URHO

Ennen kuin pääsimme tekemään talomme perustuksia, piti tontilta kaataa sankka metsä. Hommaa tuli tekemään 68-vuotias metsuri, Urho. Mieheni toimi hänen apunaan. 

Kuvan kataja ja pihlaja säästettiin. Niiden takana olevat kuuset ja koivut kaadettiin. Kuva on vuodelta 2012.

Ensimmäisenä aamuna miehet aloittivat hommansa kahdeksan tienoilla. Urho kierteli metsässä rauhallisin, vakain askelin. Mittaili puita, katseli. Sitten hän otti moottorisahan ja ryhtyi työhön. Hän sahasi rungon poikki niin, että puu rysähti juuri siihen kohtaan minne pitikin. Kun puu oli kumossa, Urho alkoi karsia puuta paksusta päästä ja mies heilutteli sahaa ohuemmassa päässä. Sitten runko pätkittiin ja siirryttiin seuraavan puun luo.

Vaikka mieheni sai huilia aina sen aikaa kun Urho sahasi runkoa poikki ja sai karsia oksat kevyemmästä päästä, työ otti voimille kevyeen sisätyöhön tottuneelle. Välillä syötiin eväät kannon nokassa. Urho sanoi sanan silloin, toisen tällöin. Ja taas jatkettiin. 

Vähän puolen päivän jälkeen raskas työ tuntui jo mieheni koko kropassa. Mieheni haaveena oli kunnon lepo. – Moneenkos asti olet ajatellut tänään tehdä? kysyi mieheni ajatellen mielessään, että ehkä kahteen tai kolmeen. – No, jos kuuteen, vastasi Urho. Pakkohan sitä oli jaksaa – ja jaksoikin kun parikymmentä vuotta Urhoa nuorempana ei kehdannut sanoa vastaankaan.

Sellaisia Urhoja meidän katajammekin ovat. Täällä ne ovat seisseet pystypäin ammoisista ajoista asti tuulessa ja tuiskussa. Valittamatta ne ovat selvinneet kuivuudesta ja paahteesta. Jos neulaset sattuvat ruskettumaan, kasvatetaan seuraavana tai sitä seuraavana vuonna uudet. Ei maailma siihen kaadu. Jos tauti iskee, siitä selvitään ehkä vähän vähemmillä neulasilla, mutta selvitään kuitenkin. Ei ruveta hötkyilemään.

Eivät ne montaa sanaa sano. Mielessään miettivät maailman menoa, vakaviakin elämän kysymyksiä. Tipauttavat harkitun sanan harvakseltaan.

Juurevasti ne ovat asettuneet synnyinseudulleen eivätkä maailmalle haikaile. Mihin sitä nyt kotoaan lähtisi? Olen kuullut, ettei luonnonvaraisen katajan siirto metsästä puutarhaan yleensä onnistu. Kotikonnuillaan haluavat asustella. Lapset ovat eri asia. Astiataimet menestyvät hyvin ja niitä mekin olemme ostaneet alkuperäisten lisäksi. Kun sellaisen istuttaa sopivasti jonkin ison kiven lähelle, näyttää kuin kataja olisi kasvanut siitä aina.

Emännällä on vähän runsaammat muodot.

Mieluisin paikka katajalle on valoisa ja niukkaravinteinen, mutta kasvualusta saa olla kuiva tai tuore. Meidän katajamme ovat alun perin asettuneet savimaahan, joka ei taida olla edes kovin läpäisevä. Taimia en sellaiseen paikkaan uskaltaisi istuttaa, mutta itsepähän ovat tiluksensa valinneet.

Lapsia täytyy hoitaa, totta kai. Istutuksen jälkeen kastelusta on huolehdittava parin kasvukauden ajan. Parina kolmena ensimmäisenä vuonna katajat kannattaa varjostaa kevätahavalta, mutta sen jälkeen ne jo pärjäilevät omillaan.

Katajat luovat kauniin taustan kukkiville perennoille. Kuvassa etualalla jalopähkämö, taaempana jättipoimulehti sekä nuori juhannusruusu 'Plena'.

Alun perin sijoitimme talon paikan siten, että yhtään komeaa katajaa ei tarvinnut kaataa. Vain yhtä pientä ja huonokuntoista emme voineet säästää. Olemme niin onnellisia katajista, että halusimme osoitteeksemmekin Katajakujan.

Elämässä kuitenkin sattuu ja tapahtuu, tulee murheita ja kaikenlaista. Yksi isoista katajistamme vaurioitui pahoin rakennusaikana. Se kallistui 45 asteen kulmaan. Kesä kului ja katselin onnetonta puuta. Siinä se sinnitteli tietämättömänä katalista ajatuksistani. Olin nimittäin jo puhunut miehelleni, että tuon raasun voisi sahata poikki. Eihän se ollut alun perinkään kovin komea, toisten puiden välissä sinnitellyt. 

Tässä asennossa katajaparka sitkutteli koko rakennuskesän.

Seuraavana keväänä lintu teki pesän puun latvaan, joka nyt oli niin matalalla, että pesään saattoi melkein kurkistaa. Muutin mieleni. Katajahan oli elossa ja täysin vihreä. Mieheni suoristi katajan, sitoi sen palotikkaisiin ja tuki vielä toiselta puolelta kepillä. Päätin, että jos se tästä kaikesta selviytyy, se saa kunniamaininnan ja saa kasvaa pihassamme viimeiseen neulaseen asti. Kastelin sitä silloin tällöin pitkin kesää. Selvisihän se. Toki elämän kolhut näkyvät, mutta onpa katajalla kerrottavaa lastenlapsilleen.

Alkuperäiset pilarikatajat ja heidän vähän runsasmuotoisemmat emäntänsä ovat saaneet seurakseen ’Suecica’ -katajia sekä laaka- ja rohtokatajia. He ansaitsevat aivan omat juttunsa joskus toisella kertaa.

Nyt Katajakujalle on tullut talvi. Vakaina Urhot seisovat ja suojelevat heikompiaan talven tuulilta ja viimoilta.

Kuva on vuodelta 2014.

Hyvää Itsenäisyyspäivää Suomen täyttäessä sata vuotta!