KUIN PUOLUKASSA JA PUNTTISALILLA YHTÄ AIKAA

Olin aloittanut puutarhan tekemisen jo ennen talon rakentamista. Hommaa piisasi. Vihdoin tuli paraatipuolen eli Muotopuutarhan rakentamisen aika.

Olin suunnitellut kaivuujärjestyksen ja pyytänyt Avantin rattiin mieheni. En ollut huomannut ajatella sitä, että osa kaivetusta maasta ja ne lukuisat maasta nousevat kivet pitää saada jonnekin. Onneksi en ollut ajatellut, olisi voinut iskeä rimakauhu.

Jotakin tämän tapaista välkkyi mielessäni suunnitteluvaiheessa. Kuva on otettu kolme vuotta myöhemmin, viime heinäkuussa. Pioni 'Angel Cheek' kukkii parhaimmillaan.

Maata oli hirveästi ja osa oli kovaa savijankkoa. Kiviä oli varovaisesti arvioiden koko kylän tarpeisiin. Ne piti siis kärrätä pois. Ja minähän kärräsin. Kun mies täytti Avantin kauhalla toista kottikärryä, minä keräsin kivet ja kuljetin täyden kottikärryn pois. Kärry toisensa jälkeen täyttyi ja tyhjeni. Ei tarvinne selittää, että homma otti voimille.

On muuten satanut joskus ennenkin... Maa oli kova, kivikkoinen ja läpäisemätön. Roskapöntöt mallaavat havujen paikkoja.

Erityisen vaikeaksi ja hitaaksi kaivuuhomman teki se, että alueelle oli rakennusaikaa varten tuotu järeimmät kivenlohkareet, jotta alue kestäisi betoniauton, nosturin ja kaiken maailman koneiden painon. Mies heilutti rattia ja kaivuria ja lopulta alue oli kuin tykistökeskityksen jäljiltä, kuten hän asian ilmaisi. 

Katsoin myllinkiä ja ajattelin, että toiselle puolelle pitää vielä tehdä sama homma. Olin nimittäin vaatimattomasti suunnitellut kaksoisperennapenkin: keskellä olisi kulkuväylä ja sen molemmin puolin perennapenkit peilikuvina. 

Ajattelin, ettei kukaan puutarhasuunnittelija suostuisi suunnittelemaan moista, sillä hän tietäisi etukäteen miten valtava homma siinä on. Minä en onneksi tiennyt. Vasta siinä vaiheessa tajusin kun oli liian myöhäistä. Onneksi niin.

Seuraavana keväänä näytti tältä.

Tekaisin välillä nakkikeiton ja söimme. Jalat tuntuivat niin raskailta, että en olisi millään jaksanut ottaa askeltakaan. Pakko kuitenkin oli jatkaa, eihän työtä muuten saisi valmiiksi. Onneksi Lapiomies tuli avukseni. Jo ajatus siitä, että saisin apua, antoi voimaa.

Kun kaivuuta oli sillä puolella muutaman neliömetrin verran jäljellä, en miettinyt mitään muuta kuin lepäämään pääsyä. Tämä loppurutistus olisi pakko vielä jaksaa. Menisin suihkuun ja rentoutumaan. Niin kait sitten...

– Mitäs nyt tehdään? mieheni kysyi kun toinen puoli oli vihdoin valmis. Luulin mieheni saaneen jo tarpeekseen kaivamisesta, joten heitin vitsinä, että ei muuta kuin kaivetaan toinen puoli.  – Mikäs siinä, mies sanoi. Otettiin mitat ristimittoineen kaikkineen, pantiin linjakepit ja -langat. Sitten taas kaivettiin. 

Innostuin. Väsymys unohtui kun ajattelin, että nyt ollaan jo yli puolen välin. Maa oli upeaa, kohtuullisen kokoisia kiviä siellä täällä. Työ eteni.

Kun bensa loppui, päätimme lopettaa. Lapset olivat jo iltapuuhissa. Ukkonenkin jyrähti sopivasti antaen vihjeen siitä, että on aika siirtyä sisälle.

Seuraavana aamuna mies ja pojat lähtivät isien ja poikien leirille. Minä jäin kunnostamaan Muotopuutarhaa. Taisi siinä muotoutua niin tekijä kuin pihakin. 

Aloitin lapioimalla. Kaivoin kovaa savea reunoilta, joihin oli sitä jäänyt. Poimin kiviä. Sitten tartuin jyrsimeen. Jyrsiminen ei ollut helppoa eikä kevyttä, mutta oli mukava nähdä miten hienoa multaa lopulta tuli hiekan ja muun aineksen sekoittuessa.  Avantin jälkeisessä maastossa jyrsin poukkoili välillä sinne tänne ja minä sain tehdä töitä voimieni äärirajoilla saadakseni jyrsimen pysymään aisoissa. 

Kiviä oli, niitä tosiaan riitti edelleen. Ne piti tietysti kerätä sitä mukaa pois ja heitellä alueelta. Olin kuin puolukassa ja punttisalilla yhtä aikaa. Välillä jyrsin meni aivan päinvastaiseen suuntaan minne itse olin sitä ohjaamassa. Alla olevat kivet ja kivikova savi määräsivät kulkusuunnan. Välillä jyrsin oli aivan keikallaan ja minä kiskoin sitä pystyyn. 

Alue alkoi mukavasti tasoittua ja työ helpottui koko ajan. Käsi jäykistyi huomaamatta jyrsimen kahvan ympärille.

Nähdessäni alueen hiljalleen edistyvän sain voimia jatkaa, vaikka olin aivan poikki. Puoli viideltä sitten tuli stoppi. Jyrsimestä napsahti jalka poikki eikä sillä enää voinut tehdä työtä. Oli siis pakko lopettaa ja vasta silloin tajusin miten väsyksissä olin.

Tältä Muotopuutarhassa näytti kahden vuoden kuluttua.

Muistaen kultaisen säännön töiden vaihtelusta aioin mennä istuttamaan ruusuleimuja, mutta ei siitä mitään tullut. Sen sijaan nautin tyttäreni tekemistä tuulihatuista ja istahdin kirjoittamaan. Olin suomeksi sanottuna aivan pökkyrässä. Ajattelin: muotopuutarhasta on syytä tulla kaunis.