PÄIVÄN LINTU: K

Sarja hauskoista tai muuten vain mielenkiintoisista lintujutuista jatkuu. Sarja etenee siinä tahdissa, kun satun lintuhavaintoja tekemään. Kevään vilkkaimpana aikana pyrin löytämään ns. päivän linnun. Päivän linnun löytäminen on aina yhtä jännittävää. Mitä enemmän päiviä kuluu, sitä haastavammaksi se muuttuu. Päivän lintu ei nimittäin voi olla mikä tahansa tirppa, vaan minun pitää kuulla tai nähdä se ja olla aika varma lajista. Tieteellistä tarkkuutta en tavoittele, tärkeintä on löytämisen riemu.

Päivitykset teen sivuille, jotka löytyvät yläpalkista. Kuvat ovat Pixabaysta, ellei muuta ole mainittu.

KALALOKKI

Pikkulinnut ovat aika hiljaa. Kauniit kalalokit käväisevät pellolla kirkumassa ja matoja syömässä. Luen netistä, että kalalokit ovat erilaisia kuin muut lokit. Ne eivät viihdy suurissa parvissa kuten muut. Ne muuttavatkin pienellä porukalla. Kumma juttu. Opin, että kalalokki haluaa tehdä pesänsä avoimelle, näkyvälle paikalle. Kuulostaa aluksi oudolta, mutta lokki ei halua tulla yllätetyksi. Niinpä. Kauempana vahtivuorossa seisova puoliso on valmiina puolustamaan pesää valehyökkäyksin ja ulostepommituksin.


KANADANHANHI

Kanadanhanhi on vieraslaji, mutta sen takia ei tarvitse yöuniaan menettää. Vaikka meteli voikin paikoin käydä hermoille ja ulosteet sotkea jalkapohjat ja golfkärryn, satovahinkojakin tulla, niin Suomen luontoa lintu ei häiritse. Päinvastoin öykkärinä tunnettu lintu tulee puolustaneeksi samalla toistenkin vesilintujen pesiä. Vaikka kanadanhanhi puolustaakin pesäänsä jopa kettua tai minkkiä vastaan, niin ihmisille se ei ole aggressiivinen.  

Ennen vanhaan monet asiat olivat yksinkertaisia. Kuka tahansa saattoi tuoda ulkomailta lintuja ja istuttaa niitä sinne tänne. Lajin mahdollisia vaikutuksia Suomen luontoon ei sen kummemmin tutkittu. Onneksi kanadanhanhelle löytyi vapaa ekologinen lokero.

Nyt saan selville senkin, miksi toisinaan olen sekoillut joutsenten ja kurkien äänien kanssa. Tämä joutsenta muotonsa puolesta muistuttava, hieman joutsenta pienempi hanhi äänteleekin hyvin samaan tapaan kuin laulujoutsen. Väriensä puolesta kanadanhanhen saattaa sekoittaa valkoposkihanheen, jonka ääntely on puolestaan hanhimaista.

KELTASIRKKU

Oloni on kuumeinen, ja vietänkin koko päivän sohvalla maaten. Iltapäivällä tokenen lääkkeen avulla sen verran, että pääsen hetkeksi ulos. Keltasirkkuhan se siellä reippaasti lurittelee. Monet sanovat, että keltasirkun laulu kuulostaa siltä kuin se laskisi seitsemään. Minun korvaani se kuulostaa kitiseviltä ketjuilta ja lopussa kuuluu ”Jii-haa!” Päästiinpä vihdoin matkaan!

Päätän mallailla betoniset polkulaatat paikoilleen. Sen jälkeen on aika tulla sisälle sairastamaan ja samalla tutustumaan keltasirkun elämään.

Saan vastauksen kysymykseen, jota en ole tajunnut koskaan aiemmin edes kysyä: ”Mitä yhteistä on keltasirkulla ja hevosella?” Niillä on sama lempiruoka, nimittäin kaura. Kesällä keltasirkulle maistuvat myös ötökät ja kastemadot, mutta talviruokintapaikkojen suosikkiruoka on kaura.

Keltasirkku voi ensi alkuun vaikuttaa tavikselta, mutta ehei. Lintujen munat ovat tavallisesti enemmän tai vähemmän pilkullisia, mutta keltasirkun munat ovat suorastaan taidetta. Kun kuvioita katsoo tarkasti, tulee mieleen kalliomaalaukset tai primitiivinen taide miniatyyrimittakaavassa.

Ihan tavallista ei ole sekään, että keltasirkku on ollut pitkään vahva ehdokas Suomen kansallislinnuksi. Lopulta tittelin vei kuitenkin laulujoutsen. Se tässä sirkussa sentään on tuiki tavallista, että vain koiras on kirkkaan värinen. Kirkkaankeltaisessa takissa on hauska istuskella tolpan päässä seurailemassa maailman menoa. Naaras on huomaamattomampi, mikä sinänsä onkin viisasta. Saa hautoa rauhassa kenenkään häiritsemättä.

KIRJOSIEPPO

Istun taas tuntikausia lintujen kielen intensiivikurssilla. Ja mikäpä onkaan istuskellessa aamuauringon paisteessa. Aluksi kerrataan helppoja ääniä, kuten kuovin, räkättirastaan, haarapääskyn, västäräkin, kiurun ja variksen. Pian siirrytään haastavampiin tehtäviin.

Tänään aiheena on erityisesti kirjosiepon ja pajulinnun visertelyjen erottaminen toisistaan. Tehtävä olisi helppo, jos näkisin laulajat, mutta puiden lehtien välistä en näe vilaustakaan. Kirjosiepon se säkeistö, jonka lopussa kuuluu ’kvik-kvik’, on aika helppo. Tänään opin, että sen yhdessä säkeistössä kuuluu ’tiitü-tiitü…’. Sen sijaan niitä muita lurituksia en millään muista. Jotenkuten hahmotan, että pajulintu laulaa ’titi-tyytyytyy’ ja lurittelee paljon muutakin.

Tällä kurssilla edetään niin nopeasti, että pää menee pyörälle. Nyt tuohon kaikkeen liverryksien sekametelisoppaan lisätään vielä viherpeipon, rautiaisen, peipon, kottaraisen ja monen muun linnun äänet.

Välillä tehdään kirjallisia tehtäviä. Perehdyn lempilintuni, kirjosiepon, elämään tarkemmin. Se on kauneimpia lintuja mitä tiedän, mutta kaikilla meillä on omat myrkkymme. Kirjosiepolla se on röyhkeys. Se saattaa vallata itselleen sinitiaisen pesän munineen/poikasineen päivineen ja vieläpä siinä vaiheessa, kun se on nähnyt pesimisen onnistuneen hyvin tässä pesässä. Se hämää sinitiaista tuomalla pesään munien päälle muutaman männyn kaarnan palasen, jotta sinitiainen ei tunnistaisi pesänsä. Silloin tällöin asunnonvaltauksesta tulee raivokas yhteenotto, josta voi seurata traagisia uutisia.

Koiraat pitävät jalkavaimoja ja jättävät ne yksin ruokkimaan poikasiaan. Koiras saattaa hankkia pari jalkavaimoa ja palaa sitten hoitelemaan ensimmäisen rouvansa kanssa poikasiaan. Ei ihme, että kotikoloille on kovasti tarvetta, vaikka naaras hoitaakin kodin sisustuspuolen. Eivät naaraatkaan mitään puhtaita pulmusia ole, saattavat nekin tehdä syrjähyppyjä. Kukahan nämäkin suhdekoukerot on selvittänyt?

Nyt vielä muotoilen Älypenkin istutuskuntoon. Mallaan pallotuijat kuoppiinsa ja kastelen. Juuri sillä hetkellä tapahtuu jotakin ihmeellistä: kirjosieppo seisahtaa sähkärini käsinojalle. Pieni, suloinen nappisilmä. Kerrassaan ihana! Seisoo ja katselee minua silmiin. Minä katson sen virheetöntä höyhenpukua. Saan rauhassa tarkastella jokaista höyhentä erikseen. Katselen sen varpaita. Lintu kääntelee päätään ja katsoo minua toisesta suunnasta silmiin ja taas toiselta puolelta. Sillä ei ole mitään kiirettä pois. Silmäkulmani kostuu katsellessani tuota pikkuruista ihmettä. Että minä sain tällaisen tilaisuuden!

Koitan olla liikkumatta. Juttelen linnulle aivan hiljaa. Se ei säikähdä ääntäni. Korjaan varovasti käteni asentoa ja silloin lintu lehahtaa pois.

Ihmeellistä, että olin juuri vähän aikaa sitten katsellut netistä kirjosiepon kuvia. Olin haikeana ajatellut, etten ehkä koskaan saisi luonnossa nähdä sen upeaa höyhenpukua. Olin harmitellut, etten pysty käyttämään kiikaria, enkä siksi näkisi lintua kovin hyvin. Ja sitten tapahtuu tällainen! Lintu jättää minulle muistoksi kakkakikkareen. En malta siivota sitä pois.


KIURU

Lämpömittari hipoo hellelukemia. Lintujen äänet ovat kovasti vaienneet, mutta kiurun liverrys kuuluu korkealta taivaalta. Minusta se kuulostaa siltä kuin kiurulla olisi niin paljon sanottavaa, että kieli meinaa mennä solmuun. Olen monesti sekoittanut kiurujen ja pääskyjen äänet. Ei ihme, sillä kiuru matkii muun muassa haarapääskyä, metsävikloa ja liroa.

Olin kuvitellut, että kiuru viihtyisi lähinnä ilmassa, mutta enimmäkseen se oleskelee maassa. Kulkee lähinnä kävellen tai juosten. Laululennon koiras esittää korkealla ilmassa, laskeutuu pikkuhiljaa alemmas ja pudottautuu lopulta maahan kuin kivi. Ohhoh!

Saan tietää, että kiurun nimi kuten monen muunkin linnun nimitys on onomatopoeettinen. Ennen vanhaan kiurua kutsuttiin leivoksi. – Miks leivo lennät Suomehen, hyräilen.


KIVITASKU

Hetkinen...  


KORPPI

Pihapiirissä on hiljaista. Järven suunnalta kuuluu ainakin lokkien ääniä. – Tuo on ihan varmasti korppi, havahdun ja napsautan nauhoituksen päälle. Korppihan se. Ajat ovat muuttuneet, kun tämän erämaiden aran linnun voi havaita jo asutuksen lähelläkin. En tosin ihmettele, että korppi on valinnut elinympäristökseen syvän korpimetsän, sillä vanhoilla korpeilla on kesällä täydellinen sulkasato. En minäkään ilman vaatteita ihmisten ilmoilla liikkuisi.

Korppi on älykäs lintu, joka osaa ihmeellisiä asioita. Se lentää vaikka vatsa vasten taivasta. Ne voivat oppia matkimaan ihmisen puhetta ja koiran haukkumista. ’Kronk kronk’ -äänien lisäksi sillä on myös sointuvia ääniä. Ennen muinoin nuo haaskalinnut osasivat seurata armeijoita ja odottaa taisteluissa menehtyneiden ruumiita. Taito sekin.

Hämmästyttävää on, että nuoret korpit leikkivät ja osaavat tehdä itselleen leluja katkomalla vaikkapa tikkuja. Ne kisailevat keskenään, vetävät toisiaan sulista sekä ojentelevat toisilleen tikkuja ja kiviä. Olisivatpa pikkulapset ennen muinoin tienneet tämän. Tottelemattomia lapsia nimittäin peloteltiin, että elleivät he ole kunnolla, niin musta korppi tulee ja hakee heidät pois. Pari päivää korppien seurassa olisi saattanut olla hauska seikkailu – kunhan korppi olisi lopulta kyllästynyt ja tuonut takaisin.

KOTTARAINEN

’Barbara Mitchel’ on houkutellut minut suunnittelemaan matkan Turkuun. – – – Nyt kotimatkalle Salon kautta. – – – Pysähdymme Perttelin kirkolla. Olen onnellinen tunnistaessani nurmikolla kävelevän kottaraisen.

Kotona etsin tietoja kottaraisesta. Olen luullut sen olevan pikimusta, mutta oikeasti musta hohtaa sateenkaaren väreissä. Loppukesällä sulkasadon jälkeen höyhenten vaaleat kärjet luovat vaikutelman, että linnulla olisi neulepaita päällä. Kottarainen on taitava matkimaan toisten lintujen ja nisäkkäiden ääniä sekä mekaanisia ääniä, esimerkiksi junan pilliä. Voih, en ole oppinut vielä sen peruslauluakaan saatikka sitten kymmeniä variaatioita. Tuskin edes erottaisin jäljitelmää aidosta.


KULORASTAS

Lintujenkielenkurssin ekaluokka on lähtenyt mukavasti käyntiin. Tänään tunnistan peipon. Palokärjen kirkaisua luulen fasaaniksi, mutta niin pienestä ei pidetä. Erään kauniin lurituksen tunnistan rastaan lauluksi ja tiedän, että räkätti tai mustarastas se ei ainakaan ole. Opettajani kertoo sen olevan 87 % varmuudella kulorastas.

Nyt minulla onkin hyvä syy tutustua kulorastaaseen, vaikka en päässytkään näkemään tuota arkaa lintua. Ja totta puhuen, jos olisinkin nähnyt vilauksen siitä, tuskin olisin erottanut sitä laulu- tai mistään muustakaan rastaasta. Olisi kuulemma hyvin erottanut valkoisista kainaloista! No, onneksi valokuvista näen sen kauniin pilkullisen villapaidan ja harmaanruskean bleiserin. Aika tyylikäs.

KUOVI

–Kuuoooooviiiii-trrrrrr, kuuluu mahtipontinen linnun ääni tuulen huminan yli. Kuovihan se siellä, helposti tunnistettava laji niin äänen kuin ulkonäkönsäkin perusteella. Katson netistä, mitä tästä kauniista linnusta kerrotaan. Jopas nyt jotakin: kun kuovi on muninut ja poikaset ovat kuoriutuneet, niin äiskä ottaa ja lähtee! Mieli tekee Brittein saarten tai Ranskan rantamaisemiin. Jättää iskän pärjäilemään jälkikasvunsa kanssa omin nokkineen. Toki kuovi-isä hommansa osaa, modernina isänä on osallistunut hautomiseenkin. Poikaset osaavat etsiä oman ruokansa itse, kunhan isä vähän perään katselee.

Vähän haikeaa ajatella, että naaraat ovat ehkä lähteneet jo näihin aikoihin. Eivät isä ja lapsetkaan kauan täällä viihdy, heinä-elokuussa nekin muuttavat pois. Sellaista on elämä.


KURKI

Syön aamupalani seuraillen kahta kurkea pellolla. Siinä ne seisovat vastakkain ja katselevat, välillä sukivat höyheniään. Erikoista nähdä kurjet tähän aikaan olohuoneen ikkunasta. Yleensä ne pysähtyvät meillä vain muuttomatkallaan. Toivottavasti niiden pesintä ei ole mennyt pieleen. Sattuipa sopivasti, sillä tänään olemme lähdössä vierailulle Laukon kartanoon, Klaus Kurjen kuuluisiin maisemiin. 

Luen, että kurki on noin metrin korkuinen ja sen siipien kärkiväli on pari metriä. Komean kurjen näkeminen sykähdyttää erityisesti keväällä: talvi on vihdoin ohitse. Syksyllä puolestaan äänekkäät kurkiaurat saavat mielen haikeaksi.

Opin, että yhden kurjen näkeminen pellolla tarkoittaa pesintää. Jos sen sijaan näkee kurkiparin pellolla, niiden pesintä on epäonnistunut. Voi ei! Kurjet ovat puolisoilleen uskollisia koko elämänsä ajan. Yhdessä rakentavat pesänsä ja hautovat munansa. Ruokansa poikaset oppivat hakemaan itse pian kuoriutumisensa jälkeen, joten vanhempien tehtäväksi jää perään katsominen.


KUUSITIAINEN

Istun metsän laidassa tarkkailemassa lintuja. Kuusen latvassa lentelee kaksi pikkuruista, vatsapuolelta vaaleaa lintua. Kaiken sirkutuksen sekamelskasta en erota niiden laulua, mutta olen aika varma, että ne ovat kuusitiaisia. Kävyllä istuessaan ne näyttävät todella pieniltä – eikä ihme, sillä tuo tiaisista pienin painaa vain parin sokeripalan verran.

Niiden elämä kuusen latvassa näyttää iloisen huolettomalta, mutta se on vain julkisuuteen näkyvä puoli. Syksyllä, kun minä en ole niitä näkemässä, tuo touhukas lintu varastoi talveksi kuusenoksien kätköihin havupuiden siemeniä ja hyönteisiä. Esimerkiksi kirvoista se tekee taitavasti pienen pallon ja kiinnittää sen neulasten varaan. Tutkijat ovat laskeneet, että yksi kuusitiainen piilottaa syksyn aikana noin 50 000 siementä. Se tarkoittaa keskimäärin yhtä siementä joka toinen minuutti koko valoisan ajan. Sillä työtahdilla jäävät kyllä somepäivitykset tekemättä.

KÄKI

Puut ovat jo täydessä lehdessä, taivaalla on kesäisiä kumpupilviä ja käki kukkuu. Niin idyllistä! Idyllissä on kuitenkin särönsä. Tuntuu pahalta, että käki hoidattaa omat poikasensa pikkulinnuilla. On vaikeaa ymmärtää luonnon järjestystä. Luotan kuitenkin siihen, että Luoja on tämänkin näin hyväksi nähnyt. 

Ei ole sattumaa, että käki munii nimenomaan sen lajin pönttöön, jonka hoidettavana on itse kasvanut. Munatkin ovat sävysävyyn adoptioemon munien kanssa aina riippuen siitä mitä lajia kasvatusvanhemmat ovat olleet. Sekin on hämmästyttävää, että käen poikanen ”osaa” työntää muut munat tai poikaset pois ja vaikka poikanen on kasvanut vieraan lajin pesässä, se osaa etsiä itselleen oikean lajin puolison. Ihmeellistä!


KÄPYTIKKA

Tämän päivän lintuni on käpytikka. Kuulen sen rummutuksen ja sovellus tunnistaa lajin. Yllätyn, että olen aina luullut käpytikkaa palokärjeksi. Tuntuu vähän pahalta, että käpytikka saattaa syödä toisten lintujen poikasia. Toisaalta se auttaa muita kolopesijöitä hakkaamalla vuosittain uuden pesäkolon itselleen, jolloin vanha kolo jää toisten käyttöön.

PÄIVÄN LINTU: A-J

Innostuin viime keväänä opettelemaan lintujen ääniä Muuttolintujen kevät -sovelluksen avulla. Sen rinnalla oli hauska tutustua lintujen elämään muutenkin. Kirjoitin melkein joka päivä puutarhapäiväkirjaani jotakin hauskaa tai muuten vain mielenkiintoista yhdestä linnusta. Poimin tähän juttusarjaan katkelmia päiväkirjastani. Kuvat ovat Pixabaysta, ellei muuta ole mainittu.

Lisään juttuja aakkosjärjestykseen sitä mukaa, kun niitä kirjoittelen. Päivitetyt jutut löytyvät sivuiltani (yläpalkissa).

FASAANI

Flunssa ei hellitä otettaan, mutta ulos on päästävä. Levätä voi puutarhassakin. Kuulen kirskahduksen. Uusi naapuri varmaan irrottelee mökin seinälautoja. Opettajani kertoo ystävällisesti sen olleen fasaanin kiekaisu. Ai, no niinpä onkin. Eikä naapureitakaan näy mailla eikä halmeilla.

Pihapiiri on täynnä sirkutusta, livertelyä, törähtelyä, siritystä, surinaa ja taitaapa sekaan mahtua kurnutustakin. Olen vaikuttunut kurkiauran lentäessä matalalta ylitseni. Pieni piipahdus pihapiirissä onkin muuttunut oikeaksi luontoretkeksi. Vain eväät puuttuvat.

Palataanpa vielä hetkeksi fasaaniin. Karl Fazeria meidän on kiittäminen ”sinisestä” suklaasta, mutta myös fasaaneista. Hän nimittäin istutti nämä aasialaistaustaiset kanalinnut Suomeen.

Kotikanalan omistajana minun on helppo kuvitella fasaanin elämää luonnossa. Kanat ja fasaanit eivät lennä, ainoastaan pyrähtelevät. Kanat nousevat yöksi orrelle. Fasaanit löytävät ortensa tavallisimmin kuusen oksalta. Kukot mahtailevat toisilleen, houkuttelevat kanoja haaremiinsa ja suojelevat kanasiaan. Kana lähtee mieluisimman kukon matkaan. Näitä rakkaustarinoitahan on nähty kotikanalassakin usein. Kanaemot ovat tunnettuja siitä, että ne huolehtivat hautomisesta ja tipuista koko sydämellään. Fasaaniemolla on nerokas kikka esimerkiksi kettua vastaan. Ketun uhatessa munia tai poikasia emo näyttelee siipirikkoa ja johdattelee pedon perässään kauas pesästä, kunnes pyrähtää lentoon ja kaartaa laajassa kaaressa takaisin pesälle vaaran ollessa ohi.

Kesykanojen ja fasaanien välillä on sentään yksi hämmästyttävä eroavaisuus. Talvipakkasilla fasaanit voivat vajota eräänlaiseen hypotermiaa muistuttavaan tilaan, jolloin niiden energiantarve laskee. Ne voivat istua kököttää paikoillaan reagoimatta juuri mihinkään miltei kaksi vuorokautta yhtäjaksoisesti. Talvi on kuitenkin kovaa aikaa ja ne tarvitsevatkin ihmisten ruoka-apua.

Lopuksi vielä suloinen loru Pikkuväen aapisesta vuodelta 1944:

Fasaani on kanan serkku,
pensaassa sen pesä.
Kaura on sen paras herkku,
oli talvi, kesä.

– Ahti H. Einola

HAARAPÄÄSKY

Tuulee niin voimakkaasti, että on vaikea kuunnella lintujen ääniä. Haarapääskyjen kimeä laulu ja narina kuuluu sentään kaiken yli. Opin, että haarapääskyllä voi olla kaksi poikuetta (4–6 munaa kerrallaan) kesän aikana. Ja on tietysti selvää, että isossa perheessä kaikille riittää puuhaa. Haarapääskyperheessä vanhempien lisäksi isommat poikaset ruokkivat nuorempia sisaruksiaan. Saavat sitten vanhemmatkin välillä vähän omaa aikaa.


HARAKKA

Kuulen pääskysten varoitusääniä ja näen niiden häätävän harakan pois. Se jättääkin pääskyset rauhaan, mutta yrittää kai heti toiselle pesälle. Taitaa kytätä tilaisuuttaan tiheän kasvillisuuden suojissa.

Komea se on kuin mikä, frakki ja kaikki, mutta pahamaineinen pesärosvo. Minäpä katson, mitä siitä kerrotaan. Ensinnäkin löydän kaksi osuvaa runoa.

Herra Harakka hieno niin
jällehen laittihe samettiin.
Vihreää, näätte, hän rakastaa;
siintävän rinnalla purppuraa.

Herra Harakka liivit sai
valkeat – silkkiä – totta kai!
Vieläpä tuotiin saappahat
uudet markkoja maksavat.

Herra Harakka harjaa näin
kiiltävän tukkansa taaksepäin –
sitten niin kummasti naurattaa:
hi-hi-hi-hi, hi-hi-hi-hi, hih-hah-haa!

– Tekijä ilmeisesti Aila Meriluoto


Piti harakka puhetta vierailleen:
"Tilapäinen ihan on pesä,
– älä putoa, kiuru! – tein kiireiseen...
mut annas, kun on kesä,

niin, vannon, kartano korskehin,
hyvät herrat, tässä löytään,
ei metsässä moista, sen näättekin!
Hoi muori, pötyä pöytään!"

Mut ennenkuin harakka huomaskaan,
jo putos syksyn lehti,
ja kesken hurskaita aikeitaan
se itse kuolla ehti.

Älä hymyile! Tarina totta on!
Pian ohi on päivät kesän.
Moni aikoi ja aikoi kartanon –
sai valmiiksi harakanpesän!

– Lauri Pohjanpää


Oikeastaan tiedän aika montakin asiaa harakasta ihan vain lorujen ja satujen perusteella. Sitä en kuitenkaan tiennyt, että harakka tunnistaa oman peilikuvansa. Pesärosvohan se on, mutta mikäs minä olen arvostelemaan luonnon järjestystä. Ovat aika kovia tappelemaankin jopa lajitoveriensa kesken.

Meillä Euroopassa harakka ei ole oikein suosiossa. Ilmaisut ”harakanpesä” ja ”mennä harakoille” eivät imartele lintua, mutta Kiinassa harakkaa pidetään onnentuojana, Tiibetissä jopa pyhänä lintuna. Aasialaisessa hääsomistuksessa saatetaan käyttää pariuskollisen harakan, auringossa välkehtivän sateenkaarilinnun, kuvia. Harakan nauru tietää hyviä uutisia tai mieluisia vieraita.

En ole tiennyt, että harakka on puutarhurin hyvä kaveri. Se saalistaa myyriä sekä muun muassa etanoita ja kotiloita. Se siivoaa haaskat ja ruokien jätteet pois. Miksi en siitä hyvästä muutaman marjan voisi antaa? Hyvä siis olisi saada ainakin jokunen harakkapari puutarhaan pesimään, nauraa räkättämään – ja hyvää mieltä tuomaan.


HARMAALOKKI

Olo on niin tukkoinen, että on vähän vaikea kuulla, mutta lokkien kirkumisen kuulen kyllä. Näyttää olevan kala- ja harmaalokkeja liikenteessä. Ne ovat hyvin kauniita kirkkaansinistä taivasta vasten. En erota niitä ulkonäkönsä enkä ääntelynsä puolesta toisistaan. Ei ihme, sillä edistyneetkin lintuharrastajat saattavat olla pulassa niiden kanssa.  Varsinkin auroina lentävät harmaalokit ovat niin suuria, että ne saatetaan sekoittaa kurkiin.

Sehän on selvää, ettei nuoriso halua pukeutua vanhempiensa tyyliin. Puvut ja saappaat – jopa silmien väri – ehtivät vaihtua moneen kertaan ennen kuin ikäloppujen harmaavalkoinen look ja keltaiset silmät alkavatkin näyttää coolilta.

Punainen täplä nokassa on aikuisuuden merkki. Se on ruuantilausnappula. Täytyyhän kullanmuruilla sellainen härpäke olla. Tehdäkseen tilauksen poikaset vain nokkaisevat emon punaista täplää. Tilaus lähtee vetämään ja pian poikaset saavat mitä ovat tilanneet. Emo oksentaa ravinnon kuvustaan maahan, josta se sitten syöttää poikaset.

HARMAASIEPPO

Hetkinen...  

HEMPPO

Tänään Ystäväni-kirjan saa täytettäväkseen hemppo.

Nimeni: Hemppo (Carduelis cannabina)
Hiusten väri: ruskea
Silmien väri: tummanruskea
Pituus: 12,5–14 cm            Paino: 15–21 g
Osoitteeni: Etelä- ja Keski-Suomessa pihoilla, puistoissa, varastoalueilla tai peltojen laitamilla matalassa tiheässä puussa tai pensaassa, harvoin maassa
Lempivärini: ruskean eri sävyt
Lempivaatteeni: raidallinen ruskea takki
Lempiruokani: rikkakasvien ja erityisesti hampun siemenet
Lempiharrastukseni: ei ole
Inhoan: haukkoja, harakoita, variksia, kissoja ja muita petoja
Hauskin kouluaineeni: tekniset työt, varsinkin rakennushommat
Minusta tulee isona: emo, jolla on monta poikasta
Hartain toiveeni: Haluaisin saada muutaman poikasen kerran tai pari kertaa kesässä. Talviksi haluaisin lentää joko Länsi- ja Keski-Eurooppaan tai Välimeren maihin.
Tätä et ehkä tiennyt minusta: Olen saanut latinalaisen nimeni lempiherkkuni mukaan. En malta olla kertomatta, että mieheni hankkii joka vuosi uuden juhlapuvun, mutta joka kerta samanlaisen. On se kyllä silti aika hieno, kun puku on koristeltu punaisella.

HERNEKERTTU

Hernekertusta en ollut aiemmin kuullutkaan, mutta se onkin hyvin yleinen pikkulintu ja sen ääni on aika helposti tunnistettavissa. Opin, että sen latinalainen nimi on Curruca curruca. Aika hauska, sillä voisin kuvitella sen opettelevan omaa nimeään latinaksi. Hyvä vähän kieliä opetellakin, kun lomailee joka talvi trooppisissa Afrikan maissa.

HIPPIÄINEN

– Ei flunssa varmaan siitä pahene, jos istuskelen ulkona, ajattelen ja nousen vaivalloisesti sohvan pohjalta. Olo on kamala, mutta päänsä nostaneet kylmänkukat, esikot, pituutta venähtäneet pioninversot sekä lintujen laulut helpottavat vähän.

Metsän laidassa käy äänekkäin sirkutus. Ilmassa on trafiikkia lokkien lennellessä pitkin ja poikin. Haukkakin kaartelee. Yritän terästää kuuloani: oliko tuo hippiäisen ääni? Opettajani kertoo, että voi se ollakin tai sitten ei. Niin usein hippiäistä on kuitenkin tänäkin keväänä pihapiirissämme dokumentoitu, että valitsen sen päivän linnuksi.

Hyvä kun vielä kuulen tuon pikkuisen linnun äänen. Ääni on nimittäin niin korkea, että se tuppaa katoamaan äänimaisemasta ihmisen vanhetessa. Jos hippiäisen sen sijaan onnistuu saamaan näköpiiriinsä, se on helppo tunnistaa: pikku pallero liikehtii vilkkaasti havupuiden oksistossa kirkkaankeltainen suikka päässä vilkkuen. Ihmeellistä on tuon Suomen ja Euroopan pienimmän linnun elämä. Aikuinen lintu painaa vain Pulmu-sokeripalan verran ja silti se voi jäädä värjöttelemään Suomeen talveksi tai lentää merten yli Keski-Eurooppaan tai Englantiin. Hippiäisen munat ovat vain hieman sentin pituisia ja painavat yhden gramman. Kuinka söpöjä mahtavatkaan olla poikaset, jotka kuoriutuvat noista miniatyyrimunista! Mikä suuri ja vaarallinen seikkailu niitä odottaa jo syksyllä usein nuorten lähtiessä muuttomatkalle vanhempien jäädessä tänne talven koettelemuksiin.

JOUTSEN

Nuoret joutsenet, kuva Avilla Isopahkala

Loikoilen valveilla sängyssä. Kuulen, kuinka laulujoutsenet lentävät pellon yli trumpettejaan töräytellen. Ihana, aurinkoinen aamu!

Olen kuullut, että joutsenet ajavat aggressiivisesti lajitoverinsa pois omalta reviiriltään ja häiritsevät myös pienempien lintujen pesintää. Onneksi jälkimmäinen väite on vain huhua, eikä tutkimusten mukaan pidä paikkaansa. Joutsenparat ovat saaneet leiman syyttä suotta niskaansa, vaikka ne päinvastoin auttavat muita puolisukeltajia nostamalla ruokaa syvältä pintaan.

Se ei sen sijaan ole huhu, että joutsenilla on pesässään lämmitysjärjestelmä. Joutsen rakentaa pesänsä maatuvista vesikasveista, turpeesta, sammalesta ja mudasta. Kompostoituessaan pesä siis lämpenee. Pesä painuu kasaan, joten aika ajoin sitä on vähän korjailtava. Aika nerokasta!

PUUTARHAELÄMÄÄ MAALISKUUSSA

Maaliskuun 1. päivä

Tänään orsilta puuttuu kaksi. Naurattaa; nyt Lyydiakin hautoo. Jopas on melkoinen alku maaliskuulle! Eihän vain kevät ole jo alullaan? Minun talvipuuhani ovat vielä pahasti kesken.


Maaliskuun 3. päivä

Tulppaanikimppu ruokapöydällä on niin kevättä! Ei haittaa, vaikka sohjo ulottuu nilkkoihin ja harmaat pilvet roikkuvat melkein maahan asti.


Maaliskuun 4. päivä

Ihmeellistä kulkea kanalaan sulaa ja kuivaa laattakäytävää pitkin! Ei puhuta tässä nyt siitä, että leveä laattakäytävä on veden vallassa. Aurinko on näyttäytynyt hetken, mutta tuulee niin voimakkaasti, etten meinaa jäisellä pihalla pystyssä pysyä.

Lyydia hautoo. Floora seisoo pesän edessä astinlaudalla aivan kuin haluaisi hautoa. Vanha rouva – miettineekö entisiä aikoja, kun oli vielä nuori ja voimissaan, hautoi ja hoiti monta tipukatrasta. Viereisessä pesässä hautoo Aliisa, nuori ja reipas, viime kesän tipuja.


Maaliskuun 5. päivä

Ihana kevätilma: lämmin ja aurinkoinen, linnut laulavat aivan kuin lapsuudessakin! Nurmikko viheriöi ja lumet sulavat silmissä. On juuri sopiva aika tehdä ensimmäiset puutarhatyöt ja leikata kuusten alaoksat.


Maaliskuun 7. päivä

Lumet ovat huvenneet puutarhasta niin, että vain varjopaikoissa on pieniä valkoisia laikkuja. Kiertelen puutarhan sorapolkuja ja ihmettelen mihin talvi oikein meni. En tosin usko, että kevät alkaisi jo nyt. Vastahan oli paukkupakkaset. Toivon, että talvi jatkuisi vielä.

Kuulen moottorisahan äänen metsän laidasta. Jouko ja pojat tekevät tilaa poikien traktorille ja tukkikärrylle. Nyt on hyvä tilaisuus saada pystyyn kuollut katajan puolikas kaadettua. Asla hoitaa asian ystävällisesti saman tien. Jäljelle jää säälittäväksi laihtunut katajan ruipelo. Annetaan sille vielä aikaa.


Maaliskuun 10. päivä

If you cannot be satisfied with what you have,
you must learn to be satisfied with what you haven't.

Niin totta, puutarhassakin.

Maaliskuun 16. päivä

En uskonut kevään tulevan jo maaliskuun alussa, mutta niin vain näyttää käyneen. Olen silti varma, että kirsikkapuiden kukkiessa sataa lunta. Joutsenpariskunta on asettunut läheiselle pellolle, töyhtöhyyppiäkin on nähty. Kuovi varoittelee menemästä jäälle.

Aliisa ja Celeste hautovat sulassa sovussa samassa pesässä. Floora on hengessä mukana. Se makaa laudalla pesän edessä. Lyydia sen sijaan on muuttanut mielensä ja lakannut hautomasta.

Maaliskuun 17. päivä

On niin kaunis ja lämmin iltapäivä, että pätkin perennanvarret alas. Huomenna voisin valokuvata siistiä puutarhaa.


Maaliskuun 18. päivä

Ei tule tänään kuvaamisesta mitään. Tuulee niin kovaa, että koko talo humisee ja paukkuu. Kevättä sekin.

Maaliskuun 19. päivä

Tänään leikkaan herukkapensaat ja tuon ison kimpun oksia maljakkoon. Viipyilen puutarhassa ihmettelemässä, mihin talvi oikein hävisi. Olisin halunnut odottaa kevättä, mutta se tuli yllättäen yhtenä päivänä.

Istun auringossa pipo päässä. Tunnen tuulen kasvoillani ja kuulen sen huminan. Kuuntelen tiaisten laulua, mutta en erota sinitiaista talitintistä. Ovat tainneet talitintit urbanisoitua ja kiireisesti vain huikkivat ’ti-tyy’. Seuraan naakkaparven kaunista koreografiaa taivaalla.

Maaliskuun 25. päivä

Tuulee taas. Hyvä niin, saan rauhassa viimeistellä talvipuuhani ja totutella ajatukseen keväästä.

Kukot kiekuvat vuorotellen niin suloisesti, että minun tekisi mieleni rutistaa niistä jokaista. Iltapäivällä ne ovat asettuneet jo orrelle. Olen kiitollinen siitä, että kanalassa on niin rauhallista ja sopuisaa.


Maaliskuun 29. päivä

On rauhallinen sunnuntai-iltapäivä. Palmusunnuntai. Menen kanalaan viedäkseni kanoille porkkanaa. Kanalassa on tilanne päällä. Kaksi pikkukukkoa sinkoilee ympäri kanalaa. Kanat väistelevät parhaansa mukaan näitä ohjuksia.

Kukot ovat ottaneet yhteen niin verisesti, että vaihtoehdot ovat vähissä. Toisesta on luovuttava, eikä aikaa ole paljon. Alun sekasorron jälkeen tilanne hahmottuu: Stella jahtaa Meelikiä, joka yrittää karkuun, mutta Stella tulee aina perässä. Kun Stella pääsee Meelikin kimppuun, se repii sulkia ja yrittää käydä päälle. Katkaisen tilanteen kaurapöntön kannella. Meelik jää kannen suojaan huohottamaan väsyneenä.

Olen tehnyt ratkaisuni: olen aina heikomman puolella ja Stellan on lähdettävä. Noeli saa rauhallisesti kukon syliinsä. Hyvästelen tappelupukarin, joka näyttää Noelin sylissä maailman kilteimmältä kukolta. Jouko hoitaa lopettamisen nopeasti varmoin ottein. Kiitän aviomiestäni suuresta avusta ja vasta silloin purskahdan itkuun.

Kuva on otettu viime marraskuussa. Edessä vas. Stella, sen takana Meelik ja Elmeri. Edessä oik. Celeste, pesässä Lyydia.

En tiedä, kuka tappelun aloitti. En kuullut todistajalausuntoja. En tiedä mitään muuta kuin sen, että Meelik tarvitsi turvaa. 

Käyn vielä kanalassa, jossa vallitsee rauha ja hiljaisuus.

Maaliskuun 30. päivä

Ensimmäinen leskenlehti pilkistää puutarhassa. Onpa se söpö!