PUUTARHAPÄIVÄKIRJANI MUN Joulukuussa

Joulukuun 2. päivä

Kanalassa on rauhallista ja tunnelmallista. Kiireettömästi siivoan kikkareet. Annan rehut ja jyvät. Kuuluu vaimea piipitys. Kyselen kuulumiset. Juttelen kesästä ja Viuhtista. Onkohan Floralla vielä ikävä? Minulla on.


Joulukuun 3. päivä

Auringonpaiste ja pikku pakkanen saavat minut houkuteltua ulos nauttimaan puutarhasta. Sillä välin sähköpostiin on tulla tupsahtanut uusi pionimallisto. Kevät kolistelee nurkan takana. Johan tässä on talvea vietettykin useampi viikko.


Joulukuun 4. päivä

Sää Katajakujalla tänään 4. joulukuuta:

aurinkoista, lämpötila -17 astetta.
Tuntuu kuin 4. maaliskuuta

Joulukuun 9. päivä

Valkohäntäkauris seisoo syysleimupenkissäni aivan ikkunan edessä. Se on kaunis, lihaksikas ja hyväryhtinen, turkki on siisti ja tasainen. – Se on varmaan sama kuin eilenkin, sille voisi antaa nimen, innostun. Jouko ajaisi sen heti ulos portista, mutta Asla haluaa ottaa valokuvia ja minä en raaski häiritä eläintä.

– Annetaan sen syödä, sanon, sillä on kovat olot talvella. On vain hyvä, että se syö varret, jotka jäivät syksyllä leikkaamatta. Jouko hätäilee, että se oppii tulemaan yhä useammin ja pyytää muitakin syömään. – Onhan meidän puutarhassamme paljon syötäväksi joutavaa, vetoan. Tuijatkin kasvavat vain tuuheammiksi, kun niitä vähän leikkaa. (Oikeasti tuijat olivat aika tylyn näköisiä koko kesän.)

Video: Asla Isopahkala

Kun kauris on syönyt vatsansa täyteen, se lähtee kävelemään muualle puutarhaan. Silloin Jouko ei enää malta mieltään, vaan hätistelee sen pois. Onneksi sillä on nyt vatsa täynnä.


Joulukuun 15. päivä

Astuessani ulos putiikin ovesta satun kasvokkain kahden valkohäntäkauriin kanssa. Ne seisovat melkein terassin edessä. – Ei mitään hätää, yritän sanoa niille, mutta kahdella viimeisellä sanallani ei ole kuulijoita. Olisin vain halunnut sanoa, että onhan meillä niille syötävää vaikka kuinka paljon. Toivoisin vain, että söisivät tuijat vähän tasaisemmin, että puut ehtisivät kesän aikana vihreiksi.

Joulukuun 23. päivä

Olen pyytänyt Avillaa tuomaan kaupasta pari tummanpunaista sekakimppua. Jännittävää! Niissä voi olla mitä tahansa, mikä tekee asetelman sommittelusta mielenkiintoista.

Asettelen glöginpunaiset krysanteemit – pikkupallerot ja tavalliset – varjoyrtin versojen kanssa maitopulloihin. Asettelen sekaan pienilehtistä vihreää. Lisää vihreää saan viirivehkoista. Valkoiset krysanteemit ja nuppuiset liljat asettelen omiin maljakoihinsa. Myöhemmin liljat avaavat nuppunsa viehättävästi kauhtuneen vaaleanpunaisiksi kukiksi.

Kimppujen tekeminen käy helposti, mutta viimeisen puran useaan kertaan. Lopulta olen tyytyväinen, enkä malttaisi lopettaa. Alan ideoida uutta. Jospa tekisin jo uudeksivuodeksi…


Joulukuun 29. päivä

Viimeinkin alan saada talviunen päästä kiinni. – Onneksi on täysi talvi, huokaan kanalaan tarpoessani. En olisi vielä valmis kitkemään. Puutarhasuunnitelmat ja -unelmat, lajit sekä lajikkeet leijuvat utuisina jossakin kaukana. En suunnittele edes uusia leikkokimppuja. Entiset ovat oikein hyviä vielä.

Rakennan maatilaa ja laitumia, hoidan karjaa, viljelen peltoja ja pidän huolen ruokahuollosta – siis Agricola-lautapelissä. Välillä käyn hoitamassa ihan oikeita kanoja. Tyytyväisenä katselen lumisadetta. Puutarhassa on kaikki hyvin.

Lämpimät kiitokset kuluneesta vuodesta seurassanne, hyvät lukijani! 

Onnellista ja toiveikasta puutarhavuotta 2024 kaikille!

P.S. Suunnitelmissani on jatkaa blogia samaan tyyliin kuin tänäkin vuonna. Joka kuukauden lopussa olen julkaissut puutarhapäiväkirjani ja lisäksi matkavinkkejä puutarhaharrastajille. Matkavinkkien kokoelman löydät täältä. Satunnaisesti on tullut kirjoiteltua jotakin muutakin, kuten To Do -listoja ja puutarhamuistiinpanoja haaveilun ja suunnittelun pohjaksi. 

Jokaiseen kommenttiin vastaan ennemmin tai myöhemmin. Joskus vastaaminen viipyy, sillä lihassairauteni vuoksi kirjoittaminen on minulle vaikeaa ja työlästä. Samasta syystä kommentoin blogiystävien juttuja lyhyesti ja harvoin. Vaikka saneluohjelmat on keksitty, ne tekevät vielä niin paljon virheitä, ettei niitä tule aina käytettyä. Olen kiitollinen siitä, että olette uskollisesti pysyneet tämän hauskan harrastuksen parissa. Jatketaan toiveikkain mielin.

PUUTARHAPÄIVÄKIRJANI MUN Marraskuussa

Marraskuun 2. päivä

Eilisen, marraskuun ensimmäisen päivän harmaus ja ankeus ovat tipotiessään. Aurinko paistaa hurmaavasti. Kiirehdin ulos. Tällaista tilaisuutta ei voi jättää käyttämättä. Kaikkialla rapsahtelee: jäätyneet lehdet putoilevat hangelle. Tuntuu oudolta, kun vihreälehtisten kirsikkapuiden yllä on kerros lunta. Toivottavasti lumet sulavat vielä, jotta saan leikattua loput perennanvarret.

Marraskuun 15. päivä

Kaipaan puutarha-aikaa. Valoisaa, lämmintä, vihreää ja kukkaisaa. En tiedä, mikä minuun on mennyt, kun en saa talviunen päästä kiinni. Voisin unohtaa koko puutarhan ja nukkua sikeästi kevääseen asti niin kuin kasvitkin uinuvat lumen alla.

Menemme syömään Vapriikin ravintola Valssiin. Rakennuksen edessä on ryhmä tuijia, aivan tavallisia. Kokonaisuuden kruunaa kaunis joulukoriste. Sydämeni sykähtää; tulee puutarhaolo.

Ravintolasta ajamme Pyynikinlinnaan. Komea talo on täynnä upeita taideteoksia. Minä kurkin ikkunoista, miltä puutarhassa mahtaa näyttää. Mietin, pitäisiköhän tänne tulla uudestaan kesällä.

Marraskuun 17. päivä

Voi, millaiseen jamaan olenkaan itseni saattanut! Monen neliömetrin kokoinen viiniköynnös on kauhea syttyrä. Tiedän: se olisi pitänyt leikata moneen kertaan. Kaduttaa, etten ole aiemmin tullut kunnolla perehtyneeksi sen leikkaamiseen. Syvää katumusta tuntien yritän ottaa selvää loputtomista pää- ja sivuhaaroista sekä silmuista, jotka kaikki näyttävät yhtä elottomilta.

Minun pitäisi keskittyä leikkaamiseen eikä harmittelemiseen. Käsiä paleltaa. Tulen välillä sisälle ja opiskelen lisää. Helpottaa, kun jossakin sanotaan, että vanhat pääversot voidaan katkaista ja niiden tilalle kasvaa uusia. Huh, tilanne ei siis ole toivoton. Huojentuneena lyhennän loput versot ja päätän, että enää en laiminlyö viiniköynnöksiäni.


Marraskuun 18. päivä

Viuhtin sairastuttua Floora oppi syömään jyviä pikku kattilasta. Tarjosin Viuhtille kauraa astiasta, että se varmasti saisi tarpeeksi ruokaa ja Floora sai siitä oman osuutensa. Tomera Floora löytää jyvät pehkuiltakin, joten tänään aion lopettaa moisen höpsöttelyn.

Heitän jyviä pehkuille, ja Floora kiirehtii nokkimaan. Se huomaa pienen kattilan kädessäni. Hypähtää vakiopaikalleen eteeni, katsoo tiukasti pientä kattilaa ja äännähtää. – Haluatko sinä jyviä kattilasta, lepertelen ja asettelen astian tukevasti omalle paikalleen maahan. Flora alkaa innoissaan valikoida jyviä. Parhaimmat jyvät ovat aina pohjimmaisina.

Marraskuun 22. päivä

Äkkiä kengät jalkaan ja takki päälle. Juoksen kesähamosessani paljain säärin puutarhaan kuvaamaan. Ei ole aikaa hukattavaksi, minulla lienee muutama minuutti aikaa. Matalalta paistava aurinko valaisee hetkeksi etelä- ja länsipihan. Puutarha näyttää rähjäiseltä, sillä puihin ja pensaisiin on jäänyt ruskeat käpristyneet lehdet. Joutsenet lentävät torviaan töräytellen puutarhan yli. Tikka koputtaa puuta. Tuntuu mukavalta, niin puutarhalta.

Marraskuun 30. päivä

Puutarhan valkoinen peitto kohoaa yhä muhkeammaksi. Onneksi ehdin leikata varjoyrtin versoja maljakoihin ennen kuin ne peittyivät lumeen. Vihreät versot tuovat ihanan puutarhafiiliksen.

Lainaan kirjastosta muutamia kirjoja, puutarha-aiheisia tietenkin. Rea Peltola on suosikkini. Hän saa maan kunnostuksenkin kuulostamaan houkuttelevalta. Näin hän kirjoittaa: ”Maa käännetään lapiolla ja talikolla ja jokaikinen juurenpala ja juolavehnän rönsy poimitaan pois. Tämä on kovaa työtä, lihakset kehittyvät ja kunto kasvaa kohisten kilpaa kevättuulen kanssa. Hiki kohoaa otsalle ja kämmeniin ilmaantuu rakkoja. Työrupeaman jälkeen polvet tärisevät ja iltaisin tuntuu siltä kuin olisi joutunut mankeliin; joka lihasta jomottaa. Mutta puhdistettu maa-ala kasvaa hyvää vauhtia, ja vähitellen työ tuntuu yhä kevyemmältä. Runsaat tauot, hyvä seura ja ylenpalttiset eväät tekevät maan kunnostuksesta nautittavaa puuhaa.”

PUUTARHAPÄIVÄKIRJANI MUN Lokakuussa

Lokakuun 2. päivä

Tasoittelen hiekan kauniiksi kumpareeksi vatiin. Sammaleet odottelevat vieressäni. Muuttolinnut huutavat, hanhia varmaan. Hakevat omaa paikkaansa muodostelmassa. Ah, tätä ihanaa syksyä!


Lokakuun 4. päivä

Keltaiset sadetakit täplittävät Sibeliuksen puistoa. Koululaisryhmä seisoo Sibeliuksen patsaan edessä kuuntelemassa opasta. Minä valokuvaan komeita kukkaistutuksia. Istahdan penkille ja nautin, kun Sibeliuksen musiikki alkaa soida. Hienoa!

Kuulen sivusta oppaan kertovan, kuinka Sibelius on tallettanut sammalta tulitikkurasiaan ja toisinaan haistellut sitä päästäkseen metsän tunnelmaan, sen tuulen huminaan ja lintujen lauluun. Oppilaat miettivät Suomen kansallislintua, -puuta ja -kasvia. He tunnistavat kuusia, mäntyjä, koivuja. Pojat hyppivät vaahteranlehtikasassa. Joku kerää tammenterhoja.

Soivat penkit ovat haluttuja istumapaikkoja. Lapset selvästi nauttivat musiikista. Ripottelee vettä ja paleltaa, mutta en malttaisi lähteä puistosta. Nuori Sibelius jää katselemaan vanhaa yläalkeiskouluaan.

Ennen lounasaikaa ehdimme pyörähtää katsomassa vanhaa sairaalamiljöötä. Hämmästyttävää, että vanhat rakennukset ovat yhä terveyskeskuksen käytössä. Tuntuu hyvältä, että kaikkea vanhaa ja arvokasta ei ole hylätty. Kaunis, hyvin koristeellinen rautatieasemakin on edelleen käytössä.

Verkatehtaan alue ja Pinellan puisto veden äärellä on viihtyisä. Ihanan syksyistä! 

Yksi tehdasrakennuksista kätkee sisälleen modernin ravintolan. Räsymatot pöydillä pehmentävät vaikutelmaa. Kylläisinä lähdemme kohti Aulankoa – tai oikeastaan Karlbergin kartanoa, sillä tuon historiallisen alueen rippeet minä haluan nähdä.

–Millaista olisikaan ollut kreivittären kävellä käsi kädessä Hugon kanssa täällä, sanon Joukolle Joutsenlammella. – Olisikohan Hugolla riittänyt aikaa sellaiseen, jatkan, oli varmaan omaisuudessa yllin kyllin huolehtimista. Tarinahan kertoo, että tuolloin Suomen rikkain mies, Hugo Standertskjöld, oli ihastunut puolalaiseen kreivittäreen, mutta sai rukkaset. Hugo eli elämänsä poikamiehenä. Ei varmasti ollut helppoa hänellä.

Ruusulaakson paviljonki on aika hieno. Kuvittelen tyhjään tilaan pöydän, tuolit, pöytäliinat sekä koristeet ja tietenkin herkut. Kyllä kelpaisi viettää aikaa täällä. Sen sijaan Onnentemppeli vaikuttaa karulta kivikkoisen mäen huipulla. Onnellinen saa olla se, joka ylipäätään pääsee kiipeämään rakennukseen.

Aurinko paistaa ja näyttää Aulangon parhaat puolet. Ruska ei ole vielä kunnolla alkanut, mutta täällä on silti kauniin syksyistä. Saan hyvät kuvat.

Matkalla Lepaalle huomaamme yllättäen tien läheisyydessä kauniita rakennuksia. Vanhassa punatiilitalossa on erilaiseksi mainostettu rautakauppa. Se täytyy nähdä. Nämä ovat vanhan Metsänkylän kartanon rakennuksia. Toden totta rautakauppa on näkemisen arvoinen, vaikka en olekaan vailla vanhan ajan sähkökatkaisijoita, kahvoja, lavuaaria, en edes luutia tai sinkkikauhoja.

Lepaan kartanon mailla, keltaisten rakennusten edessä, huokailen ihastuksesta. Kuvaan taloja ja niiden välistä pilkottavaa tuulimyllyä, seinää vasten kasvavia omenapuita, näyteistutuksia, hedelmäpuiden rivejä. Opiskelijat kiertelevät tunnistamassa kasveja.

–Tässä olis sulle vähän mallia, sanon Joukolle vanhoista navetan raunioista tehdyn pergolan äärellä, sinähän tykkäät pergoloista. Joukostakin rakennelma on hieno. Kappelin portti on vaikuttava, varsinkin sen kautta avautuva näkymä. Kaikkialla on kaunista ja siistiä. Kannatti tulla tänne.

–Onneksi alkoi sataa, kiusoittelen Joukoa kotimatkalla, olisi muuten menneet huolet hukkaan. Hän on eilen tutkinut säätiedotusta ja puhunut laajasta saderintamasta koko eteläisen Suomen yllä. Päivä on ollut pääasiassa aurinkoinen. Vasta Vesilahdella alkaa sataa.

Lokakuun 8. päivä

Alan jo pikkuhiljaa tottua siihen, että kalpea Viuhti tulee vastaan kuin kana. Kiinnostuneena kurkkii, mitä herkkuja minulla on sille. Iltaisin löydän sen pesästä. Floora vaikuttaa hämmentyneeltä, kun sen asema hierarkian ylimpänä kanana ja kukon kainaloisena on mennyt. Haikeaa, mutta ei enää surullista. Viuhti on ihana juuri sellaisena kuin on.


Lokakuun 9. päivä

Olen vetkutellut kukkasipulitilauksen kanssa. Kauppoja on niin monta. Hintojen vertailu on hankalaa. Valikoimat hupenevat. Vihdoin tänään se on tehtävä. Olen luvannut itselleni, että istutan muutaman pussillisen joka syksy. Ei tarvitse keväällä katua laiskuuttaan. Darwineita ehdottomasti. Ei ole paljon mistä valita, riittää kun on vaaleanpunaisia ja aniliineja. Niiden lisäksi jokunen vähän erikoisempi: pussillinen papukaijoja ja liljatulppaaneja. Harmi, että kevättähdet ovat loppuneet. Otan pussillisen krookuksia. Yhteensä sataviisi sipulia.


Lokakuun 12. päivä

Tampereen kauppahalli on yhtä tunnelmallinen kuin aina ennenkin. Vihannespuoti on kuin satukirjasta. 

Kukkapuoti pursuilee värikkäitä leikkokukkia. Ah! Tiskeillä on tarjolla tuoretta lihaa, kalaa, lounasta, tamperelaisia erikoisuuksia kuten pärämätsejä ja rievää, leipomotuotteita ja vaikka mitä. Minä valitsen huolella palan suklaakakkua.

Alkaa olla jo nälkä, mutta haluan virittäytyä 1900-luvun tunnelmiin käymällä katsomassa Wivi Lönnin suunnitteleman Olánin talon. Iloiseksi yllätyksekseni Palomäenkadulla onkin vieri vieressä toinen toistaan viehättävämpiä taloja. Päätämme palata ihailemaan Pyynikinrinteen taloja vielä joskus toisellakin kertaa.

 

On hyinen ilma. Umpijäässä yritän napata muutaman kuvan Talouskoulun pihalta ennen kuin astumme ravintola Wiviin sisään. 

Ensivaikutelma on kuin kouluruokalassa. Varsinainen ravintolasali on kuitenkin viihtyisä, ja päätämme jäädä. Ikkunapöydässä istuu vanha pariskunta keskustellen intensiivisesti. Kuvittelen, että hänhän voisi olla itse Wivi Lönn kollegansa kanssa työlounaalla.

Jatkamme samaa teemaa. – Että ihan paloasemaa katsomaan, naurahdan ajaessamme keskuspaloasemaa kohti. Harmi, ettemme pääse tuota kaunista rakennusta paremmin näkemään tietöiden takia.

Talvitakkikaan ei auta, kun Miladivan palatsin pihalla tuulee jäätävästi. Kiertelemme silti ruskan värittämässä puutarhassa ihailemassa ja ihmettelemässä. – Tänne täytyy tulla kesällä uudestaan, sanon Joukolle. – Ehdottomasti, hän vastaa.

Vielä on yksi Wivi Lönnin suunnittelema rakennus nähtävä: Lapinniemen kartano.    

Oliivipuut kutsuvat sisään kauniiseen, yli satavuotiaaseen taloon. Talo on saanut arvoisensa asukkaat: tehtaanjohtajan lukaalissa toimii Bypias-lifestylemyymälä.

Katselen alkuperäisiä kaappeja, portaikkoa, ikkunoita ja muita yksityiskohtia. Kahvilan vierestä pääsee sisäpihalle tunnelmalliseen puutarhaan. Puutarhassa on rappioromantiikkaa. Sisäpihalla syksy näyttää parhaimmat puolensa. Pää pyörällä kaikesta kauniista lähdemme ajelemaan päivän viimeistä etappia, puutarhamyymälää kohti.

Olen päättänyt tehdä vihreävalkoisen asetelman terassille. Niin kuitenkin käy, että vihreiden callunoiden ja valkoisen jouluruusun seuraksi ostoskoriin päätyy vaaleanpunaisia callunoita. Jouko ehdottaa kultasypressiä. No otetaan toki. Alkaa olla jo kiire kotiin ja pian alkavaan webinaariin, mutta äkkiä vielä muutama tulppaanisipulipussi ja pari pussia kevättähtiä. Onneksi löysin vielä.


Lokakuun 14. päivä

Jouluruusu harmaaseen ruukkuun, sen seuraksi vihreä calluna ja iso ämpäri sammalta. Ei, ei sittenkään, vaan pieni ämpäri sopii paremmin… Alku on aina yhtä hankalaa, vaikka tiedän, että syyskukat näyttävät hyviltä, miten tahansa ne yhdisteleekin.

Lokakuun 17. päivä

Ensimmäiset rohtokatajanoksat näyttävät upeilta harmaassa seinätelineessä. – Tästä tulee hieno, ajattelen, mutta itseluottamukseni karisee sitä mukaa, kun lisään uusia oksia asetelmaan. Asettelen villanukkajäkkärää, välivihreäksi havuja, muutamia pallo-ohdakkeita ja tähtiputkia. En ole ollenkaan tyytyväinen. Nyt on tauko paikallaan.

Palaan kukka-asetelman ääreen ja päätän purkaa koko helahoidon. Uudella innolla aloitan alusta. Tällä kertaa harkitsen joka oksan paikkaa niin kauan, että se näyttää hyvältä. Se tepsii.

Lokakuun 22. päivä

Vilkaisen nopeasti kanoja ennen kuin kyykistyn pehkuille Viuhtin viereen. – Missä Floora on, ihmettelen, miten kana voi kadota jäljettömiin? Mielessäni käväisee jo sellainenkin epärealistinen ajatus, että onkohan se livahtanut ovesta ulos.

Kyyneleeni tipahtelevat Viuhtin kuparinruskeille sulille, kun painan varovasti kasvoni sen selkää vasten. Kukko on syvässä unessa, mutta hengittää vielä.

Tuntuu hyvältä, kun Jouko tulee perässäni kanalaan. Lohduttaa. Hän löytää Flooran kaurapöntön ja seinän välisestä pienestä kolosta kovalta lattialta makaamasta. Voi Floora-ressukkaa! Tuo aina niin tomera ja mitään pelkäämätön kanarouva on selvästi järkyttynyt. Tunnen suurta myötätuntoa sitä kohtaan. Floora katselee Viuhtia ja minua kaukaa. Yrittää syödä, mutta ruoka ei maistu. Pitkän ajan päästä se uskaltautuu lähemmäs ja jää seisomaan viereeni. Seisoo ja katselee vuoroin minua ja kukkoa.

Silittelen Viuhtia hellästi. Olen vuosia yrittänyt totutella ajatukseen, etteivät kukot ole ikuisia. Ei siihen kuitenkaan ole tottunut. Nyt seitsemän vuoden aikajakso on päättymässä. Viuhtin sairastamisen aikana päädyin pitkän harkinnan jälkeen siihen, että annan kukon kuolla luonnollisesti, kun sillä ei ole kipuja. Voimat olivat heikot, mutta ruokahalu oli vielä eilen hyvä. Iloisena ja luottavaisena se tuli aina vastaan minua.

Minun täytyy välillä käydä syömässä ja lepäämässä. Avilla soittaa koululäksyksi saatua, Ilmari Hannikaisen kappaletta Mirrin hautajaiset. Tuo haikeankaunis sävellys sopii tähän hetkeen. Taivaalta leijailee suuria lumihiutaleita.

Jouko käy tarkkailemassa tilannetta. Floora nukkuu Viuhtin vieressä. Sydäntä riipaisee, kun Floora, Viuhtin kainaloinen kananen, joutuu luopumaan rakkaimmastaan.

Vuorotellen istun pehkuilla ja lepään sisällä. Iltapäivällä Viuhti on nukkunut pois. Kaikki kanat ovat ihan sen ympärillä. Koskettavaa!

Annan kanoille aikaa hyvästellä. Siivoan kikkareita, lisään vettä ja ruokaa. Nyt Flooralle maistuu ruoka. Kaikki kanat kuopsuttavat vähän. Myöhemmin, kun käyn kanalassa, kaikki kanat seisovat hartaina ringissä Viuhtin ympärillä, kaikkien katseet kukkoa kohti.

Viimeinkin kanat ovat nousseet orsille. Nostan Viuhtin syliini. Lähden Joukon kanssa otsalampun valossa kulkemaan metsän reunaa kohti. Jouko laittaa lakanaksi silkkipaperin ja peitoksi toisen. Minä asettelen päälle jouluruusun kukan ja syyssyrikän oksan. Jouko sytyttää kynttilän ja luo haudan umpeen. Asettelen vielä kimpun villanukkajäkkärää kummulle. Silmäni kirvelevät itkemisestä.


Lokakuun 23. päivä

Kanalassa on hiljaista. Vain Lilli piipittää vaimeasti. Niin kaipaan entistä iloista kälätystä. Yhdessä kanojen kanssa ikävöin ihanaa kukkoa. Mietin, miten ne pärjäävät ilman Viuhtia, kun toista samanlaista ei saa. Ei, vaikka kuinka haluaisin.


Lokakuun 26. päivä

Vien kanoille omenaa. Ikävä puristaa sydäntäni, mutta kanojen suruaika näyttää loppuneen. Ne juttelevat ja touhuavat taas, nahistelevatkin vähän. Arki alkaa palata uomiinsa, paitsi Flooralla, joka on tavallista vaiteliaampi.

PUUTARHAPÄIVÄKIRJANI MUN Syyskuussa

Syyskuun 4. päivä

Rakas puutarhapäiväkirjani, en ole unohtanut sinua, vaikka en ole kirjoittanutkaan moneen päivään. Olen palautunut viime reissusta ja suunnitellut uusia seikkailuja. Onhan täällä sateiden välissä saatu peittokuvienpolviakin maahan isot alueet. Jouko puolestaan urakoi uuden parkkialueen.

Tänään luen netistä Iittalan taideasemasta ja silmiini osuu sanapari ”naivistinen vihersuunnittelu”. Silloin päässäni alkaa heti vilistä ideoita naivistisesta puutarhasta. Käytyäni Naivistit Iittalassa -näyttelyssä mietin, mitä maalaisin, jos minulla olisi taito. Yhtään ideaa ei tullut mieleen. Tuolloin ajattelin, että minun on tyydyttävä maalaamaan puutarhan pensseleillä. Muuta en osaa. Sen sijaan, kun näin tuon yhden sanaparin, ideoita alkoi pulppuilla. En ole koskaan tajunnut edes ajatella asiaa.

Makaan sängyllä ja kuvittelen naivistista puutarhaa. Suorakaiteita, palloja ja kartioita kuin piirroskuvassa. Ruusupuska. Emalista tehtyjä kevään, kesän ja syksyn kukkia iloisesti sekaisin. Rivi oransseja, kirkkaankeltaisia ja vaaleansinisiä ruukkuja, joissa vaaleanpunaisia pelargoneja. Värikkäitä laattoja, pala nurmikkoa, jolla värikkäät pöytä ja tuolit… Nukahdan haaveiluuni.


Syyskuun 8. päivä

On aurinkoinen, lämmin päivä. Tuntuu ihan kesältä. Ihanaa, kun saan jaettua vuorenkilpiä Joukon tiluksille.


Syyskuun 15. päivä

Lapsenomaisella innokkuudella suunnittelen matkaa Iittalan kautta Tammelaan. Iittalan taideaseman naivistinen viheralue on käytävä katsomassa ennen kuin lehdet tippuvat. Puutarha-aiheet ovat naivismissa suosittuja, mutta että joku tekee ihan oikeasti naivistisen puutarhan. Se on nähtävä.

Tammelasta on aikomus jatkaa Forssan kautta Jokioisten kartanolle. Kartanopuisto olisi kauneimmillaan ruska-aikaan, mutta en malta odottaa. Ruskaretkellä aiomme käydä Aulangolla. Ja ensi kesänä Miladivan palatsin puutarhassa. Ja keväällä Pölkinvuoressa…


Syyskuun 16. päivä

Ihastelen kuvauksellista Tarttilan kylänraittia auton ikkunasta. – Käännytäänkö takas, Jouko kysyy. – Mielellään, vastaan ilahtuneena. Eihän meillä ole kiire. Pyöräytämme takaisinpäin ja saamme hyvät kuvat. Ajelemme rauhassa pysähdellen kaiken kauniin kohdalla. Nautimme täysin siemauksin kiireettömästä matkasta. Kirkon sisäänkäynti on kuin ulkomailta. Pieni hiekkatie laskee somasti vanhalle kartanolle. Tämähän on kuin sadusta. Kullankeltaiset pellot levittäytyvät tien molemmin puolin.

Iittalan Taideasema on elämys. Viheralue on tosiaankin tunnistettavissa naivistiseksi. Kivasti toteutettu. Ainoa Suomessa, kenties koko maailmassa. Jännää!

Olen nähnyt Kikka Nyrénin muraalit jo netissä, mutta silti ne tekevät suuren vaikutuksen. Mietin, onko alikulkutunnelin toisessa päädyssä lisää muraaleja. – Ne on samoja kuin tässä, Jouko toteaa. Hän on ne käynyt vilkaisemassa. Onneksi käyn itse katsomassa. Teokset ovat vielä hienompia kuin tunnelin alkupäässä.

Ihailen lintuja ja kukkia. Yhtäkkiä Jouko huomaa perhoset. – No nyt mun silmät aukes naivistiselle taiteelle, hän ilahtuu. – Näähän on hienoja, varsinkin tuo sulhanen ja morsian, yhdessä lentelemässä aivan kuin me, hän kuvailee. Minäkin tulen onnelliseksi.

Ehdimme hetken kierrellä Tammelassa ennen kuin Makulihan lounasaika alkaa. Viehättävä pieni kylä, kirkkokin kuin satukirjasta. – Kauniita nuo syreenit, Jouko sanoo. Minua naurattaa. Tosiaankin hortensioiden kukinta on parhaimmillaan.

– Miten kaikki voi mennä näin täydellisesti, ihmettelemme yhteen ääneen. Makulihan tilapuoti on aivan upea. Ruoka on herkullista ja palvelu ystävällistä. Sianlihan tilalle kokki tarjoutuu tekemään Toscanan kanaa, ja tarjoilee valtavan annoksen pöytään. Kaikki on yksityiskohtia myöten mietitty, pöytien kukkakimputkin.

Mustialassa on idyllistä. Valtava puisto on hurmaava ja vanhat punatiilirakennukset todella kauniita. Rakennusten takana tuoksuu lanta. – Mennään katsomaan, siellä on mahdollisuus nähdä automatisoituun pihattonavettaan sisälle vapaasti milloin tahansa, selitän. En halua jättää käyttämättä sellaista mahdollisuutta. Katseluparvelle johtavat metalliset kierreportaat. Puolivälissä minua alkaa hirvittää. Pidän kaiteesta kaksin käsin kiinni ja yritän olla katsomatta portaiden lävitse maahan. Askel askeleelta nousen ylemmäs, mutta toiseksi viimeinen porras on pahin. – Mitä hullua minä teen täällä, mietin kauhuissani. Kunpa pääsisin edes ylös asti. Huh, viimein olen ylätasanteella. Ikkunan läpi näkee navettaan. Lehmät ovat kauniita, niiden laikukas turkki kiiltelee. Minua kalvaa ajatus, miten mahdan päästä alas. Onneksi alastulo ei pelotakaan, tai ei ainakaan niin paljon kuin ylös kiipeäminen. Tasamaalla minua naurattaa. Olen kuin urotyön tehnyt, vaikka toisille tuo on kuin yläkertaan kipaisisi. Saan silti olla tyytyväinen, sillä kaikilla ei ole tasapainovaikeuksia ja minä kiipesin niistä huolimatta.

Olen halunnut nähdä Wendlan puutarhan Jokioisten kartanolla ja siksi olemme tulleet tänne upeaan kartanomiljööseen. Avaamme Qr-koodilla ääniopastuksen, joka saa kartanon rakennukset näyttämään erilaisilta kuin ennen. Kuljemme hieman ristiriitaisin tuntein kartanon ylellisissä maisemissa. Mihin on tarvittu 38 hevosta? Entä kartanorakennuksen kolmekymmentä huonetta? Millaisissa mietteissä Wendla on puutarhassansa kulkenut? – Onhan tämä huikean kaunista, mutta millaista arki on ollut jakautuneessa yhteiskunnassa, mietin. Kummittelevaa Harmaata Rouvaa en kyllä välittäisi nähdä. Mitähän kamalaa täällä on vuosisatojen kuluessa tapahtunut? En edes haluaisi tietää.

Opas kertoo, että omenoita saa vapaasti poimia. Omenat ovat mauttomia, mutta poimin muutaman pudokkaan kanoille tuliaisiksi.

Ennen kotimatkaa pyörähdämme museorautatien asemalla. Tänne on päästävä kesäaikaan, kun höyryjuna kulkee. Matkustaisimme ainakin Minkiön asemalle asti. Kurkistamme asemarakennuksen ikkunasta sisään. Saakohan lipun ostaa pikkuruisen aseman luukulta?

Museoitu pappila ei ole avoinna, mutta haluan nähdä sen pihapiirin. Tunnelma on yhtä aikaa kolkko ja kiehtovan salaperäinen. Kultapallot kukkivat oven pielessä. Tunnistan myös syreenit ja pikkutalviot. Kurkistamme ikkunasta. Tänne on päästävä vielä joskus uudestaan.

Illalla sängyssä muistan navetan portaat ja purskahdan nauruun. – Lystiä riittää, kun itselleen nauraa, sanon Joukolle. Kaikki päivän kivat tapahtumat pyörivät mielessä eikä uni tahdo tulla.

Syyskuun 18. päivä

Syyssinikat alkavat jo kuihtua, mutta löydän muutaman hyvän oksan kimppuun. Niiden seuraksi poimin Sinikan lempiväriä vaaleanpunaista ja lisäksi vähän valkoista. Jouko tulee ikionnelliseksi kimpusta ja siitä, että olen lähdössä hänen kanssaan Seinäjoelle Sinikkaa tervehtimään.


Syyskuun 19. päivä

Ravintola Äärellä vanhassa Kalevan navetassa on juuri niin tunnelmallinen kuin kuvien perusteella oletinkin. Nautimme herkullisen lounaan, jonka jälkeen suuntaamme terveyskeskuksen vuodeosastolle. Sinikka ehtii jo soittamaan, missä viivymme.

Anoppi on yhtä hymyä. – En ole koskaan kuullutkaan tuommoisista kukista, hän hämmästelee syyssinikoita. Vuodeosastolla elämä on tässä ja nyt. Ikkunasta ei näe ulos ja jos näkisikin, näkyisi pelkkää harmaata seinää. Paistaakohan edes aurinko tänne korkeiden rakennusten väliin? Sinikka yllättyy, kun kerron, että puihin on tullut jo ruskan värejä.

Muutaman neliön sisään kutistunut elämä tuntuu minusta ahdistavalta, mutta onneksi Sinikka vaikuttaa tyytyväiseltä. – Tähän on tottunut, hän toteaa. Kun Sinikka käy päivälevolle, me lähdemme Törnävän kartanolle. Lupaamme palata vielä illalla.

Vanha Östermyran kartano on kaunis, kuten kartanot yleensäkin, mutta erityisen viehättäviä ovat vaaleanpunaiset rakennukset sen pihapiirissä. Nautimme puistomaisemien vehreydestä, mutta samalla on surullista, kun vanha yhtenäinen kartanoalue on tärvelty. Alueen läpi kulkee vilkasliikenteinen tie. Aluetta on muutenkin kehitetty lähinnä festivaaleja ajatellen eikä niinkään vanhaa kulttuurimaisemaa säilyttäen.

Yritän sulkea silmäni sorakentiltä ja nykyajan rakennuksilta. Valokuvaan niin, että tie jää piiloon. Haluan nähdä aiemmin kartanolle kuuluneen kirkon, joka on jäänyt tien toiselle puolelle. Kirkkoon johtaa tunnelmallinen tie. Mikä onni, että se on säilynyt! Kirkko on kuin Prinsessa Ruusunen -sadusta.

Sen jälkeen, kun olemme vielä käyneet Sinikkaa tervehtimässä, ajelemme vanhalle Lääninsairaalalle. Ilta hämärtyy ja ripsii vettä. Piha on täynnä autoja, sillä rakennuksessa on muun muassa kansalaisopiston toimintaa. Ihmettelen ja ihastelen, miten ennen vanhaan on panostettu sairaalan arkkitehtuuriin ja miljööseen. Kokonaisuus on täydellinen vastakohta nykyajan tehdasmaiselle sairaalarakentamiselle. Sairaalan pääoven edustan pylväspuut tekevät suuren vaikutuksen. Ihana sateisen illan tunnelma!

Koukkaamme vielä keskustaan hakemaan pitsan iltapalaksi. Uni tulee odottelematta.


Syyskuun 20. päivä

Jouko kysyy, mitä matkanjohtaja on tälle päivälle suunnitellut. – Sairaalateema entisajasta nykypäivään jatkuu, naurahdan. On kaunis poutapäivä, joten on mukava tutustua vanhan Piirimielisairaalan miljööseen. Komeat lehtipuut tekevät alueesta viihtyisän. Ääniopastuksen ansiosta kierros on mielenkiintoisempi kuin osasimme aavistella. Kuulemme tarinoita sairaalan työntekijöiden lasten kertomana. Yritän kuvitella, mitä kaikkea noiden seinien sisäpuolella onkaan tapahtunut.

Nyt maistuu lounas Valkoisen Puun kahvilassa. Komeat kesäkukkaistutukset toivottavat meidät tervetulleiksi. – Nyt tajuan, että modernikin voi olla kaunista ja viihtyisää, sanon Joukolle. Moderniin tilaan on yhdistetty muutama antiikkipöytä. Koko sisustus on toteutettu hyvällä maulla. En olisi ikinä uskonut, että ihastun näin moderniin sisustukseen.

Sinikka ehtii jo kysellä meitä, mutta pyörähdämme vielä keskustassa ihailemassa yhtä kivitaloa. Talo näyttää pieneltä korkeiden kerrostalojen ympäröimänä, mutta oikeasti se on suuri. Talon tarina jää askarruttamaan minua: kenen talo se on ollut ja mitä kaikkea sen ympärillä on tapahtunut?

Vanhojen sairaalarakennusten jälkeen terveyskeskuksen vuodeosasto tuntuu entistä ahdistavammalta. Onneksi seinien sisäpuolelle kuuluu hyvää: Sinikka on päässyt kävelemään ja vaikuttaa aiempaa virkeämmältä.

Kiitollisina lähdemme ajelemaan kotia kohti. En ole ennen huomannutkaan, miten avara taivas lakeuksilla on. Eksoottista!

Matkanjohtaja on suunnitellut yhden välietapin ennen Vesilahtea. On kiva jaloitella Ikaalisten vanhassa kauppalassa. Sen sijaan hirmuisen jyrkät kadut eivät ole minun juttuni. Pyörähdämme vielä pappilan pihassa. Pappilan puutarhaa ei enää ole. Harmi. Lähistöllä on sentään kaunis kirkko ja kirkon torni.

Vielä yksi jäätelötuutti. Sitten kotiin ja saunaan.


Syyskuun 22. päivä

Toivolan vanhan pihan ruosteiset kukka-astiat tekevät Joukoon suuren vaikutuksen. Minä nautin kuunnellessani häntä. Kuulostaa siltä, että hänestä on kehkeytymässä yhä enemmän puutarhaihminen. Olen niin onnellinen yhteisestä harrastuksestamme. Vatsa täynnä on hyvä kierrellä ja ihastella vanhoja rakennuksia.

Sää suosii meitä. On kesäisen lämmin päivä, vaikka on jo syyskuun loppupuoli. – Tuossa on Wivi Lönnin kotitalo, olen aina halunnut nähdä sen, sanon innoissani Joukolle. Aidan takaa aukeaa upea puutarha. Huokailen ihastuksesta. Vanha mies on viemässä kompostiämpäriä. Hän tervehtii ystävällisesti ja kutsuu meidät puutarhaansa. – Että ihan puutarhaa katsomaan, hämmästelen. Kylläpä meillä on onnea!

Vanha talo puutarhoineen on uskomattoman upea kokonaisuus. Wivi Lönnin istuttamat pionit ovat vielä hyvissä voimissaan. Puutarha on täynnä näyttäviä patsaita. Omenapuut ovat komeita ja hyvin hoidettuja. Daaliat kukkivat. Kaikkialla on siistiä ja viimeisteltyä.

Mies kertoo talon vaiheista. Hän oli ostanut talon rapistuneena ja kunnostanut sen nykyiseen loistoonsa. Eikä tässä vielä kaikki: pääsemme tutustumaan myös kasvihuoneeseen, jonne kuljetaan sisäkautta. Bougainvillea täyttää melkein koko kasvihuoneen. Isäntä esittelee peikonlehden, joka on kukkinut ja nyt tekee hedelmää.

Kiertelemme talossa ja katselemme sen tyyliin sopivaa sisustusta. Mies ojentaa meille pinon kirjoja ja lehtiä. En meinaa uskoa todeksi: saan haaveilemani Wivi Lönnin tuotannosta kertovan paksun opuksen sekä tästä Kauko Sorjosen puutarhasta kertovan kirjan. En tiedä, miten kiittäisin häntä.

Vierailusta jää kuitenkin vähän surullinen olo. Tontin naapuriin on rakennettu korkeita, rumia kerrostaloja, jotka peruuttamattomasti tärvelevät kauniin kulttuurihistoriallisen miljöön. Sorjosen sinnikäs yritys säilyttää tuo arvokas huvila-alueen kokonaisuus on valunut hukkaan. Tunnen myötätuntoa häntä kohtaan.

Jatkamme huvila-alueeseen tutustumista. Poikkeamme Vanhaan pappilaan nauttimaan Teeleidin juustokakkua pappilan puutarhassa. Vierailemme Kuokkalan kartanon puutarhassa.

Päivän viimeinen kohteemme on Sulkurannan siirtolapuutarha. Alue on hyvin viihtyisä, mutta pensasaidat ovat niin korkeita, että puutarhoja ei näy. Ei se mitään. Tänään olemme saaneet makeaa mahan täydeltä, ja olemme valmiit yöpuulle.


Syyskuun 23. päivä

Sää on harmaa ja sataa vettä. On tainnut sataa koko aamun. Jouko selittää kaaviokuvaa voimakkaan sateen rintamasta, jonka pitäisi mennä koko alueen yli. Olen monta vuotta toivonut pääseväni Tommolan tilalle, joten ei auta. Lähdemme matkaan Leivonmäkeä kohti.

Sataa melkein koko matkan, mutta Leivonmäellä sade taukoaa. Kun astumme ulos autosta, alkaa sataa taas, mutta pisaroi vain hetken. Uskomatonta: tulee kaunis ilma.

–Tämähän on kuin ulkomailla, huudahdan nähdessäni perennaistutukset rinteessä. Perennat on istutettu suoriin riveihin. Siellä täällä kasvaa pieni puu. Asterit, punalatvat, luppiot ja muut syksyn perennat kukkivat kauniisti. – Ihanaa, että tulimme tänne, huokailen. En ole suunnitellut ostavani mitään, mutta sinisenlila asteri on pakko saada. Jouko toivoo kahta muutakin väriä. Valkokonnanmarjalla on hauskat pampulat. – Otetaan sekin, Jouko sanoo. Perennaryhmä vaatii vielä yhden vaaleanpunaisen luppion. Näistä tulee kaunis syysryhmä.

Vasta kotimatkalla sade jatkuu. Ihmeellistä! Olemme niin kiitollisia.

Viherlandian lounaan jälkeen jaksamme hyvin matkustaa Orivedelle. – Katsotaan nyt, jos sataa kovasti niin eihän meidän tarvitse mennä arboretumiin, sanon.

Arboretum on hyvin tunnelmallinen. Valtavan suuret jalopuut muodostavat kuin katon polkujen ylle. Kuulen sateen ropinan, mutta se ei tunnu tulevan alas asti. Sade tekee metsän vieläkin tunnelmallisemmaksi. Ihanaa, että nyt sataa. Ihailen erikoisia puita, suuria saniaisia, kirjavalehtisiä maanpeitekasveja, värikkäitä kukkia siellä täällä ja sammaloituneita kiviä. Kyllä kannatti tulla.


Syyskuun 25. päivä

Minun ei pitänyt. Olin päättänyt katsella vain. Syysistutusten piti olla jo lopussa. Olin varautunut enää muutaman sipulipussin istuttamiseen. Nyt ne kuitenkin ovat maassa: kaksi erilaista asterilajiketta, kaksi eriväristä luppiota ja yksi valkokonnanmarja. Ihan ex tempore. Pitihän ne saada. Kukkivat niin kauniisti Tommolan tilalla. Toki tiesin, että näin voi käydä. Jos tarjolla on tähän aikaan kukkivia perennoja, ei sellaista tilaisuutta voi ohittaa. Oli ihan hilkulla, etten ostanut kultapalloja. Keltainen näyttää tosi hyvältä syksyllä.


Syyskuun 26. päivä

Tuntuu surulliselta käydä kanalassa, kun ennen niin iloinen ja touhukas Viuhti on muuttunut vaisuksi ja kalpeaksi. Kukosta on tullut vanha ja väsynyt. Se ei jaksa kutsua kanoja syömään, eikä kotkota riemuissaan, en tiedä kiekuuko edes. Voi, ihanaa Viuhti-raukkaa!

PUUTARHAPÄIVÄKIRJANI MUN Elokuussa

Elokuun 2. päivä

Olen koko kesän miettinyt ratkaisua Hedelmäpuutarhan ongelmaan. Suihkulähteen ympäristö on kiva, pionipenkkikin kohtuullinen, mutta ruusumalvojen alue on ihan liian sekava. Olen miettinyt vaikka mitä, mutta mikään ei ole loksahtanut. Ei kolahtanut heti silloinkaan, kun näin Instagramissa Claus Dalbyn puutarhan tai oikeastaan se oli vain yksi huone kahdestatoista. Aivan liian hieno jäljiteltäväksi. Seuraavana iltana en kuitenkaan meinannut saada unta. Näkymä jäi vaivaamaan.

Tänään menen silmämääräisesti mittailemaan. Päivällä on satanut kaatamalla, mutta nyt ilma on täydellinen. On jotenkin sadunomainen olo. Laitan kokeeksi muutamia keppejä ja näyttää siltä, että tila riittää juuri ja juuri. Uutta ruusua ei tarvitse siirtää, eikä kilpirikkoakaan. ’Joan Seniorit’ ovat työläin homma, niitä täytyy siirtää.

Jouko sattuu olemaan ulkona, pysähtyy hetkeksi katsomaan puuhiani. Pyydän häntä saman tien mittaamaan. Jouko juputtaa, että kaivamisessa on kauhea työ. – Maa on kovaa, pitäisi kaivaa Avantilla, hän jatkaa. Minä vakuutan, että multa on muhevaa. – Hirveä homma, hän sanoo, tähän menee tuntikausia. – Eihän tässä, sanon, tämä on jo kertaalleen kaivettu konevoimin. Ei täällä ole edes isoja kiviä.

Katsomme, että kepit ovat linjassa vanhan aidan kanssa. – Tuota polun nurkkaa täytyy pikkuisen siirtää, mutta aika vähällä sen saa mahtumaan, suunnittelen. Tämähän onnistuu paremmin kuin uskalsin toivoakaan. Otetaan ristimitat ja kaikki. Vekslataan kaikki kohdalleen. Kierretään vielä valkoinen naru keppien ympäri. Ah, naru näyttää jo muotoon leikatulta koivuangervoaidalta.

P.S. Maa oli muhevaa ja Joukon yllätykseksi koivuangervot oli äkkiä istutettu. Riitti, että Jouko osallistui mittaamiseen. Hän on siinä niin taitava.


Elokuun 3. päivä

Vietän Joukon kanssa vapaapäivää Hämeenlinnassa. Käymme syömässä herkullisen lounaan. Katselemme kauniita vanhoja puutaloja. Kiertelemme parilla kirpputorilla. 

Lopuksi ajamme Naivistit Iittalassa -näyttelyyn. Metallista tehdyt veistokset ovat hauskoja, samoin suuret keraamiset koirapatsaat. Muutamat puutarha-aiheiset taulut kiinnittävät huomioni. Ihan kiva reissu, mutta kirsikka jäi puuttumaan kakun päältä; ohjelmassamme ei ollut yhtään puutarhakohdetta.

Elokuun 8. päivä

–Niila on haaveillut tuollaisesta lava-autosta, Jouko sanoo moottoritiellä. – Ei hassumpi, sanon. Mietin, miten tavarat pysyvät kyydissä ja kurkin uteliaana lavalle Joukon huristaessa ohi. Hyvin pysyvät verkkorulla ja vesikanisteri. Syysmaksaruohot heiluvat muovipussissa. Sydämessäni läikähtää: joku toinenkin puutarhan ystävä on liikenteessä.

Jalkatilassani matkustaa peikonlehti. Tuntuu ihmeelliseltä olla muuttamassa omaa tytärtään Ouluun, vanhaan opiskelukaupunkiini.

Kummallista liikkua kaupungissa, jonka pitäisi olla tuttu, mutta josta ei kuitenkaan muista mitään. Kaikkialla on niin paljon uusia rakennuksia, puutkin ovat kasvaneet kolmessakymmenessä vuodessa. Torin rannassa sentään on paljon tuttua. Kiertelemme vielä huonekalukaupoissa ennen kuin hyvästelemme haikeana Avillan. – Tulee ikävä, sanon kyynelteni lomasta. – Niin tulee, Avilla sanoo ja halaa yhä lujemmin.

Myöhemmin kuulen, että Avilla on saanut illalla vieraita. Arvasin, ettei siihen kauan mene. Tuntuu vähän paremmalta.


Elokuun 10. päivä

Niila kysyy, voiko kuusen kaataa nyt. Sen, josta olen aiemmin puhunut. – Kyllä, kunhan se ei kaadu perennojen päälle, vastaan. – Ei kaadu, pojat lupaavat. Vilpas karsii oksat. Kylläpä tulee hienon näköistä, kun maisema avartuu. Kun enää latva on jäljellä, Niila sahaa rungon. Vilpas ottaa puun vastaan ja kohta he kantavat rungon niin, ettei se edes kosketa perennoja. Pojat keräävät oksat. Vain pieni kasa sahanpuruja jää jäljelle.

Nyt en enää olekaan varma, haluanko kuusen paikalle suurta puuta. Tämähän on tosi hieno näin.

Elokuun 11. päivä

Tänään panemme tuulemaan ja lähdemme varta vasten Tampereelle Pirilän puutarhalle ostamaan taimia. Lastaamme peräkärryyn kaksikymmentä koivuangervon tainta ja neljäkymmentäkaksi timanttituijaa. Kaksikymmentäkahdeksan säkillistä multaa matkustaa autossa.


Elokuun 12. päivä

Aamupäivällä kurkistan kanalaan. Siellä jonotetaan munintapesään ja pidetään meteliä. Munintahässäkän jälkeen avaamme kauden viimeisen pop-up jalkahoitolan.

Asiakkailta ei heru kiitoksia sen enempää kuin viime kerrallakaan, mutta onneksi homma hoituu. Ainoastaan Lumikki protestoi ja nokkii vihaisena Sinellan kättä. Haen Lumikille omenaa. Ei kelpaa. Tunnen itseni noidaksi. – Se on läksynsä oppinut, Sinella toteaa.

Päätän kivisen jalkahoitolayrittäjän tieni ja siirryn puhtaanapitoalalle. Vien vanhat kuivikkeet kompostiin ja pesen lattian. Sirottelen nurkkiin ja tasoille piimaata. Lopuksi laitan uudet heinät ja kuivikkeet. Huusholli on kuin uusi. Rohkea Lilli tulee testaamaan heinät ja purut ensimmäisenä.

Miten pienen viivan vetäminen voikaan olla niin suuren työn takana! To do -listallani lukee tuija-aidan istutus. Jouko huhkii pitkän työpäivän ennen kuin aita on kahta puuta vaille valmis. Ne meidän pitää vielä käydä ostamassa. 

Sen sijaan toisen viivan saan vedettyä helposti. Karistan muutaman lehtoakileijan helisevän siemenkodan ämpärin pohjalle ja heittelen siemenet maahan. Varsinainen työ tehdään ensi keväänä, jos heittelin siemeniä liikaa.


Elokuun 13. päivä

–Nyt on Viuhtin lähtö lähellä, sanon Joukolle ja kyyneleet tulvahtavat silmiini. – Sen heltta ja harja ovat ihan siniset, selitän. Netissä sanottiin, että se voi olla sydämen vajaatoimintaa. Niin kai, muuttuvathan ihmisenkin huulet sinisiksi tuolloin. Kukko on jo 7-vuotias ja nyt on ollut kovin kuumaa. Vanhan kukon sydän on kovilla.

Jouko tulee kanssani tarhaan ja lohduttaa, että Viuhti näyttää käyttäytyvän tavalliseen tapaan. Huolehtii kanoistaan ja nokkii jyviä, tepasteleekin ympäriinsä. – Nii-in, tosi sairas sinunkin täytyisi olla, että et huolehtisi perheestäsi, vastaan. Rintaani puristaa.

Netti ehdottaa muitakin syitä: paleltuma, nestehukka, ruokapala kurkussa. Paleltumaa se ei ainakaan ole, vettäkin on tarjolla runsaasti. Jouko epäilee Ivermektiiniä. Lääkkeiden sivuvaikutukset voivat olla arvaamattomia. Tuon mehukkaan kurkun, jota Viuhtikin nokkii innokkaasti.

Seurailen tilannetta ja raskain sydämin menen hetken kuluttua taas tarhaan. Väri on yhä sininen, mutta Viuhti on oma itsensä. Tohkeissaan se kutsuu rouvasiaan nokkimaan kurkkua, josta on enää kuivat kuoret jäljellä. Ihana Viuhti!

Iltaseitsemältä kurkistan kanalan ovesta. Sydämeni hypähtää. Viuhti on orrella kuten aina ennenkin. Onko sen harja oikeasti kirkkaanpunainen? – Kyllä, Joukokin vakuuttaa ja taas kyyneleet kohoavat silmiini, nyt ilosta ja kiitollisuudesta.

Elokuun 18. päivä

Alun sadepäivien jälkeen elokuu on ollut lämmin, jopa helteinen. Viileämpiä istutuskelejä odotellessa olen kitkenyt ja siistinyt, leikannut kirsikan oksan sieltä ja vesan täältä. Joukolla on draivi päällä. Kuusia on kaadettu ja kaivinkone tilattu uutta parkkipaikkaa varten. Tänään valmistuu paikka omenapuulle Liikenneympyrään.

Illalla saan tietää, että Jouko on lukenut blogiani. Oli kuulemma tullut vähän vauhtia. Olin listannut blogiini viisi suurta projektia, jotka odottavat toteuttamistaan:

Lampea ympäröivän nurmikon reunustaminen tiilillä (aloitettu)

Kesäkeittiön rakentaminen (perustus valettu)

Pylväiden muuraaminen portin pieliin (tiilet hankittu)

Katseita kestävän ratkaisun keksiminen ja toteuttaminen polttopuiden varastointiin (toivoton tapaus)

Polkujen leventäminen (haaveilun asteella)

Nyt nurmikko on reunustettu tiilillä. Polttopuille on paikka varattu ja katos suunniteltu, tarvikkeitakin hankittu. Hyvästi mustat muovit ja puulavat!

Elokuun 24. päivä

Viuhti täyttää seitsemän vuotta. Onnittelen tuota ihanaa kukkoa ja tarjoan kaikille pienen ämpärillisen vihreää. Tarjoilu on aivan spesiaalia, sillä ne ovat puutarhan viimeiset vesiheinät.

Elokuun 25. päivä

Olen murehtimalla murehtinut lihastautiani, jota ei vielä ole todettu, mutta joka on väistämätön. Nyt tuntuu, että voin silti jatkaa elämistä ja arkisia puuhiani. Vähän kerrallaan. Onneksi on elokuu.

Poimin kirjahyllystä viime vuoden puutarhapäiväkirjani, jonka siivin pääsen ihanan kesäisiin fiiliksiin. – Ovatko nämä kuvat oikeasti meidän puutarhastamme, hämmästelen. Vien kanoille lanttua. Lilli tulee, kun kutsun sitä. Ihana ystäväiseni! Kanalassa surut unohtuvat. Leikkaan isotähtiputkia kuivattavaksi. Sainpas nippa nappa ennen kuin ne ehtivät kuihtua. Sidon kimpun kauniilla pitsinauhalla. Tulee toiveikas olo. Kun pahin on jo tapahtunut, suunta on vain ylöspäin.

Elokuun 29. päivä

Nyt on hyvä mieli kuin harakalla! Päivänliljat ovat nätisti paikoillaan, koivuangervot istutettu, Joukon maillekin sain istutettua viisi päivänliljaa. Ja mikä parasta: Jouko huomasi uudet istutukset ja kehui niitä. Eikä kaikki hyvä edes loppunut tähän. Sain kanalan oven vierustan lähes täyteen grönlanninhanhikkia. Siitä tulee nätti.


Elokuun 30. päivä

Jouko näppäilee kännykkäänsä ja pian Google Maps alkaa navigoida kohti Kullaata eilen tekemämme suunnitelman mukaan. Ripsii vettä, mutta onneksi pahin sade lakkaa päästyämme Leineperin ruukille. Tunnen oloni tervetulleeksi, kun lampaat määkivät nähdessään meidät.

Ruukissa nukutaan vielä. Puotien ovet aukeavat vasta yhdeltätoista. Alue ei ole suuren suuri, mutta kaunis ja hyvin säilynyt se on. Ehdimme kierrellä kiireettä valokuvaten ennen kuin kuvataiteilija Seija Levanto avaa kesäateljeensa oven etuajassa ja kutsuu meidät sisään.

Katselemme hänen naivistisia teoksiaan ja juttelemme. Matalassa, vanhassa työläismökissä on tunnelmaa. Kosteus ajaa taiteilijan talveksi muualle, mutta ehkä ensi kesänä hän työskentelee täällä taas – tai lomailee, kuten hän on työnteon tänä kesänä kokenut. Hänestä on ollut antoisaa tavata ihmisiä idyllisessä ympäristössä.

Sen verran hiukoo, ettemme jää odottelemaan puotien aukeamista. Maps neuvoo sujuvasti seuraavaan kohteeseen, Ahlströmin ruukkiin Noormarkkuun.

–Enpä olisi nuorena osannut kuvitella, että syön jonakin päivänä täällä oman mieheni seurassa, sanon Joukolle pöytää odotellessamme. Vatsat täyttyvät jo pelkästä salaatista, mutta toki pääruokakin maistuu. Syödessä sade sopivasti lakkaa. Kylläisinä lähdemme katselemaan ruukkialuetta. 

Pyydän Joukoa valokuvaamaan minua pääkonttorin puutarhan edessä. Minulla on suunnitelma: jos tai kun saan diagnoosin, julkaisen blogissani kuvan itsestäni pyörätuolissa. Jos uskallan. Yritän suoristaa ryhtiäni. Jouko kuvaa. Ujostuttaa, sillä vähän kauempana seisoo turistiryhmä kuunnellen oppaan selostusta. Jatkan poseeraamista ryhmän kävellessä ohitsemme. Ihmiset hymyilevät, joku näyttää peukkua. Kannustus tuntuu ihanalta. Jospa he tietäisivätkin, mihin tarkoitukseen poseeraan.

–Enpä tätäkään olisi nuorena arvannut, että vielä joskus kuljen pyörätuolissa täällä, sanon Joukolle. Tuntuu yhtä aikaa haikealta ja lohdulliselta. Jouko työntää minut sillalle. Katselemme pitkään kosken kuohua. Tämä on tuttu paikka. Olen nuorena käynyt täällä usein.

Lämmin tunne mielessäni ajelemme Poria kohti. Tällä kertaa meillä ei ole aikaa jäädä, mutta haluan nähdä Raatihuoneenpuiston istutukset. Ne ovat yhtä värikkäät ja näyttävät kuin aina ennenkin. 

Ennen kotimatkaa vierailemme Emil Cedercreutzin taiteilijakodissa. Millaistahan olisi kirjoittaa villisian piikillä hämärässä huoneessa? Tuosta ajasta ei loppujen lopuksi ole kovin kauan. Samaan aikaan kanssamme opastuskierroksella on rouva, jonka luokkakavereina on ollut Cedercreutzin talossa samaan aikaan asuneen Kuulan perheen lapsia. Aika jännää.

PUUTARHAPÄIVÄKIRJANI MUN Heinäkuussa

Heinäkuun 1. päivä

Herätessäni sade ropisee. Olen niin kiitollinen siitä. Viime viikot ovat olleet kovin helteisiä ja kuivia. Jouko on sadettanut kaiket illat, mutta ei se ole sama.

Pioni 'Nymphe'

Heinäkuun 6. päivä

–Tule puutarhaan, Jouko pyytää, katajien luokse on noussut valtavasti joitakin hienoja punaisia kukkia. Mielessäni käväisee kauhukuva jättipalsamikasvustosta tai jostakin minulle tuntemattomasta. – Ei, ei se ole mahdollista, ajattelen. En muista istuttaneeni mitään laajaa punaista kasvustoa.

Päästyämme talon nurkalle, Jouko levittää kätensä. – Nämä tässä, hän sanoo. Minua naurattaa. – Eiväthän nämä peittokurjenpolvet ole kukkineet kuin vasta pari viikkoa, vastaan, mutta tosiaan nyt ne ovat muuttuneet vähän vaaleanpunertaviksi.

 

Heinäkuun 8. päivä

Katkaisen ruskehtavat märät mytyt pionien latvoista. Ilme raikastuu heti. Puutarhaan laskeutuu rauha. Kääpiövuorimäntyjen vuosikasvaimet olisi pitänyt leikata jo vähän aikaa sitten, mutta leikkaan ne nyt. Toivottavasti ei tapahdu mitään kamalaa.

Iltapäivällä alkaa sataa kaatamalla. Illalla sade lakkaa ja aurinko hymyilee. Tartun iloisena kameraan, mutta voih, sade on piiskannut kukat. Ne retkottavat alakuloisina.


Heinäkuun 9. päivä

Jo alkumetreillä huokailen ihastuksesta. Kamera roikkuu kaulassani, mutta en heti edes muista kuvata. Ihailen vain. Vuohipukin Puutarha on kerrassaan kaunis. – Onko teillä täällä koskaan ollut yhtään rikkaruohoa, kysäisen rouvalta. – Vietiin kahdeksantoista säkillistä naapuriin, hän nauraa. – Huomenna ne tulevat meille takaisin. Lohduttaa vähän.

Kuljemme puiden siimeksessä loivaa rinnettä alaspäin. Tiheän puuston ja pensaston suojissa on huvimaja ja huikaisevan kaunis kukkapenkki. Ihastelen ääneen kukkapenkin värimaailmaa: koko laaja väriskaala sointuu saumattomasti yhteen. Rouvaa naurattaa. – Tein tähän tosi hienon suunnitelman, hän sanoo, penkkiin piti tulla vain sinistä ja valkoista eikä mitään muuta ja tällainen siitä tuli.

Täällä on onnistuttu luomaan upea kokonaisuus pienellä määrällä samoja kasveja. – Periaatteena on ollut: kaikki maailman kasvilajit mulle, rouva hymyilee. – Välillä tuntuu, että tämä on ihan sekava, hän jatkaa. Niin ei kuitenkaan ole. Kolme täydellisesti yhteensopivaa pionia riittää. Ei niitä tarvitse olla massoittain.

Kasvot loistaen mies kertoo pergoloiden ja kasvihuoneen rakentamisesta sekä monista onnellisista sattumista. – Kyllä matkat joskus ihan mukavia ovat, mutta ei täältä kaipaa minnekään, hän sanoo. Sitä en epäile vähääkään.

Tuttu tunne valtaa mieleni jo kotimatkalla: oma puutarha näyttää lähinnä räpellykseltä. Sittenkin se tuntuu niin omalta. – Voisin alkaa tehdä tuollaista puutarhaa, mutta siitä tulisi kuitenkin tällainen kuin nyt, minun näköiseni, pohdin ääneen. Jotakin silti jää mieleen kytemään. Taidan jo syksyllä istuttaa kuunliljoja uudelleen, jotta saisin levennettyä polun.


Heinäkuun 11. päivä

Kanojen huushollin siivous on lattiaa ja pientä viimeistelyä vaille valmis. Oli niin kiva siivota ilman stressiä. Munintapesät hohtavat valkoisina ja uudet heinät odottavat munijoita. Huomenna pitää vielä sutia lattia ja vaihtaa pehkut. Sitten kaikki on tiptop.

Heinäkuun 12. päivä

Kas, tänään vietetäänkin Tässä ei ole mitään järkeä -teemapäivää. Teemapäivän ajankohta ja sisällöt näyttävät hieman vaihtelevan, mutta ohjelma toistuu suhteellisen samanlaisena vuodesta toiseen. Ensin roikotetaan kameraa kaulassa. Sitten huokaillaan, että peli on menetetty. Hätäpäissään leikataan kukkineet lupiinit ja pionit sekä kitketään keuhkosammalet. Kadehditaan hetken aikaa kaikkia niitä, joiden puutarha on kuosissaan. Syvää toivottomuutta tuntien hipsitään sisälle ja painetaan ovi perässä tiukasti kiinni. Sisällä suunnitellaan matkaa kaukomaille – tai ainakin Raumalle.

Illalla kanalaan mennessä vilkuillaan varovasti sivusilmällä ympärille; Muotopuutarha ei ehkä näytäkään ihan niin pahalta kuin muu puutarha.


Heinäkuun 13. päivä

Minä olen saanut eilisestä teemapäivästä puhtia. Ei tilanne sentään niin toivoton ole. Kiertelen puutarhassa ja panen merkille muutostarpeita. Kuunliljojen kukkavarsien leikkaamisella ja liikojen kurjenkellojen kitkemisellä pääsee jo pitkälle. Valkoiset akileijatkin voi jo leikata. Tummia akileijoja vielä siedän, koska haluan niistä siemeniä. Miksi säästelen tarha-alpia, kun en pidä kirkkaankeltaisesta?

Heinäkuun 15. päivä

Illalla avaamme tiettävästi kulmakuntamme ensimmäisen jalkahoitolan. Pedikyristi on ihan Tampereelta asti. Kohderyhmämme on pieni, joten maanittelun sijaan käytämme upouutta markkinointitaktiikkaa ja poimimme asiakkaat heidän suostumustaan kyselemättä terveyshoitolaan ja suoraan lämpimään jalkakylpyyn. Voin vakuuttaa, että ilman tällaisia toimenpiteitä asiakasvirtamme olisi vähissä.

Floora on helppo tapaus, kuin poimisi puolukan maasta. Saippuavedessä (kissojen vessalaatikossa) se seisoo kuin patsas. Lilli ja Lyydia sen sijaan räpiköivät ja yrittävät nokkia luukkua auki. Himmennetyssä valaistuksessa ja hiljaisuudessa tunnelma rauhoittuu.

Parinkymmenen minuutin liotuksen jälkeen Sinella kietaisee taitavasti kanan kerrallaan pyyhkeen sisään siten, että sen pää ja jalat jäävät näkyviin. Kertakäyttöhanskat käsissään hän öljyää jalat huolellisesti parafiiniöljyn ja Ivermektiinin sekoituksella.

Kukkokin on helppo tapaus. Vähän kaipailee kanojaan, mutta on luottavainen ja rauhallinen. Samaa ei voi sanoa Lumikista ja Minetestä. Minette pelkää niin, että sen kaakatus kuulostaa aivan itkulta. Voi raukkaa! Sydäntäni särkee, mutta ei auta. Jalkapunkki on inhottava vaiva ja kaikkien jalat on varmuuden vuoksi öljyttävä, vaikka vain kukolla on oireita.

Sillä aikaa, kun me puuhailemme kanojen jalkojen parissa kodinhoitohuoneessa, Noeli vie vanhat pehkut pois, pesee lattian ja laittaa uudet kuivikkeet sekä öljyää orret ja kulkureitit.

Kun Sinella on viemässä Viuhtia kanalaan, orrella istuva Lumikki säikähtää ja lehahtaa avoimesta ovesta puutarhaan. Onneksi melkein koko perhe on paikalla ja voimme muodostaa ringin tarhan oven edustalle. Monen vaiheen jälkeen Lumikki kuitenkin päättää tepastella pääovesta sisälle. Onneksi Noeli saa oven auki ilman ylimääräistä hässäkkää. Selvisimme säikähdyksellä, eikä Lumikki lennähtänyt naapuriin asti.

Iltamyöhällä urakka on ohi. Kodinhoitohuoneen lattialle jää kasa märkiä kylpypyyhkeitä. Kahden viikon kuluttua on seuraava show.


Heinäkuun 18. päivä

Häiritsevää, kun silmäni ovat harjaantuneet liian tarkoiksi. Ne huomaavat pensaan alla piileskelevän yksinäisen rikkanenätin, perennan keskelle naamioituneen särmäkuisman ja varjoyrttien suojassa varttuvan valvattivauvan – vaikka en katsokaan ja vaikka yritän olla huomaamatta. Nyt kun puutarha on siistimpi kuin koskaan, olisi ihana kävellä vain rennosti ihaillen näkymiä, mutta ei.

Kanat saavat pitkiksi venähtäneitä orvokkeja, jotka menevätkin kuin kuumille kiville.

Heinäkuun 20. päivä

Minulla on ollut stressaava päivä. Kipaisen kaatosateessa kanalaan. Matkaa ei ole kovin montaa askelta, mutta pian olen kuin toisessa maailmassa. Kanalassa on tunnelmaa. Parvi tungeksii minua vastaan odottaen herkkuja. Kaura ei riitä, jyviä ovat muutenkin jo kuvut kukkuroillaan. Aukaisen vitamiinituubin. Toinen mustista ehtii nokkaisemaan tahmean herkkupalleron sormestani. Voi, miten liikuttavaa! Se on ollut aikaisemmin hyvin arka ja nyt se uskalsi napata herkun ensimmäisenä.


Heinäkuun 21. päivä

Kanat ovat hassuja. Vien niille vesiheinää ja lopuksi täytän kulhon rehulla. Heittelen rehua vähän maahan, mistä kanat innostuvat suunnattomasti. Ne kaakattavat niin riemullisina, että minua naurattaa. Astia on täynnä samaa rehua ja ne saisivat syödä sitä mielin määrin, mutta maasta nokkiminen on paljon hauskempaa.


Heinäkuun 25. päivä

Aamun viileydessä kanalaan mennessäni tulee tunne, että kesä ei ehkä sittenkään jatku loputtomiin. Nyt ollaan jo syysleimuissa.

Heinäkuun 26. päivä

Ruokavirastolta on tullut sähköpostia. Sydämeni hypähtää säikähdyksestä. Lintuinfluenssan leviämisen vuoksi siipikarjalle on tullut ulkonapitokielto, joka koskee myös kotikanaloita. Luen tiedotteen moneen kertaan. Niin siinä sanotaan, että kanat on pidettävä nyt sisällä tälläkin alueella. Voi ei!

Jossakin kohtaa on pieni maininta, että poikkeusmahdollisuudet on lueteltu päätöksessä. Etsin päätöksen ja siellä todellakin sanotaan, että meidän ulkotarhamme on juuri oikeanlainen, parempikin kuin vaaditaan. Huokaisen helpotuksesta.


Heinäkuun 27. päivä

Vietän kesäistä aamupäivää kanatarhassa keräillen kikkareita ja höyheniä. Lapiomies kärrää hiekkaa. On tarhan suursiivouksen aika. Tämä on niin idyllistä. Toiset piileskelevät pensaiden alla, mutta ihana Lilli hyörii mukanani. Se on reipas ja seurallinen.

Kun homma on valmis, toisetkin tulevat uteliaina hyväksymään työn. Minua naurattaa, kun Viuhti tohkeissaan kutsuu kanoja paikalle. Kukko on löytänyt yhden kauranjyvän. Floora nokkaisee sen kohteliaisuudesta, vaikka tuskin on kauraa vailla. Sitähän on aina tarjolla mielin määrin.

PUUTARHAPÄIVÄKIRJANI MUN Kesäkuussa

Kesäkuun 2. päivä

Sataa reippaasti vettä ja minä seison letkun jatkeena suihkuttamassa vastaistutettuja parsantaimia. Tuntuu niin kesältä. Kesä, sade ja puutarhapuuhat kuuluvat yhteen. Seitsemän parsaa maassa – yhdeksän vuoden haaveilun tulos. Taas on aihetta koko illan kestävään juhlaan.

– Kunpa minun ei tarvitsisi luopua tästä, ajattelen ja heilutan pensasleikkuria edestakaisin koivuangervoaidassa. Sade kastelee vaatteeni. Käki kukkuu. On palkitsevaa nähdä työnsä jälki, vaikka aita onkin leikattu vähän sinne päin.

Kesäkuun 5. päivä

Leikkaan kirsikkapuun vesoja. Kuuntelen käen monotonista laulua. Pelkkää kertosäettä. – Eikö sillä ole mitään muuta sävelmää, pohdin.

Kesäkuun 8. päivä

Asuntovaunu on kytketty auton perään ja navigaattori näyttää reitin pikkuteitä pitkin Tiipiläntielle Lietoon. Kotipihassa on kylmää ja sateista, mutta matkalla on poutaa. Aurinkokin pilkistelee. Kanojen rehusäkki auton perään ja sitten nokka kohti Turkua.

Olen vuoden ajan haaveillut vaaleanpunaisesta ruususta kanalan edustalle, mutta viime päivinä olenkin alkanut unelmoida vaaleankeltaisesta kanadalaisesta ruususta nimeltä ’J. P. Connell’. Se kukkii parhaillaan. Yksi taimi riittää.  

Ostoslistallani on myös pioneja, joista olen päättänyt valita kolme vaaleanpunaisen / aprikoosin väristä ’Pink Hawaiian Coralia’. 

Jouko hoputtaa syömään. Vielä nopeasti tiibetinkoirankielen siemenet ja kassalle. Silloin tulee tenkkapoo. Käytävän varrella on köynnöskehikoita tarjouksessa. Hinta ei ole paha, mutta ne ovat ruosteen värisiä. Minulle kävisi paremmin musta tai harmaa, mutta löydänkö tähän hintaan yhtä hyviä muualta? Harmittelenko seuraavassa kaupassa, jos jätän tämän ostamatta… Mietin pää sauhuten, mutta Jouko ratkaisee asian. – Ota tämä, ei meillä ole enempää aikaa, hän sanoo kärsimättömästi ja niin menemme maksamaan.

Kortteliravintola Navetta on viihtyisä ja ruoka herkullista. Napa ritisten lähdemme seuraavaa puutarhamyymälää kohti. Tarhapäivänlilja ’Barbara Mitcheliä’ ei valitettavasti ole, mutta kärhö ’Hagley Hybrid’ löytyy. Poimin ostoslistan mukaan kolme ’Miss America’ -pionia. En jää fiilistelemään, vaikka kiirettä ei olekaan. Istutettavaa on jo ennestään niin paljon, että on paras edetä kassalle silmälaput silmillä.

Olen saanut keväällä sähköpostia, jossa kanta-asiakkaalle luvataan leikkokukkatiskiltä yllätys. Floristi kysyy lempiväriäni ja poimii sitten kauneimman vaaleanpunaisen pionin lasivitriinistä. En sano mitään, rupeaisin pian kyynelehtimään. Saan kaupan upeimman pionin, jonka myyjä sitoo kimpuksi suuren neilikan, pienempien täytekukkien ja vihreiden kanssa.

Mielihyvin annan juomapulloni maljakoksi. Kääräisen vaaleanpunaisen silkkipaperin kukkien ympäriltä ja asettelen lasipullon juomatelineeseen. Kukkakimppu nostaa auton viihtyvyyden aivan uudelle tasolle. Ehkä minun tarvitsee poimia kukkakimppu joka kerta reissuun lähtiessämme.

Kesäkuun 9. päivä

Uudenkaupungin vanha puutaloalue on yhtenäinen ja laaja. Kadut ovat yllättävän leveät. Suurin osa pihoista on umpinaisia. Korkeat lautaportit takaavat asukkaille täydellisen rauhan. Aitojen yli kurkottelevat syreenit. Siellä täällä portti on jätetty auki ja voin kadulta nähdä pilkahduksen pihaa.

–En varmaan mitään kimppua ole katsellut näin paljon, sanon Joukolle paluumatkalla. Pioni on auennut kauniiksi röyhelöpalloksi.


Kesäkuun 12. päivä

–Tasan kuusikymmentä senttiä, totean, tämä on riittävä. Mitään ei jätetä arvailun varaan. Nyt ei nimittäin olla istuttamassa mitä tahansa peruspuskaa. Nyt järjestetään parhaat mahdolliset hotelliolo-suhteet hienohelma ’Hagley Hybridille’. Tehdään kaikki pilkulleen sydän syrjällään ja ollaan olevinaan, että tämä nyt on meillä ihan käytäntö näin.

Köynnösruusun juurakko ranteenvahvuisine juurineen on kiskottu ylös. Kaunotar H.H. saa salaojan, parhaat herkut, runsaasti multaa sekä lopuksi vielä hiekkaa. Varpaiden peitoksi istutan mirrinmintut. Sydäntä särkee, kun leikkaan kärhön kukkanuput pois. On maltettava vielä.


Kesäkuun 13. päivä

Olin haaveillut, että tänään istuttaisin pioneita. Ehkä yhden tai jos hyvin käy niin kaksi. En voi uskoa, että nyt minulla onkin kuusi tainta nätisti maassa! Sain avuksi sellaiset supervoimat, että homma oli valmis jo puolilta päivin. Kolme ’Miss Americaa’ ja kolme ’Pink Hawaiian Coralia’.

Illemmalla Avilla kattaa hakkeella vanhan Potagerin viimeisen lohkon. Miten päin tässä osaa ollakaan, kun on niin mahtava fiilis!

Kesäkuun 16. päivä

Kuuma on, mutta saan silti kaksi ruusuangervoa maahan. Helteen painaessa päälle tuntuu hyvältä, että osa pensaista jäi löytymättä. Kaksikymmentäkolme pensasta odottaa vielä.

Kesäkuun 21. päivä

Pioni 'My Love'

Painan kasvoni pionin kukkaan. Minun täytyy tehdä se varovaisesti, sillä en halua joutua silmätysten muurahaisten ja mustien pikku ötököiden kanssa. Pionin tuoksu on hurmaava. Kunpa voisinkin jäädä tähän tuoksuun. En kuitenkaan voi, sillä minun on maistettava ahomansikoita ja jatkettava valokuvaamista. Kaikki tapahtuu niin nopeasti.

Kesäkuun 22. päivä

Hartaasti odotettu sade alkaa aamulla ja jatkuu koko päivän. Iltapäivällä menen ulos. Tuntuu kuin olisin astunut Kuala Lumpurin lentokentälle. Ilma on kostea ja kuuma kuin kasvihuoneessa.

Ah, ’Jalkavaimo nousee kylvystä’ -pionin tuoksu on koukuttavan ihana. Ahomansikat maistuvat kesältä. Märkä kasvillisuus kastelee sukat, mutta ei haittaa. Kukkarunsaus saa huokailemaan. Puutarhassamme ei ole ikinä ennen ollut näin paljon kukkia.


Kesäkuun 23. päivä

On juhannusaatto. Kitkemiskierroksen jälkeen istahdan viileään varjoon ja katselen, nooh, töitä. Huvinsa kullakin. Nautin töiden suunnittelusta. Kaikkein ihaninta on, kun työ on valmis – ja pääsen suunnittelemaan uusia töitä.

Iltaa kohti huvit vain hauskenevat. Jouko aikoo istuttaa pensaita vallille ja pyytää minua näyttämään niille paikkoja. Avilla alkaa kattaa pensaiden ympäristöjä pahveilla ja hakkeella. Noeli hurauttaa angervoaidat muotoonsa ja tarttuu sitten trimmeriin. Minä hypin ja pompin ilosta, mutta vain mielessäni. Jaloistani ei siihen ole.

Ilta-auringon ollessa parhaimmillaan, valokuvaan. Kuvattavaa on kaikkialla. Sisältä kantautuvat kauniit Kuutamosonaatin sävelet. Sinella kerää pioneita maljakkoon. Kukkineen hän on kuin suoraan puutarhalehdestä. – Onkohan puutarha nyt kauneimmillaan, ihastelen Joukolle. Juhannustunnelma on täydellinen. Ilta huipentuu muurinpohjalettuihin. Ihan parasta on nukahtaa keittiöstä kuuluvaan nuorison hyväntuuliseen rupatteluun.

Kesäkuun 26. päivä

Menetin melkein yöuneni: ei ole oikein, että maksaruoho ahdistelee ja verikurjenpolvi syleilee pionit henkihieveriin. Sellaisesta läheisriippuvuudesta on tultava loppu! Revin kottikärryllisen kasveja kompostiin. Nyt sekä minun että pioniparkojen olo alkaa helpottaa. Pikkutalvio ja rönsyleimu saavat jäädä. Peittokurjenpolvi saa odottaa syksyyn asti.

Jouko istuttaa lammen taakse neljätoista angervoa. Eilisten yhdeksän pensaan lisäksi saavutus on huikea. Tulee ihan juhlallinen olo.

 

Kesäkuun 27. päivä

Puutarhaintoilijan elämä on ruusuilla tanssimista – tai ainakin kuivien ruusunoksien leikkaamista ja juurialueen kitkemistä. On se toki vähän muutakin, kuten parsojen lannoittamista, trimmeröintiä, kivien keräämistä, kukkineiden lupiinien ja nukkapähkämöiden leikkaamista sekä pionien poimimista maljakkoon.

Tässä vaiheessa kesää toivon todellakin, että kesä- ja heinäkuun välissä olisi se Rea Peltolan mainitsema pelakuu. Olisi aikaa tehdä kaikki odottavat hommat ennen kuin on jo aika jakaa kasveja.