SE HETKI

Kuinka oikeaan osunut sanonta onkaan se, että puutarha tekee onnelliseksi! Puutarha on monessa suhteessa loistava. Siellä saa elämyksiä ja oivalluksia.

Eräänä iltana pestessäni sinkkiämpäreitä oivalsin jotakin hyvin tärkeää. Mieli kirkastuu kun keskittyy juuri siihen sinkkiämpäriin, jota on harjaamassa, juuri siihen tiskiharjaan, jota juuri parhaillaan pyöräyttää ja juuri siihen pesuveteen, joka noin nätisti vaahtoaa… Lapset ovat tämän jo oivaltaneet, mutta mihin se oivallus on itseltä ajan kuluessa kadonnut?

Nyt tästä puhutaan kaikkialla. Se on mindfulnessia. Tietoista läsnäoloa, keskittymistä juuri tähän hetkeen. Elämistä tässä ja nyt, ei tulevaisuutta pohtien tai menneisyyden asioita puiden. Se on havainnointia. Ei arviointia, vaan hyväksymistä. Rentoutumista.

Syyshortensia

Onhan se taito itsellänikin ollut. Kun lapsena tiskasin astioita, hommaan kului aikaa kun vispasin ja vatkasin vaahtoa. En tiedä osuiko kohdalleni tiskivuoroja vähän vai enkö niitä vain muista. Sen muistan, ettei tiskaaminen ollut ikävää. Ainoa ikävä puoli oli astioiden nostelu kuivauskaappiin: pienen tytön piti kurottaa korkealle, jolloin vesi valui kainaloon. Sitten meille tulikin astianpesukone. Kuvittelin kuinka tiskiharja pyörii vinhasti ympäri konetta ennen kuin sain tietää miten kone oikeasti toimii.

Alkoi sataa, joten jatkoin sinkkiastioiden pesemistä katoksen alla. Nautin. Sade ropisi ja minä harjasin ämpäreitä puhtaaksi saadakseni ne talveksi varastoon. Koin hyvin voimakkaasti eläväni juuri tässä ja nyt.

Tänään istuttelin viimeisiä mehitähtiä kivikkoon. Hiekkainen maa tuntui kylmältä ja kostealta. Mehitähtien istuttaminen oli vaivatonta. Olin riemuissani: saan koko alueelle hyvät alut. Tuohon iso, tuohon vähän pienempi, hiekkaa ripaus…

Silloin se tapahtui. Ja kun se tapahtuu, jäävät mehitähden poikaset niille sijoilleen missä sattuvat olemaan. Silloin keskitytään hetkeen joka solulla. Eletään tämä haikean vaikuttava syksyinen näytös. Silloin ei tule mieleen juosta sisälle hakemaan kameraa. Silloin ei mietitä, että kirjoitan tästä blogiin. Silloin vain katsellaan ja kuunnellaan – ja nautitaan.  

– Oih, kurkiauroja on kaksi! huudahdan. Komeasti huutaen lentävät korkealla. – Tuossa vielä kolmas ja neljäs, lasken. Perässä pieniä auroja ottamassa isoja kiinni. Pienimmät poikani tulevat kanssani ihastelemaan. – Voi noita nuoria, jotka lentävät auran vieressä. Kunpa nyt hoksaisivat liittyä auraan, etteivät väsyisi, puhelen. Viides, kuudes… Yksi pojista katsoo keittiöön ikkunasta ja ihmettelee, mitä tuijotamme. Ei jää hänkään paitsi tästä tapahtumasta.

Ja kurkiauroja vain tulee ja tulee. – Yhdestoista, kahdestoista, lasken. Kolmetoista isoa auraa niitä lopulta oli, jos pysyin laskuissa. – Tulee kylmät ilmat kun kurjet muuttavat, mies sanoo. Niinhän se on. Tuntuu haikealta.

Kurkien huuto jää korviin soimaan niin, että myöhemmin vielä pariin kertaan pitää sisältä mennä ulos tarkistamaan vieläkö kurkiauroja lentää pohjoisen suunnalta.

Luonto on lahjoittanut meille tämän huikean taideteoksen. 

Pian tämän jälkeen alkaa paistaa aurinko, mutta tiedän, että se ei kestä kauan. Aurinko on juuri laskemassa. Ehdin napata muutaman kuvan kun ruskan värit leiskuvat puutarhassa. Huomaan, että kuviin tulee taustahahmoiksi kauriita. Hiivin hiljaa puutarhassa ja Rosekin lopettaa haukkumisen. Kauriit nostavat päätään, katselevat meitä ja me katselemme niitä. Jatkavat syömistään ja olen tyytyväinen, ettemme karkottaneet niitä pois. Tunnen luonnon lähelläni. Olen vaikuttunut.

Mietin voiko syksyä kokea vielä konkreettisemmin? En kaipaa mitään enkä mihinkään. Nämä hetket ovat aarteitani.

Raparperin lehti

Olen syksyihminen. Mikä olisikaan ihanampaa kuin kerätä syksyn lehtiä kuopuksen kanssa? Ihanan punaisia, keltaisia, oransseja, monivärisiä, vähän jo ruskeita, kauniisti raidallisia, ruskeapilkkuisia… Kuopus laittaa lehdet sanomalehtien väliin kirjapinon alle. Ei malta odottaa niiden kuivumista, vaan teippaa nahkeat lehdet paperille ja kokoaa kansioksi. Ihailemme niitä joka päivä yhdessä.

Illalla täytyy vielä käydä oven raossa hytisemässä. Kurkien huuto kuuluu pimeässä illassa.