sunnuntai 31. joulukuuta 2017

ONNELLISTA UUTTA VUOTTA!

Tämän Kirsi Kunnaksen runon myötä toivotan teille oikein hyvää puutarhavuotta 2018. Löysin runon Aapisestani. Onneksi en ole mennyt konmarittamaan tuota kulunutta, repaleista ja pikkulasten piirroksin koristeltua kirjaa.

Minäkin näen unta uudesta kesästä.

Aloittaessani juttujen kirjoittamisen minut toivotettiin tervetulleeksi puutarhabloggareiden höpsähtäneeseen seuraan. Kiitos kun olette jakaneet  puutarhahöperyyden ilot ja höpsötelleet kanssani! On ilo jatkaa samoilla linjoilla.

Kaikkea hyvää puutarhavuodelle 2018!

P.S. Kysy mitä vaan -sarja jatkuu. Ensi kerralla vastaan mieheni, Joukon, kysymykseen: "Mikä on antoisinta tässä puutarhaharrastuksessa kokonaisuutena?" 

perjantai 29. joulukuuta 2017

VÄLÄHDYKSIÄ VUODEN VARRELTA

Poimin puutarhavuoden 2017 joka kuukaudelle kuvia ja katkelmia puutarhapäiväkirjastani.


TAMMIKUU
Sanat eivät tahdo riittää kuvailemaan sitä tunnetta, jonka kevät ja auringonpaiste puhtailla hangilla aiheuttaa. Oikeasti kevät ei ole vielä. Nythän on vasta tammikuu ja täysi talvi.

Kaikki alkaa siitä kun aurinko paistaa ja tekee mieli laittaa pöytään keväinen liina ja tulppaanikimppu. Se jatkuu sillä, että tekee mieli alkaa siivota joka nurkka. Ja tulee aivan pakottava tarve suunnitella uusia istutuksia. Selailla tiedostoja. Nauttia. Haaveilla.


Kanalassa oli ilmennyt kanasuhdesotkuja tai pikemminkin kukkojen välisiä kiistoja, joihin meidän oli pakko puuttua pikimmiten. Lopulta elämä kanalassa rauhoittui.

Nyt kaikki kanat kuopsuttelevat pitkin päivää, kylpevät niin, että tuhka ja turve pöllyää ja elelevät sovussa ja rauhassa. Niitä on ihana seurata. Nyt näkee niiden nauttivan olostaan!

Viuhti tepastelee lattialla koko päivän. En vielä tänään kuullut Viuhtin kiekuvan, mutta ehkä huomenna… Ne kuopsuttavat ja kuopsuttavat. Sitten illalla Viuhti ja Tiuhti asettuvat vierekkäin orrelle. 

Viuhti huolehtii, että rouvat saavat herkkuja. Itse syö mitä sattuu jäämään.

HELMIKUU
Odotan puutarhan kevättouhuja jo niin paljon, että näen niistä unia. Viime yönä näin sellaista unta, että olimme muuttaneet uuteen taloon. En tiennyt millainen tuo suuri talo on sisältä, mutta puutarha oli vihreä. Kävellessäni polkua pitkin talon pihaan, tunsin puutarhan olevan juuri sellainen, josta olin aina unelmoinut.

Polun varrella huomasin kevään ensimmäisen orvokin. Näytin sitä Joukolle, mutta siinä vaiheessa se olikin kurjenkello. Unessa orvokin vaihtuminen kurjenkelloksi ei ollut mitään ihmeellistä.

Unelmieni täyttymys, varsinainen puutarha, oli talon takana, mutta siellä en valitettavasti ehtinyt käydä kun uni jo loppui.

Uneksin vihreästä, rehevästä puutarhasta.

MAALISKUU
Täytin pyöreitä maaliskuussa. Sain Joukolta elämäni komeimman orkidean! Jouko vei minut kukkakauppaan, jotta voisin valita mieleiseni kukan. Minä katselin pieniä valkoisia orkideoja. Näin toki tuon komean orkidean ja ihastuin, mutta sen hinta hirvitti minua. Jouko sanoi: "Meille on niin vähän kukkia ostettu, että kyllä me voidaan ostaa tämä sinulle." Minä rupesin nauramaan, että vai vähän kukkia! Olen kantanut kukkia selkä vääränä niin sisälle kuin puutarhaankin. Täytyy myöntää, että välillä on vähän jo hirvittänytkin.


Orkidea kukki monta kuukautta. Lepotauon jälkeen se on taas alkanut kasvattaa kukkavanojaan.

Sisaruksenikin muistivat minua. Sain huikean kauniin kukkakimpun - niin upean, että muistan sen koko ikäni! Kokonaisuuteen kuului antiikkinen kastelukannu, josta pursuili ranskalaisia tulppaaneja, Afrikanliljoja, heiniä ja vihreitä oksia. En voi saada kyllikseni sen katselemisesta! Onneksi kannu on helppo napata mukaan eri puolille taloa missä milloinkin satun oleskelemaan. 

Vuodatin onnen kyyneleitä kaikesta muustakin ihanasta. Kirjoittelin niistä otsikolla Yllätyksiä.

HUHTIKUU
On kauniin, ruskean kevään aika. Koko maisema on pehmeän vaaleanruskean ja vähän tummempien ruskean sävyjen sekä havunvihreän täyttämä. Pehmeä, lämmin. Havujen kevätsuojat, nuo säkkikangashuput sulautuvat kauniisti maisemaan. Ilma ei kuitenkaan ole lämmin, vaan suorastaan raaka. Pensaita leikatessa jäätyy luita ja ytimiä myöten, vaikka olen yrittänyt pukeutua hyvin.

Pää on täynnä suunnitelmia ja haaveita. Into ja Tarmo ovat valmiina käärimään hihansa ja ryhtymään tositoimiin heti kun saavat luvan. Vähän olemmekin jo kevättuulessa ahkeroineet – ettei sitten tulisi niin kova hoppu kun maa sulaa.

Ihanaa nähdä valkohäntäkauriit täällä taas! Olen jo ehtinyt kaivata niitä.

TOUKOKUU
Tekisi mieli pysäyttää aika, ainakin hetkeksi. Nauttia sitä kun kaikki on vielä "hallinnassa", kaikki on vielä mahdollista. On kuin leipomisessa se hetki kun taikina on hyvin kohonnut ja pullat ovat säntillisesti pellillä. Tai kun pikkuiset taimet nököttävät koulittuina turveruukuissaan. Mikään ei ole vielä mennyt pieleen. Yksikään taimi ei ole venähtänyt honteloksi hujopiksi eikä näivettynyt veden puutteeseen. Kaikki hyvä on vielä edessäpäin. Kilpajuoksu kevään kanssa ei ole vielä alkanut.

Amerikanpihlaja alkaa vihertää. Ihanaa, se on selvinnyt talvesta!

Rakas puutarhapäiväkirjani, tänään kitkin ne kuusi voikukkaa, jotka löysin kaivolta ja etelärinteestä. Niin, ja sitten kitkin myös ne arviolta kahdeksansataa peltojotain, jotka olivat kylväytyneet kivikkoistutusten ympärille katteeksi laitettuun hiekkaan. En muista sen kasvin nimeä, mutta kaviokoukulla niitä on aika helppo siitä hiekkaisesta maasta kiskoa.

Oli siinä mukana myös jokunen keto-orvokki ja joku muukin peltojuttu, jonka nimeä en myöskään tiedä. Olivat jo nupuillaan. Huh! Onneksi kerkesin. Nyt selvisin yhdellä sangollisella, mutta laskeskelin mielessäni sitä sankojen määrää, jos ne olisivat ehtineet kukkaan ja siementäneet kahdeksansataa siementä per nuppi.

Enempää en nyt ehdikään tarinoimaan, sillä raekuuro saattaa yllättää minä hetkenä hyvänsä ja peittää alleen ne voikukat, joiden kimppuun aion nyt käydä.


KESÄKUU
Pyykkäsin ja siivosin. Stressasin juhlista, korvaleikkauksesta ja vaikka mistä kunnes raahauduin ulos, vaikka olen edelleen flunssainen. Loppujen lopuksi olin onnellinen, sillä sain terassit juhlakuntoon ja pihaakin siivottua. Pesin terassit vesiletkulla perusteellisesti. Kylläpä siellä olikin moskaa. Pohjoisterassille istutin muratin, eteläterassille ruohosipulit. Varsinkin ruohosipuleihin olen hyvin tyytyväinen. Terassi kaunistui kertaheitolla.

Kesäkuussa juhlittiin lapsen ripille pääsyä metsäisellä teemalla.

HEINÄKUU
Menin ulos ennen aamupalaa, sillä halusin kokeilla uutta pensasleikkuriani. Jouko toi sen eilen ja nyt se odotti ladattuna. Näin jo siitä untakin. Leikkasin teräsuojus päällä ja ihan hyvin onnistui. Seuraavassa hetkessä koko muotopuutarhaa oli siirretty jonnekin ja etsin leikattavaa.

Todellisuudessa leikkaaminen oli helppoa ja kivaa. Oksien keräily ei sitten enää niin kivaa ollutkaan. Viimeistelyyn meni paljon enemmän aikaa kuin leikkaamiseen.

Olin jännittänyt, miten saan koivuangervoaidan oikeaan muotoon. Turhaan jännitin. Leikkaaminen oli helppoa kuin heinän teko.

ELOKUU
Menin ulos. Siellä odotti kiva puuha: Ruusukaaren penkin istuttaminen. Sitä ennen oli kuitenkin tehtävä vihoviimeinen homma eli ruusun sitominen ruusukaareen. Pian kädet olivat kuin kissanpennun jäljiltä. Olin kiitollinen kun ne toiset köynnösruusut kuolivat. Uusia köynnösruusuja en osta, sillä niiden sitominen on ihan kamalaa varsinkin kun sen jättää syksyyn. Olisi kai se kamalaa kesälläkin.

Olin sitonut niitä jo kauan. Piikit takertuivat ihoon ja oksat toisiinsa. Kuivia oksia oli vaikea leikata kaiken sekasotkun keskeltä. Oksat takertuivat hiuksiin ja hiuspantaan. Toiset raapivat paljaita sääriä. Yritin elää hetkessä. Naps! Kuiva oksa poikki. Auts! Piikki painuu ihon alle, toinen raapii käsivartta. Naapurista kuuluu radion mölinä. Äh, ei tästä hetkestä voi nauttia! Ei tämä lopu koskaan. Mokoma piikkipuska!

Otin tavoitteeksi kiinnittää kaksi oksaa ja sitten pitäisin tauon. Silloin tapahtui jotakin kummallista. Laitoin ne kaksi oksaa, mutta niiden jälkeen vielä kaikki loputkin. Siinä puuhassa tunsin jotakin hyvin lämmintä, erityistä. Olin haaveillut kauan puutarhasta ja nyt minulla kasvaa köynnöskehikossa ruusu. Oikeastaan aika ihmeellistä! Huh! Nyt se on tehty. Sain alkaa istutuspuuhiin.

Ruusu 'New Dawn'

SYYSKUU
Sain kannettua tiilet autotallin vierustalle, mutta en saanut reunaa valmiiksi kun pienet tiilet loppuivat. Sain kuitenkin yhden kivisäkin tyhjäksi ja muovit verstaan edustalta pois. Näyttää jo pikkuisen siistimmältä!

Kiviä on tontti täynnä ennestäänkin, mutta singeliä ja pyöreitä vesialtaan kiviä piti ostaa.

Nautin kun aurinko hehkui suurena pallona oranssin kaikissa sävyissä, lännen taivas muuttui sitten vaaleanpunaisen kautta siniseksi. Puimuri työskenteli viereisellä pellolla ja auringon laskiessa sen valot alkoivat loistaa tunnelmallisesti hämärtyvässä illassa. Minä kannoin kiviä ja tasasin maata. Oi, sitä onnea!


LOKAKUU
Sain betonipystien kohdalta kivet kaivettua paikoilleen. Kitkin vain vähän, mutta sain sentään siivottua. Yksi kivikasa lähti, iso valkoinen muovisäkki samoin ja muuta vähän pienempää pois silmistä. Ainahan se helpottaa kun jotain roinaa vähenee.

Syksyllä sain olla mukana Kotiblogit-lehdessä. Mukava kokemus!

MARRASKUU
Mikä ihana marraskuu! Monena päivänä aurinko on paistanut kuin keväällä. Oli ihmeellistä käydä lenkillä. Lumet olivat sulaneet, hiekkatie oli keväisen märkä. Pelto oli vihreä ja aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta.

Tulin varaston ovesta ulos. Pojat kysyivät, että mitä tein. – Siivosin varaston, vastasin. – Täytyykin mennä kattomaan, pojat sanoivat. Kysyin myöhemmin miltä varasto näytti. – Se oli törkeen siisti, nuorempi vastasi.

Ihanaa, että marraskuu on olemassa! Milloin muulloin ehtisin siivoamaan kodin kaapit ja laatikot? Siistit, selkeät säilytystilat tuottavat valtavasti iloa. Ehkä ensi keväänä-kesänä-syksynä koti ei näytä huoltoasemalta, vaan on helppo pitää siistinä. Varaudun jo ensi kasvukauden kiireisiin.

Miten kaksi pikkuista kissanpentua voikaan muuttaa elämää niin paljon! Katselin kissojen myynti-ilmoituksia ja etsin kilpikonnaväristä pentua. Vaan kuinka ollakaan, kun näin kuvan Onnelista, se oli menoa. Ihastuin ensisilmäyksellä. Marraskuun 25. päivänä meillä olikin lopulta kaksi miukumaukua. Olen niin onnellinen Rosesta, kissanpennuista ja kaikesta! Asioilla on taipumus järjestyä ja haaveilla on taipumus toteutua.


Onneli ja Reetta päivänokosilla hyvässä seurassa.

Marraskuu oli elämän muutosten kuukausi. Marraskuun 18. päivänä opin uudestaan kävelemään ja juoksemaan. Nyt treenaan juoksua tavoitteenani juosta viiden kilometrin lenkki yhtäjaksoisesti helmikuun loppuun mennessä. Olen niin innoissani!


JOULUKUU
Suomen juhlavuosi huipentui itsenäisyyspäivän juhlintaan. Minun itsenäisyyspäiväni meni aika eri tavalla kuin olin suunnitellut.

Aattona Rose loukkasi jalkansa. Kynsi repeytyi ikävästi ilmeisesti jäätyneen vesilätäkön rikkoutuessa tassun alla. Illalla Rose nukutettiin ja tassu hoidettiin. Seuraava yö meni koiraa hoitaessa, samoin itsenäisyyspäivä. No, siitäkin selvittiin.

Oli ihanaa juhlistaa satavuotiasta Suomea.

Onneli ja Reetta olivat innolla mukana jouluvalmisteluissa. Lupasivat karistella kaikki kuivuneet lehdet viherkasveista ja koristella joulukuusen. Lasikoristeet kimaltelevat paljon kauniimmin kun kuusta vähän heiluttaa. Ja tarvitseeko pallojen roikkua tylsästi vain paikoillaan... 

Täällä on kasvamassa innokkaita puutarhakissoja.

Onneli lempipaikassaan

Mielenkiinnolla odotan uutta puutarhavuotta.

keskiviikko 27. joulukuuta 2017

ONNELI – MESTARIMETSÄSTÄJÄ

Onneli oli tuonut jo yhden siimahännän näytille (Onneli – sankarikissa) ja nyt terassilla oli toinen – syötynä. Parempi niin. Emme olisikaan välittäneet katsella hiirileikkiä olohuoneessamme. En kiinnittänyt asiaan sen kummempaa huomiota. Jouko vei raadon pois.

Illemmalla Onneli oksensi. En ollut vieläkään huolissani. Sattuuhan sitä. Vähän myöhemmin näin Onnelin istuvan oudosti. Sen silmät seisoivat päässä eikä se kiinnostunut mistään. Reetta leikki jokailtaiseen tapaansa, mutta Onneli vain nuokkui ja painautui nukkumaan eteisen matolle. Se ei hypännyt lempipaikalleen ruokapöydän tuolille tai keinutuolille.

Tämä kuva Onnelista on otettu terveenä sen nukkuessa päivänokosia tuolilla.

Minä vaikeroin. Onko Onneli saanut jostain myrkkyä? Söikö se itsensä ähkyksi kun se oli juuri syönyt sen hiiren? Mitä voimme tehdä? Voi, pientä raukkaa!

Turvauduin Googleen. – Aristaako kissa vatsaa, eläinlääkärin sivustolla kysyttiin. Ei kai. – Ovatko limakalvot tavallista vaaleammat? Mistä minä sen tiedän? – Tuleeko verta? Ei kai. – Onko kissa väsynyt? No kyllä on! – Nesteen saanti on ehdottoman tärkeää. Voi kauheaa, miten minä saan tuon nuokkuvan olennon juomaan?

Teen pikaisen suunnitelman: seuraan Onnelin vointia ja soitan heti aamulla eläinlääkäriin, jos se on vielä väsynyt. Käyn saunassa ja mietin tuota pientä kissaa. Ei, ei se ole voinut saada myrkkyä. Sen täytyy johtua ylensyönnistä. Vai johtuuko sittenkään? Pieni kissa on tullut niin rakkaaksi, että tuntuu hirveän vaikealta ajatella, että se on tuossa kunnossa.

Tarjoan lirauksen lihaisaa nestettä. Se nuolaisee muutaman kerran. Ihanaa! Ei se taida kuolemansairas olla.

Ennen kuin ehdin nukkumaan, poikani tulee luokseni. – Onneli teki jotain erityistä: se kierähti vatsalleen ja sitten selälleen, hän sanoo. Huh! Menen katsomaan. Poika ei pääse nukkumaan, sillä kissa on vallannut tyynyn eikä hän raaski siirtää pentua.

Silittelen kissaa. Se alkaa kehrätä. Huomaan, että sen silmät eivät enää seiso päässä. Silmissä on taas tuttu katse. Hienoa! Huokaisen helpotuksesta. Rauhallisin mielin menen nukkumaan.

Seuraavana aamuna Onneli on taas reipas ja iloinen. Se pyytää ulos jo aikaisin – ja palaa sisään päästäinen suussaan. Innoissaan se menee joulukuusen alle heittelemään jo hiljaiseksi käynyttä päästäistä. Oi ja voi! Onneksi Onneli on taas kunnossa.

– Tämä on minun, Onneli sanoo.

Voi, Onneli pieni, älä enää syö itseäsi niin ähkyksi! Säikähdimme niin.

P.S. Tämä tapahtui joulun alla.

tiistai 26. joulukuuta 2017

TAPANINPÄIVÄN PULMATEHTÄVÄ

Montako kissaa löydät joulukuusesta? Oikea vastaus on postauksen lopussa.

Meillä on allergian takia tekokuusi. Pidän mieluummin aidoista asioista, mutta tämä kuusi on perheelle tärkeä. Tässä tapauksessa se on ihan hyvä, koska kestää kissojen kiipeilypuuna ihan hyvin. Oi että, miten ne rakastavat kiipeilyä kuusessa! Koristeilla on hauska leikkiä ja oksilla on mukava ottaa pienet nokkaunet.

Joulusaduissa kaikki eläimet ovat ystäviä keskenään. Niin myös meillä. Onneli pyytää Nuppu-kania leikkimään, mutta Nuppua kiinnostaa enemmän ruoka.

Rose sai lahjansa. Olin ostanut lelun joulun alla ja jättänyt ostoskassin huoneeni lattialle. Rose oli jo käynyt tirkistelemässä ja löytänyt omansa. Innoissaan se vingutti lelua. No, paketoin lelun kuitenkin ja aattoon asti piti odottaa. Voi,  tuota pikku koiran onnea omista lahjoistaan!

Tänään syödään vielä juhla-ateria, rosellit ja kaikki. – Mä tykkään tästä rosellista, kalastusta ja retkeilyä harrastava poikani sanoi. Minua nauratti, sillä Rosellihan on puukkomerkki. – No, ei ihme, että sana kuulostikin tässä vähän erikoiselta, poika hymyili.

Tänään on vielä joulun juhlaa. Paljon on taas kertynyt kerrottavaa. Palataan pian :)

Oikea vastaus pulmatehtävään on kaksi. Ylhäällä kurkistelee Reetta Canel ja alempana leikkii Lilou Onneli.

perjantai 22. joulukuuta 2017

ONNELLISTA JOULUN AIKAA!

– Kuta pienempi on itse, sitä isompi joulu tulee, sanoi Tove Jansson. Tosiaan, pienenä iso joulu tuli vähillä valmisteluilla ja pitkällä odottamisella.

Pikku tyttönä paketeissa odottivat nuket ja nukenvaunut. Pakkauksesta avattu nukke tuoksui muoville. Muovin tuoksussa oli juhlan tuntu. Jouluaattoiltana uusi nukke pääsi mukaan viemään kynttilää haudalle ja Tapaninpäivänä kyläilemään.

Joskus haaveilin nukkekodista, sellaisesta, joita näki Kalle Anttilan tavaratalon kuvastossa. Nukkekoti olisi ollut liian kallis.  Kekseliäs isäni teki sen puulaatikosta laittamalla laatikkoon pari väliseinää. Ehkä hän sahasi oven ja ikkunoitakin. Sillä leikittiin ylhäältä päin toisin kuin kaupan nukkekodeilla, jotka olivat avoimia sivulta.  En muista, että puulaatikossa olisi ollut tapetteja tai muitakaan hienouksia, mutta mielestäni niin hienoa nukkekotia en ollut nähnyt kellään ikinä.

Koululaisena leikin Barbeilla. Niiden vaatteet olivat huikean hienoja, mutta  ne olivat niin kalliita, että vaatteita oli aina liian vähän. Onneksi vaatteita saattoi ommella myös itse, vaikka eiväthän ne yhtä hienoja olleet kuin kaupasta ostetut. 

En muista, että lapsena sairastaminen olisi tuntunut kurjalta. Vesirokossakin saattoi leikkiä sängyssä paperinukeilla. Vaatteet eivät loppuneet kesken kun niitä pystyi piirtämään itse. – Tää lähtis nyt juhliin. Tää pukis nyt ton maxihameen päälle...

Mutta nyt tää puutarhuri alkais viettää rauhallista joulua perheen kanssa.

Olen nuorena piirtänyt tämän kuvan käyttäen mallina kuvaa virolaisen lastenkirjailijan Ellen Niitin kirjasta Pilleriinin tarinoita.

Rauhallista ja Onnellista Joulun aikaa Teillekin!

tiistai 19. joulukuuta 2017

PUUAKASTA JUOKSIJAKSI

Vedän nastapohjat Goretex-talvilenkkareihin  ja painun ulos. Loskassa olo ei ole kuin keijukaisella, mutta motivaatio on kova.

Olin haaveillut tästä jo pitkään. Lukenut kirjaa, seurannut blogeja, ihaillut reippaita juoksijoita. Mieleni oli pikku hiljaa virittäytynyt unelman toteutuksen taajuudelle. Juoksemisesta kertova radio-ohjelma oli tarttunut korvaani ja olin jäänyt kuuntelemaan.

Joskus oli kirpaissut: en pysty tuohon. Pelkkä kävelykin oli hidasta, vaikeaa ja töksähtelevää. Kädet vapisivat ja olin jäykkä kuin puu-ukko tai -akka. Kuuntelin kehoani. – Ei, se sanoi. Ei ollut sen aika.


Sitten, marraskuun 18. päivänä, opin uudestaan kävelemään – ja samalla juoksemaan. Jalkani alkoivat vain viedä. Yöllä piti saada kokeilla miltä sujuva, vaivaton kävely tuntuu. Vesilasin hakemisen varjolla hiippailin alakertaan. – Kyllä, tämä on juuri yhtä helppoa ja ihanaa kuin eilenkin, totesin. Päivällä juoksin kuin pikkulapsi paikasta toiseen, olohuoneesta keittiöön, keittiöstä kodinhoitohuoneeseen... – Juostaan, sanoin tyttärelleni kauppakeskuksessa. – Ei kukaan pidä meitä hulluina. Kaikki luulevat, että meillä on kiire, sanoin. Ja niin me juoksimme.

Aion tarttua hyvässä kunnossa lapion varteen keväällä. Tavoitteenani on juosta kaksikymmentä minuuttia yhteen menoon loppiaisena ja viiden kilometrin lenkki helmikuun loppuun mennessä.

Harjoitusohjelman toisella viikolla, joulukuun 9. päivänä 2017:
Tänään on tarkoitus juosta minuutin ajan ja sitten kävellä kaksi minuuttia. Tätä toistetaan kuusi kertaa. Minuutti ei kuulosta tässä miltään, mutta yllättävästi siinäkin on aloittelijalle juoksemista.

Viiiiisikymmentäkuuuuusi, viiiiisikymmentäseitsemän... lasken ääneen sekunteja. Näytän varmasti koomiselta, sillä askel on hitaampi kuin kävelijällä. Juoksen silti niin, että loska roiskuu. Täällä maaseudulla voi näyttää melkein miltä vain, yleisöä harvemmin on.

Huikkaan postia hakevalle naapurin mummolle, etten nyt valitettavasti ehdi jäädä rupattelemaan. Kello käy. Hän on mielissään puolestani. Tietää, että vielä hetki sitten en pystynyt sujuvasti edes kävelemään. – Älä sitten vedä itseäsi ihan piippuun, hän varoittaa.


Olen noudattanut Juokse! -nimisen kirjan ohjelmaa aloittelijalle ja se vaikuttaa oikein lupaavalta. Sen mukaan kuuden viikon harjoittelun tuloksena jaksaa juosta kaksikymmentä minuuttia. Ei hassumpaa. Siitä se lähtee.

Talomme lähellä maasto on hyvin vaihtelevaa. – Voi ei, minuutin juoksuosuus sattuu juuri ylämäen kohdalle, totean. Ei muuta kuin hitaammin vain. Minuutti kuluu kyllä niinkin. Askel. Askel. Askel. Yksi askel kerrallaan.

Hiki virtaa. Olen sitä paitsi pukeutunut liian lämpimästi. No, ei tässä mitään. Oppia ikä kaikki. Kyllä minusta vielä juoksija tulee – viisikymppisenä. Villitys tämäkin.

Uskon ohjelman toimivan, sillä harjoittelu etenee pikku hiljaa. Rimakauhu ei ainakaan iske kun aloitetaan minuutin juoksupyrähdyksillä. Kunto kohoaa huomaamatta. Reippaan kävelyn jälkeen juostaan kahden minuutin pyrähdyksiä ja sen jälkeen viiden.

Sitä aina odottaa miltä seuraava uusi harjoitus tuntuu. Ja kun  huomaa selviävänsä siitä kohtuudella, onnistuminen itsessään palkitsee. Tähän jää aivan koukkuun. Ajankäyttö muuttuu niin, että ensin hoidetaan juoksulenkki pois ja sitten katsotaan mitä sen jälkeen ehtii vielä tehdä.

Harjoitusohjelman kolmannella viikolla, joulukuun 16. päivänä 2017:
Oi, että mikä tunne! Nyt minuutin pyrähdykset menevät jo reipasta juoksua. Voin samalla ihailla puiden tummien oksien piirtymistä sinisenharmaata taivasta vasten. Jännä miten nopeasti tässä edistyy! 

Maanantain kahden minuutin pyrähdyksissä oli juuri sopivasti haastetta. Yllättävän helposti se meni. Odotan jo ensi maanantaita. Silloin ohjelmassa on viisi minuuttia juoksua ja kaksi minuuttia kävelyä. Neljä kertaa. Jännää... Miltähän se tuntuu?

Missään vaiheessa ei tarvitse rehkiä näännyksiin asti. Reippaasta kävelystä aloitettiin ja sitä myös jatketaan 1-2 kertaa viikossa. Sitten mukaan otettiin kävelyn ja juoksun vuorottelua 1-2 kertaa viikossa.

Jos harjoittelisin ilman mitään ohjelmaa, vaatisin itseltäni aivan liikaa. En huomaisi edistymistäni. Nyt jokainen lenkki on palkitseva. Nyt joka kerrasta jää mukava tunne ja huomaan odottavani jo seuraavaa kertaa.


Harjoittelun ei pitäisi edes joulun alla kaatua ajan puutteeseen, sillä lenkit ovat alussa lyhyitä, vain korkeintaan puolen tunnin mittaisia. Sitä paitsi joka viikolla on kolme lepopäivää. Ei ole paha. Puolituntinen on helppo nipistää melkein mistä vain.

Harjoitusohjelman neljännellä viikolla, joulukuun 18. päivänä 2017:
Ensimmäinen viiden minuutin pätkä sujuu aivan kevyesti, vaikka viimeisen minuutin kohdalle osuu ylämäki. Yritän olla innostumatta liikaa, sillä pitää säästellä voimia vielä kolmeen viiden minuutin pyrähdykseen.

Kahden minuutin kävelyn aikana ehtii mukavasti levätä ja sitten taas juoksuun. Askel ei ole enää yhtä kevyt kuin äsken, mutta aurinko on nousemassa ja se on kullannut koko taivaan rannan. Ihanaa olla tähän aikaan liikkeellä ja kokea kaikki tuo kauneus! Jalan alla hohtavanvalkoinen pakkaslumi.

Kolmannen juoksupyrähdyksen aikana askel on jo heti alkuun matala ja lyhyt. Vilkaisen kelloa: vielä minuutti 42 sekuntia. Oih! Askel. Askel. Askel... Vasen jalka tömähtää lumiseen tiehen. Nastat raapaisevat jäätynyttä lunta joka askeleella. Keskityn kuuntelemaan lumen rasahduksia. Askel. Askel. Askel...

Ohjelma on koottu fiksusti. Rankemman harjoituksen jälkeen on aina helpompi harjoitus. Koko aikaa ei edetä aina vain rankempaan päin. Silti edistyksen huomaa hyvin myös niinä helpompina harjoituspäivinä. Askel on kevyempi ja nopeampi.

Viimeinen juoksupyrähdys ja edessä pitkä, loiva ylämäki. Askel. Askel. Askel. Mietin mistä saisin lisää puhtia ja päätän keskittyä hengittämiseen. Siiii-säään. Uuuu-looos. Siiii-säään. Uuuu-looos... 

– Piip - piip - piip! kello piippaa merkiksi neljännen juoksuosuuden päättymisestä. Kasvoilleni leviää hymy. Hymyilen koko loppumatkan kotiin asti.  Nyt se on tehty: yhteensä 20 minuuttia juoksua. Ei vielä yhteen menoon, mutta kuitenkin. Ensi kerralla tämä sujuu jo helpommin.


On hienoa kun on selkeä tavoite ja päivämäärä. Vielä hienompaa on se, että tavoite on realistinen.  Ilman tätä kirjaa en sellaista olisi osannut asettaa – puhumattakaan siitä, että olisin uskaltanut sen blogissa julkisesti ilmoittaa. Nyt tiedän, että ellei mitään vahinkoja satu, loppiaisena juoksen kaksikymmentä minuuttia. Olen jo suunnitellut pienen juhlan sille illalle. Palataan asiaan. Lupaan kertoa miten minun käy.

Tervetuloa, sinä Blogit.fi -sivuston kautta lukijakseni liittynyt! On aina niin kiva saada uusia blogiystäviä. Toivottavasti saat iloa jutuistani ja kuvistani.

Hyvää joulun odotusta kaikille!

sunnuntai 17. joulukuuta 2017

KIITOKSIA JA HAPANKAALIA

Olimme saaneet kissanpennut kotiutumaan meille ja ystävystymään Rose-koiran kanssa. Touhusin kissojen ruokakuppien kanssa. – Mä laitan pennuille ruuan odottamaan, sanoin Joukolle. – Ne oppii tulemaan mielellään sisälle kun ne tietää, että täällä on herkkuja odottamassa, selitin.

Onneli ulkona ensimmäistä kertaa

Joukon mielestä ajatus oli hyvä. Hän kääntyi katsomaan minua. – Kun sä osaat toimia niin taitavasti lasten ja eläinten kanssa, niin herää kysymys, että ohjailetko sä jotenkin samaan tapaan miestäsikin, hän kysyi. – Kyllä, vastasin ja nauroin. – Se taitaa olla naisten ominaisuus, jatkoin. – Sehän on hyvä kun mies tulee sillä tavalla onnelliseksi, Jouko sanoi.  Pyysi jatkamaan samaan malliin. Hienoa.

– Kissa kiitoksella elää ja mies kanssa, kuuluu uudeksi muotoilemani sananlasku. Mitä enemmän miestä kehuu ja kiittää, sitä enemmän hän kehrää. Kiitokset eivät mitään maksa eivätkä ne ole keneltäkään pois.

Kaikki perheen nuorimmaiset

Odottaessani esikoistani, äitiysneuvolassa oli pian eläkkeelle jäävä terveydenhoitaja. Kaksi hänen neuvoistaan ovat jääneet lähtemättömästi mieleeni. Ensimmäinen on se, että miehen tarvehierarkiassa arvostuksen saaminen on hyvin tärkeällä sijalla. Toinen on se, että hapankaali on terveellistä.

Hapankaalin syöminen on valitettavasti jäänyt aika vähiin. Arvostusta olen toivottavasti muistanut jakaa enemmän. Muistin juuri sanoa Joukolle kuinka paljon arvostan hänen pehmeitä puoliaan toki väheksymättä mitenkään hänen voimaa, rohkeuttaan, suojeluhaluaan ja muita miehisiä ominaisuuksiaan.

On ollut niin ihana kuulla kuinka paljon mies iloitsee siitä, että kissanpentuja on meillä kaksi. Mieheni ei ole ollut varsinaisesti eläinten ystävä. Hän on kyllä pitänyt eläimistä, mutta ei ole koskaan kaivannut niitä meille. Onhan niistä työtä ja vaivaa. On siis erityisen hienoa kun mies ottaa videon kissanpentujen jalkapallopelistä ja jakaa sen WhatsApp-ryhmissä. Olen siitä niin onnellinen, etten tiedä miten päin olisin.

Onnelin ja Reetan jalkapallona on hydrosorapallo.

Muistan kun nuorena sairaalan puheterapeuttina osallistuin koulutukseen, jossa kouluttaja kehoitti antamaan vanhemmille kiitosta osallistumisesta lapsen asioiden hoitoon. Olin jo silloin sitä mieltä, että puheterapia ei voi olla "koppiterapiaa", jossa terapeutti työskentelee omassa tilassaan kahdestaan lapsen kanssa. Kielihän opitaan vuorovaikutuksessa oman lähipiirin kanssa, ei vieraan aikuisen kanssa sairaalassa.

Aktiivisia vanhempia on helppo kiittää. – Mutta mitä jos vanhemmat eivät edes tuo lastaan puheterapiaan? kysyin. – Silloin voi kiittää siitä, että he sallivat terapeutin tulla kotiinsa, hän sanoi. – No, mitä jos kotona isä makaa vain sohvalla eikä sano mitään, esitin jatkokysymyksen. – Silloin voi kiittää siitä, että hän on paikalla, viisas kouluttaja vastasi. Näinhän se on. Aina voi kiittää ja saada hyvän lähtemään liikkeelle.


Onneksi olin kirjoittanut terveydenhoitajan viisaat ajatukset Onnellinen avioliitto -nimisen kirjan marginaaliin. Jotkut kohdat voivat kuulostaa sellaisinaan vanhanaikaisilta ja järjestyksessä voi olla yksilöllisiä eroja, mutta ei kannata niiden antaa häiritä. Listassa on kuitenkin mielestäni vinha perä.

Psyyken tarpeet

Mies:
1. Seksuaalinen täytttymys
2. Harrastukset, toveruus
3. Viehättävä puoliso
4. Koti lepopaikkana
5. Arvostus, ihailu

Nainen:
1. Kiintymys, hellyys
2. Keskustelu
3. Avoimuus, vilpittömyys
4. Taloudellinen turva
5. Perheeseen sitoutuminen

Kiintymystä ja hellyyttä sekä arvostusta ja ihailua voi joulunakin lahjoittaa rakkailleen mielin määrin.

Leppoisaa joulun odotusta kaikille!

tiistai 12. joulukuuta 2017

ONNELI - SANKARIKISSA

Oli ollut kiireinen päivä. Oli ihanaa päästä löylyttelemään. – Oli aika tiivis päivä, mutta niin sekin vain meni, sanoin miehelleni ja aloin kuivata itseäni kylpypyyhkeeseen.

– Onneli toi rotan sisälle, tytär huutaa pesuhuoneen oven läpi. – Hyvä, Onneli! poika riemuitsee ja taputtaa. – Sä oot tosi hyvä! Hienoa, Onnneli, kuuluvat kannustushuudot. Minä säntään eteiseen puoliksi märkänä.

Onneli

Eteisessä Onneli heittelee siimahäntää innoissaan. Taitaa olla peltomyyrä. Ensimmäinen saalis! Aika ihmeellistä. Näin pian on oppinut saalistamaan. Hieno kissa.

– Äiti, se vie sen rotan olkkariin, tytär huolestuu ja seuraa silmä kovana Onnelin liikkeitä. Hän nauttii kun saa olla mukana, kun tapahtuu jotakin erityistä. Toinen tytär on pinkaissut yläkertaan. – Nyt se aikoo viedä sen matolle, tyttö jatkaa. Poikaa naurattaa. – Hienoa, Onneli! Sä teit sen, hän hehkuttaa. – Äitii, nyt se on jo olkkarissa, tyttö ilmoittaa.


Nappaan tyynyliinan, jonka olen aikonut heittää pois. Nopealla liikkeellä kietaisen jo henkensä heittäneen  hiirulaisen liinan sisään ja kääräisen nyytiksi. Ojennan nyytin Joukolle, joka juuri parahiksi tulee saunasta kylpytakissaan. Hän vie nyytin ulos. En oikein tiedä miten muutenkaan tämän tilanteen voisi hoitaa.

Sankarikissa jää etsimään saalistaan maton alta. – Mihin ihmeeseen se nyt pääsi karkaamaan, Onneli tuntuu ihmettelevän. Kauan pentu ei ehdi saalistaan kaipaamaan kun kutsun kissat syömään. Herkulliset kanapalat odottavat.


– Onneli näytti niin onnelliselta, lapset sanovat ihaillen. – Aivan varmasti, minä sanon. – Että näin nuorena, sehän on ollut meillä vasta viikon ja pari päivää! ihmettelemme kaikki. Hyvä kissa!

sunnuntai 10. joulukuuta 2017

KOIRAN KULTAINEN SYDÄN

– Mau, kuuluu vieno ääni oven edestä. – Pissalle pitäisi päästä ja samalla tietysti vähän seikkailemaan, pentu maukuu. Toinenkin odottaa matolla.

– Roseee! Tulepa kissojen kanssa ulos, pyydän.  Rosea ei tarvitse kahta kertaa käskeä. Avaan oven. Rose juoksee ulos ja pian kissat seuraavat perässä. Jos toinen pennuista jää istumaan eteiseen, Rose tönäisee sitä kuonollaan. – Nyt mennään ulos, se tarkoittaa.

Onneli ensi kertaa ulkona meillä.

Pennut juoksentelevat pihalla milloin toistensa perässä, milloin aivan eri suuntiin. Rose pitää huolen, että molemmat ovat tallessa.


Kun kissat ovat saaneet ulkoilusta tarpeekseen, Rose haukahtaa kerran. Avaan oven. Rose juoksee sisään. Onneli ja Reetta tulevat perässä kuin hännykset.


Joskus käy kuitenkin niin, että Onneli istuu rappusilla jo ennen kuin Reetta on valmis. Se puikahtaa sisään oven raosta. Silloin Rose säntää sisään. – Missä Reetta on? meidän täytyy sanoa sille. Rose ryntää takaisin ulos. Haistelee hetken jälkiä. Sitten se juoksee metsän laitaan ja alkaa juosta leveää siksakkia Reetan takana. Niin se paimentaa pennun sisälle, vaikka emme ikinä ole opettaneet sille paimentamista.

Joka päivä ihmettelen ja ihastelen miten kultainen sydän Rosella on. Rose on sen verran hienohelma, että sitä on turha houkutella sateella ulos - paitsi silloin kun kissanpennut tarvitsevat kaitsijaa. Uskollisesti se pitää pennuista huolen olipa sää miten kurja tahansa.


Ulkoilun jälkeen syödään. Rose on hulluna raakoihin lihapulliinsa. Minun täytyy ottaa rasia pakastimesta salaa, jotta Rose ei ala vinkua ja vaatia niitä itselleen ihan heti.

Kolmikon ulkoillessa laitan Roselle lihapullat valmiiksi ja kissanpennuille oman ruokansa. Kuinka ollakaan – kerran kun kissanpennut ryntäsivät sisään, ne suuntasivat suoraan Rosen ruokakupille ja nautiskelivat lihapullista. Rose katseli vieressä. – Siinä menevät nyt minun lihapullani, mutta ei se mitään, se tuntui ajattelevan. Vauvat saavat tehdä mitä vain.

Eivät kissat toki kaikkia lihapullia syöneet. Pidin huolen, että Rose sai omansa.

Nyt on ulkoiltu ja syöty. Kissat ovat nukahtaneet tuolille. Rose odottelee leikkikavereiden heräämistä tuolin alla.

Kavereita ei jätetä edes päiväunien ajaksi!

Tervetuloa, Päivi ja Avilla, blogini lukijoiksi! Ilahdun aina tosi paljon uusista lukijoista ja blogiystävistä. Toivottavasti voin ilahduttaa teitäkin.

P.S. Kirjoitin tämän jutun ennen kuin Rose loukkasi jalkansa. Kynsi repeytyi vesilätäkön jäätyneen pinnan rikkoutuessa tassun alla. Itsenäisyyspäivän aaton iltana käytiin eläinlääkärillä ja hoidettiin haava nukutuksessa. Juokse siinä nyt sitten kissavauvojen perässä kun yhdessä jalassa on kertakäyttöhanskasta kieputettu kurja sukka ja tötterökauluri tökkii minne sattuu. Onneksi olemme jo voiton puolella ja jalka on hyvää vauhtia paranemassa. Pian pääsee koiramummokin taas riehumaan.

perjantai 8. joulukuuta 2017

KISSAKIIREITÄ

Tummat silmänaluset korostuivat kasvoillani. Olin aika pökkyrässä. Olin valvonut melkein koko yön. Pari päivää olin herpaantumatta ollut valppaana joka suuntaan. Hyvä jos jossain välissä ehdin syömään tai edes käymään vessassa.

Meille oli tullut kaksi kissanpentua. Ennestään meillä oli hyvin eläinrakas koira. Rosea ei kymmenen vuoden ikä paina.

Rose oli aloittanut odottamisen jo edellisenä iltana. Se oli tarkkaan haistellut kantokopan, kissanvessan ja hiekkalapion aivan ympäriinsä. Se selvästi tiesi mitä varten sellaiset ovat.

Rose tietää, että tällaisia tarvikkeita ei joka kauppareissulla osteta. Onko meille kenties tulossa lisää kaneja?

Olimme tehneet sotasuunnitelman. Minä tervehtisin Rosen aivan tavalliseen tapaan kotiin tultuamme. Tytär jäisi kissojen kanssa autoon siksi aikaa kunnes Rose olisi sisällä ja kodinhoitohuoneen ovi kiinni. Sitten tytär kantaisi kissat kantokopassaan ulkokautta kodinhoitohuoneeseen. Rose ei huomaisi mitään ja pennut saisivat rauhassa tutustua uuteen kotiinsa.

Kotona odotellut vastaanottokomitea velvoitettiin käyttäytymään rauhallisesti ja puhumaan kuiskaamalla, etteivät kissanpennut pelästyisi mitään.

Herkkuruoka oli katettu pöytään. 

Näin tehtiin ja kaikki sujui täydellisesti. Kissat menivät heti ruokakupille syömään ja sen jälkeen alkoivat leikit. Pian ne olivat tutkineet kaikki kolot. Löysivät kukkaruukun, jonne oli ihana mennä makaamaan rönsyliljan päälle.  Ne luottivat ihmisiin, kehräsivät äänekkäästi ja nauttivat silityksistä. Olimme onnellisia kun niillä oli seuraa ja tukea toisistaan.

Onnelin tunnistaa valkoisista sukista.

Sitten alkoi se rasittavin vaihe. Ovi piti avata. Koira sai hihnan päässä katsella kissoja ovelta. Koiramummo sai täydellisen hepulin. Kukapa siinä pystyisi olla kylmän rauhallisena kun kaksi ihanaa kissimirriä kieppuu pallon perässä ja itsekin haluaisi leikkiin mukaan? Mummoparka.

Minä sitten odottamaan sitä sekunnin hetkeä, että koira on hiljaa ja salamana työntämään palkkiota kuonon eteen. Kissat tuijottavat suurin, uteliain silmin. Istuvat ja katselevat. Välillä lähestyvät arasti. Välillä luikahtavat kauemmaksi palatakseen tuijottamaan tuota metelöivää ääliötä.

Virittelemme huoneiden väliin esteen, jonka läpi ne voivat nähdä ja haistella toisiaan. Este on koottu metallituolista, keittiöjakkarasta ja erilaisista koreista. Koko talo näyttää olevan huiskin haiskin.

Onneli pötköttelee Avillan sylissä. Reetta on löytänyt pyyhkeen lämpimältä kylpyhuoneen lattialta.

Minä taiteilen siinä välissä. Palkitsen Rosea hiljaisuudesta ja rauhallisesta käyttäytymisestä niin paljon, että alkaa jo hirvittää. Menemme Rosen kanssa vähän väliä jäähdyttelemään tunteita toiseen huoneeseen. Kannustan lapsia, että kyllä tämä tästä vielä. Edetään vain rauhallisesti, ei kiirehditä. Kissat uskaltautuvat yhä lähemmäs ja lähemmäs.

Yöksi levitän patjani eteisen lattialle. Tytär nukkuu kissojen puolella ja minä koiran kanssa esteen toisella puolella. Kun talo rauhoittuu, kissat innostuvat juoksemaan. Luikahtavat esteen raosta eteisen puolelle. Välillä minut herättää koira. En saa unta. Yritän kurkkia, että onhan pennuilla kaikki hyvin. Torkahdan hetkeksi ennen kuin pennut maukaisevat aamupisulle. Ovat oppineet käymään tarpeillaan ulkona, mutta emme vielä voi päästää niitä ulos.

Onneksi on sunnuntai ja hoitoapulaisia riittää. Tarjoamme ruuan siten, että Rose syö lihapullansa esteen toisella ja kissat oman annoksensa  toisella puolella. Hihkaisemme riemusta kun Reetta-kissa puikahtaa esteen raosta maistamaan Rosen ruokakupista! Olemme voiton puolella.

–Hyviä nämä koiran nappulat, mutta eivät sentään yhtä hyviä kuin meidän omat!

Kissat haluavat jo tutkia koko talon. Rose kulkee hihnassa. Välillä annan hihnan laahata maassa. Kissat innostuvat leikkimään sillä. Hienoa! Silloin tällöin käymme Rosen kanssa vähän jäähdyttelemässä tunteita. Ehdin kirjoittaa rivin tai pari.

Murattikehikosta tuli heti pentujen suosikkipaikka.

Kun Rose nukkuu tai menee ulos, livahdan kissojen luo. Ehdin hetken silitellä tai napata söpön kuvan. Sitten minua jo tarvitaan. Rosekin haluaa rapsutuksia. Se tarvitsee huomiota ja läheisyyttä.

Rose pinnistelee itsehillinnän haasteellisella saralla. Maanantaiaamuun mennessä se on oppinut, että vinkuminen ja hössöttäminen ei kannata. Rauhallisesti käyttäytymällä saa paremmin nauttia vauvojen seurasta. Vanha koira, mutta nopeasti oppii kun motivaaatio on kohdallaan.


Lasten ollessa koulussa saan purkaa esteen eikä hihnaakaan enää tarvita. Valppaana saan silti olla. Onneksi Rose nukahtaa viereeni. Saan nukuttua kunnon päiväunet.


Sitten pääsemme ulkoilemaan. Se onkin sitten jo toisen jutun aihe.

Mukava kun liityitte lukijoikseni Virpi Villiviinin viemää -blogista ja Päivi. Olette lämpimästi tervetulleita!