SYKSYN MAUT

Syksyssä maistuu tyytyväisyys. Kuluneen kasvukauden aikana moni unelmani on toteutunut. Moni sellainenkin asia toteutui, josta en edes osannut unelmoida.

Tämä keskeneräistä autotallia vasten nojaileva neitokainen pääsi jalustalleen ja autotallikin saatiin valmiiksi.

Pääsin ensimmäistä kertaa leikkaamaan Muotopuutarhan koivuangervoaitaa. Nyt se alkaa suurin piirtein näyttää siltä millaiseksi sen mielessäni olin kuvitellut. Sain haaveilemani singelitkin käytävän laattojen väleihin sekä rakennusten perustusten vierustoille. Se on paljon se.

Yksi syksyn suurista huveistani on tehdä ennen-nyt –kuvapareja: vertailla joko kevään tai viime kesän kuvia vasta otettuihin kuviin. Tyytyväisyys vain lisääntyy.

Äkkivilkaisulla pohjoispiha näyttää aika valmiilta, vaikkei oikeasti valmis olekaan.

Sain istutettua kaksitoista puuta, useita pensaita ja perennoja. Nyt jo moni alue, joka oli vielä viime vuonna mustan muovin alla, on jo hyvällä alulla. Olisin hullu, ellen olisi tähän tyytyväinen.

Nuoressa puutarhassani moni asia jäi vielä tekemättä, mutta sekin on hyvä. Riittää ensi kasvukaudellekin mukavaa puuhaa. Riittää suunniteltavaa. Sitä minä rakastan varsinkin talvella. 

Tyytyväisyys ja ilo ovat sisaruksia.

Syksyssä maistuu ilo. Kun muutimme tähän taloon, meillä ei ollut ulkovarastoa. Omakotitalossa sellainen on yleensä aika hyvä olla. Varaston vuokraaminen olisi tullut kalliiksi, joten mieheni värkkäsi väliaikaisen viritelmän lankuista ja pressuista. Myöhemmin koko komeus katettiin muovilla (yläkuva).

Moittimatta millään tavalla mieheni työtä, voin sanoa, ettei pressuvarasto ollut silmiä hivelevän kaunis. Olimme molemmat hyvin, hyvin iloisia kun se nyt neljän vuoden jälkeen saatiin purettua. Oli elämys ottaa valokuvia puutarhasta luoteeseen päin kun ei tarvinnut rajata tuota rakennelmaa pois kuvista.

Syksyssä maistuu kiitollisuus. On huikeaa huomata miten oma nuori puutarha täyttyy leiskuvista ruskan väreistä. Koko huikea taideteos tulee lahjana ilman vaivannäköä. Keltaiset, oranssit ja punertavat puut ottavat puutarhani syleilyynsä. Putoilevat lehdet täplittävät maan ja peittävät armollisesti kaikki rikat ja tyhjät aukot.

Ruskan syleilyssä keskeneräinen puutarhani näyttää valmiimmalta kuin onkaan.

Syksyssä maistuu haikeus. Kurkiaurat taivaalla saavat mielen haikeaksi. Olen koko kesän ollut onnellinen kurjista ja joutsenista ja pian ne kaikki ovat poissa täältä. Niiden kuuluu mennä, se vain on niin. Silti mieli on haikea, jopa vähän surullinenkin.

Syksyssä maistuu onni. Olo on kuin juoksijalla pitkän juoksun jälkeen: väsynyt, mutta onnellinen. Onnen olemusta olen pohtinut päiväkirjassani eräänä syksyisenä iltana. Lainaus päiväkirjasta alla.

Kuva ei liity tapaukseen muuten kuin siten, että siinä on kivipolku ja jättipoimulehteä.

Joutsenpari lensi voimakkaasti laulaen ensin toiseen ja kohta takaisin toiseen suuntaan. Oli mukavan lämmin syysilma. Lapset olivat jo iltapuuhissaan kun minä nälkäisenä ja selkä kipeänä, mutta hyvin onnellisena, istuttelin vielä sen viimeisen poimulehden.

Olin saanut viimeisteltyä yhden kivipolun. Mietin olisinko yhtä onnellinen, jos saisin polun valmiina. Voisin ollakin, mutta sitten tekisin jotain toista polun pätkää tai istuttaisin toisia kasveja. Ei joutsenten huuto ole yhtä vaikuttava ilman kottikärryjä ja lapiota. Ilman selkäsärkyä olisin kyllä pärjännyt. Puutarhurin onni kun tuntuu syvällä sydämessä – ja selkärangassa.

Yksi olennainen onnen osatekijä tänä iltana oli se, ettei minulla ollut mitään huolia tai murheita. Ei sillä, ettei niitä varastossa olisi. Ne vain tuntuivat olevan sillä hetkellä kaukana, niin kaukana, etten edes muistanut niitä.

Vielä kesken iltapalan piti käydä ikkunasta kurkistamassa miltä uudet istutukset näyttävät sisältä katsottuina.

Niin, siihen onnen olemukseen vielä: se oli hartaan odotuksen täyttymystä, mielenrauhaa, joutsenlaulua, pienen asian valmiiksi saamista ja sopivassa määrin muistinmenetystä.

Jos haluat tietää, miltä syksyni maistui viime vuonna, klikkaa tästä.