja kiitollisuus. Tulee juhlan tuntu. Enää minua ei itketä. On vain levollinen olo. Isä on päässyt perille.

Yhdeksän vuotta sitten, kun isä huomasi kuntonsa heikentyneen, hän halusi puhua hautajaisista ja niihin liittyvistä toiveistaan. – Kukkien määrää ei tarvitsisi rajata, hän sanoi. Sitä ajatellessani purskahdan itkuun. Isä piti kukista. Eräänä keväänä hän sanoi, että soita sitten kun omenapuut kukkivat. Hän haluaa nähdä sen. Sitä kukintaa ei tullut. Meidän pienet omenapuumme eivät kukkineet juuri yhtään siinä keväänä ja sittemmin ne tulivat jänisten syömiksi.

Onneksi isä sai nauttia puutarhastamme monin tavoin muuten. Hän halusi tehdä linnunpönttöjä ja kasvattaa porkkanoita. Hän oli eläinten ja luonnon ystävä. Vaikka hänen liikkumisensa oli vaikeaa, hän halusi aina meille tultuaan kierrellä puutarhassamme. Siksi haluan viedä hänen arkkunsa äärelle kasveja omasta puutarhastamme.

2020

Kotona kerään valeangervojen kukkavarret. Ne ovat komeita. Ehdin vielä kerätä iiristen, pionien ja unikoiden siemenkotia sekä muuta kaunista materiaalia ennen sadetta. Eivät sitten tärvelly kosteudesta. Saan niistä juuri sopivaa luonnonmukaista tuntua surukimppuun. Siemenkodat symboloivat uutta elämää. En halua perinteistä suruvihkoa. Haluan suuren kimpun, joka viestittää kiitollisuutta ja iloa. Isän matka on päättynyt iloon. Kimppuja tulee oikeasti kahdeksan.  Lapsemme sekä minä ja Jouko teemme jokainen oman näköisen kimpun. Isäpappa varmasti ilahtuisi persoonallisista kimpuista.

Meistä jokainen käsittelee eronikävää omalla tavallaan. Äiti tapaa ystäviään ja tekee taidetta. Joku kerää valokuvia ja muistoja isästä. Toinen uutisoi asiasta ystäväpiirilleen ja kuuntelee lohduttavia viestejä yhä uudestaan. Yhdessä perheessä valmistetaan päivälliseksi papan lempiruokaa. Monet hoitavat hautajaisiin liittyviä asioita ja muita käytännön seikkoja. Siskoni kerää karpaloita. Minä kirjoitan ja poimin kukkia.

2005

Asla papan naurukoulussa toukokuussa 2009

Pappa keksi lapsille kaikenlaista hauskaa. Eräs hauskimmista leikeistä oli se, kun pappa tärisytti keinutuolia niin, että lapset tipahtivat käsinojilta. Eivätkä lapset koskaan kyllästyneet Onko koira kotona-leikkiin. Kuvat ovat vuodelta 2010.

Nyt on eronikävän aika. Päivät kuluvat. Pikkuhiljaa saan tartuttua myös töihin. Olen varma, että isä olisi innoissaan uudesta yritysideastani. Voin sen jo nyt teillekin paljastaa, että olen perustamassa lifestyle-nettiputiikkia. Jos isä eläisi, kertoisin saaneeni valikoimiini erään laadukkaan brandin, jota on vaikea löytää muualta Suomesta. Hän olisi innoissaan minun kanssani ja kannustaisi yrittäjän taipaleella. Kukkailtapäivistä hän olisi suorastaan riemuissaan. Hän oli itse uranuurtaja monella saralla ja kannusti meitä lapsia luovuuteen. Nämä ajatukset auttavat minua surussani. Ei isä olisi kehottanut minua itkemään ja suremaan loputtomiin. Hän olisi kyllä kuunnellut ja lohduttanut, mutta sanonut myös, että asiat järjestyvät ja elämä jatkuu. Isä oli muuten ensimmäinen, jonka annoin lukea juttujani, ennen kuin aloitin blogini.

Olen neljäkymmentä vuotta, siitä asti, kun hän sai ensimmäisen sydäninfarktinsa, pelännyt isäni kuolemaa. Nyt minun ei enää tarvitse pelätä. Luottavaisesti katson tulevaisuuteen. Mielessäni soi isän kirjoittaman laulun viimeinen säe:

Tämä maani on viimein hauta,

jossa rauhassa levätä saan. 

Oi Herrani, auta, auta, 

ikionnesi saavuttamaan!

Isän runo kokonaisuudessaan löytyy täältä. Olen kirjoittanut isästäni jutuissa Puutarhainnostukseni siemen ja Onnellista isäinpäivää! Muutama mukava juttu isästä löytyy myös täältä.