PALA MEIDÄN TARINAA

Katajakujan puutarhan tarina on aika ihmeellinen. Meidän mielestämme Vesilahti oli liian syrjäinen paikka meille ja Narva oli täysin poissuljettu laskuista. Aivan liian kaukana. Tosin vuoden voi asua ihan missä vaan, joten ahtauduimme vuokrakaksioon Narvan keskustaan – seitsemän henkeä ja firma.

Narva on pikku kylä Vesilahdella, Tampereen eteläpuolella. Kirjoittelin Narvasta täällä.

Olimme myyneet talomme Seinäjoella ja olimme aikeissa rakentaa talon melko lähelle Lempäälää. Kyläläiset olivat ystävällisiä. Yksi pyysi poimimaan marjoja, toinen toi lämpimäisiä, kolmas tarjosi luumuja ja omenoita, neljäs raparperia. Kylätiellä vastaantulijat tervehtivät. Kauppias palveli sydämellisesti. Kauppa, koulu, kirjasto ja terveysasema olivat kävelymatkan päässä.

Kun toinen sanoi sen ääneen,

oli toisella jo vastaus valmiina.

Olimme, mieheni ja minä, toisistamme tietämättä alkaneet katsella ikkunasta näkyvää tonttia sillä silmällä. Kun toinen sanoi sen ääneen: ”Mitäpä jos kysyttäisiin, olisiko tuo tontti myytävänä”, oli toisella jo vastaus valmiina. Tontti järvinäköalalla oli todellakin myytävänä ja me ostimme sen. Osoitteen ja talomallin vaihdos sopi talotehtaalle ja niin päädyimme kauas Narvaan. Aiemmin ostamamme tontti pantiin myyntiin.

Talo valmistui aikanaan ja me muutimme näköetäisyyden päähän. Talo ei ollut unelmiemme talo, mutta sen hetkiseen tilanteeseemme oikein sopiva. Meillä oli viisi pientä lasta, vanhin aloitti toisen luokan. Pian saimme vielä kuudennen lapsen. Aloin rakentaa ensimmäistä puutarhaani tasaiselle, puuttomalle peltotontille.

Onneksi sentään naapurin puolella kasvoi puita.

Ajelimme usein kesäiltaisin katselemassa kauriita. Eräällä tällaisella ajelulla totesimme mieheni kanssa yhdessä, että olisipa hienoa saada mökkitontti näistä maisemista. Olimme onnellisia kun maanomistaja suostui myymään meille palasen metsän laidasta. Silloin tällöin kävimme retkellä mökkitontilla ja haaveilimme, että jospa eläkepäivinä voisimme rakentaa sinne mökin.

Valkohäntäkauriilla on oma osuutensa meidän tarinassamme. Kuvassa poikani on valokuvaamassa niitä.

Lasten kasvaessa talo ja piha omakotialueella alkoivat tuntua pieniltä. Haaveilimme, että olisi ihanaa kun lapset saisivat enemmän tilaa leikkeihinsä. Saisivat rakennella majoja ja juosta metsässä. Pojille olisi kiva saada verstas. Verstas suunniteltiinkin, mutta juuri sinä päivänä kun rakennuslupahakemus piti jättää, mieheni sairastui. Ei pahasti, mutta sen verran kuitenkin, että lupahakemus jäi viemättä. Hakemusta oli turha jättää, sillä rakennusvalvonta jäi lomalle ja rakentaminen ei sen kesän aikana enää olisi onnistunut.

Mies oli ehdottomasti sitä vastaan;

eihän niin syrjässä kerta kaikkiaan voisi asua.

Niin sen pitikin mennä. Aloimme miettiä, että olisi ehkä sittenkin aika rakentaa toiveittemme talo. Olimme yksimielisiä siitä, että ryhtyisimme rakentamaan. Ehdotin, että rakentaisimme talon mökkitontille. Mies oli ehdottomasti sitä vastaan; eihän niin syrjässä kerta kaikkiaan voisi asua. Yksi asia oli varma: tontin pitäisi löytyä nykyisen koulupiirin alueelta, ettei lasten tarvitsisi vaihtaa koulua. 

Etsimme tonttia, mutta mieluisaa paikkaa ei vain löytynyt. En tiedä, mitä tapahtui, mutta miehestä alkoi tuntua, että voisimme sittenkin rakentaa mökkitontille.

Kuva mökkitontilta on vuodelta 2012.

Nyt oli siis suunta selvä, mutta… Emme voisi alkaa rakentaa ennen kuin talo olisi myyty. Löytyisikö sille ostajaa kun asuntokauppa on hiljentynyt? Mistä löytäisimme vuokra-asunnon rakentamisen ajaksi? Näin pienellä kylällä kahdeksalle hengelle sopivia vuokra-asuntoja ei vain ole ja asunnon pitäisi olla sisäilmaltaan ehdottoman terve. Suuria kysymyksiä vailla vastauksia. Emme voineet edes laittaa talon myynti-ilmoitusta, kun emme tienneet mihin sitten muuttaisimme.

Ajattelin perustaa puutarhan,

vaikka emme ikinä saisi rakennettua tänne.

Sinä syksynä tulin tänne tontille mukanani perennojen jakopaloja. Ajattelin perustaa puutarhan, vaikka emme ikinä saisi rakennettua tänne. Raivasin palan metsää kahden kuvitellun tien kulmaukseen. Annoin sille nimeksi Alkukulma.

Kasteluvesi uusille istutuksille piti tuoda mukana.

Kauriit juoksentelivat perennapenkkini läpi.

Istutin kukkasipuleita ja katselin puita, jotka olivat jo pudottaneet lehtensä. Ajattelin, että minulla on yhtä vähän ratkaisuja rakentamisen ja muuton suhteen kuin tuossa puussa on lehtiä. Sitten ajattelin, että onpa mielenkiintoista nähdä, miten Taivaan Isä on ajatellut asiamme järjestää. En miettinyt, en stressannut. Odotin vain.

Ystävänpäivänä meitä odotti iso yllätys: saimme tietää, että talollemme on ostajat. Ensin meille tuli puhelu parturilta. Parturissa käydessään Jouko oli syksyllä maininnut, että aiomme panna talomme myyntiin. Parturi oli jo jonkin aikaa puhunut asiasta tyttärelleen ja nyt hän uskaltautui kyselemään talon hintaa ja mahdollisuutta tulla katsomaan taloa. He ihastuivat taloomme oitis ja siitä alkoi jännityksen täyteinen odotus.

Meillä ei ollut aikaa hukattavaksi.

Meidän piti kaiken varalta alkaa jo suunnitella uuden talon rakennuttamista ja pyytää tarjouksia talotehtailta. Meillä ei ollut aikaa hukattavaksi, sillä monilla talotehtailla oli vuoden vilkkain myyntiaika käsillä. Jos viivyttelisimme, talon pystytys siirtyisi liian pitkälle. Meidän pitäisi päästä muuttamaan maaliskuussa.

Tulihan se kauan haaveilemamme rakennusaika.

Lopulta ketjureaktio alkoi rakentua pala palalta. Me teimme talokaupat ja saimme luvan asua entisessä talossamme maaliskuun loppuun asti. Sitten oli kiire vahvistaa uuden talopaketin osto, mutta jännityksemme ei päättynyt tähän. Kehitysvammainen veljeni ja hänen Rose-koiransa olivat tulleet meille lomalle tammikuussa. Helmikuun aikana veljelleni tuli halu muuttaa meille kokonaan.

Meidän piti miettiä koko taloasia uusiksi.

Kun veljeni vahvisti päätöksensä muuttaa meille, meidän piti miettiä koko taloasia uusiksi. Talomalli, josta olimme pyytäneet tarjoukset, oli yhdeksälle hengelle liian pieni. Teimme nopeasti ratkaisumme ja vaihdoimme talomallia niin, että veljellenikin riittäisi oma huone. Aikaa ei ollut montaa päivää, sillä talotehdas odotti viestiämme. Ellemme me vahvistaisi talopaketin ostoa, he antaisivat sen tietyn pystytysviikon muille emmekä me enää ehtisi saada taloa valmiiksi määräajassa. Viimeisenä mahdollisena päivänä entisen talon myynti oli selvä ja me ilmoitimme hyväksyvämme tarjouksen. Me saimme huokaista helpotuksesta.

Elokuussa talotehtaan rekat ajoivat tontille. Talo alkoi nousta. Kun työmiehet asensivat kattoa, minä istutin tulppaaneita ja krookuksia.

Kaikille riitti puuhaa.

Maaliskuussa pääsimme muuttamaan. Lastasimme loput tavarat autoon viimeisenä mahdollisena päivänä viisi tuntia ennen kuin määräaika kului umpeen.

Minä en usko sattumaan tai kohtaloon. Minä ajattelen, että Taivaan Isä halusi järjestää tämän asian näin.

Tämän jutun kirjoitin Mantelilaakson Susannan (A whisper from the almond valley -blogista) kysymyksen inspiroimana. Susanna kirjoitti: ”Olisi mukavaa lukea pihan historiaa, miten siitä on muovautunut juuri tämä ihana puutarha.” Kiitos, Susanna, mukavasta kysymyksestä! Oli kiva sukeltaa muistoihin. Tämä ei ollut suoranainen vastaus kysymykseen, mutta palaan siihen vielä.