ONNI

Nippa nappa ehdin aamupalan syömään kun jo kipitin ulkovarastoon kainalossani taimipotteja, siemenpusseja, kukkaruukkuja. Into ja Tarmo harppoivat sinne jo edellä.

Oli kylmää, tuuli navakasti ja sataa tihuutti, mutta Onni oli jo ovella vastassa hymyilevänä ja valoisana. Niin me sitten ahersimme uudessa varastossa, jonka rakas mieheni oli juuri saanut valmiiksi. Sinne sujahtivat suojahuput nätisti laskosteltuina koreihin, istutuslapiot ja sekatöörit puulaatikkoon, lannoitteet purkkeihinsa…

– Vähänkö nättii, 12-vuotias poikani totesi katsellessaan varastoa. Oli onnellinen kun lupasin, että hän saa nukkua siellä. Hän kysyi pidänkö varaston järjestämisestä. Kuka tällaisesta ei nauttisi? Jos on kolme vuotta unelmoinut varastosta - ihan millaisesta tahansa - ja sitten saa tällaisen, niin olisihan se suorastaan outoa, jos vain kylmän viileästi nostelisi tavaroita hyllyyn. Jos minkä tahansa lautahökkelin sijaan saa puolilämpimän lukaalin ikkunoineen, laattoineen kaikkineen, niin, niin… Miten sen edes osaisi ilmaista?

Seinän takaa kuului suhinaa. Mies siellä pakkeloi ja hioi uuden verstaan seiniä. Poikkesi välillä varaston puolella hakemassa motivaatiota pölyiseen ja ikävään hommaansa. – Kukko-kiekuu-uu, kuului toisen seinän takaa. Viuhti rouvineen oli pitämässä sadetta sisällä.

Aikamoinen tiimi meitä siellä lopulta oli: Into, Tarmo, Onni, Ilona ja minä. Kannoin suu messingillä kodinhoitohuoneen komerosta vermikuliittipusseja, koristekiviä, kankaita, minikasvihuoneita ja vaikka mitä. Komeron hyllyt tyhjenivät. Vihdoinkin. Tätäkin olin odottanut. Järjestin komeron saman tien. Nyt kengät ovat järjestyksessä kuin Ikean mainoksessa konsanaan.

Mietin tuota järjestyksessä olevien kenkien ja onnen määrän suhdetta toisiinsa. Laskeskelin.  Jos yksi kenkäpari vie pyöreästi 20 cm ja ihmisellä on vähintään yhdet parit talvi- ja kesäkenkiä, kumisaappaat, sandaalit, lenkkarit, juhlakengät ja ehkä vielä sisäpeli-, ratsastus- tai puutarhakengät, niin hyllymetreinä se tarkoittaa ihan minimissään 1,4 metriä per henkilö. Usein niitä kenkiä on vielä enemmän. Mitäs se tekeekään kahdeksan hengen perheessä? Voitte siis vain arvailla sen nautinnon määrää kun sain tuon kenkämäärän nätisti ojennukseen.

Kannoin autokatoksessa ajelehtineita puutarhatarvikkeita varastoon. Pesin kaikki ruukut, jotka olivat kevään tohinoissa jääneet odottamaan oikeaa hetkeä. Tunsin itseni fiksuksi.

Illalla tuuli tyyntyi ja sadekin lakkasi. Kiersin valokuvaamassa uudet tulokkaat. Siinä samalla ihmettelin kuinka akileijat kukkivat aina vain. En aiemmin ole ymmärtänyt miksi akileijoista niin kovasti vouhotetaan. Nyt aion vouhottaa niistä itsekin. Tähän asti minulla on kukkinut vain yksi ujo japaninakileija. Se on kukkinut niin vaatimattomasti, etten aina ole edes huomannut sen kukkivan. Kukkiessaan se on katsonut alaspäin ja minun on täytynyt nostaa sitä nähdäkseni sen kasvot. Mutta nyt minulla on akileijoja, jotka ovat aivan toista maata.

Kuningatarainesta. Akileija 'Silver Queen'

Hämmästelin noita viime kesänä istuttamiani ’Silver Queen’ –jaloakileijoja. Ne puhkesivat kukkaan jo varhain kesäkuussa eivätkä ne vieläkään väsy kukkimaan. Ja voi hyvä ihme, miten kauniita ne ovatkaan!  Niiden seuraksi on saatava vielä sinisiä, yhtä korkeita ja näyttäviä.

Huokailin kaiken uuden äärellä – kissankelloja, malvoja, tädykkeitä, kiiltoleimuja, lupiineja, iiriksiä, kärhöjä… Vilkaisin ympärilleni. Onni se siellä näkyi hiippailevan aivan minun kannoillani.

Tervetuloa, Birgitta Koivisto, blogini lukijaksi! Olen niin iloinen siitä. Toivottavasti sinäkin  saat iloa blogistani.