UUTTA TAVOITETTA KOHTI

Katsoin harjoitusohjelmaani kaksitoistavuotiaan poikani kanssa. – Äiti, sit ku sä oot tässä kohtaa, niin mäkin alan treenaamaan, hän sanoi osoittaen erästä ruutua. – Sä et saa mennä musta ohi, hän totesi. Ymmärrän.

Pitäisi juosta niin hitaasti,

että hävettää.

Uuden harjoitusohjelmani nimi on Vauhti päällä. Kuuden viikon harjoittelun tuloksena olisi tarkoitus juosta viisi kilometriä. Loppiaisena pääsin edelliseen tavoitteeseeni ja juoksin kaksikymmentä minuuttia. Heti sen jälkeen otin tämän uuden tavoitteen.

Ohjelma alkaa miellyttävästi, mukavan lyhyillä juoksuosuuksilla. Parin viikon jälkeen tulee enemmän haastetta.

Ensimmäisellä harjoitusviikolla, tammikuun 14. päivänä:
Tänään on lepopäivä ja tuijottelen ohjelmaa. Tuskin mitään muuta paperilappusta tulee katseltua niin paljon. – Huomenna on tuttu homma: juoksua viisi minuuttia ja kävelyä kaksi minuuttia. – Tätä toistetaan neljä kertaa, lueskelen. Ei vaikuta pahalta. 

– Siitä viikon päästä  onkin sitten jo kolmen kilometrin juoksu. Ei yhteeen pötköön, vaan joka kilometrin jälkeen on kahden minuutin kävely, jatkan lueskelua. Alkaa kuulostaa jo aikamoiselta. Jännää! Luotan siihen, että jaksan juosta sen mitä ohjelma "lupaa". 

En arvioi säätä, jaksamista tai fiilistä.

Lähden vain. Aivan kuten hammaslääkäriin.

Onneksi nyt ei mitata juoksuvauhtia. Pikemminkin juoksuoppaissa neuvotaan, että tässä vaiheessa pitäisi juosta niin hitaasti, että hävettää. Sitä neuvoa on onneksi helppo noudattaa.

Harjoitusohjelmani on kirjasta nimeltä Juokse! Voin lämpimästi suositella. Kirjan parasta antia ovat viisi harjoitusohjelmaa eritasoisille juoksijoille.

Olen päättänyt onnistua. Olen varannut kuntoilut kalenteriini. En arvioi säätä, jaksamista tai fiilistä. Lähden vain. Aivan kuten hammaslääkäriin – paitsi, että juoksemaan on yleensä aina kiva lähteä.

Toisella harjoitusviikolla, tammikuun 15. päivänä:
On pakkassää ja tuuli viuhuu korvissa. Vedän tuubihuivia paremmin kasvojen suojaksi. Lämmittelyn jälkeen pääsen juoksemaan. Tulee lämmin ja unohdan miten pakkanen nipisteli lähtiessä poskipäitä. 

Juostessani kuuntelen radiosta ohjelmaa Valkoista valoa. Klassisen musiikin välissä Johanna Korhonen käsittelee syvällisesti pohtien jotakin teemaa. Hän käsittelee asioita niin yksilön kuin yhteiskunnankin näkökulmasta, väläyttää historiallista vinkkeliä ja taitavasti myös irvailee asioille. Joka kerta herättää ajatuksia. Tällä kertaa aiheena on kateus.

Viimeisellä viiden minuutin juoksuosuudella huomaan, että olen keskittynyt radio-ohjelmaan, musiikkiin ja juoksuun niin tiiviisti, etten ole huomannut ihailla säätä lainkaan. Harmillista! Taivas on harmaa, mutta olen alkanut pitää erittäin paljon myös tällaisista harmaista maisemista.

Latasin kännykkääni ilmaisen Endomondo-sovelluksen, sillä välillä ajan mittaaminen vaihtuu kilometrien mittaamiseen. Sovellusta on helppo käyttää: vain yhden napin painallus ja sovellus alkaa mitata käytettyä aikaa, matkaa, keskinopeutta ja vaikka mitä. Näillä pääsen jo hyvin alkuun.

Tänään tein pahan virheen:

elin jo maanantaita,

vaikka oli vasta lauantai.

Ihan hölmöä!

Valkoisen sylissä.

Toisella harjoitusviikolla, tammikuun 20. päivänä:
Tänään tein pahan virheen: elin jo maanantaita, vaikka oli vasta lauantai. Ihan hölmöä! Tämän päivän ohjelmassa oli neljä viiden minuutin juoksupätkää. Tuttu harjoitus eikä kovin paha, tuli reilun kolmen kilometrin lenkki. 

Olin nukkunut huonosti enkä saanut kuulokkeisiini radio-ohjelmaa. Olisin voinut nauttia valkoisesta maisemasta, kuunnella askeleiden ääniä lumisella tiellä ja nauttia ulkoilmasta. Mitä minä teinkään? Mietin ylihuomista juoksua. – Nyt olisin vasta puolivälissä ja jalat painavat jo nyt, laskeskelen. – Maanantain lenkki on paljon vaativampi, jatkan mielessäni. – Miten jaksan, jos onkin huono keli? Mahtaa viimeisellä pätkällä tehdä tiukkaa, huolehdin.

Voi kerta kaikkiaan! Sai olla viimeinen kerta kun retkahdan tuollaiseen. Juoksen sitä varten, että se on kivaa. Se ei ole huolihetkeni. 

Paperilla vaatimustason nousu saattaa näyttää hurjalta, mutta ohjelma on ammattilaisten tekemä. Sen huomaa. Harjoitukset on suunniteltu niin taitavasti, että voin luottaa pystyväni aina seuraavaan tehtävään. Vaikeustaso ei nouse tasaisesti, vaan välillä on palautumislenkkejä.

Harjoitukset on jaksotettu niin, että aloittelija ei edes hoksaa juoksevansa jo aika mukavan pituisia lenkkejä. Alussa minusta tuntui mahdottomalta ajatella, että juoksisin kolme kilometriä yhteen pötköön. Sen sijaan kilometrin juoksu ja kahden minuutin kävely kolme kertaa vaikutti ihan mahdolliselta. Aika kivasti sitä pystyy itseään huijaamaan parempiin suorituksiin.

Lenkille on aina mukava lähteä. 

Kolmannella harjoitusviikolla, tammikuun 22. päivänä:
Jos minulta olisi kysytty, olisin juossut tänään yhteensä vain 2,5 km. Eipä kysytty. Ohjelmassa sanottiin, että tänään on kolme kilomerin juoksupätkää. Ei auttanut. Juosta piti, vaikka viimeisen puolen kilometrin matkalla olisi tehnyt mieli luovuttaa. 

Jalat painoivat. Loppumatkan ylämäet eivät yhtään helpottaneet juoksemista. Maisemat sentään olivat kuin postikortista. – Lääh-puuh! Lääh-puuh, puuskutin. Hengitys tasaantui loppukävelyn aikana ja viimeistään silloin kun virittelin säkkikangashuppuja havukasvien suojaksi. Koko loppupäivän oli voittajaolo.

Onneksi en luovuttanut. Olen lukenut, että kunto kehittyy eniten juuri siten, että liikkuu vielä vähän, vaikka tuntuu, ettei enää jaksaisi. Ilman ohjelman tukea mukavuudenhaluni olisi voittanut. Kuitenkin siitä saa  upeimman tunteen koko loppupäiväksi kun on ylittänyt itsensä.

Fyysisen kunnon lisäksi omia rajoja ylittäessä kehittyy myös mieli. Pystyin siihen! Liikunnallinen itsetunto nousee. Tiukan paikan tullen voin muistella näitä hetkiä. Siksi mielelläni myös kirjoitan.

Harjoittelu ei toki saa eikä sen tarvitsekaan olla pelkkää omien rajojen ylittämistä. Kuormituksen ja palautumisen pitää olla oikeassa suhteessa. Juuri tämän takia olen niin kiitollinen hyvästä harjoitusohjelmasta.

Kolmannella harjoitusviikolla, tammikuun 25. päivänä:
Pakkanen oli yöllä lauhtunut. Tie oli kuin luistinrata. Tuuli viuhui korvissa niin, etten voinut kuunnella radiota. Äänenvoimakkuus olisi pitänyt säätää niin kovalle, että se olisi ollut kuulollle vaarallista. No, ei se mitään. Välillä on hyvä keskittyä juoksemiseen. Nastat raapivat tietä ja oja solisi kuin musiikkina korviin. Ihana keväinen ääni! 

Juoksu oli helppoa. – Miten askel onkin nyt niin kevyt, ihmettelin.  Kääntyessäni takaisin päin huomasin, että olin unohtanut tuulen. Tuulta päin puskiessani tunsin eläväni tässä ja nyt. Ihan mahtava lenkki! Loppuverryttelyksi laittelin vielä säkkikangashuppuja havuille. Sen jälkeen oli hyvä mennä aamupalalle ja aloittaa työpäivä.

Kolmannella harjoitusviikolla, tammikuun 27. päivänä:
Aamulla heräsin sateen ropinaan. Ei käynyt mielessäkään, etten lähtisi juoksemaan. Niin sitten juoksin räntäsateessa ja kuuntelin Mozartia. Tällä kertaa kolme kilometriä taittui huomattavasti helpommin kuin maanantaina. Sain siitä valtavasti uutta potkua tuleviin koitoksiin.

Tämä postaus jää nyt jännittävään kohtaan, sillä huomenna on tarkoitus juosta yhteensä neljä kilometriä. Saapa nähdä miten minun käy.