TAULUN TARINA

Oli idea. Heräsi haave. Oli ajelehtiva taulun kehys, aina tiellä. Kului kevät ja kesä, ehti syksykin mennä. Tuli marraskuu. Sattui kohdalle täydellinen kuva ja mitä ystävällisin myyjä. Kuva ja kehys kohtasivat. Rakas mieheni kiinnitti taulun seinään. Syntyi tarina.

Juttu ei sisällä blogiyhteistyötä kenenkään kanssa. Haluan vain silkasta ilosta mainita pari nimeä.

Keväällä näin Riinan Versoja Vaahteramäeltä -blogissa kuvan tauluista puutarhavaraston seinällä. En enää muista millaisia taulut olivat, mutta aloin haaveilla taulusta myös oman puutarhavarastoni seinälle. Työvälinenaulakon vieressä oli juuri sopiva tyhjä paikka.

Halusin kasviaiheisen piirroskuvan. Ei riittänyt, että kuva on ihan nätti tai että se on aika kiva. Siinä piti olla jotain erityistä. Ei osunut kohdalle sellaista.

Urheasti päätin yrittää selvitä väenpaljoudessa

ja kaiken kaupallisen hössötyksen humussa.

Sitten tuli Black Friday. Tuollaisina päivinä kierrän yleensä ostoskeskukset kaukaa. Inhoan ruuhkia ja markkinahumua. Nyt oli kuitenkin pojille saatava talvitakit. Olimme jo aiemmin yrittäneet etsiä niitä, mutta talvitakit ovat kalliita. Urheasti päätin yrittää selvitä väenpaljoudessa ja kaiken kaupallisen hössötyksen humussa.

Vanhin poikani oli ehtinyt Lempäälän Ideaparkiin ennen meitä ja oli kierrellyt kaikki vaatekaupat läpi. Hän oli löytänyt kaksi takkia ja päätynyt niistä halvempaan. Menimme sitä maksamaan. Nuorempi poikanikin tarvitsi takin ja hän sanoi voivansa ottaa samanlaisen. Keksimme siinä sitten, että vanhempi voisi ottaa sen pikkuisen kalliimman ja nuorempi ottaisi tämän. Asia oli sillä selvä. Maksoimme takin ja poika otti sen tyytyväisenä kainaloonsa. Myöhemmin huomasimme, että hän ei tullut edes sovittaneeksi takkia. Sitten kävimme maksamassa vielä toisen takin toisessa kaupassa. Takit oli varmaankin vartissa ostettu. Mikä helpotus!

Lapset lähtivät omille asioilleen. Nyt minulla oli aikaa eikä mitään pakollista ostettavaa.

Ihmisiä oli paljon liikkeellä, parkkipaikat olivat täynnä, mutta kauppakeskuksen käytävillä oli väljää. Takin myyjä oli ollut avulias ja ystävällinen. Minulla oli hieno fiilis.

Lumo Puodin edustalla oli myytävänä julisteita. Olin niitä ennenkin vilkuillut, mutta kiireissäni en ollut niitä jäänyt katselemaan. Nyt oli aikaa.

Oli luonnonkasveja, eksoottisia kasveja, heiniä, sieniä, voikukkia. Kaikki kauniita. Vertailin ja mietin. Tummalla vai vaalealla pohjalla? Punainen tulppaani vai krookukset? En osannut päättää.

Jotkut asiat ovat selviä jo ennen kuin on ehtinyt edes harkita asiaa.

 Oi-voi, minä huokailin,

se olisi ollut niin ihana.

Eräs julisteista oli kehystettynä myymälän puolella. Tämä se on, tiesin heti ensinäkemältä. – Olisiko teillä tätä kuvaa ilman kehyksiä, kysyin. Myyjä tarkisti julistevalikoiman. Ei ollut. – Minäpä katson vielä varaston puolelta, hän sanoi. Ei ollut ensimmäisessä pakkauksessa eikä toisessakaan. – Oi-voi, minä huokailin, se olisi ollut niin ihana. – Minä voin irrottaa sen sinulle tästä kehyksestä, laitan tähän jonkun toisen kuvan. Meitä on tässä nyt kaksi myyjää, niin ehdin sen tekemään, hän sanoi. 

Sitten hän irrotti sellofaanin taulun ympäriltä. Avasi kiinnittimet, otti julisteen ja kääri sen rullalle, paketoi rullan sellofaaniin. Minä maksoin ja sain rullani. Kiittelin vuolaasti ja onnellisena jatkoin matkaani. Hänen piti vielä vaihtaa kehykseen toinen kuva ja kääriä taulu uudelleen sellofaaniin. Aikamoinen työ kympin ostoksen eteen. Että näin ystävällisiä myyjiä voikaan olla olemassa!

Se oli aina tiellä ja

ratkaisematon pulma

kaihersi mieltä.

Eikä tässä vielä kaikki. Juliste sopi tismalleen kehykseen, johon olin sen ajatellut. Olisin aiemmin halunnut laittaa kehykseen lasten koulukuvia, mutta ne eivät istuneet siihen. Kehys oli jäänyt nököttämään huoneen nurkkaan ja odottamaan parempaa ratkaisua. Se oli aina tiellä ja ratkaisematon pulma kaihersi mieltä. Nyt julisteen ja kehyksen yhdistelmä on täydellinen.

Rakas mieheni teki sen ratkaisevimman työn ja kiinnitti taulun seinään. Ja huolellisesti kiinnittikin. Minua ilahdutti kuulla, että hänenkin mielestään taulu sopii loistavasti juuri tuohon puutarhavaraston seinään.

Unikot ja vuokot ovat lempikukkiani.

Ostosreissu koko perheen kanssa oli ihanin ikinä. Olin varautunut hikiseen kiertelyyn, ruuhkaisiin käytäviin ja jonottamiseen. Ja mitä ihmettä: saimme vastaamme hymyileviä myyjiä ja hyvää palvelua. Tunnelma oli leppoisa. Kaikista eniten nautin kuitenkin lapsistamme. He ovat ihanaa seuraa: avuliaita, ajattelevaisia ja hauskoja. 

Kysyin pojilta, olivatko he jo löytäneet pilkkihaalarit itselleen. Voisin tulla ne nyt maksamaan. He vastasivat epäröiden, että kyllähän tuolla niitä pilkkihaalareita oli. – Mutta äiti, eikö tämä mene jo ihan överiksi kun saimme jo ne takit, 14-vuotias poikani sanoi. Ihanaa, etteivät he ole koko ajan pyytämässä jotakin. Olin kuitenkin sitä mieltä, että pilkkihaalarit ovat tarpeelliset ja ostamme ne. En halua lasteni palelevan jäällä tuulessa ja tuiskussa.

Nyt on tarina tallessa ja kiva käydä hoitamassa talvehtivia kasveja varastossa.

Eräästä toisesta ostosreissusta lasten kanssa kirjoitin otsikolla Juhlahousuja ja herneensiemeniä.