sunnuntai 10. joulukuuta 2017

KOIRAN KULTAINEN SYDÄN

– Mau, kuuluu vieno ääni oven edestä. – Pissalle pitäisi päästä ja samalla tietysti vähän seikkailemaan, pentu maukuu. Toinenkin odottaa matolla.

– Roseee! Tulepa kissojen kanssa ulos, pyydän.  Rosea ei tarvitse kahta kertaa käskeä. Avaan oven. Rose juoksee ulos ja pian kissat seuraavat perässä. Jos toinen pennuista jää istumaan eteiseen, Rose tönäisee sitä kuonollaan. – Nyt mennään ulos, se tarkoittaa.

Onneli ensi kertaa ulkona meillä.

Pennut juoksentelevat pihalla milloin toistensa perässä, milloin aivan eri suuntiin. Rose pitää huolen, että molemmat ovat tallessa.


Kun kissat ovat saaneet ulkoilusta tarpeekseen, Rose haukahtaa kerran. Avaan oven. Rose juoksee sisään. Onneli ja Reetta tulevat perässä kuin hännykset.


Joskus käy kuitenkin niin, että Onneli istuu rappusilla jo ennen kuin Reetta on valmis. Se puikahtaa sisään oven raosta. Silloin Rose säntää sisään. – Missä Reetta on? meidän täytyy sanoa sille. Rose ryntää takaisin ulos. Haistelee hetken jälkiä. Sitten se juoksee metsän laitaan ja alkaa juosta leveää siksakkia Reetan takana. Niin se paimentaa pennun sisälle, vaikka emme ikinä ole opettaneet sille paimentamista.

Joka päivä ihmettelen ja ihastelen miten kultainen sydän Rosella on. Rose on sen verran hienohelma, että sitä on turha houkutella sateella ulos - paitsi silloin kun kissanpennut tarvitsevat kaitsijaa. Uskollisesti se pitää pennuista huolen olipa sää miten kurja tahansa.


Ulkoilun jälkeen syödään. Rose on hulluna raakoihin lihapulliinsa. Minun täytyy ottaa rasia pakastimesta salaa, jotta Rose ei ala vinkua ja vaatia niitä itselleen ihan heti.

Kolmikon ulkoillessa laitan Roselle lihapullat valmiiksi ja kissanpennuille oman ruokansa. Kuinka ollakaan – kerran kun kissanpennut ryntäsivät sisään, ne suuntasivat suoraan Rosen ruokakupille ja nautiskelivat lihapullista. Rose katseli vieressä. – Siinä menevät nyt minun lihapullani, mutta ei se mitään, se tuntui ajattelevan. Vauvat saavat tehdä mitä vain.

Eivät kissat toki kaikkia lihapullia syöneet. Pidin huolen, että Rose sai omansa.

Nyt on ulkoiltu ja syöty. Kissat ovat nukahtaneet tuolille. Rose odottelee leikkikavereiden heräämistä tuolin alla.

Kavereita ei jätetä edes päiväunien ajaksi!

Tervetuloa, Päivi ja Avilla, blogini lukijoiksi! Ilahdun aina tosi paljon uusista lukijoista ja blogiystävistä. Toivottavasti voin ilahduttaa teitäkin.

P.S. Kirjoitin tämän jutun ennen kuin Rose loukkasi jalkansa. Kynsi repeytyi vesilätäkön jäätyneen pinnan rikkoutuessa tassun alla. Itsenäisyyspäivän aaton iltana käytiin eläinlääkärillä ja hoidettiin haava nukutuksessa. Juokse siinä nyt sitten kissavauvojen perässä kun yhdessä jalassa on kertakäyttöhanskasta kieputettu kurja sukka ja tötterökauluri tökkii minne sattuu. Onneksi olemme jo voiton puolella ja jalka on hyvää vauhtia paranemassa. Pian pääsee koiramummokin taas riehumaan.

perjantai 8. joulukuuta 2017

KISSAKIIREITÄ

Tummat silmänaluset korostuivat kasvoillani. Olin aika pökkyrässä. Olin valvonut melkein koko yön. Pari päivää olin herpaantumatta ollut valppaana joka suuntaan. Hyvä jos jossain välissä ehdin syömään tai edes käymään vessassa.

Meille oli tullut kaksi kissanpentua. Ennestään meillä oli hyvin eläinrakas koira. Rosea ei kymmenen vuoden ikä paina.

Rose oli aloittanut odottamisen jo edellisenä iltana. Se oli tarkkaan haistellut kantokopan, kissanvessan ja hiekkalapion aivan ympäriinsä. Se selvästi tiesi mitä varten sellaiset ovat.

Rose tietää, että tällaisia tarvikkeita ei joka kauppareissulla osteta. Onko meille kenties tulossa lisää kaneja?

Olimme tehneet sotasuunnitelman. Minä tervehtisin Rosen aivan tavalliseen tapaan kotiin tultuamme. Tytär jäisi kissojen kanssa autoon siksi aikaa kunnes Rose olisi sisällä ja kodinhoitohuoneen ovi kiinni. Sitten tytär kantaisi kissat kantokopassaan ulkokautta kodinhoitohuoneeseen. Rose ei huomaisi mitään ja pennut saisivat rauhassa tutustua uuteen kotiinsa.

Kotona odotellut vastaanottokomitea velvoitettiin käyttäytymään rauhallisesti ja puhumaan kuiskaamalla, etteivät kissanpennut pelästyisi mitään.

Herkkuruoka oli katettu pöytään. 

Näin tehtiin ja kaikki sujui täydellisesti. Kissat menivät heti ruokakupille syömään ja sen jälkeen alkoivat leikit. Pian ne olivat tutkineet kaikki kolot. Löysivät kukkaruukun, jonne oli ihana mennä makaamaan rönsyliljan päälle.  Ne luottivat ihmisiin, kehräsivät äänekkäästi ja nauttivat silityksistä. Olimme onnellisia kun niillä oli seuraa ja tukea toisistaan.

Onnelin tunnistaa valkoisista sukista.

Sitten alkoi se rasittavin vaihe. Ovi piti avata. Koira sai hihnan päässä katsella kissoja ovelta. Koiramummo sai täydellisen hepulin. Kukapa siinä pystyisi olla kylmän rauhallisena kun kaksi ihanaa kissimirriä kieppuu pallon perässä ja itsekin haluaisi leikkiin mukaan? Mummoparka.

Minä sitten odottamaan sitä sekunnin hetkeä, että koira on hiljaa ja salamana työntämään palkkiota kuonon eteen. Kissat tuijottavat suurin, uteliain silmin. Istuvat ja katselevat. Välillä lähestyvät arasti. Välillä luikahtavat kauemmaksi palatakseen tuijottamaan tuota metelöivää ääliötä.

Virittelemme huoneiden väliin esteen, jonka läpi ne voivat nähdä ja haistella toisiaan. Este on koottu metallituolista, keittiöjakkarasta ja erilaisista koreista. Koko talo näyttää olevan huiskin haiskin.

Onneli pötköttelee Avillan sylissä. Reetta on löytänyt pyyhkeen lämpimältä kylpyhuoneen lattialta.

Minä taiteilen siinä välissä. Palkitsen Rosea hiljaisuudesta ja rauhallisesta käyttäytymisestä niin paljon, että alkaa jo hirvittää. Menemme Rosen kanssa vähän väliä jäähdyttelemään tunteita toiseen huoneeseen. Kannustan lapsia, että kyllä tämä tästä vielä. Edetään vain rauhallisesti, ei kiirehditä. Kissat uskaltautuvat yhä lähemmäs ja lähemmäs.

Yöksi levitän patjani eteisen lattialle. Tytär nukkuu kissojen puolella ja minä koiran kanssa esteen toisella puolella. Kun talo rauhoittuu, kissat innostuvat juoksemaan. Luikahtavat esteen raosta eteisen puolelle. Välillä minut herättää koira. En saa unta. Yritän kurkkia, että onhan pennuilla kaikki hyvin. Torkahdan hetkeksi ennen kuin pennut maukaisevat aamupisulle. Ovat oppineet käymään tarpeillaan ulkona, mutta emme vielä voi päästää niitä ulos.

Onneksi on sunnuntai ja hoitoapulaisia riittää. Tarjoamme ruuan siten, että Rose syö lihapullansa esteen toisella ja kissat oman annoksensa  toisella puolella. Hihkaisemme riemusta kun Reetta-kissa puikahtaa esteen raosta maistamaan Rosen ruokakupista! Olemme voiton puolella.

–Hyviä nämä koiran nappulat, mutta eivät sentään yhtä hyviä kuin meidän omat!

Kissat haluavat jo tutkia koko talon. Rose kulkee hihnassa. Välillä annan hihnan laahata maassa. Kissat innostuvat leikkimään sillä. Hienoa! Silloin tällöin käymme Rosen kanssa vähän jäähdyttelemässä tunteita. Ehdin kirjoittaa rivin tai pari.

Murattikehikosta tuli heti pentujen suosikkipaikka.

Kun Rose nukkuu tai menee ulos, livahdan kissojen luo. Ehdin hetken silitellä tai napata söpön kuvan. Sitten minua jo tarvitaan. Rosekin haluaa rapsutuksia. Se tarvitsee huomiota ja läheisyyttä.

Rose pinnistelee itsehillinnän haasteellisella saralla. Maanantaiaamuun mennessä se on oppinut, että vinkuminen ja hössöttäminen ei kannata. Rauhallisesti käyttäytymällä saa paremmin nauttia vauvojen seurasta. Vanha koira, mutta nopeasti oppii kun motivaaatio on kohdallaan.


Lasten ollessa koulussa saan purkaa esteen eikä hihnaakaan enää tarvita. Valppaana saan silti olla. Onneksi Rose nukahtaa viereeni. Saan nukuttua kunnon päiväunet.


Sitten pääsemme ulkoilemaan. Se onkin sitten jo toisen jutun aihe.

Mukava kun liityitte lukijoikseni Virpi Villiviinin viemää -blogista ja Päivi. Olette lämpimästi tervetulleita!

keskiviikko 6. joulukuuta 2017

URHO

Ennen kuin pääsimme tekemään talomme perustuksia, piti tontilta kaataa sankka metsä. Hommaa tuli tekemään 68-vuotias metsuri, Urho. Mieheni toimi hänen apunaan. 

Kuvan kataja ja pihlaja säästettiin. Niiden takana olevat kuuset ja koivut kaadettiin. Kuva on vuodelta 2012.

Ensimmäisenä aamuna miehet aloittivat hommansa kahdeksan tienoilla. Urho kierteli metsässä rauhallisin, vakain askelin. Mittaili puita, katseli. Sitten hän otti moottorisahan ja ryhtyi työhön. Hän sahasi rungon poikki niin, että puu rysähti juuri siihen kohtaan minne pitikin. Kun puu oli kumossa, Urho alkoi karsia puuta paksusta päästä ja mies heilutteli sahaa ohuemmassa päässä. Sitten runko pätkittiin ja siirryttiin seuraavan puun luo.

Vaikka mieheni sai huilia aina sen aikaa kun Urho sahasi runkoa poikki ja sai karsia oksat kevyemmästä päästä, työ otti voimille kevyeen sisätyöhön tottuneelle. Välillä syötiin eväät kannon nokassa. Urho sanoi sanan silloin, toisen tällöin. Ja taas jatkettiin. 

Vähän puolen päivän jälkeen raskas työ tuntui jo mieheni koko kropassa. Mieheni haaveena oli kunnon lepo. – Moneenkos asti olet ajatellut tänään tehdä? kysyi mieheni ajatellen mielessään, että ehkä kahteen tai kolmeen. – No, jos kuuteen, vastasi Urho. Pakkohan sitä oli jaksaa – ja jaksoikin kun parikymmentä vuotta Urhoa nuorempana ei kehdannut sanoa vastaankaan.

Sellaisia Urhoja meidän katajammekin ovat. Täällä ne ovat seisseet pystypäin ammoisista ajoista asti tuulessa ja tuiskussa. Valittamatta ne ovat selvinneet kuivuudesta ja paahteesta. Jos neulaset sattuvat ruskettumaan, kasvatetaan seuraavana tai sitä seuraavana vuonna uudet. Ei maailma siihen kaadu. Jos tauti iskee, siitä selvitään ehkä vähän vähemmillä neulasilla, mutta selvitään kuitenkin. Ei ruveta hötkyilemään.

Eivät ne montaa sanaa sano. Mielessään miettivät maailman menoa, vakaviakin elämän kysymyksiä. Tipauttavat harkitun sanan harvakseltaan.

Juurevasti ne ovat asettuneet synnyinseudulleen eivätkä maailmalle haikaile. Mihin sitä nyt kotoaan lähtisi? Olen kuullut, ettei luonnonvaraisen katajan siirto metsästä puutarhaan yleensä onnistu. Kotikonnuillaan haluavat asustella. Lapset ovat eri asia. Astiataimet menestyvät hyvin ja niitä mekin olemme ostaneet alkuperäisten lisäksi. Kun sellaisen istuttaa sopivasti jonkin ison kiven lähelle, näyttää kuin kataja olisi kasvanut siitä aina.

Emännällä on vähän runsaammat muodot.

Mieluisin paikka katajalle on valoisa ja niukkaravinteinen, mutta kasvualusta saa olla kuiva tai tuore. Meidän katajamme ovat alun perin asettuneet savimaahan, joka ei taida olla edes kovin läpäisevä. Taimia en sellaiseen paikkaan uskaltaisi istuttaa, mutta itsepähän ovat tiluksensa valinneet.

Lapsia täytyy hoitaa, totta kai. Istutuksen jälkeen kastelusta on huolehdittava parin kasvukauden ajan. Parina kolmena ensimmäisenä vuonna katajat kannattaa varjostaa kevätahavalta, mutta sen jälkeen ne jo pärjäilevät omillaan.

Katajat luovat kauniin taustan kukkiville perennoille. Kuvassa etualalla jalopähkämö, taaempana jättipoimulehti sekä nuori juhannusruusu 'Plena'.

Alun perin sijoitimme talon paikan siten, että yhtään komeaa katajaa ei tarvinnut kaataa. Vain yhtä pientä ja huonokuntoista emme voineet säästää. Olemme niin onnellisia katajista, että halusimme osoitteeksemmekin Katajakujan.

Elämässä kuitenkin sattuu ja tapahtuu, tulee murheita ja kaikenlaista. Yksi isoista katajistamme vaurioitui pahoin rakennusaikana. Se kallistui 45 asteen kulmaan. Kesä kului ja katselin onnetonta puuta. Siinä se sinnitteli tietämättömänä katalista ajatuksistani. Olin nimittäin jo puhunut miehelleni, että tuon raasun voisi sahata poikki. Eihän se ollut alun perinkään kovin komea, toisten puiden välissä sinnitellyt. 

Tässä asennossa katajaparka sitkutteli koko rakennuskesän.

Seuraavana keväänä lintu teki pesän puun latvaan, joka nyt oli niin matalalla, että pesään saattoi melkein kurkistaa. Muutin mieleni. Katajahan oli elossa ja täysin vihreä. Mieheni suoristi katajan, sitoi sen palotikkaisiin ja tuki vielä toiselta puolelta kepillä. Päätin, että jos se tästä kaikesta selviytyy, se saa kunniamaininnan ja saa kasvaa pihassamme viimeiseen neulaseen asti. Kastelin sitä silloin tällöin pitkin kesää. Selvisihän se. Toki elämän kolhut näkyvät, mutta onpa katajalla kerrottavaa lastenlapsilleen.

Alkuperäiset pilarikatajat ja heidän vähän runsasmuotoisemmat emäntänsä ovat saaneet seurakseen ’Suecica’ -katajia sekä laaka- ja rohtokatajia. He ansaitsevat aivan omat juttunsa joskus toisella kertaa.

Nyt Katajakujalle on tullut talvi. Vakaina Urhot seisovat ja suojelevat heikompiaan talven tuulilta ja viimoilta.


Kuva on vuodelta 2014.

Hyvää Itsenäisyyspäivää Suomen täyttäessä sata vuotta! 

tiistai 5. joulukuuta 2017

TÄMÄ MAA

Tämä maa on metsää ja vuorta,
tuhat järveä siintelevää
elopeltoa, luhtaa ja saarta,
nevat korvetkin viehättää.


Tämä maa on puhdas ja kaunis,
täällä mieleni levätä saa.
Kesätaivaan sineen se nousis
kiitoslaulua kaiuttamaan.


Tämä maani on Jumalalta. 
Hän on kansojen johdattaja.
Hän sortajan painojen alta
oli kansamme pelastaja.


Tämä maa on minulle hyvä,
täällä taivaiset sävelet soi
kun sovinnon saarnassa yhä
synnit anteeksi saada nyt voi.


Tämä maa on vapauteni,
jonka vapaaksi ostivat ne
tuhatlukuiset isät ja veljet;
he näin maatani puolustivat.


 Tämä maa on lasten ja nuorten,
jotka luotatte Jumalaan.
Te uskosta voimanne saatte
myös toivoon ja tulevaan.


Tämä maa on minulle parhain,
täällä kotini, vanhempani,
hyvät ystävät, läheisin, rakkain,
tämä onneni on, kaikkeni.


Tämä maani on viimein hauta,
jossa rauhassa levätä saan.
Oi, Herrani, auta, auta
ikionnesi saavuttamaan.


Sanat: Ermo Mutanen. Runon on säveltänyt Pekka Ruokokoski. 

Onnea ja Jumalan Siunausta 100-vuotiaalle Suomelle ja Teille, hyvät lukijani!

perjantai 1. joulukuuta 2017

PUSI-PUSI

Olimme ajaneet jo 165 kilometriä. Tie kapeni entisestään eikä taloja ollut näkynyt enää pitkään aikaan. – Onko osoite nyt varmasti oikea, mies kyseli. – Onkohan sellaista katua olemassakaan, hän epäili. Navigaattori näytti, että olisimme muutaman kilometrin päässä. Liikennemerkki osoitti, että tulossa on vaarallisen jyrkkä ylämäki. Vielä toinen ja ties kuinka monta. – Tämähän on aivan kuin Alpeilla ajelisi, nyt minä alan ymmärtää, sanoin.

Viimein kaarsimme jyrkästi kapealle metsätielle  ja pienen talon pihaan. – Onko nyt kamera? huolehdimme. Avilla seisoi jo kantokopan kanssa ulkona.

– Hei! Tervetuloa! Nice to meet you! Haluatteko kahvia tai teetä? Do you want some juice or milk? Kissat ovat täällä. Their mother is outside.



He olivat kuin suoraan Johanna Spyrin kirjasta Pikku Heidi, jota olin lapsuudessani lukenut.

Ystävällinen, pitkä ja hoikka, tummatukkainen vaimo Sveitsistä sekä pitkä ja hoikka, villapaitaan ja liiviin pukeutunut, ystävällisesti hymyilevä, valkopartainen mies Ranskasta, ranskankielisiä molemmat.

Ja siellä olohuoneen sohvalla ruskeanharmaat pennut makasivat toistensa kainalossa, melkein saman näköisiä kumpikin. Toinen nuoli toisen korvaa ja toinen otti itselleen vielä lokoisamman asennon. Eivät pelänneet vieraita, vaan uteliaina katselivat ja nauttivat ihastuneista silityksistä.


– Miten tuosta voisi viedä vain toisen. Sehän olisi ihan väkivaltaa, mies mietiskeli mielessään.


Olin kotona muutama päivä sitten vähän varovasti kysynyt  Joukolta, että voisimmeko ottaa kissan kun isä ei enää ole kissoille allerginen. – Mieluummin kissa kuin koira, Jouko vastasi. – Oi, kiitos, Jouko! Ihanaa! minä riemuitsin ja aloin vilkuilla myynti-ilmoituksia. Ja nyt olimme hakemassa pentua. Olimme varanneet harmaaraidallisen tytön, jolla on valkoista kaulalla ja tassuissa.

Silittelin pentuja. Molemmat olivat kauniimpia kuin olin uskaltanut toivoakaan. Ne olivat luottavaisia, ihmisrakkaita ja uteliaita. Silittelin ja asettelin mielessäni sanoja. Huomasin, että tyttären silmät olivat kyynelissä. Onnesta. – Nämä molemmat olisivat myytävänä, sanoin Joukolle kömpelösti. Tiesin, että toisen pennun oli pitänyt mennä Orivedelle, mutta kauppa oli peruuntunut viime tingassa. – Ai, yhtä kissaa me tultiin tänne hakemaan, mutta pitäiskö meidän ottaa ne molemmat, kuulin Joukon sanovan. – Voi-tais-ko me, sanoin varovasti.


Jouko kääntyi pariskunnan puoleen, kaivoi lompakon taskustaan ja maksoi molemmat.

Rouva otti syliinsä sen pennun, jonka vatsanalunen ja tassut ovat kanelinruskeat. – Tämä on Canelle, hän sanoi. Nimi tarkoittaa kanelia. – Toinen on Lilou, rouva jatkoi. Se on ranskalainen tytön nimi ja sointuu kauniisti kissaäiti, Lylyn, nimen kanssa.

Olin toivonut, että he antaisivat pennulle ranskankielisen nimen muistoksi ensimmäisestä kodista. Itse antaisimme sitten vielä suomalaisen nimen. Olin onnellinen kun nyt molemmilla pennuilla oli kauniit nimet.

Kissat olivat oppineet jo ranskan kielen alkeet. Ymmärtävät ranskaa varmasti enemmän kuin minä. Nyt minunkin täytyy kutsua pentuja luokseni ranskalaisittain pussaamisääntelyllä. Ne eivät ymmärrä minun kis-kis-kis -kutsuani. Ranskalainen kissan kutsu muistuttaa lähinnä pussaamista. Se tehdään suipistamalla huulia ja ymmärtääkseni vahvistetaan ääntä kielellä.


Sitten istuimme pyöreän pöydän ääressä, joimme mustaa teetä, nautimme emännän leipomaa kakkua ja juttelimme. Tuntui kuin olisimme istuneet alppimajassa – vaikka en alppimajassa koskaan ole istunutkaan. Talo oli tehty hirrestä ja oli hyvin tunnelmallinen. Meillä oli niin mukavaa.


Oi, miten paljon meillä riittikään juteltavaa. Juttelimme kissoista, linnuista, Lapista, puutarhasta ja monesta muusta. – Do you eat quinoa? Do you want to grow quinoa? I give some seeds to you. Sitten me puhuimme vielä quinoan kasvatuksestakin. Se kasvaa hyvin Suomessakin. Kasvaa korkeaksi ja kannattaa tukea. He näyttivät kuinka kukinnot kuivataan ja siemenet erotellaan  niistä.

Sujautin siemenpussin taskuuni. Kissanpennut menivät uteliaina ja luottavaisina kuljetuskoppaan. Kiittelimme ja halasimme hyvästiksi. Toivottelimme heidät tervetulleiksi meille milloin vain.

Kotimatkalla pennut saivat vielä toiset nimet. Tytär antoi omalle kissalleen nimeksi Reetta Canelle. Minä annoin omalle ja perheen yhteiselle pennulle nimeksi Lilou Onneli.

Pennut löysivät uudessa kodissa kaikki korit. Pyykkikorissa näyttää olevan lokoisat oltavat.

Olen sairastamisestani huolimatta ollut hyvin onnellinen. Viikko sitten opin uudestaan kävelemään ja juoksemaan. Olen siksi ollut vielä onnellisempi kuin ennen – niin onnellinen, että en osaa sitä kertoa. Näissä fiiliksissä annoin pennulle nimeksi Onneli.

keskiviikko 29. marraskuuta 2017

MINÄ PUUTARHANI SUUNNITTELIJANA

Millainen olen puutarhan suunnittelijana? Siihen on helppo vastata. Suunnittelen huolellisesti, toteutan suunnitelmani suurpiirteisesti.

Ai että, miten minä rakastan puutarhan suunnittelua! Kirjoitan ideoita ylös. Perustelen. Piirrän. Haaveilen. Etsin tietoa kirjoista ja netistä. Iltaisin, ennen kuin uni voittaa, mietin kasviyhdistelmiä. Värien harmoniaa. Lehtimuotoja. Korkeuksia. Rytmiä.


Puutarhassa asettelen ämpäreitä ja ruukkuja. Ne saavat mallata puita, pensaita ja perennoja. On niin vaikea kuvitella mielessä tai paperilla kaikkea. 

Vasemmalla seisoo pylväskataja (poikani) ja oikealla kirsikkapuu (veljeni).

Ryhtiä pitää olla. Tarvitaan puu tai köynnös – tai ainakin iso kivi. Onko hyvä tausta? Hmmm... sopivasti muotoa ja kontrastia. Isoja lehtiä, kapeita pitkiä lehtiä, lisäksi pienilehtistä...

Rytmi. Solistit ja säestäjät. Kaikkien pitää passata hyvin yhteen. Värien kolmisoinnut. Harmonia. Liian harmonista ei silti pidä olla, ettei tule suorastaan lattea. Vaaleanpunaista, lilaa, valkoista, ripaus mustaa, jotta tulee vähän särmää. Istutusalueiden väliin rauhallista vihreää.

Onhan nyt koko kesäksi kukkijoita? Syksyyn myös? Miltä tämä talvella näyttää?

Pitkin talvea suunnittelen. Kevään koittaessa suunnitelmat ovat kutakuinkin valmiit. Hienot piirustukset ja kaikki. Muovitaskuissa aivan.


Tulee istutusten aika, mutta juuri se 'Morden Blush' -ruusu on puutarhoilta loppu ja 'Johnson's Blue' -kurjenpolvi tuli istutettua jo toiseen paikkaan. Noo, ei tässä mitään. Vaihdetaan suunnitelmaa lennossa. Iiriksen jakopaloja tulikin parikymmentä, niin sitä tuonne noin... ja vähän tuonne toisaallekin. Kyllähän iirikset kauniita ovat. Saahan ne sitten siirrettyä, jos siltä tuntuu.

Jaahas, meinaa jäädä turhaa tilaa tuonne. Mitäs minulla olisi jo ennestään? Peittokurjenpolvea ainakin. Laitetaanpas sitten sitä. Ja ensihätään vuorenkilpeä, sitähän minulla onneksi riittää...

Lilja 'Josephine' on syyskuun solisti. Kurjenpolvi 'Rozanne' laulaa alaääntä. Kataja laulaa bassona taustalla.

Näin se käytännössä menee ja lopputulos on aina yllätys. Lopputulos olisi yllätys, vaikka toteuttaisin suunnitelmani prikulleen. Luonto antaa loppusilauksen joka tapauksessa.

Kalvakankeltaisen 'New Moon' -kulleron ja sinisen loistotädykkeen yhdistelmä on yksi onnistuneimpia sattumia puutarhassani.

Ainoat alueet, jotka olen istuttanut ihan suunnitelmien mukaan ovat pionipenkit. Niiden suunnittelusta kirjoitin otsikolla Miehen syy.

Ulla Rannanpihassa-blogista kirjoitti: "Kysympä siulta, tietkö suunnitelmat paperille ja totteutatko ne sitten niin!" Kiitos, Ulla! Oli tosi kiva vastata tähän kysymykseesi. Ihan samaa oli mietttinyt myös Keijunkukkanen. Kiitos sinullekin!

Kysy mitä vaan -sarja jatkuu ja ensi kerralla vastaan 12-vuotiaan poikani, Aslan, kysymykseen: "Miten sää jaksat?" Voi tosin olla, että sitä ennen kerron miksi olen viime päivinä ollut erityisen kiireinen. Niin, jos vain ehdin.

sunnuntai 26. marraskuuta 2017

SUNNUNTAIKUVAT

Sunnuntai. Mikä ihana syy pitää lepopäivä! Ei pyykkejä. Ei paljon tiskejäkään. Ei siiivousta. Ei edes puutarhanhoitoa, niin kivaa kuin se onkin.

Ei siis rikkoja. Ei lerpattavia mustia muoveja. Ei aukkopaikkoja.

Niiden sijaan valokuvia. Vain kaikkea ihanaa ja kaunista, sillä kaikki keskeneräisyydet on rajattu kuvista pois. Puutarhapuuhien sijaan kuvia ja sanoja. Ihmisiä. Muutakin kuin puutarhaelämää.

Sellainen on minun sunnuntai.

Tarhakurtturuusu 'Sävel'

Aloitan sunnuntain yleensä valokuvaamalla puutarhassa. Olen kuin orava, joka kerää pähkinöitä talven varalle. Otan kuvan sieltä ja täältä – sieltäkin, mistä ei arkena edes huomaa valokuvata.

Arkipäivisin juoksen kuvaamaan juuri puhjenneet iirikset, pionit ja päivänliljat. Sadepäivän pienenä poutaisena hetkenä kuvaan vasta kukkansa aukaisseet ruusut ja kärhöt. Kun aurinko kurkistaa hetken raskaan pilviverhon takaa, kiirehdin – saan juuri ja juuri napattua kuvan kalvakankeltaisesta lempikullerostani. Lapio ja talikko odottavat. Ehdin harvoin etsiä uusia kuvakulmia, kuvata itsestäänselvältä tuntuvia asioita, joiden ohi tulee kuljettua sen enempää ajattelematta niitä. Sellaisia kuten maahumala, kivellä kasvava jäkälä tai vanha kuusi.

Kivilläkin on elämää. Eivät ne pysy aina samanlaisina.

Sunnuntai on erilainen päivä. Kierrän rauhassa puutarhan jokaisen kolkan. Kuljen jokaisen polun. Kurkistelen kivien takaa, puiden oksien alta. Kumartelen. Linssin läpi näen asioita vähän eri tavalla. Huomaan toki rikkoja ja odottavia hommia, mutta saan myös oivalluksia.

Miltä viime toukokuussa näyttikään? Siitä on jo pitkä aika. 

Usein sunnuntaina paistaa aurinko. On mukava kuvata, tulee kauniita kuvia. Usein ei paista. Sadepäivänäkin voi kuvata. Tai sitten ei tarvitse edes kuvata, voi katsella ja järjestellä kuvia.  Voi miettiä ja suunnitella. Sadekuurojen välissä voi juosta muistilehtiön kanssa pihalle ja piirtää suunnitelman pohjan alulle. Tai sitten voi seistä ikkunan edessä miettimässä olisiko 'Schneewittchen' -ruusu parempi tuon kiven oikealla vai vasemmalla puolella.

Ruusu 'Schneewittchen'

Harmaimmankaan päivän kuvat eivät mene hukkaan. Talvella niistä on paljon apua kun miettii mihin jäikään aukkopaikkoja. Mihin  saisin sopimaan sen ihanan kalpeankeltaisen kirahvinkukan? Sopisikohan silkkiyrtti kaivolle päivänliljojen taakse?

Nyt on aika käydä pähkinäpiilossa puun kolossa. Kuoria muutama, napostella. Ai-jai, miten  herkullisilta ne maistuvatkaan koleana talvipäivänä! Onneksi niitä vielä on jemmassa toisessakin puun kolossa. Ensi kesänä aion kerätä niitä vielä enemmän.


Tämän jutun innoittajana oli 8-vuotiaan Noelin kysymys: "Miks sää otat joka sunnuntai kuvia?" Kiitos ja halaus ihanalle Noelille!

Kysy mitä vaan -sarja jatkuu. Seuraavaksi on vuorossa Rannanpihassa-blogin Ullan puutarhani suunnittelua koskeva kysymys.

perjantai 24. marraskuuta 2017

INSPIRAATIO

Inspiraatio. Kimmoke. Yllyke. Kipinä. Vaikute. Idea. Ne ovat kuin perhosia, joita ei kannata ajaa takaa, mutta niitä voi houkutella luokseen.

Tarhaiiso inspiroi minua erityisesti kuluneen syksyn aikana.

Minulla on tapana mennä paikkoihin, joissa tiedän niiden lentelevän. Lueskelen kirjoja ja lehtiä, katselen valokuvia, vierailen blogeissa. Kuljeskelen puutarhoissa, usein omassa salaisessa puutarhassani. Lapioin. Kitken. Istutan.

Siellä, kuin kukkaniityllä, sitten istuskelen ja katselen ideoita kuin perhosia. Ne ovat erilaisia. Isoja ja pieniä. Jotkut ovat vain yhden sanan kokoisia. Ne voivat olla vaatimattomia tai koristeellisia, jotkut miltei huomaamattomia. Niitä liihottelee kaukana ja aivan lähietäisyydelläkin. Jotkut niistä ovat tuttuja, mutta jotkut minulle aivan outoja.

Ojennan käteni. Perhonen ei laskeudu kädelle.

Kirjaan näkemääni ylös. Annan ajatusteni liidellä. Aikani kuluksi kirjoittelen ja piirrän muistivihkooni. Jälki ei ole tarkkaan mietittyä, kunhan vain vedän viivoja paperille. Jotakin vain. Tarvitsen niitä houkutellakseni ideoita.

Tiedän, että perhosta ei voi saada kädelle ajamalla takaa. Pitää vain odottaa. Ja minä odottelen. Käyn lenkillä tai pesen pyykkiä. Nukun yön yli. Tai odotan seuraavaan kesään. Annan ajatuksille aikaa kypsyä.

Kunhan oikea hetki koittaa, niin pioni 'Duchesse de Nemours' aukaisee nuppunsa.

Kiirettä ei ole. Puutarhasuunnitelmat tai juttujen aiheet voivat odottaa. Tiedän, että sinä hetkenä kun jokin puutarhan alue tai jutun aihe imaisee mukaansa, niin se on  sitten menoa. Sen jälkeen kaikki tapahtuu nopeasti.

Sitten yhtäkkiä, aivan huomaamatta se laskeutuu olkapäälle. Mielessä välkähtää sana tai kaksi, kenties muoto tai väri. Tartun niihin. Olen innoissani. Pian sanat ja kuvat lentelevät parvena ympärilläni kuin siemenhahtuvat. Nyt niitä on helppo ottaa kiinni.  Käännän muistikirjastani uuden sivun. Puolijuoksua riennän ja asettelen sanoja ja kuvioita paperille tai tietokoneelle.

Rakastan Kaukasiantörmäkukkia, jotka kasvavat ison kiven edessä. Mietin pitkään perennaa sen tueksi, sillä törmäkukan pitkät kukkavarret painuvat helposti maahan. Etsin ja mietin, mutta sopivaa ei tuntunut löytyvän kunnes seuraavana kesänä huomasin poimulehden kylväytyneen törmäkukan eteen. Minun piti vain nähdä se pieni perhonen kädelläni.

Viime aikoina minua ovat inspiroineet vihreä ja valkoinen.

Hyvän yön puutarhan idea pulppusi kahdesta sanasta: tyyny ja peitto.

Tämän jutun innoittajana oli tyttäreni, Sinellan, kysymys: "Mistä saat inspiraatiota?" Samaa oli miettinyt myös kuopukseni, Noeli: "Mistä sää keksit kaikkea puutarhaan?" Kiitos, ihanat Sinella ja Noeli, vielä kerran kysymyksistä! Niin nautin niihin vastaamisesta.

Samaa aihepiiriä käsitteli sattumoisin viimekertainen juttuni otsikolla Olen innoissani.

Kysy mitä vaan -sarja jatkuu. Ensi kerralla vastaan 8-vuotiaan Noelin kysymykseen: "Miks sää otat joka sunnuntai kuvia?"

Sydämellisesti tervetuloa Blogit.fi -sivuston kautta lukijakseni liittynyt! Toivon, että saat iloa jutuistani ja kuvistani!