KANATARHA

Meillä on yhden kukon ja viiden kääpiökanan parvi. Kesät talvet ne asuvat samassa kanalassa, mutta riittävän lämpimällä ilmalla ne pääsevät ulos turvalliseen tarhaan. Avaan matalalla olevan ikkunaluukun, josta kanat voivat omassa tahdissaan kulkea sisään ja ulos. Lämpiminä jaksoina jätän luukun yöksikin auki. Mikään peto ei pääse tiheän verkon läpi, yli eikä ali.

Lamoavat pensaat antavat hyvän suojan, satoi tai paistoi.

Kanojen ulkotarhan kasvillisuus on yksinkertainen, mutta onnistunut. Suuressa tarhassa (noin 4 x 4 metriä) kasvaa kolme ’Mortti’ -mustaherukkapensasta. Jonkin verran lamoavat pensaat antavat hyvän suojan, satoi tai paistoi. Pensaat ovat niin suuria, ettei varjopaikoista tarvitse kinastella. Puskat antavat myös hyvän tuulensuojan. Kaikille riittää omaa tilaa.

Viuhti kuoriutui vuonna 2016 jo kylmenneestä, pesästä pois vierineestä munasta. Surkeasta rääpäleitä kasvoi komea, kaikin puolin hyvä herrasmieskukko. Viuhtista olen kirjoittanut jutun nimeltä Raasusta ritariksi. Elokuun 24. päivänä Viuhti täytti kuusi vuotta.

Pienempiä kasveja en ole ajatellut istuttaa tarhaan, sillä kanat kaivavat ne tehokkaasti ylös. Viiniköynnöksestä haaveilin, mutta toistaiseksi sellainen kasvaa ainoastaan tarhan ulkopuolella verkkoa vasten. Toivottavasti se ei ala varjostaa jo liikaakin.

Ruskeankirjava Floora on meidän vanhin kanamme, Mille Fleur -rotua. Se tuli meille muistaakseni vuonna 2015, joten se lienee ainakin 8–9-vuotias. Floora on terve ja hyvävointinen, moninkertainen emo ja elämää kokenut. Se tietää, ettei turhasta tarvitse hötkyillä. Se ei pelkää mitään. Aina, kun avaan ulkotarhan oven, Floora viipottaa kynnyksen yli ulos. Seikkailemaan täytyy päästä, edes muutaman askeleen verran. Kauan se ei malta seikkailla, kun heitän herkut tarhaan. Kiire tulee niiden perään.

Hake pitää maan kuohkeana,

joten kanojen on helppo sieltä kaivella matoja ja muita herkkuja.

Pensaiden ympäristöt on katettu paksulla hakekerroksella. Hake pitää maan kuohkeana, joten kanojen on helppo sieltä kaivella matoja ja muita herkkuja. Maa läpäisee veden hyvin, eikä kanojen tarvitse lätäköissä kahlata.

Kanalan edusta on katettu hiekalla. Sieltä on kiva nokkia jyviä ja ottaa hiekkakylpyjä. Hiekalle oli hyvä asettaa betonilaatta, jonka päälle saa vesikupit tukevasti.

Valkoinen Lyydia on Chabo-rotua. Chabo on hyvin pieni. Pyrstö kaartuu hauskasti suoraan ylöspäin.

Luin Wikipediasta, että Chabo eli Japanese Bantam on erittäin vanha aasialainen kanarotu. Chabon uskotaan olevan alun perin Indokiinasta. Chabon historia yltää Tang-dynastian ajoille. Tuolloin niitä pidettiin vain keisarillisten palatsien puutarhoissa. Aika jännää! Wikipedia jatkoi, että Chabo tuli Eurooppaan ilmeisesti saksalaisten maustekauppiaiden mukana Aasiasta 1800-luvulla.

Lyydia on kaikista innokkain hautoja kanalassamme, mutta se on saanut hoitaa tipuja vain kerran, eivätkä nekään olleet sen omia. Siitä olen kirjoittanut jutun Onni kääntyy.

Luulisin, että kanoille kelpaisi vähän rumempikin kuppi,

mutta minusta on kivempi tiskata kauniita astioita.

Vesikupeista puheen ollen... Juoma-astioina käytän vanhoja posliinisia kastikekulhoja, sellaisia leveäalustaisia. Ne ovat kauniita ja pysyvät tukevasti pystyssä, vaikka pieni kana lennähtäisi seisomaan sen reunalle. Luulisin, että kanoille kelpaisi vähän rumempikin kuppi, mutta minusta on kivempi tiskata kauniita astioita.

Lilli (valkoinen vasemmalla) saa ensimmäisen palkinnon uteliaisuudesta. Sen täytyy päästä aina paikalle, kun jotakin tapahtuu. Se esimerkiksi tulee heti ulkoa sisälle, kun näkee minun siivoavan kanalaa. Lilli on myös hauska. Välillä se kiekuu, vaikka onkin kana. Kun alan tehdä puuroa, se kotkottaa niin kovalla äänellä, että naapurinkin kanat tulisivat paikalle, jos siellä sellaisia olisi. 

Kanat rakastavat tuota hävikkipuuroa.

Puurokulhoa mietin pitkään. Laakeissa kulhoissa on se ongelma, että kanat sotkevat niissä varpaansa. Samalla kun ne kävelevät vadissa, yleensä ne myös kakkailevat. Kapeahkojen kulhojen ongelmana on kaatuminen. Keksin ottaa kissojen alaspäin levenevän posliinikulhon kanojen käyttöön. Se ei kaadu eikä pieni astia houkuttele kanoja astumaan puuroon. Päivän puuroannos pysyy paremmin puhtaana eikä mitään mene hukkaan. Puuron teen jauhomaisesta puolirehusta, jota aina jää kulhon pohjalle, kun kanat ovat nokkineet rakeet ensin pois. Kanat rakastavat tuota hävikkipuuroa. Puurokuppi on aina ensimmäisenä tyhjä.

On minulla toinenkin rehun säästövinkki. Kaadan vadille päivän rehuannoksen ohueksi kerrokseksi. Jos rehua on liikaa ja yhdessä kasassa, kanat mielellään pöyhivät sen jaloillaan ja sotkevat rehun pöydälle ja kaikkialle. Kun rehua on ohut kerros, ne eivät pöyhi sitä ja rehu pysyy astiassa.

Mustankirjavat Minette ja Lumikki (toinen edessä vasemmalla ja toinen pensaan alla) ovat parven nuorimmat ja arimmat kanat. Onneksi nekin onnistuvat silloin tällöin saamaan parhaat paikat kukon kainalossa orrella.

ONNI KÄÄNTYY

Juttusarjani aiemmissa osissa olen kertonut haudonnan aloituksesta ja tipujen kuoriutumisesta sekä Lyydia- raukan tiputtomasta arjesta, mutta nyt Lyydian onni kääntyy. 

Toukokuun 28. päivä

Ohimennessäni vilkaisen kanalaan. Vaihdan puhtaan veden. Heitän jyviä. Seuraan hetken niiden touhua.

Kanalassa tapahtuu jotakin erikoista. Olen vienyt kanoille lanttuviipaleita. Floora opettaa touhukkaana tipuja syömään. Lanttuviipale poukkoilee ja tiput pelkäävät sitä. Lyydia nokkii lanttua rauhallisesti sivummalla ja kutsuu tipuja syömään. Roosa tulee ja poimii lanttumurusen Lyydian nokasta. Hetki on liikuttava. Lyydia saa vihdoin ja viimein hoitaa tipuja. Tähän asti se on voinut vain katsella niitä. Jos Lyydia on mennyt vähänkään liian lähelle tipuja seisoskelemaan, Floora on tullut hätistämään sen pois. Silloin Lyydia on seisonut rauhallisesti paikallaan ja kääntänyt päänsä pois. Yleensä tuo on riittänyt ja Floora on antanut Lyydian olla.

Uskollinen Lyydia ja tiput

Toukokuun 30. päivä

Tiput ovat oppineet lennähtämään ulosmenoluukulle. Kanat johdattavat ne ulkotarhaan ja ensimmäistä kertaa ne seuraavat. Koko parvi on innoissaan. Floora kaivaa tipuille matoja ja opettaa etsimään jyviä. Ne viihtyvät ulkona koko pitkän päivän.


Toukokuu 31. päivä

Noeli tulee pyytämään kameraa. Juoksen kanalaan hänen perässään. Lyydia on vihdoin saanut tiput alleen pesään. En tiedä millä ilveellä se on sen tehnyt, mutta siellä ne nyt ovat. Jotta Floorakin saisi hoitaa tipuja yön, se on käynyt makuulle Lyydian päälle. Tiput kurkistelevat Lyydian höyhenten alta. Minä nauraa hekotan vatsalihakseni kipeiksi.

Vähän tuppaa olemaan ahdasta.

Kesäkuun 5. päivä

Sadepäivä on ihanaa aikaa huoltaa itseä, kotia, kanalaa ja puutarhavarastoa. Siivoan kanalan perusteellisesti. Saan vihdoin laitettua nostalgisen krookusjulisteen kehyksiin. Se sopii puutarhavaraston seinälle kuin nakutettu. Puutarhavarastossa pitää olla nättiä. On rattoisaa järjestellä puutarhavarastoa kanalan seinän takana. Kanalasta kuuluu koputusta. Se kuulostaa kotoisalta.

Silloin tällöin kurkistan kanalan ovesta. Flora ja Lyydia hoitavat tipuja kylki kyljessä. Lyydian sitkeys palkittiin ja nyt se saa hoitaa tipuja Flooran estämättä.  

Floora ja Lyydia tipuineen

Lyydiakin saa hoitaa

Kesäkuun 9. päivä

Kanat nauttivat aurinkoisesta päivästä. Floora ja Lyydia ottavat hiekkakylpyjä kylki kyljessä niin, että hiekka vain pölisee. Tiput seuraavat niiden puuhia kauempaa. Tiput alkavat näyttää jo tipukoululaisilta. Tukat hapsottavat. Jalkasulat näyttävät siltä kuin tipuilla olisivat resuiset tennarit jalassa. Käyttäytyvätkin kuin pienet koululaiset. Kun emot kutsuvat niitä syömään jyviä, tiput lennähtävät ikkunalaudalle ja haluavat ulos. Eivät ota kuuleviin korviinkaan emojen pyyntöä tulla syömään.

Olen tyytyväinen, että tiput ovat oppineet kulkemaan luukusta sisään ja ulos emojen perässä. Ei tarvitse enää pelätä tipujen jäävän yksin ulkotarhaan piipittämään.

Lumikki ja Roosa

Olen aika varma, että Roosasta on tulossa kukko. Sillä on jo hyvin erottuva heltta, jollaista toisilla ei ole. Jos niin käy, se saa lempinimekseen Rolle.

Tällä kertaa Lyydia on joutunut jäämään alaorrelle.

Kesäkuun 26. päivä

Suloista, mutta samalla haikeaa: tiput ovat siirtyneet yöksi yläorrelle Flooran ja Lyydian viereen. Yksi niistä on päässyt Flooran siiven alle.


Heinäkuun 15. päivä

Vien ison kasan vesiheinää kanatarhaan. Viuhti alkaa kutsua kanojaan paikalle jo kaukaa nähdessään minut. Nuoriso seisoskelee seinän vierustalla. Eivät ole kuulevinaankaan. Heillä on nyt keskenään omat juttunsa. Niin ne tiput kasvavat.

Rollesta on tullut selvästi kukonpoika. Se on tumma ja komea. Sen harja ja heltta ovat voimakkaan punaiset. Minetellä ja Lumikilla on musta pää ja selkä sekä valkoinen vatsa. Vatsassa on jo kaunis kuviointi.

Illalla myöhään käyn sulkemassa kanalan luukun. Koko konkkaronkka kököttää yläorrella vierekkäin. Lumikki ja Rolle ovat asettuneet Lyydian ja Flooran välin. Minette on päässyt Lyydian siiven alle. Kuinka suloista!

Äiti ja isä ovat innoissaan Roosasta, isän lahjatipusta. Äiti puhuu siitä mielellään ystävilleen. Eräs ystävistä tarjoutuu munapalkalla maatalouslomittajaksi. 

– Sehän sopii, äiti lupaa, – en vain huomannut sanoa, että Roosa taitaakin olla kukko. 

– Mutta sovittu mikä sovittu, he nauravat yhdessä.

 

Heinäkuun 21. päivä

Vien kanoille vesiheinää ja tuoretta kurkkua. Nuoriso norkoilee kanikopin kulmilla. Emot kutsuvat niitä syömään, mutta syövät itse, kun nuoriso ei kerran tule. Näyttävät luottavan siihen, että nuoriso pärjää jo ilman paapomista.


Elokuun 8. päivä

Rolle pörhistää höyheniään ja hyppii pikku kanan edessä. Ei epäilystäkään, että Roosa ei olisi kukko. Kana katsoo mokomaa riehujaa hölmistyneenä eikä lähde mittelöön mukaan.

Kevään tipuista on muodostunut tiivis nuorisojoukko. Ne ovat aina yhdessä. Ovat ottaneet lempipaikakseen kaninkopin ylätasanteen. Sanomme sitä nuorisoseurantaloksi.

Illalla käyn sulkemassa kanalan luukun. Pikku kana hyppää orrelle Flooran viereen ja pyrkii äitimuorin siiven alle. Ei käy. Floora nokkaisee sitä vihaisesti. Hän haluaa nyt olla rauhassa tässä kukon kainalossa. Minun käy sääliksi tuota pientä kanaa. Enää niiden hoidosta ei kilpailla. Saavat pärjätä itsekseen. Onneksi pikku kanoilla on toisensa ja kukko.

Nykyään Lyydialla on muita kiireitä kuin tipujen hoito.

Isojahan nämä jo

Elokuun 10. päivä

Aamulla käväisen puolipukeissa kanalassa. On kirpeä ilma, hiukan kostea. Tuntuu elokuuta. Kanalassa näyttää vähän tyhjältä. – Missäs se Floora nyt on, kummastelen. Oi ei, se on keksinyt taas ruveta hautomaan! 


Elokuun 13. päivä

Käyn avaamassa kanalan ulkoluukun. Jaahas, Floora ja Lilli hautovat pesissä. Lyydia on asettunut makaamaan pesän edessä olevalle laudalle, koska yläpesät ovat olleet varattuja.


Elokuun 15. päivä

Päästän kanat ulos. Kerään niille vähän apilaa, orvokkeja ja vesiheinää. Sitten huomaan, että Floora on tullut ikkunalaudalle. Jihuu! Olen monta päivään ajatellut, että minun pitäisi ryövätä munat Flooran alta. Olen aina siirtänyt tuota hommaa. Nyt olen riemuissani: vihdoinkin pääsen keräämään munat Flooraa häiritsemättä ja ilman mitään välikohtausta. Floora ei todellakaan pidä siitä, että nostan sen väkisin pesästä. Se nokkii minkä kerkeää. Raukka parka. Mutta nyt saan kerättyä munat tuosta noin vain. Tyytyväisyyttä hyristen menen pesälle – ja huomaan Lillin makaavan munien lämmikkeenä. Räjähdän nauruun. Jos todellakin haluaa elämäänsä yllätyksiä, kannattaa hankkia kanoja.

Näin se vaan menee. Turha yrittää mitään vippaskonsteja, joilla saada kanat luopumaan aikeistaan. On vain tyydyttävä ryöstämään munat.

TIPUTON LYYDIA

Viime jutussa kerroin miten haudonta sujui. Nyt tarina saa yllättävän käänteen.

Toukokuun 21. päivä 

Hiippailen kanalaan muun perheen vielä nukkuessa. Ilma on raikkaan viileä. Kuovi huutaa. Viuhti kiekuu niin, että korviin ottaa. Lilli tervehtii kotkottaen. Flooran alta kuuluu pientä piipitystä. – Huh, ainakin ne ovat elossa, huokaisen. Oletan tipujen kuoriutuneen, sillä Flora on noussut pystympään asentoon. Sillä on selvästi rankka yö takana. Se painaa silmänsä kiinni ja koittaa nukkua. Kohta piipitys kuuluu taas. Floora valpastuu, ojentaa päätään tipuja kohti ja vastailee niille hiljaa. Sitten se saa hetken nukahtaa, mutta vain hetken. Se reagoi jokaiseen piipitykseen. Hiivin kanalasta varovasti, etten häiritsisi Flooraa. Sen täytyy saada kerätä voimia tipujen hoitoon. 

Tarjoan Flooralle vähän evästä.

Floora ryntää syömään niin,

että musta pörröinen pallero

pyörähtää sen jaloista.

Kyykin pesien edessä niin, että jalkani alkavat väsyä. Odotan, että saisin nähdä edes pienen nokanpään. Otan rehua kouraani ja ojennan käteni Flooraa kohti. Floora ryntää syömään niin, että musta pörröinen pallero pyörähtää sen jaloista. Muutama muru ei riitä mitenkään nälkäiselle kanaemolle. Floora jää odottamaan lisää ja näen sen jaloissa kolme tipua. Suloisia! Ehdin nähdä, että niillä on mustat päät ja valkoiset vatsat. Tarjoan lisää rehua kiposta ja Flooran syödessä poikaset kiipeävät astiaan. Yksi niistä yrittää kiivetä pesän reunalle. Minulle tulee kiire; nyt pitää äkkiä muuttaa koko poikue yläkerroksen yksiöstä alapesään.

Vihdoin ensimmäinen tipu näyttäytyy.

Munat vaikuttavat elottomilta.

Floora pääsee alapesään ja saa pienet piiperoiset alleen. Yläkerran yksiöön jäävät vain tyhjät munankuoret. Viereisessä pesässä on hiljaista. Lyydia on hautonut aivan yhtä uskollisesti kuin Floorakin, mutta munat vaikuttavat elottomilta. – Mitä jos laittaisimme yhden tipun Lyydian alle, Sinella ehdottaa. Kannatan ajatusta. Jospa Lyydiakin saisi sitten tipun ja lopettaisi tyhjän hautomisen. 

Suunnitelma menee pieleen. Floora ei huomaa mitään, mutta Lyydia on hämmentynyt. Se ei ymmärrä altaan kuuluvaa piipitystä ja nokkii sulkiaan. Nokkiminen on sen verran pontevaa, ettemme uskalla jättää tipua sen alle. Yhtä uskollisesti kuin tähän asti Lyydia jatkaa hautomistaan. 

Lyydia odottelee vielä.

Lyydia-raukka!

Sen kolmen viikon työ on mennyt hukkaan.

Lyydian tipujen olisi pitänyt kuoriutua jo. Mielessäni alkavat pyöriä varoitukset mätämunista. Mitä jos sellainen pääsee rikkoontumaan ja haju täyttää koko kanalan moneksi päiväksi? Ei auta kuin yrittää läpivalaista munat. Pimeässä wc:ssä kännykän taskulampun päällä se käy helposti. Yllätykseksemme munat ovat täysin tyhjiä. Ne eivät ole lähteneet kehittymään ollenkaan. Lyydia-raukka! Sen kolmen viikon työ on mennyt hukkaan. Lyydiasta se ei ainakaan voi johtua. Se on hautonut uskollisesti. Miten on mahdollista, että juuri toinen kanoista on saanut kaikki hedelmöittymättömät munat? – Ei se ole mahdollista, se olisi yhtä epätodennäköistä kuin lottovoitto, Jouko sanoo. – On se kuitenkin mahdollista, minä väitän. Lisään vielä saaneeni seitsemän lottovoittoa elämäni aikana; miehen ja kuusi lasta. – Kiitos, Jouko vastaa. 

Emme tietenkään saa tietää mitä munille on tapahtunut, mutta Lyydiasta se ei ainakaan ole kiinni. Munat olivat kahdeksan päivän ikäisiä kun kanat vaihtoivat pesiään. Siinä vaiheessa olisi pitänyt olla jo hämähäkkimäinen verisuonisto ja pieni alkio. Opin tästä, että luottavainen saa olla, mutta läpivalaisu kannattaa silti. 

Tuntuu kummalliselta. Yhtä aikaa on onnellinen ja surullinen olo. Iloitsen kolmesta pikku pallerosta ja suren Lyydia-raukkaa. Noihin tunteisiin sekoittuu myös jännitystä ja epävarmuutta. Miten Lyydia suhtautuu Flooran tipuihin? Herääkö sillä emon vaisto? Kuinka pitkään se hautoo tyhjää pesää ennen kuin luovuttaa? 

Roosa emonsa suojissa.

Tunteisiin sekoittuu myös haikeutta. Viime vuonna haudonta oli suuri spektaakkeli, mutta kun tiput lopulta kuoriutuivat, kolme emoa hoiti ne sulassa sovussa. Innoissaan ne ryntäsivät ruokkimaan tipuja niin, että tiput pyörivät jaloissa. Siitäköhän tuo sanonta on tullut, että nuo pikkuiset untuvapallot todellakin pyörivät jaloissa kun emo lähtee äkkiä? 

Illalla huomaa kontanneensa kanalassa: kuivikepurua on kaikkialla eteisestä makuuhuoneeseen. 

Soitin äidille ja isälle ja kerroin, että kuudesta munasta vain kolme kuoriutui. – Olipa onni, että juuri Roosa kuoriutui, äiti nauroi. Minä olen samaa mieltä. Isän tipuksi valittiin kaikista helpoiten tunnistettava: se, jonka nokassa on eniten valkoista.

Toukokuun 22. päivä 

Heitän jyviä pehkuille. Floora innostuu. Se nousee ripeästi pesästä ja kutsuu tipuja nokkimaan jyviä. Tiput piipittävät, mutta eivät osaa tulla. Floora palaa pesälle ja kutsuu tipuja uudelleen. Ne eivät tule. Flooran täytyy jälleen palata pesään. Se painautuu makuulle ja tiput kömpivät sen siipien suojiin. Sinne jäävät herkut toisten syötäviksi. 

Lyydia makaa edelleen pesässä, mutta se on noussut enemmän pystyasentoon. Aivan kuin Floora silloin kun tiput olivat kuoriutuneet. 

Onnellisena vanha eläinten ystävä

ja kotikanojen kasvattaja pitää pientä piipittäjää.

Myöhemmin samana päivänä huomaan, että Lyydia on Lillin ja Viuhtin kanssa ulkotarhassa. Mahtavaa! Näyttää siltä, että se on lopettanut hautomisen. 

Iltapäivällä tulevat äiti ja isä. Rollaattorilla pääsee juuri sopivasti kanalan oven eteen. Onneksi on lämmin päivä ja oven voi jättää auki. Isä saa kämmenelleen oman pienen tipunsa, Roosan. Tipulla on musta pää ja selkä sekä valkoinen vatsa kuten kaikilla muillakin tipuilla. Sen nokan yläpuolella on valkoista ja silmän ympärillä on reunus aivan kuin sillä olisi silmälasit. Onnellisena vanha eläinten ystävä ja kotikanojen kasvattaja pitää pientä piipittäjää. Tipu rauhoittuu isän turvallisiin käsiin. Liikuttavaa! Ovelta on helppo seurailla, kuinka emo opettaa tipuja syömään ja kuinka tiput lopuksi kömpivät emon alle. 

Roosa on äitini lahja 82-vuotiaalle isälleni.

Lyydian selvästi tekisi mieli hoitaa tipuja,

mutta sen täytyy tyytyä vain katselemaan.

Floora ja tiput syömässä

Floora ja tiput ovat syömässä. Lilli ja Lyydia liikuskelevat uteliaina ympärillä, mutta Floora ei päästä tipujen lähelle. Lyydian selvästi tekisi mieli hoitaa tipuja, mutta sen täytyy tyytyä vain katselemaan. Kun tiput alkavat piipittää sen merkiksi, että olisi aika päästä emon alle suojiin, Lyydia menee pehkuille makaamaan. Aivan kuin se odottaisi tipujen kömpivän sen alle. 

Emon siipien suojiin

Toukokuun 23. päivä 

Näyttää siltä, että Lyydia kuvittelee itsellään olevan tipuja. Usein se menee makaamaan pehkuille tipuja varten aivan kuin Floorakin. 

Siskoni tulee miehensä kanssa meille ja heillä on mukanaan veljeni tytär. He haluavat nähdä isän tipun. – Minäpä lähden näyttämään, isä sanoo, nousee saman tien ja köpöttelee keppinsä kanssa yllättävän reippain askelin kanalaan. Tipusta ja kanalasta ylipäätään on kovasti iloa meille kaikille. Lupaan lähettää kuvia ja videoita isälle, jotta hän saa seurata tipun kasvua. 

Roosa Ruusunnuppu

Toukokuun 24. päivä 

Vaikea valinta: kahdelle tipulle on ehdolla kahdeksan kaunista nimeä. Isäpapan tipu on jo saanut nimensä. Se on Roosa Ruusunnuppu. 

Yhden mielestä kaikki nimet ovat kivoja, toisen mielestä kaikki ovat kauheita. Jollekin nimellä ei ole väliä. Heiltä, jotka eivät käy kanalassa, ei edes kysytä. Järjestän äänestyksen. Jokainen äänioikeutettu saa merkitä mieluisimman nimen ykkösellä ja toiseksi mieluisimman kakkosella. Minette pääsee johtoon, mutta nimiasia ei ratkea vielä. Kahdesta nimestä järjestetään arvonta. Lumikki voittaa arvonnan. Ingrid jätetään odottamaan uutta poikuetta. Minun suosikkini, Hienohelma, ei päässyt loppusuoralle. 

Lumikiksi nimetään se, jolla on musta nokka. – Nokka musta kuin eebenpuu, minä tarinoin. Mineten nokan pää on valkoinen. Jos jompikumpi niistä osoittautuu kukoksi, se saa nimekseen Poppius. 

Mammalla riittää puuhaa.

Kanalan arki ja pyhä rullaavat. Tiput opettelevat syömään, nokkimaan rehua astiasta ja pieniä siemeniä pehkuilta. Floora puolustaa tipujaan silloin kun muistaa. Flooralla on aina nälkä, joten syödessä se ei aina muista tipujen perään vilkuilla. Tosiasiassa sen ei tarvitse puolustaa niitä, koska Lilli ja Lyydia suhtautuvat tipuihin ystävällisesti. Yhä useammin tiput voi nähdä jalkeilla, vaikka toki ne nukkuvat vielä paljon emon suojissa. Yöksi Floora johdattaa tiput pesään, toiset nousevat orrelle. 

Sen emonvaisto sanoo, että tipuja on hoidettava,

vaikka oikeasti tiput ovat Flooran

eikä se edes anna Lyydian hoitaa niitä.

Toukokuun 26. päivä 

Avaan kanalan luukun jo aamulla, kun on kuuma päivä. Floora haluaisi ulos, mutta tiput eivät seuraa sitä. Ne vain piipittävät hädissään. Flooran täytyy palata takaisin tipujen luo. Lyydiakin haluaisi ulos, mutta sekään ei voi mennä. Sen emonvaisto sanoo, että tipuja on hoidettava, vaikka oikeasti tiput ovat Flooran eikä se edes anna Lyydian hoitaa niitä. Lyydia jää makaamaan ikkunaluukun laudalle. 

Illalla käyn sulkemassa kanalan luukun. Kukko ja Lilli ovat jo orrella. Floora on johdattanut tiput kanssaan pesään. Viereisessä pesässä makaa Lyydia. Oi voi Lyydiaa! Ei ole helppoa olla tiputon. 

HARRASTA ODOTUSTA

Viime kerralla kerroin, miten päätös tipujen hautomisesta tänäkin vuonna kypsyi. Kerroin kukon surusta. Kerroin kanalan uudesta elämästä. Tällä kertaa kerron hautomisesta. Poiminnat ovat päiväkirjani sivuilta.


Huhtikuun 30. päivä

Onko tämä

liian helppoa

ollakseen totta?

Aamulla soitan videopuhelun äidille ja isälle. – Tuletteko käymään kanalassa, kysyn. – Ei kai teillä satu olemaan hyvät vaatteet päällä, siellä on kovin pölyistä, jatkan. Kukko tepastelee yksinäisenä pesien edessä. Ei kai Lillikin ole innostunut hautomaan? Ei ole. Se oli vain munimassa.

Floora ja Lyydia hautovat uskollisesti omissa pesissään. Onko tämä liian helppoa ollakseen totta? Ei tappeluja parhaasta pesästä. Ei riitaa munista. Ei kolmea kanaa samassa pesässä ja samalla munia kylmettymässä viereisessä pesässä. Ei mitään katastrofin aineksia. 

Lyydia

Iltapäivällä äiti soittaa ja sanoo keksineensä nimen tipulle. Tipusta tulee Roosa. Hän sai idean sanomalehtiartikkelista. – Sehän on sopiva nimi, sanon ja mielessäni välähtää sille sukunimi. Tipusta tulee Roosa Ruusunnuppu. 

Toukokuun 5. päivä

Onnellinen odotus jatkuu. Mikä helpotus, ettei minun tarvitse edes ryövätä munia! Lilli on ottanut tavakseen pyöräyttää päivittäisen munansa alapesään, joten voin poimia munan helposti sieltä. Ei tarvitse ottaa hautojien alta kuten viime keväänä.

Lyydia on painautunut

munien lämmikkeeksi

kuin sulanut lumiukko.

Yläpesissä hautovat Floora ja Lyydia. Floora makaa pyöreänä munien päällä aivan kuten tavallisestikin. Sen sijaan Lyydia on painautunut munien lämmikkeeksi kuin sulanut lumiukko. 

Satun juuri sopivasti paikalle kun Flooralla on jaloitteluhetki. Se menee juoksujalkaa avoimesta luukusta ulos tarhaan. Laitan käteni munien yläpuolelle ja tunnen kuinka ne hohkaavat lämpöä. Nyt olisi hyvä aika lainata munia läpivalaisua varten. Tällä kertaa suhtaudun haudonnan etenemiseen luottavaisesti enkä sitä tee. Minua on peloteltu mätämunilla, mutta uskon kaiken menevän hyvin. Jos munassa ei näkyisikään alkiota, en silti uskaltaisi heittää munaa pois. En ole niin tottunut läpivalaisija. Viime keväänä läpivalaisin munia pari kertaa. Näky oli sykähdyttävä.

Terhakkana Floora pöyhii maata ja nokkii jyviä. Se juo vettä ja pyöräyttää hajupomminsa. Sitten se ottaa hiekkakylvyn. Makaa hetken auringossa, pyörii ja hyörii. Olen tuonut tarhaan apilan ja voikukan lehtiä. Se syö vähän vihreää, ottaa vielä lyhyen hiekkakylvyn. Sitten kuin ajastimen ohjaamana se yhtäkkiä nousee ja kävelee takaisin kanalaan. Seisoo hetken luukun kynnyksellä ja asettuu munien päälle makaamaan.

Luulin, että Floora ja Lyydia

hautovat tyynen rauhallisesti ja yllätyksettömästi

hamaan tappiin saakka. 

Toukokuun 7. päivä

Luulin, että Floora ja Lyydia hautovat tyynen rauhallisesti ja yllätyksettömästi hamaan tappiin saakka. Eipä vain! Ne olivat vaihtaneet pesiään. Nyt Lyydia hautoo Flooran pesässä ja päinvastoin.


Toukokuun 18. päivä

– Äiti, montako munaa laitoit Flooran alle, Sinella kysyy. – Laitoin kolme kummallekin, vastaan. Nyt sen alta löytyikin seitsemän. Nyt tajuan, miksi luulin Lillin lopettaneen munimiseen. Kun se ei saanut kerättyä omaan pesäänsä tarpeeksi munia, nokkelana kanana se päätti ratkaista asian toisin.

Alkaa olla h-hetki käsillä. Ilma on sen verran lämmin, että voimme päästää Viuhtin ja Lillin ulos. Viimeinkin pääsen Sinellan kanssa siivoamaan kanalan. Minulle on tärkeää saada kämppä siistiksi ennen tipujen kuoriutumista. Siivoamiseen ja puuosien kalkitsemiseen kuluu koko päivä. Lystiä riittää vielä toiseksikin päiväksi. Kunpa säät nyt vain sallisivat.

Kesken seinän pyyhkimisen höristän korviani. Sanoiko Floora jotakin? Aivan kuin se olisi kuiskannut tipuille. Se tietää sitä, että pian alkaa tapahtua. 

Lilli

Alkaa sataa. Viuhti ja Lilli pyrkivät sisään, mutta hommat ovat vielä pahasti kesken. Eivät ne sitä paitsi uskaltaisi tullakaan. Paljas lattia ja siivousvälineet pelottavat niitä. Onneksi niillä ei ole mitään hätää ulkona. Seinän vierustalle ei sada. 

Silmäänsä räpäyttämättä

ne makaavat pesissään.

Pölyä on uskomattoman paljon. Se ei tunnu loppuvan ollenkaan. Kalkitseminen saa puuosat näyttämään puhtailta ja raikkailta. Kyllä kelpaa tipujen tulla. 

Flora ja Lyydia hautovat tyynen rauhallisesti. Silmäänsä räpäyttämättä ne makaavat pesissään. Lyydia on muotoillut pesänsä pyöreäksi kuin linnun pesän. Se on tulossa emoksi ensimmäistä kertaa. Floora on jo konkari; hautoo kolmatta tai neljättä kertaa.

Illalla ei uni tahdo tulla silmään. Jännittää, joko kanalassa alkaa tapahtua.


Toukokuun 19. päivä 

Kun lähestyn pesiä varovasti,

emot puolustavat poikasiaan ärhäkästi.

Kipaisen puolipukeissani kanalaan. Hiljaista on.

Illemmalla jään laittamaan vettä ja rehuastioita. Silloin kuulen hennon piipityksen Flooran alta. Sydämessäni sykähtää. Kun lähestyn pesiä varovasti, emot puolustavat poikasiaan ärhäkästi. Voi voi, enhän minä teidän tipuihinne aio koskea.

Soitan videopuhelun isälle ja äidille. Isän lahja ehti kuin ehtikin juuri syntymäpäiväksi. Miten ihana sattuma! Isä ja äiti ovat riemuissaan. Siskoni, Leena, sattuu olemaan heillä kylässä juuri. Hän pääsee kummiksi. Meitä kaikkia naurattaa. Myöhemmin kuulen, että isästä 82-vuotissyntymäpäivä on tuntunut erityiseltä kun hän on odottanut tipuja.

Mikä ihme niitä nyt viivyttää?

Toukokuun 20. päivä

Heti herättyäni käyn kanalassa. On aivan hiljaista. Odottelen, mutta en näe nokan päätäkään tipuista. Sinella ei malta odottaa, vaan kurkistaa Flooran siiven alle. – Mitä ihmettä, toteamme yhteen ääneen. Tiput ovatkin vasta kuoriutumassa vielä. Lyydian alta ei kuulu piipitystäkään.

Puutarhapuuhien välissä poikkean kanalassa. Vaikka kuinka toivon, ei kuulu mitään Lillin kotkotusta kummempaa. Mikä ihme niitä nyt viivyttää?

Kanalassa on väljää kun vain Viuhti ja Lilli ovat jalkeilla.

Iltapäivällä malttamaton Sinella kurkistaa Flooran siiven alle. Kuoriutuminen on samassa vaiheessa kuin aamullakin. Voi ei, onkohan kaikki kunnossa?

Vielä ennen saunaa käväisen kanalassa. Kun jonkin aikaa odottelen, kuulen taas vienon piipityksen. Hyvä. Nyt voin nukkua ensi yön rauhassa.


Jätetään tämä nyt jännittävään kohtaan. Ensi kerralla kerron, kuinka monta tipua lopulta kuoriutui ja mitä sitten tapahtui.

SURUSTA ILOON

Olin päättänyt, ettei meille tulisi kuluneena keväänä tipuja. Tiput ovat ihania, mutta siihen puuhaan liittyy aina huolia. Minun on niin vaikea luopua ylimääräisistä kukoista ja kanoista eivätkä kaikki välttämättä mahdu kanalaan. Mutta sitten kuoli Myy. Kloaakki eli yhteissuoli pullistui eikä tuota kanaa voitu pelastaa. Kurkistetaanpa päiväkirjani sivuille ja katsotaan mitä sitten tapahtui. 

Huhtikuun 22. päivä

Ajattelen viettää pitkän aamun: käydä kanalassa, surra suruni, syödä aamupalaa hitaasti kaikessa rauhassa. Ei se ihan niin mene. Kanalassa kyllä käyn hiljaisuutta itkemässä. Kun parven äänekkäintä kanaa ei enää ole, tuntuu tyhjältä. Aivan liian hiljaiselta.

Sanotaan, etteivät kanat sure. Tavallisesti puhelias kukko on kuitenkin nyt aivan hiljaa. Floora näyttää minusta hämmentyneeltä. Kun avaan ikkunaluukun tarhaan, kukaan ei säntää ikkunalaudalle. Myy oli kanat sinne aina ensimmäisenä johdattanut. Floora pyörittelee päätään ja näyttää epäröivän. – Minunko tässä nyt pitäisi, se pohtii.

En aluksi pitänyt tuosta kovanokasta.

Ajattelen Myytä, tuota rohkeaa, oman arvonsa tunteva pikku kanaa. Sillä oli tapana kirkua kovalla äänellä usein kukon kanssa vuorotellen. Ajattelin aina, että se haluaisi varmaankin kiekua. 

Myy oli reipas ja rohkea kana.

En aluksi pitänyt tuosta kovanokasta, joka aina ajoi toiset pois herkkupalalta, jotta sai itse syödä parhaat päältä. Ajan kuluessa tuo tuttavallinen kana kuitenkin vei sydämeni. Se oli aina ensimmäisenä vastassa kun avasin kanalan oven. Se oli aina tiellä kun puhdistin kikkareita yläorren alta. 

Vanha rouva kun ei kenen tahansa kukonklopin perään katsellut.

Nuorena kukkona Viuhti sai käyttää kaiken viehätysvoimansa taivutellakseen Myyn parveensa. Vanha rouva kun ei kenen tahansa kukonklopin perään katsellut. Rauhalliseen ja kärsivälliseen tapaansa Viuhti kuitenkin liehitteli ja lopulta sai Myyn pään kääntymään. Vaikka Myy pärjäsi itsekseenkin, niin ei sillä ollut mitään sitä vastaan, että kukko tarjoili herkkuja nokan eteen.

Miksi kanat tai kukot eivät voisi tuntea ikävää? Voivat kyllä. Kun päästän kanaparven ulos, Viuhti ei tapansa mukaan rupea pöyhimään maata ja etsimään herkkuja kanoille. Se vain seisoskelee ja katselee. Illemmalla vien niille lanttusiivuja. Viuhti ei kutsu kanoja syömään herkkuja. Se on vain hiljaa, vaikka yleensä se kotkottaa niin tomerasti, että minua ihan huvittaa. 

Myy oli uskollinen kanaemo. Kuva on kesältä 2019.

Huhtikuun 23. päivä

Kanalassa tunnelma on vaisu. Heitän jyviä maahan. Viuhti kyllä kotkottaa kanat paikalle, mutta ei ollenkaan tavanomaisella innokkuudellaan. Tunnen syvää myötätuntoa sitä kohtaan. Apeus ei hellitä päivälläkään. Ulkona kukko vain seisoskelee. Se ei kuopsuta maata niin kuin tavallisesti. Viuhti-parka.

Minun käy sääliksi

tuota surullista kukkoa. 

Huhtikuun 24. päivä

Aamulla menen kanalaan. Vastaanotto on vaimea. Voi, miten kaipaankaan sitä tavanomaista iloista touhotusta! Sitä kun kukko jo minut nähdessään alkaa innoissaan kutsua kanasiaan herkuille, vaikka en ole vielä ehtinyt edes näyttää mitä minulla on. Kaipaan sitä kun kukko kotkottaa korkealla äänellä kovaa kanojaan syömään, vaikka rouvat jo innoissaan ovat nokkimassa. Kaipaan sitä kun kukko nyökkii ja nyökkii, näyttää kuinka täällä olisi ruokaa, vaikka rouvat jo syövät niin paljon kuin ikinä vain ehtivät.

Minun käy sääliksi tuota surullista kukkoa.

Noeli kysyy, voisiko meille tulla tipuja. – Kyllä voisi, minä vastaan, jos kanat vain innostuvat hautomaan. Niillä ei nyt ole ollut hautomisvimmaa. Laitamme pesämuniksi muutaman puumunan ja niinhän siinä sitten käy, että vartin päästä Floora makaa matalana pesässä. Käy vieläpä niin, että pian on Lyydiakin haaveilemassa samoista munista ja samasta pesästä. Seisoskelee pesän edessä olevalla astinlaudalla, mutta Floora ei päästä pesään.

Laitamme kolme puumunaa viereiseen pesään. Lyydia hyväksyy ne ja asettuu littanaksi niiden päälle.

Lyydia hautomassa ensimmäistä kertaa

Huhtikuun 25. päivä 

Nyt kanalassa vasta hiljaista onkin. Se on kuitenkin erilaista hiljaisuutta kuin aiemmin. Siihen sisältyy toivo. Toivo uudesta elämästä. Floora ja Lyydia hautovat.

Etsin netistä siitosmunia. Haluan Mille Fleur -rotua, sillä nuo kanat ovat hyvin kesyjä. Helsingin seudulla olisi väritykseltään ruskeita ja Turun seudulla on mustia. Montako munaa hankkisin? Hankalaa tämä kanojen perhesuunnittelu. En pidä tästä. Haluaisin kaiken menevän luonnonmukaisesti, mutta se ei ole mahdollista. Meidän kukko ja kanat voivat olla sukua keskenään, joten on parempi turvautua siitosmuniin.

Värivalinnan ratkaisee puutarhahullun paratiisi Turun seudulla. Sieltä saisin monet tarvitsemani kasvit ja paluumatkalla voisimme hakea munat. Onneksi munia on saatavana.

Ehkä hankin kuusi munaa. Kaikki eivät ehkä kuoriudu. Joku niistä on kuitenkin kukko. Kun sitten tulee aika etsiä kukolle uusi koti, pitää olla kana tai pari antaa sille mukaan. Meille jäisi ehkä kaksi tai kolme. Ne mahtuisivat juuri sopivasti meidän pieneen kanalaan. Tällaisia suunnittelen, mutta tiedän, ettei kanojen kanssa mikään mene suunnitelmien mukaan. Ei mikään eikä koskaan.


Huhtikuun 26. päivä

Lueskelen taas vähän ruusuista. – Minette, siinäpä olisi kiva nimi kanalle, ajattelen. Keksin, että voisin nimetä tulevat tiput ruusujen mukaan. Ruusuja ja niiden kauniita nimiä onneksi riittää. Kukko voisi olla Poppius tai Nils. Ne kuulostavat miehekkäitä. Nilsin ruusun ostin viime kesänä muurin päälle.

Kanat voisivat olla Ingrid (Bergman) ja Therese (Bugnet). Kuulostavat sopivan arvokkailta. 'Schneewittchen' on lempiruusuni. Se tarkoittaa Lumikkia. – Iho valkea kuin lumi, huulet punaiset kuin ruusu ja hiukset mustat kuin eebenpuu, muistelen satua. Kiiltävän musta kana valkoisin pilkuin olisi ilmetty Lumikki. Jos värityksessä olisi punaista, kanan nimi voisi olla Red Nelly tai sitten ihan pelkkä Nelly vain.

Lapset haluavat osallistua nimien valintaan. Ruusukirjasta löytyy lisää hyviä ehdotuksia. Hienohelma on ihan paras kaikista. Ja jos kuoriutuu viisi kukkoa, yksi niistä saa kunnian olla George Will.

Pitäisi varmaan ostaa kolmetoista munaa, etteivät näin hyvät nimiehdotukset menisi hukkaan. Ihan tyypillistä minulle, että aloitan tämän projektin keksimällä nimet ennen kuin yksikään muna on kuoriutunut tai edes hankittu.

Kukko alkaa pikkuhiljaa toipua surustaan. Se kutsuu Lilliä herkuille aiempaa äänekkäämmin ja innokkaammin. Lilli seuraa kukkoa uskollisesti. Ihana Lilli, ilon tuoja. 

Lilli ja Viuhti

Huhtikuun 28. päivä 

Vien kananmunat autotalliin ja laitan ne puupalikan avulla hieman viistoon. Niiden täytyy antaa levätä ja tasaantua automatkan jälkeen.


Huhtikuun 29. päivä

Aamulla asetan munat viistoon toiseen suuntaan. Vasta illalla voin viedä ne Flooran ja Lyydian alle haudottaviksi. 

Kennollinen yllätyksiä

Juttelen äidin kanssa puhelimessa ja kerron, että haimme eilen kennollisen munia Nousiaisista. Äiti innostuu asiasta ja pyytää saada lunastaa yhden munan täysihoidolla itselleen. Hän antaisi tipun isälle 82-vuotissyntymäpäivälahjaksi. Sehän järjestyy. Äiti lupaa miettiä ruusuaiheisen nimen tipuselleen.

Ensi kerralla kerron, miten haudonta lopulta sujui.

JOULUN ONNI JA SURU

Jouluonni. Se on syvää, sanoin kuvaamattoman suurta kiitollisuutta lapsista – kaikista kuudesta – ja puolisosta sekä muista rakkaista ihmisistä. Se on onnenkyyneleitä kun seisomme pianon ympärillä ja laulamme: "Me lapset pienet riennämme nyt Betlehemin seimelle". Pystyn laulamaan vain pari säkeistöä ennen kuin kyyneleet alkavat valua poskiani pitkin ja minun täytyy turvautua nenäliinaan. Kuuntelen vuorotellen jokaisen lapseni laulua. Tässä tärkeimmän asian äärellä onneni on täydellinen. Tytöt laulavat kirkkailla äänillään, pojat matalammilla, mieheni ääni kuuluu tuttuna ja turvallisena. Jokaisen ääni on minulle täydellinen. Niin rakas.

Siinä välissä ehtii hyvin

tehdä pystypunnerruksia.

Joulun onni tulee yhdessä tekemisestä ja yhdessä olemisesta. Nautin kun lapset haluavat kattaa juhlapöydän mahdollisimman kauniiksi sekä pukeutua parhaimpiinsa. Jokainen huolehtii tunnollisesti oman osuutensa juhla-ateriasta. Kaikilla on joulumieli. Juhla-aterioiden kattaminen sekä niihin liittyvät laulut ja juhla-asut, tekevät näistä neljästä päivästä – aatonaatosta, jouluaatosta ja joulun pyhistä – aivan erityisiä.

Pöydän kattamisen välissä ehtii hyvin tehdä pystypunnerruksia. Meikäläisen näkökulmasta ne näyttävät ihan mahdottomilta: seistään käsillään ja siinä punnerretaan pää lattiaan ja takaisin ylös useita kertoja. Huhhuh, itselle tulee melkein hiki jo pelkästä katselemisesta!

Paras jouluherkkujen mauste on hyväntuulinen seura. Onneksi meillä on talo täynnä nuoria. He ovat mitä ihaninta seuraa: hauskoja, energisiä, luovia, liikuttavia.

Me kaikki haluamme vaalia perinteitä, joista monet ovat meidän perheen omia. Yksi sellainen perinne, jouluvalmistelujen kohokohta, on tonttupaja. Olemme arponeet kenelle kukin lapsi ostaa lahjan. Ostajat ja saajat pidetään visusti salassa. Useimmiten käy kuitenkin niin, että ainakin joku lahjan ostaja ja saaja paljastuu ennemmin tai myöhemmin. Jokainen paketoi lahjansa salaisesti minun kanssani. On liikuttavaa katsella kuinka suurella sydämellä he paneutuvat sisarukselle annettavan lahjan paketoimiseen.

Rose-koira seurailee paketointipuuhia silmä tarkkana. Se tietää, että myös sille on tulossa lahjoja. Tämänkin joulun alla käy niin, että se löytää omansa jo ennen aattoa ja ehtii aukaisemaan paketista kulman. Miten se voikaan tunnistaa paketin omakseen, vaikka lelu ei vingu eikä ruoka tuoksu? Ehkä se on oppinut valitsemaan pienen, pehmeän paketin, joka sopii hyvin suuhun.

– Minä vahdin näitä, Rose  tuumaa. Isoja paketteja Rose ei edes yritä availla. Se tietää niiden olevan lapsille.

Rose selvästi tietää, että lahjapapereiden ilmestyminen tietää joulua ja uusia lahjoja. Se nauttii joulusta. Jouluaattoiltana se on niin juhlahumussa, ettei vingu edes nukkumaan, vaikka on jo kovin myöhä. Yleensä se vinkuu iltaisin, jos nukkumaanmeno jostain syystä viivästyy. Se ei osaa itse mennä nukkumaan, jos toiset vielä valvovat.

Aatonaattona meillä on tapana, että Jouko ja lapset kiertävät laulamassa naapureille ja ystäville. Minä jään valmistelemaan ateriaa. Koskettavinta on, että ystävät osaavat odottaa joulutervehdystä ja jotkut liikuttavat kyyneliin asti. Joskus Joukon on täytynyt laittaa vanhukselle uudet silmätipat kun entiset ovat valuneet laulun myötä pois.

He ojentavat myös joulukirjeen, jossa kerromme perheemme kuluneesta vuodesta ja toivottelemme hyvää joulua. Tänä jouluna kirjoitin joulukirjeen viidennentoista kerran. 

Neljätoistavuotias poikani käytti luovuuttaan ja leipoi linnan.

Meillä on tapana aloittaa joulun juhliminen jo aatonaattona. Käymme tunnelmallisessa joulusaunassa ja sen jälkeen syömme juhlavan iltapalan. Tämä tapa alkoi silloin kun lapset olivat pieniä. Kaikkea ei yksinkertaisesti ehtinyt jouluaattona tekemään.

Jouluaattona sydämeni on pakahtua onnesta kun saan 14-vuotiaalta pojaltani lahjan. Kauniissa, itse tehdyssä rasiassa on mitali. Hän on veistänyt sen puusta ja maalannut. Kankaisen osuuden hän on ommellut huolellisesti käsin pisto pistolta. Mukana on kirje. Siinä sanotaan muun muassa: "Tämä on mitali sinulle siitä, kuinka hyvin olet jaksanut elää sairautesi kanssa." Miten koskettavaa!

Minusta lapset ja Jouko olisivat ansainneet mitalit. Niin hyvin he ovat suhtautuneet tähän, auttaneet ja kannustaneet. He ovat nähneet minut omana itsenäni, vaikka ulkoinen olemukseni on muuttunut. Se on ollut ihan parasta.

Tarjosin kerran lapselleni mahdollisuuden käydä ulkona syömässä. Kysyin, tulenko mukaan vai meneekö hän kaverinsa kanssa. Hän halusi mennä minun kanssani. Kysyin häneltä, eikö häntä hävetä kun vapisen ja kävelen huonosti. Hänen mielestään kysymykseni oli suorastaan outo; kuka voisi hävetä omaa äitiään.

Perinteisesti en tästäkään selviä

ilman onnenkyyneleitä.

Esikoinen on kirjoittanut joulukirjeen. Hän tietää, että se on toivelahjani, ja on paneutunut siihen koko sydämellään. Perinteisesti en tästäkään selviä ilman onnenkyyneleitä. Tytär on tiennyt jo varautua siihen.

En ole osannut odottaa lapsilta lahjoja, vaikka he ovatkin ne joka joulu antaneet. Iloni on suuri kun yksi pojista on sorvannut puusta kauniin kulhon ja valinnut sen sisään lempisuklaatani. Liikuttavaa! Saan myös toivomani puisen salkun, jonka hän on tehnyt koulussa. Siitä tulee upea sisustuselementti työhuoneeni pöydälle.

Toinen puolestaan on tehnyt koulussa metallista puunkantotelineen. On ihanaa kun monet käyttötavarat ovat rakkaiden lasteni tekemiä. Niissä on silloin aivan erityinen hohto.

Onneli valitsi paikkansa lahjapaperikasasta.

Nuorimmainen oli tehnyt tietokoneella minulle taulun valokuvista. Hän oli myös kirjoittanut. Harmillisesti tiedostolle oli tapahtunut jotakin niin kuin tietokoneiden kanssa joskus tapahtuu ja koko työ oli yhtäkkiä poissa. Sitten hän päätyi antamaan rahalahjan. Toki se ilahduttaa valtavasti kukkien ystävän mieltä. Säästän rahan kukkaostoksiin. Vaikka en saanutkaan hänen alkuperäistä taululahjaansa, olen äärimmäisen onnellinen jo siitä ajatuksesta, mitä hän oli halunnut antaa. Elättelen sellaistakin toivetta, että kadonnut tiedosto löytyy vielä tietokoneen uumenista.

Viimeisenä, vaan ei toki vähäisimpänä, mainitsen nuoremman tyttäreni antaman lahjan: hän auttoi minua paketoimaan kaikki lahjat. Se oli valtavan iso apu. Kaiken lisäksi hän oli kuin joulun tuoja. Hymyillen hän valmisteli jouluruoat pakastimeen, leipoi kakut ja herkut, auttoi siinä sivussa toisiakin. Minun ei tarvinnut stressata mistään. Tiesin, että hommat kyllä hoituvat. En voi käsittää, miten paljon kaikkea hyvää olen saanut!

Saan olla kiitollinen myös rakkaasta puolisostani, joka antoi oman huomattavan osuutensa juhlan onnistumiseksi. Mikä ilo onkaan kun keittiö on jokaisen juhla-aterian jälkeen siisti!

Rose

Mutta mikään ihana ei kestä ikuisesti. Tapaninpäivänä huomasimme suruksemme, että Milli – yksi suosikkikanoistamme – oli kuollut. Ihana, kesy kana, nokkimisjärjestyksen alimmainen, äidillinen ja suloinen. Luottokanani. Vielä edellisenä päivänä se oli ollut virkeä ja hyvävointinen. Nyt se makasi pehkuilla elottomana. Näytti siltä kuin se olisi ollut kylpemässä ja sitten vain kuollut. Vanhuuteen varmaan. On helpottavaa ajatella, että sen ei tarvinnut sairastaa.

Milli hautomassa keväällä. Millin hautomapuuhista kirjoitin mm. jutun Tipuinnostus.

Se oli varmasti

sen elämän onnellisin aika.

Milli sai elää onnellisen pikku kanan elämän. Siitä olen erityisen tyytyväinen, että viime keväänä se sai hautoa tiput ja hoitaa ne isoiksi asti. Väsymättä se opetti tipuja syömään, kylpemään, ulkoilemaan ja kaikkeen siihen, mitä kanojen elämään kuuluu. Se oli varmasti sen elämän onnellisin aika.

Ihana Milli!

UUSI ASTIASTO

Kanat saivat uuden serviisin. Porsliinia ihan. Kukkakuosia, ruutua ja ruusuja, kultareunaa, selkeälinjaista valkoista.

Ymmärsin, että tähän huusholliin

tuollaisia lautasia ei sitten enää tuoda.

Astiasto sai tyytyväisen vastaanoton toisin kuin eräs sininen lautanen kesällä. Olin laittanut herkkupalat sinivalkoiselle lautaselle. Sellaiselle, jossa on kaunis kukkareunus ja keskellä lautasta vanha englantilainen maalaismaisema. Siitä syntyi niin kauhea sekasorto – tuohtunutta kaakatusta, kotkotusta, kirkumista ja säntäilyä sinne ja tänne – että vein lautasen äkkiä pois. Ymmärsin, että tähän huusholliin tuollaisia lautasia ei sitten enää tuoda. No, ei se mitään. Kissat pitävät sellaisista lautasista.

Nämä astiat onneksi saivat täyden hyväksynnän noilta nirppanokilta ja hyvä niin, sillä olin ne huolellisesti kirpputoreilta valinnut. Vesikulho on ihan Arabiaa. Kultareunat ja kaikki.

Vanha kastikekulho riittää vesiastiaksi oikein hyvin meidän pienelle kanaparvelle.

Tätä ennen kanalassa oli pääasiassa metalliastioita – kauniita emalikulhoja ja kakkuvuokia. Koska ne ovat kevyitä, niissä piti olla painona kivi. Kanat kun mielellään hyppelevät astioiden reunoille ja syövät ruokansa seisten astiassa. Vähentääkseni tiskaamista valitsin painavimmat posliiniastiat, jotka löysin. Ne ovat turvallisia ainakin meidän kääpiökanoille. Eivät keiku eivätkä kaadu ja pysyvät siksi myös ehjinä.

Tämä soikea vati on vanhaa portugalilaista posliinia, ei sentään Vista Alegrenia, josta portugalilaiset ovat ylpeitä. Vadissa on ruokintakalkkia ja hiekkaa.

Saattaisivat suotta ihmetellä.

Kirpputorilla yritin vaivihkaa testata, keikkuuko lautanen kun sen reunasta painaa. Tuli vilkuiltua ympärille, ettei kukaan vain näkisi kun nostan lautasen lattialle – vapaata pöytäpintaahan kirpputoreilla ei ole – ja painelen astian reunoja eri puolilta. Saattaisivat suotta ihmetellä.

Tähän ruusuvatiin ihastuin ensivilkaisulla. Kanat eivät nykyajan tasa-arvokeskustelusta piittaa. Myy saa aina syödä ensimmäisenä. Se on arvojärjestyksessä ylimpänä.

Sopivat kaikki

yhtä aikaa syömään

ilman kinastelua.

Astioita pitää olla paljon, sillä rehua ja vettä on hyvä olla tarjolla eri puolilla kanalaa. Sopivat kaikki yhtä aikaa syömään ilman kinastelua. Lisäksi tietysti pitää olla vaihtoastiat kun toiset ovat pesussa.

Tämä hillitty sininen koristelu miellytti kanojen silmää. Kuvassa keväällä kuoriutunut Lilli.

Nostalgiset ruusukuvioiset vadit ovat suosikkejani. Juusto on kanojen erityisherkkua.

Yläkerta on jostain syystä suosituin ruokailupaikka. Sinne valitsin laakeat kukkakuosiset astiat. Alakerrassa puolestaan on enemmän tilaa ja sinne tuli valkoisia soikeita vateja. Juomapaikat ovat keskikerroksessa.

Isot soikeat paistovadit ovat ihanteellisia rehuastioita. Rehu pysyy aika hyvin astiassa, vaikka kanat innokkaasti kuopsuttelevat rehua. Alimmainen rehun nokare on aina paras. Kuvassa myös Lilli.

Kaikki vaikuttavat nyt oikein tyytyväiseltä – erityisesti minä, joka niitä asioita päivittäin tiskailen.

KUKKO KIEKKU

Kanalaan on tullut syksy. Eräänä maanantaina kanat olivat lopettaneet hautomisen. Vanhemmat kanat – Myy, Milli ja Floora – olivat hautoneet superinnokkaasti jo keväällä ja saattaneet maailmaan kukon ja kolme kanaa. Se taisi olla niin hienoa, että ne päättivät ruveta hautomaan heti uudestaan, kun tiput oli vierotettu. Meinasivat kai, etteivät tästä kanalasta saa tiput loppua. Eivätkä ne olisikaan loppuneet, ellen olisi puuttunut asiaan. Parhaimmillaan pesästä rosvottiin parikymmentä munaa. Huh!

Enimmillään samassa pesässä hautoi neljä kanaa,

joista yhdelle ei ollut tilaa, niin se makasi kaikkien kolmen päällä.

Nuoret kanat, Lilli ja Lyydia, olivat nekin innolla touhussa mukana. Enimmillään samassa pesässä hautoi neljä kanaa, joista yhdelle ei ollut tilaa, niin se makasi kaikkien kolmen päällä. Mikään maanittelu ei saanut niitä luopumaan aikeistaan, kunnes yhtenä aamuna oli kylmä ja hoksasivat syksyn saapuneen.

Vähän on ahdasta.

Kanojen hautoessa Viuhti-kukko näytti masentuneelta. Se ei kutsunut kanojaan herkuille, vaikka olisin vienyt mitä tahansa. Söi vain itse. Kukaan ei kuitenkaan olisi tullut. Minun kävi Viuhtia sääliksi, mutta en voinut asialle mitään. Onneksi nyt kanat pyörivät sen ympärillä entiseen malliin. Lilli ja Lyydiakin ovat valinneet Viuhtin omaksi kukokseen, vaikka eivät sen kintereillä koko ajan kuljekaan.

Rakkaus näyttää olevan molemminpuolista.

Aliisa sen sijaan on rakastunut Rekkuun. Rakkaus näyttää olevan molemminpuolista. Kerran kesällä kukot ja kaikki muut kanat olivat ulkona paitsi Aliisa. Aliisa seisoi yksin ylätasanteella ja yhtäkkiä sille tuli hätä. Se alkoi kaakattaa kovaan ääneen. Rekku kuuli kaakatuksen ja kiiruhti Aliisan luo orrelle. Se johdatteli Aliisan pehkuille syömään jyviä ja sitten ne menivät yhdessä ulos.

Olin jo keväällä ajatellut, että voisin myydä Chabot (Rekun, Lillin ja Lyydian) ja jättää Aliisan itselle. Se on Mille Fleur, joita meillä on ennestäänkin. Loppukesällä päätin, että niin teen. Tulee enemmän tilaa ja on vähemmän siivottavaa. Menin kanalaan kamera kaulassa kuvatakseni Chabot myynti-ilmoitusta varten. Rekku ja Aliisa istuivat orrella nokat yhdessä. Lilli ja Lyydia olivat pehkuilla. Kuvasin, mutta myynti-ilmoitus jäi laittamatta. Miten voisin erottaa nuo rakastavaiset toisistaan!

En ihan onnistunut saamaan kuvaa Rekun ja Aliisan suudelmasta.

Se on luonnon laki.

Kaksi kukkoa pärjää oikein hyvin samassa kanalassa, kun Rekku väistää vanhempaa Viuhtia. Se on luonnon laki. Kun Viuhti tulee ylätasanteelle, Rekku lennähtää alas pehkuille ja päinvastoin. Aliisa seuraa Rekun perässä, totta kai. Nukkumaan sopivat sentään samoille orsille kaikki.

Voi olla, että keväällä etsin nuorisolle uuden, hyvän kodin. Olisi ihanaa kun Rekku saisi olla pääkukko omassa pienessä laumassaan. Aliisa pääsisi tietysti mukaan.

Kanalassa on sopuisaa ja rauhallista. Etualalla Lilli ja Lyydia, taaempana Myy ja Rekku.

Siihen asti kanalasta kuuluu silloin tällöin kahden kukon vuorolaulu. – Kukko kiekuu-uu, Viuhti kajauttaa sointuvalla äänellään. – Kukko kiekku, kuuluu teinikukon särisevä ääni.

ONNELLISTEN KANOJEN TARHA

Ajattelin, että kun Milli saa hautoa ja hoitaa tipunsa, se elisi onnellisena elämänsä loppuun asti – tai ainakin kevääseen. Sitten sama härdelli alkaisi alusta. Ja katin kontit! Milli oli nippa nappa saanut vierotettua tiput tai oikeastaan delegoinut loput hommasta Myylle ja oli jo hautomassa uusia. Toivoton tapaus!

Yritimme houkutella Milliä pesästä vaikka millä. Tytär nosteli sitä ulkotarhaan, kasteli jopa vatsanalushöyheniä saadakseen sen lopettamaan hautomisen. Kana ei kuulemma märkänä menisi munien päälle. – Hautokoot, jos se kerran niin kivaa on, tytär puuskahti. Ei tässä muukaan auta, mutta munat kerään pois. Voi Milliä!

Olin toivonut

äitienpäivälahjaksi

kanaverkkoa.

Olin toivonut äitienpäivälahjaksi kanaverkkoa. Sain sen. Tiesinhän minä, ettei verkkorulla jää rullaksi. Jouko nikkaroi verkosta ja laudoista komean kanatarhan. Oikeastaan verkko ei ole kanaverkkoa, vaan paljon pienisilmäisempää (19 x 19 mm) rappausverkkoa. Se on turvallisin tipuille. Eivät myöskään pääse pikkupedot sisälle.

Koko konkkaronkka samassa kuvassa: Viuhti-kukko, kanat Myy, Floora ja  Milli sekä tiput Rekku, Lyydia, Lilli ja Aliisa.

– Minähän jopa innostuin tästä kanatarhan tekemisestä, mieheni sanoi ja sen kyllä huomasi. Hän rakensi tarhan niin tunnollisesti, että kanaparven voi huoletta jättää ulos. Ne pääsevät vapaasti kulkemaan sisään ja ulos, paitsi öisin. Ja kanat toden totta nauttivat tarhasta. Eräänä iltana menin sulkemaan luukkua puoli kymmeneltä. Kaikki muut olivat jo menossa nukkumaan, mutta Floora seisoi luukulla ja katseli ulos. Ymmärrän. Kauniina kesäiltana ei millään malttaisi mennä nukkumaan.

Minulla oli hupaisaa seuraa istuttaessani tarhaan mustaherukkapensaita. Kanat seurailivat tarkkaan puuhiani ja kommentoivat työn etenemistä. Kanat ovat uteliaita ja haluavat olla aina siellä missä tapahtuu. Siinä sivussa saattaa saada herkkupalan.

En minä ihan tällaista tarkoittanut.

Kanatarhassa on viihtyisää, vaikka mustaherukat ovat vielä pieniä. Pensaista kanat saavat aikanaan aurinkosuojan ja vihreä tuo viihtyisyyttä.

Valitsin kanatarhan herukkalajikkeeksi voimakkaan ja kestävän ’Mortin’. Istutusleikkaus tehtiin välittömästi innokkaiden apulaisteni toimesta. En minä ihan tällaista tarkoittanut. Taisi tulla pieni informaatiokatkos. 

Emme ole vielä päässeet yksimielisyyteen mustaherukoiden katteista. Minun  mielestäni sanomalehtien tulisi olla hakkeen peitossa kun taas kanat haluavat niiden olevan esillä. Kanat ovat niin määrätietoista väkeä, että minä olen se, joka joustan. 

Kanatarhassa on hiekkaa aurinkokylpyjä varten. Osa tarhasta on katettu hakkeella. Kate pitää maan muhevana. Osa on mulloksella. Sieltä voi lapiolla käydä kaivamassa matoja.

Mieleni tulvahti täyteen rakkautta kun näin Joukon saunalla ikkunan ääressä. – Katson miten tämän sälekaihtimen saisi siirrettyä kanalan ikkunaan, hän sanoi. Oi, minun rakas mieheni ikkunan ääressä miettimässä, miten kanojen olot saisi vieläkin paremmiksi! Tosiaan, saunan ikkunassa sälekaihdin on turha, mutta kanalan pienessä etelänpuoleisessa ikkunassa se suojaisi pahimmalta paahteelta.

Jouko tietää, että kaikki kanojen eteen tehty työ tulee korkojen kanssa takaisin. Vaimo on onnellinen ja se on koko perheelle onneksi.

Tervetuloa lukijakseni Marika`s Marjakuja –blogista! Toivottavasti löydät täältä mieluisia asioita ja saat iloa jutuistani ja kuvistani.