URHO

Ennen kuin pääsimme tekemään talomme perustuksia, piti tontilta kaataa sankka metsä. Hommaa tuli tekemään 68-vuotias metsuri, Urho. Mieheni toimi hänen apunaan. 

Kuvan kataja ja pihlaja säästettiin. Niiden takana olevat kuuset ja koivut kaadettiin. Kuva on vuodelta 2012.

Ensimmäisenä aamuna miehet aloittivat hommansa kahdeksan tienoilla. Urho kierteli metsässä rauhallisin, vakain askelin. Mittaili puita, katseli. Sitten hän otti moottorisahan ja ryhtyi työhön. Hän sahasi rungon poikki niin, että puu rysähti juuri siihen kohtaan minne pitikin. Kun puu oli kumossa, Urho alkoi karsia puuta paksusta päästä ja mies heilutteli sahaa ohuemmassa päässä. Sitten runko pätkittiin ja siirryttiin seuraavan puun luo.

Vaikka mieheni sai huilia aina sen aikaa kun Urho sahasi runkoa poikki ja sai karsia oksat kevyemmästä päästä, työ otti voimille kevyeen sisätyöhön tottuneelle. Välillä syötiin eväät kannon nokassa. Urho sanoi sanan silloin, toisen tällöin. Ja taas jatkettiin. 

Vähän puolen päivän jälkeen raskas työ tuntui jo mieheni koko kropassa. Mieheni haaveena oli kunnon lepo. – Moneenkos asti olet ajatellut tänään tehdä? kysyi mieheni ajatellen mielessään, että ehkä kahteen tai kolmeen. – No, jos kuuteen, vastasi Urho. Pakkohan sitä oli jaksaa – ja jaksoikin kun parikymmentä vuotta Urhoa nuorempana ei kehdannut sanoa vastaankaan.

Sellaisia Urhoja meidän katajammekin ovat. Täällä ne ovat seisseet pystypäin ammoisista ajoista asti tuulessa ja tuiskussa. Valittamatta ne ovat selvinneet kuivuudesta ja paahteesta. Jos neulaset sattuvat ruskettumaan, kasvatetaan seuraavana tai sitä seuraavana vuonna uudet. Ei maailma siihen kaadu. Jos tauti iskee, siitä selvitään ehkä vähän vähemmillä neulasilla, mutta selvitään kuitenkin. Ei ruveta hötkyilemään.

Eivät ne montaa sanaa sano. Mielessään miettivät maailman menoa, vakaviakin elämän kysymyksiä. Tipauttavat harkitun sanan harvakseltaan.

Juurevasti ne ovat asettuneet synnyinseudulleen eivätkä maailmalle haikaile. Mihin sitä nyt kotoaan lähtisi? Olen kuullut, ettei luonnonvaraisen katajan siirto metsästä puutarhaan yleensä onnistu. Kotikonnuillaan haluavat asustella. Lapset ovat eri asia. Astiataimet menestyvät hyvin ja niitä mekin olemme ostaneet alkuperäisten lisäksi. Kun sellaisen istuttaa sopivasti jonkin ison kiven lähelle, näyttää kuin kataja olisi kasvanut siitä aina.

Emännällä on vähän runsaammat muodot.

Mieluisin paikka katajalle on valoisa ja niukkaravinteinen, mutta kasvualusta saa olla kuiva tai tuore. Meidän katajamme ovat alun perin asettuneet savimaahan, joka ei taida olla edes kovin läpäisevä. Taimia en sellaiseen paikkaan uskaltaisi istuttaa, mutta itsepähän ovat tiluksensa valinneet.

Lapsia täytyy hoitaa, totta kai. Istutuksen jälkeen kastelusta on huolehdittava parin kasvukauden ajan. Parina kolmena ensimmäisenä vuonna katajat kannattaa varjostaa kevätahavalta, mutta sen jälkeen ne jo pärjäilevät omillaan.

Katajat luovat kauniin taustan kukkiville perennoille. Kuvassa etualalla jalopähkämö, taaempana jättipoimulehti sekä nuori juhannusruusu 'Plena'.

Alun perin sijoitimme talon paikan siten, että yhtään komeaa katajaa ei tarvinnut kaataa. Vain yhtä pientä ja huonokuntoista emme voineet säästää. Olemme niin onnellisia katajista, että halusimme osoitteeksemmekin Katajakujan.

Elämässä kuitenkin sattuu ja tapahtuu, tulee murheita ja kaikenlaista. Yksi isoista katajistamme vaurioitui pahoin rakennusaikana. Se kallistui 45 asteen kulmaan. Kesä kului ja katselin onnetonta puuta. Siinä se sinnitteli tietämättömänä katalista ajatuksistani. Olin nimittäin jo puhunut miehelleni, että tuon raasun voisi sahata poikki. Eihän se ollut alun perinkään kovin komea, toisten puiden välissä sinnitellyt. 

Tässä asennossa katajaparka sitkutteli koko rakennuskesän.

Seuraavana keväänä lintu teki pesän puun latvaan, joka nyt oli niin matalalla, että pesään saattoi melkein kurkistaa. Muutin mieleni. Katajahan oli elossa ja täysin vihreä. Mieheni suoristi katajan, sitoi sen palotikkaisiin ja tuki vielä toiselta puolelta kepillä. Päätin, että jos se tästä kaikesta selviytyy, se saa kunniamaininnan ja saa kasvaa pihassamme viimeiseen neulaseen asti. Kastelin sitä silloin tällöin pitkin kesää. Selvisihän se. Toki elämän kolhut näkyvät, mutta onpa katajalla kerrottavaa lastenlapsilleen.

Alkuperäiset pilarikatajat ja heidän vähän runsasmuotoisemmat emäntänsä ovat saaneet seurakseen ’Suecica’ -katajia sekä laaka- ja rohtokatajia. He ansaitsevat aivan omat juttunsa joskus toisella kertaa.

Nyt Katajakujalle on tullut talvi. Vakaina Urhot seisovat ja suojelevat heikompiaan talven tuulilta ja viimoilta.

Kuva on vuodelta 2014.

Hyvää Itsenäisyyspäivää Suomen täyttäessä sata vuotta! 

TÄMÄ MAA

Tämä maa on metsää ja vuorta,

tuhat järveä siintelevää

elopeltoa, luhtaa ja saarta,

nevat korvetkin viehättää.

Tämä maa on puhdas ja kaunis,

täällä mieleni levätä saa.

Kesätaivaan sineen se nousis

kiitoslaulua kaiuttamaan.

Tämä maani on Jumalalta. 

Hän on kansojen johdattaja.

Hän sortajan painojen alta

oli kansamme pelastaja.

Tämä maa on minulle hyvä,
täällä taivaiset sävelet soi

kun sovinnon saarnassa yhä

synnit anteeksi saada nyt voi.

Tämä maa on vapauteni,

jonka vapaaksi ostivat ne

tuhatlukuiset isät ja veljet;

he näin maatani puolustivat.

 Tämä maa on lasten ja nuorten,

jotka luotatte Jumalaan.

Te uskosta voimanne saatte

myös toivoon ja tulevaan.

Tämä maa on minulle parhain,

täällä kotini, vanhempani,

hyvät ystävät, läheisin, rakkain,

tämä onneni on, kaikkeni.

Tämä maani on viimein hauta,

jossa rauhassa levätä saan.

Oi, Herrani, auta, auta

ikionnesi saavuttamaan.

Sanat: Ermo Mutanen. Runon on säveltänyt Pekka Ruokokoski. 

Onnea ja Jumalan Siunausta 100-vuotiaalle Suomelle ja Teille, hyvät lukijani!

PUSI-PUSI

Olimme ajaneet jo 165 kilometriä. Tie kapeni entisestään eikä taloja ollut näkynyt enää pitkään aikaan. – Onko osoite nyt varmasti oikea, mies kyseli. – Onkohan sellaista katua olemassakaan, hän epäili. Navigaattori näytti, että olisimme muutaman kilometrin päässä. Liikennemerkki osoitti, että tulossa on vaarallisen jyrkkä ylämäki. Vielä toinen ja ties kuinka monta. – Tämähän on aivan kuin Alpeilla ajelisi, nyt minä alan ymmärtää, sanoin.

Viimein kaarsimme jyrkästi kapealle metsätielle  ja pienen talon pihaan. – Onko nyt kamera? huolehdimme. Avilla seisoi jo kantokopan kanssa ulkona.

– Hei! Tervetuloa! Nice to meet you! Haluatteko kahvia tai teetä? Do you want some juice or milk? Kissat ovat täällä. Their mother is outside.

He olivat kuin suoraan Johanna Spyrin kirjasta Pikku Heidi, jota olin lapsuudessani lukenut.

Ystävällinen, pitkä ja hoikka, tummatukkainen vaimo Sveitsistä sekä pitkä ja hoikka, villapaitaan ja liiviin pukeutunut, ystävällisesti hymyilevä, valkopartainen mies Ranskasta, ranskankielisiä molemmat.

Ja siellä olohuoneen sohvalla ruskeanharmaat pennut makasivat toistensa kainalossa, melkein saman näköisiä kumpikin. Toinen nuoli toisen korvaa ja toinen otti itselleen vielä lokoisamman asennon. Eivät pelänneet vieraita, vaan uteliaina katselivat ja nauttivat ihastuneista silityksistä.


– Miten tuosta voisi viedä vain toisen. Sehän olisi ihan väkivaltaa, mies mietiskeli mielessään.

Olin kotona muutama päivä sitten vähän varovasti kysynyt  Joukolta, että voisimmeko ottaa kissan kun isä ei enää ole kissoille allerginen. – Mieluummin kissa kuin koira, Jouko vastasi. – Oi, kiitos, Jouko! Ihanaa! minä riemuitsin ja aloin vilkuilla myynti-ilmoituksia. Ja nyt olimme hakemassa pentua. Olimme varanneet harmaaraidallisen tytön, jolla on valkoista kaulalla ja tassuissa.

Silittelin pentuja. Molemmat olivat kauniimpia kuin olin uskaltanut toivoakaan. Ne olivat luottavaisia, ihmisrakkaita ja uteliaita. Silittelin ja asettelin mielessäni sanoja. Huomasin, että tyttären silmät olivat kyynelissä. Onnesta. – Nämä molemmat olisivat myytävänä, sanoin Joukolle kömpelösti. Tiesin, että toisen pennun oli pitänyt mennä Orivedelle, mutta kauppa oli peruuntunut viime tingassa. – Ai, yhtä kissaa me tultiin tänne hakemaan, mutta pitäiskö meidän ottaa ne molemmat, kuulin Joukon sanovan. – Voi-tais-ko me, sanoin varovasti.

Jouko kääntyi pariskunnan puoleen, kaivoi lompakon taskustaan ja maksoi molemmat.

Rouva otti syliinsä sen pennun, jonka vatsanalunen ja tassut ovat kanelinruskeat. – Tämä on Canelle, hän sanoi. Nimi tarkoittaa kanelia. – Toinen on Lilou, rouva jatkoi. Se on ranskalainen tytön nimi ja sointuu kauniisti kissaäiti, Lylyn, nimen kanssa.

Olin toivonut, että he antaisivat pennulle ranskankielisen nimen muistoksi ensimmäisestä kodista. Itse antaisimme sitten vielä suomalaisen nimen. Olin onnellinen kun nyt molemmilla pennuilla oli kauniit nimet.

Kissat olivat oppineet jo ranskan kielen alkeet. Ymmärtävät ranskaa varmasti enemmän kuin minä. Nyt minunkin täytyy kutsua pentuja luokseni ranskalaisittain pussaamisääntelyllä. Ne eivät ymmärrä minun kis-kis-kis -kutsuani. Ranskalainen kissan kutsu muistuttaa lähinnä pussaamista. Se tehdään suipistamalla huulia ja ymmärtääkseni vahvistetaan ääntä kielellä.

Sitten istuimme pyöreän pöydän ääressä, joimme mustaa teetä, nautimme emännän leipomaa kakkua ja juttelimme. Tuntui kuin olisimme istuneet alppimajassa – vaikka en alppimajassa koskaan ole istunutkaan. Talo oli tehty hirrestä ja oli hyvin tunnelmallinen. Meillä oli niin mukavaa.

Oi, miten paljon meillä riittikään juteltavaa. Juttelimme kissoista, linnuista, Lapista, puutarhasta ja monesta muusta. – Do you eat quinoa? Do you want to grow quinoa? I give some seeds to you. Sitten me puhuimme vielä quinoan kasvatuksestakin. Se kasvaa hyvin Suomessakin. Kasvaa korkeaksi ja kannattaa tukea. He näyttivät kuinka kukinnot kuivataan ja siemenet erotellaan  niistä.

Sujautin siemenpussin taskuuni. Kissanpennut menivät uteliaina ja luottavaisina kuljetuskoppaan. Kiittelimme ja halasimme hyvästiksi. Toivottelimme heidät tervetulleiksi meille milloin vain.

Kotimatkalla pennut saivat vielä toiset nimet. Tytär antoi omalle kissalleen nimeksi Reetta Canelle. Minä annoin omalle ja perheen yhteiselle pennulle nimeksi Lilou Onneli.

Pennut löysivät uudessa kodissa kaikki korit. Pyykkikorissa näyttää olevan lokoisat oltavat.

Olen sairastamisestani huolimatta ollut hyvin onnellinen. Viikko sitten opin uudestaan kävelemään ja juoksemaan. Olen siksi ollut vielä onnellisempi kuin ennen – niin onnellinen, että en osaa sitä kertoa. Näissä fiiliksissä annoin pennulle nimeksi Onneli.

MINÄ PUUTARHANI SUUNNITTELIJANA

Millainen olen puutarhan suunnittelijana? Siihen on helppo vastata. Suunnittelen huolellisesti, toteutan suunnitelmani suurpiirteisesti.

Ai että, miten minä rakastan puutarhan suunnittelua! Kirjoitan ideoita ylös. Perustelen. Piirrän. Haaveilen. Etsin tietoa kirjoista ja netistä. Iltaisin, ennen kuin uni voittaa, mietin kasviyhdistelmiä. Värien harmoniaa. Lehtimuotoja. Korkeuksia. Rytmiä.

Puutarhassa asettelen ämpäreitä ja ruukkuja. Ne saavat mallata puita, pensaita ja perennoja. On niin vaikea kuvitella mielessä tai paperilla kaikkea. 

Vasemmalla seisoo pylväskataja (poikani) ja oikealla kirsikkapuu (veljeni).

Ryhtiä pitää olla. Tarvitaan puu tai köynnös – tai ainakin iso kivi. Onko hyvä tausta? Hmmm... sopivasti muotoa ja kontrastia. Isoja lehtiä, kapeita pitkiä lehtiä, lisäksi pienilehtistä...

Rytmi. Solistit ja säestäjät. Kaikkien pitää passata hyvin yhteen. Värien kolmisoinnut. Harmonia. Liian harmonista ei silti pidä olla, ettei tule suorastaan lattea. Vaaleanpunaista, lilaa, valkoista, ripaus mustaa, jotta tulee vähän särmää. Istutusalueiden väliin rauhallista vihreää.

Onhan nyt koko kesäksi kukkijoita? Syksyyn myös? Miltä tämä talvella näyttää?

Pitkin talvea suunnittelen. Kevään koittaessa suunnitelmat ovat kutakuinkin valmiit. Hienot piirustukset ja kaikki. Muovitaskuissa aivan.

Tulee istutusten aika, mutta juuri se 'Morden Blush' -ruusu on puutarhoilta loppu ja 'Johnson's Blue' -kurjenpolvi tuli istutettua jo toiseen paikkaan. Noo, ei tässä mitään. Vaihdetaan suunnitelmaa lennossa. Iiriksen jakopaloja tulikin parikymmentä, niin sitä tuonne noin... ja vähän tuonne toisaallekin. Kyllähän iirikset kauniita ovat. Saahan ne sitten siirrettyä, jos siltä tuntuu.

Jaahas, meinaa jäädä turhaa tilaa tuonne. Mitäs minulla olisi jo ennestään? Peittokurjenpolvea ainakin. Laitetaanpas sitten sitä. Ja ensihätään vuorenkilpeä, sitähän minulla onneksi riittää...

Lilja 'Josephine' on syyskuun solisti. Kurjenpolvi 'Rozanne' laulaa alaääntä. Kataja laulaa bassona taustalla.

Näin se käytännössä menee ja lopputulos on aina yllätys. Lopputulos olisi yllätys, vaikka toteuttaisin suunnitelmani prikulleen. Luonto antaa loppusilauksen joka tapauksessa.

Kalvakankeltaisen 'New Moon' -kulleron ja sinisen loistotädykkeen yhdistelmä on yksi onnistuneimpia sattumia puutarhassani.

Ainoat alueet, jotka olen istuttanut ihan suunnitelmien mukaan ovat pionipenkit. Niiden suunnittelusta kirjoitin otsikolla Miehen syy.

Ulla Rannanpihassa-blogista kirjoitti: "Kysympä siulta, tietkö suunnitelmat paperille ja totteutatko ne sitten niin!" Kiitos, Ulla! Oli tosi kiva vastata tähän kysymykseesi. Ihan samaa oli mietttinyt myös Keijunkukkanen. Kiitos sinullekin!

Kysy mitä vaan -sarja jatkuu, mutta sitä ennen kerron miksi olen viime päivinä ollut erityisen kiireinen. Niin, jos vain ehdin.

SUNNUNTAIKUVAT

Sunnuntai. Mikä ihana syy pitää lepopäivä! Ei pyykkejä. Ei paljon tiskejäkään. Ei siiivousta. Ei edes puutarhanhoitoa, niin kivaa kuin se onkin.

Ei siis rikkoja. Ei lerpattavia mustia muoveja. Ei aukkopaikkoja.

Niiden sijaan valokuvia. Vain kaikkea ihanaa ja kaunista, sillä kaikki keskeneräisyydet on rajattu kuvista pois. Puutarhapuuhien sijaan kuvia ja sanoja. Ihmisiä. Muutakin kuin puutarhaelämää.

Sellainen on minun sunnuntai.

Tarhakurtturuusu 'Sävel'

Aloitan sunnuntain yleensä valokuvaamalla puutarhassa. Olen kuin orava, joka kerää pähkinöitä talven varalle. Otan kuvan sieltä ja täältä – sieltäkin, mistä ei arkena edes huomaa valokuvata.

Arkipäivisin juoksen kuvaamaan juuri puhjenneet iirikset, pionit ja päivänliljat. Sadepäivän pienenä poutaisena hetkenä kuvaan vasta kukkansa aukaisseet ruusut ja kärhöt. Kun aurinko kurkistaa hetken raskaan pilviverhon takaa, kiirehdin – saan juuri ja juuri napattua kuvan kalvakankeltaisesta lempikullerostani. Lapio ja talikko odottavat. Ehdin harvoin etsiä uusia kuvakulmia, kuvata itsestäänselvältä tuntuvia asioita, joiden ohi tulee kuljettua sen enempää ajattelematta niitä. Sellaisia kuten maahumala, kivellä kasvava jäkälä tai vanha kuusi.

Kivilläkin on elämää. Eivät ne pysy aina samanlaisina.

Sunnuntai on erilainen päivä. Kierrän rauhassa puutarhan jokaisen kolkan. Kuljen jokaisen polun. Kurkistelen kivien takaa, puiden oksien alta. Kumartelen. Linssin läpi näen asioita vähän eri tavalla. Huomaan toki rikkoja ja odottavia hommia, mutta saan myös oivalluksia.

Miltä viime toukokuussa näyttikään? Siitä on jo pitkä aika. 

Usein sunnuntaina paistaa aurinko. On mukava kuvata, tulee kauniita kuvia. Usein ei paista. Sadepäivänäkin voi kuvata. Tai sitten ei tarvitse edes kuvata, voi katsella ja järjestellä kuvia.  Voi miettiä ja suunnitella. Sadekuurojen välissä voi juosta muistilehtiön kanssa pihalle ja piirtää suunnitelman pohjan alulle. Tai sitten voi seistä ikkunan edessä miettimässä olisiko 'Schneewittchen' -ruusu parempi tuon kiven oikealla vai vasemmalla puolella.

Ruusu 'Schneewittchen'

Harmaimmankaan päivän kuvat eivät mene hukkaan. Talvella niistä on paljon apua kun miettii mihin jäikään aukkopaikkoja. Mihin  saisin sopimaan sen ihanan kalpeankeltaisen kirahvinkukan? Sopisikohan silkkiyrtti kaivolle päivänliljojen taakse?

Nyt on aika käydä pähkinäpiilossa puun kolossa. Kuoria muutama, napostella. Ai-jai, miten  herkullisilta ne maistuvatkaan koleana talvipäivänä! Onneksi niitä vielä on jemmassa toisessakin puun kolossa. Ensi kesänä aion kerätä niitä vielä enemmän.


Tämän jutun innoittajana oli 8-vuotiaan Noelin kysymys: "Miks sää otat joka sunnuntai kuvia?" Kiitos ja halaus ihanalle Noelille!

Kysy mitä vaan -sarja jatkuu. Seuraavaksi on vuorossa Rannanpihassa-blogin Ullan puutarhani suunnittelua koskeva kysymys.

INSPIRAATIO

Inspiraatio. Kimmoke. Yllyke. Kipinä. Vaikute. Idea. Ne ovat kuin perhosia, joita ei kannata ajaa takaa, mutta niitä voi houkutella luokseen.

Tarhaiiso inspiroi minua erityisesti kuluneen syksyn aikana.

Minulla on tapana mennä paikkoihin, joissa tiedän niiden lentelevän. Lueskelen kirjoja ja lehtiä, katselen valokuvia, vierailen blogeissa. Kuljeskelen puutarhoissa, usein omassa salaisessa puutarhassani. Lapioin. Kitken. Istutan.

Siellä, kuin kukkaniityllä, sitten istuskelen ja katselen ideoita kuin perhosia. Ne ovat erilaisia. Isoja ja pieniä. Jotkut ovat vain yhden sanan kokoisia. Ne voivat olla vaatimattomia tai koristeellisia, jotkut miltei huomaamattomia. Niitä liihottelee kaukana ja aivan lähietäisyydelläkin. Jotkut niistä ovat tuttuja, mutta jotkut minulle aivan outoja.

Ojennan käteni. Perhonen ei laskeudu kädelle.

Kirjaan näkemääni ylös. Annan ajatusteni liidellä. Aikani kuluksi kirjoittelen ja piirrän muistivihkooni. Jälki ei ole tarkkaan mietittyä, kunhan vain vedän viivoja paperille. Jotakin vain. Tarvitsen niitä houkutellakseni ideoita.

Tiedän, että perhosta ei voi saada kädelle ajamalla takaa. Pitää vain odottaa. Ja minä odottelen. Käyn lenkillä tai pesen pyykkiä. Nukun yön yli. Tai odotan seuraavaan kesään. Annan ajatuksille aikaa kypsyä.

Kunhan oikea hetki koittaa, niin pioni 'Duchesse de Nemours' aukaisee nuppunsa.

Kiirettä ei ole. Puutarhasuunnitelmat tai juttujen aiheet voivat odottaa. Tiedän, että sinä hetkenä kun jokin puutarhan alue tai jutun aihe imaisee mukaansa, niin se on  sitten menoa. Sen jälkeen kaikki tapahtuu nopeasti.

Sitten yhtäkkiä, aivan huomaamatta se laskeutuu olkapäälle. Mielessä välkähtää sana tai kaksi, kenties muoto tai väri. Tartun niihin. Olen innoissani. Pian sanat ja kuvat lentelevät parvena ympärilläni kuin siemenhahtuvat. Nyt niitä on helppo ottaa kiinni.  Käännän muistikirjastani uuden sivun. Puolijuoksua riennän ja asettelen sanoja ja kuvioita paperille tai tietokoneelle.

Rakastan Kaukasiantörmäkukkia, jotka kasvavat ison kiven edessä. Mietin pitkään perennaa sen tueksi, sillä törmäkukan pitkät kukkavarret painuvat helposti maahan. Etsin ja mietin, mutta sopivaa ei tuntunut löytyvän kunnes seuraavana kesänä huomasin poimulehden kylväytyneen törmäkukan eteen. Minun piti vain nähdä se pieni perhonen kädelläni.

Viime aikoina minua ovat inspiroineet vihreä ja valkoinen.

Hyvän yön puutarhan idea pulppusi kahdesta sanasta: tyyny ja peitto.

Tämän jutun innoittajana oli tyttäreni, Sinellan, kysymys: "Mistä saat inspiraatiota?" Samaa oli miettinyt myös kuopukseni, Noeli: "Mistä sää keksit kaikkea puutarhaan?" Kiitos, ihanat Sinella ja Noeli, vielä kerran kysymyksistä! Niin nautin niihin vastaamisesta.

Samaa aihepiiriä käsitteli sattumoisin viimekertainen juttuni otsikolla Olen innoissani.

Kysy mitä vaan -sarja jatkuu. Ensi kerralla vastaan 8-vuotiaan Noelin kysymykseen: "Miks sää otat joka sunnuntai kuvia?"

Sydämellisesti tervetuloa Blogit.fi -sivuston kautta lukijakseni liittynyt! Toivon, että saat iloa jutuistani ja kuvistani!

OLEN INNOISSANI

Olen vaikuttunut ja innoissani. Mielessäni risteilevät sanat taide – puutarha – puutarhataide.

Kävin Hämeenlinnassa katsomassa australialaisen  kuvataiteilija Guido van Heltenin muraalin. Teos on mykistävä kahden korkean viljasiilon betoniseiniin maalattu fotorealistinen teos.

Guido van Heltenin muraali Hämeenlinnan Kantolassa. 

Teos on ensinnäkin teknisesti erittäin taitavasti toteutettu. On käsittämätöntä, että joku voi saada maalattua spraymaalein noin jättimäisen teoksen nosturin korista käsin. Tuntuu hämmästyttävältä, että mittasuhteet ovat kohdillaan ja yksityiskohdat tarkkoja.

Ensin en edes tajunnut miten korkea tuo 57 metrin korkuinen viljasiilo on. Vastaa 16-kerroksista kerrostaloa. Aika käsittämättömissä korkeuksissa spraymaali pitää saada osumaan kohdilleen.

Toisekseen teos on paitsi kaunis ja tyylikäs, myös puhutteleva ja ympäristöönsä sopiva. Sen aihe on herkkä ja ajaton. Se tuo esiin pehmeitä arvoja, jotka voivat tehdä maailmasta onnellisemman paikan elää. Siihen ei ole kätketty aggressiivisuutta tai riidan siemeniä ihmisten välille, ei sytykkeitä some-kohuille. Se ei huuda taiteilijan sisäisen maailman ristiriitoja tai pyrkimystä nousta muiden yläpuolelle.

Olin vaikuttunut luettuani taiteilijan ajatuksia taiteen tekemisestä. Jotenkin sitä on tottunut sellaiseen, että taiteilija tekee työnsä omilla ehdoilla ota tai jätä –tyyliin. Katsoja joko ymmärtää tai on ymmärtämättä. Sen sijaan van Helten maalaa kuvia, joihin ihmiset voivat samaistua, he voivat nauttia niistä, ottaa ne mielellään osaksi omaa päivittäistä ympäristöä.

On kunnioitettavaa, ettei taiteilija etsi täydellisiä malleja eikä nosta yksilöä toisten yläpuolelle. Hänen lähestymistapansa on kuvata tavallisia paikallisia ihmisiä ja antaa samaistumiskohteita.

Emme olleet ainoita taideteokseen tutustujia tuona sateisena ja harmaana lauantaipäivänä. Autoja tuli melko tasaisena virtana tuonne melko hylätylle teollisuusalueelle.

Suuren vaikutuksen minuun teki Guido van Heltenin asenne Suomen säähän. Hänhän toteutti muraalin syyskuussa tänä vuonna. – Sää ei ole ongelma. Sää on mitä se on. Voit valittaa sateesta, mutta se ei estä kastumista, van Helten totesi Yle:n haastattelusssa.

Olen vakuuttunut siitä, että taide-elämys tulee vaikuttamaan puutarhaani jollakin tavalla. No, en toki aio maalata perhekuvaamme talon päätyyn, en edes kanalan päätyyn. Kahdeksan tikku-ukkoa kanalan päätyseinässä voisi kyllä olla naapureille elämys. Säästän heidät siltä.

Guido van Heltenin ajatukset taiteen tuomisesta vanhoihin, hylättyihin, ylenkatsottuihin rakennuksiin, värimaailman sulautuminen betoniin tai muuhun taustaan ja vaikutelmien ottaminen paikalliskulttuurista ja työn historiallinen perspektiivi jäivät mieleeni kytemään.

Jäkälää kivellä - tässä on jotakin ikiaikaista. Taiteellista.

Minulla olisi vanhoja ylimääräisiä betonilaattoja, joista voisi saada tilataideteoksen. Mosaiikkimainen rouheva pinta olisi kiinnostava alusta jollekin. Mieleeni alkoi pulppuilla myös mielikuvia hillityistä perennaistutuksista betonin rouheaa pintaa vasten.

Kysy mitä vaan -sarja jatkuu taas. Ensi kerralla vastaan Sinella-tyttäreni kysymykseen mistä saan inspiraatiota. Tässä tulikin jo pieni kurkistus aiheeseen.