TOIVEIDEN TYNNYRI

Yksitoistavuotias Avilla-tyttäreni kysyi: "Ootko saanu puutarhaan kaiken mitä oot halunnu?" Olen saanut paljon, mutta onneksi en ole saanut kaikkea. On mistä haaveilla – esimerkiksi kesäkeittiöstä.

Eräänä päivänä sanoin miehelleni haaveilleeni puun alle pientä tasaista, tiilillä katettua aluetta pyöreää pöytää ja kahta tuolia varten. – Olisi ihanaa tehdä perennojen keskelle sellainen päiväkahvipaikka. Aurinko siivilöityisi puun lehvästön lomasta ja pieni tuulenvire helpottaisi hellesäässä, haaveilin. Miestä nauratti. – Ai, kolmen sekunnin ajaksiko se pöytäryhmä tarvittaisiin, hän realistina kommentoi. 

Niin, pöytäryhmä olisi kaunis katsella. Tiedän, etten toki malttaisi siellä istuskella. Sitä paitsi usein unohdan koko kahvitauon. Olisi vain ihanaa kuvitella kuinka lusikka kilisee kahvikupissa kun tuo tarjottimella kahvia ja mehua ulos. Sellainen mielikuva minulla on lapsuudesta.

Olen saanut tontista puutarhan. Suurin osa puutarhasta on jo istutettua aluetta, mutta vielä on monille unelmille tilaa. Unelmoin vihreydestä ja rehevyydestä – ja siitä, ettei valokuvia tarvitsisi rajata niin tarkasti. Että kasvillisuus peittäisi kompostorit ja rähjäisen talon pellon takana.

Rakastan siirtolapuutarhoja. Olin siellä nähnyt idyllisiä pikku portteja, jotka narisivat auetessaan. Sellaisesta haaveilin. Nyt meillä on portti. Ei lainkaan niin idyllinen kuin noissa herttaisissa siirtolapuutarhoissa, eikä se narise, mutta pidän siitä silti.

Portti näyttää yksinäiseltä kukkivan 'Buckeye Belle' -pionin takana, sillä aitamme on hyvin huomaamaton. Emme halunneet puuaitaa, sillä korkea puuaita olisi peittänyt kovasti maisemia. Kauriiden takia aidan pitää olla korkea.

Jo vuosia sitten aloin haaveilla pioneista maljakossa nähtyäni niistä kuvia lehdessä. Nyt puutarhassani kasvaa monia erilaisia pioneja. Ne ovat runsastuneet niin, että niitä raaskii poimia maljakkoonkin.

Olin haaveillut puutarhapatsaasta kasvillisuuden keskellä. Toivoin sellaisen syntymäpäivälahjaksi mieheltäni täyttäessäni keväällä viisikymmentä. Ja niinhän siinä sitten kävi, että sain patsaan ja saan vieläpä vesiaiheenkin. Mieheni teki suuren työn asentaessaan betonirenkaan maahan ja valaessaan siihen jalustan patsaalle. Kahdeksankymmenkiloisen patsaan asentaminen ei ollut ihan pikku juttu. Ehkä ensi kesänä vesiaihe on valmis ja saamme nauttia veden solinasta.

Kuvassa neitokainen nojailee vielä talon seinään.

Haaveilin pitkään lämpökompostorista, mutta se tuntui kalliilta – kunnes meillä siimahännnän kanssa sattui olemaan yhtä aikaa asiaa kompostille. Tapaamisemme silmäkkäin oli nopea, mutta mieleenpainuva. Pian lämpökompostori nökötti pihassamme.

Viime kesänä sain tehtyä kauan haaveilemani mansikkamaan. Toiveiden tynnyriin olen tiputtanut lapun, jossa lukee: Huomaamaton paikka puutarhavadelmille. On niin vaikea keksiä paikkaa vadelmille, jotka eivät ole kovin kauniita.

Toisessa lapussa lukee: Köynnöspinaatti. Voi, kunpa löytäisin sellaisen taimen jostakin! On siellä tynnyrissä muutama muukin lappu. Taitaa ainakin tynnyrin pohja olla peitossa.

Yhdessä lapussa lukee: Patinoitunut lauta naulakkoa varten. Koukut odottavat jo valmiina. Saisin sitten lapiot ja talikot roikkumaan. 

Äidilläni on ollut tapana sanoa, että asioilla on taipumus järjestyä. Olen muotoillut sen uudestaan: "Haaveilla on taipumus toteutua." Siksi pitää olla tarkkana mistä haaveilee.

Kiitos, Avilla, kivasta kysymyksestä! Tähän oli oikein mukava miettiä vastausta.

Sydämellisesti tervetuloa blogini lukijoiksi, Sanna Spisak ja Kauniimpaakuinkoskaan -blogin Kristiina! Ilahduin kovasti kun huomasin teidät täällä. Toivottavasti saatte iloa blogistani.

Ensi kerralla Kysy mitä vaan -sarjassa vastaan kysymykseen  puutarhani vaativimmista kasveista. Sen on lähettänyt Kruunu Vuokko Puutarhan Lumo -blogista.