KITKUTELLEN KYMPPIÄ KOHTI

Minun ei tarvitse olla kesällä bikinikunnossa. Riittää, että talikko ja lapio heiluvat entiseen malliin ja mieluiten vähän rivakamminkin. Ja sitä parempi, mitä paremmin selkä kestää huhkimisen puutarhassa.

Lähdin rohkeasti tavoittelemaan uutta virstanpylvästä, kymmenen kilometrin juoksua. Noudatan nyt kolmatta saman kirjan viidestä juoksuohjelmasta. Kirjan nimi on Juokse! Parempaan kuntoon nopeasti ja helposti.

Olen hehkuttanut sen juoksuohjelmia jo aiemmissa jutuissani. Aloittelijan ohjelmasta kirjoitin jutuissani Puuakasta juoksijaksi sekä Vauhdissa. Seuraavasta, viiden kilometrin lenkkiin tähtäävästä ohjelmasta, intoilin jutuissani  Uutta tavoitetta kohti ja Unelmaani toteuttamassa.

Joskus on vastassa ylämäki, mutta mäen takaa siintää kirkas taivas.

Jos juostavana on viisi kilometriä,

siihen asennoituu niin, että juoksee sen.

Jonakin päivänä juoksu sujuu helpommin kuin toisena päivänä. Kunpa tietäisinkin, mitkä kaikki tekijät siihen vaikuttavat. Yksi asia kuitenkin on varma: asenne ratkaisee. Jos juostavana on viisi kilometriä, siihen asennoituu niin, että juoksee sen. Kun on asennoitunut kolmeen kilometriin, pidempi matka tuntuu mahdottomalta.

Avantouinnissa koin ensimmäisen kerran päättäväisyyden huikean voiman. Siskoni oli varovasti kysynyt minua mukaansa avantoon. Lupauduin. En jäänyt miettimään, menisinkö. Viikon kuluttua matkustin hänen luokseen. Olimme sopineet, että käymme avannossa heti ennen mitään muuta. Se oli hyvä päätös, ei jäänyt mahdollisuutta jahkailuun.

Toimin kuin kone, mekaanisesti vain ajattelematta mitään. Varusteet päälle, kävely rantaan, pulahdus hyiseen veteen, saunatakki päälle ja kävely takaisin. Tunne oli sanoinkuvaamattoman hieno: pystyin siihen eikä se edes tuntunut pahalta. Seuraavana aamuna sama uudestaan.

No niin, tässä sitä nyt

ollaan taas epäilysten vallassa,

että tuleeko tästä yhtään mitään.

Ensimmäisellä harjoitusviikolla, maaliskuun 3. päivänä:
No niin, tässä sitä nyt ollaan taas epäilysten vallassa, että tuleeko tästä yhtään mitään. Lupasin selättää huonon liikunnallisen itsetuntoni ja mennä vain rohkeasti ja luottavaisesti kohti kymppiä. Silti olen tässä miettimässä, otanko lisäaikaa tavoitteen saavuttamiseen.

Raahustin tänään ohjelman mukaisen kolmen kilometrin lenkin. Täysi työ siinä oli. Juostessani ihmettelin, miten olenkaan jaksanut viikko sitten juosta viisi kilometriä. Olen onnellinen, että ylihuomenna on tämä sama kolmen kilometrin lenkki. Jospa se menisi edes himpun verran helpommin. Saisi taas lisää luottamusta. 

Ehkä se ei olekaan motivaatio,

vaan juoksemisesta on tullut rutiini.

Ei vaan osaa olla lähtemättä.

Kunnossani ei ole kehumista, mutta motivaatio on onneksi korkea. Tai ehkä se ei olekaan motivaatio, vaan juoksemisesta on tullut rutiini. Ei vaan osaa olla lähtemättä. Se on vähän kuin hampaitten pesu. Eihän sitä mieti huvittaako tai minkä takia pesee hampaansa tai onko se suoranaisesti hauskaa. Pesee vain.

Toisella harjoitusviikolla, maaliskuun 5. päivänä:
Olin valvonut yön vatsakipuisen koiran kanssa, mutta silti koko aamupäivän mietin missä välissä pääsisin lenkille. Eläinlääkärissä käynnin jälkeen sitten pääsin ja hikoilin kolmen kilometrin lenkin. Aika tikkuista ja takkuista juokseminen oli.

Olin onnellinen kun sain juostua lenkin  40 sekuntia nopeammin kuin viimeksi. Edistys ei päätä huimaa, mutta enpähän mennyt takapakkia sentään.

Ohjelma on mukavan vaihteleva. Tämä ohjelma sisältää melkein joka viikolla yhden spurttiharjoittelun. Puolen minuutin spurtti ja minuutin kävely kahdeksan kertaa. Parasta onkin juuri se, ettei pääse kyllästymään.

Tuntuu vain, etten tehnyt harjoitusta kovin tehokkaasti

kun en juoksun jälkeen ollut puolikuollut.

Toisella harjoitusviikolla, maaliskuun 8. päivänä:
Nämä spurtit eivät ole lempilajini. Jatkuvaa sähläämistä kellon kanssa. On tämä kyllä ihan kivaa vaihtelua. Ja voihan tästä olla jotain hyötyäkin. Tuntuu vain, etten tehnyt harjoitusta kovin tehokkaasti kun en juoksun jälkeen ollut puolikuollut.

Spurteissa ei tule maisemia katseltua, vaikka sää olisi täydellinen.

Helpolla ei pääse,

joskus tuntee olevansa

vähintäänkin henkihieverissä. 

Olen monta kertaa epäillyt kuntoni riittävyyttä ohjelman edetessä ja yhtä monta kertaa olen saanut hämmästyä: pystyn sittenkin. Helpolla ei pääse, joskus tuntee olevansa vähintäänkin henkihieverissä. Ohjelma vaikuttaa kuitenkin realistiselta. Suurimmat onnistumisen tunteet saankin juuri siitä kun olen epäillyt, etten pysy ohjelman tahdissa ja pysyn kuitenkin.

Toisella harjoitusviikolla, maaliskuun 10. päivänä:
Tänään oli viiden kilometrin lenkki. Olin venytellyt huolella, mutta silti jo alkumatkasta tuntui tikkuiselta. En ollut ainoa. Rose palasi kotiin jo postilaatikoilta. Olin päättänyt juosta ja juoksin, vaikka en olisi jaksanut. 

Metsänraja piirtyi upeana harmaata taivasta vasten, mutta en jaksanut sitä ihailla. Ajatukset puuroutuivat.  Ainoa mikä kantoi, oli luja päätös juosta.

Olin laittanut kellon soimaan pari minuuttia ennen arvioimaani aikarajaa. Ylämäessä katsoin Endomondon mittaamaa aikaa ja otin kuin otinkin ylämäessä loppukirin. – Minun on alitettava viimekertainen aika edes 20 sekunnilla, päätin ja pistin lenkkaria toisen eteen. 

Kotona huomasin alittaneeni ajan yli kolmella minuutilla. Jihuu!! Olin siinä väsymyksessä muistanut viimekertaisen aikani väärin.

Lysähdin eteisen tuolille riisumaan lenkkareitani. Rose juoksi hakemaan lempileluaan. Olin kai sen näköinen, että olisin leikin tarpeessa.

Kolmannella harjoitusviikolla, maaliskuun 12. päivänä:
Tänään en epäillyt jaksamistani, vaan lähdin reippain mielin tavoitteenani alittaa edellispäiväinen aika viiden kilometrin matkalla. Johtui varmaan asenteesta, sillä askel tuntui kulkevan aika mukavasti. Ei se helppoa ollut, mutta pikkuisen helpompaa kuin viimeksi. 

Aikaa en  suureksi harmikseni saanut, sillä söhäisin Endomondon  sekaisin juuri ehkä sata metriä ennen kuin viisi kilometriä tuli täyteen. Tärkeintä silti oli, että sain varmuutta: uskallan ajatella seuraavani ohjelmaa tästä eteenpäinkin.

Seuraan hauskaa #mummareenaa-blogia, jossa suurin piirtein ikäiseni nainen kuntoilee. Hän juoksee ylämäkiä ja pitkiä portaita ja käy punttisalilla. Ylämäkijuoksua hän kuvaili hauskasti, että ensin siinä luulee, että kuolee. Sitten sitä toivoo, että kuolee. Lopulta on sellainen olo, että ajattelee, ettei kuole koskaan. Minä olen päässyt vasta tuohon toiseen vaiheeseen.

Sovittelen sanoja mielessäni

ilmaistakseni tappioni blogissani.

Kolmannella harjoitusviikolla, maaliskuun 17. päivänä:
– Nyt järki käteen, päätän kompuroidessani kotia kohti viiden kilometrin juoksun jälkeen. En voi jatkaa tämän ohjelman mukaan, kun juokseminen ottaa voimille niin, etten saa edes aikaa mitattua. – Kuntonihan on vain huonontunut viime kertaan verrattuna, mietin. Siinä raahustaessani pohdin, miten jatkan. Otanko tavoitteeksi kymmenen kilometriä viikossa kymmenen kilometrin lenkin sijaan? Sovittelen sanoja mielessäni ilmaistakseni tappioni blogissani.

– Maanantaina noudatan vielä ohjelmaa, ajattelen. Silloin ohjelmassa on ylimääräinen lepopäivä ja itsensä palkitseminen. 

Viimeisen sadan metrin matkalla käteni vapisivat niin, että söhäisin Endomondon taas ihan solmuun. Sen verran ehdin näkemään, että matkaa oli kertynyt  4,91 km ja jatkoin juoksemista.  Kohta vilkaisin taas ja mittari näytti edelleen samaa. – Huh, onpa pitkä kymmenen metriä, mietin epätoivoisesti ja jatkoin juoksua. Lopulta pysähdyin ja huomasin sohaisseeni Endomondon pysähdyksiin jo silloin 4,91 km kohdalla.

Kotona katselin Endomondon mittaustuloksia. Juoksuvauhtini oli selvästi nopeampi kuin kahdella edellisellä kerralla. Olin parantanut aikaani ainakin minuutilla. Kuntoni ei siis ollutkaan huonontunut! Tuli tunne, että jatkan sittenkin. Siis enemmän kuin sen maanantain.

Tarkemmin ajatellen seuraava juoksuosuus on 40 minuuttia juoksua miellyttävällä vauhdilla. Tässä  tietokoneen äärellä se kuulostaa houkuttelevalta. Ehkä viikon päästä olen jo unohtanut nämä vaivat niin, että lähden sittenkin yrittämään kuutta kilometriä.

Luminen tie kutsuu.

Lämpimästi tervetuloa, Minna Hiidenkiven puutarhassa -blogista ja Nila Lappalainen etelässä -blogista, lukijoikseni! Ilahduin siitä kovasti. Toivon, että saatte iloa jutuistani ja kuvistani ja viihdytte lukijoinani.