ILOJEN JA SURUJEN PUUTARHA

Puutarha – mikä oivallinen paikka itkeä ilosta, surra surunsa, haihduttaa huolensa, täyttyä toivosta, purkaa pettymyksensä, karkottaa kateutensa, tuntea tyytyväisyyttä, voittaa vihansa, pudottaa pois pelkonsa, unohtaa uupumuksensa, varastoida voimia, haudata harminsa, nauraa ja nauttia, omistaa onni!

Toivo elää.

Puutarhassa voi haaveilla, innostua, toteuttaa haaveitaan, nauttia toteutuneista unelmista, suunnitella suuria tai pieniä tai olla suunnittelematta. Elää hetkessä. Tuntea tunteensa. Avata aistinsa. Miettiä tai olla miettimättä.

Joitakin on lannoitettu

ripauksella huolia,

pettymyksiä tai pelkoja.

Minun puutarhani on minun näköiseni. Kasveja on kasteltu ilon ja onnen kyyneleillä. Joitakin on lannoitettu ripauksella huolia, pettymyksiä tai pelkoja. Monet on katettu toivolla.

Aivan kuin jätteet kompostissa, huolet, harmit, pelot ja pettymykset ovat muuttuneet muhevaksi mullaksi, kasvualustaksi jollekin aivan uudelle. Puutarha versoilee villejä ideoita. Se rönsyilee rakkautta. Voin nähdä arjen rakkauden tekoja kaikkialla. Sieltä nousevat toiveikkuuden taimet.

Puutarhaan on kerrostunut muistoja. Muistoja matkoilta miehen ja lasten kanssa. Muistoja yhteisistä hetkistä. Muistoja voitetuista vaikeuksista ja iloisista yllätyksistä. Muistoja toteutuneista toiveista.

Tämän pensashanhikin valitsimme kun kävelimme, mieheni ja minä, käsi kädessä taimitarhalla ja muistelimme aikaa kun lapsemme olivat pieniä.

Menen puutarhaan kun olen onnellinen. Onneksi yleensä olen. Kannoillani astelevat Onni, Ilona ja Rauha sekä Into ja Tarmo. Silloin puutarhapuuhat ovat juhlaa.

Rauha haluaa mukaan

ja menemme yhdessä kitkemään.

Jos mielessäni on jotakin ikävää, menen silloinkin puutarhaan. Rauha haluaa mukaan ja menemme yhdessä kitkemään. Joskus olen kitkenyt ämpärillisen tai kaksi ja huomaan, että Into ja Tarmokin ovat salaa liittyneet seuraamme. Tarmo ei aina tule. Ei haittaa. Silloin me vain hiljakseen kitkemme yhdessä Rauhan kanssa. Kiirettä ei ole. Ämpäri täyttyy toisensa jälkeen. Joskus alkaa sataa, mutta me vain kitkemme. Viimeistään sisälle mennessä huomaan Onnin ja Ilonan. He ovat palanneet.

Pioni 'Madame Calot'

Näitä mietiskelin kun Tuula Maalaiskaupungin piha –blogista kysyi jonakin syksynä kauan aikaa sitten arvontaan osallistuessaan: ”Vaikuttaako puutarhaan perheen tapahtumat, ilot, surut?” Kiitos mielenkiintoisesta kysymyksestä! Tähän ei ollut ihan helppo vastata, mutta kiinnostavaa kyllä.

Lämpimästi tervetuloa, uudet lukijani! Toivottavasti viihdytte blogini juttujen ja kuvien parissa.

YKSIPYÖRÄISELLÄ PUUTARHAN YMPÄRI

Torstaina, huhtikuun 15. päivänä kirjoitin päiväkirjaani:

Tänään olin matkalla yksipyöräisellä puutarhan ympäri. Kottikärryissä mukana kulkivat pensasleikkuri, käsväsky tykötarvikkeineen (ruusuhanskat, sekatöörit ja kitkemisvälineet), isot pensassakset, ämpäri ja kantovaate sekä suuri kestomuovikassi piikkisiä oksia varten. Vain vaihtovaatteet ja eväskori puuttuivat. 

Vaihtovaatteita olisi tarvittu, sillä oli tyypillinen kevätsää: välillä aurinkoista ja kuumaa, välillä tuulista ja viileää. Eikä minulla olisi ollut mitään sitä vastaan, että mukana olisi ollut eväskori täynnä herkkuja ja viltti, jonka päälle istahtaa niitä syömään. Siinä perennanvarsien leikkaamisen, kitkemisen ja mansikkamaan siistimisen välissä olisin aivan hyvin voinut nauttia jonkun ihanan salaatin tai täytettyjä voileipiä kermaisen kaakaon kanssa ja jälkiruoaksi vaikkapa sitruuna-mango-juustokakkua, noin niin kuin esimerkiksi. Valikoima sushejakin olisi kelvannut. Mutta tämä ei ollut all inclusive -matka. Halvimman mahdollisen omatoimimatkan otin.

Ihanat ’Jeanne d’ Arc’ -krookukset ovat levinneet.  

Monen kohdalla saatoin huokaista,

että ne ovat vielä elossa!

Kaikki yksitoista viime syksynä istuttamaani ’Frozen Planet’ -kevätkurjenmiekkaa ovat tallella.

Matka oli mielenkiintoinen ja antoisa. Ihastelin jo jonkin aikaa kukkineita kevätkukkia – jouluruusuja, krookuksia, kevättähtiä ja kevätkurjenmiekkoja – sekä uusia, maasta työntyviä versonpäitä. Monen kohdalla saatoin huokaista, että ne ovat vielä elossa! Kevätesikot ja kevätkaihonkukka ovat nupuillaan. Raparperit, syysmaksaruohot, pionit, tulppaanit, kylmänkukat ja monet muut ovat hyvällä alulla.

Kärpäset paistattelevat päivää

talon seinällä.

Pionit pilkistävät jo.

Jouluruusut kukkivat runsaammin kuin ikinä.

Peltokanankaalit ja heinätupsut saivat lähtöpassit. Pensasruusun oksa sieltä täältä päätyi kassiin. Rikkaämpäri täyttyi. Into ja Tarmo olivat vauhdissa ja Onni hymyili. Linnut lauloivat ja kärpäset paistattelevat päivää talon seinällä. Mikäpä minulla siinä patikoidessa!

Meillä kevättähdet ovat valuneet rinnettä alaspäin. 

Reissussa rähjääntyy ja nyt pitää oikaista vähän selkää – ja samalla suunnitella uusia seikkailuja.

HYVÄ MIELI KUIN HARAKALLA

Mies sanoi, että on tulossa talvi. Ylihuomenna on jo pakkasta ja ensi viikolla satanee lunta.

Kiven pinnalla kasvava patjarikko on hehkeämpi kuin kesällä.

Tuntui mukavalta mennä Rauhan kanssa puutarhaan. Oli ihana syysilma. Mies oli jo ehtinyt laittaa hedelmäpuille verkot. Ihanaa! Inhoan tuota talvisuojien virittelyä.

Verkot eivät ole paljaan puutarhan kaunistus. Onneksi neito vetää huomion puoleensa.

Oikaisin kaatuneet nimikyltit ja vinksahtaneet perennatuet. Leikkasin viiniköynnöksen ja parsat. Kuopus innostui leikkaamaan mansikoiden rönsyt. Kylläpä niitä olikin paljon, vaikka olin ne kesällä leikannut.

Mansikkamaa leiskuu värejä vielä lokakuun lopussa.

Hain pensasleikkurin ja huristelin perennojen varsia. Viiruhelvet olen yleensä jättänyt kevääseen, koska ne ovat vielä hyvin kauniita. Leikkasin nekin, sillä nyt ne oli helppo kerätä. Keväisin on yleensä niin tuulista, että nuo kevyet lehdet lentelevät ympäriinsä. Iirikset ja päivänliljat jätin. Ne ovat kauniin keltaisia ja vihreitä.

Iirikset ovat luottokasvejani – kauniita ja kestäviä.

Voi, jos minulla olisi puoliakaan tuosta energiasta,

niin tämä puutarha olisi äkkiä valmis.

Teinipoikani innostui auttamaan minua varsien keräämisessä. Kevyesti hän hyppeli kiveltä toiselle hakiessaan kottikärryihin täytettä. Kottikärryt saivat kyytiä kun hän juosten kiikutti kuormaa kompostiin. Nauraa hykertelin. – Voi, jos minulla olisi puoliakaan tuosta energiasta, niin tämä puutarha olisi äkkiä valmis, ajattelin.

Sillä välin mies puuhaili Potagerissa. Hän nosti loput porkkanat, käänsi lohkot talikolla ja poimi rikat. Voi, mahtavaa! Olin jo ehtinyt ajatella, etten kylväisi ensi keväänä mitään. Rikat olivat saaneet vallan ja työ tuntui toivottomalta. Mutta nyt lohkot olivat siistit! En voinut uskoa silmiäni. Taidan sittenkin keväällä kylvää jotakin.

Keräsin poikani kanssa kasan kiviä, painavia ruukkuja ja sen sellaista. Jossain vaiheessa huomasin, että kappas vain: Into ja Tarmo olivat täydessä touhussa ja meno oli sen mukaista. Kottikärryt tyhjenivät ja täyttyivät, syömiset unohtuivat.

Kirsikkapuu loistaa vielä kuin syysaurinko.

Mies haki lehtipuhaltimen ja puhalteli terassit lattiasta kattoon, kiveykset, lehdet nurmikolta, kasvihuoneen katolta ja sora-alueelta. Jylinä oli kuin lentokentällä, mutta niin lähtivät hämähäkinseitit ja lehdet. Mies hehkutti vielä illalla, miten näppärästi puhaltimella saa siivottua vieläpä rännit ja sadevesikaivotkin.

Nyt olo on kuin parhaan kesäpäivän iltana: selkään sattuu ja jalkoja särkee, mutta mieli on hyvä kuin harakalla.

RAUHA JA MINÄ

Oltiin vähän puutarhassa. Rauha ja minä. Oli yön jäljiltä vielä pakkasta. Auringonpaiste sai huurteen kimaltelemaan lehdillä. Päärynäpuun kirkkaankeltaiset lehdet putoilivat rapsahtaen maahan. Etäältä kuului työkoneen kolahduksia.

Värikkäät lehdet olivat koristelleet kaikki aukkopaikat.

Poimulehtien kyyneleet

olivat jäätyneet helmiksi.

Ei ollut mihinkään kiire. Kamera napsahteli. Klik-klik. Pensasmustikoiden leiskuvanpunaisten lehtien pitsireunat kimmelsivät. Poimulehtien kyyneleet olivat jäätyneet helmiksi. Kuvasin jäätyneen ruusun. Oi, miten kaunista! 

'New Dawn' ei vähästä hätkähdä.

Rikatkin olivat saaneet pitsireunat. – Ne saavat jäädä kevääseen, Rauha sanoi. – Niin kai, minä vastasin. Ei ole vastaan sanomista nyt kun Into ja Tarmo ovat poissa. Ei mitään vakavaa. Lähtivät vain jokasyksyisille reissuilleen. 

Oikeastaan olen jo odottanut tätä hetkeä. On niin paljon kaikkea kivaa ja tarpeellista tekemistä sisällä. 

Valeangervo seisoo pää pystyssä.

Jouko tuli puutarhaan. Hän sahasi yhden suuren pajun oksan, joka oli kuollut kesällä. Vai lieneekö ollut kuiva karahka jo keväällä kun karsimme pajun kuolleita oksia? Niitä on niin vaikea erottaa lehdettömästä puusta. 

Pensasmustikan syysväri on täydellinen.

Painoin talvisuojien tukikaaret pehmeään maahan. Istutin peittopajun alle piiloon jääneen nietospensaan avarampaan paikkaan. Etsin mustuneimmat pionien varret ja leikkasin ne kompostiin. Syysleimut, pallo-ohdakkeet ja tädykkeetkin joutivat jo pois. Tyhjensin kastelukannut. Niiden pinta oli paksussa jäässä. Nostin puksipuun ja muratit varastoon.

Miten rauhallista!

Oransseja kukkia

minulla ei olekaan.

– Rauha, minä sanoin, tekisi mieli ostaa tulppaanin sipuleita: oransseja, valkoisia ja vaaleanpunaisia. Oransseja kukkia minulla ei olekaan. – Katsotaan nyt, hän sanoi. Se tarkoittaa, että asiaa pitää harkita tai että ehkä se ei ollut kovin hyvä idea. – Ajattelin, että jos vaikka Into ja Tarmo palaisivat edes hetkeksi, sanoin. En tosin itsekään oikein uskonut siihen. – Ai jaa, Rauha vastasi eikä kuulostanut kovin innokkaalta. Selitin, että voisin löytää sipulit Viherlandiasta ja muuta en ostaisi. Ihan varmana en. – No, voihan muutaman sipulipussillisen istuttaa vaikka hampaat irvessä, Rauha vastasi happamasti.

INTO, TARMO JA HERRA HASHIMOTO

Tässä me Inton kanssa istumme ja suunnittelemme puutarhaa. Että mitä me sitten teemme kun ilmat viilenevät. Mittari näyttää 30 astetta. Tarmo on lomalla. Ei jaksa näin kuumalla ahertaa.

Hän on hieman väsyttävää seuraa.

Illan viiletessä avaan ovet ja ikkunat, jotta talo jäähtyisi. Edes vähän. Menen hetkeksi puutarhaan, jossa Tarmo jo odotteleekin. Hetken aikaa puuhailemme yhdessä jotain pientä. Kitkemme tai kannamme kiviä, mutta vain vähän. Tarmo ei vain halua. Ei jaksa enää illalla kun on kuuma päivä takana. Sitäpaitsi meidän mukanamme on myös herra nimeltä Hashimoto. Hän on hieman väsyttävää seuraa...

Kasvimaa on jäänyt vähän hunningolle, mutta kehäkukka 'Snow Princess' sentään kukkii.

Sain juuri nimen kummallisille oireilleni: Hashimoton tauti. Olen kärsinyt muutamia vuosia muun muassa käsien vapinasta. Viime aikoina nivelkivut ovat alkanet hankaloittaa jopa puutarhatöitä. Olen ollut pitkistä yöunista huolimatta väsynyt. Olen horjahdellut ja vaikka mitä.

Niin että saa kahdet oireet samaan hintaan...

Olin hypännyt vaikka minkälaisissa tutkimuksissa. Mitään ei löytynyt – kunnes alkoi tapahtua kummia. Menin lääkärille ihan toisen asian, tulehtuneen ihohuokosen, takia ja tuo nuori lääkäri oivalsi heti mistä on kysymys. Hän määräsi verikokeita ja sai hyvin nopeasti selville tuon taudin, joka selittää kaikki oireeni. Hämmästyttävää, että ihan kaikki kummalliset oireet todellakin liittyvät tähän tautiin.

Olihan se helpotus, vaikka koululääketieteellä ei siihen parannuskeinoa olekaan. Hashimoton tauti on yleinen, kilpirauhasen autoimmuunisairaus. Kilpirauhasen vajaatoiminnasta se eroaa muun muassa siinä, että kilpirauhasen toiminta sahaa vajaa- ja liikatoiminnan välillä. Niin että saa kahdet oireet samaan hintaan...

Pioniunikko kukkii minulla ihan ensimmäistä kertaa.

Olen kuunnellut kehoani ja puolentoista vuoden aikana muuttanut ruokavaliotani. Nyt huomasin, että olen intuitiivisesti tehnyt sellaisia ratkaisuja, joita nimenomaan suositellaan silloin kun sairastaa Hashimoton tautia. Keho on myös pyytänyt sellaisia ruokia, joita suositellaan, esimerkiksi kirsikoita ja cashew-pähkinöitä.

Kaikella on aikansa.

Tästä on hyvä jatkaa. Olen toiveikas ja uskon luontaislääketieteen puolelta löytäväni helpotusta. Ei pelkkää laastaria, vaan sellaisia asioita, jotka vaikuttavat itse taudin syihin. Joitakin hyviä asioita olen jo löytänytkin. Kerron niistä lisää joskus toiste.

Kaikella on aikansa. Uskon, että Tarmokin vielä palaa ihan kokopäivähommiin. Kun säät viilenevät, minua ei tässä tietokoneen ääressä näy. Siellä minä Inton ja Tarmon kanssa aherran puutarhassa.

Vaikka itse en ole tehnyt puutarhassa helleaikaan juuri mitään, paljon on tapahtunut. Puutarhakuvani ovat hyvin usein näyttäneet jokseenkin tällaisilta.

Jos sinulla on kokemuksia luonnonmukaisista keinoista, joilla voi helpottaa autoimmuunitulehduksia, niin olisin hyvin kiitollinen pienistäkin tiedonmurusista.

MILTÄ KEVÄT MAISTUU?

Minusta kevät maistuu smoothielta. Kas, tässä reseptini, ole hyvä!

Lisää tehosekoittimeen yhtä paljon innostusta, jälleennäkemisen riemua ja toiveikkuutta. Ehkä desi – puolitoista kutakin. Määrät ovat noin suurin piirtein. Puoli purkillista puutarhahulluutta antaa hyvän säväyksen.

Halutessasi täyteläisen juoman, lisää tölkillinen työtä (näin sivumennen sanoen kompostit on tyhjennettävä ja piha siivottava). Voit lisätä myös hiukan odotusta ja suunnitelmia, jos niitä sattuu olemaan.

Jotta smoothiesta ei tulisi liian imelää, lisää pisara pettymystä paleltuneista ruusun versoista ja hyppysellinen huolta hortensioista. Maustemitallinen kiireen tuntua tuo vähän terää, mutta varo laittamasta liikaa, ettei se peitä muita makuja.

Pyöräytä kaikki ainekset tasaiseksi tehosekoittimessa. Tarkista maku. Voit koristella juoman muutamalla rippusella onnea, iloa tai rakkautta.

Annoksesta riittää juuri sopivasti kolmelle: Intolle, Tarmolle ja itselle. Nauti juoma kylmänä raittiissa ulkoilmassa, tarvittaessa tumput käsissä.

Miltä sinun kevääsi maistuu?

Tervetuloa, Pirkko, ihanien lukijoitteni joukkoon! Toivottavasti saat täältä hyvää mieltä ja joskus ehkä ideanpoikasiakin.

P.S. Syyssalaatin ohjeen löydät täältä. Ja jos et vielä tunne rakkaita apulaisiani, Intoa ja Tarmoa, voit tutustua heihin esimerkiksi täällä. Muut jutut heistä, Onnista ja Ilonasta, löydät hakusanalla Into ja Tarmo ja Onni & Ilona.

INTO, TARMO JA VILLASUKAT

Ensin matalavartiset puutarhakengät vaihtuivat saappaisiin. Sitten saappaisiin piti pukea villasukat. Kun jalat olivat lämpöisinä, tarkeni vielä hyvin tehdä puutarhassa yhtä ja toista. Into ja Tarmo olivat hyvänä apunani. Nautin. Tiesin, ettei sellaista kestä enää kauan.

Sitten lähtivät Into ja Tarmo. Jäivät vain villasukat. Niistä ei ole enää apua. Eihän sitä yksin viitsi puutarhassa puuhailla.

No, ei tässä mitään. Oikeastaan olin jo odottanutkin,  että tulisivat niin koleat säät, ettei puutarhaan viitsisi mennä. Se nimittäin on niin, että kauniilla syyssäällä ei kerta kaikkiaan voi nököttää sisällä marittamassa.

Kuunliljat

Periaatteessahan on niin, että sisähommia voisi tehdä, satoi tai paistoi. Käytännössä kuitenkin kuulas, kirpeä syyssää on kuin tarkoitettu puutarhapuuhiin eikä silloin voi olla sisällä. Ei vain voi.  Eikä sään tarvitse olla edes kaunis. Riittää kun on poutaa tai ripsii vain vähän tai sadekuurojen välissä on taukoja.

Mutta sitten kun Into ja Tarmo ovat lähteneet, voi hyvillä mielin olla sisällä. Ei ole koko ajan sellainen tunne, että pitäisi olla kahdessa paikassa yhtä aikaa.

Nyt on jo eteisen kaappi maritettu. No, ehkä minun ei pitäisi käyttää tuota termiä, sillä en konmarita oikeaoppisesti. En sinne päinkään. En tunnustele esineiden tuottamia värähtelyjä sydämessäni, en kiitä vaatteitani enkä hyvästele kierrrätykseen meneviä tavaroita. En edes siivoa kaappejani oikeassa järjestyksessä ja kohtelen sukkiani kaltoin kiepauttamalla ne yhdeksi nyytiksi laatikkoon.

Tämä homma oli kesän sadepäivien puuhaani. Mieheni osaa arvostaa siistiä verstasta.

Marie Kondon opeista olen poiminut vain yhden helmen: mietin tuottaako tämä esine minulle iloa. Ellei esine tuota iloa, voin antaa sen jollekin, joka ehkä ilahtuu siitä.

On kuitenkin paljon esineitä, jotka eivät suoranaisesti tuota minulle iloa. Näitä ovat muun muassa monet työkalut. On silti mukavaa kun minulla on silitysrauta silloin kun tarvitsen sitä. Ilahtuuhan siitä, tottakai.

Olen aina ollut järjestyksen ihminen. Kun äitini pyysi meitä lapsia siivoamaan huoneemme, minä aloitin paperinukkien järjestämisestä. Siitä tuli vähän sanomista.

Nuorena siskoni sanoi, että minulla sukatkin ovat aakkosjärjestyksessä. Pidän siitä, ettei minun tarvitse käyttää aikaani tavaroiden etsimiseen. Tavaroiden etsiminen on kurjimpia ja turhimpia hommia, joita tiedän.

Miehelläni on tapana kysyä monien tavaroiden paikkoja minulta ennen kuin etsii itse. Useimmiten osaan sanoa hänelle tarkan sijainnin tähän tapaan: se on tiskipöydän yläpuolella vasemmanpuoleisen kaapin toiseksi ylimmällä hyllyllä, hyllyn oikeassa etureunassa.

Lisää kesäisten sadepäivien puuhien tuloksia verstaalla.

Ei minun tarvitse opetella tavaroiden paikkoja, ne vain jäävät mieleen. Monesti mies kysyy mihin on mahtanut jättää kännykkänsä. Ja sitten minä sanon, että se on kodinhoitohuoneen pöydän oikeassa laidassa tai keittiön saarekkeella terassin oven kohdalla tai missä milloinkin. Olen vain ohi kulkiessani sattunut näkemään kännykän siinä. Epäilen, että kaikilla perheenäideillä on samanlainen kyky. Onkohan se niin?

Sama asia toistuu kaupassa. – Etsin sitä perunajauhoa, mutta täällä on vaan jotain jyttejauhoja ja kaikenmaailman tattareita, mies soittaa minulle kaupasta. – Käännypä ympäri, se perunajauho on siinä vastakkaisella hyllyllä. Mene muutama metri kassoille päin, niin se on siinä ihan alimmalla hyllyllä, minä opastan puhelimeen. Mies ostaa varmuuden vuoksi kaksi tai kolme pakettia, ettei tarvitse vähään aikaan etsiä perunajauhoja niin vaikeasta paikasta.

Mies sanoi, että ensi viikolle on ennustettu aurinkoista säätä. Voi olla, että Into ja Tarmo käväisevät vielä silloin meillä. Laitetaan vielä loput kehikot havuille kevättalven suojia varten. Puhdistetaan ja öljytään työkalut varastoon. Ne tuottavat iloa siistissä järjestyksessä varastossa. Ja kun oikein tunnustelee, niin kyllä, sydän taitaa jo nyt sitä ajatellessa sykähtää ylimääräisen sykähdyksen.

ONNI

Nippa nappa ehdin aamupalan syömään kun jo kipitin ulkovarastoon kainalossani taimipotteja, siemenpusseja, kukkaruukkuja. Into ja Tarmo harppoivat sinne jo edellä.

Oli kylmää, tuuli navakasti ja sataa tihuutti, mutta Onni oli jo ovella vastassa hymyilevänä ja valoisana. Niin me sitten ahersimme uudessa varastossa, jonka rakas mieheni oli juuri saanut valmiiksi. Sinne sujahtivat suojahuput nätisti laskosteltuina koreihin, istutuslapiot ja sekatöörit puulaatikkoon, lannoitteet purkkeihinsa…

– Vähänkö nättii, 12-vuotias poikani totesi katsellessaan varastoa. Oli onnellinen kun lupasin, että hän saa nukkua siellä. Hän kysyi pidänkö varaston järjestämisestä. Kuka tällaisesta ei nauttisi? Jos on kolme vuotta unelmoinut varastosta - ihan millaisesta tahansa - ja sitten saa tällaisen, niin olisihan se suorastaan outoa, jos vain kylmän viileästi nostelisi tavaroita hyllyyn. Jos minkä tahansa lautahökkelin sijaan saa puolilämpimän lukaalin ikkunoineen, laattoineen kaikkineen, niin, niin… Miten sen edes osaisi ilmaista?

Seinän takaa kuului suhinaa. Mies siellä pakkeloi ja hioi uuden verstaan seiniä. Poikkesi välillä varaston puolella hakemassa motivaatiota pölyiseen ja ikävään hommaansa. – Kukko-kiekuu-uu, kuului toisen seinän takaa. Viuhti rouvineen oli pitämässä sadetta sisällä.

Aikamoinen tiimi meitä siellä lopulta oli: Into, Tarmo, Onni, Ilona ja minä. Kannoin suu messingillä kodinhoitohuoneen komerosta vermikuliittipusseja, koristekiviä, kankaita, minikasvihuoneita ja vaikka mitä. Komeron hyllyt tyhjenivät. Vihdoinkin. Tätäkin olin odottanut. Järjestin komeron saman tien. Nyt kengät ovat järjestyksessä kuin Ikean mainoksessa konsanaan.

Mietin tuota järjestyksessä olevien kenkien ja onnen määrän suhdetta toisiinsa. Laskeskelin.  Jos yksi kenkäpari vie pyöreästi 20 cm ja ihmisellä on vähintään yhdet parit talvi- ja kesäkenkiä, kumisaappaat, sandaalit, lenkkarit, juhlakengät ja ehkä vielä sisäpeli-, ratsastus- tai puutarhakengät, niin hyllymetreinä se tarkoittaa ihan minimissään 1,4 metriä per henkilö. Usein niitä kenkiä on vielä enemmän. Mitäs se tekeekään kahdeksan hengen perheessä? Voitte siis vain arvailla sen nautinnon määrää kun sain tuon kenkämäärän nätisti ojennukseen.

Kannoin autokatoksessa ajelehtineita puutarhatarvikkeita varastoon. Pesin kaikki ruukut, jotka olivat kevään tohinoissa jääneet odottamaan oikeaa hetkeä. Tunsin itseni fiksuksi.

Illalla tuuli tyyntyi ja sadekin lakkasi. Kiersin valokuvaamassa uudet tulokkaat. Siinä samalla ihmettelin kuinka akileijat kukkivat aina vain. En aiemmin ole ymmärtänyt miksi akileijoista niin kovasti vouhotetaan. Nyt aion vouhottaa niistä itsekin. Tähän asti minulla on kukkinut vain yksi ujo japaninakileija. Se on kukkinut niin vaatimattomasti, etten aina ole edes huomannut sen kukkivan. Kukkiessaan se on katsonut alaspäin ja minun on täytynyt nostaa sitä nähdäkseni sen kasvot. Mutta nyt minulla on akileijoja, jotka ovat aivan toista maata.

Kuningatarainesta. Akileija 'Silver Queen'

Hämmästelin noita viime kesänä istuttamiani ’Silver Queen’ –jaloakileijoja. Ne puhkesivat kukkaan jo varhain kesäkuussa eivätkä ne vieläkään väsy kukkimaan. Ja voi hyvä ihme, miten kauniita ne ovatkaan!  Niiden seuraksi on saatava vielä sinisiä, yhtä korkeita ja näyttäviä.

Huokailin kaiken uuden äärellä – kissankelloja, malvoja, tädykkeitä, kiiltoleimuja, lupiineja, iiriksiä, kärhöjä… Vilkaisin ympärilleni. Onni se siellä näkyi hiippailevan aivan minun kannoillani.

Tervetuloa, Birgitta Koivisto, blogini lukijaksi! Olen niin iloinen siitä. Toivottavasti sinäkin  saat iloa blogistani.

HEI, INTO JA TARMO!

Voi, miten kiva oli tavata teitä pitkästä aikaa! Sehän oli silloin marraskuun 23. päivänä kun oli oikein harmaata ja koleaa ja ulkona tihkutti vettä.

Mieheni sanoi sinä päivänä, että hän on tilannut sorakuorman. Siitä riittäisi minunkin tarpeisiini, jos vain haluan. Ai haluanko? Minäkö? Miksen haluaisi kun olen koko kesän siitä haaveillut? En vain ole tullut siitä maininneeksi kun onhan miehellä ollut tässä hommaa, muutakin kuin soran tasaaminen pihaan.

Katsahdin ulos - ja siellähän te jo olitte odottelemassa minua. Siitähän riemu repesi! No, ei muuta kuin villasukat ja saappaat jalkaan, vähän villatakkia väliin ja ulos. Ja vielä seuraavana päivänä sama juttu. Mies nimittäin innostui tilaamaan soraa (tarkemmin sanottuna kivituhkaa) vielä toisenkin kuormallisen kun näki miten onnelliseksi siitä tulin. Seuraavana päivänä satoi räntää, mutta niin sitä vaan ahkeroitiin.

Onhan se aivan mahtavaa kun saatiin laitettua tien reuna siistiksi. Olin haaveillut, että saisin tien varren istutusalueen reunaan kaistaleen juurimattoa ja sen päälle soraa. Eivät sitten juuririkkakasvit pääsisi kasvamaan soran läpi. Nyt ne sitten ovat juuri niin, ihan koko tien pituudelta. Laitettiin vielä ne puuttuvat rungonsuojatkin ja siivottiin. Arvaatte varmaan, että nyt on ihanaa odottaa kevättä.

Eihän tässä nyt muuta osaa sanoa kuin, että kiitos ihan kauheasti!
Lokoisaa lomaa teille!
Nähdään taas viimeistään kevään korvalla :)


Parhain terveisin Pauliina

Tämän kuvan otin muistoksi juuri sinä harmaana marraskuun päivänä kun pitkästä aikaa tapasimme.

Hei, kaikki ihanat lukijani!

Pahoittelen, etten ole ehtinyt viime aikoina kovin paljon lueskelemaan teidän blogejanne ja vielä vähemmän kommentoimaan niitä. Olen aivan valtavasti iloinnut kommenteistanne ja haluaisin itsekin kommentoida teidän blogejanne. Joskus aika ei vain riitä kaikkeen kivaan varsinkaan kun nuo Into ja Tarmo houkuttelevat minua tuonne räntäsateeseen...

Jos haluat lukea Intosta ja Tarmosta lisää, lue juttu marraskuulta 2016 otsikolla Into ja Tarmo.

Oikein hyvää alkavaa viikkoa kaikille! Palataan!

Aurinkoisin terveisin Pauliina

INTO JA TARMO

Ei ole reilua, että Into ja Tarmo livistivät jonnekin juuri nyt kun minä tarvitsisin apua talvisuojien laittamisessa. Ei olisi muuta kuin kasa rungonsuojia laitettavana ja muutama huopa käärittävänä ruukkujen ympärille. 

Minäpä lainaan tähän katkelman puutarhapäiväkirjastani viime vuodelta. Ei ole vuodesssa oikeastaan mikään muuttunut.

-

Ei pitäisi valittaa. Into ja Tarmo ovat olleet apunani koko pitkän kevään, kesän ja vielä syksylläkin, mutta sitten jossain välissä he vain katoavat. Yleensä he ilmaantuvat jo joulun alla käväisemään. Yritän siinä sitten keksiä jotain puuhaa, että pääsisimme kohtuudella kevääseen asti. 

Joulun alla ostin pari jouluruusua ja hoivailimme niitä huolella, jotta voisimme istuttaa ne keväällä perennapenkkiin. Huh! - pikkuisen helpotti. Sekin helpotti kun sommittelin ulko-oven pieleen jouluisen asetelman. Pian joulun jälkeen idätimme vihanneskrassia ja lähdimme bongaamaan valkoisia esikoita kaupoista. Harmi, etten mistään löytänyt kerrottuja kevätesikoita. 

Huhtikuussa Into ja Tarmo olivat niin malttamattomia, että kylvimme kokonaiset kaksi pussia tomaatteja sillä seurauksella, että lopulta tomaatit täyttivät koko työhuoneeni. Niiden lisäksi valosta kilpailivat tuoksuherneet, valkoiset kaunopunahatut, ’Royal Wedding’ –unikot ja muutamat muut.

Kun pääsimme kunnolla kuoputtamaan maata puutarhassa, kevät sujui nopeasti. Yhtä sukkelasti kevät vaihtui kesäksi ja lopulta syksyksi. Into ja Tarmo olivat mahdottoman innokkaita ja tarmokkaita. Hyvä kun perässä pysyin. Me ahersimme suurin piirtein aamusta iltaan, satoi tai paistoi. 

Sitten, syyskuun 13. päivänä, se tapahtui ensimmäisen kerran: Into ja Tarmo katosivat. – No, ei tässä mitään, ajattelin.  – Vuosien kokemuksella tiedän heidän vielä tänä syksynä palaavan, mietiskelin. Oli ihanteellinen istutusilma. Aurinko paistoi ja shortseilla tarkeni hyvin. Käskin itseni ulos. Kaipasin Intoa ja Tarmoa. Toivoin, että kunpa sataisi lumi ja peittäisi nämä kaikki. Kaikki epämääräiset maakasat, irvistävät muovit ja sanomalehdet ja rikkaruohot. Seuraavana päivänä en mennyt puutarhaan enkä sitäkään seuraavana. Odottelin vain heitä.

Sitten eräänä syyskuun lopun päivänä he palasivat. Voi, miten nautinkaan siitä päivästä! Oli ihana, hieman sumuinen, mutta silti aika kirkas syyspäivä. Oli juuri sellainen päivä, joka kutsuu laittamaan puutarhan talviteloille. Heti ensitöikseni toin suihkulähteen patsaan sisälle. Se sai jäädä koristamaan kylpyhuonetta. Ei hassumpaa! Pumpun panin vesiämpäriin.

Tämä kuva on siis otettu syyskuussa 2015, jolloin Into ja Tarmo palasivat.

Istutin sinkkiämpäreissä kasvaneet mahoniat, varjoyrtit, imikän ja taponlehdet lastentarhaan. Olivatpa ne runsaan näköisiä! Napsin pelargoneista huonot osat pois ja panin ruukut olohuoneen pöydälle. Ihanaa, että ne jaksavat kukkia vielä. Vein huonoksi menneet yksivuotiset kompostiin. Ensi vuonna on uusien vuoro. Pesin sinkkiämpärit, aluslautaset ja muut tarvikkeet. 

Kitkin rikkaruohot joka paikasta. Tuli fiksu puutarhuri –olo, sillä kunnon puutarhurit kitkevät rikkaruohot vielä viimeiseksi syksyllä. Ja sellainenhan minä haluan olla. Talvi saa tulla. 

Puuhailen puutarhassa niin kauan kuin Into ja Tarmo ovat apunani. Sitten kun he lähtevät, minä painun talviunille. Sitä vain pelkään, että Intoa ja Tarmoa ei näy mailla eikä halmeilla kun maa jäätyy ja pitäisi laittaa talvisuojat. Jos niin käy, taidan siirtyä sellaisiin kasveihin, jotka kestävät talvella ihan mitä vain.

Suihkulähteen patsas sai jäädä koristamaan kodinhoitohuoneen pöytää. Niin jäi myös valikoima puutarhatyökaluja kukkapurkissa. En malttanut piilottaa niitä kaappiin koko talvena.

Olen vakaasti yrittänyt ryhtyä talvisuojausihmiseksi, mutta ei minusta ole tullut sellaista. Olin niin haaveillut gladioluksen mukuloiden talvettamisesta, mutta niin vain ne jäivät. En ensin voinut tuoda gladioluksia sisälle kun varret olivat vielä vihreinä. Sinä hetkenä kun ne mustuivat, oli jo myöhäistä: Tarmo ja Into olivat jo menneet menojaan. 

-

Olen taas tuossa samassa pisteessä. En vieläkään ole muuttunut talvisuojausihmiseksi. Olen kyllä käyttänyt tahdonvoimaani ja esimerkiksi kaikki ruukut odottavat pestyinä siisteissä pinoissaan varastossa. Samoin kaikki kasvuharsot on laskosteltu huolellisesti, kehikot on upotettu maahan ja säkkikangashuput odottelevat kevätaurinkoa. Mutta ne suojaukset! Niiden toteuttaminen on aivan mahdotonta. Niin se vain on!