KIVIPOLKUJA

Kivi, paperi - tai oikeastaan juurimatto - ja sakset. Niistä on riittänyt hupia moneksi kesäksi. Kirjoitin siitä viime kerralla otsikolla Kivi, paperi, sakset. Nyt kerron 198 metrin mittaisella kokemuksellani miten teen kivipolkuni.

Pihlajanmarjat koristavat kesän aikana valmistuneen polun.

Käytän polkuihini luonnonkiviä, juurimattoa ja hienoa hiekkaa sekä kasvillisuudeksi polkuhaarikoita. Työkaluiksi riittävät kottikärryt, lapio, sakset ja vesiletku. Nokkakärryistä on iloa suurten kivenlohkareiden siirtämisessä. Suurista kivistä tulee tukevin polku, mutta polun voi koota millaisista kivistä tahansa kunhan kiven yksi sivu on tasainen. Vaikeimpia ovat pienet, litteät kivet, jotka nousevat helposti pois paikoiltaan askelten alla.

Merkitsen polun paikan silmämääräisesti viivat maahan vetäen, sillä luonnonkivipolun ei tarvitse olla tarkkareunainen ja täsmällinen. Silmällähän sitä katsotaankin eikä mittanauhalla. Ei haittaa, vaikka polun leveys vähän vaihtelee, sillä kasvit kuitenkin lopulta peittävät reunat. Pieni vaihtelu antaa myös luonnollisimman vaikutelman.

Polusta kannattaa tehdä leveä, koska runsastuva kasvillisuus pyrkii kurkottelemaan polun reunojen yli. Juurimatto varmistaa sen, etteivät reunojen istutukset kuitenkaan leviä hallitsemattomasti polulle. Juurimaton ansiosta myöskään polun alle jäävät voikukat, ohdakkeet ja muut kiusankappaleet eivät valloita polkua. Ne eivät tule kankaan läpi, jos kangas on nimenomaan juurimattoa eikä pelkkää maanrakennuskangasta.

Poimulehti on ihana reunakasvi.

Juurimattoa menee mahdoton määrä ja se on kallista, mutta siinä kohdassa en säästä. Minulla oli onni saada ostaa juurimatto isossa rullassa, joten koko pihan budjetti ei huvennut siihen. Olen mitannut maton leveyden niin, että kangas tulee uoman pohjalle ja reunoille sekä jää vielä vähän työskentelyvaraakin.

Kaarteissa kangasta täytyy laskostella taitoksille, joten kankaan pituutta on vaikea etukäteen tarkkaan tietää. Saumakohdissa kangas kannattaa taittaa farkkusauman tapaan. Olisi helpoin laittaa kankaan reuna jonkin verran (noin 20 cm) toisen päälle, mutta farkkusauma on ehdottomasti varmempi. Juuririkkakasvit ovat yllättävän ovelia.

Työ on tekijäänsä neuvonut ja olen huomannut, että ensin kannattaa kaivaa koko polun mittainen uoma. Silloin voi suunnitella laittavansa ohuemmat kivet niille kohdille, joissa kaivaminen on ollut mahdotonta alla olevien kivenjärkäleitten tms. vuoksi. Paksuille lohkareille voi jo valmiiksi varata muita syvemmän kohdan.

Itäväylä alkaa olla istutuksia vaille valmis. Ympärillä oleva maa on katettu, jotta maa puhdistuu rikoista. Kuva on otettu vuonna 2014.

Käytettävien kivien paksuus vaikuttaa uoman syvyyteen, routarajan alle en ole kaivanut. Riittää, että kiven alle jää vähän hiekkaa. Olen hyväksynyt sen, että routa saattaa liikutella kiviä, mutta sellainen epätarkkuus kuuluu asiaan. Polun käyttöön se ei ainakaan meillä ole vaikuttanut, vaikka alla on savimaa.

Kun uoma on saatu kaivettua, levitän juurimaton. Saumakohdat ja kaarteiden taitokset tuen paikoilleen kivillä tai muutamalla lapiollisella hiekkaa. Sen jälkeen etenen polun päästä alkaen tuoden vuorotellen kiviä ja hiekkaa. Hiekkaa en levitä valmiiksi kovin pitkälle matkalle, koska hiekan menekkiin vaikuttaa kivien paksuus. Tuon aina sen verran hiekkaa, että saan asennettua kiven lohkareen suurin piirtein oikealle kohdalleen. Tässä vaiheessa riittää kun kivet ovat oikeilla paikoillaan, vaikka toiset olisivatkin syvemmällä toisia. Isojakin lohkareita on helppo nostaa myöhemmin, jotta polusta tulee tasainen. 

Suurimmat lohkareet asettelen keskelle kulkuväylää ja täytän niiden ja reunojen väliin jäävät osat pienemmillä kivillä. Tällöin polusta tulee mahdollisimman tukeva, pikkukivet kun tahtovat vähän irtoilla ennen kuin kasvillisuus on sitonut ne paikoilleen. Väleihin nostelen hiekkaa.

Tässä vaiheessa polku alkaa olla jo polun näköinen. Puuttuu enää tasaaminen. Helpointa tasaaminen on silloin kun on käytettävissä apulainen. Toinen nostaa lapion terällä liian syvällä olevan kiven reunaa ylöspäin ja toinen lorottaa vettä niin, että hiekka valuu kiven alle. En kehtaa sanoa kuinka kauan minulta meni hoksata tämä mahdottoman helppo ja vaivaton keino. Onneksi sentään hoksasin J!

Sitten vain lisäilen vähän hiekkaa niihin kohtiin missä sitä tarvitaan ja lorottelen taas vettä letkusta. Vesi tiivistää hiekan ja kivet niin, että välien täyttäminen käy leikiten. Jätän välit hieman vajaiksi niin voin vielä näppärästi istuttaa polkuhaarikot väleihin. Sitten leikkaan saksilla ylimääräiset juurimaton reunat.

Hetimiten polun valmistuttua kannattaa väleihin istuttaa jotain vihreää, jotta siemenrikkakasvit eivät ehdi ensin. Välit nimittäin täyttyvät joka tapauksessa joillakin kasveilla, voikukilla, koivun taimilla ja vaikka millä, vakuuttaa nimimerkki ”Kokemusta omaava”.

Jos istutus tai kylvö viivästyy – ja sehän usein viivästyy milloin mistäkin syystä – polku kannattaa peittää vanhoilla räsymatoilla. Rikat eivät pääse väleihin ja polulla on helppo kulkea. Räsymaton puuttuessa voi käyttää myös mustaa muovia, mutta se ei ole yhtään niin mukava kuin matto. Muovin päälle täytyy laittaa painoksi kiviä eikä muovin päällä ole yhtä mukava kulkea.

Matto pysyy yleensä nätisti paikallaan eikä sitä tarvitse ottaa sateeen ajaksi pois. Matto kyllä kestää hyvin useamman kuin yhden kesän kun ei talveksi jätä maahan.

Olen valinnut kivipolkujeni väleihin polkuhaarikon, sillä se on hyvin kaunis, sitkeä, helppohoitoinen eikä kerää valtavaa määrää pörriäisiä polulle. Polkuhaarikko on niin matala, että se jättää kivet kauniisti näkyviin. Se kukkii pikkuruisin valkoisin kukin, mutta kukinta ei varasta huomiota muilta kasveilta.

En laittaisi kivien väliin esimerkiksi sitruunatimjamia, jota joissakin listoissa suositellaan. Kuka astuisi polulle jalallakaan kukinnan ja pörriäisten aikaan? Polkuhaarikko siementää mahdottomasti ja leviää siten myös kaikkiin tyhjiin paikkoihin, mutta mitäpä siitä. Se tuskin haittaa minkään toisen kasvin elämää – paitsi rikkojen - täyttää vain sopivasti aukot vihreydellään.

Polkuhaarikkoa kannattaa kumartua katsomaan läheltä.

Riittää kun pieniä polkuhaarikkotuppaita istuttaa sinne tänne harvakseltaan. Jo toisen kesän lopussa polku vihertää kauttaaltaan, tuuheutuu myöhemmin vielä lisää.

Ta-daa, polku on valmis, puutarhuri väsynyt, mutta onnellinen. Selkään sattuu ja jalkoja särkee, mutta uusi polku on komea ja kaiken vaivan arvoinen.