JUHLAHOUSUJA JA HERNEENSIEMENIÄ

Hiippailen salaa tänne tietokoneen ääreen. Ai, keneltä salaa? No, Roselta. Roselle on tänään tehty hammasremontti anestesiassa. Siksi olo on kurja. Kipuja ei ole, mutta tekee mieli vinkua koko ajan. Vain silloin kaikki on hyvin kun minä makaan sohvalla nukkumassa ja Rose makaa lattialla vieressä. Silloin se nukahtaa rauhalliseen uneen.

Kaikki hyvin. Silmät alkavat jo painua kiinni.

Kaikki on siis hyvin niin kauan kun minä jaksan nukkua. Tai siis maata sohvalla silmät kiinni ja olla nukkuvinani. Kännykkää ei saa käyttää lehden lukemisesta puhumattakaan. Sijainen ei kelpaa. Tällainen koiran hoito on kovaa hommaa ihmiselle, joka tykkää puuhailla koko ajan. On pakko saada edes kirjoittaa. Niinpä nousen varovasti ja ilman rapsahdustakaan livahdan viereiseen huoneeseen. Aion kirjoittaa eilisestä päivästä.

Tulppaanit loistavat vuorenkilpien seurana. Särkynytsydän ei vielä ole ehtinyt loistoon mukaan.

Puutarhan kevätkiireiden välillä valmistellaan rippijuhlia. Lähdetään ostamaan juhlahousuja. 

– Soita sitten kun olet löytänyt ne housut, poika sanoo kauppakeskuksen ovella. – Soitan, lupaan. Otan varman päälle ja menen kauppakeskuksen monipuolisimpaan juhlavaatekauppaan ja soitan sitten 15-vuotiaan paikalle.

Mustat puvun housut, malleja on vain yksi, kokovaihtoehtoja löytyy. Helppo juttu.

Kurkin sovituskopin ovelta ja ensimmäiset housut melkein tippuvat jalasta. – Kuuluuks näitten olla tällaiset? poika kysyy. Lahkeet laahaavat maata ja vyötäröltä täytyy pitää kiinni. – Onhan nää isot, mutta kyllähän nää menee. Otetaan nää, poika sanoo.

Kipaisen hakemaan pienempää kokoa. Kuuluu äänekäs huokaus. – Ei kai mun enää tartte sovittaa! poika vaikeroi.

Äiti-ihminen ei aina käsitä miten on mahdollista, ettei 15-vuotias jaksa sovittaa toisia housusja kun hän kuitenkin jaksaa nousta lauantaiaamuisin kuudelta, pyöräillä täysi rinkka selässä 70 kilometriä yhden päivän aikana, kalastaa koko päivän ja palata iltakymmeneltä kotiin säässä kuin säässä. Ei ymmärrä, ei, mutta palataanpa sovituskopin puolelle.

– Ei tää nappi mee kiinni, mutta otetaaan nää. Voihan näitä pitää näin (hakanen kiinni, nappi auki), poika sanoo.

– Odotas, sanon ja juoksen hakemaan seuraavaa mallia. – Nää menee sentään kiinni, poika toteaa. – Puristaa, mutta otetaan nää. Kyllä mä kestän, poika sanoo. Minä vilkaisen miltä housut näyttävät takaa. Ups, hyvä, ettei sauma repeä.

Palaan sovituskopille viimeisen vaihtoehdon kanssa, sitten on kaikki mahdolliset käyty läpi. – Ne voi ottaa sovittamatta, ne on varmaan ookoo, poika sanoo. Sovitetaan kuitenkin. Onneksi koko on suurin piirtein hyvä. 

Kravatti löytyy sentään sovittamatta. Sitten ei ole enää muuta kuin juhlakenkien etsiminen, sillä paita on jo hankittu.

– Herneensiemenet odottavat kylväjäänsä, syyskukkijat pitäsi ehtiä jakamaan, muokattu maa on istutuksia vaille valmis, ajattelen. Mansikkamaa väikkyy mielessä ja taimet olisi varminta istuttaa heti alkukesästä. – Kuusen taimet kaipaavat kastelijaa, terassin ruukut ovat puolitiessään... ja täällä minä vain kiertelen kauppakeskuksessa, huokailen. Aina ei voi valita.      

Totta puhuen juhlavalmistelut inspiroivat minua, kaikesta kiireestä huolimatta. Metsäistä tunnelmaa kattaukseen, havuja, sammalta, vihreää ja valkoista...

– Voisikohan tämä jäätelötulppaani kukkia vielä rippijuhlan aikaan, mietiskelen. 

P.S. Arvatkaapa, sainko kirjoittaa jutun käymättä välillä näyttelemässä nukkuvaa sohvalla. En  saanut. En laskenut, montako kertaa kävin nukuttamassa toipilaan. Siinä sohvalla oli aikaa ajatella niitä herneensiemeniä. Ne alkoivat tuntua yhä vain painavammilta.