PUUTARHANI JA MINÄ Syyskuussa

Syyskuun 1. päivä

Ihana alku syyskuulle: Liikenneympyrän syysistutukset ovat valmiit! Keväälle jäi vielä muutaman pionin ja jaloritarinkannuksen istuttaminen, mutta niille on kuopat jo valmiina.

Sää on ihmeellinen, lämmin kuin heinäkuussa. Päätän jättää valokuvaamisen iltaan. Ylivalottuisivat kuitenkin.

Pojat ajavat pihaan mukanaan kärryllinen puita. Kasasta pilkistää laho katajan runko. Olen iloinen, että saan sen. Se sopii hyvin kasvihuoneen läheisyyteen.


Syyskuun 2. päivä

Äiti soittaa aamuseitsemältä, milloin tulemme. Kahdeltatoista on aikomus lähteä. Poimin kaksi ämpärillistä päivänliljoja ja pensasmustikan oksia. Toinen on äidille, toinen anopille. Kaupasta saa vähän lisää väriä. Äiti ilahtuu kukkakimpusta, jonka hän saa tehdä aivan itse, vaikka koti on jo täynnä leikkokimppuja. Äiti täytti juuri kahdeksankymmentäviisi vuotta.


Syyskuun 3. päivä

Kiva ajella Seinäjoelle välillä uutta reittiä. Pysähdymme jaloittelemaan Petäjäveden vanhalla kirkolla. Olen lukenut sen olevan Unescon maailmanperintökohde. 1700-luvulta peräisin oleva kirkko houkuttelee paljon ulkomaalaisia turisteja. Kuin varmemmaksi vakuudeksi paikalle saapuu japanilaisia.

Ihailen järvimaisemia tien molemmin puolin. Tutustumme vanhan Keuruun rautatieasemaan, vanhaintavarainkauppaan, kirkkoon sekä satamaan. Matkalla Virroille hämmästelemme sortunutta tietä. Kokemus on vaikuttava ja olen onnellinen, että meidän reittimme kulkee matalalla, melkein peltojen tasolla. Pysähdymme vanhalla Killinkosken tehtaalla. Kiva, kun on monta välietappia.

Ehdimme sopivasti hoitokodille ruokailun loppuessa. Kukkaämpäri saa runsaasti positiivista huomiota pöydän ääressä istuvilta vanhuksilta. Sinikka on onnellinen tuomistamme kukista ja ryhtyy iloisena sommittelemaan kimppuja. Olemme tehneet kimppuja yhdessä jo useamman kerran, joten Sinikka on saanut kovasti lisää varmuutta kimppujen suunnitteluun. Hän nauttii silmin nähden. – Mistään muualta en tällaisia kukkia voisi saada, hän kiittelee.


Syyskuun 5. päivä

Ihmeellisen lämmin sää innostaa istuttamaan sitruunatimjamia Älypenkkiin sekä runsaasti syysleimuja lammen taakse aukkopaikkoihin.


Syyskuun 6. päivä

Päivän paras uutinen: meitä vastapäätä oleva talon röttelö on myyty pariskunnalle, joka aikoo purkaa tai remontoida sen ja perustaa ympärille kauniin puutarhan. Eihän tällaista tapahdu kuin aikakauslehtien sivuilla!

Helteinen päivä houkuttelee ulos viipyilemään. Puutarhan piti olla jo melkein valmis, mutta miten sattuukaan, että päässä alkaa pyöriä villejä ideoita. Kasvihuoneen ympäristö olisi hyvä viimeistellä. Vähän koivuangervoaitaa tai oikeastaan aika paljonkin. Vähän pioneita. Päivänliljoja.


Syyskuun 8. päivä

Tuntuu kuin olisimme saaneet toisen kesän. Istuttelen syysleimuja kaikessa rauhassa lammen taakse. Alkaa olla jo täyttä. Jouko innostuu tilaamaan soraa. Sorakuormaa odotellessa hän kantaa kiviä polun levennystä varten. Grönlanninhanhikit pitää siirtää tieltä pois. Nyt minulle tulee hoppu. Hanhikkeja nimittäin on kottikärryllinen kukkuroillaan.

Puoli kuormaa hanhikkeja päätyy lammen reunalle. Jouko kampeaa kiviä ja lapioi kivituhkaa hiki päässä. Pyörin onnellisena puutarhassa. Aika ihmeellistä, että Jouko näkee kaiken tuon vaivan minun takiani!


Syyskuun 10. päivä

Ennen Helsinkiä meillä on aikaa käydä vain yhdessä kohteessa. Valitsen Halosenniemen Tuusulassa. Aloitamme kiinnostavimmasta ja suuntaamme ensin puutarhaan. Hiekkatie puutarhaan on niin jyrkkä, että joudun puolivälissä nousemaan pyörätuolista ja köpöttelemään mäen ylös. Korkeuserot ovat muuallakin suuret ja polut muhkuraisia, joten puutarhakierros on kieltämättä rankka. On kuitenkin kiva nähdä tämä puutarha. Itse asuinrakennuskin on mäen päällä. Rakennukseen vie jyrkät portaat, joten tyydymme katselemaan vanhaa hirsitaloa vain ulkoapäin. On hauska löytää vitsikäs yksityiskohta pihapiiristä: pystyyn jätetyn korkean puunrungon päähän veistetty tatti.

Aika vilahtaa yllättävän nopeasti. Muihin kohteisiin emme tänään matkan varrella ehdi. Annalan huvila puutarhoineen saa odottaa toiseen kertaan. Hyvä, jos saamme salaattiannokset sekä muut herkut ostettua Vilpakselle viemisiksi. Kaduttaa, etten kotona ottanut selvää mistä ruuat helpoiten saisi. Jumbossa aika vierähtää.

Nyt suoraa päätä etsimään lautan lähtöpaikkaa Kauppatorin rannasta. – Ei taideta ottaa tätä tavaksi, sanon Joukolle seikkaillessamme liikenneruuhkan vilinässä. Muita Suomenlinnaan autolla menijöitä ei ole, löydämme portin ja ehdimme juuri lähtevään lauttaan.

On tunnelmallista istua Vilpaksen veneessä syömässä ja juttelemassa elämästä telakalla. Purjeveneiden siluetit piirtyvät kauniisti vanhoja rakennuksia vasten iltapäiväauringossa. – Voisimme sittenkin ottaa tavaksi tulla tänne aina silloin tällöin, huokaan.

Tutustumme telakkaan, joka on aivan oma maailmansa täällä Suomenlinnan reunalla. Kieltämättä sotkuinen ja karu, mutta täynnä historiaa ja tarinoita. Ennen auringonlaskua ehdimme ajella ristiin rastiin Susisaarta ihmettelemässä linnoitusta. Vilpas opastaa takapenkiltä, että voisimme ajaa tuon talon läpi. Tosiaankin pitkän talon läpi kulkee tie, mutta en uskaltaisi yrittää läpi, ellen näkisi pakettiauton tulevan siitä meitä vastaan. En ole tiennytkään Suomenlinnan olevan näin valtavan suuri ja hämmästyttävä kokonaisuus, vaikka onhan se Unescon maailmanperintökohde.

Kello on puoli kaksi ennen kuin olemme hakeneet Avillan lentokentältä ja ajelleet kotiin.


Syyskuun 11. päivä

Merkkipäivä: poikaset täyttävät tänään seitsemän viikkoa ja ovat virallisesti nuorikoita. On aika siirtyä tipurehusta isompien murkinoihin.


Syyskuun 12. päivä

Olohuoneen pöytä täyttyy lasihelmistä, sabluunamuoveista, pahvilaatikoista… Sommittelen kuviot. Leikkaan muotteja. Valmista ei vielä tule, mutta ei tarvitsekaan.

Jouko huhkii polun kimpussa. Raahaa hiki päässä valtavia kiviä ja painavia sorakuormia. Rakkaudesta.


Syyskuun 15. päivä

Kanalan porukka on ollut sisällä koko päivän. Olen vienyt niille herkkuja sadepäivän puuhaksi. Illalla käyn vielä katsomassa, että kaikki on hyvin. Aion nostaa vanhan puurokulhon pesuun, mutta Poppius ei pidä siitä. Kukko nokkaisee minua kädestä. En välitä siitä, vaan nostan kulhon. Silloin Poppius hyppää minua vasten. Sen kynnet vetävät pitkän verinaarmun käsivarteeni. Nyt tiedän, että on aika luopua kukosta.

Sydäntä riipaisee ajatella, niitä onnellisia hetkiä, jolloin olemme yhdessä hoitaneet tipuja rintarinnan. Muistan, miten tohkeissaan kukko on kutsunut kanojaan pesään munimaan tai hautomaan. Uskollisesti se on pitänyt huolen rouvistaan ja tipuista. Joka kerta se on odottanut, olisiko minulla kenties herkkuja rouville ja tipusille. Riemu on ollut suuri jokaisesta jyvästä, jonka se on saanut tarjoilla katraalleen.

Kaikella on aikansa. Sinella lupaa tulla huomenna ja auttaa Joukoa kukon lopettamisessa. Nyt ratkaisu tuntuu oikealta. Itkettää.


Syyskuun 16. päivä

Itken ikävääni. Poppius sai lähteä rauhallisesti ilman, että se ehti tajuta mitään. Vien Joukon kanssa haudalle kimpun syysleimuista ja päivänliljoista. Sytytän kynttilän.

Ei tähän totu koskaan. Onneksi ensimmäisen kanalassa käynnin jälkeen alkaa vähän helpottaa. Kanalassa on aina niin tyhjää, kun joku on lähtenyt.


Syyskuun 19. päivä

Olen valmistellut sabluunat, muotit ja muut tarvikkeet. Jouko on ostanut sementtisäkit. Päivä on juuri niin kaunis kuin vain syyskuussa voi olla. Oikein sopiva valutyötä varten. Aloitan vaikeimmasta, perhosesta. Siivet saavat muotonsa helposti, mutta painan vartalon metallipaloja liikaa ja kohta huomaan niiden vajonneen kokonaan betoniin. Voi ei! Äkkiä kaikki osat vesiämpäriin. Jouko tasoittaa pinnan uudelleen ja otan esiin uuden mallin. Asettelen saniaisen kiehkurat pinnalle. Kevätkaihonkukka. Pieni auringonkukka. Ruskapuu. –Tehdään vielä samaan syssyyn kesäinen hedelmäpuu. Nyt vasta muistan, että syödäkin pitäisi. Ruokailun jälkeen teen vielä uudella onnella perhosen sekä lumisateen.

Syyskuun 21. päivä

Vien kanoille herkkujen herkkua: omia viinirypäleitä. Nuorikot näyttävät jo minikanoilta. Äkkivilkaisulla Lyydia sulautuu joukkoon. Silti Lyydia syöttää lapsukaisiaan kuin pikkutipuja. Ojentaa rypäleen kerrallaan pienten nokkien eteen. Nopein saa makupalan.

Meelika, Celeste, Stella ja Lyydia-emo

Meelika vaikuttaa siltä, että se jää meidän kukoksemme. Taidan vaihtaa sen nimen maskuliiniseksi. Kysäisen tekoälyltä, mitä Meelik tarkoittaa. Virossa se voi kuulemma olla etunimi tai sukunimi. Meel tarkoittaa mieltä/tunnetta, joten sen johdannainen voisi olla tunteikas, luonteikas tai persoonallinen. Okei, sehän sopii. Tekoäly antaa minulle vielä bonuksena idean, kuinka voisin kertoa tarinan Meelikistä. Voisin kuulemma sanoa: "Hän syntyi Meelikana, mutta kasvoi Meelikiksi – eikä ole katsonut taakseen siitä asti." Repeän nauruun.

Syyskuun 22. päivä

On oikeastaan syysmyrsky. Istutukset saavat jäädä. Katkon vain kuihtuneet pionien varret. Tällaistakin ilmaa tarvitaan; koti alkoikin olla jo aikamoisessa kunnossa.


Syyskuun 24. päivä

Ensin vitkuttelen. Odotan kylmiä ilmoja. Eihän niitä nyt näin lämpimällä ilmalla voi istuttaa. Oikeastaan odottelen ihmettä, että kevään sipulikukkatilaus tulla tupsahtaisi eteeni ja minä vain painaisin Siirry kassalle –nappia.

Tänään ilma on selvästi kylmempi kuin aiemmin tässä kuussa. Ihmettä ei tapahdu, joten ryhdyn selaamaan sipulikukkavalikoimia pitkin hampain. Ei ole mikään uutinen, että suosikkitulppaanini ovat loppuneet. Tietysti ne ovat, mutta en vain uskonut niin käyvän. Sen olen sentään oppinut, etten poukkoile kaupasta toiseen, vaan teen listan. Lopulta näen listalta, että kaupasta B saan eniten toivomiani sipuleita. En kaikkea, mutta tärkeimmät. Saan pidettyä uudenvuodenlupaukseni ja saan istutettua tänäkin vuonna muutaman pussillisen pikkusipulikukkia.

On kiusallinen tunne nähdä, että lähimmän myymälän valikoimat ovat vähissä (1–2 kpl) ja tajuta, että ne vähät on myyty minä hetkenä hyvänsä. Onneksi verkkokaupan valikoimat ovat suuremmat. Tilaan 40 kpl ’Van Eijk’– ja 40 kpl ’Pink Impression’ –tulppaaneita, 80 kpl sinisiä idänsinililjoja sekä 40 kpl ’Pickwick’-krookuksia. Huokaisen helpotuksesta.


Syyskuun 25. päivä

Ihana, kirpakka syyspäivä. Saan laitettua viimeiset katteet tältä syksyltä ja kitkettyäkin. Jouko on ahkeroinut polkuja. Kuljen kuin uudessa puutarhassa.


Syyskuun 27. päivä

Tänään on upea, aurinkoinen ja lämmin päivä. Nuorikot nauttivat hiekkakylvyistä auringossa. Jouko leventää polkuja. Kärrää kiviä ja soraa. Minä pyörin puutarhassa valokuvaamassa ja ihmettelemässä tätä kaikkea. Syön välipalaksi jäätelöä. Ihan kuin kesällä.


Syyskuun 30. päivä 

Viime yönä on ollut pakkasta. Onneksi nostin muratit ja puksipuun terassille harson alle. Jouko sulki vesihanat. Tuntuu hyvältä päästää pikkuhiljaa irti puutarhapuuhista. Kaikella on aikansa. Metsän reuna nyt on mitä on, mutta keväällä päästään istuttamaan siihenkin koivuangervoaita. Vilpas kaivaa uomaa kovaa vauhtia.

PUUTARHAPÄIVÄKIRJANI MUN Syyskuussa

Syyskuun 4. päivä

Rakas puutarhapäiväkirjani, en ole unohtanut sinua, vaikka en ole kirjoittanutkaan moneen päivään. Olen palautunut viime reissusta ja suunnitellut uusia seikkailuja. Onhan täällä sateiden välissä saatu peittokuvienpolviakin maahan isot alueet. Jouko puolestaan urakoi uuden parkkialueen.

Tänään luen netistä Iittalan taideasemasta ja silmiini osuu sanapari ”naivistinen vihersuunnittelu”. Silloin päässäni alkaa heti vilistä ideoita naivistisesta puutarhasta. Käytyäni Naivistit Iittalassa -näyttelyssä mietin, mitä maalaisin, jos minulla olisi taito. Yhtään ideaa ei tullut mieleen. Tuolloin ajattelin, että minun on tyydyttävä maalaamaan puutarhan pensseleillä. Muuta en osaa. Sen sijaan, kun näin tuon yhden sanaparin, ideoita alkoi pulppuilla. En ole koskaan tajunnut edes ajatella asiaa.

Makaan sängyllä ja kuvittelen naivistista puutarhaa. Suorakaiteita, palloja ja kartioita kuin piirroskuvassa. Ruusupuska. Emalista tehtyjä kevään, kesän ja syksyn kukkia iloisesti sekaisin. Rivi oransseja, kirkkaankeltaisia ja vaaleansinisiä ruukkuja, joissa vaaleanpunaisia pelargoneja. Värikkäitä laattoja, pala nurmikkoa, jolla värikkäät pöytä ja tuolit… Nukahdan haaveiluuni.


Syyskuun 8. päivä

On aurinkoinen, lämmin päivä. Tuntuu ihan kesältä. Ihanaa, kun saan jaettua vuorenkilpiä Joukon tiluksille.


Syyskuun 15. päivä

Lapsenomaisella innokkuudella suunnittelen matkaa Iittalan kautta Tammelaan. Iittalan taideaseman naivistinen viheralue on käytävä katsomassa ennen kuin lehdet tippuvat. Puutarha-aiheet ovat naivismissa suosittuja, mutta että joku tekee ihan oikeasti naivistisen puutarhan. Se on nähtävä.

Tammelasta on aikomus jatkaa Forssan kautta Jokioisten kartanolle. Kartanopuisto olisi kauneimmillaan ruska-aikaan, mutta en malta odottaa. Ruskaretkellä aiomme käydä Aulangolla. Ja ensi kesänä Miladivan palatsin puutarhassa. Ja keväällä Pölkinvuoressa…


Syyskuun 16. päivä

Ihastelen kuvauksellista Tarttilan kylänraittia auton ikkunasta. – Käännytäänkö takas, Jouko kysyy. – Mielellään, vastaan ilahtuneena. Eihän meillä ole kiire. Pyöräytämme takaisinpäin ja saamme hyvät kuvat. Ajelemme rauhassa pysähdellen kaiken kauniin kohdalla. Nautimme täysin siemauksin kiireettömästä matkasta. Kirkon sisäänkäynti on kuin ulkomailta. Pieni hiekkatie laskee somasti vanhalle kartanolle. Tämähän on kuin sadusta. Kullankeltaiset pellot levittäytyvät tien molemmin puolin.

Iittalan Taideasema on elämys. Viheralue on tosiaankin tunnistettavissa naivistiseksi. Kivasti toteutettu. Ainoa Suomessa, kenties koko maailmassa. Jännää!

Olen nähnyt Kikka Nyrénin muraalit jo netissä, mutta silti ne tekevät suuren vaikutuksen. Mietin, onko alikulkutunnelin toisessa päädyssä lisää muraaleja. – Ne on samoja kuin tässä, Jouko toteaa. Hän on ne käynyt vilkaisemassa. Onneksi käyn itse katsomassa. Teokset ovat vielä hienompia kuin tunnelin alkupäässä.

Ihailen lintuja ja kukkia. Yhtäkkiä Jouko huomaa perhoset. – No nyt mun silmät aukes naivistiselle taiteelle, hän ilahtuu. – Näähän on hienoja, varsinkin tuo sulhanen ja morsian, yhdessä lentelemässä aivan kuin me, hän kuvailee. Minäkin tulen onnelliseksi.

Ehdimme hetken kierrellä Tammelassa ennen kuin Makulihan lounasaika alkaa. Viehättävä pieni kylä, kirkkokin kuin satukirjasta. – Kauniita nuo syreenit, Jouko sanoo. Minua naurattaa. Tosiaankin hortensioiden kukinta on parhaimmillaan.

– Miten kaikki voi mennä näin täydellisesti, ihmettelemme yhteen ääneen. Makulihan tilapuoti on aivan upea. Ruoka on herkullista ja palvelu ystävällistä. Sianlihan tilalle kokki tarjoutuu tekemään Toscanan kanaa, ja tarjoilee valtavan annoksen pöytään. Kaikki on yksityiskohtia myöten mietitty, pöytien kukkakimputkin.

Mustialassa on idyllistä. Valtava puisto on hurmaava ja vanhat punatiilirakennukset todella kauniita. Rakennusten takana tuoksuu lanta. – Mennään katsomaan, siellä on mahdollisuus nähdä automatisoituun pihattonavettaan sisälle vapaasti milloin tahansa, selitän. En halua jättää käyttämättä sellaista mahdollisuutta. Katseluparvelle johtavat metalliset kierreportaat. Puolivälissä minua alkaa hirvittää. Pidän kaiteesta kaksin käsin kiinni ja yritän olla katsomatta portaiden lävitse maahan. Askel askeleelta nousen ylemmäs, mutta toiseksi viimeinen porras on pahin. – Mitä hullua minä teen täällä, mietin kauhuissani. Kunpa pääsisin edes ylös asti. Huh, viimein olen ylätasanteella. Ikkunan läpi näkee navettaan. Lehmät ovat kauniita, niiden laikukas turkki kiiltelee. Minua kalvaa ajatus, miten mahdan päästä alas. Onneksi alastulo ei pelotakaan, tai ei ainakaan niin paljon kuin ylös kiipeäminen. Tasamaalla minua naurattaa. Olen kuin urotyön tehnyt, vaikka toisille tuo on kuin yläkertaan kipaisisi. Saan silti olla tyytyväinen, sillä kaikilla ei ole tasapainovaikeuksia ja minä kiipesin niistä huolimatta.

Olen halunnut nähdä Wendlan puutarhan Jokioisten kartanolla ja siksi olemme tulleet tänne upeaan kartanomiljööseen. Avaamme Qr-koodilla ääniopastuksen, joka saa kartanon rakennukset näyttämään erilaisilta kuin ennen. Kuljemme hieman ristiriitaisin tuntein kartanon ylellisissä maisemissa. Mihin on tarvittu 38 hevosta? Entä kartanorakennuksen kolmekymmentä huonetta? Millaisissa mietteissä Wendla on puutarhassansa kulkenut? – Onhan tämä huikean kaunista, mutta millaista arki on ollut jakautuneessa yhteiskunnassa, mietin. Kummittelevaa Harmaata Rouvaa en kyllä välittäisi nähdä. Mitähän kamalaa täällä on vuosisatojen kuluessa tapahtunut? En edes haluaisi tietää.

Opas kertoo, että omenoita saa vapaasti poimia. Omenat ovat mauttomia, mutta poimin muutaman pudokkaan kanoille tuliaisiksi.

Ennen kotimatkaa pyörähdämme museorautatien asemalla. Tänne on päästävä kesäaikaan, kun höyryjuna kulkee. Matkustaisimme ainakin Minkiön asemalle asti. Kurkistamme asemarakennuksen ikkunasta sisään. Saakohan lipun ostaa pikkuruisen aseman luukulta?

Museoitu pappila ei ole avoinna, mutta haluan nähdä sen pihapiirin. Tunnelma on yhtä aikaa kolkko ja kiehtovan salaperäinen. Kultapallot kukkivat oven pielessä. Tunnistan myös syreenit ja pikkutalviot. Kurkistamme ikkunasta. Tänne on päästävä vielä joskus uudestaan.

Illalla sängyssä muistan navetan portaat ja purskahdan nauruun. – Lystiä riittää, kun itselleen nauraa, sanon Joukolle. Kaikki päivän kivat tapahtumat pyörivät mielessä eikä uni tahdo tulla.

Syyskuun 18. päivä

Syyssinikat alkavat jo kuihtua, mutta löydän muutaman hyvän oksan kimppuun. Niiden seuraksi poimin Sinikan lempiväriä vaaleanpunaista ja lisäksi vähän valkoista. Jouko tulee ikionnelliseksi kimpusta ja siitä, että olen lähdössä hänen kanssaan Seinäjoelle Sinikkaa tervehtimään.


Syyskuun 19. päivä

Ravintola Äärellä vanhassa Kalevan navetassa on juuri niin tunnelmallinen kuin kuvien perusteella oletinkin. Nautimme herkullisen lounaan, jonka jälkeen suuntaamme terveyskeskuksen vuodeosastolle. Sinikka ehtii jo soittamaan, missä viivymme.

Anoppi on yhtä hymyä. – En ole koskaan kuullutkaan tuommoisista kukista, hän hämmästelee syyssinikoita. Vuodeosastolla elämä on tässä ja nyt. Ikkunasta ei näe ulos ja jos näkisikin, näkyisi pelkkää harmaata seinää. Paistaakohan edes aurinko tänne korkeiden rakennusten väliin? Sinikka yllättyy, kun kerron, että puihin on tullut jo ruskan värejä.

Muutaman neliön sisään kutistunut elämä tuntuu minusta ahdistavalta, mutta onneksi Sinikka vaikuttaa tyytyväiseltä. – Tähän on tottunut, hän toteaa. Kun Sinikka käy päivälevolle, me lähdemme Törnävän kartanolle. Lupaamme palata vielä illalla.

Vanha Östermyran kartano on kaunis, kuten kartanot yleensäkin, mutta erityisen viehättäviä ovat vaaleanpunaiset rakennukset sen pihapiirissä. Nautimme puistomaisemien vehreydestä, mutta samalla on surullista, kun vanha yhtenäinen kartanoalue on tärvelty. Alueen läpi kulkee vilkasliikenteinen tie. Aluetta on muutenkin kehitetty lähinnä festivaaleja ajatellen eikä niinkään vanhaa kulttuurimaisemaa säilyttäen.

Yritän sulkea silmäni sorakentiltä ja nykyajan rakennuksilta. Valokuvaan niin, että tie jää piiloon. Haluan nähdä aiemmin kartanolle kuuluneen kirkon, joka on jäänyt tien toiselle puolelle. Kirkkoon johtaa tunnelmallinen tie. Mikä onni, että se on säilynyt! Kirkko on kuin Prinsessa Ruusunen -sadusta.

Sen jälkeen, kun olemme vielä käyneet Sinikkaa tervehtimässä, ajelemme vanhalle Lääninsairaalalle. Ilta hämärtyy ja ripsii vettä. Piha on täynnä autoja, sillä rakennuksessa on muun muassa kansalaisopiston toimintaa. Ihmettelen ja ihastelen, miten ennen vanhaan on panostettu sairaalan arkkitehtuuriin ja miljööseen. Kokonaisuus on täydellinen vastakohta nykyajan tehdasmaiselle sairaalarakentamiselle. Sairaalan pääoven edustan pylväspuut tekevät suuren vaikutuksen. Ihana sateisen illan tunnelma!

Koukkaamme vielä keskustaan hakemaan pitsan iltapalaksi. Uni tulee odottelematta.


Syyskuun 20. päivä

Jouko kysyy, mitä matkanjohtaja on tälle päivälle suunnitellut. – Sairaalateema entisajasta nykypäivään jatkuu, naurahdan. On kaunis poutapäivä, joten on mukava tutustua vanhan Piirimielisairaalan miljööseen. Komeat lehtipuut tekevät alueesta viihtyisän. Ääniopastuksen ansiosta kierros on mielenkiintoisempi kuin osasimme aavistella. Kuulemme tarinoita sairaalan työntekijöiden lasten kertomana. Yritän kuvitella, mitä kaikkea noiden seinien sisäpuolella onkaan tapahtunut.

Nyt maistuu lounas Valkoisen Puun kahvilassa. Komeat kesäkukkaistutukset toivottavat meidät tervetulleiksi. – Nyt tajuan, että modernikin voi olla kaunista ja viihtyisää, sanon Joukolle. Moderniin tilaan on yhdistetty muutama antiikkipöytä. Koko sisustus on toteutettu hyvällä maulla. En olisi ikinä uskonut, että ihastun näin moderniin sisustukseen.

Sinikka ehtii jo kysellä meitä, mutta pyörähdämme vielä keskustassa ihailemassa yhtä kivitaloa. Talo näyttää pieneltä korkeiden kerrostalojen ympäröimänä, mutta oikeasti se on suuri. Talon tarina jää askarruttamaan minua: kenen talo se on ollut ja mitä kaikkea sen ympärillä on tapahtunut?

Vanhojen sairaalarakennusten jälkeen terveyskeskuksen vuodeosasto tuntuu entistä ahdistavammalta. Onneksi seinien sisäpuolelle kuuluu hyvää: Sinikka on päässyt kävelemään ja vaikuttaa aiempaa virkeämmältä.

Kiitollisina lähdemme ajelemaan kotia kohti. En ole ennen huomannutkaan, miten avara taivas lakeuksilla on. Eksoottista!

Matkanjohtaja on suunnitellut yhden välietapin ennen Vesilahtea. On kiva jaloitella Ikaalisten vanhassa kauppalassa. Sen sijaan hirmuisen jyrkät kadut eivät ole minun juttuni. Pyörähdämme vielä pappilan pihassa. Pappilan puutarhaa ei enää ole. Harmi. Lähistöllä on sentään kaunis kirkko ja kirkon torni.

Vielä yksi jäätelötuutti. Sitten kotiin ja saunaan.


Syyskuun 22. päivä

Toivolan vanhan pihan ruosteiset kukka-astiat tekevät Joukoon suuren vaikutuksen. Minä nautin kuunnellessani häntä. Kuulostaa siltä, että hänestä on kehkeytymässä yhä enemmän puutarhaihminen. Olen niin onnellinen yhteisestä harrastuksestamme. Vatsa täynnä on hyvä kierrellä ja ihastella vanhoja rakennuksia.

Sää suosii meitä. On kesäisen lämmin päivä, vaikka on jo syyskuun loppupuoli. – Tuossa on Wivi Lönnin kotitalo, olen aina halunnut nähdä sen, sanon innoissani Joukolle. Aidan takaa aukeaa upea puutarha. Huokailen ihastuksesta. Vanha mies on viemässä kompostiämpäriä. Hän tervehtii ystävällisesti ja kutsuu meidät puutarhaansa. – Että ihan puutarhaa katsomaan, hämmästelen. Kylläpä meillä on onnea!

Vanha talo puutarhoineen on uskomattoman upea kokonaisuus. Wivi Lönnin istuttamat pionit ovat vielä hyvissä voimissaan. Puutarha on täynnä näyttäviä patsaita. Omenapuut ovat komeita ja hyvin hoidettuja. Daaliat kukkivat. Kaikkialla on siistiä ja viimeisteltyä.

Mies kertoo talon vaiheista. Hän oli ostanut talon rapistuneena ja kunnostanut sen nykyiseen loistoonsa. Eikä tässä vielä kaikki: pääsemme tutustumaan myös kasvihuoneeseen, jonne kuljetaan sisäkautta. Bougainvillea täyttää melkein koko kasvihuoneen. Isäntä esittelee peikonlehden, joka on kukkinut ja nyt tekee hedelmää.

Kiertelemme talossa ja katselemme sen tyyliin sopivaa sisustusta. Mies ojentaa meille pinon kirjoja ja lehtiä. En meinaa uskoa todeksi: saan haaveilemani Wivi Lönnin tuotannosta kertovan paksun opuksen sekä tästä Kauko Sorjosen puutarhasta kertovan kirjan. En tiedä, miten kiittäisin häntä.

Vierailusta jää kuitenkin vähän surullinen olo. Tontin naapuriin on rakennettu korkeita, rumia kerrostaloja, jotka peruuttamattomasti tärvelevät kauniin kulttuurihistoriallisen miljöön. Sorjosen sinnikäs yritys säilyttää tuo arvokas huvila-alueen kokonaisuus on valunut hukkaan. Tunnen myötätuntoa häntä kohtaan.

Jatkamme huvila-alueeseen tutustumista. Poikkeamme Vanhaan pappilaan nauttimaan Teeleidin juustokakkua pappilan puutarhassa. Vierailemme Kuokkalan kartanon puutarhassa.

Päivän viimeinen kohteemme on Sulkurannan siirtolapuutarha. Alue on hyvin viihtyisä, mutta pensasaidat ovat niin korkeita, että puutarhoja ei näy. Ei se mitään. Tänään olemme saaneet makeaa mahan täydeltä, ja olemme valmiit yöpuulle.


Syyskuun 23. päivä

Sää on harmaa ja sataa vettä. On tainnut sataa koko aamun. Jouko selittää kaaviokuvaa voimakkaan sateen rintamasta, jonka pitäisi mennä koko alueen yli. Olen monta vuotta toivonut pääseväni Tommolan tilalle, joten ei auta. Lähdemme matkaan Leivonmäkeä kohti.

Sataa melkein koko matkan, mutta Leivonmäellä sade taukoaa. Kun astumme ulos autosta, alkaa sataa taas, mutta pisaroi vain hetken. Uskomatonta: tulee kaunis ilma.

–Tämähän on kuin ulkomailla, huudahdan nähdessäni perennaistutukset rinteessä. Perennat on istutettu suoriin riveihin. Siellä täällä kasvaa pieni puu. Asterit, punalatvat, luppiot ja muut syksyn perennat kukkivat kauniisti. – Ihanaa, että tulimme tänne, huokailen. En ole suunnitellut ostavani mitään, mutta sinisenlila asteri on pakko saada. Jouko toivoo kahta muutakin väriä. Valkokonnanmarjalla on hauskat pampulat. – Otetaan sekin, Jouko sanoo. Perennaryhmä vaatii vielä yhden vaaleanpunaisen luppion. Näistä tulee kaunis syysryhmä.

Vasta kotimatkalla sade jatkuu. Ihmeellistä! Olemme niin kiitollisia.

Viherlandian lounaan jälkeen jaksamme hyvin matkustaa Orivedelle. – Katsotaan nyt, jos sataa kovasti niin eihän meidän tarvitse mennä arboretumiin, sanon.

Arboretum on hyvin tunnelmallinen. Valtavan suuret jalopuut muodostavat kuin katon polkujen ylle. Kuulen sateen ropinan, mutta se ei tunnu tulevan alas asti. Sade tekee metsän vieläkin tunnelmallisemmaksi. Ihanaa, että nyt sataa. Ihailen erikoisia puita, suuria saniaisia, kirjavalehtisiä maanpeitekasveja, värikkäitä kukkia siellä täällä ja sammaloituneita kiviä. Kyllä kannatti tulla.


Syyskuun 25. päivä

Minun ei pitänyt. Olin päättänyt katsella vain. Syysistutusten piti olla jo lopussa. Olin varautunut enää muutaman sipulipussin istuttamiseen. Nyt ne kuitenkin ovat maassa: kaksi erilaista asterilajiketta, kaksi eriväristä luppiota ja yksi valkokonnanmarja. Ihan ex tempore. Pitihän ne saada. Kukkivat niin kauniisti Tommolan tilalla. Toki tiesin, että näin voi käydä. Jos tarjolla on tähän aikaan kukkivia perennoja, ei sellaista tilaisuutta voi ohittaa. Oli ihan hilkulla, etten ostanut kultapalloja. Keltainen näyttää tosi hyvältä syksyllä.


Syyskuun 26. päivä

Tuntuu surulliselta käydä kanalassa, kun ennen niin iloinen ja touhukas Viuhti on muuttunut vaisuksi ja kalpeaksi. Kukosta on tullut vanha ja väsynyt. Se ei jaksa kutsua kanoja syömään, eikä kotkota riemuissaan, en tiedä kiekuuko edes. Voi, ihanaa Viuhti-raukkaa!