perjantai 1. joulukuuta 2017

PUSI-PUSI

Olimme ajaneet jo 165 kilometriä. Tie kapeni entisestään eikä taloja ollut näkynyt enää pitkään aikaan. – Onko osoite nyt varmasti oikea, mies kyseli. – Onkohan sellaista katua olemassakaan, hän epäili. Navigaattori näytti, että olisimme muutaman kilometrin päässä. Liikennemerkki osoitti, että tulossa on vaarallisen jyrkkä ylämäki. Vielä toinen ja ties kuinka monta. – Tämähän on aivan kuin Alpeilla ajelisi, nyt minä alan ymmärtää, sanoin.

Viimein kaarsimme jyrkästi kapealle metsätielle  ja pienen talon pihaan. – Onko nyt kamera? huolehdimme. Avilla seisoi jo kantokopan kanssa ulkona.

– Hei! Tervetuloa! Nice to meet you! Haluatteko kahvia tai teetä? Do you want some juice or milk? Kissat ovat täällä. Their mother is outside.



He olivat kuin suoraan Johanna Spyrin kirjasta Pikku Heidi, jota olin lapsuudessani lukenut.

Ystävällinen, pitkä ja hoikka, tummatukkainen vaimo Sveitsistä sekä pitkä ja hoikka, villapaitaan ja liiviin pukeutunut, ystävällisesti hymyilevä, valkopartainen mies Ranskasta, ranskankielisiä molemmat.

Ja siellä olohuoneen sohvalla ruskeanharmaat pennut makasivat toistensa kainalossa, melkein saman näköisiä kumpikin. Toinen nuoli toisen korvaa ja toinen otti itselleen vielä lokoisamman asennon. Eivät pelänneet vieraita, vaan uteliaina katselivat ja nauttivat ihastuneista silityksistä.


– Miten tuosta voisi viedä vain toisen. Sehän olisi ihan väkivaltaa, mies mietiskeli mielessään.


Olin kotona muutama päivä sitten vähän varovasti kysynyt  Joukolta, että voisimmeko ottaa kissan kun isä ei enää ole kissoille allerginen. – Mieluummin kissa kuin koira, Jouko vastasi. – Oi, kiitos, Jouko! Ihanaa! minä riemuitsin ja aloin vilkuilla myynti-ilmoituksia. Ja nyt olimme hakemassa pentua. Olimme varanneet harmaaraidallisen tytön, jolla on valkoista kaulalla ja tassuissa.

Silittelin pentuja. Molemmat olivat kauniimpia kuin olin uskaltanut toivoakaan. Ne olivat luottavaisia, ihmisrakkaita ja uteliaita. Silittelin ja asettelin mielessäni sanoja. Huomasin, että tyttären silmät olivat kyynelissä. Onnesta. – Nämä molemmat olisivat myytävänä, sanoin Joukolle kömpelösti. Tiesin, että toisen pennun oli pitänyt mennä Orivedelle, mutta kauppa oli peruuntunut viime tingassa. – Ai, yhtä kissaa me tultiin tänne hakemaan, mutta pitäiskö meidän ottaa ne molemmat, kuulin Joukon sanovan. – Voi-tais-ko me, sanoin varovasti.


Jouko kääntyi pariskunnan puoleen, kaivoi lompakon taskustaan ja maksoi molemmat.

Rouva otti syliinsä sen pennun, jonka vatsanalunen ja tassut ovat kanelinruskeat. – Tämä on Canelle, hän sanoi. Nimi tarkoittaa kanelia. – Toinen on Lilou, rouva jatkoi. Se on ranskalainen tytön nimi ja sointuu kauniisti kissaäiti, Lylyn, nimen kanssa.

Olin toivonut, että he antaisivat pennulle ranskankielisen nimen muistoksi ensimmäisestä kodista. Itse antaisimme sitten vielä suomalaisen nimen. Olin onnellinen kun nyt molemmilla pennuilla oli kauniit nimet.

Kissat olivat oppineet jo ranskan kielen alkeet. Ymmärtävät ranskaa varmasti enemmän kuin minä. Nyt minunkin täytyy kutsua pentuja luokseni ranskalaisittain pussaamisääntelyllä. Ne eivät ymmärrä minun kis-kis-kis -kutsuani. Ranskalainen kissan kutsu muistuttaa lähinnä pussaamista. Se tehdään suipistamalla huulia ja ymmärtääkseni vahvistetaan ääntä kielellä.


Sitten istuimme pyöreän pöydän ääressä, joimme mustaa teetä, nautimme emännän leipomaa kakkua ja juttelimme. Tuntui kuin olisimme istuneet alppimajassa – vaikka en alppimajassa koskaan ole istunutkaan. Talo oli tehty hirrestä ja oli hyvin tunnelmallinen. Meillä oli niin mukavaa.


Oi, miten paljon meillä riittikään juteltavaa. Juttelimme kissoista, linnuista, Lapista, puutarhasta ja monesta muusta. – Do you eat quinoa? Do you want to grow quinoa? I give some seeds to you. Sitten me puhuimme vielä quinoan kasvatuksestakin. Se kasvaa hyvin Suomessakin. Kasvaa korkeaksi ja kannattaa tukea. He näyttivät kuinka kukinnot kuivataan ja siemenet erotellaan  niistä.

Sujautin siemenpussin taskuuni. Kissanpennut menivät uteliaina ja luottavaisina kuljetuskoppaan. Kiittelimme ja halasimme hyvästiksi. Toivottelimme heidät tervetulleiksi meille milloin vain.

Kotimatkalla pennut saivat vielä toiset nimet. Tytär antoi omalle kissalleen nimeksi Reetta Canelle. Minä annoin omalle ja perheen yhteiselle pennulle nimeksi Lilou Onneli.

Pennut löysivät uudessa kodissa kaikki korit. Pyykkikorissa näyttää olevan lokoisat oltavat.

Olen sairastamisestani huolimatta ollut hyvin onnellinen. Viikko sitten opin uudestaan kävelemään ja juoksemaan. Olen siksi ollut vielä onnellisempi kuin ennen – niin onnellinen, että en osaa sitä kertoa. Näissä fiiliksissä annoin pennulle nimeksi Onneli.

26 kommenttia:

  1. Oi miten suloisia ja silminnähden tyytyväisiä oloonsa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, ne ovat niin suloisia, että vähän väliä puuhani keskeytyvät kun en vaan voi mennä ohi silittelemättä, ottamatta syliin, paijaamatta...

      Poista
  2. Voi mitkä söpöliinit ja ihastuttava tarina! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Riina! Kissat ovat meille kaikki kaikessa ja varmasti kirjoittelen niistä vielä lisää :)

      Poista
  3. Miten olisikaan voinut valita vain toisen ... onneksi ei tarvinnut!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä niin. Mieskin on sanonut kotona moneen kertaan, että oli se hyvä kun ostimme molemmat. Ilo ei ole vain kaksinkertainen, vaan moninkertainen :)

      Poista
  4. Onni on usein kiinni niin pienistä ja samalla niin suurista asioista. Kiitos ihanasta tarinasta ❤️

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Virpi! Juuri niin. Nuo pikkuiset kissavauvat toivat ison muutoksen elämäämme. Ihanan sellaisen :) On niin suloista kun kissanpentu ottaa pehmeillä tassuillaan kasvoistani ja kehrää. Mitä suloisempaa voisikaan olla!

      Poista
  5. Kuinka piäniä kissinpentuja voiskaa vastustaa :)
    Siis täh! Onko sulta ollu liikuntakyky pois? Kyllä meikälääne marisooki turhista asioosta. Onnittelut!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sanos muuta :) Olen aivan sulaa vahaa kun kissanpentu maukaisee tai juoksee luokseni ja alkaa kehrätä tai varsinkin silloin kun se ottaa kasvoni pehmeiden tassujensa väliin <3

      Ei mun liikuntakyky ihan kokonaan ollut pois. Köpöttelin lyhyin askelin, hitaasti ja kävely oli vaivalloista. Kipuja ei aina ollut, mutta kävely oli vaikeaa ja siksi vastenmielistä. Kädet jäykistyivät liikkumattomiksi vartalon eteen ja käännyin kuin puupölkky :( Kun taitava CST-terapeutti vapautti selkäytimen ja samalla hermoston pinteestä, nivelet vapautuivat ja nyt on helppo liikkua. Ja nyt jalat vain menisivät ja menisivät :) Olen kuin pikku lapsi, joka juoksee joka paikkaan - se vaan on niin kivaa :)

      Voin sanoa, että sairastamiseni aikana olen ollut ehkä onnellisempi kuin koskaan aiemmin kun ne turhat marinat ovat jääneet pois :)

      Kiitos, Navettapiika!

      Poista
  6. Voi iloa ja onnea teidän perheelle! Kissanpenntut on parasta terapiaa ihan kaikkeen. Ja lapsille - niistä tulee tärkeät. Mitä ei voi muuten puhua, voi supattaa kissan korviin. Kissanpennut on parasta, mitä teille on syksyn saatossa tapahtunut. Onnea ja iloa koko teidän perheelle!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Tita! Oikeassa olet siinä, että kissat ovat meille nyt kaikki kaikessa! Monesti havahdun vaikka kesken kauppareissun ja mielessä käy ajatus, että meille on tapahtunut jotain tosi kivaa - ai niin, ne kissat! Pennut ovat lapsille ja meille aikuisille ihan huippuihanaa seuraa, mutta myös Rose-koiralle. Se rakastui niihin aivan heti. Huolehtii ja hoivaa niitä <3

      Ehkä kuitenkin ihan parasta on ollut se kun olen saanut terveyteni melkein takaisin. Vapina vielä on, mutta olen niin onnellinen kun opin uudestaan kävelemään ja juoksemaan. Kissat tulevatkin sitten heti kakkosena sen jälkeen syksyn ihanimmissa asioissa :)

      Poista
    2. Puhallan hiljaa ja myötätuntoisesti voimia ja paranemista sinne päin. Koska olet sen ansainnut. Lempeät silitykset täältä niille karvaisille kerillekin <3

      Poista
    3. Kiitos! Arvostan hyvin paljon myötätuntoista suhtautumistasi <3 Sellainen tuottaa valtavasti iloa! Karvakerät lähettivät ihanat hyrinät kiitokseksi. Kultainen Rosekin sai rapsutukset :)

      Poista
  7. Onni potkaisee pehmeällä kissantassulla. Blogillinen ilouutusia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aivan niin :) Oli ihana kun asiat vain menivät niin, että tulimme hankkineeksi nuo kissat. Kaikella on aikansa. Nyt iloitsemme tästä kahden kissan vauvavaiheesta - ja tietysti terveydestä :)

      Poista
  8. Ompa somia kissanpentuja! Ovatko muatiislajjii? Kyllä teillä huisketta riittää kun käyvät leikkimään. Mitäs se Rose tuumovaa?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eikös vain olekin :) Maatiaisia ovat, mutta siinä mielessä vähän erikoisia kun ovat ranskankielisiä :) Nykyään kissatkin alkavat olla kansainvälisiä...

      Joo, vauhtia tosiaan riittää ja hauskaa on kun ne ovat valveilla, mutta nukkuvat vielä tosi paljon. Välillä pyörivät yhtenä pallona :)

      Rose tykkää pennuista ihan älyttömästi. Huolehtii, että pennut eivät karkaa ja tulevat sisälle kun on sen aika jne. Pennut saavat syödä herkutkin kuonon edestä! Rakkaus on onneksi molemminpuolista.

      Poista
  9. Voi, miten ihania kissoja! Onnea koko perheelle uusista perheenjäsenistä. Hienoa, että otitte kaksi kissaa. Uskon, että kaikilla pitää olla lajitoveri lähellä. Myös kissoilla. Uskon myös, että lapsille lemmikki tekee monella tapaa hyvää. Etenkin murrosiässä moni murhe pienenee kummasti, kun saa rapsuttaa pehmoista eläintä. Innolla odotan uusia postauksia kissojen sopeutumisesta perheeseenne.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Between! Joo, kyllä ne pennut ovat aivan käsittämättömän valloittavia!

      Oli minulla alunperinkin haaveena kaksi kissaa, mutta Jouko ei välttämättä heti olisi lämmennyt ajatukselle kahdesta pennusta. Onneksi asiat menevät niin kuin niiden pitää mennä :) Tästä minulla olisi hauskaa kerrottavaa. Täytyy varmaan siitäkin postailla joskus samoin kuin pennuistakin. Kiva, että pentujen kuulumisia odotellaan :)

      Poista
  10. Teillä aina tapahtuu,kuin satukirjoissa. Ja sinulla on vielä jopa tallessa se satukirja. Olet kyllä uskomaton persoona! Mukavaa, kun sait toteuttaa haaveesi. Osaat niin hienosti käsitellä miestäsi. Kokemuksen tuomaa taitoa! Kivat pikku kissasiskokset. Maltan tuskin odottaa heidän tempauksiaan.... Ja ihanaa kuulla, että pytyt jo liikkumaan paremmin ja kuulostat aina niin onnelliselta. Kaikesta huolimatta. Tai juuri ehkä sen takia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Leena <3 Siltä minustakin tuntuu, että elämme kuin satukirjassa - milloin missäkin sadussa. Pari viikkoa sitten tapasin Peppi Pitkätossun ;) Ei ollut punainen tukka eikä sukat makkaralla, mutta Pepin voimat, kultainen sydän ja hauska luonne ja muutenkin ihan kuin Peppi.

      Haaveet vain tuppaavat toteutumaan ;) En ollut aktiivisesti ajatellut tuota kissahaavetta pitkään aikaan, mutta asiat vain menivät niin. Isä ja äiti rupesivat puhumaan siitä miten kissa-allergia on hävinnyt. Siitä meni useampi viikko kun Jouko rupesi puhumaan, että tulee taas se aika kun pitää torjua hiiriä. Siinä sitten extempore kysyin, tarvitsisiko hän apua hiirijahtiin :) Sitten alkoi tapahtua...

      Luulenpa, että aika monta postausta tulee vielä kirjoitettua tuosta eläinkolmikosta: Onneli, Reetta ja Rose. Kissat ovat juuri sellaisia kuin lastenkirjoissa ja Rose on aivan huippu!!

      Olen lukenut blogiasi ja muutenkin katsellut reippauttasi ja haaveillut, että minäkin alan juosta kun paranen. Ja nyt sitä sitten mennään :) Olen saanut sinulta hyviä vaikutteita ja niin vain haave lähti toteutumaan.

      Ja tuohon viimeiseen asiaan sanon, että niinhän se on, että juuri sen takia. :)

      Poista
  11. Voi, teillä on suloisia kissoja, oikeita ja aitoja hiirenloukkoja! Mielestäni maalla pitää kaikilla ollakin kissoja :). En tiennytkään, että olit noin kovasti kipeänä. Hyvä, että niks-naksauttaja pääsi pelastamaan tilanteen pinteestä.

    Hyvää ja kissanpehmeää joulun odotusta!

    Sini K.
    kasvihormoni.fi

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Sini! Jouko ei ole mitenkään eläinihminen, mutta ajatus hiirten pyydystäjästä osui ja upposi :) Luomuloukkoja tosiaan. Niitä tarvitaan täällä maalla.

      Joo, kolmisen vuotta olen sairastanut. Nyt alakroppa toimii jo, mutta käsien vapina vielä on jäljellä. Uskon, että tuo sama CST-terapeutti pystyy antamaan avun vielä siihenkin. Hän ei ole kuitenkaan niksauttaja, vaan hoitaa lempeillä otteilla kehon kalvorakenteita luiden ja lihasten välissä. Niksauttajat laittaa paikat kuntoon ulkoa päin eikä muutos käsittääkseni ole välttämättä pysyvä. CST auttaa kehon korjaamaan itse itseään. Siksi tulos pysyy ja vaikutus on hirveän monipuolinen ja tehokas. Minusta tuli kertaheitolla CST-hoidon puolestapuhuja! Ennen kävely oli vaikeaa, hidasta ja töksähtelevää. Nyt juoksen kuin keijukainen ;)

      Kiitos samoin, mukavaa joulun odotusta sinne Jyväskyläänkin!

      Poista