Sarja päiväkirjastani poimituista lintujutuista jatkuu. Kuvat ovat Pixabaysta, ellei muuta ole mainittu.
PAJULINTU
Päivän lintuni on pikkuinen nappisilmä, pajulintu. – Titi-tyytyytyy, se laulaa. Hämmästyttävää, että se on Suomen yleisin lintu, mutta siitä puhutaan vain vähän. Ehkä tämä johtuu siitä, että pajulintu näyttää vaatimattomalta eikä sillä ole mitään helposti näkyviä selkeitä tunnusmerkkejä. Puutarhurin sydäntä lämmittää se, että kirvat ovat pajulinnun lempiruokaa. Pajulintua on sanottu uunilinnuksi sen pesän muodon vuoksi. Hauska, että meillä on sama sisustusmaku: me molemmat pidämme vaaleasta sisustuksesta. Pajulintu vuoraa pesänsä valkoisilla höyhenillä ja korsilla.
No nyt on lämmintä. Se tarkoittaa ensimmäisten tulppaanien loppuhuipennusta. Kauan odotetut haarapääskyt ovat saapuneet. Kanat saavat ensimmäisen maitohorsmansa. Minä saan palkkiomerkin palokärjen äänen nauhoituksesta. Olkoon se sitten päivän lintuni tänään.
Palokärjen, kuten muidenkin tikkojen, erikoistaitoja ovat rummutus ja pesäkolon koverrus puuhun. Rummutuksella tikka ilmoittaa reviiristään ja tekee vaikutuksen naaraaseen. Vaikutuksen tehostamiseksi tikka on keksinyt ruveta rummuttamaan esimerkiksi katulampun peltiä. Luulisi tuollaisen takomisen aiheuttavan aivotärähdyksen tai vähintään päänsärkyä, mutta ei: tikan aivoissa on eräänlainen iskunvaimennus. Kullakin lajilla on oma, tyypillinen rummutussarjansa, josta lajit ovat erotettavissa toisistaan.
Pesä on taidokkaasti massiivipuuhun koverrettu kolo, joka voi olla jopa puoli metriä syvä. Rakenneratkaisut on tehty viisaasti niin, ettei sadevesi valu pesään. Rakennustyö tehdään yhdessä puolisoiden kesken usein jopa vuosittain, ja aikaa hommaan kuluu viikosta kuukauteen. Vanhat palokärjen kolot jäävät muille kolopesijöille.
PEIPPO
Tämän päivän osuus lintujen kielen kurssista on vaativa. Kun kiurujen kimitykseen lisätään haarapääskyn, hippiäisen, rautiaisen ja sirittäjän korkeat äänet sekä pajulinnun ja peipposen toisiaan muistuttavat luritukset, voin vain huokailla osaamattomuuttani. Olen kuitenkin tunnistavinani peipposen laulun.
Hämmästyttävää, että peippo käyttää pesänsä rakennustarpeiksi jopa hämähäkinseittejä sammalen, korsien ja karvojen lisäksi. Miten ihmeessä se kaiken tuon tekee?
Tänään tutustun pensaskerttuun. Luulen nähneeni sen eilen hyppelehtimässä pajupensaassa. Pensaskerttu tykkäänkin juuri kaikenlaisista pajukoista ja pusikoista. Villiintynyt puutarha on sille oikein mieluisa ympäristö. Matalaa suojaa pitää olla, mutta riittävän aukeata seutua. Liikenteen äänet eivät sitä häiritse, sille kelpaa niin teiden kuin junaratojen varretkin. Eipä sitä häiritse vattu- ja ruusupuskien piikit tai nokkosetkaan. Sen sijaan metsän sisällä se ei viihdy. Liian tukkoista.
Koiras laittaa alulle monta pesää osoittaakseen naaraalle pesänrakennustaitojaan. Naaras valitsee kyhäelmistä mieluisimman, jonka pari sitten yhdessä viimeistelee. Pesä on tehty korsista, kasvivillasta ja hämähäkinseitistä. Voi käydä niinkin, että mikään pesäntekeleistä ei naaraalle kelpaa ja se rakentaa itse uuden pesän.
Somassa, yhdessä sisustetussa pesässään perhe viettää idyllistä elämää: pari hautoo ja ruokkii poikaset yhdessä. Eihän elämä kuitenkaan ole niin kuin Instassa. Koiras saattaa viettää idyllistä elämää samaan aikaan useamman naaraan kanssa.
PEUKALOINEN
Joka puolella kuuluu sirkutus, liverrys ja piipitys. Joka nauhoituksella saan lähemmäs parikymmentä lintuehdotusta. Peukaloisen laulu kuuluu melko varmana monta kertaa. Tänään tutustun siis peukaloisen elämään.
Luulin nähneeni tuon Suomen toiseksi pienimmän linnun oksalla, mutta peukaloinen viihtyy alhaalla maanrajassa. Pikku pallo puikkelehtii pyrstö pystyssä eloisasti matalissa, tiheissä kasvustoissa ja risukoissa ja vaihtaa paikkaa nopein, huristavin siiveniskuin.
Kokoonsa nähden peukaloisella on uskomattoman voimakas ääni. Se onkin eräs kuuluvimmista pikkulintujemme lauluista.
Naiset ovat naisia, peukaloisnaaraatkin. Koiras saa rakentaa jopa kymmenkunta pesää sammalesta, oksista ja lehdistä, jotta mielitietylle löytyy varmasti mieluisa koti. Koiras tietää, että kaikenlaiset risukasat, saniaispehkot ja ryteiköt ovat naaraan suosiossa. Koiras esittelee pesärakennelmansa naaraalle, joka valitsee niistä itselleen mieluisimman. Naaras vuoraa pesän höyhenillä ja karvoilla. Eivät loputkaan pesärakennelmat hukkaan mene, sillä koiras voi käydä niissä ottamassa lokoisat unet naaraan hautoessa.
Kylällä juorutaan, että koiras saattaa naaraan hautoessa jo etsiä uutta rakasta, vaikka peukaloinen on yleensä yksiavioinen. Oli miten oli, niin koiras osallistuu poikasten ruokkimiseen. Peukaloinen munii usein toisenkin pesueen saman kesän aikana. Ihanaa, että ensimmäisen poikueen nuoriso voi auttaa toisen poikueen ruokinnassa.
PIKKUKÄPYLINTU
Koivut ovat jo lehdessä. Oi-joi, miten aika kiitää! Kanat viihtyvät tarhassa. Yritän kuunnella lintuja, mutta tuuli peittää hennot äänet. Älykäs opettajani tunnistaa pikkukäpylinnun äänen. Se on kuulunut täällä monesti.
Voin luvata, etten ikinä tule tunnistamaan tätä havumetsän papukaijaa. Ensinnäkin kaikki pikkukäpylinnut haluavat pukeutua yksilöllisesti. Siinähän käy sitten niin, että koiraat ovat tiilenpunaisia, naaraat kellanvihreitä, nuoret ruskeanharmaita. Eikä tässä vielä mitään: väri vaihtelee jopa asuinalueen mukaan. Toisekseen pikkukäpylintua on mahdoton silmällä erottaa isokäpylinnusta. Pitäisi mitata nokan korkeuden ja pituuden suhde! Luovutan.
Oikeastaan pikkukäpylintu on monessa asiassa kaikkea muuta kuin perässähiihtäjä. Se voi pesiä jopa talvella, tammikuussa jo. Fiksua onkin pesiä ennen kuin kuusen siemenet aurinkoisilla kevättalven säillä karisevat hangille pois käpylintujen ulottuvilta. Emo joutuu tietysti pitämään poikasensa lämpiminä paukkupakkasillakin. Emo lämmittää ja tärkeä on myös pesän hyvä eristys, jonka aineksina voi olla muun muassa naavamaisia jäkäliä, joskus villoja ja karvojakin.
Ihan tavallinen lintu ei ole ulkonäöltäänkään. Sen nokka on ristissä kuin papukaijalla. Sellaisella nokalla saa väännettyä kuusen kävyn suomut auki ja napattua siemenet suuhunsa. Aina ei kuitenkaan ole hyvä käpyvuosi. Silloin täytyy vaeltaa sinne missä käpyjä sattuu olemaan, jopa tuhansien kilometrien päähän. Siksi pikkukäpylinnut voivat vaeltaa kaikkina vuodenaikoina.
Opettajani väittää kuulleen pikkusiepon äänen. Minun on vaikea uskoa sitä, sillä se on pääasiassa vanhojen metsien lintu eikä kovin yleinen, vaikkakin elinvoimainen. Pikkusieppo tykkää lahopökkelöistä ja kaatuneista puista. Se pitää myös puroista ja muista kosteista paikoista. Osa pareista kelpuuttaa pesäpaikakseen keski-ikäisen kuusivaltaisen talousmetsän, joten olkoon menneeksi. Niin monesti sovellus näyttää korkeita prosentteja, että voihan se ainakin olla käymässä näillä nurkilla. Sekin on hyvä syy tutustua tähän suloiseen nappisilmään.
Pikkusieppo muuttaa Suomeen Intiasta tai Pakistanista, joten siinä mielessä lintu on aika erikoinen.
Ulkonäöltään vanhan koiraan voi helposti sekoittaa punarintaan. Muiden sieppojen tapaan pikkusieppo käyttää ravinnokseen hyönteisiä ja hämähäkkejä, joita se saalistaa pääasiassa lehvästön keskikerroksista, mutta myös maasta ja ilmasta.
Valitsen päivän linnuksi pikkuvarpusen, koska pääsen seuraamaan sen puuhia pellon laidassa. Onneksi on Muuttolintujen kevät -sovellus. Ilman sitä en olisi tuota kaunista lintua tunnistanut.
Ei ollut sattumaa, että tapasin pikkuvarpusen juuri pellon laidassa. Pikkuvarpunen pesii ihmisen läheisyydessä, kuten viljelysmailla ja kyläympäristöissä. Pikkuvarpunen on enemmän maaseudun lintu kuin varpunen.
Toisen roska – esimerkiksi muovipussin pala, langan pätkä tai värikäs pääsiäishöyhen – on pikkuvarpusen aarre. Niillä ja monilla muilla löydöillään se sisustaa kotinsa vaikkapa linnunpönttöön.
Pikkuvarpunen ei jää lehdelle soittelemaan, jos pikkuvarpusta ei löydy puolisoksi. Se kelpuuttaa puolisokseen myös varpusen.
Kuuntelen harakoiden ja rastaiden dialogia. Kuulostaa väittelyltä. Siellä taitaa olla punakylkirastaskin mukana. En vielä erota sen laulua, mutta opettajani arvelee niin. Saan tietää, että Suomen eri puolilla punakylkirastailla on eri murteita. Jännä!
Punakylkirastas on yksi Suomen yleisimmistä linnuista. Ja minä en edes tunnista sitä! Ehkä ensi kerralla tunnistan tuon rastaista pienimmän sen oranssinpunaisista kyljistä. Englannissa sen nimi on redwing eli punasiipi, saksassa rotdrossel eli punarastas ja monissa muissakin kielissä viitataan sen punaisiin kylkiin.
Ennen vanhaan punakylkirastas on ollut kevään merkki ja rastasparvi talven tulon enne. Syysmuuttoa seuraamalla on ennustettu sadon onnistumista ja talven ankaruutta.
PUNARINTA
Västäräkistä vähäsen… Jokohan kesä ensi viikolla alkaisi, kun västäräkki keikuttelee pyrstöään lammen rannalla? Lintujen sirkutus on lisääntynyt huimasti päivä päivältä, ja nyt alkaa kielikurssin ekaluokkalaisen pää olemaan pyörällä. Onnistun sentään tunnistamaan keltasirkun laulun. Punarinta seisoskelee hiljaisena puun oksalla. Valitsen sen päivän linnukseni, vaikka en sen hopeatiukujen helinää muistuttavaa laulua vielä oppinutkaan.
Paikoin Keski-Euroopassa, mutta varsinkin Britteinsaarilla punarinta on joulun lintu. Se esiintyy joulupostimerkeissä, lahjapapereissa ja joulukoristeissa sekä joululauluissa.
Jos linnut täyttäisivät ystäväkirjaa, punarinta kirjoittaisi ehkä seuraavasti.
Nimeni: Punarinta, Erithacus rubecula
Hiusten väri: ruskea
Silmien väri: musta
Pituus: 12,5–14 cm Paino: 13–21 g
Lempivärini: ruosteenpunainen (Käytän kesät talvet takin alla ruosteenpunaista paitaa.)
Lempiruokani: kesällä hyönteiset, talvella pähkinärouhe
Lempiharrastukseni: Maassa ollessani hypin tasajalkaa.
Inhoan: Haukkoja, pöllöjä, harakoita, kissoja, näätiä ja muita petoja
Hauskin kouluaineeni: laulu
Minusta tulee isona: emo
Hartain toiveeni: Haluaisin saada muutaman poikasen kerran tai pari kertaa kesässä. Talviksi haluaisin lentää Välimeren maihin.
Vaihdan paikkaa metsän laitaan. Lehdettömässä puussa istuu punatulkku. (No, ei se välttämättä punatulkku ole, mutta kaukaa näyttää siltä.) Harakka lennähtää läheisen kuusen latvaan. Punatulkulle tulee hätä. Se syöksyy, aivan kuin pudottautuu, äkkiä alas kasvillisuuden sekaan. Harakka joutuu lähtemään tyhjin toimin.
Seuraavana päivänä:
Hiippailen puutarhassa huppu päässä. Tuuli viuhuu. Kuvaan tuulessa väriseviä kylmänkukkia. Runsastuneet kevättähdet kukkivat kauniisti pensaiden keskellä.
Lintuja on vaikea kuulla. Mietin eilistä punatulkkua. Niitä on liikuskellut pihapiirissämme ainakin aikaisemmin keväällä. Voi olla, että ne ovat muuttaneet pesimään syvemmälle metsään tai sitten tulkut pesinnän alkaessa ovat muuttunut hiljaisiksi ja huomaamattomiksi, niin kuin niille yleensä käy.
Punatulkun laulua kuvaillaan vaatimattomaksi ja kauniiksi, surumieliseksi ja haikeaksi, pehmeäksi ja hillityksi, eikä se kuulu kauas. Punatulkut kitisevät, tirskahtelevat, narahtelevat ja hyrähtelevät. Ääntelyä voidaan kuvailla myös jokelteluksi.
Yllätyn, miten paljon mielenkiintoisia tarinoita punatulkkuun liittyy. Mielenkiintoisia faktoja, romantiikkaa, mutta myös traagisia lintukohtaloita. Kaikki suomalaiset tuntevat punatulkun ainakin joulukorteista, mutta moni tuskin tietää sen kidan olevan violetti.
Ihmeellistä – ja toisaalta hyvin surullista – että punatulkkukoiras oppii vankeudessa varsin monimutkaisia melodioita, kuten Felix Mendelssohnin ja Franz Schubertin liedejä. Erään laulusalin oven saranatkin oli rasvattava, sillä eräs punatulkkuparka alkoi narista saranan tapaan kesken kaunista liediä. Viktoriaanisen ajan Englannissa tuttua kansansävelmää laulavat punatulkkukoiraat olivat hyvin suosittuja ja tietysti erittäin kalliita.
Englannissa ilmestyi 1700- ja 1800-luvuilla kirjoja, jossa annettiin ohjeita lintujen laulukoulutukseen. Kaunis laulu ei ollut ainoa syy pitää häkkilintua. Keski-Euroopassa uskottiin, että häkissä pidetty lintu imi itseensä keuhkotaudin, keltataudin, kaatumataudin ja punataudin. Onneksi nykyään punatulkku on lailla suojattu useimmissa maissa ja sen pyydystäminen on ankarasti kielletty.
Ruotsissa punatulkkua kutsutaan ”domherreksi”, joka on roomalaiskatolisen kirkon tuomiokapitulin jäsen. Domherren työnä oli muun muassa laulaa psalmeja purppuranpunaisessa kuoroasussa, mistä ihmiset yhdistivät papin sekä punatulkun.
Olen luullut punatulkkujen jäävän Suomeen talveksi, mutta tämä ei aivan pidä paikkaansa. Huomattava osa punatulkuistamme talvehtii kotimaassa, mutta toisinaan nekin haluavat matkoille parempien pitopöytien ääreen. Kohteena voi olla Länsi- tai Etelä-Eurooppa tai vaikkapa kaukainen Keski-Venäjä.
Illansuussa kielikurssilla harjoitellaan sinitiaisen ja punavarpusen äänten erottamista naakkaparven vaakkumisen sekamelskasta. Aika haastava tehtävä.
Luulen kuulevani punavarpusen kimakan tervehdyksen: ”Nice to meet You.” Sitten on vielä kirjalliset tehtävät. Opin, että vain vanhat koiraat ovat eksoottisen näköisiä punaisella koristellussa puvussaan. Naisväki ja nuoriso ovat mitäänsanomattoman ruskeita. Punavarpunen viihtyy esimerkiksi puutarhoissa ja on paikkauskollinen. Ensi kesänä voin odottaa näkeväni/kuulevani sen samassa paikassa uudelleen. Siksi kai se livertääkin, miten mukavaa on taas tavata.
Pysähdyn istuskelemaan metsänreunaan. Lehdettömissä puissa ei vielä kovin paljon liikettä näy, mutta rupattelu käy vilkkaana. Laulurastas tuntuu olevan suuna päänä, koko ajan äänessä. Onko totta, että kirjosieppo olisi jo saapunut? Jokohan tiaisten pesäpuuhat ovat hyvässä vauhdissa? Missäs västäräkki tänään, kun ei ole näkynyt? Haarapääsky on vielä matkalla. Missä lienee tulossa? Ei pitäisi mennä enää kauan.
Kiinnitän huomioni koivun rungolle lennähtävään lintuun, joka lähtee kiipeämään pitkin runkoa ja napsii ruokaa sieltä täältä kaikessa rauhassa. Sen täytyy olla puukiipijä. Se maastoutuu niin hyvin, että tuntomerkkejä on vaikea nähdä. Myöhemmin luen, että tuo onkin yksi puukiipijän tärkeimmistä tuntomerkeistä. Sen suojaväri on niin hyvä, että saan olla onnellinen nähtyäni sen.
Koko perheen – nuorisonkin – on paras viihtyä samiksina kaarnanvärisissä takeissaan ja valkoisissa paidoissaan, jotta saavat olla pedoilta turvassa. Valkoinen etuosan väri on kätevä metsän hämäryydessä ötököitä kaarnan kolosista käyrällä nokalla kaivellessa.
Toivottavasti puukiipijäpariskunnalla on pesä jossakin repsottavan kaarnan raossa meidän pihapiirissämme. Toista pariskuntaa on turha odottaa, koska yksi pari vaatii suurin piirtein neliökilometrin kokoisen elinalueen. Muuten alkaa stressata. Ja ei kiitos kekomuurahaisia naapureiksi kilpailemaan herkuista.
RANTASIPI
Opettajani tunnistaa rantasipin äänen, joka kantautuu meille läheisestä järven rannasta. Minä en, korkeintaan tunnistan sen kahlaajaksi. Olkoon rantasipi päivän lintuni tänään.
Rantasipi nimenä on tuttu vanhasta hotelliketjusta, mutta en ole tiennyt sen olevan liron ohella maamme yleisimpiä kahlaajia. Olen viettänyt liian vähän aikaa vesistöjen rannoilla, koska en tunne tätä kottaraisen kokoista, pyrstöään västäräkin lailla keikuttavaa lintua. Se lentää siivet vedenpintaa viistäen ja piipittää.
Pesän lintu tekee matalaan kuoppaan maassa. Hautoessaan rantasipi luottaa suojaväriinsä, eikä poistu pesältään, ennen kuin on joutumaisillaan tallotuksi. Emo lähtee silloin liikkeelle hyvin vaivalloisesti, aivan kuin se olisi vioittunut. Lintu pyrkii kiinnittämään häiritsijän huomion itseensä, pois munista tai pieniksi painautuneista poikasista. Päästyään jonkin matkan päähän, se yllättäen paranee ja pyrähtää lentoon.
Tavallisesti kumpikin emo huolehtii poikasista, mutta aikansa kutakin. Kun poikaset ovat vielä keskenkasvuisia, naaras ottaa äkkilähdön Länsi-Afrikkaan. Koiras saa hoitaa kasvatustyön loppuun yksin.
RAUTIAINEN
Tänään on lämmintä ja aurinkoista, mutta niin tuulista, ettei valokuvaus tahdo onnistua. Tuulen huminan yli on vaikea kuulla lintujen laulujakaan. Onnistun silti kuulemaan rautiaisen kitinää.
Rautiainen on hyvin yleinen lintu, mutta huonosti tunnettu, aika erikoinen tapaus. Sen perhekuviot nimittäin muodostavat sellaisen himmelin, että minä putosin kärryiltä heti alkuunsa. Moniavioisuus ei sinänsä ole harvinaista, mutta rautiaisia voi samalla alueella olla yksi pari, yksi koiras usean naaraan kanssa, yksi naaras usean koiraan kanssa tai jopa usean koiraan ja usean naaraan ryhmä. Lisäksi joskus haudottavana ja ruokittavana on myös käen poikanen. Kun tätä kuviota rautalankamalliksi yritin vääntää, selvisi, että saman pesyeen poikasilla voi olla monta isää. Oli tässä DNA-tutkijoillakin hämmästelemistä 1980–90-luvuilla. Poikaset hoidetaan yhdessä, joten pesän puolustajia, ruokkijoita ja pikkuisten perään katsojia löytyy.
Pesäkin on aivan omaa laatuaan. Se on rakennettu huolellisesti sammalista, kuivista oksista sekä kasvin varsista ja vuorattu karvoilla, villalla ja sammalkasvuston punaisilla tyviosilla.
Rautiaisen ulkonäkö on melko mitäänsanomattoman ruskeanharmaa, ainakin ensivilkaisulla. Jos kuitenkin sen höyhenpukua katsoo tarkasti, huomaa hienostuneet kuvioinnit ja värisävyt, viirut ja täplät. Jännä tuttavuus kaiken kaikkiaan.
Ruokokerttusta on kuulunut harvoin, mutta tunnistusprosentti on korkea. Siispä tutustun tänään ruokokerttusen ihmeelliseen maailmaan.
RÄKÄTTIRASTAS
Taas tuulee niin navakasti, että suhinan ja kohinan yli on vaikea kuulla pikkulintujen ääniä. Räkättirastaan ääni sentään kuuluu ja valitsenkin tuon tuimailmeisen räksyttäjän päivän linnuksi.
Monet inhoavat meluisia räkättirastaita, jotka syövät marjoja puutarhasta sekä sotkevat paikkoja. Britteinsaarilla räkättirastas on kuitenkin odotettu jouluvieras. Amerikassa räkättirastaita näkee harvoin, mutta silloin kun se muuttomatkallaan eksyy Atlantin taakse, bongarit tulevat katsomaan lintua tuhansien mailien takaa.
Joukkovoima on räkättirastaan vahvuus. Rastaita uhkaileva peto saattaa saada vastaansa koko kulmakunnan räkättirastaat. Ja metakka on sen mukainen. Monet muut linnut hyötyvät tästä saadessaan nekin suojan. Käsittääkseni räkätit eivät syö toisten poikasia, joten räksät eivät ole uhka pikkulinnuille. Puutarhurin on hyvä tietää sekin, että vaikka rastaat käyvät ärsyttävästi mansikkavarkaissa, niiden ruokalistalle kuuluvat myös etanat.
Joukkovoima toimii myös toisella tapaa. Räkättirastaat puolustavat pesästä lähteneitä, vielä kömpelösti liikkuvia poikasiaan pommittamalla petoja – tai lintujen rengastajia – yhteisvoimin ulosteilla. Huh-huh!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti