lauantai 31. joulukuuta 2016

SUMMA SUMMARUM

Sini Kasvihormoni-blogista haastoi kokoamaan kahdentoista kuvan sarjan kuluneesta vuodesta. Tosi kiva! Kiitos, Sini! Ei siis muuta kuin hiirikäsi heilumaaan ja kuvia plaraamaan.

Pyrin poimimaan sellaisia kuvia ja kuvakulmia, joita en aiemmin ole julkaissut. Lyhyestä virsi kaunis, joten jokaisesta kuvasta on vain kuvateksti.

Lopussa on muutama lukuvinkki teidän huikean hyvien kommenttien kera. Uskalsin lainata kommentit tähän, koska ne alunperinkin ovat olleet julkisia. Toki, jos joku siitä pahastuu, niin otan kommentin kipin kapin pois.

TAMMIKUU

Tammikuun paukkupakkasista välittämättä pakkasin kylmäkassit mukaan ja suuntasin puutarhahullujen paratiisiin Keski-Suomeen. Pian täyteläinen jasmiinin tuoksu täytti työhuoneeni. 

HELMIKUU

Nautimme Runebergin tortuista. Kodinonnen istutin pieneen liemikulhoon. Kaikki huonekasvini kasvavat puolihydrossa. Aion postailla siitä enemmän talven aikana.

MAALISKUU

Maaliskuussa säät lämpenivät sen verran, että uskalsin käydä ostamassa kauan haaveilemani kastanjasutipuun. Oli silti kova homma kääriä itsepalvelupaikassa koko komeus tabloidikokoisiin sanomalehtiin. Tuntui kuin olisin postimerkkejä teipannut yhteen.

HUHTIKUU

Huhtikuussa alkoi puutarhaintoilijan laidunkausi. Istuttelin vielä loput uusista huonekasveistani puolihydroon. Sen jälkeen hoitelin sisähommat ns. vasemmalla kädellä.

TOUKOKUU

Toukokuussa oli vauhti päällä. Arjet ahersin, mutta sunnuntaisin keskityin nautiskelemaan katsellen, kuvaten ja uutta ihanaa suunnitellen.

KESÄKUU

Nautin nurmikosta, joka vihersi meillä ensimmäistä kesää. Se oli iso askel puutarhamme kehityksessä, vaikka nurmikko pieni onkin.

HEINÄKUU

Heinäkuussa meillä rakennettiin autotallia täydellä tohinalla.

ELOKUU

Rakastan valkoisia gladioluksia. Elokuu oli niiden aikaa.

SYYSKUU

Kanat ja kukot muuttivat elämäni - ja hyvä niin. Minulle avautui aivan uudenlainen maailma niiden myötä. Myös bloggaaminen avasi minulle uudenlaisen maailman.

Kasvihormoni-blogin Sini kommentoi:
Sun blogiasi on ihana lukea! 
Kääks, täällä viettää aikaa ihan liikaakin :). 
Uutta päivitystä odottaa aina kuin joulua: mitäköhän ihanaa siellä tällä kertaa on. 

Lue Sinin kommentoima juttu Rakkautta kanalan ovella Lokakuu 2016.

LOKAKUU

Lokakuussa aloin haaveilla talviunista. Into ja Tarmokin livistivät omille teilleen.

Pirkko Vaarin torpan puutarhaa -blogista kommentoi:
Voi tätä tarinaa, täti ja sukulaistytöt! 
Nauroin ihan ääneen lukiessani ja sittenkin sisältö on aivan täyttä asiaa. 

Näin ihanasti Pirkko kommentoi juttua Maksaako vaivan? Lokakuu 2016

MARRASKUU

Jouluruusu oli nupuillaan, mutta ei se jaksanut aueta ja pian se sai lumipeiton.

Between Rikkaruohoelämää -blogista kommentoi:
Kiitos, että otit haasteen vastaan. 
Olet paneutunut siihen huolella ja tapasi mukaan kirjoitat aivan ihanasti. 
Osaat hienosti "maalata" sanoilla melkeinpä kolmiulotteisen kuvan lukijoiden nähtäväksi. 
Tuntuu, kuin joka kerran postauksiasi lukiessani olisin konkreettisesti läsnä kertomassasi tapahtumassa. 
Ja kuvatkin ovat jälleen kerran aivan ihania!


Tämä kannustava kommentti tuli juttuun Tilinpäätös. Marraskuu 2016.

JOULUKUU

Amaryllis on klassinen joulun tuoja - miehelle punaisena, minulle valkoisena.

Tita Unelmia ruusuista -blogista kommentoi:
Aivan ihanan positiivinen postaus! 

Tita tykkäsi jutusta Haasteellista elämää. Joulukuu 2016.

Kiitos, ihanat lukijani, kuluneesta vuodesta ja erityisesti kannustuksesta ja kaikesta palautteesta!

On ollut valtavan suuri ilo intoilla puutarhasta teidän kanssanne. :) Between tiivisti asian huippuhienosti: "Tosi kiva, että tulit tänne puutarhabloggareiden höpsähtäneeseen seuraan. Solahdit joukkoon sujuvasti ja löysi heti paikkasi." Näin sen itsekin koen ja olen siitä onnellinen ja teille kovin kiitollinen. Siis kiitos ja kumarrus. Toivottavasti voin ilahduttaa teitä ensi vuonnakin.

Innokasta uutta puutarhavuotta 2017! Tavataan pian :)

tiistai 27. joulukuuta 2016

REMONTIIKKAA

Sinulle on blogiani lukiessa saattanut tulla mieleen, onko puutarhaintoilijalla lainkaan muuta elämää kuin puutarhanhoito. Useimmilla puutarhahulluilla on, ainakin talvella. Meidänkin piti yhden talven aikana rakentaa talo.

Eräänä maanantaina joulun jälkeen jatkoin tapetointiurakkaani. Harmitti kun ehdin vasta iltakuuden tienoilla rakennukselle. Lähtiessäni sanoin miehelle olevani ehkä pari tuntia. Kuinka ollakaan, innostuin tapetoimaan vähän enemmänkin. Hidastahan se oli kun en ollut ennen vetyttänyt, mutta valmista tuli vuota kerrallaan. Minulla ei ollut eväitä mukana, mutta nälkää en siinä innossani muistanut. Jossakin vaiheessa huomasin unohtaneeni kännykän kotiin. – Ei se mitään, ajattelin, pian saisin seinän valmiiksi. 

Tämä kuva on otettu jonakin toisena päivänä.

Puoli kymmenen jälkeen avain rapisi lukossa ja sisään asteli vihainen mies, rakas aviomieheni. Mies paineli tohkeissaan sisälle ja sanoi, että on kohtuutonta olla näin pitkään täällä. Minua nauratti, mutta mies oli niin vihainen, ettei tullut edes katsomaan uutta hienoa tapettia tervehtimisestä puhumattakaan.

Mies oli ensimmäisen kerran odottanut minua kotiin seitsemältä kun naapurin pihaan tuli auto. Kahdeksalta hän oli uudestaan pettynyt kun auton oven kolahdus kuului taas naapurista. Yhdeksältä hän oli sitten yrittänyt soittaa, mutta harmikseen huomannut kännykkäni jääneen kotiin. Kaksikymmentä minuuttia yli yhdeksän hänen hermonsa olivat pettäneet ja hän oli hypännyt pyörän selkään. Lapset olivat toppuutelleet, että kyllä äiti sieltä tulee, mutta ei auttanut. Mies tiesi, ettei minulla ollut eväitä mukana. Näin kauan ei voi pärjätä syömättä. Jotain on täytynyt sattua. 

Minulla oli perheen ainoa auto, joten mies siis otti pyörän ja lähti polkemaan reilun kolmen kilomerin matkan rakennukselle kauheassa tuulessa. Oli melkein myrsky. Pyörän kumit olivat liian tyhjät, mutta pumppu oli autossamme ja siis työmaalla. Hattu meinasi koko ajan lentää päästä miehen polkiessa niin nopeasti kuin pääsi. Kiirehän siinä oli kun vaimoa ei kuulu eikä näy. Ties miten henkihieverissä raukka siellä työmaalla...

Katuvalojen loputtua näkyi tien kyltti, mutta ei tietä. Oli säkkipimeää. Tie oli kurainen ja kuoppainen ja varsinkin alamäissä kuoppia piti erityisesti varoa. Niin lapset olivat lähtiessä neuvoneet. Taskulamppu välkkyi, mutta näytti sentään jotakin. 

Perille tultua miestä yskitti ja jalat olivat maitohapoilla. Itse asiassa häntä yskitti vielä kotimatkalla, mutta itse tapahtuma nauratti jo häntäkin. Rakkauttahan se vain oli.

perjantai 23. joulukuuta 2016

maanantai 12. joulukuuta 2016

HAASTETTA

Kukkia ja haaveita -blogin Sirkku heitti minulle kivan haasteen: Postaukseen toivoisin neljä kuvaa, jotka on otettu eri vuodenaikoina. Mukana voi olla uusia ja vanhoja sekä jo julkaistuja kuvia. Mukaan voi haastaa neljä blogiystävää. Haasteeseen voi vastata, jos haaste tuntuu hyvältä. Alunperin haasteen on laittanut liikkeelle Kivipellon Saila.

TALVI

Talvella on lunta enemmän tai vähemmän - yleensä vähemmän, kuten nyt.


KEVÄT

Kevään kuvaksi valitsin helmililjan, johon minulla on viha-rakkaussuhde. Rakastan sen sinistä väriä ja "vihaan" sen törröttäviä kuivuneita kukkavarsia ja lehtiä, joita ei millään meinaa erottaa rikkakasveista.


KESÄ

Joihinkin perennoihin kiintyy enemmän kuin toisiin. Tähän valkoiseen kaukasiantörmäkukkaan ihastuin erityisesti ankaran viime talven jälkeen. Olin aivan varma, että se menehtyy pakkasen kourissa ilman minkäänlaista suojaa, mutta ei. Se kukki ihanasti kesästä pakkasiin asti.


SYKSY

Olen hillittyjen värien ystävä, mutta syksyllä puutarha saa räiskyä punaista, keltaista ja oranssia. Pensasmustikka saa erityisen kauniin syysvärin.

Olen taas kovin nolo kun en osaa heittää haastetta suoraan kenellekään. Minulla ei ole aavistustakaan siitä kuka tämän haasteen on jo saanut. Tämän haasteen saa siis poimia itselleen iltojen iloksi.

Ihanaa joulun odotuksen aikaa kaikille!


keskiviikko 7. joulukuuta 2016

HAASTEELLISTA ELÄMÄÄ

Elämä on välillä haasteellista. Nytkin tuli kaksi haastetta, joihin molempiin on kiva vastata.

Piia Anneli Aamukastetta puutarhasta -blogista heitti kolmen kuvan haasteen kaikille halukkaille. Minähän halusin, vaan en heti ehtinyt.

Kesäkukka Kosmosta ja leijonankitaa-blogista heitti minulle Kuusi kuvaa kesästä -haasteen. Ilahduin siitä kovasti ja innoissani sukelsin viime kesän (siis kasvukauden) muistoihin.

Päätin saada kaksi kärpästä yhdellä iskulla.

   3         kuvat Kanakesä, Rakennuskesä, Blogikesä (= kolmen kuvan haaste)
+ 3         kolme lisäkuvaa Pionikesä, Sadekesä, Puutarhakesä
___         ______________________________________________________________
   6         kuuden kuvan haaste (= ihana puutarhaintoilun täyttämä kevät, kesä ja syksy)


1. KANAKESÄ
Tyttäreni Mille fleur-kääpiökanat ovat innokkaita hautojia ja niinpä saimme kaksi satsia tipuja. Tipujen kasvua oli hauska seurata. Syksyllä tytär lähti opiskelemaan ja minä aloin hoitaa kanoja. Ne muuttivat elämäni kahdella tavalla. Ensinnäkin en enää pysty syömään broileriruokia, suosin mieluummin kasviksia. Toisekseen olen saanut uuden harrastuksen. Kanojen hoito on hyvin rentouttavaa puuhaa ja on hieno aloittaa aamut kanalassa.

Rose tutustuu Tiuhtiin, joka on kuoriutunut muutama tunti sitten. Pelastimme kaksi tipua, jotka olivat vierähtäneet munissaan emonsa alta ja ilman apuamme olisivat kylmettyneet ja jääneet kuoriutumatta.


2. RAKENNUSKESÄ
Mies rakensi kesän aikana autotallin, johon tuli myös kanala. Rakentaminen tarkoitti sitä, että olimme enimmäkseen kotona. Matkailu jäi aika vähiin, mutta on ihanaa kun talli on nyt melkein valmis.

Pioni 'Angel Cheek' kukkii työmaan edustalla.


3. PIONIKESÄ
Olin onnellinen pionituista, jotka mieheni teki minulle. Sain 29 pionia ja niiden lisäksi monia muita ihania kasveja, joiden myötä puutarhamme muuttui taas pikkuisen vihreämmäksi. Kirjoitin tästä jutun otsikolla Miehen syy.

Pioni 'Mother's Choice' kukki jo ensimmäisenä kesänään meillä.


4. SADEKESÄ
Olin onnellinen sateisesta ja viileähköstä kesästä. Minulle melkein kaikki säät ovat ihania. Ainoastaan pitkiä hellejaksoja en jaksa. Kuluneena kesänä oli paljon ihanteellisia istutusilmoja, kastelemisessa pääsin aika vähällä enkä muista koskaan olleeni näin paljon puutarhassa. Mikäs sen mahtavampaa!

Hyvä kun joskus satoi niin rankasti, että malttoi edes hetken olla sisällä.


5. PUUTARHAKESÄ
Ihaninta kesässä oli kun sain puuhailla puutarhassa aamusta iltaan. Olin onnellinen kun puutarhamme vihdoin vaihtoi väriä ruskeasta vihreään. Sain monta istutusaluetta valmiiksi tai ainakin hyvälle alulle.

Pieni nurmikkomme vihersi ensimmäistä kevättä. Uudet istutukset olen kattanut sanomalehdillä ja hiekalla. 


6. BLOGIKESÄ (TAI PAREMMINKIN SYKSY)
Aloitin bloggaamisen ja sukelsin sen myötä mielenkiintoiseen uuteen maailmaan. Ehkä suurin elämys oli huomata miten paljon meitä puutarhaintoilijoita onkaan - ja monet ovat ainakin yhtä höpsöjä kuin itse olen ;) Täällä saa intoilla puutarhajutuista sydämensä kyllyydestä - ja aina löytää samanhenkisiä ihmisiä.

Ensimmäisen varsinaisen blogijuttuni otsikko oli Elämä on ruusuilla tanssimista. 


Onko noloa, jos en nimeä seuraavia haasteen saajia? Olen nimitttäin jo ajat sitten tippunut kärryiltä, kuka on jo tämän haasteen saanut. Se, joka haluaa haastetta elämäänsä, ottakoot tämän hauskan tehtävän vastaan. Suosittelen lämpimästi.


Tervetuloa, Aliina Unelma, lukijaksi! Ihanaa, että halusit liittyä. Toivottavasti viihdyt!

Oikein hyvää joulukuuta kaikille lukijoille!


keskiviikko 30. marraskuuta 2016

KUKKOILUA

Ihastuin Silvikseen kertalaakista kun näin miten herttainen se on Kerttu-kanaa kohtaan. Silvis löysi maasta muurahaisen. Se nokkaisi sitä ja alkoi kutsua Kerttua. Luulin kukon syövän muurahaisen, mutta ei. Se nokkaisi sitä taas ja vahti, ettei ötökkä livahda karkuun. Silvis vahti muurahaista ja siirsi sitä vähän lähemmäs sillä aikaa kun Kerttu viipotti monen metrin päästä paikalle. Kukko antoi muurahaisen Kertulle, joka tyytyväisenä popsi sen.

Se on kohteliaan herrasmieskukkomme tapa – aina hermostumiseen asti. Tytär nimittäin yritti syöttää kukolle matolääkettä jos jonkinlaisen herkkupalan sisällä. Kukko kohteliaasti antoi herkut kanalle, joka söi ne mielissään. Tyttöparka yritti madottaa kukkoa monta päivää huonoin tuloksin.

Silvis on oikea herrasmies. Se on ymmärtänyt, että kanan onni on hänenkin onnensa.

Joskus tunteet pitää laittaa syrjään ja ottaa järki käteen. Voi kerta kaikkiaan, jos ratkaisisimme asian tunteella, niin kiltti, kohtelias ja komea Silvis ei muuttaisi uuteen kotiin! Ei, ei. Nyt olemme kuitenkin päättäneet, että Silvis ja Kerttu sekä kolme nuorikkoa muuttavat uuteen kotiin.

Tipujen kasvettua nuorikoiksi, kanalamme alkoi tuntua ahtaalta. Toki se täyttää kaikki normit, mutta haluamme kanoillemme vielä luonnonmukaisemmat, väljemmät olot. Joistakin täytyy siis luopua. Huolellisen harkinnan jälkeen tulimme siihen tulokseen, että parasta on, että Mille Fleur-kääpiökanat ja normaalikokoiset kanat eivät asu yhdessä. Isokokoinen kukko ja kääpiökana ei ole paras yhdistelmä olkoonkin kukko miten kohtelias ja kiltti tahansa. 

Silvis saa pitää suosikkikanansa ja tutuiksi tulleet nuorikot. Kääpiökanoille jää kääpiökukko, ehkä kaksikin - kanojen sukupuolta kun on vähän mahdotonta tietää varmaksi ennen kuin ne munivat tai kiekuvat.

Pian Kerttu lennähtää orrelle Silviksen kainaloon.

Silviksen suosikki, Kerttu, on kaunis kana, juuri sellainen kuin satukirjoissa – ylväs ryhti, pullea takamus, tyylikäs valkoinen raita siivessä, sulat nätisti ojennuksessa, munii uskollisesti munan päivässä. Se näyttää lempeältä ja herttaiselta, mutta sitä se ei toden totta ole. Toki se on ihmisille kiltti, mutta alamaisilleen se on kyllä suorastaan nokkava.

Vein herkkuja kanoille. Kerttu piti huolen siitä, että hän saa varmasti eniten. (No, toki minä pidän heikompien puolta ja jakelen ruokaa moneen kippoon eri puolille kanalaa.) Se ajoi tapansa mukaan toiset kanat läheltään, jotta sai itse rauhassa herkutella. Jäljellä oli viimeinen juustonmuru ja annoin sen Silvikselle. Ja eiköhän Silvis kumartunut Kertun puoleen ja antanut juustonpalan hellästi Kertun nokkaan!

Onneksi kanalauma pääsee hyvään kotiin. Silvis ja Kerttu saavat elää onnellisina yhdessä, kulkea edelleen peräkanaa kuten tähänkin asti. Nuorikoista kasvaa yhtä isoja kuin Kertusta, joten ne tuskin jäävät Kertun jalkoihin. Reippailta vaikuttavat ja hyvin ovat puolensa pitäneet. Voimme olla iloisia siitä, että olemme ajatelleet kanojen parasta.

Hyvät ystävykset, kääpiökanat Tiuhti ja Viuhti saavat jäädä meille ja edelleen nukkua orrella vierekkäin ja sukia hellästi toistensa sulkia. Näitä ystävyksiä ei tarvitse erottaa. Tässä odotellaan, että jonakin päivänä Viuhti kiekaisee ja alkaa opetella kukon velvollisuuksia.

Velvollisuuksia riittääkin koko päiväksi. Ei riitä, että kukko etsii ruokaa kanoilleen pitkin päivää, vahtii laumaansa ja vaaran uhatessa urheasti suojelee kanoja. Kanat ovat aika vaativia. Kovaäänisesti ne vaativat kukkoa etsimään itselleen munintapaikan. Eikä sitten se ensimmäinen paikka kelpaa, ehei! Kukkoparka joutuu etsimään paikan ja toisenkin ennen kuin kana kelpuuttaa sen – joskus lopulta sen ensimmäisen.

Viuhtista (vasemmalla) on kasvamassa kaunis kukko. Tiuhti on ehkä kana - ellei se jonakin päivänä päätä kiekaista. Nämä ovat erottamattomat ystävykset.


Tervetuloa lukijaksi Suvikummun Marja ja Keskeneräinen Tää on vielä kesken -blogista! Lämpimästi tervetuloa kaikki muutkin, jotka seuraatte blogiani niin, etten edes tiedä sitä muusta kuin Bloggerin kävijätilastoista!

Olen tosi onnellinen kun luet blogiani. Kommenttisi lämmittää mieltäni, innostaa kirjoittamaan ja kannustaa! Tervetuloa, ihan kaikki!


sunnuntai 27. marraskuuta 2016

HEI, INTO JA TARMO!

Voi, miten kiva oli tavata teitä pitkästä aikaa! Sehän oli silloin marraskuun 23. päivänä kun oli oikein harmaata ja koleaa ja ulkona tihkutti vettä.

Mieheni sanoi sinä päivänä, että hän on tilannut sorakuorman. Siitä riittäisi minunkin tarpeisiini, jos vain haluan. Ai haluanko? Minäkö? Miksen haluaisi kun olen koko kesän siitä haaveillut? En vain ole tullut siitä maininneeksi kun onhan miehellä ollut tässä hommaa, muutakin kuin soran tasaaminen pihaan.

Katsahdin ulos - ja siellähän te jo olitte odottelemassa minua. Siitähän riemu repesi! No, ei muuta kuin villasukat ja saappaat jalkaan, vähän villatakkia väliin ja ulos. Ja vielä seuraavana päivänä sama juttu. Mies nimittäin innostui tilaamaan soraa (tarkemmin sanottuna kivituhkaa) vielä toisenkin kuormallisen kun näki miten onnelliseksi siitä tulin. Seuraavana päivänä satoi räntää, mutta niin sitä vaan ahkeroitiin.

Onhan se aivan mahtavaa kun saatiin laitettua tien reuna siistiksi. Olin haaveillut, että saisin tien varren istutusalueen reunaan kaistaleen juurimattoa ja sen päälle soraa. Eivät sitten juuririkkakasvit pääsisi kasvamaan soran läpi. Nyt ne sitten ovat juuri niin, ihan koko tien pituudelta. Laitettiin vielä ne puuttuvat rungonsuojatkin ja siivottiin. Arvaatte varmaan, että nyt on ihanaa odottaa kevättä.

Eihän tässä nyt muuta osaa sanoa kuin, että kiitos ihan kauheasti!
Lokoisaa lomaa teille!
Nähdään taas viimeistään kevään korvalla :)


Parhain terveisin Pauliina


Tämän kuvan otin muistoksi juuri sinä harmaana marraskuun päivänä kun pitkästä aikaa tapasimme.



Hei, kaikki ihanat lukijani!


Pahoittelen, etten ole ehtinyt viime aikoina kovin paljon lueskelemaan teidän blogejanne ja vielä vähemmän kommentoimaan niitä. Olen aivan valtavasti iloinnut kommenteistanne ja haluaisin itsekin kommentoida teidän blogejanne. Joskus aika ei vain riitä kaikkeen kivaan varsinkaan kun nuo Into ja Tarmo houkuttelevat minua tuonne räntäsateeseen...

Jos haluat lukea Intosta ja Tarmosta lisää, lue juttu marraskuulta 2016 otsikolla Into ja Tarmo.

Oikein hyvää alkavaa viikkoa kaikille! Palataan!


Aurinkoisin terveisin Pauliina


perjantai 18. marraskuuta 2016

TUNTEELLISIA LEMMIKKEJÄ

Tiesin, että kaneilla on tunteet - muutkin kuin nälän tunne. Tottakai. On vain niin koskettavaa nähdä omin silmin kuinka onnellinen kani voi olla.

Tyttärellämme on kani nimeltä Nuppu. Tytär lähti viettämään välivuotta ennen lukiota ja on nyt poissa kotoa kahden viikon jakson kerrallaan.

Tyttären poissa ollessa käyn tervehtimässä kania. Kun menen huoneeseen, Nuppu nököttää kaapin tai sängyn alla tai syö heinää omassa häkissän. Kutsun sitä, mutta ei se välitä tulla. Joskus saan silitellä sitä, mutta aika välinpitämätön se on minua kohtaan. Ymmärrän, sillä en vietä aikaani sen kanssa kovin paljon - enkä tuo herkkuja. Niiden tuominen on nuoremman tyttären tehtävä.

Nuorempi tyttäreni silittelee ja hoitaa sitä enemmän ja Nuppu saa tulla iltaisin sänkyyn hetkeksi hänen kainaloonsa. Nuppu selvästi pitää nuoremmasta tyttärestä, vaikka toisinaan toisen poikakanin haju häiritsee ja se on tarkka reviiristään.

Mutta annapa olla kun vanhempi tytär tulee kotiin! Nuppu hyörii ja pyörii hänen ympärillään. Se loikkii iloisesti huoneessa ympäriinsä pysähtyen välillä istumaan takajaloillaan ja katselemaan tyttöä.

Ja kun Nuppu pääsee tyttären syliin, ei onnellisempaa kania löydy koko maailmasta. Se painautuu tyttöä vasten ja sen silmät loistavat. Näin ei tapahdu aina, sillä useinmiten Nuppu vastustaa syliin nostamista. Kuitenkin kun tytär tulee kotiin, Nuppu makaa lötkönä osoittaen olevansa halukas tulemaan syliin. 

Kuva ei ole ihan aidosta tilanteesta, sillä sellaiset ovat aivan liian nopeasti ohi. Harmi, etten saanut silmien loistetta kuvaan.

P.S. Kirjoitin tämän jutun syksyllä, mutta en tullut julkaisseeksi tätä silloin. Nyt Nuppu-kani on jo minun kaverini ja juoksee iloisesti vastaani huoneen ovelle. Kaikkein lämpimimmät tunteet on silti edelleen varattu vanhimmalle tyttärelle.

Luin, että eläinten tunteita on tutkittu paljon. Eläimillä on kiistatta ihan samoja tunteita kuin ihmisilläkin, mutta eläimet eivät osaa asettua toisen osapuolen asemaan. Siksi esimerkiksi koira ei voisi tuntea syyllisyyttä, vaan se pyrkii lepyttämään ihmistä huomattuaan ihmisen reaktiot.

Ajattelen tuosta vähän toisin. Meillä oli dalmatialainen, Olivia, joka osasi hymyillä kuten kaikki dalmatialaiset osaavat. Siis ihan aitoa, helposti hymyksi tunnistettavaa hymyä.

Siis näin. Oliviasta oli todella vaikeaa ottaa hymykuvia. Se hymyili usein, mutta innostui aina kamerasta niin, että tuli riemuitsemaan kuvaajan luo. Ota siinä sitten kuvia! Kuva on vuodelta 1997.

Olimme eteisessä kun Olivia tuli keittiöstä luokseni teatraalisesti hymyillen ja voi sanoa, että häntä heilutti koiraa. Arvasimme, että nyt oli jotain tapahtunut keittiössä. Niin olikin. Muutama valmiiksi tehty voileipä oli kadonnut parempaan kuonoon. Ilman tuota ylitsepursuavaa hymyä emme olisi asiaa heti huomanneetkaan. Jos se ei ollut syyllisyyttä, se oli ilmiselvää riemua herkullisesta, salaisesta välipalasta.

Vielä viidentoista vuoden jälkeen muistamme mieheni kanssa tarkalleen tuon tapauksen. Oliviaa ei enää ole, mutta sen hymy ei unohdu koskaan.

Olivia ja toinen koiramme, rottweiler Natalia, olivat hyvin tunteellisia koiria molemmat. Niitä oli vaikea viedä minnekään hoitopaikkaan kun ne ikävöivät niin, että toinen ei suostunut syömään ja toinen ei kakannut.

Kun itse olin vauvan synnytysreissulla sairaalassa, Olivia ei hymyillyt koko aikana kertaakaan. Olivia osasi myös mielistellä. Kun se näki minun pukevan kauppavaatteet eikä lenkkeilyvaatteita, se ei painautunut surkeana makuulle kuten Rose-koiramme tekee. Se aloitti senpäiväisen hössötyksen tehdäkseen minuun vaikutuksen, jotta ottaisin sen mukaani. Se hyöri ja pyöri ympärilläni, hymyili voimakkaasti tuhisten ja heilutti häntäänsä.

Edelleen silloin tällöin näen unta Oliviasta ja Nataliasta, vaikka niistä ajoista on jo yli yksitoista vuotta. Niiden haudalle tein ensimmäisen oman puutarhani.

maanantai 14. marraskuuta 2016

INTO JA TARMO

Ei ole reilua, että Into ja Tarmo livistivät jonnekin juuri nyt kun minä tarvitsisin apua talvisuojien laittamisessa. Ei olisi muuta kuin kasa rungonsuojia laitettavana ja muutama huopa käärittävänä ruukkujen ympärille. 

Minäpä lainaan tähän katkelman puutarhapäiväkirjastani viime vuodelta. Ei ole vuodesssa oikeastaan mikään muuttunut.

-

Ei pitäisi valittaa. Into ja Tarmo ovat olleet apunani koko pitkän kevään, kesän ja vielä syksylläkin, mutta sitten jossain välissä he vain katoavat. Yleensä he ilmaantuvat jo joulun alla käväisemään. Yritän siinä sitten keksiä jotain puuhaa, että pääsisimme kohtuudella kevääseen asti. 

Joulun alla ostin pari jouluruusua ja hoivailimme niitä huolella, jotta voisimme istuttaa ne keväällä perennapenkkiin. Huh! - pikkuisen helpotti. Sekin helpotti kun sommittelin ulko-oven pieleen jouluisen asetelman. Pian joulun jälkeen idätimme vihanneskrassia ja lähdimme bongaamaan valkoisia esikoita kaupoista. Harmi, etten mistään löytänyt kerrottuja kevätesikoita. 


Huhtikuussa Into ja Tarmo olivat niin malttamattomia, että kylvimme kokonaiset kaksi pussia tomaatteja sillä seurauksella, että lopulta tomaatit täyttivät koko työhuoneeni. Niiden lisäksi valosta kilpailivat tuoksuherneet, valkoiset kaunopunahatut, ’Royal Wedding’ –unikot ja muutamat muut.

Kun pääsimme kunnolla kuoputtamaan maata puutarhassa, kevät sujui nopeasti. Yhtä sukkelasti kevät vaihtui kesäksi ja lopulta syksyksi. Into ja Tarmo olivat mahdottoman innokkaita ja tarmokkaita. Hyvä kun perässä pysyin. Me ahersimme suurin piirtein aamusta iltaan, satoi tai paistoi. 

Sitten, syyskuun 13. päivänä, se tapahtui ensimmäisen kerran: Into ja Tarmo katosivat. – No, ei tässä mitään, ajattelin.  – Vuosien kokemuksella tiedän heidän vielä tänä syksynä palaavan, mietiskelin. Oli ihanteellinen istutusilma. Aurinko paistoi ja shortseilla tarkeni hyvin. Käskin itseni ulos. Kaipasin Intoa ja Tarmoa. Toivoin, että kunpa sataisi lumi ja peittäisi nämä kaikki. Kaikki epämääräiset maakasat, irvistävät muovit ja sanomalehdet ja rikkaruohot. Seuraavana päivänä en mennyt puutarhaan enkä sitäkään seuraavana. Odottelin vain heitä.

Sitten eräänä syyskuun lopun päivänä he palasivat. Voi, miten nautinkaan siitä päivästä! Oli ihana, hieman sumuinen, mutta silti aika kirkas syyspäivä. Oli juuri sellainen päivä, joka kutsuu laittamaan puutarhan talviteloille. Heti ensitöikseni toin suihkulähteen patsaan sisälle. Se sai jäädä koristamaan kylpyhuonetta. Ei hassumpaa! Pumpun panin vesiämpäriin.

Tämä kuva on siis otettu syyskuussa 2015, jolloin Into ja Tarmo palasivat.

Istutin sinkkiämpäreissä kasvaneet mahoniat, varjoyrtit, imikän ja taponlehdet lastentarhaan. Olivatpa ne runsaan näköisiä! Napsin pelargoneista huonot osat pois ja panin ruukut olohuoneen pöydälle. Ihanaa, että ne jaksavat kukkia vielä. Vein huonoksi menneet yksivuotiset kompostiin. Ensi vuonna on uusien vuoro. Pesin sinkkiämpärit, aluslautaset ja muut tarvikkeet. 

Kitkin rikkaruohot joka paikasta. Tuli fiksu puutarhuri –olo, sillä kunnon puutarhurit kitkevät rikkaruohot vielä viimeiseksi syksyllä. Ja sellainenhan minä haluan olla. Talvi saa tulla. 

Puuhailen puutarhassa niin kauan kuin Into ja Tarmo ovat apunani. Sitten kun he lähtevät, minä painun talviunille. Sitä vain pelkään, että Intoa ja Tarmoa ei näy mailla eikä halmeilla kun maa jäätyy ja pitäisi laittaa talvisuojat. Jos niin käy, taidan siirtyä sellaisiin kasveihin, jotka kestävät talvella ihan mitä vain.

Suihkulähteen patsas sai jäädä koristamaan kodinhoitohuoneen pöytää. Niin jäi myös valikoima puutarhatyökaluja kukkapurkissa. En malttanut piilottaa niitä kaappiin koko talvena.

Olen vakaasti yrittänyt ryhtyä talvisuojausihmiseksi, mutta ei minusta ole tullut sellaista. Olin niin haaveillut gladioluksen mukuloiden talvettamisesta, mutta niin vain ne jäivät. En ensin voinut tuoda gladioluksia sisälle kun varret olivat vielä vihreinä. Sinä hetkenä kun ne mustuivat, oli jo myöhäistä: Tarmo ja Into olivat jo menneet menojaan. 

-

Olen taas tuossa samassa pisteessä. En vieläkään ole muuttunut talvisuojausihmiseksi. Olen kyllä käyttänyt tahdonvoimaani ja esimerkiksi kaikki ruukut odottavat pestyinä siisteissä pinoissaan varastossa. Samoin kaikki kasvuharsot on laskosteltu huolellisesti, kehikot on upotettu maahan ja säkkikangashuput odottelevat kevätaurinkoa. Mutta ne suojaukset! Niiden toteuttaminen on aivan mahdotonta. Niin se vain on!

sunnuntai 13. marraskuuta 2016

ONNELLISTA ISÄINPÄIVÄÄ!

Mielessäni on valokuva, jossa isäni ajaa kasvimaalla jyrsintä ja minä pienenä tyttönä vaaleanpunaisessa mekossa seuraan vieressä. Voi, miten mielelläni olisin liittänyt sen tähän, mutta minulla ei ole sitä kuvaa.

Sain isältäni rakkauden puutarhaan, eläimiin, kirjoittamiseen, lapsiin, kehitysvammaisiin ja moneen muuhun ihanaan asiaan. Isä on aina ollut minulle äärettömän rakas ja tärkeä. Siksi hänestä on niin vaikea kirjoittaa. Tuntuu, etteivät sanat riitä kertomaan kuin kalpean aavistuksen niistä tunteista, joita koen isääni kohtaan. Tiedän, että isäni silti ymmärtää minua - hän on ymmärtänyt aina.

Isääni kuvastaa hyvin se, ettei hän ole suuttunut minulle koskaan. Ei ikinä. Tämä ei johdu huonosta muististani, vaan hän vain on sellainen. Rauhallinen, turvallinen, lempeä, välillä hassuttelevakin. Tiedän, että hän on silti aivan tavallinen ihminen. Lapsen silmissä kaikki mitä isä teki, oli kuitenkin ihailtavaa ja hyvää.

Isäni opasti minut kasvien kasvatuksen kiehtovaan maailmaan. Isä kasvatti monenlaisia hyötykasveja, joista erityisesti ovat jääneet mieleen kurkut, tomaatit, porkkanat, erilaiset marjat sekä kaalit. Kyssäkaali on edelleenkin herkku, joka tuo mieleen onnellisen lapsuuden. Niiden lisäksi isä kasvatti kukkia: petunioita, lobelioita, pelargoneja, orvokkeja, begonioita, ahkeraliisoja, sinitähtösiä, ruusuja, pensashanhikkeja, talveksi hyasintteja ja joulutähtiä ja vaikka mitä muutakin. Hän kokeili mielellään kaikkea uutta ja jännittävää. Meillä kasvoi niin salkoruusuja kuin kalebassejakin.

Tyttäreni sai hakea ensimmäiset harvennusporkkanat papan porkkanalaarista kesällä 2014.

Sain isältäni rakkauden eläimiin. Isäni kasvatti kanoja, hanhia, kalkkunoita, ankkoja, lampaita, vuohia ja sikoja. Koiria ja kissoja meillä ei valitettavasti allergian vuoksi voinut olla, vaikka isä olisi pitänyt niistäkin.

Tällaisia tipusia meillä oli minun lapsuudessakin. Kuva on kesältä 2016.

Sain isältä myös rakkauden kirjoittamiseen. Isä on aina innostanut ja kannustanut, ilahtunut kun olen jotakin kirjoitellut. Isä olikin ensimmäinen, jonka annoin lukea blogiini aikomiani tekstejä. Kun isä piti jutuista, uskalsin antaa niitä luettavaksi muillekin.

Olen saanut isältäni myös rakkauden lapsia kohtaan. Isä kasvatti meitä hyvin lempeästi, aina ymmärtäen ja lasten parasta ajatellen. Sain olla paljon hänen mukanaan kaikkialla. Monet kerrat alle kouluikäisenä piirtelin pulpetissa kun isäni opetti kansalaiskoulun oppilaita. Kun isä kesäisin teki puutarhatöitä, saimme me lapsetkin osallistua, vaikka kai meistä taisi välillä olla enemmän haittaa kuin hyötyä.

Muistan lämmöllä monia hetkiä kun olin nuori. Asuimme maaseudulla, meillä oli yksi auto, iso perhe ja paljon menemistä. Kuitenkin isä järjesti aina auton käyttööni kun sitä tarvitsin. Hän sovitteli omat menonsa niin, että kaikki järjestyi tavalla tai toisella. Hän piti erityisen tärkeänä sitä, että pääsin toisten nuorten joukkoon.

Lapset ja lastenlapset ovat edelleen hyvin lähellä hänen sydäntään. Tiedän, että hän hyvin usein muistaa lastenlapsiaan ja kaipaa heitä. Mekin muistamme isää ja pappaa, mutta kovin usein emme tapaa kun asumme kaukana.


Veljeni on kehitysvammainen. Luonnollisella ja arvostavalla suhtautumisellaan kehitysvammaiseen poikaansa isäni opetti sellaisia arvoja, jotka haluaisin välittää omille lapsillenikin nyt kun veljeni asuu meillä.

Isä tuki ja kannusti minua kaikessa. Tärkeintä oli, että isä antoi aina anteeksi. Edelleen hän on minulle tärkeä tukija ja kannustaja, vaikka tarvitsee itse aiempaa enemmän toisten apua. Isä, tiedän, että luet tämän. Haluan sanoa sinulle, että olet minulle edelleen se sama hyvä, viisas ja äärettömän rakas isä, joka olet aina ollut huolimatta siitä, että terveytesi ja muistisi on heikentynyt!

Isä on aina ollut elämänmyönteinen, nähnyt aina asioiden valoisat puolet. Isän kanssa on aina voinut puhua kaikesta, myös vaikeista asioista. Isä on suhtautunut asioihin aina tyynen rauhallisesti. Asiat kyllä järjestyvät.

Isä, halusit tulla meille viime kesänä juuri omenapuiden kukkimisen aikaan. Kukinta oli niin vaatimatonta, että se olikin jo ohi ennen kuin oli kunnolla alkanutkaan. Toivottavasti ensi kesänä olet vielä sellaisessa kunnossa, että pääsisit katsomaan omenapuiden kukintaa.

Lapsuuskodissani oli ihanaa nähdä ja kokea, kuinka isä rakasti omaa vaimoaan. Yhä edelleen hän rakastaa vaimoaan melkein 57 avioliittovuoden jälkeen.

Oma isäni on ollut minulle malli ihanneisästä ja sellaisen halusin nuorena saada myös mahdollisten omien lasteni isäksi. Samanlaista en toki saanut, mutta sain juuri minulle täydellisen aviomiehen ja maailman parhaan isän meidän kuudelle lapsellemme. Olen kaikesta tästä niin kiitollinen!

Onnellista isäinpäivää!


perjantai 11. marraskuuta 2016

TILINPÄÄTÖS

Between Rikkaruohoelämää–blogista heitti kivan Kolme asiaa puutarhassa -haasteen, josta olin suorastaan aivan otettu. Mielelläni siihen nyt vastaan. Tuleepahan tehtyä oikein tilinpäätös näin kasvukauden loputtua ja vähän toimintasuunnitelmaa ensi vuodellekin.


KOLME ASIAA, JOTKA ILAHDUTTIVAT VIIME KASVUKAUTENA
Oi, miten paljon ilahduttavia asioita olikaan! Niputan ne niin isoiksi kokonaisuuksiksi, että saan ne edes suurin piirtein sopimaan kolmeen kohtaan. Onneksi niistä sai osan ripoteltua myös muiden kysymysten alle - ja silti paljon jäi vielä ylikin. 

1. Mieheni sai rakennettua autotallin siihen vaiheeseen, että talvikanala saatiin käyttöön ja rumat lautakasat pressuineen pois silmistä.

2. Floora-kana hautoi yhden tipun ja pari viikkoa sen jälkeen Fiona-kana sai yllätystipuja. Oli ihanaa, että kanat saivat jäädä talveksi omaan kotiin. Siitä postasinkin jo otsikolla Rakkautta kanalan ovella.

3. Monta haavettani toteutui: säät olivat minun kannaltani mitä ihanteellisimmat, sain lämpökompostorin, pionitukia, polkuja, uusia istutuksia, uusia kasveja... Sain sen verran lapiointiapua, että hommat edistyivät paljon rivakammin kuin olin uskaltanut edes suunnitella.

Fiona opettaa tipusiaan syömään.


KOLME ASIAA, JOISTA EN PITÄNYT VIIME KASVUKAUTENA
1. Kauriin ketale kävi tekemässä uusintaleikkaukset omenapuille, jotka olin juuri parhaan taitoni mukaan leikannut. Meillä on aita, mutta aidan ja muurin yhtymäkohta oli vielä keväällä viimeistelemättä. Siitä kohdasta kauris pääsi juuri leikattujen oksien tuoksun houkuttelemana apajille. Asia oli kuitenkin kaiken kaikkiaan sen verran hupaisa, että aion kirjoittaa siitä joskus ihan oman juttunsa.

2. Vesialtaan muoviin oli tullut talven aikana pari palkeenkieltä. Allas oli muutenkin muotoutunut talven aikana aivan omanlaisekseen. Siirsin koko asian Ö-mappiin ajatellen, että asioilla on taipumus järjestyä. Joskus, kun on sen aika. 

3. Issias. Katkelma puutarhapäiväkirjastani: "Mulla on varmaan joku sisäilmaongelma ;). Selkään sattuu ja issias vaivaa sisällä, mutta puutarhassa oireet häviävät. Lapion varressa issiassärky helpottaa kummasti. Ja annapa olla kun tulee välillä sisälle ruokaa tai pyykkiä laittamaan, niin taas särkee lonkkaa ja koko jalkaa ihan mahdottomasti. Pitää koko ajan etsiä sopivaa asentoa." Säryn takia oli puhti poissa ja mieli maassa. Onneksi pääsin asiansa osaavalle kiropraktikolle ja särky hävisi pian.

Nyt tämä jo naurattaa, mutta keväällä vähän tökki.


KOLME ASIAA, JOTKA SAIN KASVUKAUDEN AIKANA VALMIIKSI
1. Sain istutettua monta aluetta jo hyvälle mallille: Välitila, Kotipihlajan katve, Roseletten penkki, Kuupuutarha, Risteysalue, Puro, Eteläreuna, Kaivo ja Sateenvarjojalavan katve saivat pääosin istutuksensa. 

2. Sain loput täysin keskeneräiset alueet katteen alle puhdistumaan, monta kivipolkua valmiiksi ja kompostialueen kuntoon.

3. Sain aloitettua jo kauan haaveilemani blogin.

Laskuvirhe pankissa... kolmen sijaan taisi tulla kolmetoista asiaa. (toim. huom.)

Uusien istutusten ympärillä on sanomalehtikate ja hiekka. 


KOLME ASIAA, JOTKA JÄIVÄT KASVUKAUDELLA KESKEN
Onneksi luettelo on rajattu kolmeen kohtaan. Muuten saattaisi kulua koko loppupäivä näitä luetellessa.

1. Haaveilin singelistä talon perustuksen viereen, mutta en löytänyt mieluisia kiviä.

2. Rikkoja jäi kitkemättä, mutta eivät ne onneksi talven aikana lisäännykään. 

3. Eniten minua harmittaa, etten muistanut taivuttaa omenapuiden oksia vaakatasoon. Onneksi valitsemieni lajikkeiden oksakulmat ovat aika hyviä jo luonnostaan.


Kun olin koko kesän ahertanut, syksyllä puhti alkoi hiipua. Etualalla ja oikealla on muutamia tämän kauden uusia istutuksia.


KOLME ASIAA, JOITA STRESSASIN
Ei. En stressannut puutarhasta. Päinvastoin. Kun koin stressiä, kiiruhdin puutarhaan. Eräänä päivänä hihkaisin Joukolle puutarhassa, että täällä huolet haihtuu. Jouko kysyi, mitä ajattelen puuhaillessani. Minä kerroin: ”Tuo kivi on vähän liian paksu, mutta tuo on aivan ihanteellinen. Tuon vien yläosan polkuun, koska se on niin litteä. Tuon säästän pohjoispuolen polulle. Tuonne tarvitaan yksi kolmio tilkkeeksi ja tuohon vähän tukevampi pyöreä…” Se on elämää tässä ja nyt. Stressinhallintaa parhaimmillaan.

Niin, listaan ne stressin aiheet tähän:
1. En saanut kirjettä keväällä.
2. En saanut kirjettä kesällä.
3. En saanut kirjettä syksyllä.
(Sitten kun on sen aika, kerron mitä kirjettä odotin.)


Syksyllä pihlajanmarjat koristelivat kivipolun. Ehkä ensi kesänä polkuhaarikko täyttää kivien välit vihreydellään.


KOLME ASIAA, JOTKA SAIVAT MINUT RENTOUTUMAAN
1. Puutarhatöiden päälle sauna ja viileä kylpy rentouttavat. Meillä on sellainen erikoisuus, että löylyhuoneessamme on amme. Kun sen täyttää viileällä vedellä, tuntuu kuin saisi pulahtaa järveen. Ah, miten ihanaa!

2. Pään hieronta on ihan parasta! Onneksi mieheni tykkää hieromisesta. Siinä jos missä on ihanaa saunapuhtaana, päivän töistä raukeana haaveilla uusista istutuksista.

3. Lainaan tähän puutarhapäiväkirjastani pienen katkelman syksyltä: "Lapset lähtevät kouluun, kuopus menee ensimmäiselle luokalle. Talo hiljenee hetkeksi, mutta puutarhahommat jatkuvat. Tuulee aika voimakkaasti, välillä ropsahtaa kunnon sade. Ennen kuin ehdin sisälle sadetta pakoon, paistaa taas aurinko. Kurjet huutavat. Mietin voisiko maailmassa olla joku vielä ihanampi paikka. Ei varmaan. Voisin myydä tänne elämysmatkoja: päivä lapion varressa kurkien huutoa kuunnellen. ;-) Suunsa saisi makeaksi poimimalla marjoja suoraan pensaista – uskomattoman hyvää!"


Välillä ropsahtaa kunnon sade.


KOLME ASIAA, JOTKA HALUAISIN HANKKIA TULEVANA KESÄNÄ
1. Mansikan taimia. Sitä varten maa on ollut jo pari kautta katteen alla puhdistumassa.

2. 'Kiss me' -ruusuja. Etsiskelin niitä koko kevään ja kesän, mutta en löytänyt. Jospa ensi keväänä...

3. Blogiystäviltäni saamien ideoiden pohjalta muutamia kasveja: maa-artisokkaa (näin niistä jo unta), valkoista krassia, vaaleanpunaisia punahattuja, syysmyrkkyliljoja... Lista saattaa keväällä olla jo aika pitkä.


Haaveilen kestävistä ruusuista. Köynnösruusu 'New Dawn' selvisi kuin ihmeen kaupalla ankarasta talvesta. En tullut sitä suojanneeksi... 


KOLME ASIAA, JOISTA UNELMOIN
Nyt täytyykin olla tarkkana, sillä kun oikein paljon haaveilee, haaveilla on taipumus toteutua.

1. Unelmoin kauniista päivistä, jolloin voin puuhailla puutarhassa. Linnut laulavat. Pihalta kuuluu rakentamisen ääniä kun mies tekee omia puuhiaan. Lapset leikkivät pihalla, käyvät välillä kertomassa juttujaan ja juoksevat taas leikkeihinsä. Rose-koira seurailee puuhiani. Kanat kuopsuttavat ja silloin tällöin kiekaisee kukko. 

2. Haaveilen puutarhamatkasta mieheni kanssa Tommolan tilalle. Siellä on kuulemma monenlaista mielenkiintoista.

3. Unelmoin kesäkeittiöstä.


Olin unelmoinut pioneista ja pionituista. Unelmani toteutui paremmin kuin olin osannut edes ajatella.


Haasteeseen kuului jakaa se eteenpäin kolmelle bloggaajalle. Haasteeseen vastaaminen on toki aivan vapaaehtoista, mutta se tarjoaa mukavan syyn sukeltaa viime kesän tunnelmiin. Niinpä tarjoan tätä omatoimiaikamatkaa seuraaville:


Pirkko Vaarin torpan puutarha -blogista
Anneli Pihakuiskaajan puutarha -blogista
Saila Kivipellon Saila -blogista


Kysymykset yhteenvetona:
Kolme asiaa, jotka ilahduttivat viime kesänä (kasvukautena)
Kolme asiaa, joista en pitänyt viime kesänä
Kolme asiaa, jotka sain kesän aikana valmiiksi
Kolme asiaa, jotka jäivät kasvukaudella kesken
Kolme asiaa, joita stressasin
Kolme asiaa, jotka saivat minut rentoutumaan
Kolme asiaa, jotka haluaisin hankkia tulevana kesänä
Kolme asiaa, joista unelmoin


Tervetuloa Salla Sacklen, Suvikummun Marja ja Katja pale red rose -blogista lukijoiksi! Olen niin iloinen kun pidätte blogistani. Toivottavasti viihdytte!

sunnuntai 6. marraskuuta 2016

KEISARILLISTA

Sanat puutarhassa ovat minulle oikeastaan yhtä tärkeitä kuin kukat ja kauniit lehtimuodot. Kun katselen puutarhaamme, mielessäni leijailee myös sanoja. Puutarhamme eri osilla on nimet ja yritän pysyä kärryillä kaikista mahdollisista puutarhamme lajien ja lajikkeiden nimistä. Pidän myös kirjoitetuista sanoista. Siksi minulla on tiedostoissani niin latinankieliset kuin suomenkielisetkin nimet ja nimien variaatiot. Niin, ja onhan minulla tämä kirjoittamisvimmakin. 

Alkukulma on puutarhamme alku. Siellä kukkivat tulppaanit ja arovuokot.

Leikin ajatuksella, että joskus istuttaisin kokonaisen penkin, jonka kasvit olisi valittu niiden nimien mukaan. Miten olisi keisarillinen puutarha aurinkoiselle paikalle? En tarkoita Kielletyn kaupungin puutarhan miniatyyrikopiota kalalammikoineen, veistoksineen, portteineen. Tarkoitan keisarillisten sanojen penkkiä. 

Keväällä nousisivat valkoiset tulppaanit ’Exotic Emperor’ (eksoottinen keisari) ja’ White Emperor’ (valkoinen keisari). Kesällä pioni ’White Emperor’ antaisi runsautta ja loistaisi suurilla valkoisilla kukillaan. 

Tämä hyvin paljon ’Exotic Emperoria’ muistuttava tulppaani (mikä lie?) on vuodelta 2014.

Liljakukkojen uhallakin voisi istuttaa keisarinliljan, siis jonkin kiinalaisen trumpetti-hybridililjan, joka kukkisi ehkä myöhemmin kesällä. Valkoinen voisi olla ihana, niitäkin on. Läpi vuoden elävyyttä toisi tummanpunalehtinen maksaruoho ’Purple Emperor’. Sen tummanpunaiset lehdet antaisivat syvyyttä valkoiseen kukintaan. 

Maksaruoho 'Purple Emperor'

Pitäisikö mukaan kelpuuttaa keisarinkruunu eli keisarinpikarililja, vaikka en pidäkään oranssista omassa puutarhassani? Voisihan siitä oppia pitämään ja ainakin sen sanotaan karkottavan myyriä. 

Keisarinelämänlanka on yksivuotinen köynnös, jolla on punaiset kukat. Riitelisiköhän kukkien väri maksaruohon tummien lehtien kanssa? Köynnös toisi kaivattua korkeutta istutukseen.

Ryhtiä istutukseen voisi tuoda keisaripuu (Paulownia tomentosa), joka on tosin talvenarka ja pitäisi ainakin ensimmäiset kolme vuotta talvettaa sisätiloissa. Sen lehtien ja siementen uutteen on uskottu säilyttävän ihon nuorekkaana ja estävän hiuksia harmaantumasta. Se nyt on jo myöhäistä, mutta puu voisi silti olla mielenkiintoinen. No, oikeasti minusta ei ole hoivaamaan noin arkoja puita.


P.S. Keisarillinen puutarha on vasta haaveissa, mutta Hyvän yön puutarha minulla jo on. Voit lukea siitä otsikolla Hyvää yötä!

Sain jutusta näin kivan kommentin Minna Räisäseltä: "Hi-hi kiva postaus, kirjoitat niin mukavalla tyylillä, tykkään!"

Minnalla itselläänkin on tosi kiva blogi: mamas-garden.blogspot.fi . Kannattaa tutustua. 

lauantai 5. marraskuuta 2016

HYVÄÄ PYHÄINPÄIVÄÄ!

Hyvää pyhäinpäivää!

Tervetuloa lukijaksi Puutarhamyyrä Kasveja siellä ja täällä -blogista! Olen niin iloinen kun pidät blogistani. Toivottavasti viihdyt jatkossakin.

tiistai 1. marraskuuta 2016

NAAPURIN ROUVA

Kas tässä seuraava kasviesittely Katajakujan puutarhasta.

En ihastunut poimulehteen ensisilmäyksellä - enkä toisellakaan. En pitänyt sen keltaisista kukista - kunnes aloin nähdä ne limenvärisinä. Silloin ihastuin ikihyviksi. Ei ihme, että sitä kehutaan monissa kirjoissa. Englantilaista puutarhaakaan ei oikeastaan voi kuvitella ilman poimulehteä.

Jättipoimulehti on kuin naapurin ison talon rouva. Koko kesän hän kulkee kylällä kellanvihreässä rimssumekossaan. Hän on puhelias, aina iloinen ja saa muutkin hyvälle tuulelle.


Kun naapurin rouva saapuu paikalle, hän täyttää tilan rehevällä olemuksellaan ja persoonallaan. Aremmat ja hiljaisemmat jäävät kyllä jalkoihin, mutta ei hän silti epäkohtelias halua olla. Hän vain on niin ylitsepursuilevan puhelias ja runsas muodoltaan. 

Korkeat tulppaanit ovat oiva pari poimulehdelle. Tulppaanit ehtivät loistaa juuri ennen kuin poimulehti tulee ja varastaa show'n. Poimulehti luo tulppaaneille kauniin vihreän taustan ja lopulta peittää niiden kuihtuvat varret. Ihan matalia tulppaaneja ei toki poimulehden seuraan kannata istuttaa.

Ei hän itsekäs halua olla, vaikka siltä välillä vaikuttaakin. Tunteellinen hän on, välillä liikuttuu aivan kyyneliin.


Ei ole sellaisia kissanristiäisiä, joihin naapurin rouva ei osallistuisi. Hän haluaa olla aina mukana kun kylällä tapahtuu. Kaikkien kanssa hän tulee toimeen eikä kukaan hänen seurassaan halua riidellä. No, on sentään kaksi tyyppiä – tammi ja lehmus – joiden seurassa rouva ei viihdy. Heidän lähellään rouva ja hänen lapsensa saattavat saada nokihärmän.

Juhannusruusun juurella ryöppyävät jättipoimulehdet ja polun reunassa kukkii mirrinminttu. Poimulehtien takana kasvavat valkoiset syysleimut.

Naapurin rouva saa vähän jurommatkin small talkiin ja luo yhteisöllisyyttä kyläläisten kesken. Olen istuttanut poimulehteä välivihreäksi, tasapainottamaan kokonaisuutta eri värien välillä. Toimii kyllä, kunhan naapurit ovat yhtä reippaita. Kovin pienet ja ujot jäävät auttamattomasti poimulehden jalkoihin. Nopeasti poimulehti peittää jopa nuoren pesäkuusen.

Silloin naapurin rouvakin vähän hiljenee ja jättäytyy taustalle kun kaupungista saapuu kylälle arvovieraita - gladiolus, värililja tai jotakin muuta vähän hienostuneempaa väkeä. Ystävällisesti hymyillen ja hyväksyvästi nyökytellen hän seurustelee arvovieraiden kanssa. Hän on kuin kotonaan vähän hienommassakin seurassa.

Jättipoimulehden kerrotaan olevan kotoisin jostain Kaakkois-Euroopan ja Lounais-Aasian vuoristoseuduilta. Sukulaisia hänellä on toki Suomessakin ollut jo muinaista ajoista lähtien. En ole oppinut tuntemaan hänen sukulaisiaan, ovat kovin samannäköistä väkeä kaikki. Sanovat kuuluvansa ruusukasvien heimoon.

Tässä kasvaa sekaisin piennar- ja jättipoimulehteä. On aika mahdotonta tietää kuka kukin on.

Boheemi hän on. Hänen lapsensa saavat vapaan kasvatuksen ja asettuvat kuka minnekin sen kummemmin lupaa kysymättä. Yleensä he valitsevat paikan auringosta tai puolivarjosta, mutta heille kelpaa melkein millainen maatilkku tahansa. Tästä eivät kaikki pidä ja poimulehden lapset ovatkin joutuneet kovin huonoon valoon maailmalla. Ymmärrän. Jos poimulehti valtaa itselleen toisten maat ja mannut, niin kuka nyt sellaista hyvällä katsoisi. Joissakin maissa jättipoimulehti on luokiteltu haitalliseksi vieraslajiksi ja Suomessakin sitä on pyydetty tarkkailemaan. Ei ole naapurin rouvalla helppoa, ei.

Naapurisovun säilyttämiseksi poimulehden kukkia kannattaa leikata kimppuihin ja näin estää sitä siementämästä. Runsaita kimppuja riittääkin koko kesäksi ja pitkälle syksyyn. Pelkästään jo sen takia poimulehteä kannattaa kasvattaa puutarhassa.

Syksyn viimeiset törmäkukat ja ruusu seurustelevat poimulehden kanssa tässä lokakuun lopulla poimitussa kimpussa.

Mitä tahansa kylillä hänestä puhutaankin, niin hänen helmoissaan ei liikuskele epämääräistä väkeä. Jonkun voikukan tai syysmaitiaisen olen nähnyt, mutta enpä juuri muita.

Vaikka lapsia on paljon, omillaan pärjäävät eivätkä ulkopuolisten hyysäämistä tarvitse. Ei lannoitusta, ei tukemista, ei uudelleen istutusta, ei talvisuojausta, ei kerta kaikkiaan mitään.

Kesähepenissään he kulkevat aina koviin pakkasiin asti. Joissakin lähteissä poimulehden sanotaan kukkivan kesä-elokuussa, mutta kyllä minun poimulehteni kukkivat täyttä päätä vielä loka-marraskuussakin.

Poimulehti ei pienistä pakkasista ole millänsäkään.

Hyvin olemme naapureina pärjänneet. Ei ole minulla hänestä pahaa sanomista. Ei minulla tosin olisi varaa sanoakaan, sillä emmehän me täydellisiä ole kukaan.


Alchemilla mollis

KUKAT: Vihertävänkeltaiset kukat kesä-elokuussa.

KORKEUS: 40 cm

KASVUPAIKKA: aurinkoinen tai puolivarjoisa

KASVUALUSTA: puolikostea maa


Hyvää marraskuuta kaikille!