ROSE MUISTOISSA

Tiesin omasta kokemuksestani, että rakkaasta lemmikistä luopuminen on suuri suru. En kuitenkaan enää muistanut, että se tekee näin kipeää. 

Viime blogijuttuni kuvituksena oli puutarhakuvia kuluneelta vuodelta. Rosehan oli aina mukanani puutarhassa, vaikka hän ei minun koirani ollutkaan, vaan veljeni koira. Nyt kokosin valokuvia Rosesta yhdeksän yhteisen vuoden taipaleelta. Kuvat saavat minut itkemään, mutta nenäliinojahan tässä talossa riittää. Tässä vaiheessa joulukuuta olisi paljon muutakin puuhaa, mutta minä tarvitsen nyt tällaista.

Rose tuli meille kuusivuotiaana, kun lapset olivat vielä pieniä. Se oli kaikessa mukana.

Valokuvaaja osui paikalle juuri kesken kaivausten.

Shakki on vaikeaa. Ei jaksa.

Ihana Avilla rapsuttaa.

Rosella oli omia pieniä leluja, mutta se piti erityisesti myös sukista. Niitä oli mukava kuljetella.

Ei hommaa ilman päällysmiestä tai -koiraa.

Vuosia Rosella oli tapana nukkua minun sänkyni alla. Olisi sille ollut pehmeämpikin peti, mutta Rose valitsi mielipaikkansa itse. Aamuisin se kävi vähän väliä katsomassa, olinko jo aukaissut silmäni. Usein teeskentelin nukkuvaa, ettei minun olisi heti tarvinnut nousta. Sieltä se sitten mielellään siirtyi lasten viereen.

Rose tiesi, kenen seuraan kannattaa lyöttäytyä saadakseen rapsutuksia. 

Avilla ei malttanut soittaa kahdella kädellä, kun Rose sitkeästi pyysi huomiota.

Pehmeitä tyynyjä olisi ollut tarjolla, mutta nämä paikat olivat mieluisampia (tämä ja alempi kuva).

Aiemmin eteisen lattialla lojui leluja, sittemmin koulutarvikkeita ja viime vuosina retkeilyvarusteita. Rose piti niistä kaikista hyvää huolta. Usein se kaivoi itselleen mieluisan makuupaikan retkeilijöiden takkien päälle.

Leikitään!

Annathan minulle herkkuja!

Huvittavin Rosen tavoista oli sen ulos/lenkille lähtemisen rituaali. Kun se huomasi jonkun olevan lähdössä ulos, se alkoi ulvoa ja haukkua vimmatusti.  Tällä videolla metelöinti tosin on aika hillittyä. Parhaimmat videot jäivät ottamatta. Usein se metelöi niin, että varmaan naapuriin asti kuului jopa täällä maaseudulla.

Monesti nauroimme kippurassa. Usein tämä tapa myös ärsytti lapsia, sillä aina he eivät olisi olleet valmiita lähtemään Rosen kanssa ”lenkille”. Mentävä silti oli, kun toinen oli niin riemuissaan. Monta kertaa päivässä. Rosen mielestä kenkien laittaminen jalkaan oli yhtä kuin lupaus lähteä juoksemaan. Huvittavinta tässä oli se, että Rose ei suostunut lähtemään lenkille kenenkään muun kuin minun kanssani. Lasten kanssa se halusi juosta kilpaa portille ja takaisin. Juoksemisen pituudesta riippumatta lähtöseremonia oli näyttävä ja kuuluva.

Nyt on tiedossa jotakin jännittävää.

Rose oli hyvin eläinrakas. Se piti kaikista eläimistä, kuten meidän kanoista, kaneista ja kissoista.

Onneli ja Reetta sekä Rose-ystävä.

Rose oppi tietämään, mitä joulukuusen sisään tuominen tarkoittaa. Se löysi omat pikku pakettinsa lahjavuoren seasta tai jo etukäteen minun kätköistäni. Isoista paketeista se ei ollut kiinnostunut. Ne eivät selvästikään olleet sille.

Koko perhe halusi aina nähdä, kun Rose avaa pakettinsa. Olin ostanut lelun joulun alla ja jättänyt ostoskassin huoneeni lattialle. Rose oli jo käynyt tirkistelemässä ja löytänyt omansa (kuvassa). Innoissaan se vingutti lelua. No, paketoin lelun kuitenkin ja aattoon asti piti odottaa. Voi, tuota pikku koiran onnea omista lahjoistaan!

Asetu selinmakuulle kädet T-asentoon ja rapsuta koiraa. Käännä koukistetut polvet toiselle sivulle ja tunne venytys alaselässä ja koiran kielen lipaisu korvassa... Minun ei koskaan tarvinnut jumpata yksin. Rose pyöri ympärilläni kuin väkkärä.

Avilla tykkäsi valokuvata Rosea.

Minun rakas puotipuksuni on poissa. Rose tuli aina putiikkiin minun mukanani. Toisin kuin kissoista, Rosesta ei ollut mitään haittaa siellä, ja se oli aina tervetullut.

Lumet sulavat aikanaan ja kevät saapuu, mutta minun ystäväni ei palaa koskaan.

Olen kirjoittanut Rosesta myös seuraavat jutut:

Uskollisin seuraajani

Kissakiireitä

Koiran kultainen sydän

Koiran virka