ENSIMMÄINEN, TOINEN JA KOLMAS KERTA

Silloin tällöin näen blogeissa, kirjoissa tai jossakin muualla palan valkoista puutarhaa. Vaikutun. Päätän tehdä omaankin puutarhaamme valkoisen osan. En haluaisi kokonaan valkoista puutarhaa, mutta jokin valkoinen alue olisi ihana. Edes yksi penkki. 

Ensimmäinen yritys

Jo ennen Katajakujalle muuttoa suunnittelin kodinhoitohuoneen ikkunan eteen kaistaleen valkoista puutarhaa. Voisin ikkunasta katsella iltahämärässä loistavia valkoisia kukkia. Nimesin alueen Kuupuutarhaksi.

Tuoksumatarat kukkivat.

Kuupuutarhan rungoksi istutin havuja: kartiovalkokuusen, laakakatajaa ja tuivion. Reunaan istutin valkoista tuoksumataraa ja varjoyrttiä, vähän taaemmas valkoista tähtiputkea. Rakastamani valkoiset syys- ja kiiltoleimut kukkisivat kesän loppupuolella alueen molemmilla laidoilla.

Sitten toiseen reunaan ilmaantui kauniin sinistä rotkolemmikkiä. Teki mieli istuttaa, kun polun reuna sattui olemaan sopivasti tyhjänä. Jonnekin ilmaantui lilaa iiristä. Jaoin valtavan suuren paakun ja niitä iiriksen jakopaloja riitti sinne sun tänne.

Iirikset loistavat kesäillassa.

Toinen yritys

Eteläpihalla on melko runsaasti värejä, joten ajattelin istuttaa eräälle kaistaleelle vain valkoisia kukkia. Sellainen kaistale toisi harmoniaa pihalle. Mielessäni välkkyi teema ”Valkoista ja vihreää”. Olin siitä tosi innoissani.

Koreakärsämö kukkii pitkään ja kauniisti ja on sitäpaitsi helppo kasvatettava.

Paikalla kasvoi luonnonvarainen kataja ja sateenvarjojalava, joka tosin myöhemmin jouduttiin kaatamaan. Istutin reunaan havuja: rohtokatajan ja sinilaakakatajaa. Kylvin valkoisia koreakärsämöitä ja ’Royal Wedding’ –unikoita. Istutin valkoisia ’Immortality’ –Saksankurjenmiekkoja sekä hienostuneen, valkoisen ’Schneewittchen’ -ruusun.

Mitenkähän sinne eksyi maanpeittokasviksi lilaa sitruunatimjamia? Jossain vaiheessa huomasin istuttaneeni sinisiä Kaukasiantörmäkukkia. Ne ovat niin ihania. Ensi kesänä niitä olisi tarkoitus saada lisää.  

Saksankurjenmiekka 'Immortality' kukkii suurin ja painavin kukin.

Kolmas yritys

Kävin mieheni kanssa Avoimet puutarhat – tapahtumassa, josta sain paljon inspiraatiota. Karholanhelmi oli hillityn tyylikäs. Itselläni on taipumus lähteä rönsyilemään, joten puutarhan vähäeleisyys teki vaikutuksen. Kaikki oli hyvin harkittua ja viimeisteltyä. Sellaista toivoisin omaan puutarhaanikin, edes palasen.

Tämän valkoisen penkin näin Avoimet puutarhat – tapahtumassa Karholanhelmessä Vesilahdella.

Olin valmistellut kanatarhan eteen penkin kahdeksalle pionille ja kolmelle jaloritarinkannukselle. – Miksen voisi tehdä siitä valkoista ryhmää, ideoin. Aloin haaveilla yksinkertaisista tai puolikerrotuista valkoisista pioneista: ehkä ’Jan van Leeuwenia’, ’White Wingsiä’ tai jotain muuta, vaikkapa vihertäväkukkainen ’Green Halo’ …

Pioni 'Gardenia' on yksi kauneimmista pioneista, jotka tiedän.

Ei tullut suunnitelluksi valkoista penkkiä. Tuli kuin hääpuku: jotain uutta, jotain vanhaa, jotain lainattua ja jotain sinistä. Pionit tilaan uusina, ehkä kokeilen uutta lajikettakin. Maanpeitekasviksi tulee vanha tuttu valkoinen rönsyleimu omasta pihasta. Idean lainasin Karholanhelmestä. Suunnittelemaani valkoista pionipenkkiä täydentävät taivaansiniset jaloritarinkannukset ’Summer Skies’. Rakastan niiden heleää väriä.

Jotain sinistä, mieluiten kesätaivaansinistä...

Kolmas kerta toden sanoo. Ihailen valkoisia puutarhoja muilla, mutta omaan puutarhaan lisään valkoisen seuraksi jotain väriä, ainakin vähän.

Suunnittelemani penkki sai nimekseen Hääpuku-penkki. Jospa ensi keväänä löytäisin siihen sopivat pionit.

Sydämellisesti tervetuloa, Tuula Aho, blogini lukijaksi! Toivottavasti saat iloa jutuistani ja kuvistani.

KASVEJA KUUSEN ALLE

Kuusen alla on tunnetusti karut olot. Siellä ei moni viihdy.

Sitä kuusta kuuleminen, jonka juurella asunto.

Kesäkeittiön kulmalla kasvaa kaunis kuusi. Olen saanut säästettyä sen alla luonnostaan kasvaneen pläntin mustikkaa. Muuten kuusen alusta on paljas. Olen innoissani päästessäni suunnittelemaan kasvillisuutta kuusen alle.

Omat ideat olivat vähissä, joten menin nettiin ja lueskelin kirjoja. Listasin tähän kasveja, joita kuusen alle suositeltiin.

Kasvuolot kuusen alla vaihtelevat riippuen paikan valoisuudesta, mullan paksuudesta ja kosteudesta. Näistä voi valita kasveja eri oloihin. Sitkeimmät sopivat paikkaan kuin paikkaan.

Kasvualusta neuvottiin perustamaan lisäämällä multaa. Täytyy kuitenkin varoa peittämästä kuusen pintajuuristoa paksulla maakerroksella. Sen vuoksi en aio laittaa myöskään juurimattoa väliin.

Kuusen alla voivat viihtyä:

Ahomansikka

Ahomansikka saattaa viihtyä niin hyvin, että kuusen alusen lisäksi valloittaa puoli puutarhaa.

Nämä ahomansikat leviävät katajien alla. Melkein kadun, että istutin ne sinne. Karuun, paahteiseen paikkaan ei ollut paljon vaihtoehtoja.

Idänvirpiangervo

Idänvirpiangervo on perinteinen koristepensas. Juurivesoja kasvaa runsaasti. Virpiangervot ovat helppohoitoisia, terveitä ja vaatimattomia kasvualustan suhteen. Korkeus 100–150 cm. Lehdet avautuvat varhain keväällä ja saavat puna-keltakirjavan syysvärinsäkin melko aikaisin. Kolmisen viikkoa kestävä kukinta alkaa yleensä kesäkuun alussa. Kukat ovat valkoiset ja tuoksuvat miedosti. Kasvupaikka: Aurinko–puolivarjo. Kasvualusta: kuiva–tuore, keskiravinteinen. 

Isokonnantatar
Isokonnantattaren sanotaan olevan yksi varmimmista julkisten puistojen perennoista. Leviää nopeasti, joten paikka on harkittava huolella.

Isoukonkello

Isoukonkello on suurimpia kellojamme. Kasvi on vaatimaton kasvualustan ja kasvupaikan suhteen. Se menestyy joutomailla ja vaikka kuusen juurella. Savimaata kannattaa silti keventää hiekalla istutusvaiheessa, jotta taimi lähtee hyvin kasvuun. Suuret valkoiset tai siniset kukat avautuvat vähän kerrallaan, joten kukinta kestää kolme viikkoa. Kukinnan jälkeen kasvi ränsistyy. Sen eteen kannattaa istuttaa muita kasveja. Kasvi ei kylväydy vaivaksi.

Kallioimarre
Kallioimarre on luonnonkasvi, joka viihtyy metsäpuiden alla ja varjoisilla kallioilla.

Keltapeippi

Peipit ovat usein villejä leviämään.

Ketunleipä

Ketunleipä eli käenkaali on herttainen ja kestävä maanpeitekasvi.

Tämän ihanan kuvan ketunleivästä latasin Pixabaysta.

Kielo, kalliokielo

Kielo viihtyy kuusikoissa luonnostaankin. Joku varoitteli kielon olevan turhan ahkera leviämään.

Kirjovuohenputki  ’Variegatum’

Kirjovuohenputken kasvutapa on peittävä ja sillä on hyvä kilpailukyky rikkaruohoja vastaan. Viihtyy niin auringossa kuin varjossakin. Voidaan käyttää maanpeitekasvina ongelmakohtiin. Valkoinen kukinta on vaatimaton. Kirjovuohenputki ei leviä yhtä aggressiivisesti kuin luonnonkanta, mutta silti paikka kannattaa valita huolella. Toiset pitävät kirjovuohenputkesta, toiset varoittelevat juuri tuon leviämistaipumuksen vuoksi.

Kurjenpolvet, mm. tuoksukurjenpolvi

Tuoksukurjenpolvi on voimakas kasvi, jonka sanotaan pärjäävän melkein missä vain.  Olen kuullut, että se leviää voimakkaasti.

En ole kokeillut peittokurjenpolvea kuusen alla. Nämä peittokurjenpolvet viihtyvät kanukoiden katveessa.

Maahumala

Maahumala levittää mielellään piparkakkureunaiset lehtensä paikkaan kuin paikkaan. Saattaa käydä niinkin, että se innostuu levittäytymään innokkaammin kuusta ympäröivälle muhevalle maalle kuin sille osoitettuun paikkaan kuusen alla. Maahumalasta saattaa saada riesan puutarhaansa,  joten sen hankkimista kannattaa harkita tarkkaan.

Maksaruoho

Maksaruohot ovat reippaita maanpeitekasveja, jotka voivat hyvin viihtyä karuissakin oloissa.

Oravanmarja
Oravanmarja on luonnonkasvi, joka luonnostaan viihtyy kuusen alla.

Peittolehti

Peittolehti on kasvupaikan olosuhteista riippuen osittain tai täysin ainavihanta. Se sietää savista maata ja kuivuutta kesällä, muttei kevättalven viimaa, jolle se altistuu lumettomilla paikoilla. Liian avoimella paikalla lehdistö ruskettuu. Kukinnalla ei ole koristearvoa, sillä pienet ruskeat kukat jäävät lehtien alle. Kasvutapa on leveä, maanmyötäinen ja tiheä lehtimätäs. Kasvi leviää hitaasti pitkällä suikertavalla maavarrellaan. Kiiltävät, lähes pyöreät lehdet ovat ainavihannat kun saavat kunnon talvisuojan lumesta. Kasvupaikka: puolivarjo–varjo. Kasvualusta: tuore, keskiravinteinen.

Pikkutalvio

Pikkutalvio on ainavihanta maanpeitevarpu. Lumettomilla paikoilla lehdistö saattaa ruskettua kevättalven viimassa ellei kasvustoa suojata vaikkapa havuilla. Pikkutalvio suosii kalkittua maata. Kukinta kestää varjossa toukokuun alusta jopa heinäkuuhun. Aivan mullanpinnassa kasvava pikkutalvio muodostaa laajoja mattoja. Se leviää nopeasti nivelistään juurtuvien maanpäällisten rönsyjen avulla. Lehdet ovat läpi vuoden vihreät, vanhana nahkamaisen kovat. Kukat ovat yleensä siniset tai violetit. Valkoteriöiset lajikkeet ovat harvinaisia. Kasvupaikka: puolivarjo–varjo. Kasvualusta: tuore, keskiravinteinen, humuspitoinen ja kalkittu.

 Ainakin tälle valkokukkaiselle pikkutalviolle varaan paikan kuusen alta.

Pikkutöyhtöangervo
Pikkutöyhtöangervon sanotaan sopivan niin valoon kuin varjoonkin kuivaan paikkaan. Lehdistön syysväri on tulenpunainen.

Rauniokilkka
Rauniokilkka on muurin väleissä viihtyvä matala, pienikukkainen ja siro kasvi, joka siis sietää hyvin kuivuutta.

Rönsyakankaali
Akankaali on voimakas kasvi, jonka sanotaan selviytyvän kuivassa varjossa.

Rönsyansikka

Rönsyansikka on voimakas, keltakukkainen perenna.

Rönsykuunlilja (Hosta clausa f. normalis)
Blogiystäväni suositteli tätä harvinaista kuunliljaa kuusen alle. Se todellakin nimensä mukaisesti tekee rönsyjä. Sietää melko hyvin aurinkoa, suositellaan puolivarjoon. Kukkii aikaisin tummanvioletein kukin.

Rönsytiarella

Rönsytiarella on kaunislehtinen ja –kukkainen varjoisten paikkojen kasvi.

Suikeroalpi

Suikeroalpi on vikkelästi leviävä keltakukkainen perenna.

Vuorenkilpi

Vuorenkilpi on kaunislehtinen perenna, joka pärjää ohuessakin kasvualustassa.

Nämä vuorenkilvet viihtyvät ohuessa mullassa katajan kuivassa katveessa.

Suunnittelu on vielä puolitiessään, mutta kesäkeittiön kuusen alle on tulossa ainakin kirjovuohenputkea ja valkoista pikkutalviota. Ne ovat kauniit yhdessä.

Mikä kasvi  sinun kuusen alla viihtyy? Onko listalla joku sellainen kasvi, jota et suosittelisi kuusen alle? Kirjovuohenputkesta jo mainitsinkin, että siitä ollaan puolesta ja vastaan. Vinkkaa parhaat ideasi toistenkin iloksi ja hyödyksi. Päivitän ne listalle.

ONNELLISTEN KANOJEN TARHA

Ajattelin, että kun Milli saa hautoa ja hoitaa tipunsa, se elisi onnellisena elämänsä loppuun asti – tai ainakin kevääseen. Sitten sama härdelli alkaisi alusta. Ja katin kontit! Milli oli nippa nappa saanut vierotettua tiput tai oikeastaan delegoinut loput hommasta Myylle ja oli jo hautomassa uusia. Toivoton tapaus!

Yritimme houkutella Milliä pesästä vaikka millä. Tytär nosteli sitä ulkotarhaan, kasteli jopa vatsanalushöyheniä saadakseen sen lopettamaan hautomisen. Kana ei kuulemma märkänä menisi munien päälle. – Hautokoot, jos se kerran niin kivaa on, tytär puuskahti. Ei tässä muukaan auta, mutta munat kerään pois. Voi Milliä!

Olin toivonut

äitienpäivälahjaksi

kanaverkkoa.

Olin toivonut äitienpäivälahjaksi kanaverkkoa. Sain sen. Tiesinhän minä, ettei verkkorulla jää rullaksi. Jouko nikkaroi verkosta ja laudoista komean kanatarhan. Oikeastaan verkko ei ole kanaverkkoa, vaan paljon pienisilmäisempää (19 x 19 mm) rappausverkkoa. Se on turvallisin tipuille. Eivät myöskään pääse pikkupedot sisälle.

Koko konkkaronkka samassa kuvassa: Viuhti-kukko, kanat Myy, Floora ja  Milli sekä tiput Rekku, Lyydia, Lilli ja Aliisa.

– Minähän jopa innostuin tästä kanatarhan tekemisestä, mieheni sanoi ja sen kyllä huomasi. Hän rakensi tarhan niin tunnollisesti, että kanaparven voi huoletta jättää ulos. Ne pääsevät vapaasti kulkemaan sisään ja ulos, paitsi öisin. Ja kanat toden totta nauttivat tarhasta. Eräänä iltana menin sulkemaan luukkua puoli kymmeneltä. Kaikki muut olivat jo menossa nukkumaan, mutta Floora seisoi luukulla ja katseli ulos. Ymmärrän. Kauniina kesäiltana ei millään malttaisi mennä nukkumaan.

Minulla oli hupaisaa seuraa istuttaessani tarhaan mustaherukkapensaita. Kanat seurailivat tarkkaan puuhiani ja kommentoivat työn etenemistä. Kanat ovat uteliaita ja haluavat olla aina siellä missä tapahtuu. Siinä sivussa saattaa saada herkkupalan.

En minä ihan tällaista tarkoittanut.

Kanatarhassa on viihtyisää, vaikka mustaherukat ovat vielä pieniä. Pensaista kanat saavat aikanaan aurinkosuojan ja vihreä tuo viihtyisyyttä.

Valitsin kanatarhan herukkalajikkeeksi voimakkaan ja kestävän ’Mortin’. Istutusleikkaus tehtiin välittömästi innokkaiden apulaisteni toimesta. En minä ihan tällaista tarkoittanut. Taisi tulla pieni informaatiokatkos. 

Emme ole vielä päässeet yksimielisyyteen mustaherukoiden katteista. Minun  mielestäni sanomalehtien tulisi olla hakkeen peitossa kun taas kanat haluavat niiden olevan esillä. Kanat ovat niin määrätietoista väkeä, että minä olen se, joka joustan. 

Kanatarhassa on hiekkaa aurinkokylpyjä varten. Osa tarhasta on katettu hakkeella. Kate pitää maan muhevana. Osa on mulloksella. Sieltä voi lapiolla käydä kaivamassa matoja.

Mieleni tulvahti täyteen rakkautta kun näin Joukon saunalla ikkunan ääressä. – Katson miten tämän sälekaihtimen saisi siirrettyä kanalan ikkunaan, hän sanoi. Oi, minun rakas mieheni ikkunan ääressä miettimässä, miten kanojen olot saisi vieläkin paremmiksi! Tosiaan, saunan ikkunassa sälekaihdin on turha, mutta kanalan pienessä etelänpuoleisessa ikkunassa se suojaisi pahimmalta paahteelta.

Jouko tietää, että kaikki kanojen eteen tehty työ tulee korkojen kanssa takaisin. Vaimo on onnellinen ja se on koko perheelle onneksi.

Tervetuloa lukijakseni Marika`s Marjakuja –blogista! Toivottavasti löydät täältä mieluisia asioita ja saat iloa jutuistani ja kuvistani.

VELJENI, LAPIOMIES

Olimme työskennelleet puutarhassa päivällä ja illansuussa. Lapiomies oli kaivanut uoman kulkuväylää varten. Minä olin repinyt peittokurjenpolvia pistokkaiksi, Lapiomies oli tuonut maata päälle. Aina siihen kohtaan missä istutettava pistokas oli. Sama aina uudestaan ja uudestaan.

– Oli kiva tehä, hän sanoi.

Illalla menin hänen huoneeseensa toivottamaan hyvää yötä. Hän nosti päänsä tyynyltä. – Oli kiva tehä, hän sanoi. Tulin niin iloiseksi tuosta lyhyestä, mutta paljon puhuvasta lauseesta. – Oon miettiny. Mä tarviin kahvia välillä. Sitten ei hermostu, hän vielä lisäsi. Sitä samaa olin minäkin miettinyt. Ruoka- ja kahvitauot ovat tärkeitä ja kaikista paras on jakaa työt aamupäivään/päivään ja illansuuhun. Silloin suuretkin kivet irtoavat maasta, kottikärry kulkee ja multa riittää.

Viimeistään silloin kun kottikärryille ei tunnu löytyvän kulkureittiä, mullan riittävyys alkaa huolestuttaa tai maa on liian kovaa, minulla on jo kiire muistuttaa tauosta. Olen oppinut, että tauosta täytyy muistuttaa mieluummin liian usein kuin liian harvoin. Lapiomies ei itse osaa tauon tarvetta tunnistaa/ilmaista. Tai osaahan hän, mutta hän ilmaisee sen omalla tavallaan. Kyselee huolestuneena, riittääkö multa tai mihin kasa saadaan mahtumaan.

Kasvihuone oli Lapiomiehen monivuotinen haave. Nyt upouudessa kasvihuoneessa kasvavat chilit, tomaatit ja kurkut.

Kun taivaalta tipahtaa yksi ainoa sadepisara,

hän sanoo: ”Täällä sataa. Mä meen sisälle.”

On eräs asia, jonka Lapiomies osaa sanoa harvinaisen selvästi. Kun taivaalta tipahtaa yksi ainoa sadepisara, hän sanoo: ”Täällä sataa. Mä meen sisälle.” Hän painaa lapion niille sijoilleen ja häipyy. Aika usein käy niin, että enempää pisaroita ei tule ja minä jään puuhailemaan yksin. Sekin on hyvä. Saan olla omissa ajatuksissani.

Eräänä päivänä kysyin, että innostaisiko häntä kaivaa vähän kuoppia. Hän ei hetkeen vastannut mitään, katseli vain ympärilleen. – On niin epävakaista, hän sitten sanoi. Totta tosiaan, taivaalla näkyi tummia pilviä. Menin sitten puutarhaan yksin.

Parasta työ on silloin kun se on tarpeeksi helppoa. Sillä on selkeä alku ja loppu. Kun ei tarvitse olla epävarma, tekeekö oikein. Esimerkiksi kuopan kaivaminen pionille on sellainen. – Tuu laittamaan ne mausteet, Lapiomies sanoo. Ja minähän tulen. Katson, että kuoppa on tarpeeksi suuri ja sitten laitan luujauhon pohjalle. Sitten täytämme kuopan yhdessä ja muotoilemme kumpareeksi.

Kumpareiden väleihin istutetaan vielä maksaruohoa.

Hänellä on voimaa
kuin pienessä kylässä.

Kun kaikki on hyvin, Lapiomies kaivaa. Hänellä on voimaa kuin pienessä kylässä. Hän löytää pulleat madot ja kiikuttaa ne kanoille. Hän huomaa taivaalla lentävät haukat ja merikotkat. Kauneimmat kivet hän kerää talteen.

Olen oppinut ennakoimaan nälkää, väsymystä ja säätä, mutta yhtä asiaa on vaikea ennakoida. Lapiomiehellä on paljon ystäviä lähellä ja kaukana. Usein hän toivoo, että ystävät tekisivät jotakin hänen kanssaan, lähtisivät valokuvausretkelle tai etsimään pudonneita peuransarvia, kävisivät hänen kanssaan kauppakeskuksessa tai kahvilla, ottaisivat hänet mukaansa mökille tai lastenhoitajaksi… Ja joskus joku lupaa: kolmelta, ehkä huomenna, ensi lauantaina, kahden viikon päästä, lähiaikoina…

Ja Lapiomies odottaa. Hän odottaa niin, ettei osaa keskittyä muuhun kuin odottamiseen. – Onko huomenna lauantai, hän kysyy aina uudestaan ja uudestaan. Hän seisoo kellon edessä ja odottaa, milloin viisari on kolmen kohdalla tai mikä muu aika sitten pitää ollakaan. Sitten se saattaa tapahtua. Tulee lauantai, mutta ystävälle onkin ilmaantunut este. Tapaaminen täytyy siirtää. Tulee pettymys. Suuri.  Musta. Käsittämätön.  Mutta onneksi siitä pääsee yli kun me olemme lähellä.

Ensimmäiset chilit ovat jo valmiita. Isosisko kasvatti hyvät taimet. Pikkusiskolta tuli tomaatintaimia. Minä autan niiden hoitamisessa. 

– Nyt voi löytää sarvia, Lapiomies sanoo. Luonnosta pitävät ystävät ovat niin kertoneet. – Minkä merkin mä voisin laittaa metsän reunaan, että mä osaisin takaisin, hän kysyy. – Oi, et voi mennä yksin sellaiseen paikkaan, josta et osaa takaisin, vastaan. Sinne pitää saada joku kaveri.

Onneksi kavereita löytyy. Luotettavat ystävät Lapiomies tunnistaa jo kaukaa. Sitten hän pyytää puhelinnumeron ja kuvan. Kuva on tärkeä, sillä hän ei osaa lukea. Ystäville jaetaan Instagram-tilin osoite, lähetetään ääniviestejä sekä itse tai riistakameralla otettuja kuvia peuroista, jäniksistä, jopa ketuista ja ilveksistäkin.

Kanat ja muut eläimet ovat tärkeitä.

Ja se kun voi sanoa jollekin,

että menen nyt ulos.

Tietää, että joku pitää huolta.

Lapiomies on onnellinen kun hänellä on ystäviä ympärillä ja mielekästä tekemistä. Hän nauttii siitä, että saa olla avuksi jollekin. Se, että tietää mitä tapahtuu, on tärkeää. Se luo turvallisuutta. Ja se kun voi sanoa jollekin, että menen nyt ulos. Tietää, että joku pitää huolta.

Sekin on tärkeää, että jotkut asiat tapahtuvat aina samalla tavalla. Yksi sellainen on saunan lämmitys. – Onko kello jo seitsemän, Lapiomies kysyy. Se tarkoittaa, että joko pääsisi lämmittämään saunaa. Pian tuli ritisee kiukaan pesässä. Joka ilta.

P.S. Luin jutun Lapiomiehelle ja kysyin luvan sen julkaisemiseen. – Miltä juttu kuulosti, kysyin. – Hyvältä, hän vastasi ja antoi luvan. Sain jo uuden juttutilauksen. Hän toivoi, että kirjoittaisin peuroista, ketuista ja ilveksistä. Sellaisen, jossa olisi kuvat mukana ja jonka hän voisi lähettää kännykällä kaikille ystävilleen.

ON HEINÄKUU

Heinäkuussa puutarha on runsaimmillaan. Koko kevät ja alkukesä on aherrettu: kitketty, muokattu, kylvetty,  istutettu, siistitty... Mitä tekee Katajakujan puutarhuri nyt? Kulkeeko mekko liehuen ympäri puutarhaa nautiskellen kukkarunsaudesta? Istuuko sateen ropistessa mukavasti kasvihuoneessa selaillen inspiroivaa lehteä? Makaako selällään nurmikolla katsellen pilviä, jotka hiljalleen liiikkuvat muodostaen mitä ihmeellisimpiä kuvioita ja tarinoita?

Heinäkuu on ihanaa jalokurjenpolvien  aikaa. Niitä ei kai voi koskaan olla liikaa.

Kurkistetaanpa puutarhurin päiväkirjaan. 

Tiistai 2.7.
Olimme juuri tulleet lomamatkalta. Ihan ensin valokuvasin, vaikka puutarha oli kaikkea muuta kuin kuvauskunnossa. Puutarha oli ryöstäytynyt villiksi. Mietin, millä tavalla saisin nopeimmin puutarhan edes jonkinlaiseen kuntoon. Tehtävää oli joka puolella. Kitkemistä tietenkin. Saksimista. Kasvijätteen pois vientiä. Istutushommatkin houkuttelivat.

Ränsistynyt ilme oli pian pois pyyhkäisty.

Otin pensasleikkurin ja huristelin koivuangervoaidan jonkinlaiseen kuosiin. Yleisilme koheni heti. Leikkasin valkoiset kyläkurjenpolvet, lupiinit, ruohosipulit ja hopeatopot. Eivät ehdi siementää. Huh! Varistelin kukkineita pioneja. Ränsistynyt ilme oli pian pois pyyhkäisty. Ohi kulkiessani kitkin pahimpia sieltä täältä. Jo alkoi helpottaa.

Kärhö 'Arabellaa' oli enää turha sitoa tukeen. Se oli jo asettunut isorikon kauniiseen kainaloon.

Sitten otin kottikärryt. Sateen ropistessa keräsin maassa kuivahtaneita rikkoja säkkiin ja minua koko lomamatkan ajan uskollisesti odottaneet raparperin kukkavarret kottikärryihin. Kaksi isoa kärryllistä käsivarren paksuisia varsia. 

Kasvihuonekurkut olivat kovasti kasvaneet. Ohjasin ne tukiin ja nypin varkaat tomaateista. 

Laitoin välillä pyykkiä koneeseen ja sitten olikin aika ottaa sekatöörit.  Saksin koivuangervoaidan hapsottavia alaoksia, puiden villivesoja, kukkineita iiriksiä, tulppaanien törröttäviä varsia…

Vielä en malttanut lopettaa, vaan istuttelin jaloritarinkannuksen ja pari ruusua. Istuttaessani ritarinkannusta oli tietenkin kitkettävä koko penkki ja innostuin siistimään oikeastaan koko Ameriikan. Ihana tunne kun edes joku alue on tip top.

Viimeiset pionit kukkivat. Kuvassa 'Roselette'.

Keskiviikko 3.7.
Lapiomies oli vailla puutarhatöitä, joten järjestin vähän kaivamista. Eihän tällaista tilaisuutta voinut jättää käyttämättä. Mittailin kanatarhan edustalle paikat kahdeksalle pionille ja kolmelle jaloritarinkannukselle. Minulle lankesi luonnostaan kitkemistä, kivien kantamista, mustien muovien laittamista ja kaikenlaista pientä siinä sivussa.

Oli ihanaa saada Kuupuutarhan tuoksumatarat esiin vesiheinän alta. Aluksi tuntui, että pitäisi hävittää koko matarapenkki, mutta yhtäkkiä se olikin puhdas. Noo, reunalle täytyy toki tehdä vielä jotain, mutta nyt sentään näkee sen olevan matarapenkki. 

Pikku jutusta sain ison ilon.

Viisi kuoppaa/kumparetta on nyt valmiina. Huomenna jatketaan. Kun Lapiomies lähti sisälle, minä laitoin puksipuulle luujauhoa sekä uutta multaa ja leikkasin sen kartioksi. Pikku jutusta sain ison ilon. 

Panin sadettimet päälle. Jouko on työllä ja vaivalla värkännyt kastelujärjestelmän koko puutarhaan. Sadettimien lähtiessä käyntiin olin niin onnellinen, etten osaa sitä kertoa. Niissä fiiliksissä innostuin repimään kortteita. Oli ihanaa saada sorvarinpensaat siisteiksi. Miten sitä kortetta riittää aina vaan!

Koreakärsämö 'Noblessa' aloittelemassa loistoaan.

Torstai 4.7.
Jatkoin Lapiomiehen kanssa eilistä hommaa, joten kyykkimistä riitti niin, että lopulta jalat lakkasivat tottelemasta. Saimme kuopat valmiiksi: syvä kuoppa, "mausteet" pohjalle, mureaa maata kumpareeksi, päälle kivi merkiksi istutusvalmiista paikasta. 

Aina kun illalla hetkeksi suljin silmäni,

näin vesiheinää.

Vaikka vaivoin pääsin kävelemään, lannoitin kameliajasmikkeen kanankakalla, kannoin vielä ylimääräiset tiilet paikalleen ja keräilin kitkuujätteitä. Panin sadettimet päälle. Aina kun illalla hetkeksi suljin silmäni, näin vesiheinää.

Mieheni sisko tuli meille illalla ja oli yötä. Oli ihana jutella kaikessa rauhassa.

Sunnuntai 7.7.
Kävimme Avoimet puutarhat –päivän aikana kahdessa puutarhassa. Jälkimmäinen, Karholanhelmi, oli niin upea, ettei sen jälkeen kaivannut mitään muuta.

Karholanhelmessä oli hyvällä maulla yhdistetty italialaisia vaikutteita suomalaiseen puutarhaan.

Katsellessani tyylikästä ja siistiä puutarhaa

mietin, millaista on palata omaan puutarhaan.

Katsellessani tyylikästä ja siistiä puutarhaa mietin, millaista on palata omaan puutarhaan. Se ei varmasti näyttäisi miltään. Kotona huomasin, että puutarhamme ovatkin niin erilaisia, ettei niitä oikeastaan edes voi verrata. Olin sitten aivan tyytyväinen, vaikka olinkin hyvin vaikuttunut Karholanhelmestä. Sain sieltä ideoita ja näkemystä. Ja ehkä meilläkin miljöö siistiytyy syksyyn mennesssä.

Minusta tällaiset hillityt valkokukkaiset penkit ovat aivan täydellisen ihania – ja silti minä suunnittelen meille aina sellaisia, joissa on valkoisen  lisäksi vaaleanpunaista, aniliinia ja sinistä. Niin siinä aina vain käy. Kuva on otettu  Karholanhelmessä.

Keskiviikko 10.7.
Aamulla panin pyykkikoneen pyörimään ja menin puutarhaan. Lapiomies kaivoi kulkuväylän uoman Kanatarhan edustalle. Hän talikoi muurin edustan ja minä poimin rikat ja juuret. Sitten istutimme muurin viereen peittokurjenpolvea. Kurjenpolvi oli juuri lopettelemassa kukintaansa, joten katkoin kukkavarret ja istutin, vaikka on heinäkuu. Aika pitkä pätkä saatiin valmiiksi. Ja pionit kiittävät kun saavat enemmän tilaa itselleen.

Lapiomiehen pitäessä taukoa istutin Grönlanninhanhikkia. Eiköhän niin elinvoimainen kasvi juurru, vaikka ei olekaan paras aika siihen. Helteitä ei ole tiedossa ja kastelu hoituu sadettimilla.  Istutin myös kosmoskukat ja auringonkukat purkeista maahan.

Mutta eihän näin kauniina iltana

malta pitää näppejään irti puutarhasta – ja rikoista.

Kuudelta ajattelin lopetella. Sauna välkkyi mielessä ja aikainen nukkumaan meno. Päätin vain valokuvata ja käydä syömässä masikoita. Mutta eihän näin kauniina iltana malta pitää näppejään irti puutarhasta – ja rikoista. Niinhän  siinä kävi, että löysin itseni kamera kaulassa, puukengät jalassa nyppimästä rikkoja sieltä täältä. Huomasin kellon olevan yhdeksän kun tulin sisälle.

Kanatarhan edusta on ollut mielipaikkani tänä kesänä.

Ja nyt palaan alussa esittämääni kysymykseen: Mitä tekee Katajakujan puutarhuri nyt?

Kulkeeko mekko liehuen ympäri puutarhaa nautiskellen kukkarunsaudesta?
– Kulkee kyllä ja samalla vähän kitkee, kantaa kiviä, kohentelee katteita, istuttaa ja kitkee taas...

Istuuko sateen ropistessa mukavasti kasvihuoneessa selaillen inspiroivaa lehteä?
– Ei ole vielä malttanut. On satanut niin harvoin.

Makaako selällään nurmikolla katsellen pilviä, jotka hiljalleen liiikkuvat muodostaen mitä ihmeellisimpiä kuvioita ja tarinoita?
– Kyllä vain. Hän seuraa kuinka pilvihevonen ottaa varsan luokseen ja ne laukkaavat yhdessä pois. Hän katselee miten lohikäärme muuttuu sudeksi. Susi kääntää päänsä.  Pian paikalla on suuri lohikäärme. Mitähän nyt tapahtuu?

Ensivilkaisulla pilvet näyttävät pysyvän paikoillaan, mutta pian huomaa pilvien liikkuvan yllättävän nopeasti ja tarinat alkavat elää. Ajantaju katoaa.

Niin ne heinäkuiset päivät seuraavat toinen toistaan. Ja puutarhuri nauttii kesästä. Toivottavasti Sinäkin nautit.