JOULUN ONNI JA SURU

Jouluonni. Se on syvää, sanoin kuvaamattoman suurta kiitollisuutta lapsista – kaikista kuudesta – ja puolisosta sekä muista rakkaista ihmisistä. Se on onnenkyyneleitä kun seisomme pianon ympärillä ja laulamme: "Me lapset pienet riennämme nyt Betlehemin seimelle". Pystyn laulamaan vain pari säkeistöä ennen kuin kyyneleet alkavat valua poskiani pitkin ja minun täytyy turvautua nenäliinaan. Kuuntelen vuorotellen jokaisen lapseni laulua. Tässä tärkeimmän asian äärellä onneni on täydellinen. Tytöt laulavat kirkkailla äänillään, pojat matalammilla, mieheni ääni kuuluu tuttuna ja turvallisena. Jokaisen ääni on minulle täydellinen. Niin rakas.

Siinä välissä ehtii hyvin

tehdä pystypunnerruksia.

Joulun onni tulee yhdessä tekemisestä ja yhdessä olemisesta. Nautin kun lapset haluavat kattaa juhlapöydän mahdollisimman kauniiksi sekä pukeutua parhaimpiinsa. Jokainen huolehtii tunnollisesti oman osuutensa juhla-ateriasta. Kaikilla on joulumieli. Juhla-aterioiden kattaminen sekä niihin liittyvät laulut ja juhla-asut, tekevät näistä neljästä päivästä – aatonaatosta, jouluaatosta ja joulun pyhistä – aivan erityisiä.

Pöydän kattamisen välissä ehtii hyvin tehdä pystypunnerruksia. Meikäläisen näkökulmasta ne näyttävät ihan mahdottomilta: seistään käsillään ja siinä punnerretaan pää lattiaan ja takaisin ylös useita kertoja. Huhhuh, itselle tulee melkein hiki jo pelkästä katselemisesta!

Paras jouluherkkujen mauste on hyväntuulinen seura. Onneksi meillä on talo täynnä nuoria. He ovat mitä ihaninta seuraa: hauskoja, energisiä, luovia, liikuttavia.

Me kaikki haluamme vaalia perinteitä, joista monet ovat meidän perheen omia. Yksi sellainen perinne, jouluvalmistelujen kohokohta, on tonttupaja. Olemme arponeet kenelle kukin lapsi ostaa lahjan. Ostajat ja saajat pidetään visusti salassa. Useimmiten käy kuitenkin niin, että ainakin joku lahjan ostaja ja saaja paljastuu ennemmin tai myöhemmin. Jokainen paketoi lahjansa salaisesti minun kanssani. On liikuttavaa katsella kuinka suurella sydämellä he paneutuvat sisarukselle annettavan lahjan paketoimiseen.

Rose-koira seurailee paketointipuuhia silmä tarkkana. Se tietää, että myös sille on tulossa lahjoja. Tämänkin joulun alla käy niin, että se löytää omansa jo ennen aattoa ja ehtii aukaisemaan paketista kulman. Miten se voikaan tunnistaa paketin omakseen, vaikka lelu ei vingu eikä ruoka tuoksu? Ehkä se on oppinut valitsemaan pienen, pehmeän paketin, joka sopii hyvin suuhun.

– Minä vahdin näitä, Rose  tuumaa. Isoja paketteja Rose ei edes yritä availla. Se tietää niiden olevan lapsille.

Rose selvästi tietää, että lahjapapereiden ilmestyminen tietää joulua ja uusia lahjoja. Se nauttii joulusta. Jouluaattoiltana se on niin juhlahumussa, ettei vingu edes nukkumaan, vaikka on jo kovin myöhä. Yleensä se vinkuu iltaisin, jos nukkumaanmeno jostain syystä viivästyy. Se ei osaa itse mennä nukkumaan, jos toiset vielä valvovat.

Aatonaattona meillä on tapana, että Jouko ja lapset kiertävät laulamassa naapureille ja ystäville. Minä jään valmistelemaan ateriaa. Koskettavinta on, että ystävät osaavat odottaa joulutervehdystä ja jotkut liikuttavat kyyneliin asti. Joskus Joukon on täytynyt laittaa vanhukselle uudet silmätipat kun entiset ovat valuneet laulun myötä pois.

He ojentavat myös joulukirjeen, jossa kerromme perheemme kuluneesta vuodesta ja toivottelemme hyvää joulua. Tänä jouluna kirjoitin joulukirjeen viidennentoista kerran. 

Neljätoistavuotias poikani käytti luovuuttaan ja leipoi linnan.

Meillä on tapana aloittaa joulun juhliminen jo aatonaattona. Käymme tunnelmallisessa joulusaunassa ja sen jälkeen syömme juhlavan iltapalan. Tämä tapa alkoi silloin kun lapset olivat pieniä. Kaikkea ei yksinkertaisesti ehtinyt jouluaattona tekemään.

Jouluaattona sydämeni on pakahtua onnesta kun saan 14-vuotiaalta pojaltani lahjan. Kauniissa, itse tehdyssä rasiassa on mitali. Hän on veistänyt sen puusta ja maalannut. Kankaisen osuuden hän on ommellut huolellisesti käsin pisto pistolta. Mukana on kirje. Siinä sanotaan muun muassa: "Tämä on mitali sinulle siitä, kuinka hyvin olet jaksanut elää sairautesi kanssa." Miten koskettavaa!

Minusta lapset ja Jouko olisivat ansainneet mitalit. Niin hyvin he ovat suhtautuneet tähän, auttaneet ja kannustaneet. He ovat nähneet minut omana itsenäni, vaikka ulkoinen olemukseni on muuttunut. Se on ollut ihan parasta.

Tarjosin kerran lapselleni mahdollisuuden käydä ulkona syömässä. Kysyin, tulenko mukaan vai meneekö hän kaverinsa kanssa. Hän halusi mennä minun kanssani. Kysyin häneltä, eikö häntä hävetä kun vapisen ja kävelen huonosti. Hänen mielestään kysymykseni oli suorastaan outo; kuka voisi hävetä omaa äitiään.

Perinteisesti en tästäkään selviä

ilman onnenkyyneleitä.

Esikoinen on kirjoittanut joulukirjeen. Hän tietää, että se on toivelahjani, ja on paneutunut siihen koko sydämellään. Perinteisesti en tästäkään selviä ilman onnenkyyneleitä. Tytär on tiennyt jo varautua siihen.

En ole osannut odottaa lapsilta lahjoja, vaikka he ovatkin ne joka joulu antaneet. Iloni on suuri kun yksi pojista on sorvannut puusta kauniin kulhon ja valinnut sen sisään lempisuklaatani. Liikuttavaa! Saan myös toivomani puisen salkun, jonka hän on tehnyt koulussa. Siitä tulee upea sisustuselementti työhuoneeni pöydälle.

Toinen puolestaan on tehnyt koulussa metallista puunkantotelineen. On ihanaa kun monet käyttötavarat ovat rakkaiden lasteni tekemiä. Niissä on silloin aivan erityinen hohto.

Onneli valitsi paikkansa lahjapaperikasasta.

Nuorimmainen oli tehnyt tietokoneella minulle taulun valokuvista. Hän oli myös kirjoittanut. Harmillisesti tiedostolle oli tapahtunut jotakin niin kuin tietokoneiden kanssa joskus tapahtuu ja koko työ oli yhtäkkiä poissa. Sitten hän päätyi antamaan rahalahjan. Toki se ilahduttaa valtavasti kukkien ystävän mieltä. Säästän rahan kukkaostoksiin. Vaikka en saanutkaan hänen alkuperäistä taululahjaansa, olen äärimmäisen onnellinen jo siitä ajatuksesta, mitä hän oli halunnut antaa. Elättelen sellaistakin toivetta, että kadonnut tiedosto löytyy vielä tietokoneen uumenista.

Viimeisenä, vaan ei toki vähäisimpänä, mainitsen nuoremman tyttäreni antaman lahjan: hän auttoi minua paketoimaan kaikki lahjat. Se oli valtavan iso apu. Kaiken lisäksi hän oli kuin joulun tuoja. Hymyillen hän valmisteli jouluruoat pakastimeen, leipoi kakut ja herkut, auttoi siinä sivussa toisiakin. Minun ei tarvinnut stressata mistään. Tiesin, että hommat kyllä hoituvat. En voi käsittää, miten paljon kaikkea hyvää olen saanut!

Saan olla kiitollinen myös rakkaasta puolisostani, joka antoi oman huomattavan osuutensa juhlan onnistumiseksi. Mikä ilo onkaan kun keittiö on jokaisen juhla-aterian jälkeen siisti!

Rose

Mutta mikään ihana ei kestä ikuisesti. Tapaninpäivänä huomasimme suruksemme, että Milli – yksi suosikkikanoistamme – oli kuollut. Ihana, kesy kana, nokkimisjärjestyksen alimmainen, äidillinen ja suloinen. Luottokanani. Vielä edellisenä päivänä se oli ollut virkeä ja hyvävointinen. Nyt se makasi pehkuilla elottomana. Näytti siltä kuin se olisi ollut kylpemässä ja sitten vain kuollut. Vanhuuteen varmaan. On helpottavaa ajatella, että sen ei tarvinnut sairastaa.

Milli hautomassa keväällä. Millin hautomapuuhista kirjoitin mm. jutun Tipuinnostus.

Se oli varmasti

sen elämän onnellisin aika.

Milli sai elää onnellisen pikku kanan elämän. Siitä olen erityisen tyytyväinen, että viime keväänä se sai hautoa tiput ja hoitaa ne isoiksi asti. Väsymättä se opetti tipuja syömään, kylpemään, ulkoilemaan ja kaikkeen siihen, mitä kanojen elämään kuuluu. Se oli varmasti sen elämän onnellisin aika.

Ihana Milli!